Pilliwink's Heart-Flower, "Fina"
Vain viikkoa ennen joulua koko perheeni oli meillä kylässä Fina ja Nelson mukanaan. Fina söi vähän huonosti jo lauantai-iltana, ja sunnuntaiaamuna se kieltäytyi ruuasta. Periaatteessa tämä oli kovin epänormaalia ahneelta Finalta, mutta olimme tottuneet siihen, että Fina saattoi joskus jättää yhden aterian väliin, jos sitä närästi kovin. Muuten likka oli aivan normaali tättähäärä itsensä meillä ollessaan, mutta vanhempieni palattua Espooseen ei ruoka vieläkään maistunut. Se ei pariin päivään syönyt nappulaakaan, mutta lopulta märkäruoka meni hitaasti alas. Puhuimme äidin kanssa puhelimessa, miten molemmille hiipi ikävä tunne vatsanpohjassa. Viisi vuotta sitten juuri ennen joulua Sara meni äkkiä huonoon kuntoon ja lopetettiin jouluaattoaamuna.
Tiistaina äiti soitteli jo päivystykseen, mutta koska muuten koira oli suhteellisen oma itsensä, niin sitä jäätiin vain seurailemaan. Heti seuraavana päivänä äitini lähtikin suoraan töistä Finan kanssa päivystykseen, koska koira oli ollut flegmaattinen ja silmät kiinni sylissäkin sekä haluton kävelemään ulkona. Jo siinä vaiheessa totesin vain, että oi voi, ei kuulosta hyvältä...
Niinhän siinä sitten kävi, että äiti soitti itkuisena Finan jäävän suoraan eläinsairaalaan, sillä niin sen perna kuin imusolmukkeetkin olivat suurentuneet. Diagnoosi oli useita kasvaimia, ja koska Fina jo käytännössä vain nukkui lääkärissäkin, mitään ei ollut tehtävissä. Mamman oma Fina lähti juuri niin kuin paha tunteeni enteili, äitinsä tassunjäljissä aivan saman ikäisenä ja samalla tavoin joulun aikaan. Sellainen yhteensattuma tuntui todella käsittämättömältä.
Jos olisin tiennyt vain neljä päivää aiemmin, mitä tuleman pitää, olisin osannut edes sanoa Finulle heipat. Minä en kuitenkaan nähnyt Finaa päivääkään kipeänä, vaan sen 10v ja melkein 3kk se oli aina happy happy joy joy ja mamman oma kainaloinen. Fina oli mukana maskottina agileirillä vielä pari viikkoa ennen sateenkaarisillalle siirtymistä, ja kuukausi takaperin se riekkui kanssani hallilla hulluna pallon kanssa ja kepitteli ihan yhtä hurjasti kuin aina ennenkin. Jos jotain koirilleni toivon, niin tervettä elämää ja sitten pikaista lähtöä. Sellaisen meidän molemmat hapsulikat saivatkin, odotin vain Finalla olevan vielä monta vuotta edessään. Vielä kymmenvuotiaanakin Finaa erehtyivät jopa cavalierihmiset luulemaan pennuksi!
Puhelun aikana ja sen jälkeen itkin hysteerisesti, ja otin heti yhteyttä mieheeni ja parhaaseen ystävääni. Kaikista koiristamme juuri Finan poismenoa olin aina pelännyt eniten, olihan se ensimmäinen pentumme, jonka näimme ensi kerran alle vuorokauden ikäisenä kasvattajallaan. Nyt Finan menehtyminen tuli kuitenkin niin puskista, että olo on sen illan jälkeen ollut vain todella epätodellinen. Toisaalta koin myös syvää helpotusta, että mamman pikku Finu, kuten sitä itse aina kutsuin, lähti äkkiarvaamatta ja eli ikinuorena aina siihen asti. Lähtö vain tuli liian aikaisin. Mistään en koskaan saa toista mamman Finua, ja sen tajuaminen sattuu paljon.
Tässä vielä Facebookista kopioidut parhaat muistoni Finun kanssa itselleni ikuisesti talteen.
Joulukuun alun agileirillä, kun Fina pääsi hallille vaatimaan kaikilta tyypeiltä "namit tai rapsut!", olin hihnan toisessa päässä superylpeä, että tässä on SE mun Fina. Tunsin samanlaista, valtavaa ylpeyttä kuin uutta pentua esitellessä, paitsi monta kertaa vahvempana! ❤ Finan ja minun suhteesta ja kaikista agi- ja tokotuloksista tulen aina vastedeskin halkeamaan ylpeydestä. Siinä oli tekemisen meininkiä ja monia tuomareita naurattaneita tilanteita. Parhaimmillaan saimme samassa tokokokeessa viisi kertaa arvosanan 10, huonoimmillaan taisi olla sama tai isompikin määrä hylättyjä liikkeitä.
Agissa teimme parhaimmillamme peräkanaa seitsemän puhdasta rataa, joista kuusi vieläpä samana viikonloppuna. Silloin ennen rataa tuntui, ettemme me yksinkertaisesti enää osaa tehdä virheitä, että olemme voittamattomia varmuudessa. Siinä yhteispelissä ja fiiliksessä on tavoittelemista muiden nykyisten ja tulevien koirien kanssa koirakkona.❤ Fina palkittiin myös kahden eri seuran vuoden agilitykoirana, mikä on cavalierin kanssa aivan upea tunnustus. Ja kun sitten pääsimme ultimaattiseen tavoitteeseemme, SM-kisoihin, niin vielä kenraalikisoissa yksilöitä edeltävänä päivänä Fina teki temput ja lähti lähtökäskyllä jahtaamaan tuulessa lentäviä koivunlehtiä kuin pikku pentu. Huono kenraali lupasi kuitenkin hyvää h-hetkeä, sillä pääsimme yksilöissä finaaliin asti!
Agissa teimme parhaimmillamme peräkanaa seitsemän puhdasta rataa, joista kuusi vieläpä samana viikonloppuna. Silloin ennen rataa tuntui, ettemme me yksinkertaisesti enää osaa tehdä virheitä, että olemme voittamattomia varmuudessa. Siinä yhteispelissä ja fiiliksessä on tavoittelemista muiden nykyisten ja tulevien koirien kanssa koirakkona.❤ Fina palkittiin myös kahden eri seuran vuoden agilitykoirana, mikä on cavalierin kanssa aivan upea tunnustus. Ja kun sitten pääsimme ultimaattiseen tavoitteeseemme, SM-kisoihin, niin vielä kenraalikisoissa yksilöitä edeltävänä päivänä Fina teki temput ja lähti lähtökäskyllä jahtaamaan tuulessa lentäviä koivunlehtiä kuin pikku pentu. Huono kenraali lupasi kuitenkin hyvää h-hetkeä, sillä pääsimme yksilöissä finaaliin asti!
Kuva SM-finaalista 2013 © Pätynen
Fina ei koskaan palkkautunut harrastusuramme aikana lelulla, mutta kymmenvuotiaana se repi narupalloa raivoisasti agilityhallilla. Aivan sen lempileluja kotioloissa ja mökillä olivat kuitenkin pienet kumifrisbeet, joita etsittiin "Missä rispii!" -hetsauksella. Fina vaan oli maailman ihanin ja juuuri minulle sopivan hassu tyyppi! Se kakkasi Helsingissä keskelle nelikaistaisen tien suojatietä valojen vaihtuessa jo punaisiksi, ja kainaloon sen kaapattuanikin pökäleitä vain tipahteli. Jos taas Hoinaa joskus meillä ahdisti ja se yritti Finaan ahdistustaan purkaa, vielä Hoinaa niskavilloista pidellessäni Fina rökitti takaisin minkä kerkesi, koska olihan hän the boss. Lisäksi aina vanhemmille mennessäni Fina tanssi ja hyppi riemusta ja sen oli pakko saada nukkua minun kanssani tai matkakassissani. Siksi se pääsikin usein Turun-lomille tai mökille meidän kanssa, kun en vain voinut jättää sitä lähtiessäni. ❤ Onneksi Fiffan piti huolen, että sitä ei unohdeta! Surullisinta on vain se, ettei näitä muistoja enää kerry lisää...
Yllä Finu mamman kassista vasta heränneenä silmät sikkurallaan.
Alla Finu mamman kanssa Munkkiniemenrannassa. ♥