Syyssairauksia

Syyskuume on iskenyt - tai oikeammin kuumeet, mikäli sitä sanaa voi käyttää monikossa. Kuumeilen vähän kaikesta. On matkakuume lämpimään ja matkakuume kylmään Lappiin, matkakuume patikoimaan ja matkakuume palmujen alle löhöilemään. Lämpömittarin asteet nousevat myös kisoille ja seuraavalle roadtripille sekä mökkiviikonlopulle. Lisäksi ehdin kuumeilla aromahieronnasta ja lisätreenimahdollisuudesta Hoinan kanssa, mutta ne asiat ovat jo hoidossa! Tilasin nimittäin hyppyesteen, josta muokata helposti mukana kannettava tokohyppy, varasin itselleni tenttiviikkojen jälkeisen hemmotteluhetken ja ilmoitin Hoinan keppitehokurssille.

Meillä oli eilen ensimmäinen kerta paritanssikurssilla, ja täytyy sanoa, että kylläpä oli kivaa ja paljon porukkaa! Herra B:kin hihkui kotimatkalla, miten hauskaa tunnilla oli ja miten mahtava idea moiselle kurssille osallistuminen oli. Eihän siinä voinut itsekään kuin hymyillä. Ensimmäisellä kerralla nollatasosta viimeiseen sujuvaan tuijottelutanssiin, jossa rytmi tuli jo muualta kuin aivonystyröistä eikä varpaille astuttu enää kovin monta kertaa - aika hyvin, sanoisin! Lopputunnista pystyi jo vain nauttimaan musiikista ajattelematta yhtikäs mitään.

Sitten kevyesti vali vali -osastolle: Minulla on jo pitkään ollut sellainen olo, että tässä minun blogijärjestelyssäni on jotakin pielessä. Kahden blogin ylläpitäminen on tuntunut toimivalta, mutta jotenkin kummastakin tuntuu puuttuvan se pieni loppusilaus. Ajattelin kauan, että olkoon, itsellenihän minä vain kirjoitan, mutten pysty huijaamaan itseäni. Kyllä se vähän kirpaisee, että parillasadalla päiväkävijällä suurin osa merkinnöistä jää kokonaan kommentitta. Tai sitten tulen vain epänormaalin iloiseksi aina yhdenkin uuden kommentin huomatessani! Nyt pyytäisinkin kaikkia tämän merkinnän lukeneita sanomaan, mikä meidän blogissamme tai blogeissamme on hyvää ja mikä puolestaan ei oikein iske tai toimi. Mikä se on se pieni loppusilaus, joka jää uupumaan? Tunnen, että jotakin puuttuu, että blogini ei ole täysin sellainen kuin haluaisin, mutta en keksi itse ratkaisua. Syytän kuitenkin sitä ikuista ristiriitaa sekä itseni että lukijakunnan näkökulmasta: kirjoittaako koirista vai itsestäni?

Tai istuako luennolla itseä vai koiratreenejä varten?

Toisaalta ristiriita koirien ja itseni välillä hallitsee ihan arkeakin. Yleensä onnistun tasapainottelussa melko hyvin, mutta sitten tulee näitä mustia hetkiä, kun äly pimenee ja sitä päättää lähteä kasvattajalle luustokuvauksen ohessa koko viikonlopuksi kylään ja treenailemaan, vaikka heti maanantaina edessä on kaksi tenttiä ja keskiviikkona kolmas. Eikä harmita tai kaduta yhtään! Viikonlopun lisäksi odotan myös ensi loppuviikkoa, kun lähden pienelle kotilomalle ja pääsen samalla viettämään tyttöjen viikonloppua Roosan ja Pennin kanssa treenaillen, pitkästä aikaa samoihin treeneihin vanhojen treenikavereiden kanssa ja vihdoinkin taas töihin!

Tuulet puhaltaa

Tämä syksy inspiroi minua. Uusi alku agilityrintamalla, viilenevät ilmat, värit ja se, että saa taas polttaa kynttilöitä ja olla huivi kaulassa aamusta iltaan. Rakastan huiveja! Syksy on saanut minut tekemään myös muutaman cosy-hankinnan - nimitys siksi, että kyseiset asusteet hommattuani minulla on ollut aivan ihana fiilis. Löysin nimittäin sellaisen vanhan ja rupuisen näköisen repun, jonka hinta ei kylläkään ollut rupuista nähnytkään, sekä ihanan kaulahuivin (haa!), jollaisia muistan lapsuudessani mummin vaatekaapin pursunneen ja joita minun piti nyt ostaa kerralla kaksi asusteen pituuden lisäämiseksi.

Lisäksi olen saanut kouluhommia tehtyä jopa puolitoista viikkoa ennen määräaikaa, vastaanottanut peloista huolimatta erityisesti kirjallisen viestinnän kurssilla imartelevaa palautetta kirjoitustaidoistani ("ei vain keskitason yläpuolella vaan aivan siellä yläpäässä") ja kisakuumekin sekä agility- että tokorintamalla nostaa taas päätään. Viikon päästä saatamme uskaltautua Hoinan kanssa möllikisoihin, joskaan emme tekemään rataa, vaan harjoittelemaan lähtöjä ja rimoja sielläkin. Ensi viikonloppuna puolestaan ajattelimme suunnata pitkästä aikaa katsomaan, mitä vanhaan kotikaupunkiini Poriin kuuluu, ja juoksuttamaan siellä omia karvaisia Rillan veljen, Veetin, ja tämän "pikkuveljen", Lemmyn, kanssa. Tämä syksy on jotenkin uudella lailla raikas! Vielä kun joku vinkkaisi, mistä löydän Svea-pipon mallisen ja khakinvihreän pipon, joka ei kuitenkaan olisi Svea-pipo, niin kaikki olisi aivan täydellistä! :-)

Kiiskejä toispual jokke

Nyt ovat edellisestä merkinnästä asiat muuttuneet sen verran, että lienee hyvä päivittää vähän tilannetta. Aivan ensimmäiseksi haluan kuitenkin osoittaa syvimmät kiitokseni kaikille viime merkintää kommentoineille ja omia kokemuksiaan raottaneille lukijoille. Saitte minut unohtamaan stressin ja valmistautumaan tulosten tuloon rauhallisemmin mielin. Joku minut paremmin tunteva voisi väittää, että tykkään taas leikkiä vastarannan kiiskiä, kun joudun toteamaan monen suositteleman välivuoden jäävän kuitenkin "vain haaveeksi". Se ei todellakaan johdu teistä tai kommenteistanne, päinvastoin. Varmistuin siitä, että kuuntelisin sydäntäni ensireaktion tullessa ja niin teinkin.

Maanantaiaamuna tasan viikko sitten päivittelin yliopiston nettisivuja melko tiheästi. Tässä oli jo ensimmäinen vihje: minua kiinnosti. Jo edellisellä viikolla sairaslomallani ehdin katsella asuntoja netistä ja tiesin, että opiskelupaikan tullen ei olisi aikaa jahkailuun. Siksi nimeni yliopiston sivuilla nähtyäni virnistin äkkiä ja salaa innosta, jätin työt lähes niille sijoilleen ja lähdin ajamaan isän työpaikan kautta papparaisen kanssa Turkuun. Parin tunnin kuluttua istuimme herra B:n ja isän kanssa kiinteistövälittäjän autossa matkalla katsomaan kolmea mahdollista asuntoa. Miten jännittävää!

Ensimmäiseltä asunnolta odotin kuvauksen perusteella eniten: vain neljä vuotta sitten rakennettu 35 neliön kaksio kävelymatkan päässä keskustasta ja yliopistolta samalla seudulla kuin mistä tiesin hyvän ystäväni ja treenikaverini juuri vuokranneen kämpän. Lisäksi vanhan omakotitaloalueen reunamilla sijaitsevan asunnon ympäristö näytti mukavalta lenkkeilymaastojen ja rauhallisuuden suhteen. Minä olen hirmuinen asunto- ja sisustushirmu, joten rakastuin hyvässä kunnossa olleeseen asuntoon heti - vaikkakin pieni koko kaksiolle jäi mietityttämään huonekalujen sijoittelun kannalta. Herra B:n riemu valoisalla puolella sijaitsevista ikkunoista antoi ykkösvaihtoehdolle kuitenkin vain lisäarvoa. Ja no, mitäpä sitä kuhnailemaan - eiväthän kyseisen asunnon jälkeen kaksi jälkimmäistä tuntuneet enää miltään! Niin sitä rustattiin nimet papereihin ja lähdettiin kolmisin keskustaan juhlistamaan uutta kotia kakkukahvien muodossa. :) Myöhemmin selvisi myös, että kaverini kämppä on vain parin talon päässä eli koiralenkeille ja -treeneihin löytyy aina seuraa!

Nyt on muuttoilmoitus jo tehty, uusia, puuttuvia sisustuselementtejä hankittu YO-lahjakorteilla ja menneenä viikonloppuna tyhjennelty Helsingin asuntoa minun tavaroistani. Herra B oli suorittamassa kyseistä projektia kanssani ja samalla ehdimme nauttia Helsingin tunnelmasta varmaan viimeistä kertaa aivan kunnolla. Lauantaina vietimme ihanaa kaupunkipäivää Esplanadin puistossa jäätelöä nuoleksien ja kaupoissa ostoksia tehden ja sunnuntaina istuimme kahdestaan pienessä, suojaisessa kohdassa Munkkiniemen rannassa - molemmilla jalat rantavedessä - ja muistelimme yhteisiä hetkiämme ja ihmettelimme, miten kummassa tähän on tultu. B:n sanoin on niin outoa, että ennen täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee yhtäkkiä se tärkein kaikista.

Vaikka kaikki tuntuukin kovin jännittävältä ja oikealta tässä vaiheessa, yhteen asiaan en ollut varautunut. "Apinaparkkia" riisuessani minuun iski yllättäen lujaa se, miten omannäköiseni olinkaan asunnosta tehnyt. Kun koristeet ja tärkeimmät esineeni vähenivät ja hävisivät puoleenkymmeneen muovipussiin, sisällä alkoi näyttää taas poikamiesboksilta, jossa on vain kaikki elämiseen tarvittava. Kun aloin ihmetellä asiaa herra B:lle, minulla alkoivatkin kyynelet valua kesken lauseen ja kurkkuun juuttui kuin pala Ruususen omenaa. Lopulta en voinut kuin itkeä nyyhkyttää sohvannurkassa ja katsoa alastonta asuntoa.

Kyllä kelpaa siivota, kun on tällainen muuttoapuri!

Tällä hetkellä pikku Toyotani on tupaten täynnä tavaroita, jotka odottavat maisemanvaihdosta. Ensi viikonloppuna menemme mittailemaan ja siivoamaan Turun asuntoamme. Muuton jälkeen voitte olla varmoja, että tulen hetken aikaa vouhkaamaan sisustuksesta ja kaikesta uuteen kotikaupunkiin liittyvästä - silloin toivottavasti parempilaatuisten kuvien kera. Ai niin ja loppuun on vielä pakko hehkuttaa, että tuleva treenipaikkakin on Hoinalle jo plakkarissa, vieläpä kisaryhmästä. Me ollaan nykyään ATT:läisiä! :)

Mää oon tääl Turuus ny

Terkut taas Turusta! Olen täällä niin sanotulla pääsykoelomalla nyt vielä pari päivää, ja sitten on palattava takaisin kotiin ylioppilasjuhlia varten. Itse vietän varsinaisia juhlia kotona vasta viikon päästä, mutta kai sinne kouluun on vielä viimeisen kerran raahauduttava jo lauantaina! ;) Eilen minulla oli ensimmäinen, saksan pääsykoe, sillä viikontakaiseen uskontotieteen kokeeseen en loppujen lopuksi edes mennyt. Ottaen huomioon, että uskonnon kirjasta ei jäänyt päähän yhtikäs mitään, yliopistolle moneksi tunniksi vääntäytyminen olisi ollut silkkaa ajanhukkaa. Saksan koe tuntui yllättävän mukavalta "puuhavihkolta", vaikka olen edellisen kerran tapaillut kielioppiasioita yli puolitoista vuotta sitten. Sanastoa testaava osio meni eniten hakuammunnalla, sillä suurinta osaa siellä olevista sanoista en rehellisesti sanottuna ollut koskaan kuullutkaan. Tällä hetkellä ykkösvalintani on kuitenkin kohdistunut pohjoismaisiin kieliin, joiden koe on vielä edessä huomenna.

Nämä pääsykokeet kokonaisuudessaan ovat muutenkin aiheuttaneet päänvaivaa. Kun saa olla ihan unelmapaikassa töissä eikä rahaakaan koskaan tulevanakaan opiskelijana ole liikaa - etenkään auton ja koiraharrastusten kera - välivuosi totta tosiaan houkuttelisi. Nyt teilasin jo ykkösvaihtoehtoni, uskontotieteen, enkä vielä yhtään tiedä, mitä teen, jos vaikka pääsisin vain tuohon saksan kieleen, jonka olen koskaan halunnut korkeintaan sivuaineeksi. Kieli-ihminen olen aina ollut, mutta silti tuo ruotsin kiilaaminen uskonnon edelle yllätti minut. Noh, osa epävarmuudesta selvinnee huomenna ja loput viimeistään tulosten julkistamisen myötä.

Turku on muuten mielettömän kaunis kaupunki. Jo maanantai-iltana kävimme poikakaverin kanssa etsimässä koepaikat etukäteen, jotta itse koetta jännittäessä ei tarvitsisi hermoilla vielä älyttömän huonon suuntavaiston kanssa. Yliopistonmäellä samoilun jälkeen menimme Auran rantaan istuskelemaan ja syömään jäätelöt, ja tajusin, miten hienoa olisikaan tulla koulun jälkeen rantapenkereelle oleskelemaan tai lukemaan. Ajatus tuntui niin houkuttelevalta, että se oli pakko testata käytännössä heti eilisen pääsykokeen jälkeen. Auringonotto keskellä päivää tuoreella nurmella joen rannassa oli melkoisen rentouttava kokemus! Ehkä tästä tosiaan voisi tulla uusi kotikaupunkini - jos ei vielä tänä kesänä, niin ainakin vuoden sisällä.

Hoinan kanssa - vaikka yllä olevissa kuvissa se ressukka onkin jätetty toimettomana kotiin - olemme viime aikoina kovasti harjoitelleet kotipihassa verkkokeppejä eri kulmista sekä oikeaoppisia saksalaisia ja välistävetoja ylemmillä medikorkeuksilla. Fina puolestaan sai tosiaan viikko sitten SM-nollat ensimmäisenä Loviisan seudun koirana kasaan, ja nyt menneenä viikonloppuna heti perään tulleen toisen tuplanollan myötä suomenmestaruuskisoihin vaadittavat tulokset ovatkin meillä jo tuplana: neljätoista nollaa, joista neljä ovat kahtena tuplanollana. Vaikka kisoihin pääsy siis jäikin ajallisesti viime tinkaan, ei enää voi sanoa, että se olisi ollut pienestä kiinni! Alla on vielä kuva viime viikonlopun Vantaan kisoista - onneksi Koirakuvaaja vastaa tällä kertaa merkinnän laadukkaammasta kuvatarjonnasta! :)

 

Olemme saavuttaneet kaiken

Siitä on vuosi ja kolmisen kuukautta, kun nousimme Finan kanssa kolmosiin. Sen piti olla meidän agilityuramme huippu ja loppu. Suoritusajat riittivät nipinnapin kakkosluokassa ja jo sieltä ehdimme silti keräillä muutaman yliaikanollan - kolmosissa meillä ei olisi siis mitään saumaa. Sitten saimmekin kolmosista heti alkuun aikarajoihin mahtuneen nollan, ja opin, mikä SM-nolla on. Asetin uuden tavoitteen: SM-kisoihin pääsyn.

Osallistumisoikeuden SM-kisoihin 2013 saaminen osoittautuikin yllättävän vaikeaksi. Nollia on kyllä tullut, mutta kaksi kolmasosaa niistä on ollut yliaikanollia ja tuplan metsästäminen jäi viimeiseksi. Yhdenkin nollan saamiseen meillä on pitänyt olla kaikki maailmankaikkeuden taivaankappaleet oikeassa asennossa: kyllä- ja ei-listat tuomareista heidän vakioetenemiensä mukaan ja niihen mukaan kilpailujen valitseminen, sattuma, että useammasta ilmoitetusta tuomarista juuri meille sopiva viittoisi meidän ratamme ja tietysti vielä se tuuri, että onnistuisimme juuri silloin, oikeaan aikaan. Tuplanollaa emme millään saaneet, vaikka metsästimme ainoastaan sitä kymmenissä starteissa monen kuukauden ajan. Vuokkoset Areenalla itkin useamman kerran puolen sekunnin aikaylityksiä läheltä piti -tuplanollissa. Hyväksyin jo vihdoin sen, että SM-karkeloiden tulisi odottaa Hoinan kasvamista.

Viikonloppuna lähdimme kuitenkin Fannyn ja Noonan kanssa Lietoon skabailemaan, jottei minun tarvitsisi soimata itseäni luovuttamisesta. Voisinpahan ainakin sanoa yrittäneeni viimeiseen asti eikä varaa jossitteluun jäisi. Etsiydyimme kisapaikalle, vaikka kaikki kolme navigaattoria kieltäytyivät toimimasta juuri, kun olisimme niitä tarvinneet, ja yövyimme keskustassa pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Iltalenkillä istuskelimme hetken Aurajoen rannalla. Siinä vaiheessa minulla ja Finalla oli jo tuplanolla taskussa.

Koska kaksipäiväisissä kilpailuissa kisakirja jäi toimistoon yöksi, en uskaltanut hehkuttaa saavutuksellamme ennen kuin eilen, kun vihdoin näin mustaa valkoisella. Saimme Liedosta yhteensä neljä nollaa, joista yhdellä oli puoli sekuntia yliaikaa ja kolme muuta olivat hyväksyttyjä nollatuloksia. Kaksi niistä olivat peräkkäisiltä radoilta.


Olemme saavuttaneet kaiken - nyt sellaisenkin, mistä emme edes uskaltaneet haaveilla kakkosluokkalaisina. Pääsemme osaksi hieman isompia kilpailuja, joihin aivan kaikki eivät pääsekään. Se on loviisalaiselle nuorelle naiselle ja pienelle agilityjyrsijälle suurenmoinen saavutus. Vuolaimmat kiitokseni kuuluvat vanhemmilleni, jotka ovat antaneet minun kisata tämän kevään ajan huomattavasti normaalia enemmän ja Fannylle, jota ilman en olisi edes lähtenyt tälle nimenomaiselle kisareissulle! ♥ Tavoitteita emme enää aseta, vaan tästä edespäin ainoastaan nautimme kilpailuista, haasteista ja toisistamme radalla. Paineet ovat poissa. Minusta tuntuu, että nyt se agility vasta alkaa. :)

Nyt näemme kaiken tuplana.

Kymmenen syytä hymyyn

1. tänään oli vapaapäivä
2. sää on ollut upea, vaikka vuoden ensimmäinen ukkonenkin tuli koettua
3. saimme Hoin kanssa agilityssä kaikki uudet jutut toimimaan
4. Hoina teki jo ensimmäiset nopeat kepit kokonaan ilman verkkoja, vaikka toistoja verkoillakin on takana yhteensä vain viitisentoista (nyt ilman verkkoja siksi, että ne ehdittiin jo korjata pois)
5. tokotreeneissä sain paimenelta sekä ruudun- että hypynkyttäysmoodin pois päältä
6. minusta tuntuu, että meistä tulee ehkä sittenkin jotakin!
7. ajelin ympäri Loviisaa 20km/h vain ihaillen kaunista kotikaupunkiani
8. sisko teki meille mahtavat salaatti-majoneesivoileivät
9. ilmoittauduin Finan kanssa sittenkin vielä ainakin kuuteen starttiin...
10. teimme Hoinan kanssa ihka ensimmäisen lyhyen pyöräilylenkin ihmisten ilmoilla ehjin nahoin

My kind of Wappu

Johan oli koiramainen vappu! Vielä aattoiltapäivänä minulla ei ollut suunnitelman tynkääkään siitä, miten arkipyhäni viettäisin, mutta suureksi iloksemme Roosa ja Penni tarttuivat extemporé-yökyläkutsuuni ja tulivat varmistamaan, ettei vappunakaan olisi koiratouhuista puutetta. Vain kolmisen kuukauden ikäerolla naperot tulivat oivasti toimeen kotioloissakin eikä meno juuri poikennut pelkästään oman koirapakan pyörittämisestä. Ihan superia! Ehdittiin paistaa vappuateriamme suoraan ruokapöydässä fondue-padassa, käydä kahdella pidemmällä lenkillä ja treenaamassa agilityäkin: kumpikin koetimme myös toistemme paimenia ja likat toimivat lainaohjaajan kanssa ihan kuin oma olisi ollut kartturina - Hoina mennä kaahotti salamavauhdilla aivan liian nopeasti joka paikkaan (:D) ja Penni puolestaan ohjautui nätisti rauhallisemmin juuri sinne, minne sitä ohjattiin. Verkkokepitkin saatiin korkattua vihdoin ja viimein!

Ipanat olivat kyllä niin totaalisesti kuin äly ja väläys keskenään: Penni mennä vingutti Hoinan rakasta minitennispalloa aivan tämän nenän edessä pitäen huolen siitä, että toinen varmasti ärsyyntyisi, kunnes Hoina sai temppuilusta tarpeekseen ja taiteili pallon sängyn alle. Sitten Hoipeli sukelsi sekin kokonaan sängyn alle pallon perään kapeuttaan hyväksikäyttäen ja jäi tahallaan mälväämään pientä keltaista aarretta sinne, minne kaveri ei mahtunut. Penni joutui tyytymään raapimaan päätään, kun ei voinut käsittää, miten niinkin iso koira saattoi kadota niin pieneen rakoon. Voi toista! Paimenlapsilla oli siis vähintään yhtä hauskaa kuin omistajillansa ja kaavailimmekin Roosan kanssa jo uusia seikkailuja tulevalle kesälle.

Finan kanssa olemme epätoivoisesti agitelleet puuttuvaa tuplanollaa jahdaten, mutta lienee jo aika hyväksyä, että tänä vuonna meidän SM-kisamme jäivät kahdesti alle puolen sekuntin ja kerran renkaan kehikon päähän. Olisihan tässä vielä neljille kisoille tilaa - ja varmaan ne ilmoitankin - mutta liikoja ei liene järkevää odottaa. Jos vaan välivuosi pärähtää tulevalle lukuvuodelle, yritämme toki uudelleen ja siinä tapauksessa olla  myös jättämättä tuplanmetsästystä viimeiseksi. Niillä ylimääräisillä nollilla ei paljon meidän suoritusajoilla tee mitään, jollei kansallisiin mestaruusmittelöihin vaadittavaa kaksoispottia ole kasassa. Toisaalta ei sellainen koirakko, joka paukuttaa kontakteja ja ehtii nipinnapin hitaimpiin kolmosten etenemiin, kyllä rehellisesti sanottuna ansaitsekaan SM-paikkaa. Olisipa vaan voinut sitten sanoa kisanneensa mestiksissä saakka ja kokeneensa sen kisafiiliksen ihan omakohtaisesti!

Raakaa faktaa

Heippatirallaa. Joku tarkkasilmäinen varmaan äkkäsikin jo ylläolevan kuvasarjan idean, mutta jos ei, niin kerrottakoon se: Finski Minipossu Läpsäläinen on saanut viime aikoina tutustua raakaan lihaan ihan kielikosketuksella. Finan maha on aina ollut todella huono kestämään ylipäätään mitään ruokia, saati sitten pientä muutosta ruokavaliossa, kuten solmuluita tai tiettyjä palkkanameja. Kun sillä alkoi tässä menneinä viikkoina harva se aamu ihan monta vuotta syömästään perusruuastaankin vatsa huutamaan aamuisin kuin vuodenvaihteen rakettitaivas, äiti alkoi hössöttää lääkäriin viemisellä, mutta minä halusin ensin tehdä BARF-kokeilun. Näin viikon jälkeen ei Finalla ole ollut minkäänlaisia vatsaoireita, joskin vahvemmista luista (hirvi) se on yhdeksän tunnin jälkeen puklannut kerran. Näillä jatketaan!

Kun nyt kerrankin Finastakin kirjoitan, miten voisin jättää kertomatta vielä edellistäkin ihanamman ilouutisen? Hampaat ovat aina olleet Saralle (Finan äidille) ja ainakin parille sen jälkeläiselle todellinen murheenkryyni. Saralta itseltään poistettiin aikanaan ainakin viisi hammasta ja nyt ainakin yksi sen pennuista on jo ylittänyt äitinsä hampaattomuustilastot. Luojan kiitos Finalla on vielä kaikki legot poskissa, mutta ne ovat silti aina likaantuneet todella helposti ja suu haissut useaan otteeseen niin pahalta, että olemme jo olleet menossa hammaslääkärin vastaanotolle (tämä aikanaan siirtyi kiireysasteikossa, kun Sara menikin huonoon kuntoon). Nyt sitten ostin töistä Tropicleanin Clean Teeth Geliä, jonka luvattiin olevan hammastahnaa, joka ei tarvitse harjaamista ollenkaan. Kiinnostuin tuotteesta jo kun sen ensimmäisen kerran näin, mutta vasta puolen vuoden päästä pääsin yli skeptisyydestäni ja se kannatti: parin viikon jälkeen kerran päivässä levitettynä ja raakaruokinnan myötä lisääntyneeseen luiden järsimiseen yhdistettynä Finan hampaat ovat muuttuneet tummanruskeista jo lähes vitivalkoisiksi! Uskomatonta!

Tällä viikolla osa treeniryhmistä on jo aloittanut ulkokentällä harjoittelun ja loputkin seuraavat perässä ensi viikolla. Minä tulenkin viettämään koko kevään illat maanantaista torstaihin koiratreeneissä - ja mikä kummallisempaa, aivan yhtä paljon tokossa kuin agilityssäkin! Oma tekniikkaryhmäni aloittaa tänään pohjustavilla irtoamistreeneillä, ja voitte vaan kuvitella, miten olen piirrellyt ratoja innoissani! Treenaan myös Hoinan kanssa tässä omassa ryhmässäni, joten pääsen tekemään sen kanssa juuri sellaista treeniä kuin kulloinkin tarvitsemme. Tästä keväästä on takuulla tulossa paras kevät pitkään aikaan!

Lopuksi on pakko vielä hehkuttaa ja naurahtaa hauskimmalle syntymäpäivälle pitkään aikaan. Itse kekkerit ovat kyllä vasta edessä, mutta virallisena päivänä töissä aamuseitsemältä sain niin hellyttävän lahjan, ettei mitään rajaa. Olen pitkään käyttänyt kahvitauoilla vain pahvimukeja, joiden säästämisellä aina niin pitkään kuin vain pahvimuki voi jaksaa pysyä kasassa olen herättänyt lievää hilpeyttä. Nyt sain sitten ihan ikioman mukin, joka viimeistään panee hymyilemään aamuseiskaltakin!

Toinen hauska synttärisattuma liittyi niihin kahteen onnittelukorttiin, jotka sain perheeltäni ja poikakaveriltani. Joko he tuntevat minut vaan niin mahdottoman hyvin tai sitten heillä on tismalleen sama maku - niin tai näin, sain heiltä ihanan värikkäät kortit, jotka ovat tismalleen samaa sarjaa! Ihan hyvin istuvat ilmeisesti perhe ja poikakaveri yhteen, kuten kuvastakin näkyy. :)

She makes me go...

Olen istunut koko aamupäivän Youtubessa, mikä ei todellakaan ole tapaistani. Olen yleensä todella huono kuuntelemaan musiikkia netissä, mutta näytettyäni siskolleni muutaman tämänhetkisen suosikkikappaleeni sain idean musapostauksesta ja unohduin etsimään lisää biisejä, jotka saavat etenkin kytkinjalkani vipattamaan autossa, sillä useimmiten vain siellä huudatan stereoita nupit kaakossa.

Minulla ei ole mitään sen erityisempää musiikkimakua, mutta rytmiikalla ja melodialla pelaaminen iskevät minuun kuitenkin useammin kuin lyriikat. En voi siis nimetä mitään genreä enkä oikein esityskieltäkään - suosikkeihini kun kuuluu niin suomen-, englannin-, unkarin-, nepalin-, espanjan- kuin intiankielisiäkin biisejä. Olen kuitenkin huomannut, että nopeimmin suosiooni pääsevät kappaleet, jotka voin heti kuvitella agilityvideoiden taustamusiikiksi tai kisafiiliksen boostaajiksi, ja siksi intouduinkin kasaamaan kokoon nimenomaan näitä tunnelmankohottajia. Voinpahan edes yrittää fiilistellä kotioloissa, kun tämäniltaiset kisat jäävät välistä... Alla siis kymmenkunta valitsemaani kisabiisiä satunnaisessa järjestyksessä (paitsi ykkönen on ehdoton!). Olisin iloinen, jos kertoisitte kommenttilootaan oman suosikkinne näistä ja vaikka jakaisitte lisää boosteribiisejä, joita voisin ladata agilitylistaani! Jos aihe osoittautuu lukijoita kiinnostavaksi, saatan jatkaa merkintää muillakin suosikeillani. :)

Kevättä rinnassa

Olin eilen illalla pitkän aikaa koneella, sormet näppäimistöllä, valmiina kirjoittamaan tai tekemään mitä tahansa muuta kuin tarttumaan lukiokirjoihin niitä viimeisiä kertoja koskaan. Sitä paitsi blogiin kirjoittaminenhan olisi mitä parhainta harjoitusta äidinkielen esseekokeeseen! No, lopulta simahdin sanaakaan kirjoittamatta Nukkumatin käsivarsille ja vain toivoin parasta. Ihan hyvin tuo ainakin tuntui menevän: jos ei sieltä L:ää tule, niin se on sitten voivoi - ainakin sain aikaiseksi juuri omannäköiseni aineen!

Perjantaina kävimme pitkästä aikaa Fannyn ja Noonan kanssa lenkillä ja kameraan tarttui mukaan muutama ihan aurinkoinenkin otos. Yleensä juuri hienoilla säillä muistan kyllä ottaa kameran, mutta aina joko muistikortti tai akku jää kotiin... Viikonloppuna teimme puolestaan Finan kanssa pienen roadtripin Kotkan ja Turun kisojen kautta Helsinkiin, mutta tuplanolla antaa aina vain odotuttaa itseään. Yritän saada reissusta treeniblogiin parempaakin sepustusta, mutta sen verran sanon, että älkää unohtako pöytää ihmiset! Ei välttämättä ole kovin itsevarma fiilis radalle lähdettäessä, jos se sisältää koiralle täysin uusia esteitä. :D

Lopuksi minun on jaettava ilouutinen, joka saa minut jaksamaan läpi vaikka harmaan kiven - tai jos nyt vaikka ensin vaan psykologian kirjoitusten. Keväästäni on nimittäin näillä näkymin tulossa aivan mahtava! Kunhan keskiviikon puristuksesta selvitään, luvassa on viikon lomamatka Rukalle, töitä ainakin heinäkuun puoliväliin saakka ja mikä parasta - huhtikuun puolesta välistä alkaen treenejä melkein joka arki-illalle! Nyt, kun asun taas Loviisassa, pääsen koska tahansa kentälle omin avaimin, ja lisäksi paitsi että aion itse osallistua koulutusryhmiin, vedän myös ihan ikiomaa agilityn tekniikkaryhmää! Juuri ennen Helsinkiin muuttoani toimin apukouluttajana alkeiskurssilla, mutta nyt olen ensi kertaa aivan omin päin ohjaksissa ja saan toteuttaa treenit mieleni mukaan. Luvassa on siis jotakuinkin samanlaisia treenejä, joita olemme koko kevään Hoinan kanssa tehneet omatoimitreeneissä, ja Hoina tulee olemaan mukana tässä omassa ryhmässänikin. Olen ryhmästä niin innoissani, että pelihousut meinaavat vallan revetä! Ainakin tulemme itse saamaan juuri sellaista harjoitusta kuin tarvitsemmekin ja toivon todella, että myös muut saisivat kurssista paljon uusia asioita radalla hyödynnettäväksi. Tarkoitus olisi saada aikaan keskusteleva ja toisiaan avustava tavoitteellinen pienryhmä, jossa kaikki toimii mahdollisimman joustavasti.

Hoinakin kurkottelee jo kohti kevättä :)