Selityksiä selityksiä, briiffiä puolustelua laiskuudelle. Blogi taukoilee hetken, kun sen kirjoittaja muutti päivän varoitusajalla Helsinkiin. Talouden nuorin hulivili Suomen lippu tulee muuttamaan kämppiksekseni perässä, kunhan ensin itse kotiudun. Siispä meitä saa tulla morjestamaan Munkkiniemeen. :-) Riimun muuttoon asti viikottaisia kuulumisiani voi lukea osoitteesta http://apinaparkki.blogspot.com – jos siis pelkät kaksijalkaiset tassuttelut jotakuta kiinnostavat…
27.8.2010
Kissapotissa on helteinen iltapäivä. Kaikki ovat aloillaan, vain koirien läähätys rikkoo seisovan ilman hiljaisuuden. Sillä välin, kun toiset lajitoverit ehkä rukoilevat turkittomuutta, eräs unikeko on tarvinnut lisävarusteita hyistä kylmyyttä vastaan.
Vilposet kesäterkut vuoden unikeolta!
6.8.2010
Hohhoijaa. Kaiken mun laiskuuden lisäksi tämä blogi alkoi eilen bugailla oikein kunnolla, joten taas on kirjoituksissa säästelty. Kerrottavaa kun olisi ollut! Mä itse aloitin vihdoin kesälomani sukulaisten jo kysellessä miltä tuntuu mennä takaisin kouluun. Come on! Antakaa mun nyt heti nauttia olostani.
Mä koitan kovasti elvyttää meidän koiraharrastuksia näin koko kesän taukoilun jälkeen, mutta tähän asti on tuntunut kovin tahmealta. Rilla tosin pääsi viikonloppuna pienelle näyttelymatkalle hoitotäti Tellun kanssa, kun muu perhe oli reissun päällä Suomen toisella puolen. Ristiinassakin kettu pysyi H-linjan yläpuolella, nimittäin tuloksena oli EH-NUK3. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että luokassa oli vain kolme koiraa… ;) Tellun ja kuulemma myös Rillan isän omistajan mielestä likalla oli kuitenkin ehdottomasti kauniimmat liikkeet kuin aiemmin. Saksankielinen arvostelu löytyy käännöspalvelun suomentamana Riin omalta tulossivulta.
Kaiken maalla kirmaamisen jälkeen kävimme vielä mökillä, jossa koko lauma puljasi lämpimässä järvivedessä, ja Sara yllätti meidät totaalisesti nuortumalla jälleen varsinaiseksi kakaraksi. Pieni pippuri pisti Rillalle keppien noudossa oikein kunnolla kampoihin! Se haki jokaisen oksanpätkän niin kaukaa kuin vain jaksoin heittää, ja siinä missä Rilla huohotti jo puolikuolleena ei Sara ollut edes tippaakaan hengästynyt. Lisäksi huomasimme, että Saralla on älyttömän hyvä uintitekniikka. Se käyttää häntäänsä kuin peräsimenä koko ajan ja hengittelee tosiaan aivan rauhallisesti. Rillan uintia kun kuuntelee, niin voisi sen kuvitella olevan hukkumaisillaan, niin kova pihinä ja huohotus käy. Kenties uinti siis olisi sydämellekin hyvä liikuntamuoto, kun ei näytä kovakuntoista pikkumuoria kovinkaan paljon rasittavan..?
Maanantain agilitytreenit olivat taas viikon kohokohta. No jaa, maanantai on kylläkin viikon ensimmäinen päivä, mutta mitäpä pienistä… :) Mulla oli tapani mukaan molemmat nuoret matkassani, eivätkä kyllä kumpikaan jättäneet kylmäksi. Rillan treenimotivaatio on pysynyt tosi hyvänä, ja etenkin ratojen loppusuorat ovat osoittautuneet ketulle varsin palkkaaviksi jo itsessään (ai miten niin irtoaminen on ollut pentutreeneissä pääteemana?). Nykyään kuitenkin myös käännökset alkavat sujua suhteellisen vähin liikakierroksin, joten parempaan päin ollaan menossa. Kisakalenteria emme kuitenkaan suunnittele ainakaan vielä elokuulle.
Se, jolle kisakalenteria ehdottomasti suunnitellaan, on pikkusiskoaan pari kertaa pienempi punaruskea vieteriveijo. En käsitä, miten pienestä koirasta voi lähteä niin tajuttomasti intoa ja miellyttämishalua. Heidi -koutsi nauroi, että taskurakettini ei näkisi mitään eroa torumisen, kehumisen ja vaikka halolla päähän lyömisen välillä. Kaikki se into tulee jostain niin syvältä ja automaattisesti, ei minkään nakkimakkaroiden voimasta. Nopeutensa lisäksi Fina on pomminvarma valheenpaljastuskone mun virheiden osalta – niiden tekemiseen kun se ei itse yksinkertaisesti kykene. Tälläkin kertaa niin kouluttaja kuin kanssatreenaajatkin lähettelivät meitä suoraan ykkösluokasta kolmosiin, mutta ehkä on kuitenkin parempi edetä ihan rauhassa. Nimittäin neljällä elokuun startilla. :)
Sara -parka aloittaa nyt sydänlääkityksensä, mikä tarkoittaa hyvästejä myös rally-toko -kisoille. En ollut tajunnut huomioida dopingsääntöjä ollenkaan, vaikka tottahan toki ne myös epävirallisessa lajissa ovat voimassa. Hitsi. Siispä temppuja ja uimista vanhan rouvan viikko-ohjelmaan.
4.8.2010
Yleinen harrastustauko on nyt päättynyt, ja ensimmäiset treenailut on jo takana. Voi jestas, että voikin tuntua hyvältä koirailla taas pitkän ajan jälkeen! Tauko kun ei selvinnyt ilman vieroitusoireita, vaan uusia lajeja -kuten vesiagilityä- tuli kehitettyä unissaankin… Syvälle on juurtunut tämä koiraihmisyys!
Syyskauden sai debytoida rusakkotyttö Fina, joka hirmuisesta helteestä huolimatta paineli menemään agilityä kuin viimeistä päivää viime maanantain treeneissä. Liekö oikein duracell -pupun pohjoinen versio tämä pieni spanieli? Toistoja toiston perään, eikä koirassa näy minkäänlaista väsymyksen merkkiä. Myös muilta treenaajilta tuli jälleen loistavia kommentteja, kuten “no toi vauhti kyllä riittää kolmosissa!” ja “se nousee kyllä nopeasti (agikisoissa luokasta seuraavaan)”. Samaa ajatuspohjaa itsekin olen neidistä pyöritellyt, ja nyt, kun keinukammokin näyttää vihdoin olevan historiaa, alankin oikein kalenterihirmuksi taas kisasuunnitelmineni… ;)
Edellistiistaina puolestaan koirapuuhissa tuli yhteensä kulutettua aikaa vajaat viisi tuntia, kun ensin suuntasimme Finan kanssa tokon paikallamakuutreeniin, sitten ravirataa siivoamaan (joskin Finan käsitys siivouksesta oli roskakasojen läpi juokseminen ja lisätyön teettäminen, minkä nyt rapsutusten kerjäämiseltä kerkesi…), josta tukka putkella hakemaan Rillaa vielä illan agilitytreeneihin. Ne, keille tuo Finan paikallamakuutreeni särähti yllättävästi korvaan, voin palauttaa maanpinnalle, sillä kysymys oli ainoastaan häiriötreenistä. Häiriöksi me oltiinkin, kun kaivattiin pikkukoiraa testiksi erään koirakon kenraalitreeniin, ja viisi sekuntia ennen kahden minuutin täyttymistä Fina lähti tämän kenraalitreeniään suorittavan koiran viereltä hiippailemaan mua kohti. Kovasti kiiteltiin kuin tilatusta häiriöstä! :-)
Rillan agilitytreeneistä taas voisi kirjoittaa lyhyesti tai pitkästi, mutta koska alkukesän laiskuuksissani en meidän ongelmista kirjoittanut, voisin nyt kerrata tilannetta. Eli kevään viimeisissä treeneissä ja Lempäälän pentutapaamisessa Rillan motivaatio agilityyn oli niin kadoksissa kuin olla ja voi. Ilmeisesti lyhyiden tekniikkatreenien vähäisyys ja useat toistot saivat koiran ihan masikseen, jonka vuoksi kesätauko tuli kuin tilauksesta. Olin jo etukäteen päättänyt tehdä viime viikon treenistä älyhelpon, ikään kuin vain tsekkaustreenin, että tietäisin missä mennään. Vielä mitä! Likka veti rataa tuhatta ja sataa, irtosi esteille ja ohjautui vain pienillä huitaisuilla saaden radan lopuksi muiden treenaajien BRAVO! -huudotkin vielä kaupantekijäisiksi. Noh, väite “tauko tekee hyvää” tuli taas todistettua oikeaksi, mutta nyt allekirjoittaneen tulisi muistaa tunkkasta muutamia jäitä lätsäänsä. Edelleenkään ei ole varaa liian vaikeisiin treeneihin tai useisiin toistoihin, sillä Rilla on kovapäiseksi pikku piruksi loppujen lopuksi aika herkkä.
Agitreenin päätökseksi jo iltapäivällä kenraaliaan harkannut tokopari halusi ottaa uuden paikallamakuun eri koirien kanssa, ja niinpä mä ja Rillakin otettiin osaa treenaamattomuudestamme huolimatta. Vaikka kettu melkoinen hihnavimma lenkeillä onkin, ei se ota muista koirista minkäänlaisia pultteja treenatessa, vaan tälläkin kertaa suoritti tiiviisti omaa tehtäväänsä. Vaikka vierestä lähti jo kymmenen ensimmäisen sekuntin jälkeen yksi koira hirveää vauhtia mammansa luokse, nökötti Rilla paikoillaan olematta milläänsäkään. Kahden minuutin kuluttua palasimme koiriemme vierelle, ja napero malttoi kärsivällisesti odottaa nousemiskäskyäkin. Hallelujaa ennakoinninestotreenit!
Ainoa, jonka silmät eivät kiilu harrastuspalosta, vaan kotiin jäämisen liikutuksesta, on Sara-mummo, jonka selkäkipuiluihin ei vieläkään ole tarkkaa syytä saatu. Ilmeisesti tutkimuksissa näkyi jonkinlaisia muutoksia selkärangassa, mutta tentattuani äidin sain sellaisen käsityksen, etteivät nuo muutokset kuitenkaan selittäisi kipukohtauksia. Lääkityksen loputtua likka on kuitenkin ollut taas terve kuin pukki, eikä mitään kömpelyyttäkään ole ollut enää havaittavissa. Vain tyk-tyk-tykyttelevä sydän kuiskailee muutaman sanan liikaa ja vaatii koiraa pysymääm ruodussa. Mutta onneksi rally-toko on Sarasta aika metkaa… :-)
25.7.2010
Kuva (c) Ellis.
Heipä hei ja helleaalto. Kipulääkkeiden kanssa taas täysin normaalisti jakseleva Sara lähti eilen illalla Bigi-kasvattajansa luokse Helsinkiin lääkärilomalle. Tänään likka kävi jo kauan suunnittelemassamme sydänultrassa, eivätkä uutiset olleet kovin mieluiset – joskaan eivät yllättävätkään. Mitään itse tuloksesta ymmärtämättömänä saatan vain ilmoittaa lukeman 4/6, ja valaista muita juuri sen verran kuin mitä itse asiasta ymmärsin. Agilityura loppuu tismalleen nyt, paitsi kisamielessä, myös ihan pelkkänä harrastuksenakin. Sydäntä tulee rasittaa mahdollisimman vähän, ei siis muutakaan riehakasta liikuntaa enää.
Tietysti olen harmissani, hyvin harmissani. Jostain syystä uutinen ei kuitenkaan enää Bigin soittaessa tuntunut musertavalta, kaipa osasin sitä niin paljon ennalta jo odottaa. Vieraimmalta tuntuu se, että koira, jolla tämä sivuääninen sydän on, ei ole sitä koskaan millään tavalla oirehtinut tai näyttänyt väsyneeltä pitkänkään rasitteen jälkeen. Päinvastoin agilitykilpailuissakin Saran vauhti vain nousi kesää kohti. Siksipä koiran mielialan puolesta hirvittää ajatus täydellisestä muutoksesta: ei enää agilityä, ei enää riekkumista tai ylenpalttista spurttailua, ja näiden sijasta ruokakuppiin tulee päivittäinen sydänlääke muun muonan lisäksi.
Miten päin tahansa asiaa vääntelisi, on yksi asia varma: koiran sydänläppä vuotaa. Erilaisten temppujen ja rally-tokon treenailun päivittäinen treenailu, aktivointi, tulee olemaan seuraava suunnitelmani, kunhan ensin tuo kipukohtausasia selviää. En halua, että elämäniloinen koira jää vain sisälle makaamaan loppuelämäkseen. Se on suorastaan painajaismainen ajatus, sillä Sara ei ole muuttunut päivässä eikä edes kuukaudessa, eikä sen tarvitse huomata muutosta millään tasolla. Jos ei riehua saa, niin mehän keksitään sitten muuta kivaa!
Varsinaisesti näihin kipuiluihin liittymätön tutkimus oli siis loppujen lopuksi valaiseva ja aiheestakin pelätty. Hyvä uutinen sydämen kannalta oli kuitenkin se, että pumppausrytmi on todella tasainen – eikä pumppu toki vieläkään tuo julki minkäänlaisia oireita, luojan kiitos. Sillä välin kun Sara jatkaa lomailua Pilliputtilassa, minä irtisanoudun agilityryhmästämme ja jään odottamaan torstain jatkotutkimuksia noiden viikontakaisten kipuilujen osalta. Silloin likka pääsee neurologi-ortopedille, joka toivottavasti saisi selville noiden kummallisten kiljaisujen ja ontumisten syyn. Pysytelkäähän te muut hauvoinenne terveinä!
13.7.2010
Itku pitkästä ilosta – vai kirjoitustauosta. Niin tai näin – vaikka sairaskertomuksilta olemme tähän asti melko hyvin välttyneet, on nyt sellaisen aika. Tuntuu hullulta jo ajatuksenkin tasolla, mutta teräsmummeli on sairaana. Mikä pahempaa, emme tiedä mistä ja miksi.
Jo maanantaina Sara alkoi aristella kosketusta ja saattoi kiljahtaa jonkun sitä rapsutellessa. Koska likalla on moista aina välillä ollut (kellojen soimatta…), ja yksittäinen kiljahdus on laitettu koiran tönkön ruumiinrakenteen tai rapsuttajan kovakouraisuuden pikkiin, oltiin nytkin ensin ainoastaan koskematta koiraan ja siinä se. Tiistaiaamuna Saran vointi kuitenkin huononi selvästi, kun aamulla huoneestani lähtiessäni ovi hipaisi koiran kylkeä, ja tämä kiljaisi ja jatkoi matkaa ontuen takajalkaansa. Koira nilkutti kodinhoitohuoneeseen makaamaan, eikä enää tullut luokseni töihin lähtiessäni, vaikka kutsuin. Työpaikalle sain sitten Ellikseltä viestin, että Sara ontuu etutassuaan. Olin aivan kummissani, ja soitin äidille, joka lähtikin Saran kanssa samantien Porvooseen siltä varalta, että koiraa olisi vaikka viikonloppuna purrut käärme. Kun sain vielä Ellikseltä viestin, jossa hän totesi lääkäriinlähdön olevan hieno juttu, koska koira on tosi huonossa kunnossa, alkoi huolestuttaa oikein todenteolla.
Noh, kaikki oireet olivat kuulemma Porvoon päässä poissa – viimeinen kiljahdus sillä erää oli äidin mukaan tullut heidän lähtiessään, kun hän laittoi Saralle pantaa. Tulehdusarvot eivät olleet koholla, kiljahtelua ei tapahtunut, koira ei ontunut… Sairaskertomuksen mukaan vain toisen takatassun refleksi oli selvästi hidastunut, ja koira oli arastellut niskan/pään vääntelyä. Röntgenkuvienkaan perusteella ei voitu sanoa mitään varmaa, koska vaikka ainoat “eroavat nikamat” saattoivat viitata välilevyn pullistumaan, ei sitä voida tarkoin todeta ilman magneettikuvausta – mikä sehän on nounou sydänvikaiselle koiralle.
Tähän asti kipulääkitys on toiminut. Saralla on 2-3 viikkoa täyttä lepolomaa, ja se pitäisi käytännössä kantaa pissalle, mutta koiraa on vaikea pidätellä, kun se mennä touhottaa. Toki normaali Sara ei missään tapauksessa ole: eilen se kiljahti taas niska-korva-alueen hipaisua, ja tänä aamuna koiran kiivetessä vessaan (kynnys/lattian korkeusero 10-15cm) se ensin nosti kynnyksen yli yhden tassun kerrallaan hyvin vaivalloisesti. Kun koira kävi muualla ja tuli uudelleen, yritti se jo normaaliin tapaan tehdä pientä ponnistusta, mutta kompuroi. Näistä huolimatta ulkopuoliselle Sara näyttäisi olevan aivan kunnossa. Jokin siellä (missä?! niska, etutassu, takatassu…) on kuitenkin vialla, totta tosiaan.
Seuraavaa askelta mietitään. Ortopedi, lisää röntgenkuvien tutkimista… Oireet kuulostavat valitettavan pelottavilta, kun tietää rodun tilanteen, mutta onneksi ne voivat johtua niin monesta muustakin asiasta. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan, mutta tällaista tänne. Ihan totta. Sara kipeänä? Jostain syystä ajatus tuntuu uskomattomalta – yleensä lääkäriin on kiikutettu kyllä tuota nuorempaa sukupolvea…
9.7.2010
Toiset ne osaa esittää koiria… :)
Näyttelypäivä on takana ja ripsivärejä on saanut pyyhkiä poskelta valehtelematta pariinkin otteeseen. Me lähdettiin aamulla iskän kanssa kaksin ajelemaan kohti Kotkaa, koska Rilla oli jo valmiina näyttelypaikalla Tellun kanssa lomailunsa jäljiltä. Noh, olimme muutenkin aikataulusta myöhässä, ja sitten näyttely oli vielä eri paikassa kuin aikaisempina vuosina ja antoi meidän ajomatkaamme kivasti muutaman lisäkilometrin… Ehdimme paikalle kuitenkin juuri narttujen alkaessa, eikä ihmismassan seassa tarvinnut kovin paljon ylimääräistä piileskellä. :)
Tellulla oli jälleen kerran mainio tatsi hirmunaperooni, ja voi miten lapsi olikin suloinen näky – jälleen kerran se pörröinen pallero kaikkien fiinien neitien joukossa… :) Kehäkäyttäytyminen oli aivan hämmästyttävän kaunista katseltavaa sekin, ja kun tuulessa vuotavien silmien läpi vilkuilin laatuarvosanaa, tuli kyllä ihan oikeitakin kyyneliä. Kehäsihteeri kaivoi narukasasta ERIn! Takakorkea ja takakulmaukseton napero sai ERIn! Iskän käsivarsi on varmaan vieläkin hellänä, kun sitä riemuissani läpsyttelin… haha!
Erinomaisen sai vain kaksi kolmesta nuoresta typystä ja niinpä Rilla oli hienosti kakkonen. :) Paras narttu -kehä jäi oletetustikin vain pyörähdykseksi, mutta oli totta vie mielenkiintoista katsoa, miten Tellu järjesti kaikille PN -kehään pääseville esittämilleen koirille handlerit ja Rilla pääsi jälleen uusiin käsiin. Nakin perään hulluna pyörivä koira ei ollut handlerinvaihdoksesta moksiskaan ja veti homman kunnialla loppuun. Ja sitten mamma pääsikin jo syleilemään pienokaistaan..! Arvostelussa ei ollut pienintäkään pahaa sanaa mistään, ja koko päivä oli kuin lottopotti aikaisempaan H-linjaan. Vielä kun keksisi keinon, jolla voisi tarpeeksi kiittää Tellua likan hoitamisesta, puleeraamisesta, fyssarikäynnistä, kopeloimisesta ja handlaamisesta – enemmästä kuin koskaan olisin voinut edes kuvitella pyytäväni!
Rilla ERI, NUK2 Kotkan kansainvälisessä koiranäyttelyssä.
20.6.2010
Kesä on täällä! Koirat eivät. Muhahha. Koko hapsulauma on lähetetty maata kiertävälle radalle muutamaksi päiväksi lomailemaan. Allekirjoittaneella on ollut tässä heti alkulomasta pientä hässäkkää, jonka vuoksi muutenkin harrastuksista taukoilevat koirat ovat päässeet kukin omalle pikku lomalleen. Rilla muutti viikonpuolikkaaksi Kotkaan Tellun luo, joskin neiti pääsi heti alkutöikseen Jyväskylän vierailulle. :-) Cavalierneidot puolestaan meuhkaavat mummin ja papan luona, niin ikään Kotkassa nekin. Kovasti ovat kuulemma kaikki reippaita naperoita olleet, melkein jopa ihmisiksi! Rilla on päässyt oikein kunnon hammas- ja kroppakopelointiin huomista näyttelyä varten, jossa Tellu siis jälleen ystävällisesti kakarani esittää, ja sitten saan jojoni takaisin kotiin. :) Vihdoinkin!
Koska äitini mukaan “kerrankin!” meillä ei ole koiria “riesanamme”, teimme myös parin päivän reissun iskän poikamiesboksille Helsingin Munkkiniemeen ja tutustuimme Helsinkiin noin niinkuin turistinäkökulmasta. Täytyy kyllä sanoa, että on meillä kaunis tuleva kotikaupunki! Ja kerrostalokaksio on ihanalla paikalla, ratikat lähtee ihan kulman takaa jaja… Ajatuksena siis on, että mä muutan Rillan kanssa mahdollisesti tuohon boksiin, jahka olen lukion päättänyt. Eli parin vuoden päästä… Tällä hetkellä nimittäin vain Helsingin yliopisto tarjoaa haluamaani koulutusta.
Seudulla näytti asustavan hyvin paljon koiria, ja nähtiinpä me eräs bortsukin oikein kunnolla tokoilemassa läheisessä puistossa. Ihan mu(nk)kiinmenevä paikka siis muuttaa tulevaisuudessa… ;)
Mitään koiramaista mulla ei tällä erää muuten ole kirjoitettavana. Harrastuksista tosiaankin taukoillaan varmasti vielä ainakin viikon pari, mikä lienee ihan hyvä asia etenkin Rillan suhteen. Taannoisessa pentutapaamisessa (…se raportti nyt jäänee…) ja kaikissa treeneissä sen jälkeen likka on ollut ihan veltto ja haluton tekemään yhtään mitään. Luultavasti syynä on vastikään mennyt juoksu, mutta siitä huolimatta tauko on varmasti vain ja ainoastaan positiivinen juttu. Saran ja Finan kanssa tauolta ei ole mitään erityisiä odotuksia, typykät kun ovat niin huipeloita luonnostaan. :-) Saas nähdä, koska lähdetään taas kisaamaan.
Tässä nyt tämmöisiä elonmerkkejä, huomenna tullee heti uutta perään, kun saadaan rakenneanalyysiä Kotkan kooveestä. :) Siihen asti, viszontlátásra, kuten unkarilaiset tapaavat sanoa.
19.6.2010
Fina edellisissä Kotkan möllikisoissa. Kuva (c) Tuuli Nieminen.
Kaikki kokeet on nyt tehty ensimmäisen lukiovuoden osalta, ja jotenkin energia on ihan nollassa… Jopa pelkkä blogin kirjoitus kaiken sen kokeiden raapustelun jälkeen on työn ja tuskan takana, mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää? Valitettavasti väite on tullut todistettua paikkaansapitäväksi.
Sunnuntain vietimme Päkäpaimenen pentutapaamisessa, jossa pääasiassa vain agittelimme ja grillailimme. Miikku oli varannut meille oikein kouluttajan, jolta sainkin erinomaisia vinkkejä jatkoa ajatellen. Tarkemman sepustuksen kyseisestä päivästä ajattelin kirjustella vähän myöhemmin tällä viikolla, sillä mulla on pieni uutissähke eiliseltä…
Fina nimittäin meni ja voitti möllikisojen kisaavan luokan eilisissä möllikisoissa! :-) Likka veti ihan täysillä heti ensimmäisellä yhteisellä radallamme uuden kartturisopimuksen valmistuttua ja pokkasi ykköspaikan kaikkien luokkien kisaradalta, jolle osallistui toistakymmentä koiraa. On se niiiiin super. Rata oli vieläpä melko haastava, ei mikään ihan ykkösluokan rata, ja nollalla selvittiin hienosti. Nyt vaan elokuuta odottelemaan, että päästään ihan virallisiinkin kaasuttelemaan ja niitä oikeita nollia repimään. Kahta aginollaa uupuu sertistä.
Samoissa mölleissä starttasin myös Saran ja Rillan kanssa. Sara veti ihan yhtä huipusti kuin Suhinoissakin, ohjaajastakin voisi sanoa samaa lisäten tosin aavistuksen sarkasmikerrointa… ;) Lopputuloksena siis vauhdikas ja upea hylky, onnistuneita keppejä myöten. Rilla puolestaan oli ihan poikki – hyvä, jos otti edes juoksuaskelia koko radan aikana. Naperon huomio oli kaikkialla muualla, ja Masa-tuomarikin käski meitä vaan ohittamaan virhekohdat, että saisin koiraani edes vähän intoa. Vielä palkintojenjaossa Masa jäi neuvomaan samoissa jutuissa, ja tultiin yhteismielisesti siihen tulokseen, että Rilla kaipaa vaihteeksi taas todella lyhyitä pätkiä. Viikonlopun pentutapaamisen agitreenit, omat viikkotreenit ja kisat olivat omiaan imaisemaan lollien vauhdin totaalisesti. :-) Tämä olikin hyvä checkpoint tulevia treenejä varten. Ja mahtisaloitus Finskin kanssa!
2.6.2010
Napero joskus viime kesällä, iiihan vaiheessa. Mutta kerrankin likan korvat ovat ihan realistisessa suhteessa muuhun kroppaan… :-)
Kaiken maailman juoksujen ja omistajan esteiden jälkeen päästiin männäviikolla ensimmäistä kertaa näyttelytreeneihin, jotka loppuvatkin jo ensi viikolla. Heh. No, kaikki on plussaa! :’)
Rilla oli oikein hieno bordercollie. Se antoi Mira-vetäjän kopeloida itseään ennakkoluulottomasti, eikä useita kertoja toistunut hampaiden kurkistelukaan neitoa paljon hätkäyttänyt. Itse esiintymistekniikassa meillä on kuitenkin vielä paljon treenattavaa, sillä Rilla ravaa tosi epäryhdikkäästi, enkä mä taas osaa seisottaa tuota epätäydellistä kaunotartani aivan edukseen… ;) Miran kommentit muistuttivat mua taas siitä, miksi Telluun on ollut niin turvallista luottaa osaavana handlerina sen sijaan, että itse joutuisi raapimaan päätään koiran näyttäessä enemmän kärkensä varassa tasapainottelevalta pyramidilta kuin elävältä eläimeltä.
Pääpointti näyttelykoulussakin meillä on silti pikemminkin Rillan sosiaalistaminen ja tokoilun siirtäminen vieraaseen koirahäiriöön. Vastoin tahtoanihan Rillan pentusosiaalistaminen jäi vähän suunniteltua suppeammaksi, kun valtaenergia kului huolehtimiseen siitä, että koira vielä lenkin jälkeenkin olisi hihnan päässä, eikä Micheliiniin liiskautuneena. Onhan se nyt huvittavaa, mutta silloin oli kyllä leikki aika kaukana.
Lyhyet paikallamakuut, perusasennossa nökötykset ja luoksetulot omaa vuoroa odottaessa onnistuivat nyt kuitenkin hienosti, melkeinpä paremmin kuin kotona. Kauneusleikkien jälkeen jäin vielä kentälle avustamaan kisatokon tunnaritreenissä ja otin vastaan kommentteja omasta seuraamisestamme. En ymmärrä, miten kaikki sanovat Rillan seuraavan hienosti, vaikkei koira ota muhun minkäänlaista kontaktia, vaan haahuilee sivullani ihan kuin vain vahingossa. Kuulemma nykyinen riittäisi hyvin alokasluokassa, mutta mä en kyllä lähde koiraltani pitkää palkkaamattomuutta vaatimaan ennen kuin se saa itse liikkeistä tai edes pelkistä kehuista yhtään irti itselleen. Moinen vaan olisi niin järkyttävän itsekästä.
Sain myös hyvää vinkkiä jäävien varmistamiseen. Niissähän meillä on ollut myös vähän epävarmuutta, joten nyt sain neuvon kääntyä heti varmistamaan ja antaa tarvittaessa kaksoiskäskyn. Näin saisimme edes joitakin pisteitä liikkeen nollillemenon sijaan. Ja juuri tällaisia neuvoja mä tarvitsenkin. Tokossa mulla on lähtöviivallekin pitkä matka.
29.5.2010
Edellinen sivu
