Näytetään tekstit, joissa on tunniste hoinan luonne. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hoinan luonne. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. syyskuuta 2017

Paljon ei mitään kummempaa


Kuva © Miikku Pietilä


Ihan ensiksi pahoittelen suuresti sivujemme aiempien kuvalinkkien tuhoutumista. Photobucket keksi yhtäkkiä ilman varsinaista varoitusaikaa rikkoa kaikki kuvalinkit ja muuttaa käyttöoikeuksiaan niin, että jatkossa kuvien linkittäminen kolmansille sivustoille kuuluu vain maksulliselle puolelle. Tämä ei koskenut vain tulevia linkkauksia vaan kaikkia aiempiakin, mikä on saanut ihmiset ympäri maailmaa raivon valtaan, kun heidän vuosien työnsä on yhdessä yössä pilalla. Kieltämättä sama fiilis oli itselläni, ja siksi tänne blogiin kirjoittaminen on tuntunut kovin raskaalta ajatukselta. Mitä sitä enää kirjoittamaan, kun kaikki muistot ja reissupäiväkirjat kuvineen pitäisi linkittää uudelleen jokaista kuvaa myöten?

Hulluinta kaikessa on se, että Photobucketin maksullinen puoli kustantaisi monta sataa euroa vuodessa. Näin ollen suurimmalle osalle käyttäjistä se ei ole vaihtoehto. Pelkästään melko tuoreiden ja vähäsisältöisten Minoon sitte -sivujen korjaamiseen meni useita täysiä päiviä, joten luultavasti jätän tämän blogin tällaiseksi, ja toivon, että ihmisten palautteet ja boikotit toimisivat ja Photobucket tulisi järkiinsä. Jostakin syystä jotkin palveluun liitetyt kuvani ovat alkaneet näkyä uudelleen tai linkit eivät niissä ole koskaan alunperinkään hajonneet, joten odottelen kai jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi toivoessani, että jonakin päivänä kaikki kuvat näkyisivät taas... Tästä eteenpäin blogin kuvat toki näkyvät, kun lataan ne muualle, mutta valitan, että vanhat kuvat eivät ihan heti tule näkymään - jos koskaan. Ulkoasun ja sivut tulen totta kai korjaamaan jossakin vaiheessa, myös treeniblogin puolella.

Kun nyt tämä masentava paasaus on ohi, kerrottakoon, että täällä ovat kaikki hengissä ja lauma on kasassa - vielä. Mies sai nimittäin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi töitä pääkaupunkiseudulta, joten näin seitsemän seurusteluvuoden ja neljän vuoden yhdessä asumisen jälkeen palaamme taas jonkinlaiseen etäsuhteeseen. Odotan sitä melko sekavin tuntein: muutos voi ehkä tehdä parisuhteelle hyvääkin, kun sitten vähäisempi yhteinen aika tullaan varmasti käyttämään oikeasti yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen, mutta suurimmaksi osaksi se on ikävä ja jopa pelottava. Etenkin oma jaksaminen arjen yksin pyörittämisessä jännittää nyt, kun on jo usean vuoden ajan sen tottunut jakamaan toisen kanssa, ja silti on välillä tuntunut, että vuorokaudesta loppuu aika kesken. Niinpä olenkin nyt ennen muutoksen tapahtumista koettanut jo etukäteen luoda itselleni järkevää arkirytmiä ja jaksamista tukevia tottumuksia, jotta niiden ylläpitäminen olisi sitten myöhemminkin helpompaa.



Kuvat © Miikku Pietilä


Koirille kuuluu varsin hyvää. Chhaina sai jo ennen kesälomia kolmosista pari SM-nollaa, mutta sitten kesän jälkeen hukkasin niin rytmin, uskon kuin fiiliksenkin kisoissa. Siksi olemme nyt ainakin jonkin aikaa kisatauolla. Otin meille pitkästä aikaa ryhmäpaikan ATT:lta, ja jo kolmessa viikossa tekemisen meininki ja etsimäni asenne on alkanut taas löytyä. Suurin kompastuskivi on ollut kepit, joiden sisäänmenoissa on tullut ihmeellisen helppoja virheitä vähän jatkuvasti. Toivottavasti treeniloma vie meitä siinä eteenpäin. Molemmat koirat kävivät myös Miikku-kasvattajalla hierottavina ja kuvattavana, ja tässä merkinnässä kaikki kuvat Hoinasta ja Chhainasta ovatkin Miikun sillä reissulla ottamia. Ihania!



Kuvat © Miikku Pietilä


Hoina jatkaa oman elämänsä parasta aikaa. Se on treenaillut jotakin pientä hömppää joskus ja jouluna mutta muuten vain lenkkeillyt ja nauttinut kesälomasta mökillä. Siitä on tullut läheisyydenkipeämpi kuin koskaan, ja se on ihan koko ajan aivan kaikessa mukana. Niin se on toki ollut aina, mutta nyt siihen on tullut lisäksi vielä se fyysinen läheisyys ja halipula! Aivan ihana kainaloinen! Miten voikin olla niin vaikeaa kuvitella, että vain vajaa vuosi sitten olin aivan epätoivoinen Hoinan hyvinvoinnin suhteen? Nyt tuntuu kuin se olisi syntynyt uudelleen, juuri sellaisena kuin se oli pikkupentuna ennen mitään pelkotraumoja: iloisena, luottavaisena, omistajaansa suorastaan palvovana ja lenkilläkin rentona. Kunpa vain paluuta vuoden takaiseen ei enää ikinä tulisi! Ihan rehellisesti sanottuna jos nyt kuvittelisin, että muistini olisi täysin mennyt ja ainoa Hoina, jonka tuntisin, olisi tämä nykyinen Hoina, minulla olisi täydellinen unelmakoira käsissäni. Sellainen Hoina on aina ollut parhaimmillaan ollessaan. Nyt se tuntuu olevan sitä joka päivä! Ahdistumisista ei ole ollut tietoakaan, eivätkä edes treenit - tai kisat! - ole saaneet Hoinaa ylenpalttisille kierroksille.

Kyllä vain, kävimme myös kisaamassa agilityssä ihan mielenkiinnosta. Halusin vain nähdä, miten kisaaminen sujuu kotihallissa, mahdollisimman treenimäisessä tilanteessa ja nyt kun Hoinan arkielämä on ollut yli puolen vuoden ajan tasapainoista ja suorastaan käsittämättömän helppoa ja ihanaa. Teimme pari ihan tavallisen koiran tavallista ratasuoritusta tuloksilla HYL ja 10, ja kakkosiksi sijoittuneina saimme vielä palkinnotkin kotiin. Tällä toisella radalla nolla ei ollut edes kaukana - yksi rima ja rytmin kadottaminen kepeillä. Kummallakaan radalla ei ilmennyt sinkoilua tai ohjauksiin tulemattomuutta, vaan Hoina oli juuri sellainen kuin se on ollut treeneissäkin. Aktiivisen agilityn loputtua se on kuitenkin keksinyt jäädä kontakteilla jumittamaan niiden alasmenojen yläpäähän, mutta se nyt on minulle enää tässä vaiheessa ihan se ja sama. Varmasti tulen Hoinan kanssa käymään yksittäisiä kotikisoja jatkossakin - etenkin siinä vaiheessa, kun se ensi vuonna pääsee minimaksiluokkaan.



Kuva © Miikku Pietilä


Minä taas kävin vanhempieni, siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kesällä Norjan-roadtripillä, joka oli heittämällä paras ulkomaanmatkani ikinä - olkoonkin, ettei maantieteellinen etäisyys Suomesta ollut sen pidempi. Tarkoituksenani olisi joskus tämän vuoden puolella tehdä tuosta reissusta vielä jonkinlainen reissuraportti, mutta monesta sadasta kuvasta olen ehtinyt käydä läpi vasta kolme... Raporttia voinee siis joutua odottelemaan! Sen sijaan reissuleffa on jo valmis, mutta senkin julkaisen sitten siinä samassa merkinnässä sitten aikanaan. Nyt huomioni vievät taas hetkeksi psykologian aineopinnot ja aikuiskasvatustieteen perusopinnot yliopistolla. Kandiksikin ehdin tässä kesällä valmistua, ja sen kunniaksi olisi tässä tarkoitus piakoin sukulaisten ja ystävien kesken kahvitellakin.

Ja pennut! Meidän pentumme täyttävät viikon päästä vuoden! Niiden tuoreimpia kuulumisia voi edelleen seurata tuolta yläpalkista Kasvatus-linkistä ja sieltä uutisista tai vaihtoehtoisesti Facebookin puolella Minoon sitte bordercollie -sivulta.


 

Passon kuva © Tomi Lotvonen

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Sisäinen rauha

Huhhuh! Alkavat nämä blogit levähtämään käsiin, kun on tämä "pääblogi", treeniloki ja nyt vielä kasvattisivujenkin uutisloki päivitettävänä. Tulee helposti sellainen olo, että blogit ovat jääneet aivan unholaan, mutta tosiasiassa merkinnät vain hajautuvat useaan eri nettipäiväkirjaan. Nyt on kuitenkin kaikkia muita blogeja on tullut päiviteltyä sen verran, että aikapaine alkoi kiristää pääbloginkin osalta – onhan tämä nimenomaan pääblogi!

Koska päivitystahti on ollut tämän blogin puolella melko verkkainen ja koska toisaalta me olemme tunnettuja äkkinäisistä liikkeistämme, olemme ehtineet esimerkiksi muuttaa uuteen kotiin pihan toiselle puolelle! Myös Chhainan pennut ovat kasvaneet jo puolivuotiaiksi ja näyttävät jo ihan oikeilta koirilta.




Meillähän oli viime vuonna loukkaantumisten ja pentujen vuoksi melkein vuoden tauko lähes kaikesta tavoitteellisesta treenaamisesta, joten nyt keväällä olemme taas aktivoituneet niin agilityssä kuin tokossakin. Myös juoksemassa käymme silloin tällöin. Juoksulenkeille tosin otan nykyään mukaani mieluiten vain Hoinan, koska Chhaina rakastaa haistella, joten juoksulenkit sen kanssa ovat melko rasittavia. Agilityn ja tokon lisäksi tarkoitus on myös kevään mittaan käydä taas hakuilemassa ja tutustumassa myös jälkitreeneihin - kumpaakin ihan vain aktivointimielessä.

Tällä hetkellä Chhaina on pitkälti ainoa agilitykoirani ja Hoina tokoilee. Mitään tietoista päätöstä Hoinan agilityjen lopettamisesta ei ole tehty, mutta tällä hetkellä tämä on tuntunut parhaalta. En siis sano, etteikö järjestely voisi muuttua heti ensi viikolla. Nautin kuitenkin itse agilitystä tällä hetkellä enemmän Chhainan kanssa, eivätkä sen kanssa lämmittely- ja jäähdyttelylenkitkään vaadi niin paljon kärsivällisyyttä ja hermoja minulta. Hoinan kanssa jouduin aina tekemään tietoisen päätöksen, että pysyn hyväntuulisena, vaikka koira vetäisi millaisilla kierroksilla tahansa. Tietyllä tapaa nykyinen järjestely on siis ollut myös helpotus. Usein tosin Hoina tulee mukaan hallille mutta vain tokoilee pihassa. Hoinalla tavoitteita ei tällä hetkellä ole missään lajissa - kisataan, jos siltä tuntuu. Chhainalla tavoitteet ovat puolestaan agilityssä selkeät: kolmosiin nyt ja SM-kisoihin vuoden päästä kesällä, jos ei tule loukkaantumisia.


Vasta lopetettuani kisaamisen aloitin kouluttamisen

Mielenkiintoisinta nimenomaan Hoinan kohdalla on lajissa kuin lajissa se, että kaikista tavoitteista riisuutuminen on todellakin muuttanut meidän tiimityöskentelyämme ja treenien sisältöä. Minun ei tarvitse hakata päätä seinään edistyksen puutteessa, ja toisaalta samalla olen herännyt ensimmäistä kertaa oikeasti kouluttamaan koiraa liikkeiden tai radan suorittamisen sijaan. Olen aina pitänyt itseäni laiskana omien koirieni kouluttajana, joka menee minimitreeneillä varsinkin tokokokeisiin ja jolle riittää se, että mikäli emme nollaisi yhtäkään liikettä, saisimme tokossa ykköstuloksen. Tietynlainen kunnianhimo ja kiinnostus itse tekemiseen on siis etenkin nimenomaan tokossa puuttunut, ja ainoa päämäärä on ollut oppia juuri tietyt liikkeet eikä missään nimessä vahingossakaan mitään ylimääräistä, herttinen sentään! Siitähän voi vaikka sairastua... :D

Pidin todennäköisenä, että kun saavutimme tokossa tavoitteemme AVO1 vanhoilla säännöillä, tokoilu loppuisi kokonaan. Olin ilmeisen väärässä, sillä niin vain olemme jumppailleet kaukokäskyjen vaihtoja olohuoneessa, korjailleet ruutua, kehittäneet ohjattua noutoa... Ehkä yhtenä yllättävimmistä juonenkäänteistä olen löytänyt itseni jo parina viikkona peräjälkeen työstämästä Hoinan seuraamista jälleen aivan alusta: siitä, että jo käskystä Hoinan katse ei painuisi alas kyyryyn. Käytännössä treenaamme siis perusasentoa ja ihan vain omaa painonsiirtoani, korkeintaan yhtä askelta. Vielä suurempana yllätyksenä olen joutunut huomaamaan, että "hömppätreenaillessamme" jaksan pysyä positiivisena ja kannustaa koiraa sen hieman säätäessä omiaankin. Kaikista suurimpana yllätyksenä ja toisaalta niin päivänselvänä asiana on tullut esiin se, että kas kummaa, koira ei otakaan niin suurta painetta tai tarvitsekaan sitä kannustusta enää samassa mittakaavassa. Tänään Hoina katsoi minuun innoissaan hymyillen, suoraan ylöspäin, kun sanoin "katso" - vaikka palkkasin lelulla, joka oli näkyvillä joko koiran vieressä tai kainalossani! Vain matalana hiipivän, lelusta vielä lyttänämmäksi painuvan paimenkoiran tunteva voi tietää, miten suuri, vuosia odotettu erävoitto tuohon sekunnin sadasosaan kiteytyikään. Kenet yllättää, että kun koira ei paineistu ja itsekin olen rennompi, saamme onnistumisia, mikä taas rentouttaa molempia? - Ei ketään. Ja silti se jotenkin pääsi yllättämään minut.

Myös treenien sisältö on enemmän tai vähemmän oleellisesti muuttunut juuri Hoinan kanssa tavoitteet unohdettuamme. Nyt tosiaankin uskallan kokeilla erilaisia asioita tokossa pelkäämättä koiran pilaamista. Eihän se enää "voi mennä pilalle", kun mielessäni ei ole tiettyjä tavoitteita tai kuvia valmiista liikkeistä, ja kun ei ole mitään väliä, oppiiko koira lopulta sen mitä yritän sille viestittää. Agilityssä taas jo viime keväänä Hoinan kanssa löysin itsestäni kokeilunhaluisen tyypin, joka halusi testata, kuinka pitkälle voin koiran kouluttaa sen sijaan, että olen useita vuosia koittanut kaikin keinoin kompensoida sen puutteita. Kokeilin, lukitseeko koira esteen, jos otankin enemmän riskillä, tai suorittaako se kepit, jos juoksen sitä vastaan keppien toisesta päästä niin, että erkanemme keppien puolivälissä vastakkaisiin suuntiin. Se riemu, joka repesi siitä, että tällaiset villit, suorastaan absurdit ideat saimme sitten toimimaan - sellaista en ole ennen kokenut. Lisäksi samat trendit ovat näkyneet minulla myös Chhainan kanssa treenaamisessa.




Aivan kaikki ei ole muuttunut

Tietysti Hoina on yhä tyypiltään sellainen koira, että se ihastuttaa ja raivostuttaa vuorotellen tai samaan aikaan, tilanteesta ja katsojasta riippuen. Keskiviikkona sen kanssa lenkkeily on vihoviimeinen asia maailmassa, ja heti torstaina tekisi mieli tehdä kolminkertainen lenkki normaaliin verrattuna, kun molemmat koirat käyttäytyvät kuin ihmisen ajatus. Olen miettinyt Hoinasta luopumista ohikiitävinä ajatuksina vielä senkin jälkeen, kun päätin sen pitää. Ajatus hiipii jatkossakin varmasti mieleen helpommin, sallitummin, kun sitä on jo kerran vakavasti harkittu. Toisaalta uusi huomen voi todellakin olla ja yleensä onkin aivan päinvastainen päivä, joten olen alkanut hyväksyä sen, että tällaista se elämä Hoinan kanssa on. Kun eniten ketuttaa kaikki, puran kaiken turhautuneisuuteni miehelle tai jollekulle tutulle ja totean vain, että tänään on kökkö päivä ja huomenna ehkä ei.

Siinä mielessä asiat ovat toki nyt erittäin hyvin, että Hoina ei stressaa mitään tiettyä, se pysähtyy haistelemaan entisten pahimpien pelkojensakin kohdalle, ja Hoina ja Chhaina leikkivät keskenään kuin pienet pennut melkein päivittäin. Silti se asia ei muutu, että Hoina ei ole minun temperamentilleni sopiva koira, sillä se imee kaikki mielialanvaihteluni ja paineistuu pienestäkin pääni sisäisestä ärsyyntymisen vivahteesta. Myöskään Hoinan perusluonne tai pentuajan traumakokemukset eivät kokonaan poistu hyvinäkään aikoina, vaan pimeässä kesken haistelun yllättävä viereisen talon oven avaus tai jokin muu aivan älyttömän mitätön asia voi saada siinä aikaan väistöliikkeen hihnassa - vain murto-osalla kerroista, mutta mahdollisuus on aina olemassa. Myös oma tila on Hoinalle siinä määrin tärkeä asia, että se saa suosiolla yhden kokonaisen huoneen yksityiskäyttöönsä silloin, kun meillä on koiravieraita. Uudessa kodissamme parasta onkin se, että myös makuu- ja olohuoneesta on omat ovet takapihalle!

Meillä on arjessa monia "erikoisjärjestelyjä" tai tiettyjä toimintamalleja selkeästi Hoinan vuoksi, mutta toisaalta ne eivät vaadi juurikaan aikaa tai huomiota, kun ne tulevat automaationa jo vuosien kokemuksella ja sulautuvat muutenkin omaan elämäntapaamme. Toisaalta kun toimimme Hoina-tuntemuksemme mukaan, arki on melko vaivatonta ja helppoa, yksittäisiä huonoja hetkiä lukuunottamatta aivan normaalia. Hoina-tuntemuksen olennaisimpia asioita on se, että ympäristön kannattaa olla yleisellä tasolla mahdollisimman vähä-ärsykkeinen. Tämä (ja oma yön ja pimeyden rakastamiseni) johtavat siihen, että 90 prosenttisesti pisimmät lenkit tehdään illalla. Yleisen ärsykepaljouden vaikutus selvisi meille parisen vuotta sitten, kun muutimme suhteellisen vilkkaan tien varresta rauhallisempaan taajamaan ja näimme muutokset parempaan koiran yleisessä olemuksessa. Mikäli mahdollista, Hoina ei lähde mukaan kaupunkikyläilyille sukulaisten ja tuttavien luo. Lisäksi sitä lenkittävät vain sen tuntevat henkilöt, ja sille kannattaa mieluummin olla aina hyväntuulinen kuin alkaa vaatia tai ärsyyntyä silloin, kun se ei pysty tottelemaan. Loppujen lopuksi nämä ovat hyvin helppoja ja luonnollisiakin asioita toteuttaa, sillä emme muutenkaan juuri lomaile ilman koiria tai tarvitse hoitajia, rakastan itsekin lenkkeillä iltaisin tai jopa yöllä, ja vain Chhainan kanssa reissaaminen onnistuu hyvin silloin, kun mies jäisi muutenkin kotiin.

Kuitenkin Hoinan kanssa kipuilu on ollut aina sellaista, mikä on tehnyt siitä ehkä vähän kyseenalaisenkin maineen omaavan persoonan, väärinymmärretyn, ja toisaalta niin kovin rakkaan ja läheisen. Se tuntimäärä, jonka olen käyttänyt Hoinan käyttäytymisen ja meidän suhteemme pohtimiseen, on järjetön, ja juuri siksi osaan kertoa siitä kaikki nämä asiat. Chhainan kohdalla huudahtaisin vain huolettomasti "en tiedä, katsotaan!" - toisaalta siksi, etten ole analysoinut sen jokaista elettä ja siten tunne sen aivan syvintä sielua; toisaalta siksi, että sen kanssa on aina vaan voinut olla huoleton ja katsoa, kuinka käy. Epäilen myös vahvasti, että Chhainan syvin sielu koostuu lähinnä ruokakipon muotoisista aivoista, joissa on älyllistä toimintaa vain silloin, kun tavoite on saada kippoon täytettä! :D Sen kanssa ei vaan ole koskaan tarvinnut kipuilla tai analysoida jokaista syy-seuraussuhdetta.


Tässä nyt oli ihan vain muutamien viime päivien ajatuksia, joten tästä käynee selväksi, että minun päässäni ei ainakaan kovin hiljaista ole! Juuri nyt kaikki on koirarintamalla jotenkin kivasti henkisessä tasapainossa minun kannaltani, ja olen jokakeväiseen tapaani aivan innoissani tulevasta harrastuskaudesta! Toivottavasti tämän merkinnän jälkeen kukaan ei poistu synkein mielin blogistamme vaan muutkin huomaisivat sen toivon, ilon ja jonkinlaisen rauhan, joka minulla ainakin nyt on näiden asioiden suhteen. Koiraharrastus ei ole ehkä koskaan tuntunut näin innostavalta, ja uusi kotimme antaa paljon mahdollisuuksia myös ihan rentoon koirien kanssa oloon ja puuhasteluun.

Myrskyn jälkeen on poutasää.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paluu arkeen



On jo joulukuu, ja meidän laumamme on tehnyt paluuta arkeen jo kuukauden päivät. Takana on hurjan kiireinen ja antoisa syksy pentujen ja opiskelujen kanssa. On sanomattakin selvää, että kun aika vuorokaudessa ei riittänyt, opinnoista tingittiin. Siksi nyt joulukuulle on luvassa paljon muutakin kirittävää kuin vain kanditutkielman kimppuun käyminen. Pentujen elämää voi jatkossakin seurata Facebookissa ja nettisivuillamme. Ilokseni saan kuulla lapsosista lähes päivittäin, ja pystyn myös näkemään useaa pentua tasaisin väliajoin. Kenties saamme Turkuun yhteistyökotiin jääneestä Vilu-pennusta hieman isompana treeniseuraakin!




Meille kuuluu nyt ihan hyvää, vaikka tässä alkutalvesta käytiin aika syvälläkin. Parin viikon ajan keskusteltiin vakavasti siitä, onko Hoinan fiksua asua meillä enää ollenkaan ajoittaisen vahvan ja jatkuvamman lievän stressailun vuoksi. Kaikki meidän laumaamme pidempään seuranneet varmasti tietävät tämän tarinan, joten en käytä enää energiaa sen läpi käymiseen. Eniten minua kuitenkin huolestutti menneessä puolessa vuodessa Hoinan ja Chhainan muuttunut dynamiikka - se, että Hoina ei enää aina huolinut Chhainaa lähelleen sekä se, että Chhaina toisinaan vältteli Hoinaa lenkeillä. Hihnalenkkeily ei nimittäin ole järin miellyttävää, jos toinen säpsyy milloin mitäkin ja toinen tekee jatkuvasti U-käännöksiä takaisin tulosuuntaan.

Menneen ajan kertailua tärkeämpää on kaikesta huolimatta pohdinnan lopputulos, eli se, että Hoina jäi kotiin. Pahimmat oireilut ovat nyt lieventyneet, tai oikeastaan hävinneet taas liki kokonaan. Keväällä Hoina tullaan steriloimaan, ja lisäksi sen käytöksestä on konsultoitu ongelmakoirakouluttajaa. Käyty keskustelu oli kuitenkin minulle tärkeä ja herätti itseni miettimään ensimmäistä kertaa sitä, pärjääkö koira, eikä vain sitä, että minä itse pärjään Hoinan kanssa. Nyt vain toivotaan, ettei näin raskaisiin keskusteluihin tarvitse enää palata. Viime päivien positiivisimpia yllätyksiä ovat olleet se, että Hoina ei stressannut sisällä tai ulkona vanhempieni uudella asuinalueella Espoossa ja se, että Hoina ja Chhaina leikkivät eilen taas kuin pikku pennut keskenään olohuoneen matolla.


Joulua ja etenkin vuodenvaihteen jälkeistä uutta harrastuskautta odotamme innolla. Chhaina palaa silloin vähitellen agilityyn, ja luvassa on toivottavasti muutakin kuin vain omatoimitreeniä tälle kaudelle. Tavoitteet ovat kirkkaat, sikäli kuin lajiin palaaminen sujuu mutkitta eikä vanha vamma ala oireilla. Siksi kohotammekin ensin loppuvuoden ajan kuntoa ihan muin keinoin, esimerkiksi tasapainotyynyllä jumppaillen ja kevyin ravijuoksulenkein. Hakutreeneihin sen sijaan sekä Hoina että Chhaina pääsivät jo viime viikonloppuna ja toivottavasti pääsevät vielä ainakin kerran ennen joulua. Hoinan kanssa tullaan alkukeväästä niin ikään hakuilemaan ja treenaamaan omatoimisesti agilityä, mutta sittenpä jo helmi-maaliskuussa olisi leikkauksen aika.




Omaan elämääni ei sitten paljon muuta mahdukaan. Yritän kovasti taistella kaikkien kiireiden ja itsestäni huolta pitämisen kanssa. Onneksi se taistelu on kuitenkin suhteellisen positiivinen, kun luvassa on kaikkea niin mukavaa, että saa olla tarkkana, että hommatkin tulevat tehdyiksi. Heti tulevana viikonloppuna kiertelemme tietysti Koiramessuilla, sitten tulevat joulun ja uuden vuoden pyhät, ja jo tammikuun puolivälissä meillä on ensimmäinen virallinen Minoon sitte -pentutapaaminen. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, vai miten se meni? Rauhaisaa joulunodotusta kaikille!

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Spesiaalikeissi

Koira voi olla hirrrrmuisen taitava jossakin asiassa, jota sille ei ole koskaan opetettu, josta se ei myöskään koskaan tule saamaan koetuloksia tai titteleitä tai jota kukaan ei ehkä edes kodin ulkopuolella tule koskaan näkemään. Hoinalla on kaksi tällaista uniikkia taitoa.

Toinen Hoinan erikoisuuksista on lohduttamisen taito. Kun minua itkettää, se tulee hiljaa aivan liki. Vaikka sen komentaisi pois, se ei hievahdakaan, vaan luikertaa syliin ja asettuu siihen pää kumarassa, on vain. Silloin se ei heilu, vaihtele asentoa ja lopulta hyppää pois kuten yleensä, vaan on vain läsnä ja hohkaa lämpöä. Tämä tapahtuu aina kun itken, itkin sitten surusta, suuttumuksesta tai onnesta.




Toinen Hoinan itse opittu taito ja suorastaan sen kunniavelvollisuus on saada nostaa minulle kynä, puhelin tai kaukosäädin niiden pudotessa - vaikka se nukkuisi vallan toisessa huoneessa putoamishetkellä! Vaikka tokaisisin oitis, ettei tarvitse tulla tai auttaa, se loikkaa välittömästi ylös ja katsoo minua: "Enkö saisi?" Silloin on pakko myöntyä ja antaa sen tehdä kunniatehtävänsä, jonka jälkeen koko koira loistaa ylpeyttä. Sanon kiitos, kehun, ja kehotan Hoinaa palaamaan paikoilleen. Nostohalu liittyy nimenomaan - ja vain ja ainoastaan - noihin kolmeen esineeseen, ja Hoina todella nostaa ne minulle käteen saakka. Nykyään se on tehtävästään jopa niin tärkeänä, että aiheuttaa jonkun esineistä putoamisen vain, jotta saisi auttaa. Se saattaa hyvinkin työntää välillä kuonollaan puhelimeni sohvan käsinojalta vaivihkaa lattialle ja katsoa sitten minuun viattomasti: "Näitkö, miten se tippui ihan vahingossa? Mutta ei hätää, MINÄ voin antaa sen!"

Mitä uniikkeja ja opettamattomia taitoja sinun koirallasi on?

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Haastellaan

Olen aina ollut tietyllä tapaa vastarannan kiiski blogihaasteiden suhteen - ne kun tapaavat kiertää samaa kehää yhä uudelleen. Niin kävi tälläkin kertaa, ja olemme tulleet peräti kolmesti haastetuksi Liebster Award -kysymyskatraalla. Jos vastaisin kaikkiin haasteisiin, blogissamme ei muunlaisia postauksia olisikaan (lievää liioittelua?), mutta nyt minun oli pakko tulla vähän vastaan: kolmelle ihmiselle kieltäytyminen on ylivoimaista ihmiselle, jonka on muutenkin vaikea sanoa ei. En kuitenkaan haasta ketään eteenpäin tai liitä mukaan liirumlaarumeita, vaan tiivistän valikoiden kolmen haasteen kysymykset yhteen yhdentoista kysymyksen pakettiin, sillä moni kysymys toistui eri haastajien luetteloissa tai niiden vastaukset olivat muuten blogistamme ilmeneviä. Sitä paitsi epäilen silti, kiinnostaako ketään, mitä näihin vastaan.


1. Mitä harrastuslajia haluaisit vielä joskus kokeilla?

Suunnitelmissa olisi käydä sytyttelemässä omia koiria lampailla, mutta en usko, että tulemme paimennusta koskaan harrastamaan - tai mistäs sitä tietää. Toinen kiinnostava laji olisi vesipelastus. Koska minulla on kuitenkin selkeä taipumus omaksua päälaji ja koittaa tehdä edes yksi asia kunnolla, agility tulee vaan aina voittamaan kaikki muut lajit. Huomaahan sen siitäkin, että me olemme tokoilleet aina vain silloin, jos emme jostakin syystä ole päässeet tai pystyneet tekemään agilityä.


2. Kuulutko johonkin koirayhdistykseen ja jos niin mihin?

Jossakin vaiheessa eri yhdistysten jäsenyyksieni määrä oli hurja, mutta olen sittemmin karsinut listaa. Tällä hetkellä kuulun Suomen Kennelliittoon, Suomen bordercolliet ja australiankelpiet ry:hyn sekä Agility-Team Turkuun. Aiemmin olen kuulunut myös Suomen Cavalier Kingcharlesinspanieliyhdistykseen, Hurttaharrastajiin ja Loviisan seudun koiriin.


3. Mikä piirre koirassasi ärsyttää?

Hoinassa ärsyttää se, kun se menee ylikuumumisen, paineistumisen tai pelon takia sellaiseen tilaan, että se ei kuule, näe tai reagoi mihinkään, mitä sille sanon. Chhainassa puolestaan ärsyttää hyvin harvoin mikään. En oikeastaan muista, olenko koskaan ärsyyntynyt siihen kunnolla. Varmaan joskus ottaa vähän leikillään päähän sen bitchy mood - kun se riekkuu hihnassa tai Hoinan kaulassa ärinän kera, mutta silloinkin se ärsyttää minua vain leikisti. Chhainaan vaan kuuluu sellainen kakarointi. Ei Chhaina ole Chhaina, jos se ei ole ilkikurinen, ja onhan sille kaikella rakkaudella lanseerattu oma luonteenpiirrekin: elämäntapatuhmeliini. Chhai ei ole koskaan ärsyttävä idiootti vaan soma tuhmeliini. Hoinan näkökulmasta tässä voi olla jotakin epäreilua, koska siltä ei siedetä mitään pelleilyä. Toisaalta siihen saattaa puolestaan olla syynä se, että Hoinalla pelleily menee sekuntissa yli.


4. Minkä piirteesi luulet koiraasi sinussa ärsyttävän?

Luulen, että niitä pännii eniten epäloogisuuteni. Käytöstavoissa ja sääntöjen noudattamisessa olen kyllä johdonmukainen, mutta mielialojeni mukaan päälleni kiipeäminen, rapsutusten kerjääminen ynnä muu vastaava on joko äärimmäisen söpöä ja ihanaa tai saa minut käskemään koirien ottaa reilusti etäisyyttä.


5. Milloin koirasi on suloisimmillaan?

Chhaina on söpöimmillään, kun se joskus rapsuttelun jälkeen uuvahtaa pentumaisesti kerälle syliin ja nukkuu sikeästi ja silmiään availematta, vaikka koskisin sen tassuihin, silittelisin, vetäisin peiton ylleni tai vaihtaisin asentoa. Hoinassa suloisinta on se, että jos joku itkeä tirauttaa kyyneleenkin, Hoi lähestyy aina erityisen rauhallisesti pää painuksissa, kipuaa siivosti syliin halattavaksi ja vain on siinä lohduttamassa. Kyseinen käytös on todella erikoislaatuista Hoinalta, joka ei yleensä malta olla hetkeäkään rauhassa rapsuteltavana, ja tätä tapahtuu vain, jos joku itkee.


6. Mihin rotuihin haluaisit vielä tutustua?

Kolmea viimeistä koiraani etsiessäni olen harkinnut muiden muassa mudia, länsigöötanmaanpystykorvaa, kooikerhondjea, novascotiannoutajaa, australianpaimenkoiraa, australiankelpietä ja shetlanninlammaskoiraa. En oikein itsekään ole tiennyt, millaista koiraa olen halunnut, ja joka kerran olen kuitenkin löytänyt pentuhihnan päästä pienen bordercollien. Mistä niitä tulee?! No Miikulta tietysti! :D


7. Pelottavin hetki koirasi kanssa? Kenties tapaturma, karkaaminen joku muu tilanne missä olit sydän syrjällään koirasi vuoksi?

Varmaan karmaisevin hetki oli joskus alkutalvesta 2008, kun alle nelikuinen BC-lapseni Rilla pääsi pannastaan irti jahtaamaan autoa Loviisassa. Luojan kiitos hyytävä koiran nimen karjaisu sai pennun kääntymään saman tien ja palaamaan vitivalkoisen omistajansa luo. Sen jälkeen Rillalta kitkettiin aika tehokkaasti autojen paimennus pois.


8. Erikoisin kommentti jonka olet koirastasi saanut?

Muutama kuukausi sitten aamulenkillämme ohitimme jonkin päiväkotiryhmän niittyretkellään, ja porukasta eräs pieni tyttö hihkui koko muulle ryhmälle: "Hei kattokaa, talvikoiria! Kattokaa kaikki, talvikoiria!"


9. Kuinka päädyit ottamaan juuri tämän rotuisen koiran/koiria?

Cavaliereista luin aikoinaan ensin lehdestä - että teiniaikaisella idolillani oli ollut sellainen. Kun menimme koko perheellä Kotkan Ruusu -koiranäyttelyyn tutustumaan eri rotuihin, vanhempani sanoivat: "Jos meille koira tulee, niin se on sitten cavalier."

Bordercollieita olin aina ihaillut agilityssä ja ne näyttivät silmääni upeilta, mutten koskaan uskaltanut moista edes toivoa tai ehdottaa. Olimme jo käyneet katsomassa yhtä kooikerhondje-pentuetta, kun äitini alkoi epäröidä rotuvalintaa - tai lähinnä rodun mahdollista arkuutta tai pidättyväisyyttä. Olimme Kotkassa möllikisoissa cavalierien kanssa, kun äitini osoitti erästä bordercollieta ja sanoi: "En mä kyllä oikein tykännyt niistä koikkereista. Mieluummin sitten vaikka tommoinen. Ei tuo nyt kovin paljon isompi ole." Epäilemättä kyseessä oli pieni näyttelylinjainen narttukoira, mutta minähän meinasin pyörtyä ensin ihmetyksestä ja sitten onnesta. Minä saisin oman harrastuskoiran isolla H:lla! Kuten kontekstista näkyy, sille tielle on toistaiseksi jääty.


10. Oletko koskaan harkinnut kasvattajaksi ryhtymistä?

Vitsit, mikä ajoitus. Minulle on muutama päivä sitten myönnetty kennelnimi Minoon sitte. Teiniä toki haaveilin kaikkien muiden nuorten tyttöjen tapaan alkavani kasvattaa koiria heti, kun siihen pystyn. Täysi-ikäisyyden saavuttaessani minun ei kuitenkaan olisi tullut mieleenkään mennä kasvattajakurssille - olin nähnyt, mikä vastuu ja vaikeus kasvattamiseen liittyy. Salaa haaveilin oppivani jotakin kasvattamisesta liisauspentueella yhteistyössä Miikun kanssa, mutta koska niin Rillasta kuin Hoinastakaan ei ollut jalostuskoiraksi, en koskaan päässyt katsomaan sitä korttia. Muutama kuukausi sitten pääsin kuitenkin auttamaan kahden kolmen tunnin ikäisten shelttipentujen hoidossa, ja nyt sitä sitten haaveillaan, että parin vuoden päästä pystyisin itse kasvattamaan ensimmäisen pentueeni.


11. Rotusi plussat ja miinukset?

Hassua ehkä sanoa, mutta itse asiassa en ole varma, onko bordercollie minun the rotuni - Chhaina on, mutta en tiedä ovatko bordercolliet muuten. En ole ihastunut kovinkaan moneen bordercollieyksilöön näiden vuosien aikana, sillä en itse useinkaan hahmota rodun työinnon alta selkeitä erilaisia persoonia. Asiaa on vaikea selittää, mutta perheeni on ollut asiasta samaa mieltä. En hahmota Hoinassa - kuten en hahmottanut Rillassakaan - selvää yksilöä. Hoinassa esimerkiksi vuorottelevat aktiivisessa tilassa vain työmoottori, pelot ja leluinto; kotona se on aika näkymätön ja jos siihen joku yrittää tutustua, sen ainoa tuntema toimintatapa on hakea lelu. 

Sellaiset bordercolliet, joihin olen ihastunut, omaavat paljon plussia: ne ovat sopivankokoisia, näyttävät upeilta, niiden kanssa voi tehdä mitä vain ja ne eivät sekoa mistään - ja ne ovat selviä persoonia. Miinuspuolia ovat sitten näiden vastakohdat: piipittävät, huonohermoiset, tosikot tai pelkäävät koirat, joiden kanssa ei voi tehdä mitä vain tai ehkä mitään. Bordercollie on siis arvatenkin minun rotuni silloin, kun se on kaunis eli niukasti hapsuinen ja kevyehkö, hyvähermoinen ja kaikkeen sopiva, ihana kotikoira, persoona ja huumorintajuinen. Luulen, että listan kaksi viimeistä todella ovat suurin tekijä. Chhaina on kolmesta bordercolliestani ensimmäinen, jolla on huumorintajua ja selvä, oma yksilöllinen persoona. Vaikka koirastani X olisi meriittien tasolla mihin, cavalierien jälkeen en vain osaa kouluttaa koiraa, jolla ei ole tippaakaan pilkettä silmäkulmassaan. Siksi Hoinan kanssa harrastaminen onkin niin junnaavaa.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Uusin silmin



Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet melko tylsät mutta opettavaiset. Olen maannut puolitoista viikkoa sohvalla ensin kuumehorroksessa, sitten kamalassa nuha- ja yskätaudissa ja lopuksi kolmiolääkehuuruissa. Koirat eivät ole puoleentoista viikkoon päässeet kuin pari kertaa kunnon lenkille, kun olen saanut lenkitysapua. Ne ovat pääasiassa siis maanneet puolitoista viikkoa sisällä. Tänään, kun olen pystynyt olemaan ensimmäistä päivää koko päivän joten kuten jaloillani, kaksi kuolinvuodettani ovat olleet vielä yllättävänkin varattuja! Olen aina tiennyt, etteivät koirani ole useista tylsistä päivistä moksiskaan, mutta että ne ovat maanneet kanssani sängynpohjalla melkein kaksikin viikkoa - eivätkä ne ole vain sietäneet sairaslomaa vaan oikeasti nautiskelleet: venytelleet, vetäneet hirsiä ja kääntäneet kylkeä aina vain makeampaan asentoon!



Arvaako kukaan, miksi likkojen uusi yhteinen kutsumanimi on bedbugs? :D


Lisäksi minun on pitänyt jo muutama viikko sitten kirjoittaa Hoinasta. Muuton jälkeinen stressaaminen ja Hoinan ongelmien pohdinta päättyi lähestulkoon täysin siihen surkuttelevaan blogimerkintään noin kuukausi sitten. Ehkä tuo koira osaa lukea ja tajusi, että nyt hihnan toinen pää on tosissaan huolissaan. Tai ehkä muutosta on vain kulunut tarpeeksi aikaa ja kaikki äärioireilu johtuikin vain muuton aiheuttamasta stressistä. Välillä minusta on tuntunut siltä, että joko Hoinalla, minulla tai meillä molemmilla on jonkin sortin rajatilahäiriö - onko koira helppo ja ihana vai vaikea ja kamala? En ole tiennyt, olenko minä niin sekaisin, että kuvittelen Hoinalle ominaisuuksia, joita sillä ei ole, liioittelenko vain. Joka tapauksessa nyt, kun kaikki tutut ja tuntemattomatkin ihmiset ovat kommentoineet Hoinan muuttunutta käytöstä, uskallan uskoa omat havaintoni todeksi. Hoinasta on tullut ihana ja rento - rennompi kuin koskaan.

Näinä menneinä sairaslomapäivinä olen nähnyt Hoinasta aivan uusiakin piirteitä. Edellisessä kodissamme Hoina oli toisinaan poissaollessamme selvästi säikähtänyt jotakin, koska se oli välillä kotiintullessamme hermostuneen ja pelokkaan oloinen. Se käytännössä asui neliömetrin kokoisen ruokapöytämme alla eikä välttämättä tullut edes kurkistamaan, kun tulimme kotiin päivän päätteeksi. Siksi tällä viikolla on ollut ihana nähdä, miten Hoina on syvässä unessa aivan keskilattiallakin ja missä tahansa huoneessa jalat taivasta kohden, eikä välttämättä edes herää, vaikka itse liikkuisin kotona huoneesta toiseen. Lisäksi sen säikkyminen ja unen pelokas keskeytyminen on jäänyt lähes kokonaan pois. Kaiken kukkuraksi lenkit koirien kanssa ovat olleet nykyään aivan ihania, ja olen voinut olla aidosti ylpeä upeasti hihnassa kulkevasta paimenkaksikostani.

Rentous on näkynyt myös siinä, että Hoinasta on tullut melkein pahempi kainaloinen kuin Chhaina on! Enää en pysty arvaamaan, kumpi koira aamulla venyttää itsensä selkääni vasten ollessani vielä puoliunessa. Lisäksi Hoina uskaltaa nykyään jopa nukahtaa syliin ihan kunnolla, kun se on yleensä pienestäkin hipaisusta ottanut muristen hatkat ja mulkaissut tönäisijää todella pahasti. Reilu viikko sitten äitini totesi kotona käydessämme, että minulla on maailman ihanimmat koirat, ja silloin olin haljeta onnesta, sillä äiti on välillä ollut helisemässä perheen suuremmassa talossa suurempia leikkejä leikkivien koirieni kanssa. Ennen Hoina reihaantui rapsutuksistakin eikä millään malttanut olla rauhassa - nyt se istui äidin rapsutellessa sitä nätisti tai kiipesi äidin syliin ja huokaisi syvään rapsutuksista nauttien. Äitikin näki siis selvän muutoksen.

Minulla todella on maailman ihanimmat mukelot, ja olen niin onnellinen, että Hoina näyttää selvästi onnellisemmalta! Loppujen lopuksi siis muutto taisikin tehdä Hoinalle hyvää, vaikka aluksi otimmekin takapakkia. On toki olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että edellisessä kodissamme oli oikeasti jotakin outoa, kuten herra B on alusta asti epäillyt: meillä itsellämmekin oli nimittäin ajoittain siellä asumisen aikana pahoja univaikeuksia, jotka katosivat samantien uudessa kodissa. Kuulostaahan se hassulta, mutta toisaalta jos jokin siellä vaikutti meihin, niin miksei se olisi vaikuttanut herkkis-Hoinaan?




Koska arjesta on tullut viimeisen kuukauden aikana lähes juhlaa, olen nauttinut Hoinan kanssa tokoilustakin aivan uudella tavalla. Lähtökohtani treeneihin on ollut tuloksellisuuden ja suoritussuunnitelmien sijaan vain se, että koiran itsevarmuus kasvaisi tokossakin ja että se näyttäisi nauttivan treeneistä. Saimmekin viikko sitten meilitse tiedon tokokokeeseen yllättäen pääsystä, joten huolimatta sairasteluni takia täydellisestä treenin puutteesta näin juuri kokeen alla olemme huomenna illalla menossa testaamaan hauskaa yhteistyötä myös avoimeen luokkaan! Tuloksesta viis - haluan vain, että tuomari sanoisi meille jotakin positiivista yhteistyöstämme, sillä siihen on nyt panostettu enemmän kuin koskaan. :) Koetta ennen saan kuitenkin jännittää vielä huomista, ensimmäistä työpäivääni uudessa kesätyössä, koska valitettavasti sairastelu siirsi myös töiden alkua muutamalla päivällä. Aivan kunnossa en ole vieläkään, mutta sain luvan mennä töihin nuhassa ja yskässäkin, joten pääsen vihdoin aloittamaan!

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kun ei enää kestä katsoa

Olen viime aikoina pyöritellyt Hoinaa ja sen pelkoja kovasti mielessäni, siis jo kuukausia. Yhden surullisen malliesimerkkilenkin jälkeen asia on palannut pintaan taas niin paljon, että olen pohtinut sitä silloinkin, kun ajatusten olisi kuulunut olla tenttikirjoissa. Siksi luvassa on nyt paremmin muotoiltu, pitkä kooste ajatuksistani, joita olen tällä viikolla kirjoittanut tai sanonut ääneen useammallekin ihmiselle. On mykistävää, että tähän asti meitä hyvin neuvoneiltakin on neuvot loppu.




Teimme siis pidemmän lenkin viime sunnuntaina, jolloin Hoina pelkäsi montaa kohdetta (yksi oli auditiivinen, kaksi visuaalista pelonaiheuttajaa) lenkin aikana ja lenkki oli sille painajainen, vaikka tarkoitus oli tarjota koirille ihanan rento sunnuntaikävely sumusateessa ilman kelloa tai kännyköitä. Chhainan kohdalla tämä tietysti toteutuikin, sillä se veteli tapansa mukaan koko ajan vieressä aivan rennosti.

Monet Hoinan reaktiot tulevat nykyään ihan odottamatta, koska pelonkohteita tulee uusia, ja mitä pidempi lenkki on (=pidempikestoinen stressi), sitä raskaampi lenkki on Hoinalle. Koirasta näkee, että se haluaa vain kotiin, ja sen kävely, olemus ja kaikki muuttuukin totaalisesti, kun se tajuaa kulkevansa kotiinpäin. Tuntuu, että tilanne pahenee vain iän myötä, sillä vielä vuosikkaana pidin Hoinaa aivan normaalina ja hyväpäisenä koirana, jolla toki oli yksi selvä traumaattinen pentuajan kokemus, joka aiheutti rajattua pelkoa samankaltaisiin ärsykkeisiin. Sille harkittiin pentuja, joista minä olisin halunnut koiran itselleni, eikä ollut mitään tällaista sekoilua - paitsi se yksi ymmärrettävä trauma, josta olen täällä blogissakin joskus kirjoitellut. Sittemmin jalostussuunnitelmat on kuopattu - jo yli vuosi sitten - enkä nykyään voisi kuvitellakaan vieväni Hoinaa esimerkiksi luonnetestiin, sillä se saisi sydänkohtauksen tai ainakin 100 uutta pelonaihetta arkeensa. Läpi se ei pääsisi ainakaan, mutta hylätynkin tuloksen voisin hakea, jos tietäisin, ettei se riskeeraisi arkea niin paljon. Sääliksi käy koirapoloa.

Nykyään olen tietoisesti ollut tiukoissa paikoissa kuin en olisikaan, siis täysin neutraali, mutta siltikin pidemmän lenkin lopuksi koira näyttää siltä kuin sitä olisi nuijittu päähän koko lenkin ajan. Jossakin vaiheessa tällaista pelottavaa, pidempää lenkkiä Hoina menee tilaan, jota kutsun hevosmoodiksi: en tiedä, miksi niitä hevosten silmälappuja kutsutaan, mutta Hoina siis kulkee ikään kuin laput silmillä ja yrittää selvitä vain tuijottamalla eteensä ja painamalla suoraan eteenpäin pysähtelemättä. Jos Chhaina pysähtyy haistelemaan, Hoina kääntyy huolissaan hoputtamaan eikä tosiaan haistele paljonkaan lenkin aikana. Viime aikoina olen oikein rohkaissut sitä samoille hajuapajille Chhainan kanssa ja huolehtinut, etten vahingossakaan liikauta soraa kenkien alla ja säikäytä sillä koiraa. Se nimittäin säpsähtää pelkotilassaan siitäkin kesken haistelun ja lopettaa. Missään tällaisissa tilanteissa Chhaina ei edes huomaa mitään, joten on helppoa panna merkille, miten varuillaan Hoina on koko ajan. Ja mitä enemmän se on varuillaan, sitä useampiin kohteisiin pelot laajenevat. Liikennevalot ovat juuri yksi tällainen asia: ne ovat aina olleet läsnä samaan aikaan kuin alkuperäisetkin pelon kohteet, ja nyt ne riittävät yksinkin saamaan aikaan saman välttämisreaktion.

Ottaen huomioon, että Hoina on elänyt suuren osan nuoruudestaan Helsingin Munkkiniemessä, missä ratikat kulkevat vähän väliä ja ihmisiä ja koiria tulee joka puolelta, että se on mennyt busseilla ja käynyt Kampissa teppuilemassa jo nuorena ja että sen sosiaalistaminen ei ole mitenkään eronnut muiden koirieni pentuajoista - paitsi ehkä parempana ja monipuolisempana kuin muiden - kehityskaari on surullinen. Nykyisin voimme lenkkeillä pitkiä lenkkejä rennosti vain yöllä. Aina isojen teiden varsilla, liikennevaloissa, ihan missä vaan tilanteessa, jossa ärsykkeitä on paljon, koirasta näkee, että se kävelee kyllä mutta pakotetusti ja inhoaa joka sekuntia. Otin alkuviikosta aamulenkiltä videota, kun kävimme vain oman asuinalueemme ympäri reilun kilometrin lenkin. Videolla ei näy mitään vahvoja reaktioita, oikeastaan tuo oli melko normaali lenkkimme, mutta koira pälyilee häntä koipien välissä, inhoaa pysähtyä ja yrittää kerran lähteä kotiinpäin hieman isompaa, aivan normaalia autotietä lähestyessämme.





Tähän mennessä kaikki, joilta olen kysynyt asiasta, ovat neuvoneet olemaan itse kuin viilipytty ja vaatimaan koiraa itse selviytymään. Olen seissyt puoli tuntia kadunkulmassa Helsingissä, kun pieniä lumiauroja on tullut joka kulmasta, olen seissyt Turussa vaihtuvan valomainoksen alla ja toivonut, että koiran panta ja hihna eivät petä, olen kävellyt kaikkien pelottavien paikkojen ohi niin neutraalisti, namia kuin leluakin tarjoten, mutta koira pelkää kuolevansa, kunnes pääsee pois tilanteesta. Olen vaatinut koiraa selviytymään, sillä onhan se työkoira, täytyyhän sen selviytyä. Mutta millainen käsitys minulla on itsestäni koiranomistajana, kun katson muka neutraalina omaa rakasta, heikkoa koiraani, vihdoin luovutan ja koira huokaisee helpotuksesta eteisessä ja sammuu kuin saunalyhty koko loppupäiväksi? Olen kysynyt miljoona kertaa itseltäni, miksi Hoinan täytyy selviytyä. Onhan siihen selvä vastaus: jotta voimme elää ja lenkkeillä normaalisti. Mutta emmehän voi siltikään.

Viime aikoina olen alkanut kääntyä oman moraalini mukaiseen vaihtoehtoon, joka kääntää kelkan toisinpäin. Minulla on mielestäni omistajana mahdollisuus ja velvollisuus helpottaa koirani oloa silloin, kun se ei selviä yksin. Kun puolentoista vuoden siedätyshoito on vienyt meitä vain ojasta allikkoon ja lenkkien jälkeen minä tarvitsen yhä useammin tapahtumien jälkipuintia, olen vaistomaisestikin yrittänyt alkaa tehdä lenkeistä Hoinalle mukavia: rentoa vapaana oloa aina kuin mahdollista, lyhyitä lenkkejä, joilla kannustan haistelemaan niin kauan kuin huvittaa, pidempi lenkki yöaikaan ja lenkkireitit pienempiä sisäteitä pitkin. Omistajana omatunto kolkuttaa silti silloinkin, mutta vaakakupissa lyhyt mutta onnistunut ja rento ulkoilu voittaa mennen tullen väkisin pakotetut, pitkät ja pelottavat lenkit - olkoonkin, että olen silloin luovuttaja.

Lyhyemmät lenkit tai lenkit keskiyöllä tosiaan toimivat paremmin. Saan nykyisin todella hyvän mielen siitä, jos ja kun silloin Hoina malttaa haistella rauhassa loppuun keskeytyksittä. Silloin voin aidosti luottaa siihen, että se on rauhallisin mielin ja silloin koen myös itse onnistuneeni. Itselläni olisi halua pidempiinkin lenkkeihin ja Chhaina niihin pystyy, joten ajatus "eläkelenkkeilystä" vajaan kolmivuotiaan paimenkoiran kanssa ei ole kovin mukava. Toisaalta kaikki oikeustajuni huutaa minua tekemään niin, koska tunnen oloni surkeaksi, kun raahaan Hoinaa pidemmälle, vaikka se yrittää melkein joka risteyksessä kääntyä kotiin tai sivuteille ja oikeasti simahtaa heti kun päästään kotiin. "Koiran parhaaksi" ei ainakaan enää riitä perustelemaan pitkiä lenkkejä.

Chhainan tulon myötä olen toki pannut merkille, että kotonakin Hoina on aina ollut taipuvainen ylireaktiivisuuteen: se säikähtää normaalia koiraa kymmenen kertaa suuremmalla reaktiolla jotakin yllättävää kolausta tai sitä että siihen vahingossa osuu, kun se on rentona. Juuri tätä tarkoitan sillä, kun olen joskus joillekuille sanonut kaiken olevan Hoinalle aina ensisijaisesti suurin potentiaalinen uhka. Nyt kaikki tosiaan tietysti korostuu, kun toinen mäntti vaan nostaa päätään ja haukottelee siinä missä toinen on kavahtanut metrin jos toisenkin niin, että "lattiat ovat rullalla".


Kinkkisintä on tajuta se, että oma rakas koira on vähitellen omien silmien edessä kehittynyt siksi, mitä moni kuvaisi ongelmakoiraksi. On esimerkiksi vain kaksi paikkaa, jonne uskallan antaa Hoinan hoitoon, sillä hihnalenkkeilyn ohjeistus on niin vaikea, ja Hoinan hihnalenkitys vaatii tottumattomalta hyvää ennakointia ja tilannetajua, mitä en itsekään aina hallitse. Kun koira ei ole ääniherkkä, ei liikeherkkä, eikä alustaherkkä mutta on kuitenkin mahdollisesti, tietyssä yhtälössä herkkä joillekin tai kaikille näistä, venäytän välillä itsekin käteni, kun sekunnissa rennosti kävelevä koira hyppää hihnan toiseen päähän ja kynsii asvalttia. Ja jos Hoina on ongelmakoira, voiko ongelmakoira olla harrastuskoira? Syksyllähän Hoinan reaktiivisuus oli lievempää, kun emme harrastaneet yhtään mitään, mutta en osaa tässä vaiheessa sanoa, kuinka paljon mikäkin johtuu nyt tässä vaiheessa treenaamisesta, muutosta tai mistään muustakaan. Voin vain todeta tilanteen ja sen, että se on huono.

Hoinassa on niin kovin paljon ristiriitoja. Se on niin tulinen ja menevä mutta niin heikko. Se on niin ihana mutta niin vaikea. Lisäksi koiranomistajana ja viiden itse koulutetun harrastuskoiran perusteella melko kokeneena kouluttajanakin oma kehitys koko ajan Hoinan selviytymisen vaatimisesta sen elämän helpottamisen suuntaan aiheuttaa myös ristiriitoja ajatuksissani. Olenko luovuttaja vai vain armollinen omistaja? Välillä toivon, että joku vain antaisi minulle luvan tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu, mutta tosiasiassa vain minä ja Herra B tiedämme, millaista arki Hoinan kanssa on, muutama muu ymmärtää sitä melko hyvin ja loput vain kertomani perusteella. Jos vain voisinkin sanoin kuvailla, kuinka surkeaa katsottavaa aikuinen Hoina on Chhainan rinnalla yrittäessään käyttää kaikki oljenkorret siinä missä toinen vain lunkisti lönköttelee menemään.


Palaveerasin kaikesta yllä mainitusta Miikun kanssa tällä viikolla, ja keskustelun ja parin säälittävän lenkinräpellyksen jälkeen kävin eilen spontaanisti silittämässä Hoinaa sen omalla patjalla. Se nousi ylös iloisen yllättyneenä, kapusi syliin istumaan, nuoli ja jäi siihen. Puristin sitä lujaa, halasin oikein kunnolla, ja lupasin sille, etten enää ikinä vaadi sitä selviytymään. Minähän olen olemassa juuri sitä varten.

tiistai 26. elokuuta 2014

Chhaina 6 kk


Paljon onnea ihana sylimussukka!


Kuuden kuukauden rajapyykin kunniaksi ajattelin hieman päivittää muutaman kuukauden takaista listaa Chhainan luonteenpiirteistä. Paljon on pysynyt samana, mutta muutoksiakin on tapahtunut - vain parempaan suuntaan!


...nukkuu kynsiä leikattaessa. Silloin tassuja on hauska lerputella ja "paiskoa" löysinä ympäriinsä. :D
Tämä pätee vieläkin! Kynsioperaation jälkeen Chhaina ei herää edes siihen että lopetan, vaan annan sen yleensä torkkua sylissäni vielä tovin ja silittelen sitä. Samanlaista sylivauvaa en tiedä!

...ilmaisee mielipiteensä kimakalla ja maailman ärsyttävimmällä haukulla.
Pätee vieläkin mutta enää vain silloin tällöin Hoinan ja Chhainan välisissä leikeissä. Koulutuksen ja tiukan jäähylinjan ansiosta turha ääntely niin muuten vain kuin paimenten painileikeissäkin on jäänyt pois.

...on ahne koira. Sopii laumaan. En ymmärrä, mistä ihmiset edes löytävät nirsoja koiria?!
Joo-o. Mihinkäs tämä tästä muuttuisi? :D Raivokas ensikosketus ruoka-annokseen heittää aina puolet kipon sisällöstä pitkin matinvatia...

...paimentaa Hoinaa hienolla kaarella ja kyttäyksellä maassa. Isoäidin peruja?
Blogin uusi nimi voisi olla ketjureaktio. Kun Hoina kyttää lelua, Chhaina kyttää Hoinaa. Aina.

...on määrätietoinen. Heti alussa se vei Hoinalta lelut vanhemman jäädessä ihmettelemään.
Tämä on laimentunut hieman suhteellisesti, sillä nykyään Hoina osaa kyllä olla aivan yhtä törkeä Chhaille.

...tietää, mitä ei saa tehdä, ja tekee silti. Sitten se juoksee karkuun äärimmäisen huvittuneena.
Tästä ei ole tietoakaan! Nykyään Chhaina on kuin ajatus. Se ei tee mitään turhaa ja on aivan ♥

...nukkuu yönsä hiljaa ja pissimättä boksissaan. Yökuivaksi sekin oppi ensimmäisestä yöstä lähtien.
Hiljaa ja paikoillaan Chhaina kyllä nukkuu, mutta se on ensimmäinen pentumme, joka on jo viisikuisena nukkunut täysin vapaana muiden koirien kanssa. Sisäsiisteys toimii, eikä pentu vaeltele tai leiki muiden kanssa yöllä. Liputan yhä häkkiunikoulun puolesta - se vaan toimii kerta toisensa jälkeen!

...pidättää päivälläkin koko työpäivän ajan, mutta pissailee sitten senkin edestä ilta-aikaan. :D
Meillä on oltu täysin sisäsiistejä jo kuukauden päivät!

...voi kakata vain paikkaan, jossa piikkioksat raastavat pentua joka puolelta. Se on puskajussi.
Tässä Chhaina on luojan kiitos tullut hieman vastaan. En kestäisi piikkipensaiden keskelle riuhtomista enää isommalta koiralta. :D

...rutisee unisena. Chhain yksi ensimmäisiä kutsumanimiä olikin Pentu Unirutina.
Ihan hiljaa se on nykyään. Sääli, sillä rakastin unirutinaa!

...kiljuu suihkussa kuin teurastettava sika. Lyön vaikka vetoa, että meidän suihkusessiomme ymmärretään jonakin päivänä naapurissa väärin ja minua odottaa syyte eläinrääkkäyksestä.
Tämä kuulostaa niin hassulta nykyään, sillä Chhaina on kyllä ollut kyllä aivan hiiren hiljaa suihkussakin jo useamman kuukauden. Onneksi!

...on koko ajan kuin pienessä hiprakassa. Kaikki on ihmeellistä ja tuijotettavaa, pysähtymisen arvoista.
Kyllä Chhaina on pentuajoista nopeutunut mutta pyöriä, ihmisiä ja muita koiria se vielä pysähtyy katselemaan. Se ei paimenna tai kyttää; se vain ihmettelee.

...hakee paremmin kontaktia muihin koiriin kuin ihmisiin, vaikkei kummankaan suhteen ole ongelmia.
Kyllä tämä pätee vieläkin. Chhaina on ihmisiä kohtaan avoin mutta kuitenkin pidättyväinen. Se ei ryntää tervehtimään vieraita mutta ei heitä pelkää tai aristelekaan.

...on rauhallisin pentumme tähän asti ja päässyt siksi erityisesti äidin suosioon.
Chhaina on saanut pitää paikkansa "talon parhaana koirana". En ole vielä tavannut ihmistä, joka ei olisi Chhainaan ihastunut, ja perheeni ikävöi pentua ihan tosissaan nyt, kun asumme Turussa.

...rakastaa läheisyyttä ja on äärettömän helppo saada nukahtamaan syliin rapsuteltavaksi!
Kuten kynnenleikkuukohdasta voi päätellä, tämä vain vahvistuu vahvistumistaan. Jos Chhaina saisi päättää, se olisi koko ajan jonkun sylissä tai kainalossa tai kyljessä tai päällä...ja usein onkin! :D

...leikkii Hoinan kanssa nätisti, mutta siskon kanssa puolestaan rähinöi, eli dominanssiakin löytyy...
Sisarusten kanssa Chhainaa ei viimeksi juurikaan kiinnostanut leikkiä mutta kyllä se dominanssiaan näyttää heti, kun ruokaa on muutaman metrin säteellä. Fina-ressun kohdalla on jo saatu huomata, että ikä ei välttämättä tuo kunnioitusta. Hoinan valtijuutta pentu ei ole vielä koetellut, mutta Fina alkaa jo jäädä alakynteen. Tässäkin on siis jännä ketju: Chhaina kunnioittaa Hoinaa muttei Finaa, kun taas Hoina kyllä arvostaa Finaa.

...on sytyteltävä koira. Leluilla palkkaantumista saa opetella ja leikkiin innostaa ja rohkaista.
Koko pentuaika on kulunut leikkimisen opettelussa, ja nykyään lapsi leikkiikin jo hienosti! Chhaina ei sekoa leluista kuten Hoina, mutta kyllä se nykyään lähtee lelun kuin lelun perään eikä luovuta vetoleikeissäkään ihan heti. Harjoittelua jatketaan tietysti vielä...




Loppuun lisään vielä, että Chhaina on yhä maailman helpoin koira, ja se soveltuisi täysin kenen tahansa - ja helpostikin myös ensimmäiseksi - koiraksi. Toisaalta mitä enemmän opin tuntemaan Chhainaa, sitä paremmin ymmärrän, kuinka vaikea koira Hoina loppujen lopuksi on, vaikka en ole sitä ikinä vaikeana pitänyt. Chhainan kanssa törmään nimittäin usein tilanteisiin, joissa odotan sen reagoivan ärsykkeeseen X ja yllätyn, kun likka löntystelee muina pentuina ohi. Nämä tilanteet ovat paljastaneet, miten moneen asiaan olen tottunut varautumaan Hoinan kanssa. Siinä missä Hoina ahdistuu ja suorastaan panikoituu valomainoksista, liikennevaloista ja keskustan vilinästä ja on vaan jotenkin todella terävä ja nopeatempoinen, Chhainan kanssa edellä mainittuihin asioihin ei ole tarvinnut edes totutella. Chhai-Chhai on siis äärimmäisen rento ja avoin kaikille ulkomaailman asioille.

Viikonloppuna saimme vielä ensimmäisen vilauksen pennun reaktiosta, kun tupa täyttyi riehuvista ja äänekkäistä, alle 10-vuotiaista lapsista: Chhaina kävi varovasti haistelemassa vieraita eteisestä mutta illan aikana haki vain hiljaista ja rauhallista silittelyä ja alkoi lopulta etsiä rauhaa melskeen keskeltä. Hoina puolestaan oli kuin Linnanmäellä, kun sillä oli kokonaiset neljä palvelijaa heittelemässä leluja. :D Paimenet olivat siis täysin omia itsejään, kun taas Fina yllätti meidät totaalisesti. Lasten lähestyminen sai sen murisemaan ja myöhemmin, kun yksi lapsista tuli nätisti silittämään Finaa valvonnassani, Fina vain pullisteli silmiään ja näytti varoitusmerkkejä. Niinpä vein likan hyvissä ajoin yläkertaan ovien taakse, jotta se sai olla rauhassa. Ja kun tarkemmin mietin, niin eihän Fina ole koskaan uskaltanut mennä lasten lähelle lenkeilläkään, jos joku on sitä halunnut silittää.


Aihe pääsi nyt valitettavasti karkaamaan muihinkin koiriin, mutta ehkä se tärkein tuli esille. En ole katunut Chhainaakaan sekuntiakaan vaan päinvastoin kiitellyt kohtaloa siitä, että se toi minulle maailman ihanimman ja omimman pennun - juuri niin kuin ennustajaeukko lupasi.




Kaikki merkinnän kuvat © Katri Pietilä

maanantai 30. joulukuuta 2013

Hoinan luonteenpiirteet: itsenäisyys

Kun kirjoitin Hoinan leikkisyydestä, päätin, että teen vähitellen Hoinan luonteenpiirteistä kokonaisen artikkelisarjan. Tällä kertaa kirjoitan likan itsenäisyydestä, joka on tähän mennessä ollut sekä hyödyksi että haitaksi arjessa tai harrastuksissa.

En tiedä, kuvaisinko Hoinaa koskaan suoraan sanalla itsenäinen, sillä se on kuitenkin niin tiiviisti sidoksissa myös ympärillään oleviin ihmisiin. Hoina rakastaa ihmisiä ja käy mielellään heittämässä näille lentosuukot tai tarjoaa lelua - oli kyseessä sitten oman talon väki tai vieraat. Hoina kuitenkin tekee paljon myös itsekseen eikä täten tarvitse ihmistään koko ajan lähelleen. Agilityradalla se painaa menemään tuhatta ja sataa kääntymättä kyselemään suuntaa, ja kotona se joko köllii selällään jossakin nurkassa tai leikkii itsekseen. Se ei siis seuraa kotonakaan joka paikkaan, vaan nauttii rauhassa olostaan milloin missäkin.


Cuckoo


Hoinassa näkyy paimenkoira siinä mielessä, että se työskentelee mieluiten etäältä ja itsenäisesti. Tokon seuraamisessa se paineistuu selvästi, ja agilityssä se ei malttaisi tulla haltuunottoihin millään tai ainakin pyrkii heti takaisin kauemmas kauhomaan täysillä eteenpäin. Ensimmäisissä pentuagilityissämme neli-viisikuisena kouluttaja kysyi, huomasinko, miten pentuni paineistui lähdön sivulle otosta. Se kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten etäältä työskentely on ollut Hoinalle ominaista alusta asti ja miten vaikeiksi jotkin asiat ovat harrastuksissa osoittautuneet.



Hoinalle tyypillistä: agissa tykitys suunnasta viis; tokossa haluttoman näköinen ryhti


Hoi ei kuitenkaan karta läheisyyttä vapaa-ajalla eli treenien ulkopuolella: pikemminkin päinvastoin! Se tulee mielellään kerälle syliin tai oikeaan halausotteeseen ja puskee kuonolla kainaloon tuhahdellen. Halija saa olla kuka tahansa. Näitä halihetkiä Hoina suo kuitenkin vain silloin, kun sitä itseä huvittaa. Pyytäen se voi tulla pyörähtämään sylissä mutta kirmaisee sitten äkkiä hakemaan lelun leikkihetken toivossa.


Bewildered

Hoinan halihetkenpyynti-ilme


Ihan ensimmäisinä viikkoinaan meillä Hoina oli pelottavankin itsenäinen. Vaikka se ei vaikuttanut mitenkään pelokkaalta, se vietti ensimmäiset päivät mökillämme jossakin piilossa nukkumassa, eikä siihen hevin saanut kontaktia. Ensimmäisissä leikkisissä pentutreeneissämme kotipihalla Hoina kavahti pientä tuhahdustani, kun itse möhlin jossakin treenijutussa, juoksi kolmen metrin päähän, eikä suostunut tulemaan takaisin treenaamaan ennen kuin houkuttelun jälkeen. Tämä onneksi on jäänyt pois jo silloin ensiviikkoina, mutta jäänteitä siitä on nähtävissä. Vaikka arjen tilanteissa Hoina kestää vaikka ihan pää punaisena huutamista pellolla lotkauttamatta korvaansakaan, treenitilanteissa pieni äänensävyn erokin saa Hoinan stressitason selvästi kohoamaan. Hoina on itse asiassa kovin samanlainen kuin omistajansa - jos se saa vihiä, ettei sen työskentelyyn olla tyytyväisiä tai ettei sen panos riitä, se ikään kuin lamaantuu ja jättäisi selvästi hommat sikseen, vaikka jatkaakin. Luultavasti tästä syystä seuraamisemmekin on äitynyt niin inhottavaksi liikkeeksi Hoinalle.


Cuckoo! What the heck is this thing around my neck?! This is ME!

Oo sää vaan siellä, niin mää oon täällä!


En sano, onko Hoinan itsenäisyys mielestäni hyvä vai huono asia, sillä asiaa voi katsella niin monelta kantilta. Tokossa siitä on useimmissa liikkeissä haittaa, sillä niissä koiran on oltava koko ajan ihollani, agilityssä se antaa valtavasti mahdollisuuksia, kunhan vain saan koiran vauhdin hallintaani ja kotioloissa juuri se tekee Hoinasta maailman helpoimman koiran. Kuten sanoin jo leikkisyyskirjoituksessani, Hoinan kyky viihtyä omassa seurassaan lienee suurin syy siihen, miksi tuhoaminen tai muut tihutyöt eivät koskaan ole kiinnostaneet sitä.

torstai 5. joulukuuta 2013

Hoinan luonteenpiirteet: leikkisyys

Alkaneen joululoman kunniaksi ajattelin kirjoittaa ihan kunnolla enkä vain julkaista joulukalenterin luukkuja. Tajusin nimittäin, etten ole koskaan oikein kirjoittanut Hoinan luonteesta, kun ei Koirat-sivullakaan enää nykyään ole kuin tärkeimmät tiedot. Hoinis on kuitenkin myös värikkäin koirapersoona, jonka olen koskaan tavannut. Se on niin monenlainen. Ajattelin ensin kirjoittaa kaikista Hoinan luonteenpiirteistä yhdessä postauksessa, mutta jo yksin leikkimisestä tuli niin pitkä sepustus, että muut ominaisuudet jääköön myöhemmäksi!




Ensinnäkään en ole koskaan nähnyt koiraa, joka leikkii niin paljon kuin Hoina. Jo seitsenviikkoisena - ennen kuin pysyi edes kunnolla pystyssä - se peuhasi lelujen kanssa itsekseen, eikä tässä tavassa näy mitään hiipumisen merkkejä vielä puolitoistavuotiaanakaan. En kyllä haluaisikaan! Hoina ei pentunakaan tuhonnut mitään juuri siksi, että se osasi pitää itsensä kiireisenä lelujen kanssa. Sille ominaisin leikki on ottaa jonkin pitkähkön lelun päästä kiinni, pyöriä ympyrää ja paukuttaa lelulla lattiaa. Siihen karuselliin ei helposti pääsekään väliin - etenkään, jos lelu on narupallo ja Hoina pitää narunpäästä kiinni. Silloin lelun säteelle mentäessä joutuu itse vaaravyöhykkeelle, kun koira moukaroi menemään!


All sober this May Day...NOT! Almost there Got it!

Hoinun maailma on ollut täynnä leikkien mahdollisuuksia jo pienestä pitäen.


Toinen Hoinan bravuuri on selällään kelliminen ja lelun kanssa jumppaaminen tassuilla. Joskus selällään puolelta toiselle kiemurtelu on Hoin mielestä mukavaa kyllä ihan ilman leluakin. Lisäksi Hoina osaa heitellä lelua itselleen, oli se sitten selällään tai jaloillaan. Se ottaa, riuhtaisee ja heittää lelun menemään ja etenkin selällä ollessaan sitten silmät pullollaan säpsähtelee kuin paniikissa lelua etsien. Se vasta on näky!




Hoin ehdoton lempilelu on kuitenkin sen oma nahkahihna, jonka saadessaan se vain juoksee pitkin peltoja ja raahaa hihnaa mukanaan. Tällä viikolla olen kuitenkin oppinut, että leikkien maailma voi ainakin Hoinan kohdalla muuttua yhä merkillisemmäksi päivä päivältä. Likka on nimittäin keksinyt, että vielä hauskempaa on leikkiä fleksillä niin, että minä talutan koiraa ja koira on kiinni aivan normaalisti pannastaan, mutta sitten se nappaa kiinni fleksin paksummasta osasta läheltä lukkopäätä ja juoksee pitkin ja poikin äristen ja muristen. Tätä se saa tietysti tehdä vain luvalla eikä koska tahansa. Välillä se juoksee ihan kiinni minuun antaen fleksin kelautua kokonaan sisään ja lähtee sitten taas vetämään hihnaa ulos kelasta. Varmaan siitä kelan vastustuksesta tulee juuri sellainen sopiva härnäysefekti. Eilen se taas keksi alkaa juosta samalla tavalla fleksin päästä kiinni pitäen minun ympäri. Nostin vain käteni pääni yläpuolelle, jotta naru ei kietoutuisi ympärilleni ja nauroin, kun koira veti parikymmentä kierrosta ympärilläni kuin napakelkka. Välillä minä kyllä mietin, että on tuolla koirallani vaan melko pimeä ullakko-osasto. No, ainakin siellä on bileet käynnissä vuorokauden ympäri.


Physiotherapy the only therapy I need? Iiiiii'm craaaaaazyyyy!


Haha, nyt minun on melkein vaikeaa uskoa itseäni: Hoinan leikkiminenhän on 90% sen koko luonteesta - ihan siksi, että se leikkii kaiken sen ajan, kun se ei makaa kanttuvei ruokapöydän alla, ketarat pitkin seiniä ja silmät auki mutta kääntyneinä tuijottamaan pään sisäpuolta. Hyvä esimerkki tästä on se, että kun aamulla osoitan heräämisen merkkejä, Hoina tulee moikkaamaan sängyn laidalle ja ryntää sitten heti hakemaan jonkin leikkikapistuksen. Kun kutsun sitä, se vilkaisee minuun ja alkaa sitten katseellaan etsiä sopivaa tuliaista, ennen kuin tulee luokseni. Ulkona silloin kun se ei leiki hihnalla, se juoksee tuhatta ja sataa, jahtaa maanalaisia myyriä niiden tunnelin päästä toiseen tai touhailee muuten omiaan.


My summer was all about... My summer was all about...


Vaikka annan ehkä kirjoituksessani ymmärtää, että Hoina leikkii koko ajan, asia ei kuitenkaan ole näin. Koira nimittäin nukkuu tai joka tapauksessa lojuu jossakin huilimassa melkein kolme neljäsosaa päivästä. Meillä ei siis asu yliaktiivista koiraa, joka ei osaa rauhoittua - ei sinne päinkään! Kotona Hoina on hiljainen kuin huopatossu ja säyseä kuin lammas eikä seuraa meitä omistajia minnekään. Välillä sen yli saa keittiössäkin kävellä, kun se laiskottelee silmät auki kyljellään täysmittaisena levynä eikä vain vaivaudu välittämään hälinästä. Pikemminkin Hoina vaan leikkii kaiken sen ajan, kun se sitten on aktiivinen. Jos ja kun me ihmiset emme sen kanssa leiki täällä sisällä, se tyytyy leikkimään itsekseen ja nauttii olostaan ihan täysillä. Ei siinä voi itsekään kuin hymyillä ja katsella toisen iloa. Toivon todella, ettei Hoina koskaan opikaan pois tavastaan, koska leikkiminen vaan on melkein koko sen persoonallisuus!