Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paluu arkeen



On jo joulukuu, ja meidän laumamme on tehnyt paluuta arkeen jo kuukauden päivät. Takana on hurjan kiireinen ja antoisa syksy pentujen ja opiskelujen kanssa. On sanomattakin selvää, että kun aika vuorokaudessa ei riittänyt, opinnoista tingittiin. Siksi nyt joulukuulle on luvassa paljon muutakin kirittävää kuin vain kanditutkielman kimppuun käyminen. Pentujen elämää voi jatkossakin seurata Facebookissa ja nettisivuillamme. Ilokseni saan kuulla lapsosista lähes päivittäin, ja pystyn myös näkemään useaa pentua tasaisin väliajoin. Kenties saamme Turkuun yhteistyökotiin jääneestä Vilu-pennusta hieman isompana treeniseuraakin!




Meille kuuluu nyt ihan hyvää, vaikka tässä alkutalvesta käytiin aika syvälläkin. Parin viikon ajan keskusteltiin vakavasti siitä, onko Hoinan fiksua asua meillä enää ollenkaan ajoittaisen vahvan ja jatkuvamman lievän stressailun vuoksi. Kaikki meidän laumaamme pidempään seuranneet varmasti tietävät tämän tarinan, joten en käytä enää energiaa sen läpi käymiseen. Eniten minua kuitenkin huolestutti menneessä puolessa vuodessa Hoinan ja Chhainan muuttunut dynamiikka - se, että Hoina ei enää aina huolinut Chhainaa lähelleen sekä se, että Chhaina toisinaan vältteli Hoinaa lenkeillä. Hihnalenkkeily ei nimittäin ole järin miellyttävää, jos toinen säpsyy milloin mitäkin ja toinen tekee jatkuvasti U-käännöksiä takaisin tulosuuntaan.

Menneen ajan kertailua tärkeämpää on kaikesta huolimatta pohdinnan lopputulos, eli se, että Hoina jäi kotiin. Pahimmat oireilut ovat nyt lieventyneet, tai oikeastaan hävinneet taas liki kokonaan. Keväällä Hoina tullaan steriloimaan, ja lisäksi sen käytöksestä on konsultoitu ongelmakoirakouluttajaa. Käyty keskustelu oli kuitenkin minulle tärkeä ja herätti itseni miettimään ensimmäistä kertaa sitä, pärjääkö koira, eikä vain sitä, että minä itse pärjään Hoinan kanssa. Nyt vain toivotaan, ettei näin raskaisiin keskusteluihin tarvitse enää palata. Viime päivien positiivisimpia yllätyksiä ovat olleet se, että Hoina ei stressannut sisällä tai ulkona vanhempieni uudella asuinalueella Espoossa ja se, että Hoina ja Chhaina leikkivät eilen taas kuin pikku pennut keskenään olohuoneen matolla.


Joulua ja etenkin vuodenvaihteen jälkeistä uutta harrastuskautta odotamme innolla. Chhaina palaa silloin vähitellen agilityyn, ja luvassa on toivottavasti muutakin kuin vain omatoimitreeniä tälle kaudelle. Tavoitteet ovat kirkkaat, sikäli kuin lajiin palaaminen sujuu mutkitta eikä vanha vamma ala oireilla. Siksi kohotammekin ensin loppuvuoden ajan kuntoa ihan muin keinoin, esimerkiksi tasapainotyynyllä jumppaillen ja kevyin ravijuoksulenkein. Hakutreeneihin sen sijaan sekä Hoina että Chhaina pääsivät jo viime viikonloppuna ja toivottavasti pääsevät vielä ainakin kerran ennen joulua. Hoinan kanssa tullaan alkukeväästä niin ikään hakuilemaan ja treenaamaan omatoimisesti agilityä, mutta sittenpä jo helmi-maaliskuussa olisi leikkauksen aika.




Omaan elämääni ei sitten paljon muuta mahdukaan. Yritän kovasti taistella kaikkien kiireiden ja itsestäni huolta pitämisen kanssa. Onneksi se taistelu on kuitenkin suhteellisen positiivinen, kun luvassa on kaikkea niin mukavaa, että saa olla tarkkana, että hommatkin tulevat tehdyiksi. Heti tulevana viikonloppuna kiertelemme tietysti Koiramessuilla, sitten tulevat joulun ja uuden vuoden pyhät, ja jo tammikuun puolivälissä meillä on ensimmäinen virallinen Minoon sitte -pentutapaaminen. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, vai miten se meni? Rauhaisaa joulunodotusta kaikille!

maanantai 29. elokuuta 2016

Koosteähky



Huh! Parikin aiempaa kirjoitustani on jäänyt vain luonnoksiksi, kun en ole niitä aikanaan saattanut valmiiksi asti, ja sitten niiden aiheet ovatkin jo vanhentuneet ja kuukaudet ehtiä vaihtua parikin kertaa. Nyt sitten päätin poistaa ne kokonaan ja aloittaa aivan uuden merkinnän.

Kesän aikana olen ehtinyt olla ohjaajana alakoululaisten monikulttuurisella ympäristökasvatusleirillä, jossa viikon aikana opettelimme ensiaputaitoja, teimme onget ja kävimme kalassa, tutustuimme paikalliseen pyöräkirpputoriin, keräsimme roskia ja teimme niistä taidetta sekä kilpailimme seikkailuradalla. Lisäksi olen suunnattomaksi ilokseni saanut kouluttaa useana viikkona agilityä vanhan seurani jäsenille, ja huomasin taas kerran, miten paljon kouluttaminen inspiroi minua. Myös mökillä tuli oltua useamman viikon ajan, ja keräsimme takuulla ainakin parin vuoden sienet säilöön!




Alkava syksy tulee olemaan hurjan kiireinen, sillä opiskelen valtaosan opinnoistani itsenäisesti. Se kysyy paljon itsekuria, joka minulla tavallisesti on todella hyvä mutta joka tänä vuonna on lepsunut vähän liikaa, kun lupasin jossakin vaiheessa itselleni hellittää hieman. Kirjatenteillä on toki hyväkin puolensa, sillä pentuprojektin aikana on vain loistavaa, että voin olla lähes kaiket päivät kotosalla. Kiirettä tulee varmasti pitämään!




Kuva on jo pari viikkoa vanha, ja siinä on 5. tiineysviikko meneillään.


Chhainalla on pari viikkoa laskettuun aikaan, ja likan vatsa leviää oikein silmissä. Olin pari päivää poissa kotoa, kun kävin Päkäpaimenen-kasvattitapaamisessa, ja jo sinä aikana tapahtunut muutos oli melkoinen. Ensi tiistaina selviää tarkempi pentujen määrä, mutta oma veikkaukseni on siinä neljän ja kuuden pennun välillä. Kuten olen muualla sosiaalisessa mediassa jo ehtinyt kertoa, jouduin jättämään Hoinan perheelleni evakkoon, kun se stressaantui niin paljon Chhainan tiinehtymisestä. Onneksi kotoa on tullut tasaisin väliajoin kuvia täysin rennosta Hoinasta nokosilla tai viestiä siitä, miten kivasti lenkki oli mennyt. Itse stressasin eniten nimenomaan likan hoitoon jättämistä, kun Hoinalla on ne omat säikkynsä, joihin ulkoiluttajan tulee osata varautua. Ihanaa, että vaihto on sujunut vaivattomasti!

Tällä viikolla tulee vielä viimeiset vieraat meihin tutustumaan pennunhankintamielessä, ja sen jälkeen rauhoitamme kotimme vierailta suunnilleen kuukauden päiviksi. Tuona aikana minun onkin tarkoitus lukea niin paljon kuin voin, sillä kun pennut alkavat liikkua, voin taatusti vain haaveilla opiskelusta! Sitten sosiaalistetaan pentuja oikein urakalla ja otetaan taas vieraita kyläilemään. Kuten on jo ollut havaittavissa, tämäkin blogi lienee melko hiljainen syksyn ajan, kun päivittelen pentukuulumisia ensisijaisesti Minoon sitte -nettisivuille ja -Facebookiin. Kivaa syksyä kaikille!



tiistai 22. syyskuuta 2015

Uusi vuosi 2015 ½

Niin opiskelijana kuin koiraharrastajanakin olen tottunut siihen, että uusi vuosi alkaa kahdesti: oikeasti uutena vuotena sekä, ehkä jopa merkittävämmin, syyskaudella uuden opiskelu- ja harrastuslukuvuoden alkaessa. Minun uusi vuoteni alkoi viikko sitten. Olen päättänyt, että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi.

Ennen kaikkea haluan tämän vuoden olevan tasapainon vuosi. En aio kertaakaan päntätä koulukirjoja keskiyön yli enkä aio olla moksiskaan, vaikka arvosanojen keskiarvo sen johdosta vähän laskisi. Nukun enemmän. Aikataulutan, mutten aio kuolla, vaikka aikataulu kuolisi - eikä se minulla kyllä koskaan ole kuollutkaan.

Opiskelun ohessa aion harrastaa, ehkä enemmän kuin koskaan. Topteam-leirit tulevat rytmittämään vuotta mukavasti ja leirien välisillä viikoilla puolestaan täytellään ahkerasti treenikalenteria. Muina viikonloppuina kisaamme Chhainan kanssa jokseenkin säännöllisesti ainakin nyt syksyllä. Juoksut kylläkin tulevat tätä hieman tauottamaan, mutta muuten ajattelin ylläpitää vähintään kaksien kilpailujen kuukausitahtia syksyn ajan. Täytyy myöntää: olen aika täpinöissäni siitä, että minulla on tällä hetkellä täysipäinen ja alati kehittyvä kisakoira, jonka kanssa koko kisareissu on yhtä nautintoa! Aamu-usvassa kisoihin ajelu, parhaassa tapauksessa kaverien tapaaminen sekä yhdessä lämmittely ja ohjausten suunnittelu, yhteisymmärryksessä koiran kanssa parin kisaradan juokseminen ja sen jälkeen sohvalla täkin alla lämpöä huokuvan karvaturrin kanssa päällekkäin torkkuminen - siinä vasta onnellisen viikonlopun resepti!

Topteam-todellisuuskin alkaa pikkuhiljaa hahmottua: ensimmäisen leirin majoitus on järjestetty ja sähköpostiketjuissa jo kovasti sovitaan yhteisiä illallisia treenipäivien päätteeksi. Olin kasvattajakurssin yhteydessä ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, ja olen kyllä sen kokemuksen jälkeen haaveillut, että joskus saman voisin toistaa. Nyt se sitten tapahtuu! Toivon vain, että Hoina aloittaisi juoksunsa nyt heti ja tiputtelisi housut täyteen ennen leiriä eikä juuri sen aikana, kuten nyt ounastelen käyvän...

Tässäpä tulikin rivien välissä eräänlaisia uuden vuoden lupauksiani itselleni. Jotta en hirveästi heti lipsu tuosta nukkumislupauksesta jo näin kättelyssä, tämä saa riittää tällä kertaa. Lupaako kukaan muu mitään pientä tai isoa muutosta tälle kaudelle?

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Hyvä viikko

 

Kuva © Katri Pietilä


Hoinalla on ollut hyvä viikko. Olemme voineet tehdä useampanakin päivänä jopa huikean kolmen kilometrin lenkin ilman, että Hoi olisi säikähtänyt matkan varrella - mutta mikä parempaa, ei vain niin, vaan myös niin, että se on kävellyt löysin hihnoin, haistellut ja oikeasti nauttinut lenkistä! Matkalla olemme törmänneet kiljuvaan laumaan päiväkotilaisiakin, eikä sitten taas sellainen ole Hoinaa haitannut yhtään. Koska koko mennyt viikko on ollut niin mukava, olen jo alkanut toivoa, että kaikki ne alun pelot tai yleinen epäluuloisuus olisivat vain johtuneet paikan uutuudesta eli Hoinan luonteenomaisesta reaktiivisuudesta ynnättynä tavallista korkeampaan stressiin. Tämä viikko vaan on ollut pitkästä aikaa niin miellyttävä ja itsellekin lenkeillä nautinnollinen, että teen kaikkeni, jotta tämä kehitys jatkuisi! Pitkiähän eivät nuokaan lenkit ole, mutta tuon matkan pystymme vielä pujottelemaan puistoissa, kuntopoluilla ja pikkuteillä. Jos ensi viikkokin jatkuu yhtä hienosti, voisimme koittaa jatkaa kuntopolkuja pidemmällekin. Joka tapauksessa on ollut ihanaa, kun ei ole välttämättä tarvinnut sanoa koirille juuri sanaakaan, vaan on voinut kiireettä antaa niiden haistella ja kuunnella itse linnunlaulua. :)

Chhaina taas aloitti puolitoista viikkoa sitten juoksunsa. En muista, mainitsinko asiasta täällä jo pari kuukautta sitten, mutta jos mainitsin, ne olivat vain jotkin haamujuoksut tai kenties Hoinan alkavia piskoja. Niinpä pikkulikka on nyt ollut treeneistä sivussa, kun taas Hoinan kanssa ollaan käyty agissa ihan kahdestaan. Ihanaa luksusta välillä! :) Lisäksi tänään tulimme Hoinan kanssa Loviisaan viikonloppuvisiitille. Chhainan jätin suosiolla Turkuun, ettei Nelsonia tarvitse stressata juoksuisella nartulla, sillä ainakin Finan juoksuihin se on reagoinut selvästi leikattunakin. Hoinalla onkin luvassa melkeinpä harrastusleiriä vastaava viikonloppu, sillä tarkoitus on tokoilla, käydä agilitaamassa ja hömppähakuilemassa sekä heitellä vielä frisbeetä, jos tuuliolot sen sallivat.



Kuva © B. Ghimire


Itse pääsin eilen yliopiston KV-siiven peesissä vierailemaan Turun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, mikä oli vähän kuin lapsi olisi päässyt karkkikauppaan, vaikka sanonta tilanteeseen nähden on hieman epäkorrekti. Karkkikauppa tuo paikka oli nimenomaan vain omasta näkökulmastani, koska pääsin kuulemaan hurjan paljon juuri sellaisesta työstä, joka itseäni tulevaisuudessa kiinnostaa, ja kyselemään vielä pääni tyhjäksi. Tunne oman alan löytämisestä on mieletön! Toisaalta kokemus ei tietysti todellakaan ollut vain innostava vaan myös silmiä avaava ja pysäyttävä. Kun kuulin, kauanko ihmiset saattavat pahimmillaan olla jo pelkässä päätöksenodotusprosessissakin, mietin monta kertaa, miten paljon siinä menee elämää hukkaan, miten pelottavaa kaikki voi tällaisen tulijan näkökulmasta olla ja mitä kaikkea muuta voisi tehdä, jos asiat olisivat toisin eikä tarvitsisi olla järjestelmän heittopussina. No tietysti kaikki on suhteellista; heittopussiuskin voi olla - ja ideahan tietysti on, että se olisi silti - pelastus.

Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni hakeutumassa suoranaisesti mihinkään auttamistyöhön, kuten hoitoalalle, mutta tällaisten inhimillisten, laajojen elämäntarinoiden suhteen haluaisin kovasti saada edes yhden tarinan hieman onnellisemmaksi. Haluan, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Toki samanlaista auttamistyötä on paljon muunkinlaista, mutta jo sivusta huomattavasti prosessillisesti ja henkisesti kevyempää työ- ja opiskeluperäistäkin maahanmuuttoa seuranneena tämä on aika luonnollinen valinta. Eli elämälläni on vihdoin suunta ja niin edelleen. :D Nyt kaikenlaista intoa puhkuen voinen painua pehkuihin, jotta pääsen aamulla ihmisten ajoissa usuttamaan ukkoja katoamaan metsään, jotta Hoinalla olisi hauskaa! Lennokasta viikonloppua!

torstai 13. marraskuuta 2014

Pala arkea

Ostin pari viikkoa sitten Rajalan digiviikkojen tarjouksista kaksi uutta objektiivia kameraani, ja vaikka sekosin ostotilanteessa - tarkoitus oli ostaa jompikumpi - olen ollut ostoksiini niin tyytyväinen, että halkean vieläkin ilosta! Molemmissa laseissa on myös huippunopea tarkennus, eli niillä pitäisi periaatteessa voida saada yhtä hyvin liikekuvia kuin tähänastisella lempizoomillanikin. En tosin ole vielä kokeillut niitä varsinaisesti koirakuvauksessa.

Toivon muuten kommentteja siitä, millaiselta näiden kuvien kirkkaus näyttää! Uudella läppärilläni kaikki näytön värit ovat hailakoita ja näyttö itsessään kirkkaimmillaankin suhteellisen tumma, joten kuvankäsittely oli todella hankalaa, enkä ole useimpiin kuviin näin kotikoneella katsottuna ollenkaan tyytyväinen! Toki monessa kuvassa valaistuskin on ollut heikko, mikä saa uuden objektiivin näyttäytymään todella huonossa valossa, vaikka se on aivan loistava. En kuitenkaan uskaltanut vetää kuvia yhtään kirkkaammiksi siltä varalta, että ne hyppäisivät toisten koneilla silmille, koska olen tietoinen tästä erosta. Siispä ovatko kuvat liian tummia tai pimeitä?

Tarkoitukseni oli uusista helmistä innostuneena kuvata hieman tavallista opiskelijan arkea, mutta lopulta se, mitä kuvasin, on kaukana normaalista arjestani. Menköön nyt kuitenkin! Kuvat ovat jo viime viikolta, mutta tähän päivän saakka en ole ennättänyt tekemään niille yhtään mitään, koska olen opiskellut pahimmillaan 11 tuntia päivässä. Jotakin kertoo ehkä sekin, että tähän mennessä kahden ja puolen kuukauden aikana olen lukenut sivu sivulta 2000 sivua uskontotiedettä ja psykologiaa.


DAY 1

 


Ensimmäiset testikuvat piti tietysti räpsäistä jo omassa olohuoneessa, jota on vähitellen yritetty saattaa joulukuntoon. Seuraava osa joulusisustusta valmistuu tulevana viikonloppuna, kun verhot saavat punaiset tähtikoristeet ja minä ehdin viimeistellä kuvan tumman TV-tason muutosprojektin. Olen katunut sitä, että olen aikanaan ostanut tummat kalusteet, koska pienessä asunnossa ne imevät kaiken vähäisenkin valon! Niinpä päästimme kokeilla dc-fix-sisustusmuovin sopivuutta pikkulipastojen päällystämiseen, ja niistähän tuli ylihienot! Vielä päällystäminen on toisen puolen osalta kesken, mutta laitan varmasti kuvan, kun homma on valmis!

Illalla laiskotti, joten minnekäs muualle me suuntasimme kuin Masalaan herkuttelemaan...





DAY 2



Ajatelkaa! Asumme kilometrin päässä Kauppatorilta mutta samalla
yllä kuvatun, ihanan niittyaukean laidalla! Koiraihmisen unelma :)


 


Alla olevaan kuvaan liittyy hassu sattumus: Psykologian opiskeluun kuuluu pakollinen koehenkilövelvollisuus, josta osan suoritin viime keskiviikkona. Matkalla laboratioriolle minut pysäytettiin kaksi kertaa: toisella kertaa Punaisen Ristin puolestapuhujan ja toisella jonkin opiskelijalehden gallupintekijän toimesta. Molemmille jouduin siinä kiireessä sanomaan ei, mutta ensimmäiseksi mainitun kohdalla valitsin ehkä hieman väärän sanamuodon. Olisin tietysti voinut sanoa meneväni koehenkilöksi psykologian kokeeseen enkä: "Olen juuri menossa psykologisiin kokeisiin." Ero on hiuksenhieno, mutta jälkimmäinen sai kysyjän jähmettymään täysin, tuijottamaan minua ihmeissään suurin silmin juuri kuten mentaalisesti hullua säikähtänyt voi tehdä ja toivottamaan epäuskoisesti: "Noh...onnea sinne..." :D

Itse koehenkilöjonossa törmäsin vielä Munkkiniemen ajoilta vanhaan lukiokaveriin, mutta kovin montaa sanaa emme ehtineet ihmeissämme vaihtaa. Kumpikaan tuskin muisti toisensa nimeä tai muuta, mutta sen ehdimme todeta, että tutulta näyttää ja että MYK:issä ollaan oltu!





DAY 3

 


Aamun ihana kuura ja iltapäivän vieläkin ihanampi ensilumi!
Ja juuri sinä päivänä satuin kantamaan kameraa mukanani!


 


Minua on pitkään harmittanut, että Tuomiokirkkoa kuvattaessa jokin kohta jää aina ruudun ulkopuolelle - useimmiten tietysti tornin huippu. Eipä jää enää, kun on 15mm laajakuvalinssi! Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa! Nyt saisivat revontulet tulla leimuta, niin pääsisimme miehen kanssa taas jahtiin. Kaksi aiempaa kertaa olemme joutuneet palaamaan tyhjin käsin vain hieman myöhästyneinä, mutta kolmas kerta toden sanoo?


 


Iltapäivällä istuin kolmisen tuntia uudessa raakakakkukahvilassa lukemassa psykologian tenttiin. Illemmalla herra B tuli suoraan töistä, äiti koulutuksestaan täällä Turussa ja iskä koko matkan Espoosta asti ohikulkumatkallaan samaiseen kahvilaan herkuttelemaan.


 


Perjantailta ei ole enää muita kuvia kuin nämä räpsyt naapurista. Emme olleet nähneet Fannyn kanssa rehellisesti sanottuna varmaan kuukausiin niin, että olisimme voineet jutella kunnolla, joten päätimme järjestää piparipajan, nauttia työn tuloksesta ja höpötellä samalla. Lopuksi jouduin vielä testaamaan uuden objektiivin hämäränsietokykyä, ja eihän tuo kummoinen ollut. Olisipa meilläkin noin ihanan vaalea makuuhuone, niin päivänvalossa voisi saada ihania potretteja joskus omistakin karvaturreista!




tiistai 21. lokakuuta 2014

Elämänjano on uteliaisuutta

Tämä postaus on lojunut virtuaalisessa pöytälaatikossani jo kuukauden verran, ja nyt syysloman tullen sain sen vihdoin julki! Aikamuodot joutuivat kuitenkin ensin tehosyyniin. Kuvat ovat valitettavan huonolaatuisia, sillä suurin osa on kännykkäkuvia tai Facebookin välityksellä jaattuja. Haluan kuitenkin jättää näistä ikimuistoisista kohtaamisista jäljen myös blogiini, koska kulttuurien kohtaaminen oli paitsi teema juuri tehdyissä tenteissäni, myös osa jokapäiväistä elämääni ja opintojani. Siispä jos joku on Facebookissa lukenut ihmeissään vampyyri- ja ufoluennoistamme, tämän postauksen alkupää on sitten se toinen ulottuvuus kulttuurintutkijuutta ja ehkä sukulaisille helpotuskin: kyllä minä opiskelen ihan oikeita asioita. :D


Minulla on ollut tässä lähikuukausina muutama aika mielenkiitoinen päivä! Yliopistolla on nimittäin menossa meidän ainejärjestömme vierailusarja Turun alueen erilaisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin, ja tähän mennessä olen ehtinyt käydä Turun juutalaisessa synagogassa ja Suomen vietnamilaisten buddhalaisten temppelissä. Vierailusarja on vasta alussa, joten vaikka mitä mielenkiintoista on vielä luvassa!




Jälkimmäinen vierailu on fyysisyytensä takia paremmassa muistissa: se käynti oli kyllä mahtava! Tarkoituksenamme oli vain mennä kuulemaan kyseisestä buddhalaisyhteisöstä ja sen toiminnasta sekä tietysti katsomaan heidän upeaa temppeliään, joka kyllä hyvällä tavalla pomppasi vahvasti silmille perinteisestä suomalaisesta peltomaisemasta. Satuimme paikalle kuitenkin juuri sopivasti heidän aloitellessaan seremoniaansa, ja niinpä saimme onnekkaina osallistua noin tunnin mittaiseen, vietnaminkieliseen rituaaliin. Saimme todellakin osallistua, nimittäin uutterimmat meistä - ja näihin luen myös itseni - tekivät virallisten osallistujien kanssa myös kaikki 108 seisomasta otsa maahan kumarrusta putkeen. Täytyy sanoa, että varmasti jo ennen puoliväliä reiteni olivat aivan maitohapoilla, minkä vuoksi ajantaju katosi nopeasti ja keskityin vaan selviämään seuraavasta ylös nousemisesta ja rukoilemaan, että seuraava olisi viimeinen. :D Hatunnosto näiden vietnamilaisten reisilihaksille!

Budhhalaisvierailua seuraavana päivänä laskeuduin rappusia yliopistolla, busseissa ja kotona epätoivoisesti irvistellen, paikoin ulisten ja kaiteissa roikkuen, kun jalat ovat poksahtamaisillaan. :D En silti vieläkään jättäisi yhtäkään kumarrusta tekemättä - sen verran ainutlaatuista oli saada tosiaan ihan konkreettisesti osallistua aivan uusiin, toisten kulttuurien seremonioihin.



Paasni-juhlassa tarjoiltu mielettömän herkullinen yhdistelmä suolaista ja
makeaa - rinkulaleivos maistui pehmeältä tippaleivältä kardemumman kera!


Paitsi että pääsen tutustumaan erilaisiin kulttuureihin opintojeni kautta minulla oli muutama viikko sitten myös etuoikeus päästä näkemään eräitä suomalaiseen yhteiskuntaan sovitettua kulttuureja ihan läheltä: nepalilaisuutta ja hindulaisuutta. Olen pitkään harmitellut, kun herra B ei ole konkreettisesti tutustuttanut minua esimerkiksi nepalilaisiin juhliin, joten voitte kuvitella, että hyppäsin riemastuksesta kattoon, kun Facebookiini kilahti kutsu ystäväpariskuntamme juhliin. Seremonia oli paasni, joka rakentuu noin puolivuotiaan lapsen ruokinnan ympärille. Paasnissa vauva saa ensimmäistä kertaa muuta ruokaa kuin maitoa, ja syö siis monipuolisemmin myös paasnista eteenpäin. Jos yhtään tuntee aasialaista kulttuuria, niin mitäpä veikkaatte, mikä tämä muu ruoka on tarkemmin sanottuna? :D No riisi tietysti!

Olin näissä juhlissa ainoa ulkoryhmäläinen, joten stressasin hieman etikettiä, jota en tuntenut ollenkaan. Vielä juhlapaikalle mentäessä panikoin ja kyselin herra B:ltä, kuuluuko minun onnitella vai vain tervehtiä, ja jos onnittelen, niin keitä: vanhempia, vauvaa vai molempia. Vauvan vanhemmat ovat kuitenkin maailman ihanimmat ja rennoimmat ihmiset, joten huoli lähti aika aikaisessa vaiheessa pois.



Koska en ole kysynyt muilta kuvatuilta lupaa kuvan julkaisemiseen,
katsoin korrektiksi estää heidän tunnistamisen. Kuva © S. Karki


Oli mielenkiintoista nähdä, millaisia rituaaleja paasniin kuuluu, ja kuulla tältä isältä, miten paljon riisutumpi versio tämä suomalaiseen maisemaan tuotu seremonia oli. Pääpiirteittäin se kulki täällä niin, että vanhemmat istuttivat lapsen syöttötuoliin, tekivät tämän kasvojen edessä lyhdyllä ja suitsukkeilla ympyrää sekä laittoivat vauvalle punaista tahnaa - jossa oli raakoja riisinjyviä - otsaan ja kukan terälehtiä hänelle puettuun hattuun. Vauvalla oli siis tietynlainen perinteinen juhla-asu yllään. Edellämainittujen jälkeen vanhemmat antoivat vauvalle riisivanukasta. Tämän jälkeen äiti asettui istumaan tuolille vauva sylissään, ja sen jälkeen jokainen vieras kävi vuorotellen niin ikään sipaisemassa punaa vauvan otsaan, asettamassa kukan vauvan hattuun ja syöttämässä hänelle riisiä. Minä jännitin syöttötilannetta sen verran, että sysäsin sen herra B:n harteille siinä missä itse huolehdin vain tyttölapsen koristelusta. Olisin varmaan kuollut nolouteen, jos vauva olisi kieltäytynyt lusikallisesta tai alkanut parkua! :D Samalla jokainen antoi lapselle vuorollaan lahjan, ja me - kuten moni muu - veimme vauvalle lelun.




Kuva © S. Karki


Kekkerit pidettiin minun ja herra B:n vakio- ja lempiravintolassa, nepalilaisessa Masalassa täällä Turussa. Ravintolan ruoka on aivan mieletöntä, ja minusta on todella surullista, miten hitaasti ihmiset ovat löytäneet kyseisen ravintolan - olkoonkin, että hieman piilossa olevalla sijainnilla on varmasti osuutta asiaan. Koska toivon todella, että saamme Masalan ruokaa jatkossakin, kysyin ravintolan omistajalta, saanko suositella heidän ravintolaansa blogissani ilman mitään vastapalveluksia. No kyllähän hän tietysti intti, että hänen täytyy saada tarjota siitä hyvästä lounas, mutta toivon, että hän unohtaisi asian pian! :D Tämä ei siis ole ostettu mainos, vaan puhdas suosittelu syvältä sydämestäni: käykää kokeilemassa palak paneeria tai vegetable kormaa! Ne ovat sanoinkuvaamattoman hotkaistavia! Myös siskoni vaatii päästä syömään "sitä hyvää ruokaa", kun käy meillä kylässä. Linkki ravintolan sivuille löytyy nykyään tuosta blogimme sivupalkista - ihan omasta aloitteestani ja itsekkyydestä. Masalan ruokaa on vaan pakko saada myöhemminkin!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Jotakin uutta, jotakin vanhaa

Paluu Turkuun on tuntunut hyvältä. Ensimmäinen viikko johdantokurssia ja tuutorointia on takana, ja odotan kurssien alkua yhä innolla. Kun kaikille kulttuurin- ja historiantutkimuksen laitoksen opiskelijoille yhteisessä tilaisuudessa mainittiin uskontotiede, kansatiede ja folkloristiikka, minulle tuli ensimmäistä kertaa aito, sisäinen riemu tajutessani, että jes, minä opiskelen tätä! Viime vuonna kuuntelin samaisessa tilaisuudessa, mitä kaikkea mielenkiintoista muut alkavat opiskella, enkä kokenut minkäänlaista ylpeyttä itsestäni tai pääaineestani.


The struggle of life


Ryhmäämme kuuluu reilut 30 opiskelijaa, mutta jonkinlainen hajaannus kuitenkin tapahtuu ensimmäisen vuoden aikana, kun kaikki suuntautuvat sitten yhteen kolmesta aineesta. Uusien ihmisten kanssa on ollut helppo jutella, ja meille on järjestetty tälle viikolle kaikkea kivaa, kuten eilinen Bollywood-leffailta, ilmainen kaupunkijunalla ja jokilautalla ajelu tälle illalle ja saunailta perjantaille.

Jännitin etukäteen, millä tavoin opiskelun luonne muuttuu uuden pääaineen myötä, ja olihan se pienoinen järkytys huomata, miten paljon jo pelkästään ensimmäisessä periodissa on luettavaa: seitsemän kirjaa! En ole uskaltanut edes laskea tarkalleen, mutta sivuja on sellaiset 2000... Jessus! Enhän minä lukenut koko viime vuoden aikana edes yhtä vaivaista 200 sivun oppikirjaa! :D Olihan meillä toki mielin määrin esseitä, esitelmiä ja kaunokirjallisuutta, mutta silti. Minä en osaa lukea - tai no osaan tietysti, mutten ole mitään lukijatyyppiä. Ajattelin siis olla itselleni armollinen ja kohdata tiiliskivikasan heti. Yritän saada ainakin toisen kehityspsykologian kirjoista lähes loppuun muistiinpanoineen jo ennen kurssin alkua, jotta voin sitten keskittyä pääaineeseen kunnolla. Parituhatta sivua asiatekstiä parissa kuukaudessa allekirjoittaneen lukunopeudella ei vaan muuten onnistu, ei sitten millään. Tähän mennessä lukeminen on kyllä onneksi sujunut moitteettomasti ja suorastaan innolla, sillä rakastan psykologiaa ja muistan vielä paljon ylioppilaskirjoitusten ajalta. Kaikki on siis ollut pääasiassa vanhan kertausta. Samaa en voi sanoa, kun vilkaisen noita kulttuurintutkimuksen kirjoja... Mutta kevyemmästä on hyvä aloittaa! :)




Olemme myös saaneet kotiin vähän uutta ilmettä, kun kyllästyin sohvapöydättömyyteen ja haimme asiaan helpotusta. Löysimme vielä juuri sellaisen pöydän, kun olimme etsineetkin, ja Herra B piiloinsinöörinä keksi asettaa sen päälle lasilevyn vanhasta taulustaan ja kiinnittää sen turvallisuuden vuoksi koukullisilla imukupeilla korin punoksiin. En käsitä, miten jollakulla voi aina välähtää moisia tee se itse -ideoita! :D




Lopuksi on vielä pakko hehkuttaa, että olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun pääsin mukaan lauantaina lähistöllä järjestettäviin hakutreeneihin! Vaikka en ole koskaan ollut innostunut PK-lajeista kisamielessä, olen silti halunnut päästä kokeilemaan niitä jo Rillan ollessa pentu, ja nyt kuusi vuotta myöhemmin toiveeni vihdoin toteutuu. :) Facebookissa joku kyseli lisävahvistusta treeniporukkaansa, ja halukkaita - suurin osa aivan ummikkoja, kuten allekirjoittanutkin - oli niin monta, että järjestäjät päättivät jakaa treenaajat kahdelle eri päivälle, eivätkä kaikki siltikään mahtuneet mukaan. Minä satuin onnekseni huomaamaan ilmoituksen reaaliajassa, ja niinpä Hoina pääsee lauantaina etsimään metsästä kännykkäni sijaan ihmisiä! Chhainakin pääsee tietysti mukaan katselemaan ja jos meillä käy tuuri myös tallaamaan aluetta.

Olen aivan innoissani siitä, että pääsemme jo toistamiseen tänä syksynä kokeilemaan jotakin aivan uutta mutta kuitenkin jotain, johon Hoinalla luulisi olevan esine-etsinnän jäljiltä hyvä pohja valmiina. Mikäli lukijoissamme on hakuilijoita, kuulisin mielelläni, millaista treeniä näin aloittelevalle saattaisi olla luvassa! :)

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Samaa vanhaa, mutta jotain uuttakin

Kesä on mennä hujahtanut ohi niin, ettei sitä ole oikein ehtinyt edes tajuta. Töitä on jäljellä enää alle neljä viikkoa, ja sitten on viikko lomaa ennen kuin yliopiston johdantokurssit taas alkavat. Minunhan ei luonnollisestikaan tarvitse osallistua kaikille infoluennoille, koska kävin kaikki samat tilaisuudet viime syksynä, mutta haluan tietysti päästä sisään uuteen aineeseen ja uuteen opiskelijaporukkaan, joten tuutorointiin aion osallistua. Kaikki tämä juontaa siis juurensa tähän:




Hain kevään yhteishaussa uudelleen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan vaihtaakseni pääaineeni pohjoismaisista kielistä uskontotieteeseen. Sisäinen pääaineen vaihto olisi tietysti ollut mahdollista, mutta halusin aloittaa aivan alusta niin, että viime vuoden opiskelut eivät vie tutkinnossani turhaa tilaa tai opintoajastani vuotta, koska ruotsi ja uskontotiede eivät kuitenkaan kovin helposti järkeväksi kokonaisuudeksikaan yhdisty. Pääsin kuin pääsinkin sisään, vaikka kattavien pääsykoevastausten jälkeen minusta tuntuikin, ettei taustamateriaalia voinut juurikaan hyödyntää tehtävissä. Ilmeisesti olin kuitenkin tiennyt jotain, sillä sain kokeesta 44/50 pistettä, ja mikäli kuuluin niihin, jotka valittiin sekä kokeen että taustapisteiden perusteella, laskeskelin, että pisteeni olisivat olleet jopa 90/100. Ihan itsevarmoilla fiiliksillä voi siis aloittaa uudet opinnot! :)

Tänä vuonna uskonto- ja kansatieteeseen sekä folkloristiikkaan oli yhteinen haku ja aineet ovat alussa yhtä ja samaa, joten kaupan päälle sain pari muutakin ainetta. Se on kiva juttu, sillä ne kaikki ovat olleet mielenkiintoisia erillisinäkin. Ymmärtääkseni ensimmäisenä vuonna näistä kolmesta valitaan sitten varsinainen pääaine, mutta en todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, jos kaikki haluavat pääaineekseen saman - kaikkiin aineisiin kun on kuitenkin tietty kiintiö. Sivuaineeksi otan ainakin näillä näkymin psykologian. Tähtäimessäni on mahdollisuus opettaa uskontoa ja psykologiaa, mutta pidän silmäni auki muillekin vaihtoehdoille. Toinen vaihtoehto olisi ainakin rakentaa erilaisilla kulttuuriaineilla laajempi, asiantuntijuutta syventävä yhdistelmä, mutta tiedä häntä. Ihanaa, kun on vaihtoehtoja! :)



Koirarintamalla olemme olleet melko rauhallisia. Tokossa käymme nyt kummankin BC:n kanssa viikoittain, mutta Hoinan varsinainen agilityryhmä on jo lopettanut tältä kesältä, ja nyt otan likkaa mukaan vain omiin tekniikkatreeneihini. Kieltämättä Hoinan kanssa oma pääni kaipaisi taukoa ja uutta toimintasuunnitelmaa, sillä mitä taitavammaksi Hoina tulee, sitä enemmän sillä keittää yli. Kepit ovat menneet pelkäksi pelleilyksi, koiran suu vaahtoaa kuin viimeistä päivää ja Agirodussa likka jopa näykkäsi minua radalla. Tavoitteena meillä on vieläkin harrastaa vain kivaa agilityä, ja päivä päivältä uskon enemmän puolittain vitsillä heittämääni lausahdukseen, että Chhaina nousee vielä agilityssä mennen tullen kakkosiin ennen Hoinaa. En todellakaan ole turhautunut, pettynyt tai yllättynyt - kaikkea muuta. Minun täytyy vain suunnitella järjellä, miten alan purkaa tuota Hoinaan ladattua pommia.



Kuva © Martta Ala-Krekola


Bordercolliekaksikkoni on varsin hauska. Toinen on tosiaan liekeissä niin, että ohjaajakin polttaa näppinsä, kun taas Chhainaa ei saa kentällä riemastumaan mistään. Se tekee tasaisen varmalla tyylillä niin tokoa kuin agilityn alkeita - hiljaa, rauhassa ja oikein. Jos juoksen kentällä riemukiljuen ja taputtaen karkuun, pentu tulee jolkotellen perässä. Tulee todella mielenkiintoista nähdä, miten nämä kaksi vielä kouluttavat minua. Ne ovat täydelliset ääripäät harrastuskoirina. Kotona Hoina on hassu, lapsellisen luottavainen ja uskollinen; Chhaina taas on rauhallinen, kissamaisen itsenäinen ja salaa veitsenterävän fiksu ja viilaa Hoinaa linssiin ihan huolella. :D

Välillä mietin, miten minulle on siunaantunut kaksi maailman ihaninta bordercollieta, jotka ovat kaikessa epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne eivät ole koneita, ja niiden jokainen luonteenpiirre pitää minut tietoisena siitä. Rakastan juuri sitä. Kun luen pentutreeniblogeja tai näen ystävien ja tuttujen mielettömiä saavutuksia Facebookissa, minussa kulkee vieläkin sekunnin sadasosan verran turhautuminen omaan saamattomuuteni aina kulloisellakin hetkellä, mutta tunne häipyy samantien, kun katsahdan lattialla nahistelevia koiriani ja päätän mieluummin pakata rekut autoon ja ajaa niiden kanssa mökille heittelemään frisbeetä järveen. Koiramaailmassa joku treenaa aina enemmän kuin minä, enkä minä edes halua olla se, joka treenaa eniten tai tehokkaimmin. On ihanaa taistella valitsemani rodun tuomaa - ehkä kuviteltuakin - tulospainetta vastaan ja todeta täysin rehellisenä, että minun koirani ovat täydellisimmillään silloin, kun ne eivät ole käskyn alla. :)

torstai 29. toukokuuta 2014

Karussa kiireessä

Minusta on aina ollut järkevää pitää koirilla nimilaattaa puhelinnumeroineen solkipannassa killumassa, mutta salaa olen miettinyt, että näinköhän niillä koskaan mitään tekee. Viime viikonloppuna olin ihan iloinen, että moinen löytyi Chhainankin kaulasta, sillä neiti kävi vähän tutkimassa lähiympäristöä omin nokkineen. 

Istuskellessani tyytyväisenä pöydän ääressä puhelimeni soi yhtäkkiä, ja vaikka en yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin, olin myös ihan iloinen, että sillä kertaa vastasin. Minulta kysyttiin, oliko minulla koira karussa, mihin minä hölmistyneenä ihmettelin, että ei kai, ja aloin samalla etsiä katseellani koiria sisältä. Joku ruskea kuulemma, aika pieni. Veikkasin Finaa, mutta puhelimessa ei vahvistettu tätä. Selvisi, että vanhempien tullessa kotiin mökiltä ja raahatessa tavaroita autosta sisälle pentu oli livahtanut ovesta ulos. Naapurista se onneksi löytyi, ja hekään eivät olleet vielä päivittäneet tietojaan meidän uudesta tulokkaastamme ja luulivat siksi koiran tulleen kauempaa. Luojan kiitos he olivat pihalla!




Illat ovat yhä olleet melkoista hulinaa, kun treenejä on melkein joka illalle, ja kun niitä ei ole, olen vain maannut rikkipoikkipuhki sohvalla. Lisäksi minulla on vielä yksi ruotsin kurssi kesken, kun opettaja sai minut maaniteltua suorittamaan sen loppuun asti kuukauden lisäajan avulla, vaikka olisin halunnut jättää kurssin kesken pääsykoekiireiden tieltä. Chhainkaan kanssa ei olla mitään systemaattista pentutreenaamista aloitettu, mitä nyt käyty tekemässä mutkaputkea ja takaakiertoja pentuagilityssä ja opeteltu istumaan, odottamaan, menemään maahan ja antamaan tassun käskystä. Leikkiä olen yrittänyt sen kanssa, kun penne niin hennosti minun kanssani leikkii, vaikka muiden koirien kanssa niin koirat kuin lelutkin saavat melkoista ääntä ja kyytiä. Kuolleelle ja liikkuvalle lelulle se juoksee kyllä, mutta siihen se jääkin, ja vetoleikeissä olen antanut voittaa heti, jos likka vähänkään yrittää pitää kiinni ja houkutella sitten toiseen, mutta en voi väittää pennun innostuvan riehumaan yritysteni aikana. Palkkana toimivat siis toistaiseksi paremmin makupalat. Tänään löysin kylläkin kotoa lelun, josta Chhaina innostui oikein kunnolla, joten koitan siirtää samaa leikkimistä myös treenikentälle ensi viikolla.

Mökillä ennätimme onneksi viime lauantaina piipahtaa koko lauman voimin. Hoinalla oli vielä tuoreessa muistissa, millaisia uimahyppyjä frisbeen perään voi tehdä, ja Chhainakin laitettiin pariin otteeseen uimaan - ja kerran se peruutti itse vahingossa liian pitkälle laiturilla ja humahti veteen. Eihän tuo nyt ensi kosketuksella vedestä erityisemmin pitänyt mutta ei kyllä pahemmin traumatisoitunutkaan. Paremmalta Chhain kanssa näyttää kuin Hoinan kanssa aikoinaan. Hoinahan suorastaan kammosi minua ja uimakouluani, mutta vesipeto saatiin siitäkin.




Blogiin on aina inhottavaa kirjoitella, jos ei ole päivittää samalla uusia kuvia - mitä minulla ei tosiaan ole. Kaiken kiireen keskellä olen laiskasti tyytynyt kamerakuviin ja Instagram-tilini päivittelyyn, joten laadukkaammat pikkupentuajan kuvat voi tylysti laskea yhden käden sormilla. Josko tästä ilmatkin taas vähitellen paranisivat, sillä alkaisi olla jo ihan aikapaineenkin takia korkea aika kaivella kameraa pitkästä aikaa esiin... Ja kaipa näillä säillä voisi aloittaa myös jonkinlaista asentotreeniä kontaktiboksilla. Onneksi Chhainan suhteen ei ole mikään kiire treenailla yhtään mitään muuta kuin kivana seurakoirana olemista. :)

perjantai 16. toukokuuta 2014

Nuori tutkija

Chhaina posing Run fun!


Arki Loviisassa on alkanut mallikkaasti, kuten riemukkaista kuvistakin voi päätellä. Itse olen ollut jo kaksi viikkoa töissä - joskin nyt kipeänä kotona - ja lukenut pääsykokeisiin. Illat olen ollut treeneissä tai kisoissa Hoinan kanssa, joten blogin päivittely on jäänyt minimaaliseksi siitäkin huolimatta, että talossa on pieni nassikka - nassikka, joka on ollut yökuiva alusta asti ja jo puolitoista viikkoa kuiva myös työpäivieni ajan aitauksessaan. Se on hieno pentu!




Tällä viikolla olen ottanut Chhainaa jo mukaan lyhyille kaupunkikävelyille muiden koirien kanssa ja agilitykisoihin turistiksi. Autossa se nukkuu odotteluajan boksissaan ja kentän laidalla se ihmettelee rauhallisena huomaamatta koko agilityä ja katsoo kummissaan, miksi muut koirat haukkuvat sille. Chhaina onkin ihan hassu ihmettelijä: kaupungilla toisella puolen katua kävelevä, kuntosalilta kotiin palaava nainen saa pennun pysähtymään ja tapittamaan tarkkaavaisena niin kauaksi aikaa, kunnes hihnan toisessa päässä halutaan jo jatkaa matkaa tai tapituksen kohde on hävinnyt näkyvistä. Sitten äkkinäisellä kuin olkien kohautuksella likka kääntyy taas minua kohti ja voi taas jatkaa matkaa.

Kuulumisten lopuksi voin ilokseni todeta, että vaikka alemmat kuvat ovatkin vauhtikuvia ja korvien asento selittyy sillä, olen saanut kolmannen bordercollien myötä myös kolmannen pystykorvaisen bordercollien. Viimeinenkin karvanpää nousee pystyyn huomenna tai ylihuomenna, ja sitten olemme valmiita korvakuvakollaasiin! :)