Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. tammikuuta 2017

Hyvin menee, mutta menköön...

Jos olisin tällä hetkellä parempiuninen, olisi luultavasti fiksua nukkua koko pitkän viikonlopun yli... Here we go, follow the story.

Keskellä yötä menet pissattamaan koiria ja ajattelet, että et tarvitse siihen puhelinta, sillä käyt vain (wrong!), etkä avainta, kun jätät oven lukitsematta (also wrong!). Lähtiessä vielä avaat oven kerran ja tarkistat, että ovi varmasti aukeaa ja se aukeaa. Lähdet pissattamaan koirat, säikähdät, kun ne murisevat yhtäkkiä ja näet ketun jolkottavan karkuun ihan vierestä. Kuiskaat itsellesi wau... Palaat köhien ovelle, tartut kahvaan, ja yyyllätyys! Hähhähää loser! Nyt ei aukea!

Mies on mennyt aikaisin nukkumaan, koska ollaan molemmat kärsitty unettomuudesta koko viikon. Luultavasti hän on juuri päässyt sikeään uneen ensimmäistä kertaa viikkoon. Syyllisyys painaa, vaikka varmasti ovi oli lukitsematon. Ei ole avainta eikä puhelinta. Ulkona on kylmä kuin faaan. Linglottelet siinä ja kolkuttelet. Mietit, montako kertaa voi linglottaa ilman, että naapureita häiritsee tai joku kutsuu poliisit. Mietit, että mitä jos mies ei herää soitteluun. Linglottelet ja kokeilet kahvaa monta kertaa. Ei voi olla totta. Kyllä voi. Ja jos mies herää, tulisiko hän keskellä yötä avaamaan. Itse en menisi. Linglottelet. Alat jo miettiä, että mitäs sitten. Sopivasti sadattelet, vähän vikiset, ripauksen rukoilet. Mietit, herätätkö mieluummin naapurin vai sinnittelet koirinesi pakkasyössä. Koirilla ei ole takkeja (sinähän vain kävit!), joten se siitä. Arvot, kuka saa kunnian olla se epäonninen naapuri. Lopetat linglottelun. Sadattelu muuttuu enenevissä määrin vikinäksi.

Sitten! Ovi aukeaa hitaasti, ovenraosta kurkkaa uninen ja kysyvän näköinen mies lempeällä katseella, ja tarina saa sankarinsa. Pahoittelet miljoona kertaa, halaat ja kiität onneasi. Kaiken huipuksi oven suljettuasi avaat sen uudelleen ja nyt se on taas lukitsematon ja aukeaa normaalisti. Kuulostaako tutulta? Ei onneksi täälläkään!

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paluu arkeen



On jo joulukuu, ja meidän laumamme on tehnyt paluuta arkeen jo kuukauden päivät. Takana on hurjan kiireinen ja antoisa syksy pentujen ja opiskelujen kanssa. On sanomattakin selvää, että kun aika vuorokaudessa ei riittänyt, opinnoista tingittiin. Siksi nyt joulukuulle on luvassa paljon muutakin kirittävää kuin vain kanditutkielman kimppuun käyminen. Pentujen elämää voi jatkossakin seurata Facebookissa ja nettisivuillamme. Ilokseni saan kuulla lapsosista lähes päivittäin, ja pystyn myös näkemään useaa pentua tasaisin väliajoin. Kenties saamme Turkuun yhteistyökotiin jääneestä Vilu-pennusta hieman isompana treeniseuraakin!




Meille kuuluu nyt ihan hyvää, vaikka tässä alkutalvesta käytiin aika syvälläkin. Parin viikon ajan keskusteltiin vakavasti siitä, onko Hoinan fiksua asua meillä enää ollenkaan ajoittaisen vahvan ja jatkuvamman lievän stressailun vuoksi. Kaikki meidän laumaamme pidempään seuranneet varmasti tietävät tämän tarinan, joten en käytä enää energiaa sen läpi käymiseen. Eniten minua kuitenkin huolestutti menneessä puolessa vuodessa Hoinan ja Chhainan muuttunut dynamiikka - se, että Hoina ei enää aina huolinut Chhainaa lähelleen sekä se, että Chhaina toisinaan vältteli Hoinaa lenkeillä. Hihnalenkkeily ei nimittäin ole järin miellyttävää, jos toinen säpsyy milloin mitäkin ja toinen tekee jatkuvasti U-käännöksiä takaisin tulosuuntaan.

Menneen ajan kertailua tärkeämpää on kaikesta huolimatta pohdinnan lopputulos, eli se, että Hoina jäi kotiin. Pahimmat oireilut ovat nyt lieventyneet, tai oikeastaan hävinneet taas liki kokonaan. Keväällä Hoina tullaan steriloimaan, ja lisäksi sen käytöksestä on konsultoitu ongelmakoirakouluttajaa. Käyty keskustelu oli kuitenkin minulle tärkeä ja herätti itseni miettimään ensimmäistä kertaa sitä, pärjääkö koira, eikä vain sitä, että minä itse pärjään Hoinan kanssa. Nyt vain toivotaan, ettei näin raskaisiin keskusteluihin tarvitse enää palata. Viime päivien positiivisimpia yllätyksiä ovat olleet se, että Hoina ei stressannut sisällä tai ulkona vanhempieni uudella asuinalueella Espoossa ja se, että Hoina ja Chhaina leikkivät eilen taas kuin pikku pennut keskenään olohuoneen matolla.


Joulua ja etenkin vuodenvaihteen jälkeistä uutta harrastuskautta odotamme innolla. Chhaina palaa silloin vähitellen agilityyn, ja luvassa on toivottavasti muutakin kuin vain omatoimitreeniä tälle kaudelle. Tavoitteet ovat kirkkaat, sikäli kuin lajiin palaaminen sujuu mutkitta eikä vanha vamma ala oireilla. Siksi kohotammekin ensin loppuvuoden ajan kuntoa ihan muin keinoin, esimerkiksi tasapainotyynyllä jumppaillen ja kevyin ravijuoksulenkein. Hakutreeneihin sen sijaan sekä Hoina että Chhaina pääsivät jo viime viikonloppuna ja toivottavasti pääsevät vielä ainakin kerran ennen joulua. Hoinan kanssa tullaan alkukeväästä niin ikään hakuilemaan ja treenaamaan omatoimisesti agilityä, mutta sittenpä jo helmi-maaliskuussa olisi leikkauksen aika.




Omaan elämääni ei sitten paljon muuta mahdukaan. Yritän kovasti taistella kaikkien kiireiden ja itsestäni huolta pitämisen kanssa. Onneksi se taistelu on kuitenkin suhteellisen positiivinen, kun luvassa on kaikkea niin mukavaa, että saa olla tarkkana, että hommatkin tulevat tehdyiksi. Heti tulevana viikonloppuna kiertelemme tietysti Koiramessuilla, sitten tulevat joulun ja uuden vuoden pyhät, ja jo tammikuun puolivälissä meillä on ensimmäinen virallinen Minoon sitte -pentutapaaminen. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, vai miten se meni? Rauhaisaa joulunodotusta kaikille!

maanantai 29. elokuuta 2016

Koosteähky



Huh! Parikin aiempaa kirjoitustani on jäänyt vain luonnoksiksi, kun en ole niitä aikanaan saattanut valmiiksi asti, ja sitten niiden aiheet ovatkin jo vanhentuneet ja kuukaudet ehtiä vaihtua parikin kertaa. Nyt sitten päätin poistaa ne kokonaan ja aloittaa aivan uuden merkinnän.

Kesän aikana olen ehtinyt olla ohjaajana alakoululaisten monikulttuurisella ympäristökasvatusleirillä, jossa viikon aikana opettelimme ensiaputaitoja, teimme onget ja kävimme kalassa, tutustuimme paikalliseen pyöräkirpputoriin, keräsimme roskia ja teimme niistä taidetta sekä kilpailimme seikkailuradalla. Lisäksi olen suunnattomaksi ilokseni saanut kouluttaa useana viikkona agilityä vanhan seurani jäsenille, ja huomasin taas kerran, miten paljon kouluttaminen inspiroi minua. Myös mökillä tuli oltua useamman viikon ajan, ja keräsimme takuulla ainakin parin vuoden sienet säilöön!




Alkava syksy tulee olemaan hurjan kiireinen, sillä opiskelen valtaosan opinnoistani itsenäisesti. Se kysyy paljon itsekuria, joka minulla tavallisesti on todella hyvä mutta joka tänä vuonna on lepsunut vähän liikaa, kun lupasin jossakin vaiheessa itselleni hellittää hieman. Kirjatenteillä on toki hyväkin puolensa, sillä pentuprojektin aikana on vain loistavaa, että voin olla lähes kaiket päivät kotosalla. Kiirettä tulee varmasti pitämään!




Kuva on jo pari viikkoa vanha, ja siinä on 5. tiineysviikko meneillään.


Chhainalla on pari viikkoa laskettuun aikaan, ja likan vatsa leviää oikein silmissä. Olin pari päivää poissa kotoa, kun kävin Päkäpaimenen-kasvattitapaamisessa, ja jo sinä aikana tapahtunut muutos oli melkoinen. Ensi tiistaina selviää tarkempi pentujen määrä, mutta oma veikkaukseni on siinä neljän ja kuuden pennun välillä. Kuten olen muualla sosiaalisessa mediassa jo ehtinyt kertoa, jouduin jättämään Hoinan perheelleni evakkoon, kun se stressaantui niin paljon Chhainan tiinehtymisestä. Onneksi kotoa on tullut tasaisin väliajoin kuvia täysin rennosta Hoinasta nokosilla tai viestiä siitä, miten kivasti lenkki oli mennyt. Itse stressasin eniten nimenomaan likan hoitoon jättämistä, kun Hoinalla on ne omat säikkynsä, joihin ulkoiluttajan tulee osata varautua. Ihanaa, että vaihto on sujunut vaivattomasti!

Tällä viikolla tulee vielä viimeiset vieraat meihin tutustumaan pennunhankintamielessä, ja sen jälkeen rauhoitamme kotimme vierailta suunnilleen kuukauden päiviksi. Tuona aikana minun onkin tarkoitus lukea niin paljon kuin voin, sillä kun pennut alkavat liikkua, voin taatusti vain haaveilla opiskelusta! Sitten sosiaalistetaan pentuja oikein urakalla ja otetaan taas vieraita kyläilemään. Kuten on jo ollut havaittavissa, tämäkin blogi lienee melko hiljainen syksyn ajan, kun päivittelen pentukuulumisia ensisijaisesti Minoon sitte -nettisivuille ja -Facebookiin. Kivaa syksyä kaikille!



keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kiitos



Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!

Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.




Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:

"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."


Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.

Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.




Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)

tiistai 22. syyskuuta 2015

Uusi vuosi 2015 ½

Niin opiskelijana kuin koiraharrastajanakin olen tottunut siihen, että uusi vuosi alkaa kahdesti: oikeasti uutena vuotena sekä, ehkä jopa merkittävämmin, syyskaudella uuden opiskelu- ja harrastuslukuvuoden alkaessa. Minun uusi vuoteni alkoi viikko sitten. Olen päättänyt, että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi.

Ennen kaikkea haluan tämän vuoden olevan tasapainon vuosi. En aio kertaakaan päntätä koulukirjoja keskiyön yli enkä aio olla moksiskaan, vaikka arvosanojen keskiarvo sen johdosta vähän laskisi. Nukun enemmän. Aikataulutan, mutten aio kuolla, vaikka aikataulu kuolisi - eikä se minulla kyllä koskaan ole kuollutkaan.

Opiskelun ohessa aion harrastaa, ehkä enemmän kuin koskaan. Topteam-leirit tulevat rytmittämään vuotta mukavasti ja leirien välisillä viikoilla puolestaan täytellään ahkerasti treenikalenteria. Muina viikonloppuina kisaamme Chhainan kanssa jokseenkin säännöllisesti ainakin nyt syksyllä. Juoksut kylläkin tulevat tätä hieman tauottamaan, mutta muuten ajattelin ylläpitää vähintään kaksien kilpailujen kuukausitahtia syksyn ajan. Täytyy myöntää: olen aika täpinöissäni siitä, että minulla on tällä hetkellä täysipäinen ja alati kehittyvä kisakoira, jonka kanssa koko kisareissu on yhtä nautintoa! Aamu-usvassa kisoihin ajelu, parhaassa tapauksessa kaverien tapaaminen sekä yhdessä lämmittely ja ohjausten suunnittelu, yhteisymmärryksessä koiran kanssa parin kisaradan juokseminen ja sen jälkeen sohvalla täkin alla lämpöä huokuvan karvaturrin kanssa päällekkäin torkkuminen - siinä vasta onnellisen viikonlopun resepti!

Topteam-todellisuuskin alkaa pikkuhiljaa hahmottua: ensimmäisen leirin majoitus on järjestetty ja sähköpostiketjuissa jo kovasti sovitaan yhteisiä illallisia treenipäivien päätteeksi. Olin kasvattajakurssin yhteydessä ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, ja olen kyllä sen kokemuksen jälkeen haaveillut, että joskus saman voisin toistaa. Nyt se sitten tapahtuu! Toivon vain, että Hoina aloittaisi juoksunsa nyt heti ja tiputtelisi housut täyteen ennen leiriä eikä juuri sen aikana, kuten nyt ounastelen käyvän...

Tässäpä tulikin rivien välissä eräänlaisia uuden vuoden lupauksiani itselleni. Jotta en hirveästi heti lipsu tuosta nukkumislupauksesta jo näin kättelyssä, tämä saa riittää tällä kertaa. Lupaako kukaan muu mitään pientä tai isoa muutosta tälle kaudelle?

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Minoon sitte onnesta soikiana!

Huomasin tänään ihmetyksekseni, että Kennelliitto on laskuttanut minua kennelnimitodistuksesta. Prosessissa meni siis huomattavasti luultua vähemmän aikaa - alle kolme kuukautta - ja nyt FCI, Kennelliitto ja rotujärjestö ovat myöntäneet minulle kennelnimen Minoon sitte. Olen aina rakastanut suomen kielen murteita, ja valitsinkin kennelnimeni kunnioittamani murteen ja äiteeni virallisen kielen, pohojammaan, mukaan. Tarkoitus on siis jonakin päivänä saattaa maailmaan pohojalaasia uhoojia, koska vaatimattomuus on komiaa ja sopii häjyylle kakaroolle!




Pentuja ei nyt tietenkään ole lähiaikoina tiedossa, mutta onhan minulla se yksi haave, joka minut sai tähän hulluun ajatukseen kasvattamisesta ryhtymään. Ja jos haaveestani ei koskaan mitään tulisikaan, niin onpahan minulla ainakin pirun komia kennelnimi sitten loppuelämäkseni! :D Blogin osalta kennelnimen saaminen ei aiheuta mitään muita muutoksia kuin yhden linkin lisää yläpalkkiin. Sieltä klikkaamalla pääsee lukemaan alustavista kasvatusmietteistäni ja joskus sitten pentusuunnitelmista, kun sellaisten aika on. Muuten blogi pysyy aivan samana kuin ennenkin, sillä olemmehan ensisijaisesti jatkossakin ihan vain Bea, ukkeli ja Team HoiChhai ja asumme yhä osoitteessa hapsutassu.com. Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

torstai 23. heinäkuuta 2015

Kuntoutumista kameramasennuksesta



Olen ollut viime aikoina todella saamaton kamerani suhteen. Kuvien siirtely laitteelta toiselle ja läpi käyminen on tuntunut ylivoimaiselta, ja siksi myös kuvaaminen itsessään on vähentynyt huomattavasti. Siirsin vasta eilen koneelle tupaantulijaiskuvatkin, jotka on sentään otettu ennen huhtikuun puoliväliä. Niistäkin piti tehdä hieno merkintä tänne blogiin. Ehkä laitan ne vielä jälkijunassa itselle muistoksi?




Pari viikkoa sitten olimme kuitenkin mökillä useamman päivän lomalla, ja silloin vannotin itselleni, että koirista on ainakin pakko ottaa vesipetokuvia. No, muita en sitten ottanutkaan, ja otettujakin kuvia vastaan luonto yritti tehdä kaikkensa, kun kuuroileva sade ilmestyi aina heti rantaan päästyäni ja loppui aina, kun sain siitä tarpeekseni ja lähdin katoksen alle suojaan.




Koirilla on edessä melko rauhallinen kuukausi. Voi olla, ettei kumpikaan kilpaile elokuussa - ainakaan, mikäli pääsemme Hoinan kanssa Topteamin valintatilaisuuteen. Kummankin kanssa käymme kuitenkin ainakin pari kertaa viikossa aamutreenailemassa hallilla, koska molempien kanssa täytyy viilailla keppiosaamista ja Chhainalla vahvistaa vielä ripeämpiä kontakteja. Itselläni on vielä viisi viikkoa töitä edessä, minkä jälkeen pääsemme toivottavasti pitämään viikon kahden verran yhteistä lomaa koko perheellä, ennen kuin koulut ja armoton puurtaminen taas jatkuu. Osan ajasta vietämme takuulla mökillä, mutta vielä on harkinnassa, onko varaa ja halua lähteä ulkomaanmatkalle vai tehdä vain roadtrip Suomessa. Kotimaan kohteiden osalta saa ainakin ilomielin laittaa vinkkejä, jos tietää kivoja kaupunkeja, leirintäalueita tai nähtävyyksiä ja tapahtumia syyskuun alussa!




Moni on varmaan Instagram-seinältämme jo päässytkin näkemään, että kasvilaatikkomme ovat alkaneet antaa jo ensimmäistä satoa korjattavaksi. Olemme päässeet kokeilemaan jo pinaattia, salaattia, punajuuren naatteja sekä retiisejä, ja tänäänkin on tarkoitus tehdä tortilloja oman maan salaattisekoituksella täytettynä, kun entinen luokkakaverini tulee Turkuun kyläilemään. Myönnän, että kohottelin aikanaan hieman kulmakarvoja Herra B:n kasvimaainnostukselle, mutta omakohtaisen kokemuksen jälkeen voin kyllä sanoa, että mikään ei voita sitä tunnetta, kun kädet ovat täynnä itse kasvatettua ruokaa! :)



tiistai 23. kesäkuuta 2015

Joka päivä voi olla lomapäivä


Kaikki kuvat © Katri Pietilä


Jestas, että viimeiset pari viikkoa ovat olleet touhukkaat! Olemme ehtineet niin kisailemaan agimölleissä Chhainan kanssa kuin Hoinankin kanssa tokossa - molemmat likat ovat vieläpä tuoneet palkintoja kotiin, kuten treenilokista on voinut huomata - sekä kyläilemään ja treenailemaan oikein olan takaa. Viime tiistaiaamuna päätimme lähteä pikareissulle kasvattajalle sekä seuraavana päivänä ajella Hämeenlinnan kautta pariin eri enemmän tai vähemmän koiriin liittyvään tapaamiseen. Lisäksi olemme treenailleet ahkerasti 2-3 kertaa viikossa Chhainan keppejä, rengasta ja kontakteja parin kuukauden päässä häämöttävää kisaiän täyttymistä silmällä pitäen.



Jokru ja Chhaina kisailevat maantiekiitäjyydessä


Kuten kuvistakin osittain näkyy, Miikku-kasvattajan farmilla myös Chhainan yhtä veljeä, Jokrua, sekä yhtä siskoista, Kenoa. Lisäksi kimppakuvaan veikan kanssa saimme tietysti myös Miikun laumaan kuuluvan Chhainan äidin, Priiman. Hieman on pikkulikan koko muuttunut edellisestä yhteiskuvasta!




Jokru-veli, Priima-äiti ja ei enää niin pikkuruinen Chhai!


Juhannuksen vietimme taas mökillä isolla porukalla koko lauman - siis myös cavalierkaksikon - kera. Paimenille juhannus oli yhtä urheilua, kun joku oli heittämässä niille frisbeetä järveen lähes tauotta. Chhainasta onkin kuoriutunut melkoinen vesipeto, kun saimme sen pari viikkoa sitten härnättyä Aurajokeen uimaan. Jo Miikun luona pelto-ojissa likka osoitti yhä muistavansa vesiräiskimisen riemut, mutta mökillä touhu nousi aivan uusiin sfääreihin: Chhaina nouti leluja melkein Hoinaakin ahkerammin ja hienojen hyppyjen kera. Laiturilta se ei sentään vielä tainnut kertaakaan uskaltaa loikata, mutta äkkisyvenevässä rannassa penkereeltäkin ponnistaessa Chhai sai jo mukavat loiskeet aikaiseksi. Erityisen iloinen olen Chhainan uimatyylistä - sillä on selkä aivan suorana uidessaan, ja uinti on tasapainoisen ja vaivattoman näköistä. Juhannusvieraidenkin kanssa vertailimme nimittäin eroa Hoinaan, joka selvästi käyttää etupäätä suurempana moottorina.





Olen ottanut tämän kesän motoksi sen, että joka päivä voi olla lomapäivä, jos niin haluaa. Niinpä olemme parina iltana syöneet iltapalaa terassillamme, käyneet keskiyöllä Littoistenjärvellä piknikillä ja päivällä makoilemassa rannalla tai muuta vastaavaa. Jatkossa kesäämme tulee kuulumaan myös viljelyspuuhia, sillä saimme kuin saimmekin läheisen taloyhtiön pihalta yhteisökasvimaalta kaksi viljelyslaatikkoa käyttöömme - boksi kummallekin. Tänään aikomuksenamme olisi lähteä siemenostoksille ja käydä laittamassa tuleva sato alulle. :)




Lisäksi moni on huomannut ja kysellyt minulta Kennelliiton Koiramme-lehdessä julkaistusta kennelnimihakemuksestani, joten kaipa sen voi täällä blogissakin kertoa: olen hakenut kennelnimeä. Haaveilla saa, mutta mitään varmoja suunnitelmia ei ole. Onpahan nyt sitten ainakin tulossa joku nimi tulevaisuuden varalle. Vasta tulevat vuodet näyttävät, tuleeko pentuja ja minkä rotuisia, sillä tulen varmasti ottamaan vielä joskus itselleni kokonaan uuden rotuisia koiria. Kävin kuitenkin kurssin nyt keväällä, joten miksen olisi heti hakenut nimeä, kun olin sellaisen keksinyt? Vielä tosin joudun jännittämään, saanko haluamani nimen, mutta ainakin Kennelliitto ja rotujärjestö ovat puoltaneet ihan ensimmäistäkin nimitoivetta. Siinä kai meidän kuulumisemme olivatkin lyhykäisyydessään - nyt palaan takaisin nauttimaan kauniista kesäpäivästä! Suurkiitos vielä Miikulle ihanista kuvista!



lauantai 18. huhtikuuta 2015

Hyvä viikko

 

Kuva © Katri Pietilä


Hoinalla on ollut hyvä viikko. Olemme voineet tehdä useampanakin päivänä jopa huikean kolmen kilometrin lenkin ilman, että Hoi olisi säikähtänyt matkan varrella - mutta mikä parempaa, ei vain niin, vaan myös niin, että se on kävellyt löysin hihnoin, haistellut ja oikeasti nauttinut lenkistä! Matkalla olemme törmänneet kiljuvaan laumaan päiväkotilaisiakin, eikä sitten taas sellainen ole Hoinaa haitannut yhtään. Koska koko mennyt viikko on ollut niin mukava, olen jo alkanut toivoa, että kaikki ne alun pelot tai yleinen epäluuloisuus olisivat vain johtuneet paikan uutuudesta eli Hoinan luonteenomaisesta reaktiivisuudesta ynnättynä tavallista korkeampaan stressiin. Tämä viikko vaan on ollut pitkästä aikaa niin miellyttävä ja itsellekin lenkeillä nautinnollinen, että teen kaikkeni, jotta tämä kehitys jatkuisi! Pitkiähän eivät nuokaan lenkit ole, mutta tuon matkan pystymme vielä pujottelemaan puistoissa, kuntopoluilla ja pikkuteillä. Jos ensi viikkokin jatkuu yhtä hienosti, voisimme koittaa jatkaa kuntopolkuja pidemmällekin. Joka tapauksessa on ollut ihanaa, kun ei ole välttämättä tarvinnut sanoa koirille juuri sanaakaan, vaan on voinut kiireettä antaa niiden haistella ja kuunnella itse linnunlaulua. :)

Chhaina taas aloitti puolitoista viikkoa sitten juoksunsa. En muista, mainitsinko asiasta täällä jo pari kuukautta sitten, mutta jos mainitsin, ne olivat vain jotkin haamujuoksut tai kenties Hoinan alkavia piskoja. Niinpä pikkulikka on nyt ollut treeneistä sivussa, kun taas Hoinan kanssa ollaan käyty agissa ihan kahdestaan. Ihanaa luksusta välillä! :) Lisäksi tänään tulimme Hoinan kanssa Loviisaan viikonloppuvisiitille. Chhainan jätin suosiolla Turkuun, ettei Nelsonia tarvitse stressata juoksuisella nartulla, sillä ainakin Finan juoksuihin se on reagoinut selvästi leikattunakin. Hoinalla onkin luvassa melkeinpä harrastusleiriä vastaava viikonloppu, sillä tarkoitus on tokoilla, käydä agilitaamassa ja hömppähakuilemassa sekä heitellä vielä frisbeetä, jos tuuliolot sen sallivat.



Kuva © B. Ghimire


Itse pääsin eilen yliopiston KV-siiven peesissä vierailemaan Turun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, mikä oli vähän kuin lapsi olisi päässyt karkkikauppaan, vaikka sanonta tilanteeseen nähden on hieman epäkorrekti. Karkkikauppa tuo paikka oli nimenomaan vain omasta näkökulmastani, koska pääsin kuulemaan hurjan paljon juuri sellaisesta työstä, joka itseäni tulevaisuudessa kiinnostaa, ja kyselemään vielä pääni tyhjäksi. Tunne oman alan löytämisestä on mieletön! Toisaalta kokemus ei tietysti todellakaan ollut vain innostava vaan myös silmiä avaava ja pysäyttävä. Kun kuulin, kauanko ihmiset saattavat pahimmillaan olla jo pelkässä päätöksenodotusprosessissakin, mietin monta kertaa, miten paljon siinä menee elämää hukkaan, miten pelottavaa kaikki voi tällaisen tulijan näkökulmasta olla ja mitä kaikkea muuta voisi tehdä, jos asiat olisivat toisin eikä tarvitsisi olla järjestelmän heittopussina. No tietysti kaikki on suhteellista; heittopussiuskin voi olla - ja ideahan tietysti on, että se olisi silti - pelastus.

Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni hakeutumassa suoranaisesti mihinkään auttamistyöhön, kuten hoitoalalle, mutta tällaisten inhimillisten, laajojen elämäntarinoiden suhteen haluaisin kovasti saada edes yhden tarinan hieman onnellisemmaksi. Haluan, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Toki samanlaista auttamistyötä on paljon muunkinlaista, mutta jo sivusta huomattavasti prosessillisesti ja henkisesti kevyempää työ- ja opiskeluperäistäkin maahanmuuttoa seuranneena tämä on aika luonnollinen valinta. Eli elämälläni on vihdoin suunta ja niin edelleen. :D Nyt kaikenlaista intoa puhkuen voinen painua pehkuihin, jotta pääsen aamulla ihmisten ajoissa usuttamaan ukkoja katoamaan metsään, jotta Hoinalla olisi hauskaa! Lennokasta viikonloppua!

lauantai 27. joulukuuta 2014

Revontulijahdissa



Jos minulta kysyttäisiin, mikä on parasta joululomassa, vastaisin oitis "mahdollisuus valvoa ihan niin kauan kuin revontuliennuste vaatii". Mutta koska kukaanhan ei tätä minulta ole kysynyt, minun täytyi tulla kertomaan se ihan itse. :D Kaksi edellistä yötä valvonneena ja sekuntiakaan katumatta on ihana todeta, että ainakin viime yönä näimme varmasti kunnon revontulikaaren täällä Loviisassakin asti. Viime yönä lähdimme kolmistaan: minä, herra B ja siskoni.






Ensimmäiselle jahdille otimme koirat mukaan takapenkille, mutta kamera jäi kotiin osaksi pessimismin ja osaksi tyhjän akun vuoksi. Puolen tunnin ajelun ja oikean paikan etsinnän jälkeen meitä lykästi: vajaan 10 kilometrin päässä kaupungin valoista, maaseudun pimeydessä pysäköimme automme pellon laitaan ja näimme samantien taivaalla valokeilamaisen kirkkaan pystyviivan, joka hyvin äkkiä levisi himmeäksi revontulisumuksi, jota tuskin olisi revontuliksi tunnistanut, ellei olisi nähnyt tuota alkua. Parin tunnin ajan sumu häipyi välillä lähes näkymättömiin ja välillä se muodostui pitkäksi, koko näkymän ylittäväksi kaareksi, jossa ajoittain näkyi pientä aktiivisuuttakin. Kun ennuste puoli yhden jälkeen laimeni, päätimme lähteä viemään koirat kotiin, käymään vessassa, lataamaan kameran akkuja ja tarkistamaan tulevan ennusteen.




Niinhän siinä sitten kävi, että puoli kahdeksi lähdimme takaisin nousevan ennusteen houkuttelemina ja paremmin varustautuneina. Perillä huomasimme kuitenkin, että vaikka revontulet olivat selvästi kirkkaammat kuin aiemmin illalla, pilvet peittivät ne lähes kokonaan. Niiden takaa näkyi vain vihreä kajo. Valokuvista vasta näkyi, että nämä revontulet olivat aktiivisempia ja niistä erottui pystyviivojakin. Täysin tyhjin käsin ei siis tarvinnut palata! Itselaukaisimella nappasimme yhteiskuvankin, kun ei itse revontulissa ollut niin paljon kuvattavaa. Onneksi meillä on vielä ainakin viikko aikaa seurailla ennusteita! :)



torstai 27. marraskuuta 2014

Joulun tunnelmaa kodissa ja kaupungissa



Viime loppuviikosta äiti tuli meille kylään muutamaksi päiväksi. Kävimme sekä kaupungilla joulumarkkinoilla ja pikkuisissa sisustusputiikeissa että Myllyssä jouluostoksilla. Myyjillä kävikin tuuri, sillä upean luminen sää syleili Turkua vain ja ainoastaan tämän viikonlopun yli. Joulumarkkinat ovat itselleni joka joulun alla aivan ehdoton tunnelman lataaja, oli kaupunki mikä hyvänsä. Markkinoilla oli vaikka mitä mukavaa, mutta kaikki kojuostokset tulivat kyllä ihan itselleni! Hupsista. :D

Löysin kasan aivan täydellisesti opiskeluihini ja muutenkin mielenkiintoisia kirjoja suomalaisten muinaisuskosta, vanhoista vainajarituaaleista ja vaikka mistä. Valinta oli äärimmäisen vaikeaa, mutta päädyin lopulta juuri edellämainittuihin aiheisiin. Onpahan joululomalle luettavaa! :) Lisäksi partiolaisten kojulta oli pakko ostaa riisipuuroa - oli muuten parasta syömääni joulupuuroa ikinä - ja perinteinen partiolaisten joulukalenteri. Partion kalentereita on nimittäin tullut itsekin pienenä kaupiteltua paikallisten markettien edessä ja ovelta ovelle aivan jääkalikkana. En erityisemmin ikävöi kyseistä hommaa, vaikka ihana ja salaa vähän nostalginen olo tulikin kalenterin ostamisesta.




Paras löytömme oli täydellinen vahinko: olimme jo lähteneet markkinoilta ja käyneet välissä muualla, kun päätimme takaisin tullessamme vielä poiketa markkinatorin läpi ihan vaan siksi, että meillä oli aikaa ja sää oli hyvä kävelyyn. Oikeastaan äiti ne huomasi: vanhoista aidanseipäistä tehdyt tikkaat - siis täydelliset sisustustikkaat - nojailemassa yhden kojun tolpparakenteisiin! Ja kun sisustusliikkeissä vartavasten sisustustikkaina myytävät aidanseivästikkaat voivat maksaa viisikymppiäkin, nämä maksoivat vain 25 euroa! Myyjä oli pihalla kuin lumiukko, kun hihkuin ja hymyilin, että eiväthän tikkaat maksa mitään ja hoin tehneeni päivän parhaan löydön. Hän oli aivan ällikällä lyöty innostani ja kysäisi vain, että menikö hän piru vie myymään tikkaita aivan alihintaan. :D

Ei siinä muu auttanut kuin napata tikkaat kainaloon ja jatkaa kaupunkikierrosta. Kirjastossa ja Sokoksella tuli parikin ihmistä kyselemään, että mistä olen moisen löydön tehnyt ja paljonko tikkaat maksoivat. Loppupäivän ostokset liittyivätkin sitten tikkaiden koristeluun. Koska meille ei joulukuusta mahdu, tikkaat saavat luvan ajaa sen asian ja ovat nyt kotimme joulutunnelman ytimessä. :)




Koirille ei kuulu mitään ihmeellistä, jos sitä ei lasketa, että minun mittani täyttyi Chhainan päivä päivältä paheneviin sisustustempauksiin, ja siitä hyvästä neiti joutuu nykyään olemaan yksin ollessaan vain makuuhuoneeseen rajatulla alueella. Maanantaina palasimme Chhainan kanssa puolentoista viikon agilitytauolta, joka johtui yksinkertaisesti hirveästä taakasta kouluhommia, ja eilen aloitimme aamun tokotreeneillä kummankin kanssa. Pientä edistymistä on tapahtunut kummallakin saralla, mutta mitään niin merkittävää ei ole tapahtunut, että jaksaisin ja ehtisin erikseen kirjoittaa treeniblogin puolelle. Hoinalle olen yrittänyt soitella paikkaa loppuvuoden tokokokeisiin, mutta koska kaikista on tarjottu vasta tuhannetta varasijaa, seuraava koe menee väkisinkin ensi vuoden puolelle.

Etälauman kuulumisista tiedän puhelujen kautta sen verran, että Nelson ja Fina kävivät toisiinsa Finan juoksun aikana erottelusta huolimatta niin kuumina, että Fina lähti hoitoon koirien stressitasojen tasaannuttamiseksi. Nelson joutui - tai pääsi vihdoin - leikkauspöydälle tällä välin ja samalla reissulla sillä havaittiin perustarkastuksessa vahva sydämen sivuääni. :( Vielä leikkauksen jälkeenkin Fina sai Nepan pään niin pyörälle, että Fina lähti uusintakierrokselle hoitoon. Toissapäivänä parin yhdistämistä saman katon alle kokeiltiin taas, ja nyt kuulemma Nepan välillä innostuessa Fina antaa sille köniin aivan 6-0, eli sen puolelta vaara alkaa olla ohi. :D




Lupasin viime merkinnässä kuvan TV-tasostamme, jahka päällystysprojekti olisi valmis. Tuolta se nyt sitten näyttää, ja olemme kyllä todella tyytyväisiä! Kunpa vain saman voisi tehdä kaikille näille tummille kalusteillemme... Tästä eteenpäin ostan kaikki huonekalut vaaleina! Koko olohuoneen ilme muuttui valoisammaksi, kun auringonsäteitä imevä musta laatikosto katosi.

Muutenkin kodin jouluvalmistelut alkavat olla siivon ylläpitoa (köh köh...) ja leipomuksia vaille valmiit ja lahjatkin ovat paria lukuunottamatta hankittuina. Joulupaketeissa on parasta se, että ennen h-hetkeä niitä voi aina käyttää joulusisustuksessa! :) Siksi olen innokkaasti häärinyt lahjapapereiden kanssa heti, kun jotakin kivaa on löytynyt. Äiti ei voinut kuin naurahtaa vouhotukselleni ja todeta, että joku taitaa olla vähän jouluihminen...