Samaa vanhaa, mutta jotain uuttakin

Kesä on mennä hujahtanut ohi niin, ettei sitä ole oikein ehtinyt edes tajuta. Töitä on jäljellä enää alle neljä viikkoa, ja sitten on viikko lomaa ennen kuin yliopiston johdantokurssit taas alkavat. Minunhan ei luonnollisestikaan tarvitse osallistua kaikille infoluennoille, koska kävin kaikki samat tilaisuudet viime syksynä, mutta haluan tietysti päästä sisään uuteen aineeseen ja uuteen opiskelijaporukkaan, joten tuutorointiin aion osallistua. Kaikki tämä juontaa siis juurensa tähän:

Hain kevään yhteishaussa uudelleen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan vaihtaakseni pääaineeni pohjoismaisista kielistä uskontotieteeseen. Sisäinen pääaineen vaihto olisi tietysti ollut mahdollista, mutta halusin aloittaa aivan alusta niin, että viime vuoden opiskelut eivät vie tutkinnossani turhaa tilaa tai opintoajastani vuotta, koska ruotsi ja uskontotiede eivät kuitenkaan kovin helposti järkeväksi kokonaisuudeksikaan yhdisty. Pääsin kuin pääsinkin sisään, vaikka kattavien pääsykoevastausten jälkeen minusta tuntuikin, ettei taustamateriaalia voinut juurikaan hyödyntää tehtävissä. Ilmeisesti olin kuitenkin tiennyt jotain, sillä sain kokeesta 44/50 pistettä, ja mikäli kuuluin niihin, jotka valittiin sekä kokeen että taustapisteiden perusteella, laskeskelin, että pisteeni olisivat olleet jopa 90/100. Ihan itsevarmoilla fiiliksillä voi siis aloittaa uudet opinnot! :)

Tänä vuonna uskonto- ja kansatieteeseen sekä folkloristiikkaan oli yhteinen haku ja aineet ovat alussa yhtä ja samaa, joten kaupan päälle sain pari muutakin ainetta. Se on kiva juttu, sillä ne kaikki ovat olleet mielenkiintoisia erillisinäkin. Ymmärtääkseni ensimmäisenä vuonna näistä kolmesta valitaan sitten varsinainen pääaine, mutta en todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, jos kaikki haluavat pääaineekseen saman - kaikkiin aineisiin kun on kuitenkin tietty kiintiö. Sivuaineeksi otan ainakin näillä näkymin psykologian. Tähtäimessäni on mahdollisuus opettaa uskontoa ja psykologiaa, mutta pidän silmäni auki muillekin vaihtoehdoille. Toinen vaihtoehto olisi ainakin rakentaa erilaisilla kulttuuriaineilla laajempi, asiantuntijuutta syventävä yhdistelmä, mutta tiedä häntä. Ihanaa, kun on vaihtoehtoja! :)

Koirarintamalla olemme olleet melko rauhallisia. Tokossa käymme nyt kummankin BC:n kanssa viikoittain, mutta Hoinan varsinainen agilityryhmä on jo lopettanut tältä kesältä, ja nyt otan likkaa mukaan vain omiin tekniikkatreeneihini. Kieltämättä Hoinan kanssa oma pääni kaipaisi taukoa ja uutta toimintasuunnitelmaa, sillä mitä taitavammaksi Hoina tulee, sitä enemmän sillä keittää yli. Kepit ovat menneet pelkäksi pelleilyksi, koiran suu vaahtoaa kuin viimeistä päivää ja Agirodussa likka jopa näykkäsi minua radalla. Tavoitteena meillä on vieläkin harrastaa vain kivaa agilityä, ja päivä päivältä uskon enemmän puolittain vitsillä heittämääni lausahdukseen, että Chhaina nousee vielä agilityssä mennen tullen kakkosiin ennen Hoinaa. En todellakaan ole turhautunut, pettynyt tai yllättynyt - kaikkea muuta. Minun täytyy vain suunnitella järjellä, miten alan purkaa tuota Hoinaan ladattua pommia.

Kuva © Martta Ala-Krekola

Bordercolliekaksikkoni on varsin hauska. Toinen on tosiaan liekeissä niin, että ohjaajakin polttaa näppinsä, kun taas Chhainaa ei saa kentällä riemastumaan mistään. Se tekee tasaisen varmalla tyylillä niin tokoa kuin agilityn alkeita - hiljaa, rauhassa ja oikein. Jos juoksen kentällä riemukiljuen ja taputtaen karkuun, pentu tulee jolkotellen perässä. Tulee todella mielenkiintoista nähdä, miten nämä kaksi vielä kouluttavat minua. Ne ovat täydelliset ääripäät harrastuskoirina. Kotona Hoina on hassu, lapsellisen luottavainen ja uskollinen; Chhaina taas on rauhallinen, kissamaisen itsenäinen ja salaa veitsenterävän fiksu ja viilaa Hoinaa linssiin ihan huolella. :D

Välillä mietin, miten minulle on siunaantunut kaksi maailman ihaninta bordercollieta, jotka ovat kaikessa epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne eivät ole koneita, ja niiden jokainen luonteenpiirre pitää minut tietoisena siitä. Rakastan juuri sitä. Kun luen pentutreeniblogeja tai näen ystävien ja tuttujen mielettömiä saavutuksia Facebookissa, minussa kulkee vieläkin sekunnin sadasosan verran turhautuminen omaan saamattomuuteni aina kulloisellakin hetkellä, mutta tunne häipyy samantien, kun katsahdan lattialla nahistelevia koiriani ja päätän mieluummin pakata rekut autoon ja ajaa niiden kanssa mökille heittelemään frisbeetä järveen. Koiramaailmassa joku treenaa aina enemmän kuin minä, enkä minä edes halua olla se, joka treenaa eniten tai tehokkaimmin. On ihanaa taistella valitsemani rodun tuomaa - ehkä kuviteltuakin - tulospainetta vastaan ja todeta täysin rehellisenä, että minun koirani ovat täydellisimmillään silloin, kun ne eivät ole käskyn alla. :)

Tyttöjen päivä

Äiti ja tytär, Priima ja Chhaina

Kuva © Katri Pietilä

Tänään vietettiin likkojen päivää, kun lauman BC-tytöt pääsivät Agirotuun - toinen räjäyttämään radan Nopeat hylyt -joukkueen nimen arvoisesti ja toinen turisteilemaan. Paikalla olivat kaikki Chhainan siskot ja Priima-äiti sekä liuta muita tuttuja koiria ja ihmisiä. Puolittainen pentumiitti ja kimppakuvat voittivat kyllä hätäisen sähläysstartin mennen tullen, mutta tulipahan varmistettua, että kilpailutauko Hoinan kanssa saa jatkua. :D

Ihana Miikku kuvaili sakkia, ja eivätkös ne vaan olekin aivan mainioita? Valitettavasti tällä kertaa pojat (3 kpl) puuttuivat geimeistä, mutta syksymmällä toivottavasti saadaan kaikki yhteen kuvaan. :) Suurkiitos Miikku, Päivi ja Jing-Lin kantoavusta ja Päivi ja Jussi telttapaikasta sekä äiti ja iskä ihanasta seurasta ja koiranpitoavusta! Tällaiset tapaamistapahtumat ovat parhautta!

Keno, Kikka, Priima-äiti, Chhaina ja Bingo
Kuva © Katri Pietilä

Juhannus Rodoksella

Juhannusviikolla olimme Herra B:n kanssa ensimmäisellä kunnon ulkomaanmatkallamme. Alunperin tarkoituksenamme oli lähteä koirien kanssa sillä viikolla vaeltamaan, mutta kun matkakuume iski, rinkka vaihtui nopeasti matkalaukkuun ja halpa eräloma tyhjään kukkaroon. Kohteeksi valikoitui Mallorcan ja Kreikan väliltä Rodos, jonka lähimaillakaan emme kumpikaan olleet koskaan aiemmin käyneet. Matkan ajoitus osoittautuikin täydelliseksi, sillä Loviisassa satoi juhannusviikolla lunta. :D Tätä merkintää kirjoittaessani loikoilen kuitenkin bikineissä kotipihalla, joten en kyllä valita Suomenkaan kesästä, silloin kun se vain uskaltaa näyttäytyä.

Koska Herra B ei halunnut mustua auringossa kovin paljon, vietimme lomalla vain pari täysin rantapäivää. Parina päivänä kävimme sitten järjestetyillä retkillä ja parina kaupungissa. Ehdottomasti eniten aikaa vietimme kuitenkin vakioravintolassamme, jossa otin melkein joka iltana mustekalarenkaita ja jossa istuimme ja venytimme ruokailua vain nähdäksemme illan MM-jalkapallomatsin loppuun saakka. Meistä tuli siis nopeasti tarjoilijoille tuttuja, ja viimeisenä iltana heitä tuli oikein kaksin kappalein naureskelemaan minulle: "Always kalamares! Very good kalamares!" Ravintola oli muuten paraatipaikalla, mitä tulee auringonlaskuihin...

Itse Rodoksen kaupunki ei antanut meille paljon mitään, paitsi yhden geokätkön, johon mukanani matkannut travelbugi oli kuitenkin suureksi pettymykseksemme liian suuri. :( Emme kumpikaan ole kaupunkilomailijoita, joten emme tulleet astuneeksi ollenkaan vanhan kaupungin puolelle, vaan pyörimme vain saaren kärjen kaduilla ja sataman tuntumassa etsimässä valmiiksi paikkaa, josta purjehdusretkemme oli määrä lähteä seuraavana päivänä.

Purjehdus olikin ylivoimaisesti koko loman ehdoton kohokohta meidän molempien mielestä! Paikallinen kippari vei meidät, pari saksalaista tyttöä, venäläisen isän lapsineen ja saksalais-venäläisen pariskunnan koko päivän rentouttavalle retkelle saaren koillisrannikolle. Levittäydyimme veneen kannelle vähin vaattein ja nautimme tuulesta ja juuri tunnelmaan sopivasta musiikista. Välillä pysähtelimme tunniksi erilaisten rantojen tuntumaan uimaan kirkkaan turkoosissa merivedessä ja auringonsäteiden valaisemissa luolissa. Vesimeloniastia ja täytetyt patongit kiersivät sylistä syliin, ja aurinkorasvaa lisäiltiin puolen tunnin välein.

Kotimatkalla tuuli oli niinkin voimakas, että purjehdimme huimaa vauhtia aivan kenollamme niin, että me, jotka makasimme kannella, makasimme lähes pystyasennossa kohisevat aallot allamme, ja välillä jännitettiin, miten käy, kun kippari oli hävinnyt kannen alle ja haamuvene (siis autopilotti hieman jännittävämmäksi väritettynä :D) kiisi minkä kerkesi. Reissu oli vaan aivan mieletön!

Seuraavana päivänä osallistuimme bussiretkelle, joka tutustui "koskemattomaan Rodokseen" eli pieniin kyliin, joihin turistibussit eivät muuten vain eksy. Vaikka nähtävyydet eivät retkellä päätä huimanneet, opas oli kävelevä tietopankki, ja saimme tietää ummet ja lammet kreikkalaisista: heidän käsityksistään suomalaisista, miten he nimeävät lapsensa, miten talouskriisi on näkynyt paikallisessa arjessa ja miten koko saari oli kokoontunut rukoilemaan lentokentälle, kun "petolentokone" Finnairilta laskeutui ensimmäistä kertaa saarelle, jonka kiitoradan ei voitu luvata olevan tarpeeksi pitkä suuren lentokoneen laskeutumiselle ja miten suomalaisturistit olivat olleet otettuja, kun koko saari oli tullut vastaanottamaan heitä. :D

 

Parina päivänä vuokrasimme vain parinsadan metrin päässä olevalta rannalta oman auringonpalvontapaikan ja kelluimme hurjissa aalloissa. Viimeisenä päivänä aallokko oli niin kova, että välillä uusi aalto vyöryi niskaan ennen kuin ensimmäisestä oli selvinnyt, ja merestä oli lähes mahdoton päästä ylös. Pari keski-ikäistä naistakin pyöri peppusiltaan rantakivikossa, kun aina joko tuleva aalto vei tasapainon tai vetäytyvä olisi tahtonut imeä mukanaan.

Aallokko oli upea myös muutamana iltana. Kerran menimme illan jalkapallo-ottelun jälkeen rannan aallonmurtajalle makoilemaan aivan pimeän tähtitaivaan alle ja vain kuuntelimme meren pauhua ja laskeutuvien lentokoneiden huminaa.

Kreikan päässä lentokentällä pääsin vielä matkan lopussa näpäyttämään suomalaista nuorta miestä, joka marisi perässämme, kuinka etenimme Herra B:n kanssa jonossa liian hitaasti, kun emme seisoneet edessä olevan kantapäillä. Koska puhuimme tietysti keskenämme englantia, sain aika pitkään miettiä sopivaa hetkeä näpäyttää jotakin takaisin, ja tulihan se hetki, kun poika hiljeni aika ripeästi. ;)

Lentoyhtiömme oli muuten aika söpö! Siinä missä Finnairilla on koneissaan siellä täällä kattotelevisioita, JetTimen koneissa kierrätettiin yhtä paperista karttaa, johon kapteeni oli piirtänyt lyijykynällä lentoreitin. :D Meidänkin koneemme oli muuten Boeing 700-sarjan kone, joiden lentoturmatutkintoja olemme seuranneet koko kevään Jimiltä. ;) Meidän reissumme meni kuitenkin mallikkaasti kaikin puolin, vaikkakin minä, joka odotan joka nurkan takaa tuhoutunutta matkalaukkua tai turvatarkastuksissa pidätetyksi tulemista, odotin lopun auton lentoparkista noutoon saakka, että autoni on varastettu tai että parkkilasku onkin kolminkertainen. Sitä se(kään) ei ollut, vaan melkein puolet halvempi kuin odotin!

Vielä parikin viikkoa matkan jälkeen olemme Herra B:n kanssa ihmetelleet, miten meillä on aina vaan hauskempaa yhdessä ja miten helposti kaikki sujuu yhteisymmärryksessä ilman edes tarvetta kompromisseille. Huippureissu!