Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilonaiheita. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilonaiheita. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Purna Purre Purnelius Purnauskis

On melko vaikeaa palata blogin ääreen, kun ei ole ikuisuuksiin kirjoittanut. Kaikki uudemmat kuulumiset liittyvät niihin vanhoihin kuulumisiin, jotka nekin pitäisi kertoa. Siksi en edes yritä lähteä moiseen, vaan aloitan vain yhdestä aiheesta - siitä, joka on tuonut elämääni eniten aitoa iloa sitten pitkään aikaan.
Aloitan Purnasta.




Purna on yksi suuri onnenpotku. Sille oli asetettu varmaan tähänastisista koiristani tarkimmat luonnespeksit jo ennen syntymäänsä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä tiesin kaikin puolin, millaisen koiran haluaisin ja millaista en. Juuri tällä kertaa etsin ennen kaikkea iloista ystävää. Ilon kaipuu jäi rakkaan Finan jälkeen kaihertamaan. Vaikka muutkin koirani ovat toki omalla tavallaan iloisia, sellaista finamaista aitoa tuhannen riemua pelkästä olemassaolostani en tunnista muista koiristani. Ehkä siihen liittyi niin vahvasti kaikkea muutakin minun ja Finan yhteisestä matkasta, että vaikka samanlaista iloa joku muu koiristani ilmentäisikin, en ehkä tunnistaisi sitä samankaltaiseksi. Ilon toive oli niin suuri, että saatoin alitajuisesti karsia vaihtoehtoja pelkästään sen perusteella. Shelttejäkään koskevat stereotypiani eivät olleet yleisellä tasolla kovin mairittelevia, mutta se on nyt enää tässä vaiheessa toissijaista. Tärkeintä ja hienointa on se, että Purna on iloisin sheltti (ja ehkä myös ylipäätään koira), jonka olen ikinä tavannut.

Toinen kriteeri pennulle oli tietysti, että sen vanhemmat olisivat kaikin puolin järkipäisiä ja arjessa helppoja. Minua ei myöskään tällä kertaa haittaisi, jos koko olisi vaihteeksi pienempi. Rodun tuli myös olla harrastuskoirapotentiaalinen tavalla tai toisella. Minulle olisi kuitenkin sopinut yhtä lailla harrastuscavalier kuin harrastusbordercollie, eli tämä kriteeri oli aika löyhä. Huomasin tosin pian, että paimenkoirat olivat totuttaneet minut liian hyvään, ja lopulta listallani oli monia yllättäviäkin ominaisuuksia, joista en enää olisi osannutkaan luopua. Lähellä irti pysyminen ilman sen kummempaa opetusta oli yksi näistä.




Tähän taloon ei pentua tule ilman, että kohtalolla olisi näppinsä pelissä

Etsin tietynlaista yhdistelmää, en rotua. Siksi minulla oli harkinnassani yksi cavalierpentue, yksi bordercolliepentue, kaksi kooikeripentuetta, yksi mudipentue ja kaksi shelttipentuetta. Muutama ihminen taisi minulle ääneen ihmetelläkin, tiedänkö itsekään, mitä oikein halusin. Tiesin! En olisi odottanut mainituista roduista samantyyppisiä koiria, en tietenkään, mutta jos mistä tahansa näistä olisi löytynyt minulle sopiva järkipäisen ja sosiaalisen oloinen yksilö, olisin huolinut minkä tahansa omakseni. Päätin taas antaa vähän kohtalonkin päättää, minkä koiran se minulle tällä kertaa antaisi – onhan se Hoinan ja Chhainankin kohdalla puuttunut peliin aika lailla. Omat epäröintini saivat minut myös kieltäytymään jo yhdestä onnenpotkusta, sillä silloin oma pentuun liittyvä tunneprosessointini oli kesken ja ajankohta ihan vain parin viikon marginaalilla huono. Kieltäytyminen kadutti ja harmitti, sillä näytti jo, että pennulle otollisin aikaikkuna ehtisi sulkeutua ja seuraava sopiva hetki siirtyisi hamaan tulevaisuuteen. Sitten päätin vielä yhtenä iltana tehdä hakuja netissä. Löysin yhden kiinnostavan yhdistelmän (sen toisen mainitsemistani shelttipentueista), mutta uskoin olevani siihen jo aivan liian myöhässä...

Kohtalo avitti minua taas. Kun vain uros näytti tuosta yhdistelmästä mahdolliselta ja sellaiseen päätyminen olisi vaatinut tällaisen narttulauman kanssa suurempaa harkintaa, joku (jolle olen ikuisesti kiitollinen) vetäytyi pennunotosta. Niinpä kasvattaja tarjosi minulle tyttöä. Olimme käyneet katsomassa pentuja jo ennen tätä peruutusta, ja silloin heti pentuhuoneeseen päästyämme juuri tytöt ryntäsivät heti pentulaatikosta syliin kiipeilemään. Vaikka tilanteeseen sekoittui jo tuttuun tapaan jännitystä ja valinnan kauhua, se tärkein ja aiemmin vielä puolitiehen jäänyt reaktio tuli heti. Koko sydämeni muljahti riemusta ja huusi sisälläni "OTAN!" – olinhan sitä paitsi jo urosmietinnöissäni manannut, että minun ei tarvitsisi hetkeäkään miettiä, jos vain tarjolla olisi tyttö.




Elämäni paras heliumpallo

Purna on edelleen kuin se kolmiviikkoinen napero silloin, sylissä ja ylipäätään ihmisten päällä ilmiömäisesti ja tasapainotellen kiipeilijä. Vuorikauriiksi sitä kutsummekin. Kiipeilyn lisäksi se haluaa fyysistä läheisyyttä, koko ajan. Se ei silti todellakaan ole mikään ärsyttävä huomion kerjääjä tai itsensä tyrkyttäjä (sellaistahan meillä ei vielä olekaan...! :D) vaan pikemminkin vaivihkainen läsnäolija – niin vaivihkaa kuin koira nyt voi kyljen tai mahan päällä maata sängyssä, istua jalkojen välissä vessassa tai maata kylpyhuoneen matolla suihkuvahtina. Se saa minut tuntemaan itseni erityiseksi ja tärkeäksi aina siitä hetkestä alkaen, kun aamulla ensimmäisen kerran silmäni avaan, joka päivä. Päivä ei vaan voi alkaa huonosti, kun joku jo aamulla ilahtuu heräämisestäsi! Missä minä olen, on myös Purna.

Purna itse tuntui kiintyvän minuun ylipäätään nopeammin kuin mikään pentuni koskaan. Minusta tuntui, että jo alle vuorokaudessa se piti minua omana ihmisenään. Lisäksi jo heti alussa se on luottanut siihen, että minun seurassani on turvallista, minkä vuoksi se on ollut sinut kaiken kohtaamamme kanssa. Näistä (ja varmaan rodunvaihtoon liittyneistä ristiriitaisista tunteista ja onnistuneen valinnan helpotuksesta) johtuen minulle onkin syntynyt niin vahva ja ainutlaatuinen side pieneen pentuseeni, että sydän syrjälläni jopa hieman säikyn sen lävistävyyttä.

Purna ei ole kuin varjo. Varjo katoaa auringon mennessä mailleen tai pilvien taa. Purna ei katoa koskaan. Pikemminkin se on kuin hiljainen hengitys. Siinä se on, lähelläsi kevyesti koskettaen, osa sinua koko ajan, vaikket sitä huomaisikaan.

Jos Purna on vuorikauris ja hiljainen hengitys, se on myös superpallo. Silloin sen huomaa! Toista yhtä kevyesti bouncaavaa koiraa kuitenkin ilman älytöntä hyppelyä en ole tavannut. Jo pikkupentuna koppailin sitä ilmasta, ettei se laskeutuisi huonosti yksittäisistä riemunvolteistaan. Se rakastaa myös ottaa koko huoneenmitan kiihdytyksen ja pompahtaa suoraan syliin soffalle hirveällä vauhdilla ja tohinalla, mutta silti niin viattomasti, kevyesti ja iloisesti. Että kato mä tulin nyt! Näin se hyppäsi myös suoraan ystäväni kahvikupilliseen yhtenä kauniina päivänä.




Pelottavan ihana

Ihmeellisintä Purnassa on kuitenkin sen oppimis- ja keskittymiskyky yhdistettynä vielä tuohon erityiseen suhteeseen, joka välillemme on muodostunut. Purna on alusta asti ollut lupaavimman oloinen harrastuskoirani kaikista tähänastisista. Tämä havaintoni on kantanut jo heti luovutusiästä ainakin nyt tänne pian 8kk ikään. Purnan kanssa voi joskus unohtaa kouluttavansa koiraa, kun se tuntuu tarjoavan aina vain juuri kulloinkin haluamaasi asiaa heti, äkkäävän kerrasta palkkaan ja toimintoon liittyvän syy-seuraussuhteen ja siten oppivan hurjan isoja asioita ihan hetkessä. Muutenkin minulta on kyllä täysin mennyt ohi, että minulla olisi ollut pentua talossa – niin helppo tulokas Purna on ollut. Ja koska minulla on nyt se tilanne, että Purnalle ei ole tulossakaan mitään erityisiä tavoitteita, ainoastaan yhteistyötoiveita, niin juuri nyt tahdon vain olla kiitollinen ja toivoa, että jokapäiväinen ilahtuminen ja yhdessäolo pienen Purnan kanssa on vasta aivan alussa. Jospa voisimme yhdessä opetella kaikenlaista mukavaa jopa seuraavien 15 vuoden ajan.

Tiedän jo nyt reilun puolen vuoden yhdessäolon jälkeen, että en ehkä koskaan tule saamaan toista yhtä valloittavaa ja oppivaista koirapersoonaa. Purna ei vastaa mitään stereotypioitani rodustaan, pennuista yleensä tai koiran kouluttamisesta. Se on pikemminkin vähän kuin henkieläin, joka aidosti ilahduttaa ihan omana itsenään, aidosti ilahtuu minusta omana itsenäni ja joko valvoo tai nukkuu vierelläni joka hetki. Siinä on jotakin kissamaisen, koiramaisen ja inhimillisen sekoitusta niin, ettei sitä tahdo pentuna tai eläimenä pitääkään. On aivan kuin sille olisi joku jo syntymässä kertonut, mitä saa ja ei saa tehdä, sillä se ei ole koskaan edes kokeillut sammutettavia käytösmalleja kotona. Ja mikä parasta, Purna sanoo "okei" jäädessään yksin ilman muita koiria, se sanoo "okei" jäädessään yksin muiden koirien kanssa, ja se sanoo "okei, mun vuoro jo" toisten koirien kynsiä leikattaessa. Lisäksi se sanoo "okei" kaupungissa, "okei", kun raketti pamahtaa ihan lähistöllä ja "okei, sanokaas mihin suuntaan, niin minä meen eeltä" messuhallissa.

Laumaankin Purna on solahtanut täydellisesti. Chhainaa Purna on pitänyt äitinään ensi kohtaamisesta lähtien, ja kunhan Hoina sai itse sanella Purnalle tutustumisen ja kanssakäymisen ehdot, nyt Purna palvoo Hoinaa idolinaan. Lenkillä ne menevät kylki kiinni toisen kyljessä, ja aamuisin Hoinan tullessa sängyn viereen Purna läpsii sitä tassuilla naamalle kuin rumpusoolossa: "Hoina-täti! Hoina-täti! Kato Hoina-täti! Täältä pesee Hoina-täti!"




Tavallisesti pentua kriteerien mukaan etsittessä on aina turvauduttava realismiin: itse voi tehdä paljon, silti kaikkea ei yleensä kuitenkaan saa, ja odottamattomat asiat voivat muuttaa hyvänkin alun toiseksi. Perheemme tähänastisten kahdeksan koiran ja yhden pentueen kasvattamisen kokemuksella tiedostan nämä asiat paremmin kuin hyvin, ja olen kokenut ne myös käytännössä. Juuri siksi tämä kaikki tuntuukin niin äimistyttävältä. Miten koira voi olla niin pedantisti "check" jokaiseen kriteerilistan kohtaan? Ja miten jo pennun kolmannen päivän kohdalla uudessa kodissaan voi tulla se tunne, että tähän koiraan minulla on erityinen suhde ja sillä minuun, kun yleensä tällainen tunne tulee ehkä puolen vuoden tai vuoden ikäisen koiran kanssa?

Vastaus on tällä kertaa hyvinkin mustavalkoinen, tuijottaa pilke silmäkulmassa suoraan minuun: "Näin!" ja hyppää kujeillen maailman parhaan mustekalalelun kimppuun.




Tähän tarinaan ei sanota vielä pitkään aikaan "sen pituinen se".


torstai 7. syyskuuta 2017

Paljon ei mitään kummempaa


Kuva © Miikku Pietilä


Ihan ensiksi pahoittelen suuresti sivujemme aiempien kuvalinkkien tuhoutumista. Photobucket keksi yhtäkkiä ilman varsinaista varoitusaikaa rikkoa kaikki kuvalinkit ja muuttaa käyttöoikeuksiaan niin, että jatkossa kuvien linkittäminen kolmansille sivustoille kuuluu vain maksulliselle puolelle. Tämä ei koskenut vain tulevia linkkauksia vaan kaikkia aiempiakin, mikä on saanut ihmiset ympäri maailmaa raivon valtaan, kun heidän vuosien työnsä on yhdessä yössä pilalla. Kieltämättä sama fiilis oli itselläni, ja siksi tänne blogiin kirjoittaminen on tuntunut kovin raskaalta ajatukselta. Mitä sitä enää kirjoittamaan, kun kaikki muistot ja reissupäiväkirjat kuvineen pitäisi linkittää uudelleen jokaista kuvaa myöten?

Hulluinta kaikessa on se, että Photobucketin maksullinen puoli kustantaisi monta sataa euroa vuodessa. Näin ollen suurimmalle osalle käyttäjistä se ei ole vaihtoehto. Pelkästään melko tuoreiden ja vähäsisältöisten Minoon sitte -sivujen korjaamiseen meni useita täysiä päiviä, joten luultavasti jätän tämän blogin tällaiseksi, ja toivon, että ihmisten palautteet ja boikotit toimisivat ja Photobucket tulisi järkiinsä. Jostakin syystä jotkin palveluun liitetyt kuvani ovat alkaneet näkyä uudelleen tai linkit eivät niissä ole koskaan alunperinkään hajonneet, joten odottelen kai jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi toivoessani, että jonakin päivänä kaikki kuvat näkyisivät taas... Tästä eteenpäin blogin kuvat toki näkyvät, kun lataan ne muualle, mutta valitan, että vanhat kuvat eivät ihan heti tule näkymään - jos koskaan. Ulkoasun ja sivut tulen totta kai korjaamaan jossakin vaiheessa, myös treeniblogin puolella.

Kun nyt tämä masentava paasaus on ohi, kerrottakoon, että täällä ovat kaikki hengissä ja lauma on kasassa - vielä. Mies sai nimittäin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi töitä pääkaupunkiseudulta, joten näin seitsemän seurusteluvuoden ja neljän vuoden yhdessä asumisen jälkeen palaamme taas jonkinlaiseen etäsuhteeseen. Odotan sitä melko sekavin tuntein: muutos voi ehkä tehdä parisuhteelle hyvääkin, kun sitten vähäisempi yhteinen aika tullaan varmasti käyttämään oikeasti yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen, mutta suurimmaksi osaksi se on ikävä ja jopa pelottava. Etenkin oma jaksaminen arjen yksin pyörittämisessä jännittää nyt, kun on jo usean vuoden ajan sen tottunut jakamaan toisen kanssa, ja silti on välillä tuntunut, että vuorokaudesta loppuu aika kesken. Niinpä olenkin nyt ennen muutoksen tapahtumista koettanut jo etukäteen luoda itselleni järkevää arkirytmiä ja jaksamista tukevia tottumuksia, jotta niiden ylläpitäminen olisi sitten myöhemminkin helpompaa.



Kuvat © Miikku Pietilä


Koirille kuuluu varsin hyvää. Chhaina sai jo ennen kesälomia kolmosista pari SM-nollaa, mutta sitten kesän jälkeen hukkasin niin rytmin, uskon kuin fiiliksenkin kisoissa. Siksi olemme nyt ainakin jonkin aikaa kisatauolla. Otin meille pitkästä aikaa ryhmäpaikan ATT:lta, ja jo kolmessa viikossa tekemisen meininki ja etsimäni asenne on alkanut taas löytyä. Suurin kompastuskivi on ollut kepit, joiden sisäänmenoissa on tullut ihmeellisen helppoja virheitä vähän jatkuvasti. Toivottavasti treeniloma vie meitä siinä eteenpäin. Molemmat koirat kävivät myös Miikku-kasvattajalla hierottavina ja kuvattavana, ja tässä merkinnässä kaikki kuvat Hoinasta ja Chhainasta ovatkin Miikun sillä reissulla ottamia. Ihania!



Kuvat © Miikku Pietilä


Hoina jatkaa oman elämänsä parasta aikaa. Se on treenaillut jotakin pientä hömppää joskus ja jouluna mutta muuten vain lenkkeillyt ja nauttinut kesälomasta mökillä. Siitä on tullut läheisyydenkipeämpi kuin koskaan, ja se on ihan koko ajan aivan kaikessa mukana. Niin se on toki ollut aina, mutta nyt siihen on tullut lisäksi vielä se fyysinen läheisyys ja halipula! Aivan ihana kainaloinen! Miten voikin olla niin vaikeaa kuvitella, että vain vajaa vuosi sitten olin aivan epätoivoinen Hoinan hyvinvoinnin suhteen? Nyt tuntuu kuin se olisi syntynyt uudelleen, juuri sellaisena kuin se oli pikkupentuna ennen mitään pelkotraumoja: iloisena, luottavaisena, omistajaansa suorastaan palvovana ja lenkilläkin rentona. Kunpa vain paluuta vuoden takaiseen ei enää ikinä tulisi! Ihan rehellisesti sanottuna jos nyt kuvittelisin, että muistini olisi täysin mennyt ja ainoa Hoina, jonka tuntisin, olisi tämä nykyinen Hoina, minulla olisi täydellinen unelmakoira käsissäni. Sellainen Hoina on aina ollut parhaimmillaan ollessaan. Nyt se tuntuu olevan sitä joka päivä! Ahdistumisista ei ole ollut tietoakaan, eivätkä edes treenit - tai kisat! - ole saaneet Hoinaa ylenpalttisille kierroksille.

Kyllä vain, kävimme myös kisaamassa agilityssä ihan mielenkiinnosta. Halusin vain nähdä, miten kisaaminen sujuu kotihallissa, mahdollisimman treenimäisessä tilanteessa ja nyt kun Hoinan arkielämä on ollut yli puolen vuoden ajan tasapainoista ja suorastaan käsittämättömän helppoa ja ihanaa. Teimme pari ihan tavallisen koiran tavallista ratasuoritusta tuloksilla HYL ja 10, ja kakkosiksi sijoittuneina saimme vielä palkinnotkin kotiin. Tällä toisella radalla nolla ei ollut edes kaukana - yksi rima ja rytmin kadottaminen kepeillä. Kummallakaan radalla ei ilmennyt sinkoilua tai ohjauksiin tulemattomuutta, vaan Hoina oli juuri sellainen kuin se on ollut treeneissäkin. Aktiivisen agilityn loputtua se on kuitenkin keksinyt jäädä kontakteilla jumittamaan niiden alasmenojen yläpäähän, mutta se nyt on minulle enää tässä vaiheessa ihan se ja sama. Varmasti tulen Hoinan kanssa käymään yksittäisiä kotikisoja jatkossakin - etenkin siinä vaiheessa, kun se ensi vuonna pääsee minimaksiluokkaan.



Kuva © Miikku Pietilä


Minä taas kävin vanhempieni, siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kesällä Norjan-roadtripillä, joka oli heittämällä paras ulkomaanmatkani ikinä - olkoonkin, ettei maantieteellinen etäisyys Suomesta ollut sen pidempi. Tarkoituksenani olisi joskus tämän vuoden puolella tehdä tuosta reissusta vielä jonkinlainen reissuraportti, mutta monesta sadasta kuvasta olen ehtinyt käydä läpi vasta kolme... Raporttia voinee siis joutua odottelemaan! Sen sijaan reissuleffa on jo valmis, mutta senkin julkaisen sitten siinä samassa merkinnässä sitten aikanaan. Nyt huomioni vievät taas hetkeksi psykologian aineopinnot ja aikuiskasvatustieteen perusopinnot yliopistolla. Kandiksikin ehdin tässä kesällä valmistua, ja sen kunniaksi olisi tässä tarkoitus piakoin sukulaisten ja ystävien kesken kahvitellakin.

Ja pennut! Meidän pentumme täyttävät viikon päästä vuoden! Niiden tuoreimpia kuulumisia voi edelleen seurata tuolta yläpalkista Kasvatus-linkistä ja sieltä uutisista tai vaihtoehtoisesti Facebookin puolella Minoon sitte bordercollie -sivulta.


 

Passon kuva © Tomi Lotvonen

torstai 28. huhtikuuta 2016

Topteamin jälkeen

Enemmän kuin viimeisestä leiristä halusin kirjoittaa koko kauden jälkeisistä tunnelmista, sillä paljon on tapahtunut puolessa vuodessa ja minun ajattelussani. Itse asiassa niin paljon on tapahtunut, että näin jälkeenpäin minusta tuntuu kuin olisin junnannut viimeiset kuusi agilityvuottani täysin paikoillani juurikaan muuttumatta, vaikka karvaiset kilpakumppanini ovat vuosien varrella vaihtuneet. Edellisen kerran muistan näin täydellisen uuden alun agilityajattelulleni silloin joskus agilityurani alkupuolella, kun tilasin ensimmäisen agility-DVD:ni, joka kumosi kaiken siihen asti oppimani, ja mietin: Tällaistako agility voikin olla?




TopTeam-kaudella ensimmäinen suuri oivallus tapahtui Mikkelin-leirillä valmentajien kyseenalaistettua ansaesteiden olemassaolon. Mitä jos onnistunut rata ei olekaan ansaesteiden välttelyä vaan oikean reitin ohjaamista? Mitä jos silloin ei olekaan ansaesteitä ollenkaan, ainoastaan oikeita ja vääriä reittejä? Niinpä.

Turussa minulle esitettiin pehmeästi käsky alkaa vaatia koiralta enemmän, lisätä sen vastuuta. Minut Sanna päästi tuskistani toteamalla, ettei ohjauksissani ollut mitään vikaa, vaan koiran pitäisi tulla niihin. Siihen asti olin usein pohtinut epätoivoissani, olinko todella niin surkea ohjaaja vai olisiko virhe sittenkin ollut koiran. Koska en osannut päättää, en aina tiennyt kumpaa tulisi treenata, ja marmatin varmuuden vuoksi molemmista.

Henkilökohtaisesti suurimmaksi pelastuksekseni Sanna lanseerasi meille oman alalajimme, Hoina-agilityn. Koin suurta helpotusta, kun joku kouluttaja kerrankin huomasi Hoinan "persoonan" - sen, että ne yleensä hyvät neuvot olivat todellakin kalliit, kun ne eivät meihin juurikaan päteneet. Meidän kohdallamme toistoilla ja treenaamisella ei välttämättä ollut minkäänlaista kehityssuuntaa, tai sitten koira yhtäkkiä ei pystynytkään tekemään sitä, minkä se vallan hyvin tiesi olevan oikein. Hoina tituleerattiin erityisoppilaaksi, jolta olisi fiksua riisua kaikki "normaalit" tavoitteet ja jonka kanssa harrastamista ei paranisi vahingossakaan verrata muihin. Ja mikäpä paikka olisi ollut otollisempi vertailuun kuin TopTeam, jossa jo nyt kansallisen kärjen koirat vetivät suvereeneja nollia ja ne aloittelevammatkin alkoivat hyppiä ylös luokissa ja kolkutella valioitumisen pyhiä portteja! Vaikeaa se silmien sulkeminen olikin, kun oma työ ei vaan näyttänyt johtavan pysyviin tuloksiin.

Viimeinen niitti syöksykierteen hauta-arkkuun oli Seinäjoella Annen kehotus ottaa koiraan etäisyyttä ja treenata sen kanssa yhdessä mutta erikseen. Tämä tarkoitti sitä, että minä en jättäisi treenaamatta, vaikka koira sinä päivänä painelisi aivan omiaan. Minä treenaisin, liikkuisin ja jatkaisin virheistä huolimatta aivan kuin koira tulisi kanssani täydellisesti -  vaikka se sitten luukuttaisikin suoraa täysin väärään suuntaan. Tarvittaessa oikea koira vaihtuisi siis takaisin rataantutustumisen virtuaalikoiraan kädenkäänteessä, eivätkä rahani menisi kankkulan kaivoon silkan "huonon päivän" vuoksi.


Enempää ei tarvittu siihen, että asiat alkoivat muuttua. Kun aloin keskittyä ohjaamaan vain ja ainoastaan oikeaa rataa, saimme Chhainan kanssa täydellisimmän flow-ratamme koskaan kisoissa ja voitimme luokkamme - jopa pari rotutoveria. Kyseisessä radassa en olisi muuttanut yhtäkään asiaa jälkeenpäinkään, sillä koira tuli täydellisiä linjoja alusta loppuun asti, eikä kertaakaan harhautunut edes yhdellä askeleella ansaesteille päin.




Kuva © Taina Korhonen


Kun taas aloin vaatia Hoinalta enemmän, vapauduin sekä koiran ongelmien kaivelusta että itseni soimaamisesta. Nyt jos Hoina ei johonkin pysty, se opetetaan pystymään. Sitä ei kompensoida omalla liikkeellä, liikkeen vähyydellä tai ylenpalttisella varoivaisuudella. Jos nimittäin aion varmistaa nollan tekemisen tällä esteellä, otamme hylyn väistämättäkin seuraavalla. Hoina jos joku on koira, jonka kanssa on mentävä, mikäli aikoo ehtiä.

Kun lisäsin vastuuta Hoinalle ja kun Anne hieman eriytti meitä koirakkona toisistamme, aloin itse treenata joka kerralla samalla lailla. Minä treenaan, minä ehdin (Akatemian ajoilta suosikkini Juhan lausahduksista korvissani kaikuen: "Aina ehtii, kun vaan menee!"), ja minä menen - koira tulee jos tulee. Ja himpura vie: eiköhän se olekin tullut joka kerta siitä lähtien! Tämä vapautti minut ensimmäistä kertaa minun ja Hoinan koirakkohistorian aikana liikkumaan kunnolla, ja nyt saatan hyvinkin edistää radalla parinkin esteen verran. Minun täytyykin voida. Vedättäminen ei ole aiemmin tullut kuuloonkaan, sillä vaikka olisin ollut yhdenkin hypyn toisella puolen koirasta katsottuna, rima tuli aina alas, ellen ollut ponnistuksen ja liidon aikaan kuin patsas valettuna kentän pohjaan.


Jos nyt mietin tulevaa, kisaamme jos siltä tuntuu, mutta meillä ei edelleenkään ole kisatavoitteita. Ainoa toiveemme on hyvä mieli jokaisista treeneistä kotiinviemisiksi ja saavutetun tason ylläpitäminen. Jotakin sangen kummallista ja meille koirakkona entuudestaan vierasta on silti alkanut tapahtua: täysin sattumaan perustunut laskeva vuoristoratamme ajoittaisin pienin ilon pilkahduksin on todellakin alkanut tasaantua ensimmäistä kertaa ikinä. Olemme alkaneet tehdä tähän asti välteltyjä ratatreenejäkin, ja mikä parasta, voin päättää ja sanoa ääneen tekevämme nollaradan ja toteuttaa sen. Vielä viime vuoden puolella minulle ei olisi tullut mieleenikään uhota nollaradalla edes sadan yrityksen jälkeen. Nyt neljättä peräkkäisten treenien nollarataa ja muutenkin onnistunutta treeniä tänä aamuna riemuittuani kysyn itseltäni hämmästyksissäni samaa kuin vuosia sitten uutta DVD:tä katsellessani:


Tällaistako agility voikin olla?



Ja sille valituksi tulemisestamme "riemastuneelle" voin ilokseni sanoa, että loppujen lopuksi tämä taisi olla rahan arvoista! ;)

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Menneen talven lumia



Juhuu, elossa ollaan! Emme me sentään täysin hiljaiseloa ole eläneet, kuulumisia on vaan tullut päiviteltyä pääasiassa Facebookiin tai pentusuunnitelmien puolelle. Pikaisena koosteena voisin tällekin puolelle summata, että Chhaina on saanut agilityssä kakkosluokasta kaksi nollaa, joilla ovat irronneet myös voitto ja kakkossija. Viimeinen nousunolla olisi tarkoitus repäistä tässä kevään aikana. Chhaina kävi myös lopuissa virallisissa terveystarkastuksissa, ja nyt likka on sitten vielä tuplaten priimaa: niin silmät, sydän kuin polvetkin olivat terveet ja lausuttiin parhaiksi mahdollisiksi! Jospa tulokset ilmestyisivät KoiraNettiinkin pikkuhiljaa...




Kuva © Taina Korhonen


Viikonloppuna sekä Hoina että Chhaina pääsivät tervehtimään lampaita - Chhaina toista ja Hoina ensimmäistä kertaa. Hoinan osalta positiivinen yllätys oli se, ettei se vastoin oletuksiani pelännyt lampaita vaan oli innoissaan eikä hätkähtänyt puskuyrityksistäkään, mutta eipä se kyllä niistä paimennusmielessä mitään tuumannut. Se näki minut ja vain minut. Chhaina pääasiassa haisteli vain tiluksia ja söi kakkaa, mutta pari kertaa videolla vilahtaa jo pisaroita syttymisestä. Yksi tällainen videolle osunut hetki löytyy Instagramista. Tulemme varmasti vielä sytyttelemään useamman kerran, sillä nuo pienetkin pilkahdukset tuntuivat kyllä aivan mahtavilta ja haluan todellakin nähdä, miten tuo vaiston väläyttely kehittyy!




Paljon muuta meille ei kuulukaan, kunhan olemme lenkkeilleet ihanissa säissä, kuumeilleet taas patikoiden perään ja suunnitelleet pentujuttuja. Toivottavasti tulevasta kesästä tuleekin ikimuistoinen sillä saralla! Viikonloppuni ovat aika tehokkaasti menoilla täytettyjä jo melkein heinäkuuhun saakka, joten vain oleiluunkin voisi lähitulevaisuudessa satsata. Epäilenpä, että tämä blogimme pysyy siis melko säälittävänä koko kevään, ja päivityksiä tapahtuu lähinnä pentusuunnitelmien, Facebookin ja Instagramin puolella. Toivottavasti saisimme kuitenkin aikaiseksi kevään ensimmäisen patikan jo pikimiten, sillä palan halusta lähteä tallailemaan uusia polkuja. Ensi talveksi ehdimme onneksi juuri parahiksi löytää maailman kauneimmat retkihiihtomaastot Kurjenrahkan kansallispuistosta. On mieletöntä, miten erilaiselta ja aina silti yhtä kauniilta erämaa voi näyttää eri vuodenaikoina. Jos jollakulla muullakin retkeilyreisi tutisee, katselkaapahan Yle Areenasta Erämaan lumo -dokumenttisarjaa. Se ei ainakaan paranna olotilaa! ;)

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kiitos



Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!

Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.




Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:

"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."


Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.

Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.




Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)

perjantai 18. syyskuuta 2015

Unelma, jota ei edes ollut, toteutui

Tulimme Chhainan kanssa äsken jo valmiiksi Apinaparkkiin Helsinkiin, sillä meillä on huomenna ja ylihuomenna agilitykisat täällä pääkaupunkiseudun tuntumassa. Istuin syysflunssassa sohvalla, kun hetki sitten puhelimeni alkoi yskähdellä erinäisiä viestin merkkiääniä. Vanhempieni udellessa, kuka siellä oikein pommittaa, tokaisin vain, että wifi-alueelle tultuani varmaan netti meni päälle, jos olin unohtanut laittaa puhelimen netin päälle matkan ajaksi. En kuitenkaan rynnännyt katsomaan viestejä, ennen kuin vanhempani olivat lähteneet. Piti ihan soittaa äidille perään, että tästähän se johtuikin - ihania onnitteluja sateli joka tuutista! Tänään julkaistiin tiedote, josta selviää, että pääsimme Hoinan kanssa Suomen agilityliiton Topteamiin 2015-2016! Kiitos kaikille onnitteluista ja onnea myös Annu!




Kuvat: Martta Ala-Krekola


Myönnetään: itselleni ei tämän päivän uutinen tullut yllätyksenä, sillä olen tiennyt valinnasta jo viikon mutta joutunut pitämään suuni supussa julkisemmalta hehkutukselta. Sen sijaan viikko sitten aamuvarhaisella sängystä noustuani ja valintameilin luettuani haukoin hetken henkeäni epäuskoisena, sitten herätin Herra B:n hirveällä metelillä, ja ennen kuin ehdin sanoa, mikä minuun meni, pillahdin ihan kunnolla itkuun. :D Koko menneellä viikolla ei ole sitten tullut paljon muuta mietittyäkään kuin tiimiä ja tulevaa syksyä: Mistä majoitus ensimmäiselle leirille? Goodbye säästötilin sisällölle! Apua, jos koira loukkaantuu treeneissä ennen leirejä! Miten ihmeessä meidät valittiin, vaikka koira pääasiassa kiersi kaikki hyppyesteet? Wau, meidät valittiin, vaikka koira pääasiassa kiersi kaikki hyppyesteet! Ja näiden ajatusten välissä, esimerkiksi matkalla mökiltä Turkuun, piti taas vähän tirauttaa kostuketta silmistä. Joka vuosi olen toivonut, että jonakin päivänä minulla olisi koira, jonka kanssa täyttäisimme edes vaatimukset hakea Topteamiin. Tämän vuoden tavoitteisiimme ei kuulunut edes tiimiin hakeminen, ja nyt olemme mukana. Mieletöntä.


En koskaan ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa Topteam-valintapäivästä, vaikka lupasin niin. Nyt olen ihan iloinen, etten kirjoittanutkaan, koska nyt on jo muutenkin vähän outo olo ottaa onnitteluja vastaan. Olin nimittäin valintatilaisuuden jälkeen niin pettynyt, niin turhautunut, niin luovuttanut ja niin häpeissäni, sillä etenkin ratatreeni meni surkeimmin koskaan. Ei se edes ollut ratatreeniä, sillä Hoina todellakin kiersi jokaisen hypyn, ei suorittanut keppejä oikein, pudotti rimat niistä hypyistä, jotka se hyppäsi, eikä tullut mihinkään haltuunottoihin.

Ensimmäisen suorituskerran jälkeen ajattelin, että tässä vain purettiin energiat pois, mutta kun toinen ratasuoritus oli vieläkin surkeampi ja koira varasti ja tuli vieläpä ensimmäisen hypyn ali, oli hyvä, etten itkenyt radan jälkeen. Ei me nyt sentään näin huonoja olla, ajattelin ja purin hammasta yhteen. Vain alussa ja lopussa saimme muutaman esteen peräjälkeen suoritettua katkoitta. Jälkimmäisillä rasteilla pakotin itselleni hyvän fiiliksen, ja ne sujuivatkin sitten rataa paremmin. Erityisesti kontakteilla meiltä jopa kysyttiin opetustekniikkaa, koska koiran osuminen kontaktille oli niin varma joka kerralla. Vaikka paransimme loppua kohti, heitin kirveen kaivoon ja taputtelin Hoinan agilityurankin, sillä olin kaavaillut tiimiin pääsyn viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi oppia edes yhtään varmempaa ja järkevämpää agilityä Hoinan kanssa.




Saimme viimeisen mahdollisuuden.

Nyt aion todella psyykata itseni tulevaan kauteen ja nollata kaikki tähänastiset turhautumiset. Yritän olla ajattelematta sitä, että jo heti viime treeneissä Hoina ei pysynyt lähdöissä ollenkaan ja että se ei pysähtynyt yhdelläkään kontaktilla vaan on kehittänyt kadehdittavat juoksukontaktit, joiden mukaan minä en ehdi. Meissä nähtiin potentiaali silloinkin, kun näytimme surkeimman esityksemme, siispä lähden täst'edes joka treeniin sillä mentaliteetilla, että koirallani ja minulla on yhä mahdollisuus mihin vain. Siitä on kauan, kun olen viimeksi ajatellut niin.

- Ja koko ajan äiti uskoi, että meidät valittaisiin. Kiitos äiti!

tiistai 18. elokuuta 2015

"Onneksi olkoon..."

En tiedä, uskaltaako tätä hirveästi hehkuttaa ennen Suomen Agilityliiton virallista tiedotetta, mutten myöskään pysty pitämään tätä sähköpostiini kilahtanutta viestiä enää sisälläni, kun muuallakin olen nähnyt ilouutisia jo pulpahtelevan kuuluville:


...Sinut on valittu kauden 2015-16 TopTeamin näyttötilaisuuteen.



Kuva © Katri Pietilä


Olen istunut tietokoneen äärellä jo monta minuuttia tietämättä, mitä kirjoittaa. Olen aika varma, ettemme tule loistamaan huikeina valintatilaisuudessa - mutta toisaalta kerroin sen kyllä kaikissa hakemuksen kohdissa. Olisihan se aika metkaa, jos Hoi vetäisi ensimmäisen puhtaan suorituksensa jossakin noinkin tärkeässä paikassa kuin valintatestissä - ja vielä minun takuuvarma jännitykseni siinä lisävaikuttimena. Mutta kuten sanoin jo aiemmin blogissamme, pelkästään tämä ennakkotehtävissä ja haastattelussa pärjääminen on meille kultaakin kalliimpi merkki siitä, että jokin meidän menossamme oli potentiaalista ja kiinnostavaa. Voi että, miten vatsani vääntää jännityksestä jo nyt!

torstai 9. heinäkuuta 2015

Yllättäviä vetoja harrastusrintamalla

Voi vitsit. Meille on tapahtunut kaikenlaista pientä mukavaa sitten viime kirjoituksen - osasta olen turinoinutkin jo treeniblogin puolella. Nyt meillä on kuitenkin pari pientä mutta jännittävää uutista kerrottavanamme, joten oli pakko tulla kirjoittamaan. Ensin kuitenkin ihan peruskuulumisia: töissä menee mukavasti ja työsopimuksen ajallinen puoliväli on jo ylitetty; pikkusiskoni ehti käydä täällä Turussa muutaman päivän vierailulla; Chhainan keppitreenit edistyvät hiljalleen, ja kasvilaatikoilla on käytävä päivittäin hihkumassa, mitä uutta juuri tänään on näkyvissä.




Sitten niihin uutisiin. Herra B nimittäin ilmoittautui tänään ensimmäiselle koiraharrastuskurssilleen ikinä! Kyseessä on Varsinais-Suomen pelastuskoirien järjestämä tutustumiskurssi, jossa ensimmäinen kerta on puhtaasti teoriaa, kaksi seuraavaa ovat koirattomia maasto- ja rauniotutustumisia sekä viimeinen kerta koirallinen etsinnän alkeiskerta raunioilla. Tämä ei suinkaan ole mikään uusi villitys, sillä jo heti Nepalin maanjäristysten aikaan Herra B sanoi rauniokoiratoiminnan olevan mielenkiintoista ja innostui kuullessaan, että sitä on täällä Turussakin. Samaiseen yhdistykseen on siis meilailtu jo pari kuukautta takaperin. :) Minä ja Hoina lähdemme tietysti peesissä pitämään hauskaa ja toimimaan tarvittaessa henkilökohtaisina kääntäjinä teoriaosuuksilla.

Toinen uutinen koskee agilityrintamaa eikä oikeastaan vielä ole juuri mikään uutinen. Minulle se on kuitenkin ollut iso asia. Haimme nimittäin Hoinan kanssa tämän vuoden TopTeamin POT-ryhmään, eli kaikentasoisille potentiaalisille koirakoille tarkoitettuun valmennusporukkaan. Rehellisesti sanottuna en edes kuvitellut, että olisimme päteviä hakijoita, mutta kun pitkäaikainen koirapiiriystäväni Jenna sanoi meidän tulleen hänen mieleensä TopTeam-mainoksesta (kiitoskiitoskiitos! ♥), tutustuin asiaan lähemmin. Luettuani ilmoituksen moneen otteeseen totesin, että todellakin: tällä kertaa huippuvalmennukseen pääsyn kriteerinä ei kerrankin ollut jo korkeammissa luokissa kisaamista. Niinpä olemme tällä viikolla olleet kiireisiä, kun on pitänyt nauhoittaa ennakkotehtäviä. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että koskaan nollaratoja tekemätön koirakko tiimiin huolittaisiin, mutta sanotaanko, että repeäisin riemusta jo siitäkin, jos pääsisimme suuren seulan läpi kotihallissa järjestettävään valintatilaisuuteen. Se olisi meille jo suuri luottamuksen ja uskon valaja: että meissä on jokin mahdollisuus, vaikka se ei tulosten tasolla näykään.



Kuvissa näkyvät ainakin pinaatin, papujen, korianterin, basilikan,
kesäkurpitsan, retiisien, salaattien ja pinaattikiinankaalin (pak choin) alut.


Huomenna lähdemme töiden jälkeen pienelle, mukavalle mökkilomalle, jota varten kauppalistat grillattavista, ristisanatehtävät sateen varalta ja uimakamppeet alkavat olla kasassa ja yhtä valmiit lähtöön kuin mekin! Reissusta palattuamme tuleekin olemaan mukavaa nähdä muutos kasvimaalla! Seuraava viikonloppu meneekin sitten kaksipäiväisissä kisoissa Raumalla Hoinan kanssa yhdistettynä vanhojen ystävien tapaamiseen. Ei huono heinäkuun alku! :)

tiistai 26. toukokuuta 2015

Kuin joulu keskellä kesää



Saimme eilen kotimaisilta Hau-Hau Championilta ja Planet Pet Societyltä sponsoripaketin tuotetestaukseen. Olemme olleet viime vuosina aktiivisia kyseisten tuotemerkkien kannattajia, ja nyt saimme testaukseemme vielä itsellemmekin vieraita tuotteita. Kaikkien mahdollisten kalliidenkin ruokakokeilujen jälkeenhän meillä syövät tällä hetkellä sekä omat koirani että etälauman cavalierkaksikko joko Planet Pet Societyn tai Hau-Hau Championin ruokaa - aina sen mukaan, kumpaa on helpommin saatavilla. Kalliimmillakin ruuilla yhdellä on ollut ripulia, toisella kaksinkertaiset ulosteet ravintomäärään verrattuna ja kolmannella korvat likaiset ja silmät rähmineet, mutta toistaiseksi nämä merkit ovat sopineet parhaiten kaikille. Sitä paitsi on helppoa käydä kotona kylässä ja cavalien vierailla täällä, kun ei tarvitse kuljetella ruokia mukana. :)




Itse postipaketti oli melkoinen yllätys, sillä hetkessä olohuoneemme oli kuin joululahjojen avaamisen jäljiltä! Paketissa oli mukana ruokaa niin nappuloina, koiranmakkaroina kuin märkäruokinakin, luita, hammas- ja muita herkkuja, pari lelua, pari hihnaa, pari tuubikauluria, aktivointipeli, kanafileitä, hampaidenhoitosetti sekä Furminaattoria muistuttava pohjavillahara. Näistä etenkin kahdelle viimeksi mainitulle meillä on ollut suorastaan huutava tarve, joten ne pääsevät varmasti aktiiviseen käyttöön. Tuubihuivista itse innostuin aivan täysillä, sillä korvani alkavat särkeä herkästi kevyessäkin tuulessa, minkä vuoksi pidän aina treeneissä vastaavaa hiuspannaksi taiteltuna. Ruuista puolestaan yksi koiranmakkara on jo vedetty kitusiin kauheaa vauhtia, ja ilokseni kummankaan koiran vatsa ei tykännyt kyttyrää vaihtelusta, ja ulosteetkin olivat tänä aamuna yllättävän pienet. Lisäksi on kai pakko myöntää, että olen itse aivan rakastunut märkäruokien tuoksuun, joten niitä on ihan kiva annostellakin! :D Pienemmät märkäruokapaketit saavat odottaa seuraavaa hakuilukertaa, koska ne ovat kooltaan täydellisiä palkkapurkkeihin jaettaviksi.






Alun poseerausten jälkeen annoin Hoinalle ja Chhainalle vapaat kädet valita tuotekasasta kiinnostavimman asian, ja yllätys yllätys molemmat säntäsivät saman kahisevan pehmolelun kimppuun. Lelu joutuikin sellaiseen käsittelyyn, että tiesin sen olevan säpäleinä alta aikayksikön, mutten raaskinut kieltää toisilta huvia. Nyt apina on jo kädetön mutta aivan yhtä rakastettu silti! :) Lisäksi vesileluksi tarkoitettu kumiluu oli Chhainalla illalla unikaverinakin, ja kesällä se pääsee takuulla mökillä testiin houkuttelemaan Chhainaa uimaan.




Koska en jostakin kumman syystä epäile ruokien ja herkkujen maittavuutta meidän likoillemme, päätimme kokeilla niiden sijaan heti uutta peliä. Chhaina oli puisen pelin kanssa vähän liian kovakourainen, joten sille muovinen olisi ehdottomasti ollut parempi. Hoina sen sijaan osasi ottaa tyynemmin, mutta yhtä kaikki kumpikin sai pelin pelattua melko nopeasti muttei liian helposti. Pohjaan olisin kuitenkin ehdottomasti toivonut jonkinlaisia liukuesteitä! Seuraavaksi peli saakin lähteä Loviisaan cavaliereiden testiin, mistä toivottavasti siitäkin saamme sitten videoita blogiin. Etälauman testiin lähtee myös yksi märkäruokapaketti, viljaton kalanappulapussi sekä pienten koirien versiot hammashoitotikuista. Aion kyllä salakavalasti napata nappulapussista kerta-annokset kokeiluun meidänkin likoillemme, mutta koska Finalla on aina ollut laumamme huonoin maha, on kaikista mielenkiintoisinta antaa sen kokeilla ensimmäistä kertaa viljatonta ruokaa. Sillä kun on ollut koko elämänsä ajan kaikkien ruokien kanssa välillä närästystä.



Nämä lähtevät seuraavalla maitojunalla Finan ja Nelsonin testattavaksi!


Hammas- ja turkinhoitovälineistä kirjoitan myöhemmin oman postauksensa, sillä ajattelin tehdä molemmille tytöille viikon hammaspesukuurin ennen- ja jälkeen-kuvien kera. Eilen oli jo ensimmäinen pesukerta, jota ennen tietysti valokuvattiin kummankin poskihampaat. Hammaskiveä ei kummallakaan onneksi ole, mutta raakojen luiden jäätyä harvinaisemmiksi hampaat ovat kyllä alkaneet kellertää molemmilla. Näistä siis tulossa lisää myöhemmin!






Lopuksi minulla on vielä ilo ilmoittaa, että pieni osa (kuva alla) sponsoripaketistamme arvotaan ahkerimpien lukijoidemme kesken! Osallistua voit kommentoimalla tähän merkintään, mitä Hau-Hau Championin tai Planet Pet Societyn tuotetta sinä suosittelisit tai voisit tämän merkinnän perusteella kokeilla. Osallistumisaikaa on kuun loppuun eli sunnuntaihin 31.5. klo 23:59 asti! :)


 

Tämä pieni paketti arvotaan merkintään kommentoineiden kesken!


Merkintä on kirjoitettu yhteistyössä Hau-Hau Championin ja Planet Pet Societyn kanssa.


         

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Uusin silmin



Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet melko tylsät mutta opettavaiset. Olen maannut puolitoista viikkoa sohvalla ensin kuumehorroksessa, sitten kamalassa nuha- ja yskätaudissa ja lopuksi kolmiolääkehuuruissa. Koirat eivät ole puoleentoista viikkoon päässeet kuin pari kertaa kunnon lenkille, kun olen saanut lenkitysapua. Ne ovat pääasiassa siis maanneet puolitoista viikkoa sisällä. Tänään, kun olen pystynyt olemaan ensimmäistä päivää koko päivän joten kuten jaloillani, kaksi kuolinvuodettani ovat olleet vielä yllättävänkin varattuja! Olen aina tiennyt, etteivät koirani ole useista tylsistä päivistä moksiskaan, mutta että ne ovat maanneet kanssani sängynpohjalla melkein kaksikin viikkoa - eivätkä ne ole vain sietäneet sairaslomaa vaan oikeasti nautiskelleet: venytelleet, vetäneet hirsiä ja kääntäneet kylkeä aina vain makeampaan asentoon!



Arvaako kukaan, miksi likkojen uusi yhteinen kutsumanimi on bedbugs? :D


Lisäksi minun on pitänyt jo muutama viikko sitten kirjoittaa Hoinasta. Muuton jälkeinen stressaaminen ja Hoinan ongelmien pohdinta päättyi lähestulkoon täysin siihen surkuttelevaan blogimerkintään noin kuukausi sitten. Ehkä tuo koira osaa lukea ja tajusi, että nyt hihnan toinen pää on tosissaan huolissaan. Tai ehkä muutosta on vain kulunut tarpeeksi aikaa ja kaikki äärioireilu johtuikin vain muuton aiheuttamasta stressistä. Välillä minusta on tuntunut siltä, että joko Hoinalla, minulla tai meillä molemmilla on jonkin sortin rajatilahäiriö - onko koira helppo ja ihana vai vaikea ja kamala? En ole tiennyt, olenko minä niin sekaisin, että kuvittelen Hoinalle ominaisuuksia, joita sillä ei ole, liioittelenko vain. Joka tapauksessa nyt, kun kaikki tutut ja tuntemattomatkin ihmiset ovat kommentoineet Hoinan muuttunutta käytöstä, uskallan uskoa omat havaintoni todeksi. Hoinasta on tullut ihana ja rento - rennompi kuin koskaan.

Näinä menneinä sairaslomapäivinä olen nähnyt Hoinasta aivan uusiakin piirteitä. Edellisessä kodissamme Hoina oli toisinaan poissaollessamme selvästi säikähtänyt jotakin, koska se oli välillä kotiintullessamme hermostuneen ja pelokkaan oloinen. Se käytännössä asui neliömetrin kokoisen ruokapöytämme alla eikä välttämättä tullut edes kurkistamaan, kun tulimme kotiin päivän päätteeksi. Siksi tällä viikolla on ollut ihana nähdä, miten Hoina on syvässä unessa aivan keskilattiallakin ja missä tahansa huoneessa jalat taivasta kohden, eikä välttämättä edes herää, vaikka itse liikkuisin kotona huoneesta toiseen. Lisäksi sen säikkyminen ja unen pelokas keskeytyminen on jäänyt lähes kokonaan pois. Kaiken kukkuraksi lenkit koirien kanssa ovat olleet nykyään aivan ihania, ja olen voinut olla aidosti ylpeä upeasti hihnassa kulkevasta paimenkaksikostani.

Rentous on näkynyt myös siinä, että Hoinasta on tullut melkein pahempi kainaloinen kuin Chhaina on! Enää en pysty arvaamaan, kumpi koira aamulla venyttää itsensä selkääni vasten ollessani vielä puoliunessa. Lisäksi Hoina uskaltaa nykyään jopa nukahtaa syliin ihan kunnolla, kun se on yleensä pienestäkin hipaisusta ottanut muristen hatkat ja mulkaissut tönäisijää todella pahasti. Reilu viikko sitten äitini totesi kotona käydessämme, että minulla on maailman ihanimmat koirat, ja silloin olin haljeta onnesta, sillä äiti on välillä ollut helisemässä perheen suuremmassa talossa suurempia leikkejä leikkivien koirieni kanssa. Ennen Hoina reihaantui rapsutuksistakin eikä millään malttanut olla rauhassa - nyt se istui äidin rapsutellessa sitä nätisti tai kiipesi äidin syliin ja huokaisi syvään rapsutuksista nauttien. Äitikin näki siis selvän muutoksen.

Minulla todella on maailman ihanimmat mukelot, ja olen niin onnellinen, että Hoina näyttää selvästi onnellisemmalta! Loppujen lopuksi siis muutto taisikin tehdä Hoinalle hyvää, vaikka aluksi otimmekin takapakkia. On toki olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että edellisessä kodissamme oli oikeasti jotakin outoa, kuten herra B on alusta asti epäillyt: meillä itsellämmekin oli nimittäin ajoittain siellä asumisen aikana pahoja univaikeuksia, jotka katosivat samantien uudessa kodissa. Kuulostaahan se hassulta, mutta toisaalta jos jokin siellä vaikutti meihin, niin miksei se olisi vaikuttanut herkkis-Hoinaan?




Koska arjesta on tullut viimeisen kuukauden aikana lähes juhlaa, olen nauttinut Hoinan kanssa tokoilustakin aivan uudella tavalla. Lähtökohtani treeneihin on ollut tuloksellisuuden ja suoritussuunnitelmien sijaan vain se, että koiran itsevarmuus kasvaisi tokossakin ja että se näyttäisi nauttivan treeneistä. Saimmekin viikko sitten meilitse tiedon tokokokeeseen yllättäen pääsystä, joten huolimatta sairasteluni takia täydellisestä treenin puutteesta näin juuri kokeen alla olemme huomenna illalla menossa testaamaan hauskaa yhteistyötä myös avoimeen luokkaan! Tuloksesta viis - haluan vain, että tuomari sanoisi meille jotakin positiivista yhteistyöstämme, sillä siihen on nyt panostettu enemmän kuin koskaan. :) Koetta ennen saan kuitenkin jännittää vielä huomista, ensimmäistä työpäivääni uudessa kesätyössä, koska valitettavasti sairastelu siirsi myös töiden alkua muutamalla päivällä. Aivan kunnossa en ole vieläkään, mutta sain luvan mennä töihin nuhassa ja yskässäkin, joten pääsen vihdoin aloittamaan!