Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!
Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.
Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:
"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti
ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin
onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö
hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."
Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.
Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.
Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)
Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.