keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Dilledong

Tovi on taas vierähtänyt viime kirjoituskerrasta, mutta paljon ei ole muuttunut. Nelson on kotiutunut etälaumaamme hienosti, päässyt trimmaajalle kehuttavaksi ja kynittäväksi sekä alkanut hoikistua. Hoina aloitti juoksunsa, joten meillä - tai ainakaan Hoinalla - ei ole nyt hetkeen asiaa kotikäynnille. Chhaina on yhä oma hassu itsensä (jos et usko, katso Instagram-videoita!) ja alkaa korkeuden puolesta saavuttaa aikuiskokoaan. Painonsa puolesta se on sisaruksiin verrattuna melkoinen sintti - vain 11 kg! Minä olen viettänyt lähes joka illan yli puoleen yöhön asti koulukirjoja lukien, ja sen vuoksi jokainen päivä enemmän tai vähemmän toistaa itseään seuraavana.


Hoinan tilanne minulla pyörii koulujuttujen jälkeen toisiksi eniten päässäni. Olen tehnyt sillä nyt kahden viikon ajan kohdennettua huolellisuus- ja malttitreeniä, mutta onnistumisprosentti on yhä 2% luokkaa. Stressi - oli se sitten positiivista tai negatiivista - muuttaa Hoinan ihan täysin. Kuten olen herra B:lle monet kerrat kertonut, Hoina is unlearning everything she used to be pro at. Vai miltä alla oleva video teistä näyttää? Kun Hoi tekee vastaavan suorituksen ja pyydän sitä tekemään kunnolla, se yrittää aina vain enemmän, tekee aina vain huonommin ja stressaa aina vain enemmän. Chhainan treenivuoron ja vartin kotimatkankaan aikana Hoina ei lakkaa läähättämästä ja melkein yskimästä boksissaan: se ei palaudu.

Lajin vaihto on ollut mielessä ja siihen on moni kannustanutkin. Mutta mistä löydän lajin, joka ei vie Hoinaa kierroksille ja korosta sen reaktiivisuutta arjessakin? Toko on samanlaista kuin agility, joskaan ei toki yhtä kiihkeää, mutta kuvio on samanlainen. Sillä ainoalla hakukerrallakaan Hoina ei ennen käskyä kuule muuta kuin käskyn ja sinkoaa sitten 200% nopeudella metsään. Siellä se teki hienosti, koska homma oli meille täysin leikkimielistä eikä vaadi niin paljon tarkkuutta, mutta ylisuuret positiiviset stressikierrokset se sai aikaan sielläkin. Seuraava kokeilumme juoksujen jälkeen on rallytoko, jossa voin koko ajan tsempata Hoinaa. En millään haluaisi laittaa 2,5-vuotiasta koiraa eläkkeelle, mutta totuus on se, että kun olemme vähentäneet harrastamista, Hoina on muuttunut kotonakin. Kun sille puhuu, se ei enää säntää heti hakemaan koko lelukoppaa vaan istuu paijailtavana kuin Chhaina. En ole koskaan kokenut, että Hoina olisi stressissä kotona, mutta tämän muutoksen nähtyäni huomaan, että se on ainakin vähemmän stressissä myös kotona kuin ennen.



Tosiasiassa alun kaltaisia yrityksiä aloittaa aivan keppijonon keskeltä
tuli käsiavunkin kanssa rutkasti onnistumisia enemmän. Halusin vain
onnistumisilla näyttää, että Hoina todellakin osaa kepit yhä. Puomi on
käsittämättömin. Toisessa päässä oli lelupalkka valmiina, puomi on
Hoinan lempiesteitä ja niitä, jotka se taitaa pomminvarmasti. Lopun
kontaktilla näkyy vielä tyypillinen jäkittäminen, kun ei vaan pysty.


Vaikka Chhainaa ottaessani olin sitä mieltä, että Hoina saa olla ykkösharrastuskoirani ainakin nelisen vuotta eteenpäin, olen nyt sattuneista syistä päättänyt panostaa Chhainaan ja laittaa rahani sen koulutuksiin. Hoinan kanssa ei pääse tekemään asioita, joita se osaa, eikä myöskään uusia asioita, vaikka kenen agilitygurun oppeihin menisi. Eniten harmittaa se, että Hoina on aivan mielettömän taitava. Se melkein itkettää. Kun se tekee kepit, kontaktit tai hypyt oikein, se on niin mielettömän hieno, että itkettää ilosta. Minulla on joulun jälkeen varmuuden vuoksi kummallekin koiralle ryhmäpaikka varattuna ATT:n mölliryhmään, mutta alan uskoa, että lopulta vain Chhaina sinne menee. Pikku Chhai sai myöskin lokakuusta eteenpäin kymmeneksi viikoksi treenipaikan aloittelevat tavoitteelliset -ryhmässä, Mynämäen seudun koirakerhossa, mistä olen enemmän kuin riemuissani. Lisäksi ajattelin alustavasti kokeilla pikkulikan kanssa aivan uusia koulutustekniikoita, joten pian kunnolla alkava touhuaminen sen kanssa saa sentään jotakin valoa koiratreeneihin. :)


Olin aikeissa kirjoittaa paljon muustakin, mutta jotenkin tämä aihe vie aina mehut. Ehkä palaan siis asiaan ensi viikolla, kun pääsen eroon ensimmäisestä isosta tentistä. Jos meitä tulee sillä välin ikävä, kannattaa seurailla tuota Instagram-tiliämme (belissahh). Chhainan hullunkurisuus pakottaa minut päivittelemään sitä usein! :)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Nepa Nelson

Loppuviikosta Saran ja Finan kasvattaja julkaisi Facebookissa ilmoituksen uutta kotia etsivästä cavalierherra Nelsonista. Koska Nelson on meille tutun ja myöskin Loviisassa asuvan koiran jälkikasvua, välitin uutisen heti äidille ja vitsailin, että tässä olisi teille Finan kaveriksi Cherien pentu. Äiti ei koskaan vastannut viestiini.

Lauantai-iltana ajellessani hakutreenien jälkeen Turusta Loviisaan, pikkusiskoni soitti minulle, että hän oli yhdessä äidin kanssa saanut iskän suostuteltua mukaan hulluun ajatukseen. Niinpä kävimme eilen Bigin luona katsomassa pari kuukautta kasvattajan narttulaumassa koiranpäiviä elellyttä Nelsonia. Reilu tunti myöhemmin Nelson istui minun autoni takapenkillä Finan kanssa ja matkasi kohti Loviisaa mukanaan iso matkakassi täynnä tarvikkeita.




En voi vieläkään uskoa mitään aisteistani, kun näen likkalaumamme joukossa viisivuotiaan, 14-kiloisen (huom. Hoina painaa 14 kg, Fina 7 kg :D), turkikkaan ja muutenkin muhkean cavalieruroksen! En kuuna päivänä tarkoittanut vitsiä tosissani, mutta Nelsonin kohtalo iski perheen sydämeen aivan samoin kuin Saran aikoinaan. Herra Nelson kotiutui laumaamme varsin sutjakkaasti, eikä minunkaan paimenillani ollut herralle pahaa sanaa sanottavana. Nelson on kuitenkin leikkaamaton kuten kaikki narttummekin, äärimmäisen turkikas toisin kuin kukaan koiristamme tähän asti ja ylipainoinen. Seuraavien viikkojen aikana Nepa joutuukin yhdenmukaistamisleirille, jossa kyytiä saavat niin miesmasiinat, turkki kuin massakin! :D Lisäksi minä aion henkilökohtaisesti pitää huolen siitä, että herra saa jalostustietokantaan virallisia terveystuloksiakin - vähintään sydänkuuntelun mutta mielellään koko setin kerralla.

Näin ensi näkemältä Nelson on luonteeltaan kovin leppoisa. Se rakastaa rapsuja, seuraa joka paikkaan ja käyttäytyy nätisti lenkeillä. Nepasta tulee mitä luultavimmin eniten siskoni koira, ja ensimmäiset viikot Ellis saakin luoda koiraherraan suhdetta, jotta syksymmällä onnistuvat myös vapaalenkit metsässä. Kuvia herrasta otetaan paremmalla kameralla vasta, kun sen tukevahkosta ruhosta saadaan pari kiloa pois. :D Siihen asti kännykkäkuvat saavat kelvata, eikä niitäkään valitettavasti hetkeen tule, kun minä lähden paimentyttöjen kanssa tänään takaisin Turkuun.