sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Purna Purre Purnelius Purnauskis

On melko vaikeaa palata blogin ääreen, kun ei ole ikuisuuksiin kirjoittanut. Kaikki uudemmat kuulumiset liittyvät niihin vanhoihin kuulumisiin, jotka nekin pitäisi kertoa. Siksi en edes yritä lähteä moiseen, vaan aloitan vain yhdestä aiheesta - siitä, joka on tuonut elämääni eniten aitoa iloa sitten pitkään aikaan.
Aloitan Purnasta.




Purna on yksi suuri onnenpotku. Sille oli asetettu varmaan tähänastisista koiristani tarkimmat luonnespeksit jo ennen syntymäänsä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä tiesin kaikin puolin, millaisen koiran haluaisin ja millaista en. Juuri tällä kertaa etsin ennen kaikkea iloista ystävää. Ilon kaipuu jäi rakkaan Finan jälkeen kaihertamaan. Vaikka muutkin koirani ovat toki omalla tavallaan iloisia, sellaista finamaista aitoa tuhannen riemua pelkästä olemassaolostani en tunnista muista koiristani. Ehkä siihen liittyi niin vahvasti kaikkea muutakin minun ja Finan yhteisestä matkasta, että vaikka samanlaista iloa joku muu koiristani ilmentäisikin, en ehkä tunnistaisi sitä samankaltaiseksi. Ilon toive oli niin suuri, että saatoin alitajuisesti karsia vaihtoehtoja pelkästään sen perusteella. Shelttejäkään koskevat stereotypiani eivät olleet yleisellä tasolla kovin mairittelevia, mutta se on nyt enää tässä vaiheessa toissijaista. Tärkeintä ja hienointa on se, että Purna on iloisin sheltti (ja ehkä myös ylipäätään koira), jonka olen ikinä tavannut.

Toinen kriteeri pennulle oli tietysti, että sen vanhemmat olisivat kaikin puolin järkipäisiä ja arjessa helppoja. Minua ei myöskään tällä kertaa haittaisi, jos koko olisi vaihteeksi pienempi. Rodun tuli myös olla harrastuskoirapotentiaalinen tavalla tai toisella. Minulle olisi kuitenkin sopinut yhtä lailla harrastuscavalier kuin harrastusbordercollie, eli tämä kriteeri oli aika löyhä. Huomasin tosin pian, että paimenkoirat olivat totuttaneet minut liian hyvään, ja lopulta listallani oli monia yllättäviäkin ominaisuuksia, joista en enää olisi osannutkaan luopua. Lähellä irti pysyminen ilman sen kummempaa opetusta oli yksi näistä.




Tähän taloon ei pentua tule ilman, että kohtalolla olisi näppinsä pelissä

Etsin tietynlaista yhdistelmää, en rotua. Siksi minulla oli harkinnassani yksi cavalierpentue, yksi bordercolliepentue, kaksi kooikeripentuetta, yksi mudipentue ja kaksi shelttipentuetta. Muutama ihminen taisi minulle ääneen ihmetelläkin, tiedänkö itsekään, mitä oikein halusin. Tiesin! En olisi odottanut mainituista roduista samantyyppisiä koiria, en tietenkään, mutta jos mistä tahansa näistä olisi löytynyt minulle sopiva järkipäisen ja sosiaalisen oloinen yksilö, olisin huolinut minkä tahansa omakseni. Päätin taas antaa vähän kohtalonkin päättää, minkä koiran se minulle tällä kertaa antaisi – onhan se Hoinan ja Chhainankin kohdalla puuttunut peliin aika lailla. Omat epäröintini saivat minut myös kieltäytymään jo yhdestä onnenpotkusta, sillä silloin oma pentuun liittyvä tunneprosessointini oli kesken ja ajankohta ihan vain parin viikon marginaalilla huono. Kieltäytyminen kadutti ja harmitti, sillä näytti jo, että pennulle otollisin aikaikkuna ehtisi sulkeutua ja seuraava sopiva hetki siirtyisi hamaan tulevaisuuteen. Sitten päätin vielä yhtenä iltana tehdä hakuja netissä. Löysin yhden kiinnostavan yhdistelmän (sen toisen mainitsemistani shelttipentueista), mutta uskoin olevani siihen jo aivan liian myöhässä...

Kohtalo avitti minua taas. Kun vain uros näytti tuosta yhdistelmästä mahdolliselta ja sellaiseen päätyminen olisi vaatinut tällaisen narttulauman kanssa suurempaa harkintaa, joku (jolle olen ikuisesti kiitollinen) vetäytyi pennunotosta. Niinpä kasvattaja tarjosi minulle tyttöä. Olimme käyneet katsomassa pentuja jo ennen tätä peruutusta, ja silloin heti pentuhuoneeseen päästyämme juuri tytöt ryntäsivät heti pentulaatikosta syliin kiipeilemään. Vaikka tilanteeseen sekoittui jo tuttuun tapaan jännitystä ja valinnan kauhua, se tärkein ja aiemmin vielä puolitiehen jäänyt reaktio tuli heti. Koko sydämeni muljahti riemusta ja huusi sisälläni "OTAN!" – olinhan sitä paitsi jo urosmietinnöissäni manannut, että minun ei tarvitsisi hetkeäkään miettiä, jos vain tarjolla olisi tyttö.




Elämäni paras heliumpallo

Purna on edelleen kuin se kolmiviikkoinen napero silloin, sylissä ja ylipäätään ihmisten päällä ilmiömäisesti ja tasapainotellen kiipeilijä. Vuorikauriiksi sitä kutsummekin. Kiipeilyn lisäksi se haluaa fyysistä läheisyyttä, koko ajan. Se ei silti todellakaan ole mikään ärsyttävä huomion kerjääjä tai itsensä tyrkyttäjä (sellaistahan meillä ei vielä olekaan...! :D) vaan pikemminkin vaivihkainen läsnäolija – niin vaivihkaa kuin koira nyt voi kyljen tai mahan päällä maata sängyssä, istua jalkojen välissä vessassa tai maata kylpyhuoneen matolla suihkuvahtina. Se saa minut tuntemaan itseni erityiseksi ja tärkeäksi aina siitä hetkestä alkaen, kun aamulla ensimmäisen kerran silmäni avaan, joka päivä. Päivä ei vaan voi alkaa huonosti, kun joku jo aamulla ilahtuu heräämisestäsi! Missä minä olen, on myös Purna.

Purna itse tuntui kiintyvän minuun ylipäätään nopeammin kuin mikään pentuni koskaan. Minusta tuntui, että jo alle vuorokaudessa se piti minua omana ihmisenään. Lisäksi jo heti alussa se on luottanut siihen, että minun seurassani on turvallista, minkä vuoksi se on ollut sinut kaiken kohtaamamme kanssa. Näistä (ja varmaan rodunvaihtoon liittyneistä ristiriitaisista tunteista ja onnistuneen valinnan helpotuksesta) johtuen minulle onkin syntynyt niin vahva ja ainutlaatuinen side pieneen pentuseeni, että sydän syrjälläni jopa hieman säikyn sen lävistävyyttä.

Purna ei ole kuin varjo. Varjo katoaa auringon mennessä mailleen tai pilvien taa. Purna ei katoa koskaan. Pikemminkin se on kuin hiljainen hengitys. Siinä se on, lähelläsi kevyesti koskettaen, osa sinua koko ajan, vaikket sitä huomaisikaan.

Jos Purna on vuorikauris ja hiljainen hengitys, se on myös superpallo. Silloin sen huomaa! Toista yhtä kevyesti bouncaavaa koiraa kuitenkin ilman älytöntä hyppelyä en ole tavannut. Jo pikkupentuna koppailin sitä ilmasta, ettei se laskeutuisi huonosti yksittäisistä riemunvolteistaan. Se rakastaa myös ottaa koko huoneenmitan kiihdytyksen ja pompahtaa suoraan syliin soffalle hirveällä vauhdilla ja tohinalla, mutta silti niin viattomasti, kevyesti ja iloisesti. Että kato mä tulin nyt! Näin se hyppäsi myös suoraan ystäväni kahvikupilliseen yhtenä kauniina päivänä.




Pelottavan ihana

Ihmeellisintä Purnassa on kuitenkin sen oppimis- ja keskittymiskyky yhdistettynä vielä tuohon erityiseen suhteeseen, joka välillemme on muodostunut. Purna on alusta asti ollut lupaavimman oloinen harrastuskoirani kaikista tähänastisista. Tämä havaintoni on kantanut jo heti luovutusiästä ainakin nyt tänne pian 8kk ikään. Purnan kanssa voi joskus unohtaa kouluttavansa koiraa, kun se tuntuu tarjoavan aina vain juuri kulloinkin haluamaasi asiaa heti, äkkäävän kerrasta palkkaan ja toimintoon liittyvän syy-seuraussuhteen ja siten oppivan hurjan isoja asioita ihan hetkessä. Muutenkin minulta on kyllä täysin mennyt ohi, että minulla olisi ollut pentua talossa – niin helppo tulokas Purna on ollut. Ja koska minulla on nyt se tilanne, että Purnalle ei ole tulossakaan mitään erityisiä tavoitteita, ainoastaan yhteistyötoiveita, niin juuri nyt tahdon vain olla kiitollinen ja toivoa, että jokapäiväinen ilahtuminen ja yhdessäolo pienen Purnan kanssa on vasta aivan alussa. Jospa voisimme yhdessä opetella kaikenlaista mukavaa jopa seuraavien 15 vuoden ajan.

Tiedän jo nyt reilun puolen vuoden yhdessäolon jälkeen, että en ehkä koskaan tule saamaan toista yhtä valloittavaa ja oppivaista koirapersoonaa. Purna ei vastaa mitään stereotypioitani rodustaan, pennuista yleensä tai koiran kouluttamisesta. Se on pikemminkin vähän kuin henkieläin, joka aidosti ilahduttaa ihan omana itsenään, aidosti ilahtuu minusta omana itsenäni ja joko valvoo tai nukkuu vierelläni joka hetki. Siinä on jotakin kissamaisen, koiramaisen ja inhimillisen sekoitusta niin, ettei sitä tahdo pentuna tai eläimenä pitääkään. On aivan kuin sille olisi joku jo syntymässä kertonut, mitä saa ja ei saa tehdä, sillä se ei ole koskaan edes kokeillut sammutettavia käytösmalleja kotona. Ja mikä parasta, Purna sanoo "okei" jäädessään yksin ilman muita koiria, se sanoo "okei" jäädessään yksin muiden koirien kanssa, ja se sanoo "okei, mun vuoro jo" toisten koirien kynsiä leikattaessa. Lisäksi se sanoo "okei" kaupungissa, "okei", kun raketti pamahtaa ihan lähistöllä ja "okei, sanokaas mihin suuntaan, niin minä meen eeltä" messuhallissa.

Laumaankin Purna on solahtanut täydellisesti. Chhainaa Purna on pitänyt äitinään ensi kohtaamisesta lähtien, ja kunhan Hoina sai itse sanella Purnalle tutustumisen ja kanssakäymisen ehdot, nyt Purna palvoo Hoinaa idolinaan. Lenkillä ne menevät kylki kiinni toisen kyljessä, ja aamuisin Hoinan tullessa sängyn viereen Purna läpsii sitä tassuilla naamalle kuin rumpusoolossa: "Hoina-täti! Hoina-täti! Kato Hoina-täti! Täältä pesee Hoina-täti!"




Tavallisesti pentua kriteerien mukaan etsittessä on aina turvauduttava realismiin: itse voi tehdä paljon, silti kaikkea ei yleensä kuitenkaan saa, ja odottamattomat asiat voivat muuttaa hyvänkin alun toiseksi. Perheemme tähänastisten kahdeksan koiran ja yhden pentueen kasvattamisen kokemuksella tiedostan nämä asiat paremmin kuin hyvin, ja olen kokenut ne myös käytännössä. Juuri siksi tämä kaikki tuntuukin niin äimistyttävältä. Miten koira voi olla niin pedantisti "check" jokaiseen kriteerilistan kohtaan? Ja miten jo pennun kolmannen päivän kohdalla uudessa kodissaan voi tulla se tunne, että tähän koiraan minulla on erityinen suhde ja sillä minuun, kun yleensä tällainen tunne tulee ehkä puolen vuoden tai vuoden ikäisen koiran kanssa?

Vastaus on tällä kertaa hyvinkin mustavalkoinen, tuijottaa pilke silmäkulmassa suoraan minuun: "Näin!" ja hyppää kujeillen maailman parhaan mustekalalelun kimppuun.




Tähän tarinaan ei sanota vielä pitkään aikaan "sen pituinen se".