Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilonaiheita. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilonaiheita. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. syyskuuta 2017

Paljon ei mitään kummempaa


Kuva © Miikku Pietilä


Ihan ensiksi pahoittelen suuresti sivujemme aiempien kuvalinkkien tuhoutumista. Photobucket keksi yhtäkkiä ilman varsinaista varoitusaikaa rikkoa kaikki kuvalinkit ja muuttaa käyttöoikeuksiaan niin, että jatkossa kuvien linkittäminen kolmansille sivustoille kuuluu vain maksulliselle puolelle. Tämä ei koskenut vain tulevia linkkauksia vaan kaikkia aiempiakin, mikä on saanut ihmiset ympäri maailmaa raivon valtaan, kun heidän vuosien työnsä on yhdessä yössä pilalla. Kieltämättä sama fiilis oli itselläni, ja siksi tänne blogiin kirjoittaminen on tuntunut kovin raskaalta ajatukselta. Mitä sitä enää kirjoittamaan, kun kaikki muistot ja reissupäiväkirjat kuvineen pitäisi linkittää uudelleen jokaista kuvaa myöten?

Hulluinta kaikessa on se, että Photobucketin maksullinen puoli kustantaisi monta sataa euroa vuodessa. Näin ollen suurimmalle osalle käyttäjistä se ei ole vaihtoehto. Pelkästään melko tuoreiden ja vähäsisältöisten Minoon sitte -sivujen korjaamiseen meni useita täysiä päiviä, joten luultavasti jätän tämän blogin tällaiseksi, ja toivon, että ihmisten palautteet ja boikotit toimisivat ja Photobucket tulisi järkiinsä. Jostakin syystä jotkin palveluun liitetyt kuvani ovat alkaneet näkyä uudelleen tai linkit eivät niissä ole koskaan alunperinkään hajonneet, joten odottelen kai jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi toivoessani, että jonakin päivänä kaikki kuvat näkyisivät taas... Tästä eteenpäin blogin kuvat toki näkyvät, kun lataan ne muualle, mutta valitan, että vanhat kuvat eivät ihan heti tule näkymään - jos koskaan. Ulkoasun ja sivut tulen totta kai korjaamaan jossakin vaiheessa, myös treeniblogin puolella.

Kun nyt tämä masentava paasaus on ohi, kerrottakoon, että täällä ovat kaikki hengissä ja lauma on kasassa - vielä. Mies sai nimittäin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi töitä pääkaupunkiseudulta, joten näin seitsemän seurusteluvuoden ja neljän vuoden yhdessä asumisen jälkeen palaamme taas jonkinlaiseen etäsuhteeseen. Odotan sitä melko sekavin tuntein: muutos voi ehkä tehdä parisuhteelle hyvääkin, kun sitten vähäisempi yhteinen aika tullaan varmasti käyttämään oikeasti yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen, mutta suurimmaksi osaksi se on ikävä ja jopa pelottava. Etenkin oma jaksaminen arjen yksin pyörittämisessä jännittää nyt, kun on jo usean vuoden ajan sen tottunut jakamaan toisen kanssa, ja silti on välillä tuntunut, että vuorokaudesta loppuu aika kesken. Niinpä olenkin nyt ennen muutoksen tapahtumista koettanut jo etukäteen luoda itselleni järkevää arkirytmiä ja jaksamista tukevia tottumuksia, jotta niiden ylläpitäminen olisi sitten myöhemminkin helpompaa.



Kuvat © Miikku Pietilä


Koirille kuuluu varsin hyvää. Chhaina sai jo ennen kesälomia kolmosista pari SM-nollaa, mutta sitten kesän jälkeen hukkasin niin rytmin, uskon kuin fiiliksenkin kisoissa. Siksi olemme nyt ainakin jonkin aikaa kisatauolla. Otin meille pitkästä aikaa ryhmäpaikan ATT:lta, ja jo kolmessa viikossa tekemisen meininki ja etsimäni asenne on alkanut taas löytyä. Suurin kompastuskivi on ollut kepit, joiden sisäänmenoissa on tullut ihmeellisen helppoja virheitä vähän jatkuvasti. Toivottavasti treeniloma vie meitä siinä eteenpäin. Molemmat koirat kävivät myös Miikku-kasvattajalla hierottavina ja kuvattavana, ja tässä merkinnässä kaikki kuvat Hoinasta ja Chhainasta ovatkin Miikun sillä reissulla ottamia. Ihania!



Kuvat © Miikku Pietilä


Hoina jatkaa oman elämänsä parasta aikaa. Se on treenaillut jotakin pientä hömppää joskus ja jouluna mutta muuten vain lenkkeillyt ja nauttinut kesälomasta mökillä. Siitä on tullut läheisyydenkipeämpi kuin koskaan, ja se on ihan koko ajan aivan kaikessa mukana. Niin se on toki ollut aina, mutta nyt siihen on tullut lisäksi vielä se fyysinen läheisyys ja halipula! Aivan ihana kainaloinen! Miten voikin olla niin vaikeaa kuvitella, että vain vajaa vuosi sitten olin aivan epätoivoinen Hoinan hyvinvoinnin suhteen? Nyt tuntuu kuin se olisi syntynyt uudelleen, juuri sellaisena kuin se oli pikkupentuna ennen mitään pelkotraumoja: iloisena, luottavaisena, omistajaansa suorastaan palvovana ja lenkilläkin rentona. Kunpa vain paluuta vuoden takaiseen ei enää ikinä tulisi! Ihan rehellisesti sanottuna jos nyt kuvittelisin, että muistini olisi täysin mennyt ja ainoa Hoina, jonka tuntisin, olisi tämä nykyinen Hoina, minulla olisi täydellinen unelmakoira käsissäni. Sellainen Hoina on aina ollut parhaimmillaan ollessaan. Nyt se tuntuu olevan sitä joka päivä! Ahdistumisista ei ole ollut tietoakaan, eivätkä edes treenit - tai kisat! - ole saaneet Hoinaa ylenpalttisille kierroksille.

Kyllä vain, kävimme myös kisaamassa agilityssä ihan mielenkiinnosta. Halusin vain nähdä, miten kisaaminen sujuu kotihallissa, mahdollisimman treenimäisessä tilanteessa ja nyt kun Hoinan arkielämä on ollut yli puolen vuoden ajan tasapainoista ja suorastaan käsittämättömän helppoa ja ihanaa. Teimme pari ihan tavallisen koiran tavallista ratasuoritusta tuloksilla HYL ja 10, ja kakkosiksi sijoittuneina saimme vielä palkinnotkin kotiin. Tällä toisella radalla nolla ei ollut edes kaukana - yksi rima ja rytmin kadottaminen kepeillä. Kummallakaan radalla ei ilmennyt sinkoilua tai ohjauksiin tulemattomuutta, vaan Hoina oli juuri sellainen kuin se on ollut treeneissäkin. Aktiivisen agilityn loputtua se on kuitenkin keksinyt jäädä kontakteilla jumittamaan niiden alasmenojen yläpäähän, mutta se nyt on minulle enää tässä vaiheessa ihan se ja sama. Varmasti tulen Hoinan kanssa käymään yksittäisiä kotikisoja jatkossakin - etenkin siinä vaiheessa, kun se ensi vuonna pääsee minimaksiluokkaan.



Kuva © Miikku Pietilä


Minä taas kävin vanhempieni, siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kesällä Norjan-roadtripillä, joka oli heittämällä paras ulkomaanmatkani ikinä - olkoonkin, ettei maantieteellinen etäisyys Suomesta ollut sen pidempi. Tarkoituksenani olisi joskus tämän vuoden puolella tehdä tuosta reissusta vielä jonkinlainen reissuraportti, mutta monesta sadasta kuvasta olen ehtinyt käydä läpi vasta kolme... Raporttia voinee siis joutua odottelemaan! Sen sijaan reissuleffa on jo valmis, mutta senkin julkaisen sitten siinä samassa merkinnässä sitten aikanaan. Nyt huomioni vievät taas hetkeksi psykologian aineopinnot ja aikuiskasvatustieteen perusopinnot yliopistolla. Kandiksikin ehdin tässä kesällä valmistua, ja sen kunniaksi olisi tässä tarkoitus piakoin sukulaisten ja ystävien kesken kahvitellakin.

Ja pennut! Meidän pentumme täyttävät viikon päästä vuoden! Niiden tuoreimpia kuulumisia voi edelleen seurata tuolta yläpalkista Kasvatus-linkistä ja sieltä uutisista tai vaihtoehtoisesti Facebookin puolella Minoon sitte bordercollie -sivulta.


 

Passon kuva © Tomi Lotvonen

torstai 28. huhtikuuta 2016

Topteamin jälkeen

Enemmän kuin viimeisestä leiristä halusin kirjoittaa koko kauden jälkeisistä tunnelmista, sillä paljon on tapahtunut puolessa vuodessa ja minun ajattelussani. Itse asiassa niin paljon on tapahtunut, että näin jälkeenpäin minusta tuntuu kuin olisin junnannut viimeiset kuusi agilityvuottani täysin paikoillani juurikaan muuttumatta, vaikka karvaiset kilpakumppanini ovat vuosien varrella vaihtuneet. Edellisen kerran muistan näin täydellisen uuden alun agilityajattelulleni silloin joskus agilityurani alkupuolella, kun tilasin ensimmäisen agility-DVD:ni, joka kumosi kaiken siihen asti oppimani, ja mietin: Tällaistako agility voikin olla?




TopTeam-kaudella ensimmäinen suuri oivallus tapahtui Mikkelin-leirillä valmentajien kyseenalaistettua ansaesteiden olemassaolon. Mitä jos onnistunut rata ei olekaan ansaesteiden välttelyä vaan oikean reitin ohjaamista? Mitä jos silloin ei olekaan ansaesteitä ollenkaan, ainoastaan oikeita ja vääriä reittejä? Niinpä.

Turussa minulle esitettiin pehmeästi käsky alkaa vaatia koiralta enemmän, lisätä sen vastuuta. Minut Sanna päästi tuskistani toteamalla, ettei ohjauksissani ollut mitään vikaa, vaan koiran pitäisi tulla niihin. Siihen asti olin usein pohtinut epätoivoissani, olinko todella niin surkea ohjaaja vai olisiko virhe sittenkin ollut koiran. Koska en osannut päättää, en aina tiennyt kumpaa tulisi treenata, ja marmatin varmuuden vuoksi molemmista.

Henkilökohtaisesti suurimmaksi pelastuksekseni Sanna lanseerasi meille oman alalajimme, Hoina-agilityn. Koin suurta helpotusta, kun joku kouluttaja kerrankin huomasi Hoinan "persoonan" - sen, että ne yleensä hyvät neuvot olivat todellakin kalliit, kun ne eivät meihin juurikaan päteneet. Meidän kohdallamme toistoilla ja treenaamisella ei välttämättä ollut minkäänlaista kehityssuuntaa, tai sitten koira yhtäkkiä ei pystynytkään tekemään sitä, minkä se vallan hyvin tiesi olevan oikein. Hoina tituleerattiin erityisoppilaaksi, jolta olisi fiksua riisua kaikki "normaalit" tavoitteet ja jonka kanssa harrastamista ei paranisi vahingossakaan verrata muihin. Ja mikäpä paikka olisi ollut otollisempi vertailuun kuin TopTeam, jossa jo nyt kansallisen kärjen koirat vetivät suvereeneja nollia ja ne aloittelevammatkin alkoivat hyppiä ylös luokissa ja kolkutella valioitumisen pyhiä portteja! Vaikeaa se silmien sulkeminen olikin, kun oma työ ei vaan näyttänyt johtavan pysyviin tuloksiin.

Viimeinen niitti syöksykierteen hauta-arkkuun oli Seinäjoella Annen kehotus ottaa koiraan etäisyyttä ja treenata sen kanssa yhdessä mutta erikseen. Tämä tarkoitti sitä, että minä en jättäisi treenaamatta, vaikka koira sinä päivänä painelisi aivan omiaan. Minä treenaisin, liikkuisin ja jatkaisin virheistä huolimatta aivan kuin koira tulisi kanssani täydellisesti -  vaikka se sitten luukuttaisikin suoraa täysin väärään suuntaan. Tarvittaessa oikea koira vaihtuisi siis takaisin rataantutustumisen virtuaalikoiraan kädenkäänteessä, eivätkä rahani menisi kankkulan kaivoon silkan "huonon päivän" vuoksi.


Enempää ei tarvittu siihen, että asiat alkoivat muuttua. Kun aloin keskittyä ohjaamaan vain ja ainoastaan oikeaa rataa, saimme Chhainan kanssa täydellisimmän flow-ratamme koskaan kisoissa ja voitimme luokkamme - jopa pari rotutoveria. Kyseisessä radassa en olisi muuttanut yhtäkään asiaa jälkeenpäinkään, sillä koira tuli täydellisiä linjoja alusta loppuun asti, eikä kertaakaan harhautunut edes yhdellä askeleella ansaesteille päin.




Kuva © Taina Korhonen


Kun taas aloin vaatia Hoinalta enemmän, vapauduin sekä koiran ongelmien kaivelusta että itseni soimaamisesta. Nyt jos Hoina ei johonkin pysty, se opetetaan pystymään. Sitä ei kompensoida omalla liikkeellä, liikkeen vähyydellä tai ylenpalttisella varoivaisuudella. Jos nimittäin aion varmistaa nollan tekemisen tällä esteellä, otamme hylyn väistämättäkin seuraavalla. Hoina jos joku on koira, jonka kanssa on mentävä, mikäli aikoo ehtiä.

Kun lisäsin vastuuta Hoinalle ja kun Anne hieman eriytti meitä koirakkona toisistamme, aloin itse treenata joka kerralla samalla lailla. Minä treenaan, minä ehdin (Akatemian ajoilta suosikkini Juhan lausahduksista korvissani kaikuen: "Aina ehtii, kun vaan menee!"), ja minä menen - koira tulee jos tulee. Ja himpura vie: eiköhän se olekin tullut joka kerta siitä lähtien! Tämä vapautti minut ensimmäistä kertaa minun ja Hoinan koirakkohistorian aikana liikkumaan kunnolla, ja nyt saatan hyvinkin edistää radalla parinkin esteen verran. Minun täytyykin voida. Vedättäminen ei ole aiemmin tullut kuuloonkaan, sillä vaikka olisin ollut yhdenkin hypyn toisella puolen koirasta katsottuna, rima tuli aina alas, ellen ollut ponnistuksen ja liidon aikaan kuin patsas valettuna kentän pohjaan.


Jos nyt mietin tulevaa, kisaamme jos siltä tuntuu, mutta meillä ei edelleenkään ole kisatavoitteita. Ainoa toiveemme on hyvä mieli jokaisista treeneistä kotiinviemisiksi ja saavutetun tason ylläpitäminen. Jotakin sangen kummallista ja meille koirakkona entuudestaan vierasta on silti alkanut tapahtua: täysin sattumaan perustunut laskeva vuoristoratamme ajoittaisin pienin ilon pilkahduksin on todellakin alkanut tasaantua ensimmäistä kertaa ikinä. Olemme alkaneet tehdä tähän asti välteltyjä ratatreenejäkin, ja mikä parasta, voin päättää ja sanoa ääneen tekevämme nollaradan ja toteuttaa sen. Vielä viime vuoden puolella minulle ei olisi tullut mieleenikään uhota nollaradalla edes sadan yrityksen jälkeen. Nyt neljättä peräkkäisten treenien nollarataa ja muutenkin onnistunutta treeniä tänä aamuna riemuittuani kysyn itseltäni hämmästyksissäni samaa kuin vuosia sitten uutta DVD:tä katsellessani:


Tällaistako agility voikin olla?



Ja sille valituksi tulemisestamme "riemastuneelle" voin ilokseni sanoa, että loppujen lopuksi tämä taisi olla rahan arvoista! ;)

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Menneen talven lumia



Juhuu, elossa ollaan! Emme me sentään täysin hiljaiseloa ole eläneet, kuulumisia on vaan tullut päiviteltyä pääasiassa Facebookiin tai pentusuunnitelmien puolelle. Pikaisena koosteena voisin tällekin puolelle summata, että Chhaina on saanut agilityssä kakkosluokasta kaksi nollaa, joilla ovat irronneet myös voitto ja kakkossija. Viimeinen nousunolla olisi tarkoitus repäistä tässä kevään aikana. Chhaina kävi myös lopuissa virallisissa terveystarkastuksissa, ja nyt likka on sitten vielä tuplaten priimaa: niin silmät, sydän kuin polvetkin olivat terveet ja lausuttiin parhaiksi mahdollisiksi! Jospa tulokset ilmestyisivät KoiraNettiinkin pikkuhiljaa...




Kuva © Taina Korhonen


Viikonloppuna sekä Hoina että Chhaina pääsivät tervehtimään lampaita - Chhaina toista ja Hoina ensimmäistä kertaa. Hoinan osalta positiivinen yllätys oli se, ettei se vastoin oletuksiani pelännyt lampaita vaan oli innoissaan eikä hätkähtänyt puskuyrityksistäkään, mutta eipä se kyllä niistä paimennusmielessä mitään tuumannut. Se näki minut ja vain minut. Chhaina pääasiassa haisteli vain tiluksia ja söi kakkaa, mutta pari kertaa videolla vilahtaa jo pisaroita syttymisestä. Yksi tällainen videolle osunut hetki löytyy Instagramista. Tulemme varmasti vielä sytyttelemään useamman kerran, sillä nuo pienetkin pilkahdukset tuntuivat kyllä aivan mahtavilta ja haluan todellakin nähdä, miten tuo vaiston väläyttely kehittyy!




Paljon muuta meille ei kuulukaan, kunhan olemme lenkkeilleet ihanissa säissä, kuumeilleet taas patikoiden perään ja suunnitelleet pentujuttuja. Toivottavasti tulevasta kesästä tuleekin ikimuistoinen sillä saralla! Viikonloppuni ovat aika tehokkaasti menoilla täytettyjä jo melkein heinäkuuhun saakka, joten vain oleiluunkin voisi lähitulevaisuudessa satsata. Epäilenpä, että tämä blogimme pysyy siis melko säälittävänä koko kevään, ja päivityksiä tapahtuu lähinnä pentusuunnitelmien, Facebookin ja Instagramin puolella. Toivottavasti saisimme kuitenkin aikaiseksi kevään ensimmäisen patikan jo pikimiten, sillä palan halusta lähteä tallailemaan uusia polkuja. Ensi talveksi ehdimme onneksi juuri parahiksi löytää maailman kauneimmat retkihiihtomaastot Kurjenrahkan kansallispuistosta. On mieletöntä, miten erilaiselta ja aina silti yhtä kauniilta erämaa voi näyttää eri vuodenaikoina. Jos jollakulla muullakin retkeilyreisi tutisee, katselkaapahan Yle Areenasta Erämaan lumo -dokumenttisarjaa. Se ei ainakaan paranna olotilaa! ;)

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kiitos



Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!

Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.




Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:

"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."


Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.

Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.




Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)

perjantai 18. syyskuuta 2015

Unelma, jota ei edes ollut, toteutui

Tulimme Chhainan kanssa äsken jo valmiiksi Apinaparkkiin Helsinkiin, sillä meillä on huomenna ja ylihuomenna agilitykisat täällä pääkaupunkiseudun tuntumassa. Istuin syysflunssassa sohvalla, kun hetki sitten puhelimeni alkoi yskähdellä erinäisiä viestin merkkiääniä. Vanhempieni udellessa, kuka siellä oikein pommittaa, tokaisin vain, että wifi-alueelle tultuani varmaan netti meni päälle, jos olin unohtanut laittaa puhelimen netin päälle matkan ajaksi. En kuitenkaan rynnännyt katsomaan viestejä, ennen kuin vanhempani olivat lähteneet. Piti ihan soittaa äidille perään, että tästähän se johtuikin - ihania onnitteluja sateli joka tuutista! Tänään julkaistiin tiedote, josta selviää, että pääsimme Hoinan kanssa Suomen agilityliiton Topteamiin 2015-2016! Kiitos kaikille onnitteluista ja onnea myös Annu!




Kuvat: Martta Ala-Krekola


Myönnetään: itselleni ei tämän päivän uutinen tullut yllätyksenä, sillä olen tiennyt valinnasta jo viikon mutta joutunut pitämään suuni supussa julkisemmalta hehkutukselta. Sen sijaan viikko sitten aamuvarhaisella sängystä noustuani ja valintameilin luettuani haukoin hetken henkeäni epäuskoisena, sitten herätin Herra B:n hirveällä metelillä, ja ennen kuin ehdin sanoa, mikä minuun meni, pillahdin ihan kunnolla itkuun. :D Koko menneellä viikolla ei ole sitten tullut paljon muuta mietittyäkään kuin tiimiä ja tulevaa syksyä: Mistä majoitus ensimmäiselle leirille? Goodbye säästötilin sisällölle! Apua, jos koira loukkaantuu treeneissä ennen leirejä! Miten ihmeessä meidät valittiin, vaikka koira pääasiassa kiersi kaikki hyppyesteet? Wau, meidät valittiin, vaikka koira pääasiassa kiersi kaikki hyppyesteet! Ja näiden ajatusten välissä, esimerkiksi matkalla mökiltä Turkuun, piti taas vähän tirauttaa kostuketta silmistä. Joka vuosi olen toivonut, että jonakin päivänä minulla olisi koira, jonka kanssa täyttäisimme edes vaatimukset hakea Topteamiin. Tämän vuoden tavoitteisiimme ei kuulunut edes tiimiin hakeminen, ja nyt olemme mukana. Mieletöntä.


En koskaan ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa Topteam-valintapäivästä, vaikka lupasin niin. Nyt olen ihan iloinen, etten kirjoittanutkaan, koska nyt on jo muutenkin vähän outo olo ottaa onnitteluja vastaan. Olin nimittäin valintatilaisuuden jälkeen niin pettynyt, niin turhautunut, niin luovuttanut ja niin häpeissäni, sillä etenkin ratatreeni meni surkeimmin koskaan. Ei se edes ollut ratatreeniä, sillä Hoina todellakin kiersi jokaisen hypyn, ei suorittanut keppejä oikein, pudotti rimat niistä hypyistä, jotka se hyppäsi, eikä tullut mihinkään haltuunottoihin.

Ensimmäisen suorituskerran jälkeen ajattelin, että tässä vain purettiin energiat pois, mutta kun toinen ratasuoritus oli vieläkin surkeampi ja koira varasti ja tuli vieläpä ensimmäisen hypyn ali, oli hyvä, etten itkenyt radan jälkeen. Ei me nyt sentään näin huonoja olla, ajattelin ja purin hammasta yhteen. Vain alussa ja lopussa saimme muutaman esteen peräjälkeen suoritettua katkoitta. Jälkimmäisillä rasteilla pakotin itselleni hyvän fiiliksen, ja ne sujuivatkin sitten rataa paremmin. Erityisesti kontakteilla meiltä jopa kysyttiin opetustekniikkaa, koska koiran osuminen kontaktille oli niin varma joka kerralla. Vaikka paransimme loppua kohti, heitin kirveen kaivoon ja taputtelin Hoinan agilityurankin, sillä olin kaavaillut tiimiin pääsyn viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi oppia edes yhtään varmempaa ja järkevämpää agilityä Hoinan kanssa.




Saimme viimeisen mahdollisuuden.

Nyt aion todella psyykata itseni tulevaan kauteen ja nollata kaikki tähänastiset turhautumiset. Yritän olla ajattelematta sitä, että jo heti viime treeneissä Hoina ei pysynyt lähdöissä ollenkaan ja että se ei pysähtynyt yhdelläkään kontaktilla vaan on kehittänyt kadehdittavat juoksukontaktit, joiden mukaan minä en ehdi. Meissä nähtiin potentiaali silloinkin, kun näytimme surkeimman esityksemme, siispä lähden täst'edes joka treeniin sillä mentaliteetilla, että koirallani ja minulla on yhä mahdollisuus mihin vain. Siitä on kauan, kun olen viimeksi ajatellut niin.

- Ja koko ajan äiti uskoi, että meidät valittaisiin. Kiitos äiti!

tiistai 18. elokuuta 2015

"Onneksi olkoon..."

En tiedä, uskaltaako tätä hirveästi hehkuttaa ennen Suomen Agilityliiton virallista tiedotetta, mutten myöskään pysty pitämään tätä sähköpostiini kilahtanutta viestiä enää sisälläni, kun muuallakin olen nähnyt ilouutisia jo pulpahtelevan kuuluville:


...Sinut on valittu kauden 2015-16 TopTeamin näyttötilaisuuteen.



Kuva © Katri Pietilä


Olen istunut tietokoneen äärellä jo monta minuuttia tietämättä, mitä kirjoittaa. Olen aika varma, ettemme tule loistamaan huikeina valintatilaisuudessa - mutta toisaalta kerroin sen kyllä kaikissa hakemuksen kohdissa. Olisihan se aika metkaa, jos Hoi vetäisi ensimmäisen puhtaan suorituksensa jossakin noinkin tärkeässä paikassa kuin valintatestissä - ja vielä minun takuuvarma jännitykseni siinä lisävaikuttimena. Mutta kuten sanoin jo aiemmin blogissamme, pelkästään tämä ennakkotehtävissä ja haastattelussa pärjääminen on meille kultaakin kalliimpi merkki siitä, että jokin meidän menossamme oli potentiaalista ja kiinnostavaa. Voi että, miten vatsani vääntää jännityksestä jo nyt!

torstai 9. heinäkuuta 2015

Yllättäviä vetoja harrastusrintamalla

Voi vitsit. Meille on tapahtunut kaikenlaista pientä mukavaa sitten viime kirjoituksen - osasta olen turinoinutkin jo treeniblogin puolella. Nyt meillä on kuitenkin pari pientä mutta jännittävää uutista kerrottavanamme, joten oli pakko tulla kirjoittamaan. Ensin kuitenkin ihan peruskuulumisia: töissä menee mukavasti ja työsopimuksen ajallinen puoliväli on jo ylitetty; pikkusiskoni ehti käydä täällä Turussa muutaman päivän vierailulla; Chhainan keppitreenit edistyvät hiljalleen, ja kasvilaatikoilla on käytävä päivittäin hihkumassa, mitä uutta juuri tänään on näkyvissä.




Sitten niihin uutisiin. Herra B nimittäin ilmoittautui tänään ensimmäiselle koiraharrastuskurssilleen ikinä! Kyseessä on Varsinais-Suomen pelastuskoirien järjestämä tutustumiskurssi, jossa ensimmäinen kerta on puhtaasti teoriaa, kaksi seuraavaa ovat koirattomia maasto- ja rauniotutustumisia sekä viimeinen kerta koirallinen etsinnän alkeiskerta raunioilla. Tämä ei suinkaan ole mikään uusi villitys, sillä jo heti Nepalin maanjäristysten aikaan Herra B sanoi rauniokoiratoiminnan olevan mielenkiintoista ja innostui kuullessaan, että sitä on täällä Turussakin. Samaiseen yhdistykseen on siis meilailtu jo pari kuukautta takaperin. :) Minä ja Hoina lähdemme tietysti peesissä pitämään hauskaa ja toimimaan tarvittaessa henkilökohtaisina kääntäjinä teoriaosuuksilla.

Toinen uutinen koskee agilityrintamaa eikä oikeastaan vielä ole juuri mikään uutinen. Minulle se on kuitenkin ollut iso asia. Haimme nimittäin Hoinan kanssa tämän vuoden TopTeamin POT-ryhmään, eli kaikentasoisille potentiaalisille koirakoille tarkoitettuun valmennusporukkaan. Rehellisesti sanottuna en edes kuvitellut, että olisimme päteviä hakijoita, mutta kun pitkäaikainen koirapiiriystäväni Jenna sanoi meidän tulleen hänen mieleensä TopTeam-mainoksesta (kiitoskiitoskiitos! ♥), tutustuin asiaan lähemmin. Luettuani ilmoituksen moneen otteeseen totesin, että todellakin: tällä kertaa huippuvalmennukseen pääsyn kriteerinä ei kerrankin ollut jo korkeammissa luokissa kisaamista. Niinpä olemme tällä viikolla olleet kiireisiä, kun on pitänyt nauhoittaa ennakkotehtäviä. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että koskaan nollaratoja tekemätön koirakko tiimiin huolittaisiin, mutta sanotaanko, että repeäisin riemusta jo siitäkin, jos pääsisimme suuren seulan läpi kotihallissa järjestettävään valintatilaisuuteen. Se olisi meille jo suuri luottamuksen ja uskon valaja: että meissä on jokin mahdollisuus, vaikka se ei tulosten tasolla näykään.



Kuvissa näkyvät ainakin pinaatin, papujen, korianterin, basilikan,
kesäkurpitsan, retiisien, salaattien ja pinaattikiinankaalin (pak choin) alut.


Huomenna lähdemme töiden jälkeen pienelle, mukavalle mökkilomalle, jota varten kauppalistat grillattavista, ristisanatehtävät sateen varalta ja uimakamppeet alkavat olla kasassa ja yhtä valmiit lähtöön kuin mekin! Reissusta palattuamme tuleekin olemaan mukavaa nähdä muutos kasvimaalla! Seuraava viikonloppu meneekin sitten kaksipäiväisissä kisoissa Raumalla Hoinan kanssa yhdistettynä vanhojen ystävien tapaamiseen. Ei huono heinäkuun alku! :)

tiistai 26. toukokuuta 2015

Kuin joulu keskellä kesää



Saimme eilen kotimaisilta Hau-Hau Championilta ja Planet Pet Societyltä sponsoripaketin tuotetestaukseen. Olemme olleet viime vuosina aktiivisia kyseisten tuotemerkkien kannattajia, ja nyt saimme testaukseemme vielä itsellemmekin vieraita tuotteita. Kaikkien mahdollisten kalliidenkin ruokakokeilujen jälkeenhän meillä syövät tällä hetkellä sekä omat koirani että etälauman cavalierkaksikko joko Planet Pet Societyn tai Hau-Hau Championin ruokaa - aina sen mukaan, kumpaa on helpommin saatavilla. Kalliimmillakin ruuilla yhdellä on ollut ripulia, toisella kaksinkertaiset ulosteet ravintomäärään verrattuna ja kolmannella korvat likaiset ja silmät rähmineet, mutta toistaiseksi nämä merkit ovat sopineet parhaiten kaikille. Sitä paitsi on helppoa käydä kotona kylässä ja cavalien vierailla täällä, kun ei tarvitse kuljetella ruokia mukana. :)




Itse postipaketti oli melkoinen yllätys, sillä hetkessä olohuoneemme oli kuin joululahjojen avaamisen jäljiltä! Paketissa oli mukana ruokaa niin nappuloina, koiranmakkaroina kuin märkäruokinakin, luita, hammas- ja muita herkkuja, pari lelua, pari hihnaa, pari tuubikauluria, aktivointipeli, kanafileitä, hampaidenhoitosetti sekä Furminaattoria muistuttava pohjavillahara. Näistä etenkin kahdelle viimeksi mainitulle meillä on ollut suorastaan huutava tarve, joten ne pääsevät varmasti aktiiviseen käyttöön. Tuubihuivista itse innostuin aivan täysillä, sillä korvani alkavat särkeä herkästi kevyessäkin tuulessa, minkä vuoksi pidän aina treeneissä vastaavaa hiuspannaksi taiteltuna. Ruuista puolestaan yksi koiranmakkara on jo vedetty kitusiin kauheaa vauhtia, ja ilokseni kummankaan koiran vatsa ei tykännyt kyttyrää vaihtelusta, ja ulosteetkin olivat tänä aamuna yllättävän pienet. Lisäksi on kai pakko myöntää, että olen itse aivan rakastunut märkäruokien tuoksuun, joten niitä on ihan kiva annostellakin! :D Pienemmät märkäruokapaketit saavat odottaa seuraavaa hakuilukertaa, koska ne ovat kooltaan täydellisiä palkkapurkkeihin jaettaviksi.






Alun poseerausten jälkeen annoin Hoinalle ja Chhainalle vapaat kädet valita tuotekasasta kiinnostavimman asian, ja yllätys yllätys molemmat säntäsivät saman kahisevan pehmolelun kimppuun. Lelu joutuikin sellaiseen käsittelyyn, että tiesin sen olevan säpäleinä alta aikayksikön, mutten raaskinut kieltää toisilta huvia. Nyt apina on jo kädetön mutta aivan yhtä rakastettu silti! :) Lisäksi vesileluksi tarkoitettu kumiluu oli Chhainalla illalla unikaverinakin, ja kesällä se pääsee takuulla mökillä testiin houkuttelemaan Chhainaa uimaan.




Koska en jostakin kumman syystä epäile ruokien ja herkkujen maittavuutta meidän likoillemme, päätimme kokeilla niiden sijaan heti uutta peliä. Chhaina oli puisen pelin kanssa vähän liian kovakourainen, joten sille muovinen olisi ehdottomasti ollut parempi. Hoina sen sijaan osasi ottaa tyynemmin, mutta yhtä kaikki kumpikin sai pelin pelattua melko nopeasti muttei liian helposti. Pohjaan olisin kuitenkin ehdottomasti toivonut jonkinlaisia liukuesteitä! Seuraavaksi peli saakin lähteä Loviisaan cavaliereiden testiin, mistä toivottavasti siitäkin saamme sitten videoita blogiin. Etälauman testiin lähtee myös yksi märkäruokapaketti, viljaton kalanappulapussi sekä pienten koirien versiot hammashoitotikuista. Aion kyllä salakavalasti napata nappulapussista kerta-annokset kokeiluun meidänkin likoillemme, mutta koska Finalla on aina ollut laumamme huonoin maha, on kaikista mielenkiintoisinta antaa sen kokeilla ensimmäistä kertaa viljatonta ruokaa. Sillä kun on ollut koko elämänsä ajan kaikkien ruokien kanssa välillä närästystä.



Nämä lähtevät seuraavalla maitojunalla Finan ja Nelsonin testattavaksi!


Hammas- ja turkinhoitovälineistä kirjoitan myöhemmin oman postauksensa, sillä ajattelin tehdä molemmille tytöille viikon hammaspesukuurin ennen- ja jälkeen-kuvien kera. Eilen oli jo ensimmäinen pesukerta, jota ennen tietysti valokuvattiin kummankin poskihampaat. Hammaskiveä ei kummallakaan onneksi ole, mutta raakojen luiden jäätyä harvinaisemmiksi hampaat ovat kyllä alkaneet kellertää molemmilla. Näistä siis tulossa lisää myöhemmin!






Lopuksi minulla on vielä ilo ilmoittaa, että pieni osa (kuva alla) sponsoripaketistamme arvotaan ahkerimpien lukijoidemme kesken! Osallistua voit kommentoimalla tähän merkintään, mitä Hau-Hau Championin tai Planet Pet Societyn tuotetta sinä suosittelisit tai voisit tämän merkinnän perusteella kokeilla. Osallistumisaikaa on kuun loppuun eli sunnuntaihin 31.5. klo 23:59 asti! :)


 

Tämä pieni paketti arvotaan merkintään kommentoineiden kesken!


Merkintä on kirjoitettu yhteistyössä Hau-Hau Championin ja Planet Pet Societyn kanssa.


         

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Uusin silmin



Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet melko tylsät mutta opettavaiset. Olen maannut puolitoista viikkoa sohvalla ensin kuumehorroksessa, sitten kamalassa nuha- ja yskätaudissa ja lopuksi kolmiolääkehuuruissa. Koirat eivät ole puoleentoista viikkoon päässeet kuin pari kertaa kunnon lenkille, kun olen saanut lenkitysapua. Ne ovat pääasiassa siis maanneet puolitoista viikkoa sisällä. Tänään, kun olen pystynyt olemaan ensimmäistä päivää koko päivän joten kuten jaloillani, kaksi kuolinvuodettani ovat olleet vielä yllättävänkin varattuja! Olen aina tiennyt, etteivät koirani ole useista tylsistä päivistä moksiskaan, mutta että ne ovat maanneet kanssani sängynpohjalla melkein kaksikin viikkoa - eivätkä ne ole vain sietäneet sairaslomaa vaan oikeasti nautiskelleet: venytelleet, vetäneet hirsiä ja kääntäneet kylkeä aina vain makeampaan asentoon!



Arvaako kukaan, miksi likkojen uusi yhteinen kutsumanimi on bedbugs? :D


Lisäksi minun on pitänyt jo muutama viikko sitten kirjoittaa Hoinasta. Muuton jälkeinen stressaaminen ja Hoinan ongelmien pohdinta päättyi lähestulkoon täysin siihen surkuttelevaan blogimerkintään noin kuukausi sitten. Ehkä tuo koira osaa lukea ja tajusi, että nyt hihnan toinen pää on tosissaan huolissaan. Tai ehkä muutosta on vain kulunut tarpeeksi aikaa ja kaikki äärioireilu johtuikin vain muuton aiheuttamasta stressistä. Välillä minusta on tuntunut siltä, että joko Hoinalla, minulla tai meillä molemmilla on jonkin sortin rajatilahäiriö - onko koira helppo ja ihana vai vaikea ja kamala? En ole tiennyt, olenko minä niin sekaisin, että kuvittelen Hoinalle ominaisuuksia, joita sillä ei ole, liioittelenko vain. Joka tapauksessa nyt, kun kaikki tutut ja tuntemattomatkin ihmiset ovat kommentoineet Hoinan muuttunutta käytöstä, uskallan uskoa omat havaintoni todeksi. Hoinasta on tullut ihana ja rento - rennompi kuin koskaan.

Näinä menneinä sairaslomapäivinä olen nähnyt Hoinasta aivan uusiakin piirteitä. Edellisessä kodissamme Hoina oli toisinaan poissaollessamme selvästi säikähtänyt jotakin, koska se oli välillä kotiintullessamme hermostuneen ja pelokkaan oloinen. Se käytännössä asui neliömetrin kokoisen ruokapöytämme alla eikä välttämättä tullut edes kurkistamaan, kun tulimme kotiin päivän päätteeksi. Siksi tällä viikolla on ollut ihana nähdä, miten Hoina on syvässä unessa aivan keskilattiallakin ja missä tahansa huoneessa jalat taivasta kohden, eikä välttämättä edes herää, vaikka itse liikkuisin kotona huoneesta toiseen. Lisäksi sen säikkyminen ja unen pelokas keskeytyminen on jäänyt lähes kokonaan pois. Kaiken kukkuraksi lenkit koirien kanssa ovat olleet nykyään aivan ihania, ja olen voinut olla aidosti ylpeä upeasti hihnassa kulkevasta paimenkaksikostani.

Rentous on näkynyt myös siinä, että Hoinasta on tullut melkein pahempi kainaloinen kuin Chhaina on! Enää en pysty arvaamaan, kumpi koira aamulla venyttää itsensä selkääni vasten ollessani vielä puoliunessa. Lisäksi Hoina uskaltaa nykyään jopa nukahtaa syliin ihan kunnolla, kun se on yleensä pienestäkin hipaisusta ottanut muristen hatkat ja mulkaissut tönäisijää todella pahasti. Reilu viikko sitten äitini totesi kotona käydessämme, että minulla on maailman ihanimmat koirat, ja silloin olin haljeta onnesta, sillä äiti on välillä ollut helisemässä perheen suuremmassa talossa suurempia leikkejä leikkivien koirieni kanssa. Ennen Hoina reihaantui rapsutuksistakin eikä millään malttanut olla rauhassa - nyt se istui äidin rapsutellessa sitä nätisti tai kiipesi äidin syliin ja huokaisi syvään rapsutuksista nauttien. Äitikin näki siis selvän muutoksen.

Minulla todella on maailman ihanimmat mukelot, ja olen niin onnellinen, että Hoina näyttää selvästi onnellisemmalta! Loppujen lopuksi siis muutto taisikin tehdä Hoinalle hyvää, vaikka aluksi otimmekin takapakkia. On toki olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että edellisessä kodissamme oli oikeasti jotakin outoa, kuten herra B on alusta asti epäillyt: meillä itsellämmekin oli nimittäin ajoittain siellä asumisen aikana pahoja univaikeuksia, jotka katosivat samantien uudessa kodissa. Kuulostaahan se hassulta, mutta toisaalta jos jokin siellä vaikutti meihin, niin miksei se olisi vaikuttanut herkkis-Hoinaan?




Koska arjesta on tullut viimeisen kuukauden aikana lähes juhlaa, olen nauttinut Hoinan kanssa tokoilustakin aivan uudella tavalla. Lähtökohtani treeneihin on ollut tuloksellisuuden ja suoritussuunnitelmien sijaan vain se, että koiran itsevarmuus kasvaisi tokossakin ja että se näyttäisi nauttivan treeneistä. Saimmekin viikko sitten meilitse tiedon tokokokeeseen yllättäen pääsystä, joten huolimatta sairasteluni takia täydellisestä treenin puutteesta näin juuri kokeen alla olemme huomenna illalla menossa testaamaan hauskaa yhteistyötä myös avoimeen luokkaan! Tuloksesta viis - haluan vain, että tuomari sanoisi meille jotakin positiivista yhteistyöstämme, sillä siihen on nyt panostettu enemmän kuin koskaan. :) Koetta ennen saan kuitenkin jännittää vielä huomista, ensimmäistä työpäivääni uudessa kesätyössä, koska valitettavasti sairastelu siirsi myös töiden alkua muutamalla päivällä. Aivan kunnossa en ole vieläkään, mutta sain luvan mennä töihin nuhassa ja yskässäkin, joten pääsen vihdoin aloittamaan!

lauantai 2. toukokuuta 2015

Iloja ja suruja

Loma! Meillä alkoi nyt vapusta viikon yhteinen ja minulla henkilökohtaisesti kahden viikon loma ennen kesätöiden alkua. Vapun vietimme yhdessä kaverini Miran kanssa Turussa - aattona kotona herkutellen ja Cluedoa pelaten ja vapunpäivänä Vartiovuorella piknikistä hyvässä säässä nauttien. Eilen ajoimme sitten jo Loviisaan parin yön välietapille ennen huomisia Hoinan agilitykilpailuja ja viikon mökkilomaa. Suunnitelmissamme on tehdä parin yön telttavaellus koirien kanssa, joten varautukaa ensi viikolla huimaan seikkailukertomukseen, mikäli sää ei pilaa suunnitelmiamme. :) Lisäksi on pakko päivittää Hoinan lenkkikuulumisiakin: viimeiset kolme viikkoa ovat menneet loistavasti, ja olemme voineet tehdä pitkiäkin lenkkejä vilkkaidenkin teiden varsilla ja kolisevalla teollisuusalueella!




Sitten hieman huonompiin uutisiin, joiden takia koko vapun juhliminen olisi varmasti jäänyt väliin, ellei sen ohjelmaa olisi etukäteen ollut suunniteltu. Viikko sitten ollessani Vääksyssä kasvattajan peruskurssilla, sain Herra B:ltä surullisen tiedon, joka on takuulla saavuttanut jokaisen meistä kuluneen viikon aikana. Nepalin maanjäristys ja sen jokapäiväiset jälkijäristykset ovat laittaneet suuren osan kaikesta infrastruktuurista maantasalle, ja valitettavasti myös ihmisuhrien määrä on ollut järkyttävän suuri. Nekään, joiden koti on vielä pystyssä, eivät uskalla mennä koteihinsa vaan nukkuvat teltoissa aukeilla paikoilla, sillä jälkijäristykset eivät ota loppuakseen.

Luojan kiitos Herra B:n perhe ja koti on kunnossa, vaikka järistyksen keskus olikin hänen kotimaakunnassaan. Kulunut viikko on kuitenkin ollut todella raskas, kun joka kerta puhelimen soidessa sitä pelkää pahinta. Tilanne hyväonnisillakin on maassa todella huono ja epävarma. Jos siis karkkipäivä tuntuu turhalta näiden uutisten jälkeen, voit auttaa ihan jo pelkästään lahjoittamalla karkkirahasi yhdeltä viikolta Nepalin maanjäristyksen uhreille, selvinneiden sekä fyysiseen että henkiseen hoitoon sekä tulevaisuudessa jälleenrakennukseen. Vaikka näihin kamaliin uutisaiheisiin turtuu hyvin nopeasti, hätä siellä ei häviä minnekään - esimerkiksi edellinen suuri jälkijäristys on ollut tänään. Tässä on yksi mahdollinen tapa lahjoittaa suoraan valikoidusti Nepaliin. On ollut hienoa nähdä, miten aktiivisesti nepalilaiset täällä Suomessa ovat tukeneet toisiaan ja rynnänneet vapaaehtoisiksi kaatosateeseen rahalippaiden kanssa. Joka kerran lippaaseen rahaa laittaessani olisin halunnut halata kerääjää, enkä ole voinut olla synkistelemättä: entä jos juuri hän on menettänyt kotinsa, rakkaansa tai perheensä tai pahimmassa tapauksessa kaikki kolme kerralla?






Lopuksi vielä taas hieman positiivisempi ilmoitusasia: Hapsutassu.com on valittu mukaan Suomen ensimmäiseen blogiportaaliin, Hurttahuoneeseen! Portaali on vasta aloittelemassa toimintaansa, joten lisätietoa tästä yhteistyöstä tullee myöhemmin. Nyt me painumme lomailemaan!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Hyvä viikko

 

Kuva © Katri Pietilä


Hoinalla on ollut hyvä viikko. Olemme voineet tehdä useampanakin päivänä jopa huikean kolmen kilometrin lenkin ilman, että Hoi olisi säikähtänyt matkan varrella - mutta mikä parempaa, ei vain niin, vaan myös niin, että se on kävellyt löysin hihnoin, haistellut ja oikeasti nauttinut lenkistä! Matkalla olemme törmänneet kiljuvaan laumaan päiväkotilaisiakin, eikä sitten taas sellainen ole Hoinaa haitannut yhtään. Koska koko mennyt viikko on ollut niin mukava, olen jo alkanut toivoa, että kaikki ne alun pelot tai yleinen epäluuloisuus olisivat vain johtuneet paikan uutuudesta eli Hoinan luonteenomaisesta reaktiivisuudesta ynnättynä tavallista korkeampaan stressiin. Tämä viikko vaan on ollut pitkästä aikaa niin miellyttävä ja itsellekin lenkeillä nautinnollinen, että teen kaikkeni, jotta tämä kehitys jatkuisi! Pitkiähän eivät nuokaan lenkit ole, mutta tuon matkan pystymme vielä pujottelemaan puistoissa, kuntopoluilla ja pikkuteillä. Jos ensi viikkokin jatkuu yhtä hienosti, voisimme koittaa jatkaa kuntopolkuja pidemmällekin. Joka tapauksessa on ollut ihanaa, kun ei ole välttämättä tarvinnut sanoa koirille juuri sanaakaan, vaan on voinut kiireettä antaa niiden haistella ja kuunnella itse linnunlaulua. :)

Chhaina taas aloitti puolitoista viikkoa sitten juoksunsa. En muista, mainitsinko asiasta täällä jo pari kuukautta sitten, mutta jos mainitsin, ne olivat vain jotkin haamujuoksut tai kenties Hoinan alkavia piskoja. Niinpä pikkulikka on nyt ollut treeneistä sivussa, kun taas Hoinan kanssa ollaan käyty agissa ihan kahdestaan. Ihanaa luksusta välillä! :) Lisäksi tänään tulimme Hoinan kanssa Loviisaan viikonloppuvisiitille. Chhainan jätin suosiolla Turkuun, ettei Nelsonia tarvitse stressata juoksuisella nartulla, sillä ainakin Finan juoksuihin se on reagoinut selvästi leikattunakin. Hoinalla onkin luvassa melkeinpä harrastusleiriä vastaava viikonloppu, sillä tarkoitus on tokoilla, käydä agilitaamassa ja hömppähakuilemassa sekä heitellä vielä frisbeetä, jos tuuliolot sen sallivat.



Kuva © B. Ghimire


Itse pääsin eilen yliopiston KV-siiven peesissä vierailemaan Turun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, mikä oli vähän kuin lapsi olisi päässyt karkkikauppaan, vaikka sanonta tilanteeseen nähden on hieman epäkorrekti. Karkkikauppa tuo paikka oli nimenomaan vain omasta näkökulmastani, koska pääsin kuulemaan hurjan paljon juuri sellaisesta työstä, joka itseäni tulevaisuudessa kiinnostaa, ja kyselemään vielä pääni tyhjäksi. Tunne oman alan löytämisestä on mieletön! Toisaalta kokemus ei tietysti todellakaan ollut vain innostava vaan myös silmiä avaava ja pysäyttävä. Kun kuulin, kauanko ihmiset saattavat pahimmillaan olla jo pelkässä päätöksenodotusprosessissakin, mietin monta kertaa, miten paljon siinä menee elämää hukkaan, miten pelottavaa kaikki voi tällaisen tulijan näkökulmasta olla ja mitä kaikkea muuta voisi tehdä, jos asiat olisivat toisin eikä tarvitsisi olla järjestelmän heittopussina. No tietysti kaikki on suhteellista; heittopussiuskin voi olla - ja ideahan tietysti on, että se olisi silti - pelastus.

Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni hakeutumassa suoranaisesti mihinkään auttamistyöhön, kuten hoitoalalle, mutta tällaisten inhimillisten, laajojen elämäntarinoiden suhteen haluaisin kovasti saada edes yhden tarinan hieman onnellisemmaksi. Haluan, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Toki samanlaista auttamistyötä on paljon muunkinlaista, mutta jo sivusta huomattavasti prosessillisesti ja henkisesti kevyempää työ- ja opiskeluperäistäkin maahanmuuttoa seuranneena tämä on aika luonnollinen valinta. Eli elämälläni on vihdoin suunta ja niin edelleen. :D Nyt kaikenlaista intoa puhkuen voinen painua pehkuihin, jotta pääsen aamulla ihmisten ajoissa usuttamaan ukkoja katoamaan metsään, jotta Hoinalla olisi hauskaa! Lennokasta viikonloppua!

torstai 9. huhtikuuta 2015

Sisäinen kauneus on ulkoista tärkeämpää

...niin myös tässä tapauksessa! Saapa nähdä, mitä kaikkea tämän neidin varalle vielä keksitään! ;)



maanantai 23. maaliskuuta 2015

Epävirallisesti terve


"Vaikka mää olenki tämmöne reilu kokone tapaus ni emmää pal paina!"


Chhaina kävi perjantaina neljän sisaruksensa kera Tampereella luustokuvissa. Koko sakki sai hienot tulokset ja terveet kuvat, joista Chhainan omat olivat eläinlääkärin mukaan vieläpä kaikista parhaat! Kuvautin lonkat, kyynäret, olat ja selästä LTV- ja VA-lausuntoihin vaadittavat kohdat. Kennelliittoon kaikki lähti priimana, eli A/A, 0/0 jne., ja jos nyt eläinlääkärin ylistykseen Chhainan luuston kelpaamisesta terveen koiran malliesimerkiksi on yhtään luottaminen, samoja tuloksia odotellaan takaisinkin päin. :)




Koko loppupäivä menikin sitten lapsosella aivan hiprakassa. Kotona vielä 8h nukutuksesta heräämisestä Chhaina seisoi aivan vinossa mutta muisti kyllä tapansa mukaan olla vinossakin kerjäämässä nappulaa kippoon ruoka-aikaan! Se on kyllä niin ihana tapaus, että ei paremmasta väliä! Odotin jo, että joku vika siinä on oltava, edes luustossa, mutta tyyppi sen kun täydellistyy entisestään. Nytpä siis, kun luustokin on terveeksi todettu, voimme hyvin mielin lähteä illalla ensimmäisiin agilityn möllikisoihimme. :)



Molemmat peltokuvat © B. Ghimire