torstai 8. helmikuuta 2018

29.9.2007-20.12.2017

Pilliwink's Heart-Flower, "Fina"




Vain viikkoa ennen joulua koko perheeni oli meillä kylässä Fina ja Nelson mukanaan. Fina ei suostunut söi vähän huonosti jo lauantai-iltana, ja sunnuntaiaamuna se kieltäytyi ruuasta. Periaatteessa tämä oli kovin epänormaalia ahneelta Finalta, mutta olimme tottuneet siihen, että Fina saattoi joskus jättää yhden aterian väliin, jos sitä närästi kovin. Muuten likka oli aivan normaali tättähäärä itsensä meillä ollessaan, mutta vanhempieni palattua Espooseen ei ruoka vieläkään maistunut. Se ei pariin päivään syönyt nappulaakaan, mutta lopulta märkäruoka meni hitaasti alas. Puhuimme äidin kanssa puhelimessa, miten molemmille hiipi ikävä tunne vatsanpohjassa. Viisi vuotta sitten juuri ennen joulua Sara meni äkkiä huonoon kuntoon ja lopetettiin jouluaattoaamuna.

Tiistaina äiti soitteli jo päivystykseen, mutta koska muuten koira oli suhteellisen oma itsensä, niin sitä jäätiin vain seurailemaan. Heti seuraavana päivänä äitini lähtikin suoraan töistä Finan kanssa päivystykseen, koska koira oli ollut flegmaattinen ja silmät kiinni sylissäkin sekä haluton kävelemään ulkona. Jo siinä vaiheessa totesin vain, että oi voi, ei kuulosta hyvältä...

Niinhän siinä sitten kävi, että äiti soitti itkuisena Finan jäävän suoraan eläinsairaalaan, sillä niin sen perna kuin imusolmukkeetkin olivat suurentuneet. Diagnoosi oli useita kasvaimia, ja koska Fina jo käytännössä vain nukkui lääkärissäkin, mitään ei ollut tehtävissä. Mamman oma Fina lähti juuri niin kuin paha tunteeni enteili, äitinsä tassunjäljissä aivan saman ikäisenä ja samalla tavoin joulun aikaan. Sellainen yhteensattuma tuntui todella käsittämättömältä.






Jos olisin tiennyt vain neljä päivää aiemmin, mitä tuleman pitää, olisin osannut edes sanoa Finulle heipat. Minä en kuitenkaan nähnyt Finaa päivääkään kipeänä, vaan sen 10v ja melkein 3kk se oli aina happy happy joy joy ja mamman oma kainaloinen. Fina oli mukana maskottina agileirillä vielä pari viikkoa ennen sateenkaarisillalle siirtymistä, ja kuukausi takaperin se riekkui kanssani hallilla hulluna pallon kanssa ja kepitteli ihan yhtä hurjasti kuin aina ennenkin. Jos jotain koirilleni toivon, niin tervettä elämää ja sitten pikaista lähtöä. Sellaisen meidän molemmat hapsulikat saivatkin, odotin vain Finalla olevan vielä monta vuotta edessään. Vielä kymmenvuotiaanakin Finaa erehtyivät jopa cavalierihmiset luulemaan pennuksi!




Puhelun aikana ja sen jälkeen itkin hysteerisesti, ja otin heti yhteyttä mieheeni ja parhaaseen ystävääni. Kaikista koiristamme juuri Finan poismenoa olin aina pelännyt eniten, olihan se ensimmäinen pentumme, jonka näimme ensi kerran alle vuorokauden ikäisenä kasvattajallaan. Nyt Finan menehtyminen tuli kuitenkin niin puskista, että olo on sen illan jälkeen ollut vain todella epätodellinen. Toisaalta koin myös syvää helpotusta, että mamman pikku Finu, kuten sitä itse aina kutsuin, lähti äkkiarvaamatta ja eli ikinuorena aina siihen asti. Lähtö vain tuli liian aikaisin. Mistään en koskaan saa toista mamman Finua, ja sen tajuaminen sattuu paljon.


Tässä vielä Facebookista kopioidut parhaat muistoni Finun kanssa itselleni ikuisesti talteen.

Joulukuun alun agileirillä, kun Fina pääsi hallille vaatimaan kaikilta tyypeiltä "namit tai rapsut!", olin hihnan toisessa päässä superylpeä, että tässä on SE mun Fina. Tunsin samanlaista, valtavaa ylpeyttä kuin uutta pentua esitellessä, paitsi monta kertaa vahvempana! ❤ Finan ja minun suhteesta ja kaikista agi- ja tokotuloksista tulen aina vastedeskin halkeamaan ylpeydestä. Siinä oli tekemisen meininkiä ja monia tuomareita naurattaneita tilanteita. Parhaimmillaan saimme samassa tokokokeessa viisi kertaa arvosanan 10, huonoimmillaan taisi olla sama tai isompikin määrä hylättyjä liikkeitä.






Agissa teimme parhaimmillamme peräkanaa seitsemän puhdasta rataa, joista kuusi vieläpä samana viikonloppuna. Silloin ennen rataa tuntui, ettemme me yksinkertaisesti enää osaa tehdä virheitä, että olemme voittamattomia varmuudessa. Siinä yhteispelissä ja fiiliksessä on tavoittelemista muiden nykyisten ja tulevien koirien kanssa koirakkona.❤ Fina palkittiin myös kahden eri seuran vuoden agilitykoirana, mikä on cavalierin kanssa aivan upea tunnustus. Ja kun sitten pääsimme ultimaattiseen tavoitteeseemme, SM-kisoihin, niin vielä kenraalikisoissa yksilöitä edeltävänä päivänä Fina teki temput ja lähti lähtökäskyllä jahtaamaan tuulessa lentäviä koivunlehtiä kuin pikku pentu. Huono kenraali lupasi kuitenkin hyvää h-hetkeä, sillä pääsimme yksilöissä finaaliin asti!




Kuva SM-finaalista 2013 © Pätynen


Fina ei koskaan palkkautunut harrastusuramme aikana lelulla, mutta kymmenvuotiaana se repi narupalloa raivoisasti agilityhallilla. Aivan sen lempileluja kotioloissa ja mökillä olivat kuitenkin pienet kumifrisbeet, joita etsittiin "Missä rispii!" -hetsauksella. Fina vaan oli maailman ihanin ja juuuri minulle sopivan hassu tyyppi! Se kakkasi Helsingissä keskelle nelikaistaisen tien suojatietä valojen vaihtuessa jo punaisiksi, ja kainaloon sen kaapattuanikin pökäleitä vain tipahteli. Jos taas Hoinaa joskus meillä ahdisti ja se yritti Finaan ahdistustaan purkaa, vielä Hoinaa niskavilloista pidellessäni Fina rökitti takaisin minkä kerkesi, koska olihan hän the boss. Lisäksi aina vanhemmille mennessäni Fina tanssi ja hyppi riemusta ja sen oli pakko saada nukkua minun kanssani tai matkakassissani. Siksi se pääsikin usein Turun-lomille tai mökille meidän kanssa, kun en vain voinut jättää sitä lähtiessäni. ❤ Onneksi Fiffan piti huolen, että sitä ei unohdeta! Surullisinta on vain se, ettei näitä muistoja enää kerry lisää...




Yllä Finu mamman kassista vasta heränneenä silmät sikkurallaan.
Alla Finu mamman kanssa Munkkiniemenrannassa. ♥



torstai 7. syyskuuta 2017

Paljon ei mitään kummempaa


Kuva © Miikku Pietilä


Ihan ensiksi pahoittelen suuresti sivujemme aiempien kuvalinkkien tuhoutumista. Photobucket keksi yhtäkkiä ilman varsinaista varoitusaikaa rikkoa kaikki kuvalinkit ja muuttaa käyttöoikeuksiaan niin, että jatkossa kuvien linkittäminen kolmansille sivustoille kuuluu vain maksulliselle puolelle. Tämä ei koskenut vain tulevia linkkauksia vaan kaikkia aiempiakin, mikä on saanut ihmiset ympäri maailmaa raivon valtaan, kun heidän vuosien työnsä on yhdessä yössä pilalla. Kieltämättä sama fiilis oli itselläni, ja siksi tänne blogiin kirjoittaminen on tuntunut kovin raskaalta ajatukselta. Mitä sitä enää kirjoittamaan, kun kaikki muistot ja reissupäiväkirjat kuvineen pitäisi linkittää uudelleen jokaista kuvaa myöten?

Hulluinta kaikessa on se, että Photobucketin maksullinen puoli kustantaisi monta sataa euroa vuodessa. Näin ollen suurimmalle osalle käyttäjistä se ei ole vaihtoehto. Pelkästään melko tuoreiden ja vähäsisältöisten Minoon sitte -sivujen korjaamiseen meni useita täysiä päiviä, joten luultavasti jätän tämän blogin tällaiseksi, ja toivon, että ihmisten palautteet ja boikotit toimisivat ja Photobucket tulisi järkiinsä. Jostakin syystä jotkin palveluun liitetyt kuvani ovat alkaneet näkyä uudelleen tai linkit eivät niissä ole koskaan alunperinkään hajonneet, joten odottelen kai jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi toivoessani, että jonakin päivänä kaikki kuvat näkyisivät taas... Tästä eteenpäin blogin kuvat toki näkyvät, kun lataan ne muualle, mutta valitan, että vanhat kuvat eivät ihan heti tule näkymään - jos koskaan. Ulkoasun ja sivut tulen totta kai korjaamaan jossakin vaiheessa, myös treeniblogin puolella.

Kun nyt tämä masentava paasaus on ohi, kerrottakoon, että täällä ovat kaikki hengissä ja lauma on kasassa - vielä. Mies sai nimittäin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi töitä pääkaupunkiseudulta, joten näin seitsemän seurusteluvuoden ja neljän vuoden yhdessä asumisen jälkeen palaamme taas jonkinlaiseen etäsuhteeseen. Odotan sitä melko sekavin tuntein: muutos voi ehkä tehdä parisuhteelle hyvääkin, kun sitten vähäisempi yhteinen aika tullaan varmasti käyttämään oikeasti yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen, mutta suurimmaksi osaksi se on ikävä ja jopa pelottava. Etenkin oma jaksaminen arjen yksin pyörittämisessä jännittää nyt, kun on jo usean vuoden ajan sen tottunut jakamaan toisen kanssa, ja silti on välillä tuntunut, että vuorokaudesta loppuu aika kesken. Niinpä olenkin nyt ennen muutoksen tapahtumista koettanut jo etukäteen luoda itselleni järkevää arkirytmiä ja jaksamista tukevia tottumuksia, jotta niiden ylläpitäminen olisi sitten myöhemminkin helpompaa.



Kuvat © Miikku Pietilä


Koirille kuuluu varsin hyvää. Chhaina sai jo ennen kesälomia kolmosista pari SM-nollaa, mutta sitten kesän jälkeen hukkasin niin rytmin, uskon kuin fiiliksenkin kisoissa. Siksi olemme nyt ainakin jonkin aikaa kisatauolla. Otin meille pitkästä aikaa ryhmäpaikan ATT:lta, ja jo kolmessa viikossa tekemisen meininki ja etsimäni asenne on alkanut taas löytyä. Suurin kompastuskivi on ollut kepit, joiden sisäänmenoissa on tullut ihmeellisen helppoja virheitä vähän jatkuvasti. Toivottavasti treeniloma vie meitä siinä eteenpäin. Molemmat koirat kävivät myös Miikku-kasvattajalla hierottavina ja kuvattavana, ja tässä merkinnässä kaikki kuvat Hoinasta ja Chhainasta ovatkin Miikun sillä reissulla ottamia. Ihania!



Kuvat © Miikku Pietilä


Hoina jatkaa oman elämänsä parasta aikaa. Se on treenaillut jotakin pientä hömppää joskus ja jouluna mutta muuten vain lenkkeillyt ja nauttinut kesälomasta mökillä. Siitä on tullut läheisyydenkipeämpi kuin koskaan, ja se on ihan koko ajan aivan kaikessa mukana. Niin se on toki ollut aina, mutta nyt siihen on tullut lisäksi vielä se fyysinen läheisyys ja halipula! Aivan ihana kainaloinen! Miten voikin olla niin vaikeaa kuvitella, että vain vajaa vuosi sitten olin aivan epätoivoinen Hoinan hyvinvoinnin suhteen? Nyt tuntuu kuin se olisi syntynyt uudelleen, juuri sellaisena kuin se oli pikkupentuna ennen mitään pelkotraumoja: iloisena, luottavaisena, omistajaansa suorastaan palvovana ja lenkilläkin rentona. Kunpa vain paluuta vuoden takaiseen ei enää ikinä tulisi! Ihan rehellisesti sanottuna jos nyt kuvittelisin, että muistini olisi täysin mennyt ja ainoa Hoina, jonka tuntisin, olisi tämä nykyinen Hoina, minulla olisi täydellinen unelmakoira käsissäni. Sellainen Hoina on aina ollut parhaimmillaan ollessaan. Nyt se tuntuu olevan sitä joka päivä! Ahdistumisista ei ole ollut tietoakaan, eivätkä edes treenit - tai kisat! - ole saaneet Hoinaa ylenpalttisille kierroksille.

Kyllä vain, kävimme myös kisaamassa agilityssä ihan mielenkiinnosta. Halusin vain nähdä, miten kisaaminen sujuu kotihallissa, mahdollisimman treenimäisessä tilanteessa ja nyt kun Hoinan arkielämä on ollut yli puolen vuoden ajan tasapainoista ja suorastaan käsittämättömän helppoa ja ihanaa. Teimme pari ihan tavallisen koiran tavallista ratasuoritusta tuloksilla HYL ja 10, ja kakkosiksi sijoittuneina saimme vielä palkinnotkin kotiin. Tällä toisella radalla nolla ei ollut edes kaukana - yksi rima ja rytmin kadottaminen kepeillä. Kummallakaan radalla ei ilmennyt sinkoilua tai ohjauksiin tulemattomuutta, vaan Hoina oli juuri sellainen kuin se on ollut treeneissäkin. Aktiivisen agilityn loputtua se on kuitenkin keksinyt jäädä kontakteilla jumittamaan niiden alasmenojen yläpäähän, mutta se nyt on minulle enää tässä vaiheessa ihan se ja sama. Varmasti tulen Hoinan kanssa käymään yksittäisiä kotikisoja jatkossakin - etenkin siinä vaiheessa, kun se ensi vuonna pääsee minimaksiluokkaan.



Kuva © Miikku Pietilä


Minä taas kävin vanhempieni, siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kesällä Norjan-roadtripillä, joka oli heittämällä paras ulkomaanmatkani ikinä - olkoonkin, ettei maantieteellinen etäisyys Suomesta ollut sen pidempi. Tarkoituksenani olisi joskus tämän vuoden puolella tehdä tuosta reissusta vielä jonkinlainen reissuraportti, mutta monesta sadasta kuvasta olen ehtinyt käydä läpi vasta kolme... Raporttia voinee siis joutua odottelemaan! Sen sijaan reissuleffa on jo valmis, mutta senkin julkaisen sitten siinä samassa merkinnässä sitten aikanaan. Nyt huomioni vievät taas hetkeksi psykologian aineopinnot ja aikuiskasvatustieteen perusopinnot yliopistolla. Kandiksikin ehdin tässä kesällä valmistua, ja sen kunniaksi olisi tässä tarkoitus piakoin sukulaisten ja ystävien kesken kahvitellakin.

Ja pennut! Meidän pentumme täyttävät viikon päästä vuoden! Niiden tuoreimpia kuulumisia voi edelleen seurata tuolta yläpalkista Kasvatus-linkistä ja sieltä uutisista tai vaihtoehtoisesti Facebookin puolella Minoon sitte bordercollie -sivulta.


 

Passon kuva © Tomi Lotvonen

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Sisäinen rauha

Huhhuh! Alkavat nämä blogit levähtämään käsiin, kun on tämä "pääblogi", treeniloki ja nyt vielä kasvattisivujenkin uutisloki päivitettävänä. Tulee helposti sellainen olo, että blogit ovat jääneet aivan unholaan, mutta tosiasiassa merkinnät vain hajautuvat useaan eri nettipäiväkirjaan. Nyt on kuitenkin kaikkia muita blogeja on tullut päiviteltyä sen verran, että aikapaine alkoi kiristää pääbloginkin osalta – onhan tämä nimenomaan pääblogi!

Koska päivitystahti on ollut tämän blogin puolella melko verkkainen ja koska toisaalta me olemme tunnettuja äkkinäisistä liikkeistämme, olemme ehtineet esimerkiksi muuttaa uuteen kotiin pihan toiselle puolelle! Myös Chhainan pennut ovat kasvaneet jo puolivuotiaiksi ja näyttävät jo ihan oikeilta koirilta.




Meillähän oli viime vuonna loukkaantumisten ja pentujen vuoksi melkein vuoden tauko lähes kaikesta tavoitteellisesta treenaamisesta, joten nyt keväällä olemme taas aktivoituneet niin agilityssä kuin tokossakin. Myös juoksemassa käymme silloin tällöin. Juoksulenkeille tosin otan nykyään mukaani mieluiten vain Hoinan, koska Chhaina rakastaa haistella, joten juoksulenkit sen kanssa ovat melko rasittavia. Agilityn ja tokon lisäksi tarkoitus on myös kevään mittaan käydä taas hakuilemassa ja tutustumassa myös jälkitreeneihin - kumpaakin ihan vain aktivointimielessä.

Tällä hetkellä Chhaina on pitkälti ainoa agilitykoirani ja Hoina tokoilee. Mitään tietoista päätöstä Hoinan agilityjen lopettamisesta ei ole tehty, mutta tällä hetkellä tämä on tuntunut parhaalta. En siis sano, etteikö järjestely voisi muuttua heti ensi viikolla. Nautin kuitenkin itse agilitystä tällä hetkellä enemmän Chhainan kanssa, eivätkä sen kanssa lämmittely- ja jäähdyttelylenkitkään vaadi niin paljon kärsivällisyyttä ja hermoja minulta. Hoinan kanssa jouduin aina tekemään tietoisen päätöksen, että pysyn hyväntuulisena, vaikka koira vetäisi millaisilla kierroksilla tahansa. Tietyllä tapaa nykyinen järjestely on siis ollut myös helpotus. Usein tosin Hoina tulee mukaan hallille mutta vain tokoilee pihassa. Hoinalla tavoitteita ei tällä hetkellä ole missään lajissa - kisataan, jos siltä tuntuu. Chhainalla tavoitteet ovat puolestaan agilityssä selkeät: kolmosiin nyt ja SM-kisoihin vuoden päästä kesällä, jos ei tule loukkaantumisia.


Vasta lopetettuani kisaamisen aloitin kouluttamisen

Mielenkiintoisinta nimenomaan Hoinan kohdalla on lajissa kuin lajissa se, että kaikista tavoitteista riisuutuminen on todellakin muuttanut meidän tiimityöskentelyämme ja treenien sisältöä. Minun ei tarvitse hakata päätä seinään edistyksen puutteessa, ja toisaalta samalla olen herännyt ensimmäistä kertaa oikeasti kouluttamaan koiraa liikkeiden tai radan suorittamisen sijaan. Olen aina pitänyt itseäni laiskana omien koirieni kouluttajana, joka menee minimitreeneillä varsinkin tokokokeisiin ja jolle riittää se, että mikäli emme nollaisi yhtäkään liikettä, saisimme tokossa ykköstuloksen. Tietynlainen kunnianhimo ja kiinnostus itse tekemiseen on siis etenkin nimenomaan tokossa puuttunut, ja ainoa päämäärä on ollut oppia juuri tietyt liikkeet eikä missään nimessä vahingossakaan mitään ylimääräistä, herttinen sentään! Siitähän voi vaikka sairastua... :D

Pidin todennäköisenä, että kun saavutimme tokossa tavoitteemme AVO1 vanhoilla säännöillä, tokoilu loppuisi kokonaan. Olin ilmeisen väärässä, sillä niin vain olemme jumppailleet kaukokäskyjen vaihtoja olohuoneessa, korjailleet ruutua, kehittäneet ohjattua noutoa... Ehkä yhtenä yllättävimmistä juonenkäänteistä olen löytänyt itseni jo parina viikkona peräjälkeen työstämästä Hoinan seuraamista jälleen aivan alusta: siitä, että jo käskystä Hoinan katse ei painuisi alas kyyryyn. Käytännössä treenaamme siis perusasentoa ja ihan vain omaa painonsiirtoani, korkeintaan yhtä askelta. Vielä suurempana yllätyksenä olen joutunut huomaamaan, että "hömppätreenaillessamme" jaksan pysyä positiivisena ja kannustaa koiraa sen hieman säätäessä omiaankin. Kaikista suurimpana yllätyksenä ja toisaalta niin päivänselvänä asiana on tullut esiin se, että kas kummaa, koira ei otakaan niin suurta painetta tai tarvitsekaan sitä kannustusta enää samassa mittakaavassa. Tänään Hoina katsoi minuun innoissaan hymyillen, suoraan ylöspäin, kun sanoin "katso" - vaikka palkkasin lelulla, joka oli näkyvillä joko koiran vieressä tai kainalossani! Vain matalana hiipivän, lelusta vielä lyttänämmäksi painuvan paimenkoiran tunteva voi tietää, miten suuri, vuosia odotettu erävoitto tuohon sekunnin sadasosaan kiteytyikään. Kenet yllättää, että kun koira ei paineistu ja itsekin olen rennompi, saamme onnistumisia, mikä taas rentouttaa molempia? - Ei ketään. Ja silti se jotenkin pääsi yllättämään minut.

Myös treenien sisältö on enemmän tai vähemmän oleellisesti muuttunut juuri Hoinan kanssa tavoitteet unohdettuamme. Nyt tosiaankin uskallan kokeilla erilaisia asioita tokossa pelkäämättä koiran pilaamista. Eihän se enää "voi mennä pilalle", kun mielessäni ei ole tiettyjä tavoitteita tai kuvia valmiista liikkeistä, ja kun ei ole mitään väliä, oppiiko koira lopulta sen mitä yritän sille viestittää. Agilityssä taas jo viime keväänä Hoinan kanssa löysin itsestäni kokeilunhaluisen tyypin, joka halusi testata, kuinka pitkälle voin koiran kouluttaa sen sijaan, että olen useita vuosia koittanut kaikin keinoin kompensoida sen puutteita. Kokeilin, lukitseeko koira esteen, jos otankin enemmän riskillä, tai suorittaako se kepit, jos juoksen sitä vastaan keppien toisesta päästä niin, että erkanemme keppien puolivälissä vastakkaisiin suuntiin. Se riemu, joka repesi siitä, että tällaiset villit, suorastaan absurdit ideat saimme sitten toimimaan - sellaista en ole ennen kokenut. Lisäksi samat trendit ovat näkyneet minulla myös Chhainan kanssa treenaamisessa.




Aivan kaikki ei ole muuttunut

Tietysti Hoina on yhä tyypiltään sellainen koira, että se ihastuttaa ja raivostuttaa vuorotellen tai samaan aikaan, tilanteesta ja katsojasta riippuen. Keskiviikkona sen kanssa lenkkeily on vihoviimeinen asia maailmassa, ja heti torstaina tekisi mieli tehdä kolminkertainen lenkki normaaliin verrattuna, kun molemmat koirat käyttäytyvät kuin ihmisen ajatus. Olen miettinyt Hoinasta luopumista ohikiitävinä ajatuksina vielä senkin jälkeen, kun päätin sen pitää. Ajatus hiipii jatkossakin varmasti mieleen helpommin, sallitummin, kun sitä on jo kerran vakavasti harkittu. Toisaalta uusi huomen voi todellakin olla ja yleensä onkin aivan päinvastainen päivä, joten olen alkanut hyväksyä sen, että tällaista se elämä Hoinan kanssa on. Kun eniten ketuttaa kaikki, puran kaiken turhautuneisuuteni miehelle tai jollekulle tutulle ja totean vain, että tänään on kökkö päivä ja huomenna ehkä ei.

Siinä mielessä asiat ovat toki nyt erittäin hyvin, että Hoina ei stressaa mitään tiettyä, se pysähtyy haistelemaan entisten pahimpien pelkojensakin kohdalle, ja Hoina ja Chhaina leikkivät keskenään kuin pienet pennut melkein päivittäin. Silti se asia ei muutu, että Hoina ei ole minun temperamentilleni sopiva koira, sillä se imee kaikki mielialanvaihteluni ja paineistuu pienestäkin pääni sisäisestä ärsyyntymisen vivahteesta. Myöskään Hoinan perusluonne tai pentuajan traumakokemukset eivät kokonaan poistu hyvinäkään aikoina, vaan pimeässä kesken haistelun yllättävä viereisen talon oven avaus tai jokin muu aivan älyttömän mitätön asia voi saada siinä aikaan väistöliikkeen hihnassa - vain murto-osalla kerroista, mutta mahdollisuus on aina olemassa. Myös oma tila on Hoinalle siinä määrin tärkeä asia, että se saa suosiolla yhden kokonaisen huoneen yksityiskäyttöönsä silloin, kun meillä on koiravieraita. Uudessa kodissamme parasta onkin se, että myös makuu- ja olohuoneesta on omat ovet takapihalle!

Meillä on arjessa monia "erikoisjärjestelyjä" tai tiettyjä toimintamalleja selkeästi Hoinan vuoksi, mutta toisaalta ne eivät vaadi juurikaan aikaa tai huomiota, kun ne tulevat automaationa jo vuosien kokemuksella ja sulautuvat muutenkin omaan elämäntapaamme. Toisaalta kun toimimme Hoina-tuntemuksemme mukaan, arki on melko vaivatonta ja helppoa, yksittäisiä huonoja hetkiä lukuunottamatta aivan normaalia. Hoina-tuntemuksen olennaisimpia asioita on se, että ympäristön kannattaa olla yleisellä tasolla mahdollisimman vähä-ärsykkeinen. Tämä (ja oma yön ja pimeyden rakastamiseni) johtavat siihen, että 90 prosenttisesti pisimmät lenkit tehdään illalla. Yleisen ärsykepaljouden vaikutus selvisi meille parisen vuotta sitten, kun muutimme suhteellisen vilkkaan tien varresta rauhallisempaan taajamaan ja näimme muutokset parempaan koiran yleisessä olemuksessa. Mikäli mahdollista, Hoina ei lähde mukaan kaupunkikyläilyille sukulaisten ja tuttavien luo. Lisäksi sitä lenkittävät vain sen tuntevat henkilöt, ja sille kannattaa mieluummin olla aina hyväntuulinen kuin alkaa vaatia tai ärsyyntyä silloin, kun se ei pysty tottelemaan. Loppujen lopuksi nämä ovat hyvin helppoja ja luonnollisiakin asioita toteuttaa, sillä emme muutenkaan juuri lomaile ilman koiria tai tarvitse hoitajia, rakastan itsekin lenkkeillä iltaisin tai jopa yöllä, ja vain Chhainan kanssa reissaaminen onnistuu hyvin silloin, kun mies jäisi muutenkin kotiin.

Kuitenkin Hoinan kanssa kipuilu on ollut aina sellaista, mikä on tehnyt siitä ehkä vähän kyseenalaisenkin maineen omaavan persoonan, väärinymmärretyn, ja toisaalta niin kovin rakkaan ja läheisen. Se tuntimäärä, jonka olen käyttänyt Hoinan käyttäytymisen ja meidän suhteemme pohtimiseen, on järjetön, ja juuri siksi osaan kertoa siitä kaikki nämä asiat. Chhainan kohdalla huudahtaisin vain huolettomasti "en tiedä, katsotaan!" - toisaalta siksi, etten ole analysoinut sen jokaista elettä ja siten tunne sen aivan syvintä sielua; toisaalta siksi, että sen kanssa on aina vaan voinut olla huoleton ja katsoa, kuinka käy. Epäilen myös vahvasti, että Chhainan syvin sielu koostuu lähinnä ruokakipon muotoisista aivoista, joissa on älyllistä toimintaa vain silloin, kun tavoite on saada kippoon täytettä! :D Sen kanssa ei vaan ole koskaan tarvinnut kipuilla tai analysoida jokaista syy-seuraussuhdetta.


Tässä nyt oli ihan vain muutamien viime päivien ajatuksia, joten tästä käynee selväksi, että minun päässäni ei ainakaan kovin hiljaista ole! Juuri nyt kaikki on koirarintamalla jotenkin kivasti henkisessä tasapainossa minun kannaltani, ja olen jokakeväiseen tapaani aivan innoissani tulevasta harrastuskaudesta! Toivottavasti tämän merkinnän jälkeen kukaan ei poistu synkein mielin blogistamme vaan muutkin huomaisivat sen toivon, ilon ja jonkinlaisen rauhan, joka minulla ainakin nyt on näiden asioiden suhteen. Koiraharrastus ei ole ehkä koskaan tuntunut näin innostavalta, ja uusi kotimme antaa paljon mahdollisuuksia myös ihan rentoon koirien kanssa oloon ja puuhasteluun.

Myrskyn jälkeen on poutasää.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Hyvin menee, mutta menköön...

Jos olisin tällä hetkellä parempiuninen, olisi luultavasti fiksua nukkua koko pitkän viikonlopun yli... Here we go, follow the story.

Keskellä yötä menet pissattamaan koiria ja ajattelet, että et tarvitse siihen puhelinta, sillä käyt vain (wrong!), etkä avainta, kun jätät oven lukitsematta (also wrong!). Lähtiessä vielä avaat oven kerran ja tarkistat, että ovi varmasti aukeaa ja se aukeaa. Lähdet pissattamaan koirat, säikähdät, kun ne murisevat yhtäkkiä ja näet ketun jolkottavan karkuun ihan vierestä. Kuiskaat itsellesi wau... Palaat köhien ovelle, tartut kahvaan, ja yyyllätyys! Hähhähää loser! Nyt ei aukea!

Mies on mennyt aikaisin nukkumaan, koska ollaan molemmat kärsitty unettomuudesta koko viikon. Luultavasti hän on juuri päässyt sikeään uneen ensimmäistä kertaa viikkoon. Syyllisyys painaa, vaikka varmasti ovi oli lukitsematon. Ei ole avainta eikä puhelinta. Ulkona on kylmä kuin faaan. Linglottelet siinä ja kolkuttelet. Mietit, montako kertaa voi linglottaa ilman, että naapureita häiritsee tai joku kutsuu poliisit. Mietit, että mitä jos mies ei herää soitteluun. Linglottelet ja kokeilet kahvaa monta kertaa. Ei voi olla totta. Kyllä voi. Ja jos mies herää, tulisiko hän keskellä yötä avaamaan. Itse en menisi. Linglottelet. Alat jo miettiä, että mitäs sitten. Sopivasti sadattelet, vähän vikiset, ripauksen rukoilet. Mietit, herätätkö mieluummin naapurin vai sinnittelet koirinesi pakkasyössä. Koirilla ei ole takkeja (sinähän vain kävit!), joten se siitä. Arvot, kuka saa kunnian olla se epäonninen naapuri. Lopetat linglottelun. Sadattelu muuttuu enenevissä määrin vikinäksi.

Sitten! Ovi aukeaa hitaasti, ovenraosta kurkkaa uninen ja kysyvän näköinen mies lempeällä katseella, ja tarina saa sankarinsa. Pahoittelet miljoona kertaa, halaat ja kiität onneasi. Kaiken huipuksi oven suljettuasi avaat sen uudelleen ja nyt se on taas lukitsematon ja aukeaa normaalisti. Kuulostaako tutulta? Ei onneksi täälläkään!

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paluu arkeen



On jo joulukuu, ja meidän laumamme on tehnyt paluuta arkeen jo kuukauden päivät. Takana on hurjan kiireinen ja antoisa syksy pentujen ja opiskelujen kanssa. On sanomattakin selvää, että kun aika vuorokaudessa ei riittänyt, opinnoista tingittiin. Siksi nyt joulukuulle on luvassa paljon muutakin kirittävää kuin vain kanditutkielman kimppuun käyminen. Pentujen elämää voi jatkossakin seurata Facebookissa ja nettisivuillamme. Ilokseni saan kuulla lapsosista lähes päivittäin, ja pystyn myös näkemään useaa pentua tasaisin väliajoin. Kenties saamme Turkuun yhteistyökotiin jääneestä Vilu-pennusta hieman isompana treeniseuraakin!




Meille kuuluu nyt ihan hyvää, vaikka tässä alkutalvesta käytiin aika syvälläkin. Parin viikon ajan keskusteltiin vakavasti siitä, onko Hoinan fiksua asua meillä enää ollenkaan ajoittaisen vahvan ja jatkuvamman lievän stressailun vuoksi. Kaikki meidän laumaamme pidempään seuranneet varmasti tietävät tämän tarinan, joten en käytä enää energiaa sen läpi käymiseen. Eniten minua kuitenkin huolestutti menneessä puolessa vuodessa Hoinan ja Chhainan muuttunut dynamiikka - se, että Hoina ei enää aina huolinut Chhainaa lähelleen sekä se, että Chhaina toisinaan vältteli Hoinaa lenkeillä. Hihnalenkkeily ei nimittäin ole järin miellyttävää, jos toinen säpsyy milloin mitäkin ja toinen tekee jatkuvasti U-käännöksiä takaisin tulosuuntaan.

Menneen ajan kertailua tärkeämpää on kaikesta huolimatta pohdinnan lopputulos, eli se, että Hoina jäi kotiin. Pahimmat oireilut ovat nyt lieventyneet, tai oikeastaan hävinneet taas liki kokonaan. Keväällä Hoina tullaan steriloimaan, ja lisäksi sen käytöksestä on konsultoitu ongelmakoirakouluttajaa. Käyty keskustelu oli kuitenkin minulle tärkeä ja herätti itseni miettimään ensimmäistä kertaa sitä, pärjääkö koira, eikä vain sitä, että minä itse pärjään Hoinan kanssa. Nyt vain toivotaan, ettei näin raskaisiin keskusteluihin tarvitse enää palata. Viime päivien positiivisimpia yllätyksiä ovat olleet se, että Hoina ei stressannut sisällä tai ulkona vanhempieni uudella asuinalueella Espoossa ja se, että Hoina ja Chhaina leikkivät eilen taas kuin pikku pennut keskenään olohuoneen matolla.


Joulua ja etenkin vuodenvaihteen jälkeistä uutta harrastuskautta odotamme innolla. Chhaina palaa silloin vähitellen agilityyn, ja luvassa on toivottavasti muutakin kuin vain omatoimitreeniä tälle kaudelle. Tavoitteet ovat kirkkaat, sikäli kuin lajiin palaaminen sujuu mutkitta eikä vanha vamma ala oireilla. Siksi kohotammekin ensin loppuvuoden ajan kuntoa ihan muin keinoin, esimerkiksi tasapainotyynyllä jumppaillen ja kevyin ravijuoksulenkein. Hakutreeneihin sen sijaan sekä Hoina että Chhaina pääsivät jo viime viikonloppuna ja toivottavasti pääsevät vielä ainakin kerran ennen joulua. Hoinan kanssa tullaan alkukeväästä niin ikään hakuilemaan ja treenaamaan omatoimisesti agilityä, mutta sittenpä jo helmi-maaliskuussa olisi leikkauksen aika.




Omaan elämääni ei sitten paljon muuta mahdukaan. Yritän kovasti taistella kaikkien kiireiden ja itsestäni huolta pitämisen kanssa. Onneksi se taistelu on kuitenkin suhteellisen positiivinen, kun luvassa on kaikkea niin mukavaa, että saa olla tarkkana, että hommatkin tulevat tehdyiksi. Heti tulevana viikonloppuna kiertelemme tietysti Koiramessuilla, sitten tulevat joulun ja uuden vuoden pyhät, ja jo tammikuun puolivälissä meillä on ensimmäinen virallinen Minoon sitte -pentutapaaminen. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, vai miten se meni? Rauhaisaa joulunodotusta kaikille!

maanantai 29. elokuuta 2016

Koosteähky



Huh! Parikin aiempaa kirjoitustani on jäänyt vain luonnoksiksi, kun en ole niitä aikanaan saattanut valmiiksi asti, ja sitten niiden aiheet ovatkin jo vanhentuneet ja kuukaudet ehtiä vaihtua parikin kertaa. Nyt sitten päätin poistaa ne kokonaan ja aloittaa aivan uuden merkinnän.

Kesän aikana olen ehtinyt olla ohjaajana alakoululaisten monikulttuurisella ympäristökasvatusleirillä, jossa viikon aikana opettelimme ensiaputaitoja, teimme onget ja kävimme kalassa, tutustuimme paikalliseen pyöräkirpputoriin, keräsimme roskia ja teimme niistä taidetta sekä kilpailimme seikkailuradalla. Lisäksi olen suunnattomaksi ilokseni saanut kouluttaa useana viikkona agilityä vanhan seurani jäsenille, ja huomasin taas kerran, miten paljon kouluttaminen inspiroi minua. Myös mökillä tuli oltua useamman viikon ajan, ja keräsimme takuulla ainakin parin vuoden sienet säilöön!




Alkava syksy tulee olemaan hurjan kiireinen, sillä opiskelen valtaosan opinnoistani itsenäisesti. Se kysyy paljon itsekuria, joka minulla tavallisesti on todella hyvä mutta joka tänä vuonna on lepsunut vähän liikaa, kun lupasin jossakin vaiheessa itselleni hellittää hieman. Kirjatenteillä on toki hyväkin puolensa, sillä pentuprojektin aikana on vain loistavaa, että voin olla lähes kaiket päivät kotosalla. Kiirettä tulee varmasti pitämään!




Kuva on jo pari viikkoa vanha, ja siinä on 5. tiineysviikko meneillään.


Chhainalla on pari viikkoa laskettuun aikaan, ja likan vatsa leviää oikein silmissä. Olin pari päivää poissa kotoa, kun kävin Päkäpaimenen-kasvattitapaamisessa, ja jo sinä aikana tapahtunut muutos oli melkoinen. Ensi tiistaina selviää tarkempi pentujen määrä, mutta oma veikkaukseni on siinä neljän ja kuuden pennun välillä. Kuten olen muualla sosiaalisessa mediassa jo ehtinyt kertoa, jouduin jättämään Hoinan perheelleni evakkoon, kun se stressaantui niin paljon Chhainan tiinehtymisestä. Onneksi kotoa on tullut tasaisin väliajoin kuvia täysin rennosta Hoinasta nokosilla tai viestiä siitä, miten kivasti lenkki oli mennyt. Itse stressasin eniten nimenomaan likan hoitoon jättämistä, kun Hoinalla on ne omat säikkynsä, joihin ulkoiluttajan tulee osata varautua. Ihanaa, että vaihto on sujunut vaivattomasti!

Tällä viikolla tulee vielä viimeiset vieraat meihin tutustumaan pennunhankintamielessä, ja sen jälkeen rauhoitamme kotimme vierailta suunnilleen kuukauden päiviksi. Tuona aikana minun onkin tarkoitus lukea niin paljon kuin voin, sillä kun pennut alkavat liikkua, voin taatusti vain haaveilla opiskelusta! Sitten sosiaalistetaan pentuja oikein urakalla ja otetaan taas vieraita kyläilemään. Kuten on jo ollut havaittavissa, tämäkin blogi lienee melko hiljainen syksyn ajan, kun päivittelen pentukuulumisia ensisijaisesti Minoon sitte -nettisivuille ja -Facebookiin. Kivaa syksyä kaikille!



tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kaksi päivää, neljä kansallispuistoa

Kun sähköpostiini kilahti Suomen hostellijärjestön mainos
järjestöreissaajaksi hakemisesta, siinä puhuttiin selvästi minusta 
ja vielä enemmän meistä. Rakastamme mieheni kanssa kotimaan
matkailua ja harrastamme sitä muutenkin koirinemme. Kun reissaajalta
vielä toivottiin kuvia, videota ja matkakertomusta, aloin viimeistään
silloin rustata hakemusta, ja tulimmekin valituiksi. Matka toteutettiin
yhteistyössä Suomen 
hostellijärjestön ja opiskelijajäsenenä edustamani
Taide- ja kulttuurialan 
ammattijärjestön kanssa. Kiitos upeasta matkasta!



Kuva © B. Ghimire


Vaikka rantaloma onkin silloin tällöin paikallaan, olemme mieheni kanssa ottaneet eräänlaiseksi elämäntyöksemme näyttää ihmisille, miten uskomattomia ja suorastaan satumaisia paikkoja Suomessa on. Etenkin opiskelijana päivät luonnon helmassa ovat hetkiä pois kaikesta kiireestä, aikatauluista, eivätkä tällaiset luksuslomat maksa mitään matkojen lisäksi. Kansallispuistot ja luontopolut esittelevät suomalaista kulttuuria omimmillaan – sitä vihreää kultaa, josta koulussakin puhuttiin. Noihin hetkiin ei tarvitse muuta kuin paikan, ihmisen ja läsnäolon. Siksi olemmekin kotimaan matkailuun ja erityisesti patikointiin niin hurahtaneet. Aivan uutta meille oli sen sijaan päästä testaamaan reissun yhteydessä hostellimajoitusta, ja varsinkin sen vuoksi odotin tulevaa matkaa innolla. Majoitus nimittäin avasi meille samalla aivan uuden mahdollisuuden lähteä sellaiseen suuntaan, johon emme aiemmin olleet lähteneet verkostojen puuttumisen tai muutoin liian kalliiden matkakustannusten vuoksi.




Matkaa suunniteltiin pitkään ja hartaasti, sillä budjettimme oli rajallinen ja koiratkin oli saatava mukaan. Patikkajalan vipatettua houkuttelevasti koko alkukevään, jo hakemuksen aikaan meille oli selvää, että tulisimme tekemään roadtripin useissa kansallispuistoissa pistäytyen. Siinä samalla saisimme kerrytettyä elämäntehtäväksemme tullutta kansallispuistokokemusta, sillä tavoitteenamme on päästä käymään kaikissa Suomen kansallispuistoissa elämämme aikana. Tämä nimenomainen matka kesti noin kaksi ja puoli vuorokautta ja kulki pysähdyspaikoiltaan seuraavasti: Turku–Rautalampi–Joutsa–Tampere–Tammela–Turku. Matkalla patikoimme Etelä-Konneveden, Leivonmäen, Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistoissa.




Lähdimme matkaan yhdeltä perjantai-iltapäivällä ajatuksenamme ajaa mahdollisimman vähin pysähdyksin majapaikkaamme, Korholan Kartanoon Rautalammille. Matkalla pysähdyimmekin vain syömään, tankkaamaan ja ostamaan aamu- ja iltapalat sekä retkieväät. Perillä Korholassa odotti äimistyttävän upea maalaiskartanopiha ja iloinen emäntä, taiteilija Oili Marski, joka esitteli meille tiluksia ja upeita maalauksiaan.

Meitä harmitti todella paljon, että aioimme viipyä vain juuri yön yli ja lähteä heti aamusella. Olisi ollut mahtavaa tutustua kartanoon ja sen emäntään paremminkin, mutta nyt ehdimme juuri ja juuri ottaa muutamat valokuvat pihan puistossa ja kömpiä sitten tunnelmalliseen kamariin nukkumaan. Ensi huokaukseni olikin, että eihän tämä ole mikään hostelli vaan todella ylellistä majoitusta, kun oli ihan oma talo käytössä keittiöineen päivineen! Me molemmat nukuimme sikeämmin kuin pitkään aikaan, emmekä itse asiassa aivan onnistuneet lähtemään liikkeelle niin aikaisin kuin olimme suunnitelleet. Onneksi lomalla ei ole aikatauluja!



Alin kuva © B. Ghimire


Aamulla lähdimme hieman epävakaisen sään vallitessa kohti Etelä-Konneveden osin vasta rakenteilla olevaa kansallispuistoa. Sadetta ripotteli silloin tällöin hiljalleen, kun kiersimme Kalajan kierroksen jylhät maisemat. Paljon siellä ei kuitenkaan viitsinyt kuvaamisen lisäksi pysähdellä, kun hyttysiä oli niin paljon, eikä meillä ollut mitään myrkkyjä mukanamme. Puistossa oli pitkospuita naputtelevien työmiesten lisäksi ainakin yksi isompi ryhmä, jonka kanssa vuoroin pidimmekin tahtia yllä. Myös parkkipaikalla oli paluumme aikana paljon autoja. Ilmeisen hyvän vastaanoton on siis kyseinen kansallispuisto saanut – eikä syyttä!




Matkaa kertyi Etelä-Konnevedellä 5,68 kilometriä, johon sisältyi niin rantaviivaa, metsikköä kuin jyrkkien kallioiden päälle kipuamistakin. Minua jaksaa aina vain hymyilyttää tuo yllä olevassa kuvassakin näkyvä kyltti "vuori loiva", sillä kun katsoo kuvia kallion päältä, niin mistään loivasta noususta ei ollut kysymys! Maisemat olivat ajoittain henkeäsalpaavat, ja puhuimmekin palaavamme pidemmällekin vaellukselle kenties teltankin kera, jahka puiston reitistöt valmistuvat.





Ensimmäisen etapin jälkeen ajoimme hyttysmyrkyn ostoa lukuunottamatta suorinta tietä päivän kakkoskohteeseen, Leivonmäen kansallispuistoon Joutsaan. Jos maisemat olivat Etelä-Konnevedellä äkkijyrkät ja selvästi metsäisemmät, Leivonmäen Harjunkierroksella maasto oli nimensä mukaisesti harjuista, kumpareista ja pohjakasvustoltaan matalampaa sammalmetsää. Vaikka olen itse elänyt lapsuuteni harjun kupeessa ja leikkinyt sen metsikössä, Harjunkierroksella maasto oli kuitenkin huomattavasti kuivempaa kangasmetsää ja siten silti aivan erilaista maisemaa.

Harjunkierros kulki myös pienten lampien tai kivikkoisten harjunreunojen ohi. Tarkoituksenamme oli kävellä rengasreitin lisäksi pitkän, kapean Joutsniemen kärkeen ja takaisin, mutta käännyimme aika alkupäässä takaisin, kun niemenrannoilla pesi joutsenia. Aivan reitin loppupäässä pysähdyimme pidemmäksi aikaa laavulle Rutajärven rannalle. Siellä valmistimme ja söimme kaikessa rauhassa päivän aterian, kastoimme koirat järvessä ja jätimme terveiset vieraskirjaan.




Leivonmäen 6,87 kilometrin jälkeen olimme ehtineet patikoida koko päivän aikana yhteensä 4h 20 min ruokataukoja laskematta. Käveltyjä kilometrejä kertyi 12,55. Kylläisinä lähdimme ajamaan Tampereelle, missä saimme majoittua mummuni asunnossa hänen ollessaan matkoilla. Ensi töiksemme lepuutimme tietysti väsyneitä jalkojamme saunan lempeissä löylyissä ja katselimme hetken TV:stä jalkapalloa. Jälleen hyvin nukuttu yö takasi varmasti uuden innon sunnuntaiaamun uusiin retkiin!

Toisena vaelluspäivänä molemmat retkikohteet sijaitsivat Forssan kupeessa, Tammelassa. Ensimmäinen patikka Korteniemen perinnetilalta avautuvassa Liesjärven kansallispuistossa oli meille juuri sopiva aamulenkki ajon jälkeen. Sääkin oli sunnuntana suotuisampi eikä vaihdellut niin rajusti kuin lauantaina. Liesjärvellä kiersimme Pohjantikan kierroksen, joka kulki aarniometsämäisessä ympäristössä todella korkeaksi kasvaneiden ja monien kaatuneidenkin puiden lomassa. Pitkäkärjessä pidimme lyhyen juomatauon, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme lenkkiä pitkin takaisinpäin.




Lenkin lopuksi tarkoituksenamme oli mennä tulentekopaikalle valmistamaan päivän ruuat, mutta koska se oli varattu, nousimme hieman reittiä takaisinpäin muulle levähdysalueelle. Syömisen jälkeen löysimme parkkipaikalta vielä jonkun jättämän kiertävän Bookcrossing-kirjan. Nappasimme sen tietysti mukaamme kesälukemiseksi ja annamme sen sitten jatkaa matkaa. Liesjärvellä patikoituja kilometrejä kertyi 6,23.




Liesjärveltä ajoimme vain lyhyen matkan päähän Torronsuolle, jota meille on ehditty suositella jo joskus aiemminkin. Se olikin kaikista neljästä kansallispuistosta ainakin minulle itselleni se matkan kruunu. Koska meillä ei ollut tässä vaiheessa enää mikään kiire aikataulujen suhteen, kiipesimme ensin koirien kanssa näkötorniin ihailemaan tulevia maisemia lintuperspektiivistä. Lähtöpaikkaa tai reittejä ei ollut merkitty mitenkään kovin selkeästi, mitä ihmettelimme suuresti. Niinpä lähdimme vain seuraamaan polkua, joka veikin pitkospuille. Löysimme siis suon, ja se oli ainoa asia, jolla lopulta oli merkitystä. Niihin maisemiin olisin tahtonut jäädä ikiajoiksi, niihin väreihin, siihen tuulen tuiverrukseen, siihen rauhaan.




Kun pitkospuut vain jatkuivat ja jatkuivat, käännyimme jossakin melkein kolmen kilometrin päässä takaisin. Alunperin tarkoituksenamme oli ollut kiertää vain 1,5 kilometriä, mutta lopullinen matka olikin sitten 4,29 kilometriä! Palasimme parkkipaikalle jo ohittamamme ainoan risteyskohdan ohi, ja vasta perillä meille selvisi, miksi opasteet olivat niin huonot: emme olleet huomanneet lähdön infotauluja parkkipaikalla ollenkaan, eli olimme lähteneet kiertämään reittiä takaperin! Onneksi pitkospuilla ei voi paljon eksyä... Tästä virheestä olen kyllä onnellinen, sillä näin pääsimme käymään paljon pidemmällä suolla ja nauttimaan mykistävistä maisemista huomattavasti kauemmin kuin olimme suunnitelleet.




Kotimatka Turkuunkin sujui vallan miellyttävissä merkeissä, kun reitti kulki läpi Someron upeiden maalaismaisemien. Kovin väsyneitäkään emme olleet  olimmehan nukkuneet täydet, makoisat unet pehmeissä sängyissä ja kulkeneet matkan pienissä pätkissä. Painavia lastejakaan ei tarvinnut kantaa, kun kullekin patikalle tarvitsi ottaa vain siellä pakolliset vesipullot, sadevaatteet ja ruuantekovälineet. Vaikka seuraavaksi teltassa yöpyminen taas houkuttelisi, myös toinen tämänkaltainen, siistiin sisämajoitukseen tukeutuva ja monia kansallispuistoja yhdistävä matka on suunniteltu tulevaisuuteen. Kun kerran mottomme on käydä jokaisessa Suomen 39:ssä kansallispuistossa, ei liene kiellettyä koettaa välillä nopeuttaa missiota? Yhdessä olemme kiertäneet kuitenkin vasta kahdeksassa, eli tekemistä riittää!