torstai 13. helmikuuta 2014

Sosiaalistamista - mutta kenen?

Mennyt vuorokausi on ollut kummallinen - oikeastaan kerrassaan ihanan outo! En tiedä, miten yhden päivän aikana ehtiikään tehdä niin paljon ja niin erilaisia asioita kuin olen nyt puuhannut.

Hauskuus alkoi eilen illalla, kun lähdin ensimmäistä kertaa pesemään pikkuruista Tuijottajaani. Nyt joku varmaan ajattelee, minkälainen auton omistaja mahdankaan olla, mutta ei hätää: kyse oli ensimmäisestä koneen suorittamasta pesusta. Viimeksi olen puunannut pirssini aivan itse omin kätösin. ;) No, koska olen muistaakseni ollut pienenä autopesuloissa lievästi sanottuna kammoksissa takapenkillä, ehkä saattanut jopa joskus huutaa, niin ensimmäistä kertaa itse sinne molemmilta puolilta lukittuvaan tuubiin ajaminen tuntui hieman jännittävältä ajatukselta. Pienenä olin nimittäin aivan varma, että jonakin kertana pesuhallin ovet eivät aukeaisikaan pesun jälkeen, että auto ei olisi keskellä ja saisi siten tälliä koneelta, että harjat eivät ymmärtäisikään nousta tuulilasia myöden vaan paiskautuisivat joko tuulilasista tai putoaisivat katosta sisään tai että ne vähintäänkin rikkoisivat ikkunat ja lasinsirpaleet lentelisivät päällemme. Ja että kuolisimme sinne. Ei sen vakavampia traumoja kuitenkaan. :D

Saatoin kyllä vieläkin tuntea pientä jännitettä lihaksissani, mutta kuten tämä merkintä ehkä osoittaa, olen elossa ja himpuran ylpeä kadunreunaa koristavasta, pitkästä aikaa puhdasta luntakin valkoisemmasta autostani! Melkein tunsin olevani mies, kun kuivailin siinä tiivisteitä ja paloin halusta vain ihailla ja kiillottaa hohtavaa maalipintaa. Nyt en ymmärrettävästikään halua koskeakaan auton virtalukkoon, kunnes näistä kurakeleistä päästään eroon!


 photo muoksi.jpg

Penkkarikuvat viime vuodelta jonkun perheenjäsenen ottamana.
Kuka lie tuolla toisena oikealla hihkuu :-)


Tänään tavallisesta poikkeavan arkielämän vietto on jatkunut. Itsekuria eniten koettelevan saksan tunnin jälkeen menin luokkakaverini kanssa kahvittelemaan erääseen kuppilaan, koska me molemmat kaipasimme vähän piristystä. Se kahvittelu venyi vähäisestä aiemmasta tutustumisesta huolimatta lähemmäs nelituntiseksi,  - lounastajatkin ehtivät siinä välissä tulla ja mennä - mutta jatkoimme kuppilasta vielä kohti keskustaa. Siellä valokuvailimme penkkarirekkajonoa, napsimme muutaman karkin jo avatulta kadulta ja jatkoimme hyvin alkanutta päivää kiertelemällä kauppoja. Mikäs siinä oli ollessa, kun juttua riitti, ja minullakin oli kerrankin melko vapaa iltapäivä. Lopulta saimme kasattua louunaankin eri ruokanurkkausten monista maistiaisista, mikä oli minulle aivan uusi, mutta ehdottoman hauska kokemus. "Mennään vielä nopeesti tonne, jos tuollakin olisi jotakin!" kuului useamman kerran. :D Yhteensä hilluimme melkein kuusi tuntia kaupungilla. Ei huonommin!


 photo muoksii.jpg


Illemmalla kävimme Herra B:n kanssa postissa asioilla ja pikavisiitillä ruokakaupassa, ja sielläkin minuun iski jokin kumma vimma. Viiden Mars-patukan tarjouksen ohi ei tehnyt ollenkaan tiukkaa kävellä, vaan astelimme kassajonoon ostoskori täynnä vain terveellistä ruokaa: hedelmiä, mausteita, kuivattuja luomuherkkuja, piimää ja kalaa. Löysimme nimittäin pitkästä aikaa haukifilettä halvalla, ja tokihan oli taas tartuttava tilaisuuteen, kannettava kilo herkkua kotiin ja pakastettava se sopiviksi kerta-annoksiksi. Tämä kuulostaa varmasti aivan hullulta, mutta ruokakaupassa käynti on aina yksi viikkomme kohokohtia. Se kuulostaa pahalta, mutta ei suinkaan tarkoita sitä, että muu elämämme olisi jotenkin aivan pohjasakkaa - päinvastoin! Jotenkin vain arkiset yhteiset jutut ovat niitä parhaita.


 photo IMG_9167.jpg


Vielä edellistäkin illemmalla soittelin ensimmäistä kertaa ikinä maratonpuhelun tällä hetkellä pitkäaikaisimmalle ystävälleni. Nyt syksyn ajan olemme kirjoitelleet vain wanhan ajan kirjeitä, mutta nyt oli aivan sellainen tunne, että sosialisointia mahtuisi vielä tälle päivälle, eikä seuraavaan kirjeeseen tai tapaamiseen malttaisi odottaa. En muuten tiedä, onko koiralenkki koskaan tuntunut niin lyhyeltä ja nopealta kuin tänään!


Jokainen, joka minut paremmin tuntee, tietää, että jokainen yllä mainittu yksittäinen tapahtuma on oma erillinen ihmeensä: minä tuntitolkulla viettämässä hurlumhei-aikaa kaupungilla, selviämässä kaupasta ilman mitään epäterveelliseksi luokiteltavaa, kävelemässä iltamyöhään kadulla puhuen yksikseni (handsfreehin), saati sitten uskaltamassa itse tehdä yksin jotakin ensimmäistä kertaa. No okei, myönnetään... Kyllä minä Herra B:n valjastin autopesuun apukuskin paikalle - ihan vain siltä varalta, että peltilehmäpesuri olisi sattunut huonolle tuulelle juuri minun kohdallani. Siitäkin huolimatta olen enemmän kuin ylpeä itsestäni ja ollut tänään parhaalla tuulella pitkään aikaan!