Kiitos

Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!

Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.

Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:

"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti ennakkotehtävistä

näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.

Koirakolla yhteistyö hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."

Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.

Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.

Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)

Ohjelmanumeroita

Loma lähestyy päivä päivältä, kun jäljellä on enää viisi työvuoroa seuraavan viikon aikana. Vapaata on siis jo ennen varsinaisen loman alkua runsaasti - ja löytyi myös tällä viikolla. Niinpä lähdimme Miikulle pariksi päiväksi mukavalle yhdistelmäreissulle: Chhaina pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan lampaisiin, tavattiin samalla paria pentuesisarusta ja lopuksi molemmat tytöt pääsivät vielä hierontaan. Ensi viikolla meillä on Herra B:n kanssa myös muutama yhteinen vapaa, jolloin olisi tarkoitus päästä vihdoin kunnolla mattopyykille ja pienelle päiväretkelle Teijon kansallispuistoon. Lomalle on myös muita suunnitelmia: Chhaina on nimittäin ilmoitettu ensimmäisiin virallisiin agilitystartteihinsa - tai no, ensimmäisiin, toisiin, kolmansiin, neljänsiin ja niin edelleen. Into päästä kisaamaan on kova, ja lomaviikollahan sitä on helppo käydä starttailemassa, kun ei koulustressistä ole vielä tietoakaan. :)

Hiukan likka jännitti lampaita, mutta välillä se vilautteli jo

kiinnostustakin. Pian uudestaan! Videosta kiitos Paula A:lle!

Kurjempaakin kuuluu, valitettavasti, sillä etälauman Nelsonin sydänvika on pahentunut. Kesällä pidemmät lenkit eivät ole herralle enää maistuneet, vaan se on kieltäytynyt jossakin vaiheessa jatkamasta matkaa. Maanantaina Nepa pääsikin sitten äidin ja siskon kanssa lääkäriin, missä oli kuulemma kovasti kehuttu Nelsonin laihdutusprojektin onnistumista ja herran luonnetta. Valitettavasti kotiintuomisina oli kuitenkin ikäviä mutta odotettavissa olleita uutisia: sydänvika on toisella puolella voimakas (4/6) ja toisella keskivahva (3/6). Tutkimuksen mukaan lääkäri ei olisi vielä aloittanut lääkitystä, mutta kun hän kuuli Nelsonin väsymisestä, läähättämisestä, suun vaahtoamisesta ja lenkeillä jarruttelusta, lääkitys aloitettiin oireilun perusteella. Tällaisia oireitahan esimerkiksi Saralla ei ollut ollenkaan ennen kuin vasta pari kuukautta ennen lopetusta.

Viime viikonlopun vietimmekin tietysti miehen kanssa kotiareenalla agilityn PM-kisoja seuraten. Tunnelma oli mieletön suomalaisten onnistuessa, ja onnenitkutkin piti tirauttaa. Erityisen mukavaa oli, että myös Herra B näki "isompia kisoja"- ja tällä oli ilmeisen suuri vaikutus! Kilpailujen jälkeen hän nimittäin kysyi minulta varovasti, saisiko hän joskus kokeilla agilityä Hoinan kanssa - vaikka minä olen aikaisemmin tarjonnut hänelle kokeilumahdollisuutta tuhat ja yksi kertaa ja saanut aina ehdottoman kieltäytymisen vastaukseksi. Vähän meinasi miestä itseäkin naurattaa, kun hän huomasi, miten hän on vähitellen astellut varovaisin askelin lähemmäs koiramaailmaa.

Tänään puolestaan viimeisimpänä uutisena saimme syyskuun ohjelmistoomme myös MH-luonnekuvauksen Chhainalle. Olin laitellut ilmoittautumisia jo muutamaan kokeeseen lokakuun puolelle, mutta aamulla Miikku vinkkasi vapaista paikoista Ikaalisten kuvauksessa, ja niinpä vaihdoin kisasuunnitelmat äkkiä luonnekuvaukseen. Erityisen jännittävä loman lopetus on siis tiedossa, kun en itsekään ole ollut minkäänlaisessa luonnetestissä koskaan aikaisemmin!

Kaikki merkinnän kuvat © K. Pietilä

Miten leikkiä pennun kanssa?

Kuva © Katri Pietilä

Agilityn myötä olen oppinut, miten paljon helpompaa harjoittelu on niin koiran mielentilan kuin erilaisten harjoitusmahdollisuuksienkin kannalta, jos koira tykkää leluista. Niinpä jo aikoinaan Fina-pennun kuin myös jälkeenpäin kaikkien bordercollieideni kanssa on opeteltu leikkimään, viis siitä, kiinnostiko niitä lelut ollenkaan vai olivatko ne luonnostaan hurjina leluihin. Oli tilanne kumpi tahansa, koiran ja ihmisen välistä leikkiä pitää pentuna opetella - jo siksi, että se kasvattaa suhdetta ja luottamusta osapuolten välillä, mutta etenkin, jos leluilla halutaan koiraan draivia. Siinä tapauksessa, että pentua lelut eivät juuri innosta, harjoittelu vaatii vaan enemmän aikaa, mielikuvitusta ja luultavasti erilaisten lelujen kokeilemista.

Itselleni on muovautunut vuosien varrella tietty tapa opettaa pentu leikkimään tai ylipäätään leikkiä koiran kanssa. Olen huomannut oman toimintatapani vasta, kun olen itse kiinnittänyt huomiota jonkin toisen koirakon huonoon leikkimiseen tai muiden antaessa omasta tavastani hyvää palautetta. Minulle on esimerkiksi sanottu, että kukapa koira ei minun kanssani haluaisi tehdä asioita, kun olen aina niin kannustava, iloinen ja "sisällä" koiran maailmassa, ja että osaan leikkiä hyviä pentuleikkejä. Niinpä aloin miettiä, mitä leikkimiseen oikein kuuluu ja miten me leikimme. Leikkimisen harjoitteluun kuuluu oikeastaan monta pientä sääntöä, jotka ihmisosapuolen tulisi omaksua.

Heittäydy

Tärkeintä yhteisissä leikkihetkissä on se, että ihminen heittäytyy hommaan täysillä. Miten voisit olettaa pennun kiinnostuvan karvaisista tai kumisista esineistä, jos sinäkään et vaikuta niistä innostuneelta? Leikittävän ihmisen tehtävä on siis etupäässä tehdä kaikkensa, että pentu alkaisi ihmetellä, mikä kumma on niin jännittävää. Itse puhun normaalista poikkeavalla tavalla, huudahtelen, liikun väijyen ja tempoa vaihdellen kohti lelua. Jos ja kun koira tarttuu leluun tai edes menee sen luokse, kehun, otan lelusta kevyesti kiinni tai otan esiin toisen lelun, jolla toistan saman kannustuksen. Alussa tuntee itsensä sata kertaa tyhmäksi, jos koira ei tunnu tajuavan ajatusta, mutta kuvitteellisesta ja ehkä todellisestakin yleisöstä on päästävä yli. Usein jossakin vaiheessa samanlainen leikin harjoittelu joka tapauksessa viedään treenikentille tai muuten näkösälle, joten silloin omistajan ei parane jarrutella.

Älä jyrää

Koska ajatus on kasvattaa koiran intoa, itseluottamusta ja halua leikkiä ihmisen kanssa, on todella tärkeää, että ihmisosapuoli ymmärtää roolinsa. Kun tarkoitus on kannustaa ja rohkaista pentua leikkimään, se ei tapahdu tempaisemalla lelu koiralta pois, lelusta kiinni pitämisellä tai sillä härnäämisellä "ähäkutti etpäs saa kiinni" -tyyliin. Mietipä samaa tilannetta kouluympäristössä: Kuvittele itsesi pennuksi ja lelu hatuksesi, jota muut pallottelevat tai eivät anna sinulle takaisin? Kauanko se on sinusta hauskaa? Tuskin kovin kauan, jos hetkeäkään.

Itse olen usein harjoitteluvaiheessa ja vielä treenikentälläkin leikittänyt koiraa kahdella samanarvoisella - tarvittaessa identtisellä - lelulla. Jos koira ei suostu tarttumaan leluun mutta lähtee sentään lelun perään, olen heittänyt yhden lelun ja koiran lähtiessä sen perään alkanutkin itse rallatella toisella lelulla houkutellen. Jos koira jo tarttuu leluun kevyesti, otan siitä itsekin kiinni mutta päästän heti irti ja kehun pentua. Kun ipana alkaa pitää lelusta hanakammin kiinni, pidän itsekin kiinni kauemmin mutta päästän aina irti varmasti ennen kuin pentu päästäisi. Tässä vaiheessa on opittava itse tuntemaan koiransa ja tunnustelemaan, millä vauhdilla leikin rajuus voi edetä. Kaikki eivät välttämättä koskaan pääse rajuun revittelyyn asti.

Sillä, että koiran annetaan voittaa lelu itselleen, kasvatetaan koiran itseluottamusta. Pennun pitää antaa elää siinä illuusiossa, että se on leikissä vahvempi. Olen huomannut erityisen toimivaksi ja koirien rakastamaksi tavaksi sen, että kun koira vetää tai roikkuu lelussa, en vedä takaisin vaan pidän lelusta kiinni ja annan koiran ikään kuin vetää minua muka heikompana minne se ikinä vetääkään. Välillä nyppäisen vastaan, mutta jossakin vaiheessa luovutan ja annan koiran voittaa. Tätä rakastavat meillä niin paimenet kuin luppakorvatkin! Minua alkaa aina ärsyttää, jos näen sellaista leikkimistä, jossa ihminen jyrää koiran henkisesti tai fyysisesti nyppäämällä lelun koiralta pois tai antamatta sitä ollenkaan koiralle. Millaista leikkiä se on?

Irti-käsky heti mukaan

Se, että pentu selviää leikistä aina voittajana, ei tarkoita sitä, että siitä kasvaisi kuriton rasavilli, jolta lelua ei saa koskaan pois. Siitä hetkestä lähtien, kun koira alkaa tarttua leluun suullaan, mukaan tulee irroittamisen opettaminen, sillä se on luonnollinen osa leikkiä. Olennaista on, että "irti" ei tarkoita leikin loppumista. Meillä leikin lopusta ilmoitetaan erikseen sanalla "loppu", kun taas irroittaminen on vain hauska jännityselementti leikissä. Pennun siis käsketään irroittaa lelusta ja aluksi autetaan tarvittaessa irroittamisessa hellästi kädellä. Irroittamisesta palkitaan etenkin opetusvaiheessa aina mutta muulloinkin vielä säännöllisesti. Palkinto on samalla lelulla leikin jatkaminen heittämällä tai lelua heiluttelemalla, tai kahdella lelulla leikittäessä toisen lelun kanssa leikin aloittaminen. Meillä tänä päivänäkään "irti" ei koskaan tarkoita leikin loppumista. Vasta, jos sanon "irti" ja "loppu" peräkkäin, leikki loppuu, mutta sitä on edeltänyt vähintäänkin pari kertaa, joissa irroittamisesta leikki on jatkunut vain kahta railakkaammin.

Itse käytän opetteluvaiheessa aina kahta lelua, koska siten leikki on jouhevampaa ja tauottomampaa, ja samalla koira usein oppii vahingossa tuomaan heitetyn lelun takaisin. Kun lelut ovat koiran mielestä yhtä jännittäviä, leikki toimii seuraavasti: koiran kiinnostus herätetään yhdellä lelulla, jolla revitellään tai joka heitetään, ja kun kiinnostus leluun herää, päästetään irti tai annetaan koiran juosta heitetylle lelulle ja aletaan kutsua koiraa leikkimään toisella - ja niin edelleen. Esimerkkivideolta näkyy, kuinka Chhaina alkaa tuoda heitettyä lelua takaisin ja pudottaa sen vähän ennen toisen lelun kimppuun hyökkäämistä. Toinen lelu saa siis pudota tai jäädä niille sijoilleen, ja omistaja noukkii sen vaivihkaa samalla, kun koiran huomio on toisessa lelussa.

Koiran ja ihmisen välisessä leikissä pätevät eri säännöt kuin
kahden koiran välisessä: yllä esimerkkejä kummastakin.

Kehu, kannusta ja pidä itsekin hauskaa

Eri koirat leikkivät eri tavoin, eri intensiteetillä ja erilaisilla leluilla. Toisille leluksi kelpaa räsyinen hanska, toisille lelu, jonka taskuun on piilotettu ruokaa. Toiset juoksevat perään, toiset revittelevät, toiset noutavat - jotkut tekevät näistä kaikkea ja jotkut eivät mitään näistä. Toistaiseksi olen itse saanut jokaisen koirani leikkimään vähintäänkin huvin vuoksi mutta kaikki myös treenikentällä. Meillä bordercollielle mikä tahansa lelu tai edes lelunkaltainen on the juttu, cavalierille se on mukiinmenevä ruuan korvike niin kauan kuin ruoka ei ole toinen vaihtoehto ja niin kauan kuin lelu on koiran mielestä oikeanlainen. Kummassakin tapauksessa leikkimisen säännöt ovat samat ja ne on opeteltu aivan samalla tavalla. Erityisen tärkeää on muistaa kehun ja kannustuksen merkitys aina leikittäessä ja leikin käyttö läpi koiran elämän myös ihan vain rentona ajanvietteenä eikä aina vain treenipalkkana. Mistään ei tule paremmalle tuulelle kuin ärisevästä, naama naantalinaurinkona hohtavasta, häntäänsä heiluttavasta ja lelua saalistavasta pikku koirasta, joka leikkiessään uhkuu ylpeyttä saaliistaan!

Oikeanpuolimmainen kuva Chhainasta © Katri Pietilä

Juttu julkaistaan myös Hurttahuone-blogiportaalin artikkelikokoelmassa.

Joulun tunnelmaa kodissa ja kaupungissa

Viime loppuviikosta äiti tuli meille kylään muutamaksi päiväksi. Kävimme sekä kaupungilla joulumarkkinoilla ja pikkuisissa sisustusputiikeissa että Myllyssä jouluostoksilla. Myyjillä kävikin tuuri, sillä upean luminen sää syleili Turkua vain ja ainoastaan tämän viikonlopun yli. Joulumarkkinat ovat itselleni joka joulun alla aivan ehdoton tunnelman lataaja, oli kaupunki mikä hyvänsä. Markkinoilla oli vaikka mitä mukavaa, mutta kaikki kojuostokset tulivat kyllä ihan itselleni! Hupsista. :D

Löysin kasan aivan täydellisesti opiskeluihini ja muutenkin mielenkiintoisia kirjoja suomalaisten muinaisuskosta, vanhoista vainajarituaaleista ja vaikka mistä. Valinta oli äärimmäisen vaikeaa, mutta päädyin lopulta juuri edellämainittuihin aiheisiin. Onpahan joululomalle luettavaa! :) Lisäksi partiolaisten kojulta oli pakko ostaa riisipuuroa - oli muuten parasta syömääni joulupuuroa ikinä - ja perinteinen partiolaisten joulukalenteri. Partion kalentereita on nimittäin tullut itsekin pienenä kaupiteltua paikallisten markettien edessä ja ovelta ovelle aivan jääkalikkana. En erityisemmin ikävöi kyseistä hommaa, vaikka ihana ja salaa vähän nostalginen olo tulikin kalenterin ostamisesta.

Paras löytömme oli täydellinen vahinko: olimme jo lähteneet markkinoilta ja käyneet välissä muualla, kun päätimme takaisin tullessamme vielä poiketa markkinatorin läpi ihan vaan siksi, että meillä oli aikaa ja sää oli hyvä kävelyyn. Oikeastaan äiti ne huomasi: vanhoista aidanseipäistä tehdyt tikkaat - siis täydelliset sisustustikkaat - nojailemassa yhden kojun tolpparakenteisiin! Ja kun sisustusliikkeissä vartavasten sisustustikkaina myytävät aidanseivästikkaat voivat maksaa viisikymppiäkin, nämä maksoivat vain 25 euroa! Myyjä oli pihalla kuin lumiukko, kun hihkuin ja hymyilin, että eiväthän tikkaat maksa mitään ja hoin tehneeni päivän parhaan löydön. Hän oli aivan ällikällä lyöty innostani ja kysäisi vain, että menikö hän piru vie myymään tikkaita aivan alihintaan. :D

Ei siinä muu auttanut kuin napata tikkaat kainaloon ja jatkaa kaupunkikierrosta. Kirjastossa ja Sokoksella tuli parikin ihmistä kyselemään, että mistä olen moisen löydön tehnyt ja paljonko tikkaat maksoivat. Loppupäivän ostokset liittyivätkin sitten tikkaiden koristeluun. Koska meille ei joulukuusta mahdu, tikkaat saavat luvan ajaa sen asian ja ovat nyt kotimme joulutunnelman ytimessä. :)

Koirille ei kuulu mitään ihmeellistä, jos sitä ei lasketa, että minun mittani täyttyi Chhainan päivä päivältä paheneviin sisustustempauksiin, ja siitä hyvästä neiti joutuu nykyään olemaan yksin ollessaan vain makuuhuoneeseen rajatulla alueella. Maanantaina palasimme Chhainan kanssa puolentoista viikon agilitytauolta, joka johtui yksinkertaisesti hirveästä taakasta kouluhommia, ja eilen aloitimme aamun tokotreeneillä kummankin kanssa. Pientä edistymistä on tapahtunut kummallakin saralla, mutta mitään niin merkittävää ei ole tapahtunut, että jaksaisin ja ehtisin erikseen kirjoittaa treeniblogin puolelle. Hoinalle olen yrittänyt soitella paikkaa loppuvuoden tokokokeisiin, mutta koska kaikista on tarjottu vasta tuhannetta varasijaa, seuraava koe menee väkisinkin ensi vuoden puolelle.

Etälauman kuulumisista tiedän puhelujen kautta sen verran, että Nelson ja Fina kävivät toisiinsa Finan juoksun aikana erottelusta huolimatta niin kuumina, että Fina lähti hoitoon koirien stressitasojen tasaannuttamiseksi. Nelson joutui - tai pääsi vihdoin - leikkauspöydälle tällä välin ja samalla reissulla sillä havaittiin perustarkastuksessa vahva sydämen sivuääni. :( Vielä leikkauksen jälkeenkin Fina sai Nepan pään niin pyörälle, että Fina lähti uusintakierrokselle hoitoon. Toissapäivänä parin yhdistämistä saman katon alle kokeiltiin taas, ja nyt kuulemma Nepan välillä innostuessa Fina antaa sille köniin aivan 6-0, eli sen puolelta vaara alkaa olla ohi. :D

Lupasin viime merkinnässä kuvan TV-tasostamme, jahka päällystysprojekti olisi valmis. Tuolta se nyt sitten näyttää, ja olemme kyllä todella tyytyväisiä! Kunpa vain saman voisi tehdä kaikille näille tummille kalusteillemme... Tästä eteenpäin ostan kaikki huonekalut vaaleina! Koko olohuoneen ilme muuttui valoisammaksi, kun auringonsäteitä imevä musta laatikosto katosi.

Muutenkin kodin jouluvalmistelut alkavat olla siivon ylläpitoa (köh köh...) ja leipomuksia vaille valmiit ja lahjatkin ovat paria lukuunottamatta hankittuina. Joulupaketeissa on parasta se, että ennen h-hetkeä niitä voi aina käyttää joulusisustuksessa! :) Siksi olen innokkaasti häärinyt lahjapapereiden kanssa heti, kun jotakin kivaa on löytynyt. Äiti ei voinut kuin naurahtaa vouhotukselleni ja todeta, että joku taitaa olla vähän jouluihminen...

Kotimatkalla

 

Terveyspoliiseille tiedoksi, että reppu oli luonnollisesti tyhjä!
Pentu vasta totuttelee uuteen rinkkaansa. :)

Teimme Chhainan kanssa kahdestaan viikonloppuna reppureissun Loviisaan. Hoina jäi herra B:n kanssa Turkuun, koska sillä on juoksut, ja Nelson odottaa yhä onnellisen tietämättömänä tulevaa pallioperaatiota. Chhaina oli aivan ihana matkakumppani: se sai hienolla käytöksellään liki kymmenkunnan eri ihmisen juttelemaan kanssani, ihastelemaan pentua tai kysymään sen rotua. Likka kylläkin huohotti ja läähätti matkan Loviisasta Helsinkiin, mutta siksi että bussi oli niin tukalan kuuma, että minullekin tuli siellä huono olo. Sen sijaan Helsinki-Turku-välillä Chhai nukkui koko matkan lattialla. Nukuin itsekin tunnin verran eli puolet matkasta, eikä likka ollut eväänsäkään räväyttänyt sillä välin. Yli viiden tunnin matka ja neljän ja puolen tunnin istuminen kolmessa eri linja-autossa kävi yhtä leikiten kuin yksinkin - paitsi että yhdessä matkustaminen oli paljon mukavampaa, kun oli hassua ja hulvatonta seuraa! :)

Ison kunniamerkin pentu saa myös käyttäytymisestään Kampissa: maanalainen kaukoliikenteen terminaali liukkaine lattioineen ei jännittänyt yhtään vaan heittelimme kevyesti ylävitosia sielläkin. Ulkona sain käskytettyä Chhainan pissimään betoniviidakossa ja bussin vaihdon kamalassa kiireessä puun juurella olleille pikkukiville, ja lisäksi pentu tuli kiltisti kanssani rappusia ja käytäviä myös kauppakeskuksen ihmisvilinässä, kun minun oli saatava yläkerroksen kahvilasta välipalaa ja juotavaa koiralle. Hoinahan on sekin yhtä rento matkustelija mutta juurikin Kampissa ja Helsingin keskustassa se vetää, panikoi tai stressaa, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua.

Yksi kotilomalle asettamistani tavoitteista oli ennättää metsään valokuvaamaan koiria ja etenkin Nelsonia, josta en ilman kunnollista kuvaa ole vielä tähän mennessä saanut tehtyä omaa osiota tuonne koirien esittelyynkään. Tarkoitus oli käydä iskän ja koirien kanssa kunnon lenkillä, mutta alkumatkasta eteemme ilmestyneet suppilovahverot aiheuttivat sellaisen keräilyhysterian, että koirat saivat tyytyä herkuttelemaan mustikoilla ja säntäilemään sinne tänne omatoimisesti.

Viikonloppuna sattui myös ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen haaveri Nelsonin kanssa, kun yrittäessämme leikata sen kynsiä se puri minua kahteen eri otteeseen ihan kunnolla käteen. Ensimmäisestä nappaisusta päätin vielä, että koira ei todellakaan tule pääsemään kynsienleikkuusta puremalla, mutta toisella ja kovemmalla herralla jo huusin ja itkin niin, että homma jäi kertaheitolla siihen - kyllä näköjään 13-kiloisella cavalierillakin riittää puruvoimaa. 

Olemme olleet Nepan käsittelyssä varuillamme juuri puremisen kannalta, koska se oli yksi syy herran kodinvaihtoon, mutta koska tuohon tapaukseen mennessä mitään moista ei ollut esiintynyt missään hoitotoimenpiteessäkään ja koska trimmaajakin väitti leikanneensa kynnet aivan ongelmitta, koiran reaktio tuli silti vähän yllätyksenä. Minähän nyt en tietysti tule Nelsonin kynsiä jatkossakaan leikkaamaan, kun koira asuu monen sadan kilometrin päässä, mutta joku keinohan leikkaamiseen on keksittävä. Osa kynsistä oli jo nyt niin pitkiä, että niitä ei kohta millään saakaan leikattua.

Lopuksi on pakko vielä laittaa Finasta tuore seitsenvuotispotretti. Aivan uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu! Toisaalta tuntuu, että Fina olisi ollut meillä jo ikuisuuden - onhan sen jälkeen meille ehtinyt tulla jo neljä muuta koiraa. Ihan hullua! Minulla on ollut jo pidempään ikävä omaa agilityrusakkoani, ja olemme suunnitelleet perheen kanssa tekevämme jossakin vaiheessa muutaman viikon koiravaihdon niin, että mitä luultavimmin iskän paras kaveri Hoina saa mennä Loviisaan isän lenkkikaveriksi ja Fina pääsee puolestaan pitkästä aikaa treenaamaan ja kisaamaan tänne Turkuun. :)

Nepa Nelson

Loppuviikosta Saran ja Finan kasvattaja julkaisi Facebookissa ilmoituksen uutta kotia etsivästä cavalierherra Nelsonista. Koska Nelson on meille tutun ja myöskin Loviisassa asuvan koiran jälkikasvua, välitin uutisen heti äidille ja vitsailin, että tässä olisi teille Finan kaveriksi Cherien pentu. Äiti ei koskaan vastannut viestiini.

Lauantai-iltana ajellessani hakutreenien jälkeen Turusta Loviisaan, pikkusiskoni soitti minulle, että hän oli yhdessä äidin kanssa saanut iskän suostuteltua mukaan hulluun ajatukseen. Niinpä kävimme eilen Bigin luona katsomassa pari kuukautta kasvattajan narttulaumassa koiranpäiviä elellyttä Nelsonia. Reilu tunti myöhemmin Nelson istui minun autoni takapenkillä Finan kanssa ja matkasi kohti Loviisaa mukanaan iso matkakassi täynnä tarvikkeita.

En voi vieläkään uskoa mitään aisteistani, kun näen likkalaumamme joukossa viisivuotiaan, 14-kiloisen (huom. Hoina painaa 14 kg, Fina 7 kg :D), turkikkaan ja muutenkin muhkean cavalieruroksen! En kuuna päivänä tarkoittanut vitsiä tosissani, mutta Nelsonin kohtalo iski perheen sydämeen aivan samoin kuin Saran aikoinaan. Herra Nelson kotiutui laumaamme varsin sutjakkaasti, eikä minunkaan paimenillani ollut herralle pahaa sanaa sanottavana. Nelson on kuitenkin leikkaamaton kuten kaikki narttummekin, äärimmäisen turkikas toisin kuin kukaan koiristamme tähän asti ja ylipainoinen. Seuraavien viikkojen aikana Nepa joutuukin yhdenmukaistamisleirille, jossa kyytiä saavat niin miesmasiinat, turkki kuin massakin! :D Lisäksi minä aion henkilökohtaisesti pitää huolen siitä, että herra saa jalostustietokantaan virallisia terveystuloksiakin - vähintään sydänkuuntelun mutta mielellään koko setin kerralla.

Näin ensi näkemältä Nelson on luonteeltaan kovin leppoisa. Se rakastaa rapsuja, seuraa joka paikkaan ja käyttäytyy nätisti lenkeillä. Nepasta tulee mitä luultavimmin eniten siskoni koira, ja ensimmäiset viikot Ellis saakin luoda koiraherraan suhdetta, jotta syksymmällä onnistuvat myös vapaalenkit metsässä. Kuvia herrasta otetaan paremmalla kameralla vasta, kun sen tukevahkosta ruhosta saadaan pari kiloa pois. :D Siihen asti kännykkäkuvat saavat kelvata, eikä niitäkään valitettavasti hetkeen tule, kun minä lähden paimentyttöjen kanssa tänään takaisin Turkuun.