lauantai 27. joulukuuta 2014

Revontulijahdissa



Jos minulta kysyttäisiin, mikä on parasta joululomassa, vastaisin oitis "mahdollisuus valvoa ihan niin kauan kuin revontuliennuste vaatii". Mutta koska kukaanhan ei tätä minulta ole kysynyt, minun täytyi tulla kertomaan se ihan itse. :D Kaksi edellistä yötä valvonneena ja sekuntiakaan katumatta on ihana todeta, että ainakin viime yönä näimme varmasti kunnon revontulikaaren täällä Loviisassakin asti. Viime yönä lähdimme kolmistaan: minä, herra B ja siskoni.






Ensimmäiselle jahdille otimme koirat mukaan takapenkille, mutta kamera jäi kotiin osaksi pessimismin ja osaksi tyhjän akun vuoksi. Puolen tunnin ajelun ja oikean paikan etsinnän jälkeen meitä lykästi: vajaan 10 kilometrin päässä kaupungin valoista, maaseudun pimeydessä pysäköimme automme pellon laitaan ja näimme samantien taivaalla valokeilamaisen kirkkaan pystyviivan, joka hyvin äkkiä levisi himmeäksi revontulisumuksi, jota tuskin olisi revontuliksi tunnistanut, ellei olisi nähnyt tuota alkua. Parin tunnin ajan sumu häipyi välillä lähes näkymättömiin ja välillä se muodostui pitkäksi, koko näkymän ylittäväksi kaareksi, jossa ajoittain näkyi pientä aktiivisuuttakin. Kun ennuste puoli yhden jälkeen laimeni, päätimme lähteä viemään koirat kotiin, käymään vessassa, lataamaan kameran akkuja ja tarkistamaan tulevan ennusteen.




Niinhän siinä sitten kävi, että puoli kahdeksi lähdimme takaisin nousevan ennusteen houkuttelemina ja paremmin varustautuneina. Perillä huomasimme kuitenkin, että vaikka revontulet olivat selvästi kirkkaammat kuin aiemmin illalla, pilvet peittivät ne lähes kokonaan. Niiden takaa näkyi vain vihreä kajo. Valokuvista vasta näkyi, että nämä revontulet olivat aktiivisempia ja niistä erottui pystyviivojakin. Täysin tyhjin käsin ei siis tarvinnut palata! Itselaukaisimella nappasimme yhteiskuvankin, kun ei itse revontulissa ollut niin paljon kuvattavaa. Onneksi meillä on vielä ainakin viikko aikaa seurailla ennusteita! :)



torstai 27. marraskuuta 2014

Joulun tunnelmaa kodissa ja kaupungissa



Viime loppuviikosta äiti tuli meille kylään muutamaksi päiväksi. Kävimme sekä kaupungilla joulumarkkinoilla ja pikkuisissa sisustusputiikeissa että Myllyssä jouluostoksilla. Myyjillä kävikin tuuri, sillä upean luminen sää syleili Turkua vain ja ainoastaan tämän viikonlopun yli. Joulumarkkinat ovat itselleni joka joulun alla aivan ehdoton tunnelman lataaja, oli kaupunki mikä hyvänsä. Markkinoilla oli vaikka mitä mukavaa, mutta kaikki kojuostokset tulivat kyllä ihan itselleni! Hupsista. :D

Löysin kasan aivan täydellisesti opiskeluihini ja muutenkin mielenkiintoisia kirjoja suomalaisten muinaisuskosta, vanhoista vainajarituaaleista ja vaikka mistä. Valinta oli äärimmäisen vaikeaa, mutta päädyin lopulta juuri edellämainittuihin aiheisiin. Onpahan joululomalle luettavaa! :) Lisäksi partiolaisten kojulta oli pakko ostaa riisipuuroa - oli muuten parasta syömääni joulupuuroa ikinä - ja perinteinen partiolaisten joulukalenteri. Partion kalentereita on nimittäin tullut itsekin pienenä kaupiteltua paikallisten markettien edessä ja ovelta ovelle aivan jääkalikkana. En erityisemmin ikävöi kyseistä hommaa, vaikka ihana ja salaa vähän nostalginen olo tulikin kalenterin ostamisesta.




Paras löytömme oli täydellinen vahinko: olimme jo lähteneet markkinoilta ja käyneet välissä muualla, kun päätimme takaisin tullessamme vielä poiketa markkinatorin läpi ihan vaan siksi, että meillä oli aikaa ja sää oli hyvä kävelyyn. Oikeastaan äiti ne huomasi: vanhoista aidanseipäistä tehdyt tikkaat - siis täydelliset sisustustikkaat - nojailemassa yhden kojun tolpparakenteisiin! Ja kun sisustusliikkeissä vartavasten sisustustikkaina myytävät aidanseivästikkaat voivat maksaa viisikymppiäkin, nämä maksoivat vain 25 euroa! Myyjä oli pihalla kuin lumiukko, kun hihkuin ja hymyilin, että eiväthän tikkaat maksa mitään ja hoin tehneeni päivän parhaan löydön. Hän oli aivan ällikällä lyöty innostani ja kysäisi vain, että menikö hän piru vie myymään tikkaita aivan alihintaan. :D

Ei siinä muu auttanut kuin napata tikkaat kainaloon ja jatkaa kaupunkikierrosta. Kirjastossa ja Sokoksella tuli parikin ihmistä kyselemään, että mistä olen moisen löydön tehnyt ja paljonko tikkaat maksoivat. Loppupäivän ostokset liittyivätkin sitten tikkaiden koristeluun. Koska meille ei joulukuusta mahdu, tikkaat saavat luvan ajaa sen asian ja ovat nyt kotimme joulutunnelman ytimessä. :)




Koirille ei kuulu mitään ihmeellistä, jos sitä ei lasketa, että minun mittani täyttyi Chhainan päivä päivältä paheneviin sisustustempauksiin, ja siitä hyvästä neiti joutuu nykyään olemaan yksin ollessaan vain makuuhuoneeseen rajatulla alueella. Maanantaina palasimme Chhainan kanssa puolentoista viikon agilitytauolta, joka johtui yksinkertaisesti hirveästä taakasta kouluhommia, ja eilen aloitimme aamun tokotreeneillä kummankin kanssa. Pientä edistymistä on tapahtunut kummallakin saralla, mutta mitään niin merkittävää ei ole tapahtunut, että jaksaisin ja ehtisin erikseen kirjoittaa treeniblogin puolelle. Hoinalle olen yrittänyt soitella paikkaa loppuvuoden tokokokeisiin, mutta koska kaikista on tarjottu vasta tuhannetta varasijaa, seuraava koe menee väkisinkin ensi vuoden puolelle.

Etälauman kuulumisista tiedän puhelujen kautta sen verran, että Nelson ja Fina kävivät toisiinsa Finan juoksun aikana erottelusta huolimatta niin kuumina, että Fina lähti hoitoon koirien stressitasojen tasaannuttamiseksi. Nelson joutui - tai pääsi vihdoin - leikkauspöydälle tällä välin ja samalla reissulla sillä havaittiin perustarkastuksessa vahva sydämen sivuääni. :( Vielä leikkauksen jälkeenkin Fina sai Nepan pään niin pyörälle, että Fina lähti uusintakierrokselle hoitoon. Toissapäivänä parin yhdistämistä saman katon alle kokeiltiin taas, ja nyt kuulemma Nepan välillä innostuessa Fina antaa sille köniin aivan 6-0, eli sen puolelta vaara alkaa olla ohi. :D




Lupasin viime merkinnässä kuvan TV-tasostamme, jahka päällystysprojekti olisi valmis. Tuolta se nyt sitten näyttää, ja olemme kyllä todella tyytyväisiä! Kunpa vain saman voisi tehdä kaikille näille tummille kalusteillemme... Tästä eteenpäin ostan kaikki huonekalut vaaleina! Koko olohuoneen ilme muuttui valoisammaksi, kun auringonsäteitä imevä musta laatikosto katosi.

Muutenkin kodin jouluvalmistelut alkavat olla siivon ylläpitoa (köh köh...) ja leipomuksia vaille valmiit ja lahjatkin ovat paria lukuunottamatta hankittuina. Joulupaketeissa on parasta se, että ennen h-hetkeä niitä voi aina käyttää joulusisustuksessa! :) Siksi olen innokkaasti häärinyt lahjapapereiden kanssa heti, kun jotakin kivaa on löytynyt. Äiti ei voinut kuin naurahtaa vouhotukselleni ja todeta, että joku taitaa olla vähän jouluihminen...



torstai 13. marraskuuta 2014

Pala arkea

Ostin pari viikkoa sitten Rajalan digiviikkojen tarjouksista kaksi uutta objektiivia kameraani, ja vaikka sekosin ostotilanteessa - tarkoitus oli ostaa jompikumpi - olen ollut ostoksiini niin tyytyväinen, että halkean vieläkin ilosta! Molemmissa laseissa on myös huippunopea tarkennus, eli niillä pitäisi periaatteessa voida saada yhtä hyvin liikekuvia kuin tähänastisella lempizoomillanikin. En tosin ole vielä kokeillut niitä varsinaisesti koirakuvauksessa.

Toivon muuten kommentteja siitä, millaiselta näiden kuvien kirkkaus näyttää! Uudella läppärilläni kaikki näytön värit ovat hailakoita ja näyttö itsessään kirkkaimmillaankin suhteellisen tumma, joten kuvankäsittely oli todella hankalaa, enkä ole useimpiin kuviin näin kotikoneella katsottuna ollenkaan tyytyväinen! Toki monessa kuvassa valaistuskin on ollut heikko, mikä saa uuden objektiivin näyttäytymään todella huonossa valossa, vaikka se on aivan loistava. En kuitenkaan uskaltanut vetää kuvia yhtään kirkkaammiksi siltä varalta, että ne hyppäisivät toisten koneilla silmille, koska olen tietoinen tästä erosta. Siispä ovatko kuvat liian tummia tai pimeitä?

Tarkoitukseni oli uusista helmistä innostuneena kuvata hieman tavallista opiskelijan arkea, mutta lopulta se, mitä kuvasin, on kaukana normaalista arjestani. Menköön nyt kuitenkin! Kuvat ovat jo viime viikolta, mutta tähän päivän saakka en ole ennättänyt tekemään niille yhtään mitään, koska olen opiskellut pahimmillaan 11 tuntia päivässä. Jotakin kertoo ehkä sekin, että tähän mennessä kahden ja puolen kuukauden aikana olen lukenut sivu sivulta 2000 sivua uskontotiedettä ja psykologiaa.


DAY 1

 


Ensimmäiset testikuvat piti tietysti räpsäistä jo omassa olohuoneessa, jota on vähitellen yritetty saattaa joulukuntoon. Seuraava osa joulusisustusta valmistuu tulevana viikonloppuna, kun verhot saavat punaiset tähtikoristeet ja minä ehdin viimeistellä kuvan tumman TV-tason muutosprojektin. Olen katunut sitä, että olen aikanaan ostanut tummat kalusteet, koska pienessä asunnossa ne imevät kaiken vähäisenkin valon! Niinpä päästimme kokeilla dc-fix-sisustusmuovin sopivuutta pikkulipastojen päällystämiseen, ja niistähän tuli ylihienot! Vielä päällystäminen on toisen puolen osalta kesken, mutta laitan varmasti kuvan, kun homma on valmis!

Illalla laiskotti, joten minnekäs muualle me suuntasimme kuin Masalaan herkuttelemaan...





DAY 2



Ajatelkaa! Asumme kilometrin päässä Kauppatorilta mutta samalla
yllä kuvatun, ihanan niittyaukean laidalla! Koiraihmisen unelma :)


 


Alla olevaan kuvaan liittyy hassu sattumus: Psykologian opiskeluun kuuluu pakollinen koehenkilövelvollisuus, josta osan suoritin viime keskiviikkona. Matkalla laboratioriolle minut pysäytettiin kaksi kertaa: toisella kertaa Punaisen Ristin puolestapuhujan ja toisella jonkin opiskelijalehden gallupintekijän toimesta. Molemmille jouduin siinä kiireessä sanomaan ei, mutta ensimmäiseksi mainitun kohdalla valitsin ehkä hieman väärän sanamuodon. Olisin tietysti voinut sanoa meneväni koehenkilöksi psykologian kokeeseen enkä: "Olen juuri menossa psykologisiin kokeisiin." Ero on hiuksenhieno, mutta jälkimmäinen sai kysyjän jähmettymään täysin, tuijottamaan minua ihmeissään suurin silmin juuri kuten mentaalisesti hullua säikähtänyt voi tehdä ja toivottamaan epäuskoisesti: "Noh...onnea sinne..." :D

Itse koehenkilöjonossa törmäsin vielä Munkkiniemen ajoilta vanhaan lukiokaveriin, mutta kovin montaa sanaa emme ehtineet ihmeissämme vaihtaa. Kumpikaan tuskin muisti toisensa nimeä tai muuta, mutta sen ehdimme todeta, että tutulta näyttää ja että MYK:issä ollaan oltu!





DAY 3

 


Aamun ihana kuura ja iltapäivän vieläkin ihanampi ensilumi!
Ja juuri sinä päivänä satuin kantamaan kameraa mukanani!


 


Minua on pitkään harmittanut, että Tuomiokirkkoa kuvattaessa jokin kohta jää aina ruudun ulkopuolelle - useimmiten tietysti tornin huippu. Eipä jää enää, kun on 15mm laajakuvalinssi! Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa! Nyt saisivat revontulet tulla leimuta, niin pääsisimme miehen kanssa taas jahtiin. Kaksi aiempaa kertaa olemme joutuneet palaamaan tyhjin käsin vain hieman myöhästyneinä, mutta kolmas kerta toden sanoo?


 


Iltapäivällä istuin kolmisen tuntia uudessa raakakakkukahvilassa lukemassa psykologian tenttiin. Illemmalla herra B tuli suoraan töistä, äiti koulutuksestaan täällä Turussa ja iskä koko matkan Espoosta asti ohikulkumatkallaan samaiseen kahvilaan herkuttelemaan.


 


Perjantailta ei ole enää muita kuvia kuin nämä räpsyt naapurista. Emme olleet nähneet Fannyn kanssa rehellisesti sanottuna varmaan kuukausiin niin, että olisimme voineet jutella kunnolla, joten päätimme järjestää piparipajan, nauttia työn tuloksesta ja höpötellä samalla. Lopuksi jouduin vielä testaamaan uuden objektiivin hämäränsietokykyä, ja eihän tuo kummoinen ollut. Olisipa meilläkin noin ihanan vaalea makuuhuone, niin päivänvalossa voisi saada ihania potretteja joskus omistakin karvaturreista!




sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Rennoimmista rennoin syysloma



Oli aivan pakko tulla kirjoittelemaan nyt, kun on kerrankin aikaa. Minulla on ollut ehkä paras syysloma ikinä, ja on aika huippua, että se saa jatkoa vielä ensi viikollakin. Olen vain nauttinut olostani, askarrellut, leiponut, laulellut yksin karaokea Youtuben surkeilla klipeillä, touhunnut koirien kanssa, lukenut lehtiä, saunonut, tehnyt kasvo- ja hiusnaamioita ja katsellut TV:tä. Eilen kävimme lisäksi Hoinan kanssa koirafrisbeekurssilla ihan tässä parin kilometrin päässä, ja innostuin kurssin seurauksena tilailemaan kiekkoja sekä koirille että itsellenikin frisbeegolfia varten. Huomenna ja tiistaina on mentävä yliopistolle, mutta sitten voin lähteä tiistai-iltana Loviisan-lomalle ja olla siellä koko loppuviikon! Ehkä pääsen sitten myös testailemaan uusia kiekkoja... ;)


Chhaina alkaa olla nyt myös painonsa puolesta aikuisen mitoissa - sen verran ottaa koville jo neidin nostaminen. Varmaan jossakin 13 kilon paikkeilla se on, mutta vaakamme on vaipunut koomaan, joten vahvistusta en ole epäilyilleni saanut. Ja onhan se jo kahdeksan kuukautta!

Luonteeltaan Chhai on pysynyt aivan samanlaisena ensimmäisestä viikostaan saakka minun koiranani: se on pahuksen terävä likka. Se tietää olevansa söpö, käyttää söpöyttään häikäilemättä hyväkseen ja on välillä melkoisen rasittava kiusankappale Hoinaa härnätessään. Jos Chhainan laittaa jäähylle vessaan liiasta riehumisesta tai haukahduksista rauhoittumaan, se istuu rangaistuksensa oven edessä pää pystyssä, sievänä ja puhtoisena kuin pyhäkoululainen, ja kun sille antaa luvan tulla pois, se hyökkää ensimmäisenä taas pilke silmäkulmassa Hoinan kinttuihin kiinni äristen. Pennulla on aivan mieletön tilannetaju! Hoina on ikävä kyllä suurimmaksi osaksi leikissä täysin mukana, joten remuaminen on tässä pienessä olohuoneessakin välillä melkoista.

Minusta on aivan ihanaa, että Chhaina on niin selvä persoona! Itse asiassa se muistuttaa kaikin puolin todella paljon Finaa, samanlainen pellekoira se on tämäkin. Chaille ei voi kuin nauraa ja leikillään suuttua sata kertaa päivässä, ja se tarjoaa mukavaa vastapainoa vaatimattoman ja totisen Hoinan kanssa elämiseen. Instagramin voisi käyttää Chhainan hassuilla ilmevideoilla ja säälittävän epätoivoisilla rapsutusten aneluvideoilla, mitä tosin olen pyrkinytkin ahkerasti tekemään. :D Lisäksi Chhain myötä taloomme on tullut ruokakello, joka hälyttää, jos nappulat eivät kolahda kippoon oikealla sekuntilla - eikä tuo ressukka ole vielä puolessakaan vuodessa oppinut, ettei ruokinta tapahdu meillä kellon kanssa...




Nyt täytyy rientää nukkumaan, jotta näistä parista koulupäivästä selviää taas kunnialla, mutta palailen mitä luultavimmin viimeistään loppuviikosta tämän tai treenimuistion puolella: Loviisaan kun on sovittu jo paritkin tokotreenit! Myös ruokablogin puolelle sain tänään päivitettyä herra B:n uuden reseptin, joka kannattaa käydä vilkaisemassa. :) Jos ruoka on joskus niin hyvää, ettei sanotuksi saa, niin tämä ruoka oli niin hyvää, ettei sen maun taivastelulta meinannut malttaa edes syödä!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Elämänjano on uteliaisuutta

Tämä postaus on lojunut virtuaalisessa pöytälaatikossani jo kuukauden verran, ja nyt syysloman tullen sain sen vihdoin julki! Aikamuodot joutuivat kuitenkin ensin tehosyyniin. Kuvat ovat valitettavan huonolaatuisia, sillä suurin osa on kännykkäkuvia tai Facebookin välityksellä jaattuja. Haluan kuitenkin jättää näistä ikimuistoisista kohtaamisista jäljen myös blogiini, koska kulttuurien kohtaaminen oli paitsi teema juuri tehdyissä tenteissäni, myös osa jokapäiväistä elämääni ja opintojani. Siispä jos joku on Facebookissa lukenut ihmeissään vampyyri- ja ufoluennoistamme, tämän postauksen alkupää on sitten se toinen ulottuvuus kulttuurintutkijuutta ja ehkä sukulaisille helpotuskin: kyllä minä opiskelen ihan oikeita asioita. :D


Minulla on ollut tässä lähikuukausina muutama aika mielenkiitoinen päivä! Yliopistolla on nimittäin menossa meidän ainejärjestömme vierailusarja Turun alueen erilaisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin, ja tähän mennessä olen ehtinyt käydä Turun juutalaisessa synagogassa ja Suomen vietnamilaisten buddhalaisten temppelissä. Vierailusarja on vasta alussa, joten vaikka mitä mielenkiintoista on vielä luvassa!




Jälkimmäinen vierailu on fyysisyytensä takia paremmassa muistissa: se käynti oli kyllä mahtava! Tarkoituksenamme oli vain mennä kuulemaan kyseisestä buddhalaisyhteisöstä ja sen toiminnasta sekä tietysti katsomaan heidän upeaa temppeliään, joka kyllä hyvällä tavalla pomppasi vahvasti silmille perinteisestä suomalaisesta peltomaisemasta. Satuimme paikalle kuitenkin juuri sopivasti heidän aloitellessaan seremoniaansa, ja niinpä saimme onnekkaina osallistua noin tunnin mittaiseen, vietnaminkieliseen rituaaliin. Saimme todellakin osallistua, nimittäin uutterimmat meistä - ja näihin luen myös itseni - tekivät virallisten osallistujien kanssa myös kaikki 108 seisomasta otsa maahan kumarrusta putkeen. Täytyy sanoa, että varmasti jo ennen puoliväliä reiteni olivat aivan maitohapoilla, minkä vuoksi ajantaju katosi nopeasti ja keskityin vaan selviämään seuraavasta ylös nousemisesta ja rukoilemaan, että seuraava olisi viimeinen. :D Hatunnosto näiden vietnamilaisten reisilihaksille!

Budhhalaisvierailua seuraavana päivänä laskeuduin rappusia yliopistolla, busseissa ja kotona epätoivoisesti irvistellen, paikoin ulisten ja kaiteissa roikkuen, kun jalat ovat poksahtamaisillaan. :D En silti vieläkään jättäisi yhtäkään kumarrusta tekemättä - sen verran ainutlaatuista oli saada tosiaan ihan konkreettisesti osallistua aivan uusiin, toisten kulttuurien seremonioihin.



Paasni-juhlassa tarjoiltu mielettömän herkullinen yhdistelmä suolaista ja
makeaa - rinkulaleivos maistui pehmeältä tippaleivältä kardemumman kera!


Paitsi että pääsen tutustumaan erilaisiin kulttuureihin opintojeni kautta minulla oli muutama viikko sitten myös etuoikeus päästä näkemään eräitä suomalaiseen yhteiskuntaan sovitettua kulttuureja ihan läheltä: nepalilaisuutta ja hindulaisuutta. Olen pitkään harmitellut, kun herra B ei ole konkreettisesti tutustuttanut minua esimerkiksi nepalilaisiin juhliin, joten voitte kuvitella, että hyppäsin riemastuksesta kattoon, kun Facebookiini kilahti kutsu ystäväpariskuntamme juhliin. Seremonia oli paasni, joka rakentuu noin puolivuotiaan lapsen ruokinnan ympärille. Paasnissa vauva saa ensimmäistä kertaa muuta ruokaa kuin maitoa, ja syö siis monipuolisemmin myös paasnista eteenpäin. Jos yhtään tuntee aasialaista kulttuuria, niin mitäpä veikkaatte, mikä tämä muu ruoka on tarkemmin sanottuna? :D No riisi tietysti!

Olin näissä juhlissa ainoa ulkoryhmäläinen, joten stressasin hieman etikettiä, jota en tuntenut ollenkaan. Vielä juhlapaikalle mentäessä panikoin ja kyselin herra B:ltä, kuuluuko minun onnitella vai vain tervehtiä, ja jos onnittelen, niin keitä: vanhempia, vauvaa vai molempia. Vauvan vanhemmat ovat kuitenkin maailman ihanimmat ja rennoimmat ihmiset, joten huoli lähti aika aikaisessa vaiheessa pois.



Koska en ole kysynyt muilta kuvatuilta lupaa kuvan julkaisemiseen,
katsoin korrektiksi estää heidän tunnistamisen. Kuva © S. Karki


Oli mielenkiintoista nähdä, millaisia rituaaleja paasniin kuuluu, ja kuulla tältä isältä, miten paljon riisutumpi versio tämä suomalaiseen maisemaan tuotu seremonia oli. Pääpiirteittäin se kulki täällä niin, että vanhemmat istuttivat lapsen syöttötuoliin, tekivät tämän kasvojen edessä lyhdyllä ja suitsukkeilla ympyrää sekä laittoivat vauvalle punaista tahnaa - jossa oli raakoja riisinjyviä - otsaan ja kukan terälehtiä hänelle puettuun hattuun. Vauvalla oli siis tietynlainen perinteinen juhla-asu yllään. Edellämainittujen jälkeen vanhemmat antoivat vauvalle riisivanukasta. Tämän jälkeen äiti asettui istumaan tuolille vauva sylissään, ja sen jälkeen jokainen vieras kävi vuorotellen niin ikään sipaisemassa punaa vauvan otsaan, asettamassa kukan vauvan hattuun ja syöttämässä hänelle riisiä. Minä jännitin syöttötilannetta sen verran, että sysäsin sen herra B:n harteille siinä missä itse huolehdin vain tyttölapsen koristelusta. Olisin varmaan kuollut nolouteen, jos vauva olisi kieltäytynyt lusikallisesta tai alkanut parkua! :D Samalla jokainen antoi lapselle vuorollaan lahjan, ja me - kuten moni muu - veimme vauvalle lelun.




Kuva © S. Karki


Kekkerit pidettiin minun ja herra B:n vakio- ja lempiravintolassa, nepalilaisessa Masalassa täällä Turussa. Ravintolan ruoka on aivan mieletöntä, ja minusta on todella surullista, miten hitaasti ihmiset ovat löytäneet kyseisen ravintolan - olkoonkin, että hieman piilossa olevalla sijainnilla on varmasti osuutta asiaan. Koska toivon todella, että saamme Masalan ruokaa jatkossakin, kysyin ravintolan omistajalta, saanko suositella heidän ravintolaansa blogissani ilman mitään vastapalveluksia. No kyllähän hän tietysti intti, että hänen täytyy saada tarjota siitä hyvästä lounas, mutta toivon, että hän unohtaisi asian pian! :D Tämä ei siis ole ostettu mainos, vaan puhdas suosittelu syvältä sydämestäni: käykää kokeilemassa palak paneeria tai vegetable kormaa! Ne ovat sanoinkuvaamattoman hotkaistavia! Myös siskoni vaatii päästä syömään "sitä hyvää ruokaa", kun käy meillä kylässä. Linkki ravintolan sivuille löytyy nykyään tuosta blogimme sivupalkista - ihan omasta aloitteestani ja itsekkyydestä. Masalan ruokaa on vaan pakko saada myöhemminkin!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Kotimatkalla

 

Terveyspoliiseille tiedoksi, että reppu oli luonnollisesti tyhjä!
Pentu vasta totuttelee uuteen rinkkaansa. :)


Teimme Chhainan kanssa kahdestaan viikonloppuna reppureissun Loviisaan. Hoina jäi herra B:n kanssa Turkuun, koska sillä on juoksut, ja Nelson odottaa yhä onnellisen tietämättömänä tulevaa pallioperaatiota. Chhaina oli aivan ihana matkakumppani: se sai hienolla käytöksellään liki kymmenkunnan eri ihmisen juttelemaan kanssani, ihastelemaan pentua tai kysymään sen rotua. Likka kylläkin huohotti ja läähätti matkan Loviisasta Helsinkiin, mutta siksi että bussi oli niin tukalan kuuma, että minullekin tuli siellä huono olo. Sen sijaan Helsinki-Turku-välillä Chhai nukkui koko matkan lattialla. Nukuin itsekin tunnin verran eli puolet matkasta, eikä likka ollut eväänsäkään räväyttänyt sillä välin. Yli viiden tunnin matka ja neljän ja puolen tunnin istuminen kolmessa eri linja-autossa kävi yhtä leikiten kuin yksinkin - paitsi että yhdessä matkustaminen oli paljon mukavampaa, kun oli hassua ja hulvatonta seuraa! :)

Ison kunniamerkin pentu saa myös käyttäytymisestään Kampissa: maanalainen kaukoliikenteen terminaali liukkaine lattioineen ei jännittänyt yhtään vaan heittelimme kevyesti ylävitosia sielläkin. Ulkona sain käskytettyä Chhainan pissimään betoniviidakossa ja bussin vaihdon kamalassa kiireessä puun juurella olleille pikkukiville, ja lisäksi pentu tuli kiltisti kanssani rappusia ja käytäviä myös kauppakeskuksen ihmisvilinässä, kun minun oli saatava yläkerroksen kahvilasta välipalaa ja juotavaa koiralle. Hoinahan on sekin yhtä rento matkustelija mutta juurikin Kampissa ja Helsingin keskustassa se vetää, panikoi tai stressaa, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua.




Yksi kotilomalle asettamistani tavoitteista oli ennättää metsään valokuvaamaan koiria ja etenkin Nelsonia, josta en ilman kunnollista kuvaa ole vielä tähän mennessä saanut tehtyä omaa osiota tuonne koirien esittelyynkään. Tarkoitus oli käydä iskän ja koirien kanssa kunnon lenkillä, mutta alkumatkasta eteemme ilmestyneet suppilovahverot aiheuttivat sellaisen keräilyhysterian, että koirat saivat tyytyä herkuttelemaan mustikoilla ja säntäilemään sinne tänne omatoimisesti.


Viikonloppuna sattui myös ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen haaveri Nelsonin kanssa, kun yrittäessämme leikata sen kynsiä se puri minua kahteen eri otteeseen ihan kunnolla käteen. Ensimmäisestä nappaisusta päätin vielä, että koira ei todellakaan tule pääsemään kynsienleikkuusta puremalla, mutta toisella ja kovemmalla herralla jo huusin ja itkin niin, että homma jäi kertaheitolla siihen - kyllä näköjään 13-kiloisella cavalierillakin riittää puruvoimaa. 

Olemme olleet Nepan käsittelyssä varuillamme juuri puremisen kannalta, koska se oli yksi syy herran kodinvaihtoon, mutta koska tuohon tapaukseen mennessä mitään moista ei ollut esiintynyt missään hoitotoimenpiteessäkään ja koska trimmaajakin väitti leikanneensa kynnet aivan ongelmitta, koiran reaktio tuli silti vähän yllätyksenä. Minähän nyt en tietysti tule Nelsonin kynsiä jatkossakaan leikkaamaan, kun koira asuu monen sadan kilometrin päässä, mutta joku keinohan leikkaamiseen on keksittävä. Osa kynsistä oli jo nyt niin pitkiä, että niitä ei kohta millään saakaan leikattua.




Lopuksi on pakko vielä laittaa Finasta tuore seitsenvuotispotretti. Aivan uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu! Toisaalta tuntuu, että Fina olisi ollut meillä jo ikuisuuden - onhan sen jälkeen meille ehtinyt tulla jo neljä muuta koiraa. Ihan hullua! Minulla on ollut jo pidempään ikävä omaa agilityrusakkoani, ja olemme suunnitelleet perheen kanssa tekevämme jossakin vaiheessa muutaman viikon koiravaihdon niin, että mitä luultavimmin iskän paras kaveri Hoina saa mennä Loviisaan isän lenkkikaveriksi ja Fina pääsee puolestaan pitkästä aikaa treenaamaan ja kisaamaan tänne Turkuun. :)