Näytetään tekstit, joissa on tunniste chhaina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste chhaina. Näytä kaikki tekstit

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Sisäinen rauha

Huhhuh! Alkavat nämä blogit levähtämään käsiin, kun on tämä "pääblogi", treeniloki ja nyt vielä kasvattisivujenkin uutisloki päivitettävänä. Tulee helposti sellainen olo, että blogit ovat jääneet aivan unholaan, mutta tosiasiassa merkinnät vain hajautuvat useaan eri nettipäiväkirjaan. Nyt on kuitenkin kaikkia muita blogeja on tullut päiviteltyä sen verran, että aikapaine alkoi kiristää pääbloginkin osalta – onhan tämä nimenomaan pääblogi!

Koska päivitystahti on ollut tämän blogin puolella melko verkkainen ja koska toisaalta me olemme tunnettuja äkkinäisistä liikkeistämme, olemme ehtineet esimerkiksi muuttaa uuteen kotiin pihan toiselle puolelle! Myös Chhainan pennut ovat kasvaneet jo puolivuotiaiksi ja näyttävät jo ihan oikeilta koirilta.




Meillähän oli viime vuonna loukkaantumisten ja pentujen vuoksi melkein vuoden tauko lähes kaikesta tavoitteellisesta treenaamisesta, joten nyt keväällä olemme taas aktivoituneet niin agilityssä kuin tokossakin. Myös juoksemassa käymme silloin tällöin. Juoksulenkeille tosin otan nykyään mukaani mieluiten vain Hoinan, koska Chhaina rakastaa haistella, joten juoksulenkit sen kanssa ovat melko rasittavia. Agilityn ja tokon lisäksi tarkoitus on myös kevään mittaan käydä taas hakuilemassa ja tutustumassa myös jälkitreeneihin - kumpaakin ihan vain aktivointimielessä.

Tällä hetkellä Chhaina on pitkälti ainoa agilitykoirani ja Hoina tokoilee. Mitään tietoista päätöstä Hoinan agilityjen lopettamisesta ei ole tehty, mutta tällä hetkellä tämä on tuntunut parhaalta. En siis sano, etteikö järjestely voisi muuttua heti ensi viikolla. Nautin kuitenkin itse agilitystä tällä hetkellä enemmän Chhainan kanssa, eivätkä sen kanssa lämmittely- ja jäähdyttelylenkitkään vaadi niin paljon kärsivällisyyttä ja hermoja minulta. Hoinan kanssa jouduin aina tekemään tietoisen päätöksen, että pysyn hyväntuulisena, vaikka koira vetäisi millaisilla kierroksilla tahansa. Tietyllä tapaa nykyinen järjestely on siis ollut myös helpotus. Usein tosin Hoina tulee mukaan hallille mutta vain tokoilee pihassa. Hoinalla tavoitteita ei tällä hetkellä ole missään lajissa - kisataan, jos siltä tuntuu. Chhainalla tavoitteet ovat puolestaan agilityssä selkeät: kolmosiin nyt ja SM-kisoihin vuoden päästä kesällä, jos ei tule loukkaantumisia.


Vasta lopetettuani kisaamisen aloitin kouluttamisen

Mielenkiintoisinta nimenomaan Hoinan kohdalla on lajissa kuin lajissa se, että kaikista tavoitteista riisuutuminen on todellakin muuttanut meidän tiimityöskentelyämme ja treenien sisältöä. Minun ei tarvitse hakata päätä seinään edistyksen puutteessa, ja toisaalta samalla olen herännyt ensimmäistä kertaa oikeasti kouluttamaan koiraa liikkeiden tai radan suorittamisen sijaan. Olen aina pitänyt itseäni laiskana omien koirieni kouluttajana, joka menee minimitreeneillä varsinkin tokokokeisiin ja jolle riittää se, että mikäli emme nollaisi yhtäkään liikettä, saisimme tokossa ykköstuloksen. Tietynlainen kunnianhimo ja kiinnostus itse tekemiseen on siis etenkin nimenomaan tokossa puuttunut, ja ainoa päämäärä on ollut oppia juuri tietyt liikkeet eikä missään nimessä vahingossakaan mitään ylimääräistä, herttinen sentään! Siitähän voi vaikka sairastua... :D

Pidin todennäköisenä, että kun saavutimme tokossa tavoitteemme AVO1 vanhoilla säännöillä, tokoilu loppuisi kokonaan. Olin ilmeisen väärässä, sillä niin vain olemme jumppailleet kaukokäskyjen vaihtoja olohuoneessa, korjailleet ruutua, kehittäneet ohjattua noutoa... Ehkä yhtenä yllättävimmistä juonenkäänteistä olen löytänyt itseni jo parina viikkona peräjälkeen työstämästä Hoinan seuraamista jälleen aivan alusta: siitä, että jo käskystä Hoinan katse ei painuisi alas kyyryyn. Käytännössä treenaamme siis perusasentoa ja ihan vain omaa painonsiirtoani, korkeintaan yhtä askelta. Vielä suurempana yllätyksenä olen joutunut huomaamaan, että "hömppätreenaillessamme" jaksan pysyä positiivisena ja kannustaa koiraa sen hieman säätäessä omiaankin. Kaikista suurimpana yllätyksenä ja toisaalta niin päivänselvänä asiana on tullut esiin se, että kas kummaa, koira ei otakaan niin suurta painetta tai tarvitsekaan sitä kannustusta enää samassa mittakaavassa. Tänään Hoina katsoi minuun innoissaan hymyillen, suoraan ylöspäin, kun sanoin "katso" - vaikka palkkasin lelulla, joka oli näkyvillä joko koiran vieressä tai kainalossani! Vain matalana hiipivän, lelusta vielä lyttänämmäksi painuvan paimenkoiran tunteva voi tietää, miten suuri, vuosia odotettu erävoitto tuohon sekunnin sadasosaan kiteytyikään. Kenet yllättää, että kun koira ei paineistu ja itsekin olen rennompi, saamme onnistumisia, mikä taas rentouttaa molempia? - Ei ketään. Ja silti se jotenkin pääsi yllättämään minut.

Myös treenien sisältö on enemmän tai vähemmän oleellisesti muuttunut juuri Hoinan kanssa tavoitteet unohdettuamme. Nyt tosiaankin uskallan kokeilla erilaisia asioita tokossa pelkäämättä koiran pilaamista. Eihän se enää "voi mennä pilalle", kun mielessäni ei ole tiettyjä tavoitteita tai kuvia valmiista liikkeistä, ja kun ei ole mitään väliä, oppiiko koira lopulta sen mitä yritän sille viestittää. Agilityssä taas jo viime keväänä Hoinan kanssa löysin itsestäni kokeilunhaluisen tyypin, joka halusi testata, kuinka pitkälle voin koiran kouluttaa sen sijaan, että olen useita vuosia koittanut kaikin keinoin kompensoida sen puutteita. Kokeilin, lukitseeko koira esteen, jos otankin enemmän riskillä, tai suorittaako se kepit, jos juoksen sitä vastaan keppien toisesta päästä niin, että erkanemme keppien puolivälissä vastakkaisiin suuntiin. Se riemu, joka repesi siitä, että tällaiset villit, suorastaan absurdit ideat saimme sitten toimimaan - sellaista en ole ennen kokenut. Lisäksi samat trendit ovat näkyneet minulla myös Chhainan kanssa treenaamisessa.




Aivan kaikki ei ole muuttunut

Tietysti Hoina on yhä tyypiltään sellainen koira, että se ihastuttaa ja raivostuttaa vuorotellen tai samaan aikaan, tilanteesta ja katsojasta riippuen. Keskiviikkona sen kanssa lenkkeily on vihoviimeinen asia maailmassa, ja heti torstaina tekisi mieli tehdä kolminkertainen lenkki normaaliin verrattuna, kun molemmat koirat käyttäytyvät kuin ihmisen ajatus. Olen miettinyt Hoinasta luopumista ohikiitävinä ajatuksina vielä senkin jälkeen, kun päätin sen pitää. Ajatus hiipii jatkossakin varmasti mieleen helpommin, sallitummin, kun sitä on jo kerran vakavasti harkittu. Toisaalta uusi huomen voi todellakin olla ja yleensä onkin aivan päinvastainen päivä, joten olen alkanut hyväksyä sen, että tällaista se elämä Hoinan kanssa on. Kun eniten ketuttaa kaikki, puran kaiken turhautuneisuuteni miehelle tai jollekulle tutulle ja totean vain, että tänään on kökkö päivä ja huomenna ehkä ei.

Siinä mielessä asiat ovat toki nyt erittäin hyvin, että Hoina ei stressaa mitään tiettyä, se pysähtyy haistelemaan entisten pahimpien pelkojensakin kohdalle, ja Hoina ja Chhaina leikkivät keskenään kuin pienet pennut melkein päivittäin. Silti se asia ei muutu, että Hoina ei ole minun temperamentilleni sopiva koira, sillä se imee kaikki mielialanvaihteluni ja paineistuu pienestäkin pääni sisäisestä ärsyyntymisen vivahteesta. Myöskään Hoinan perusluonne tai pentuajan traumakokemukset eivät kokonaan poistu hyvinäkään aikoina, vaan pimeässä kesken haistelun yllättävä viereisen talon oven avaus tai jokin muu aivan älyttömän mitätön asia voi saada siinä aikaan väistöliikkeen hihnassa - vain murto-osalla kerroista, mutta mahdollisuus on aina olemassa. Myös oma tila on Hoinalle siinä määrin tärkeä asia, että se saa suosiolla yhden kokonaisen huoneen yksityiskäyttöönsä silloin, kun meillä on koiravieraita. Uudessa kodissamme parasta onkin se, että myös makuu- ja olohuoneesta on omat ovet takapihalle!

Meillä on arjessa monia "erikoisjärjestelyjä" tai tiettyjä toimintamalleja selkeästi Hoinan vuoksi, mutta toisaalta ne eivät vaadi juurikaan aikaa tai huomiota, kun ne tulevat automaationa jo vuosien kokemuksella ja sulautuvat muutenkin omaan elämäntapaamme. Toisaalta kun toimimme Hoina-tuntemuksemme mukaan, arki on melko vaivatonta ja helppoa, yksittäisiä huonoja hetkiä lukuunottamatta aivan normaalia. Hoina-tuntemuksen olennaisimpia asioita on se, että ympäristön kannattaa olla yleisellä tasolla mahdollisimman vähä-ärsykkeinen. Tämä (ja oma yön ja pimeyden rakastamiseni) johtavat siihen, että 90 prosenttisesti pisimmät lenkit tehdään illalla. Yleisen ärsykepaljouden vaikutus selvisi meille parisen vuotta sitten, kun muutimme suhteellisen vilkkaan tien varresta rauhallisempaan taajamaan ja näimme muutokset parempaan koiran yleisessä olemuksessa. Mikäli mahdollista, Hoina ei lähde mukaan kaupunkikyläilyille sukulaisten ja tuttavien luo. Lisäksi sitä lenkittävät vain sen tuntevat henkilöt, ja sille kannattaa mieluummin olla aina hyväntuulinen kuin alkaa vaatia tai ärsyyntyä silloin, kun se ei pysty tottelemaan. Loppujen lopuksi nämä ovat hyvin helppoja ja luonnollisiakin asioita toteuttaa, sillä emme muutenkaan juuri lomaile ilman koiria tai tarvitse hoitajia, rakastan itsekin lenkkeillä iltaisin tai jopa yöllä, ja vain Chhainan kanssa reissaaminen onnistuu hyvin silloin, kun mies jäisi muutenkin kotiin.

Kuitenkin Hoinan kanssa kipuilu on ollut aina sellaista, mikä on tehnyt siitä ehkä vähän kyseenalaisenkin maineen omaavan persoonan, väärinymmärretyn, ja toisaalta niin kovin rakkaan ja läheisen. Se tuntimäärä, jonka olen käyttänyt Hoinan käyttäytymisen ja meidän suhteemme pohtimiseen, on järjetön, ja juuri siksi osaan kertoa siitä kaikki nämä asiat. Chhainan kohdalla huudahtaisin vain huolettomasti "en tiedä, katsotaan!" - toisaalta siksi, etten ole analysoinut sen jokaista elettä ja siten tunne sen aivan syvintä sielua; toisaalta siksi, että sen kanssa on aina vaan voinut olla huoleton ja katsoa, kuinka käy. Epäilen myös vahvasti, että Chhainan syvin sielu koostuu lähinnä ruokakipon muotoisista aivoista, joissa on älyllistä toimintaa vain silloin, kun tavoite on saada kippoon täytettä! :D Sen kanssa ei vaan ole koskaan tarvinnut kipuilla tai analysoida jokaista syy-seuraussuhdetta.


Tässä nyt oli ihan vain muutamien viime päivien ajatuksia, joten tästä käynee selväksi, että minun päässäni ei ainakaan kovin hiljaista ole! Juuri nyt kaikki on koirarintamalla jotenkin kivasti henkisessä tasapainossa minun kannaltani, ja olen jokakeväiseen tapaani aivan innoissani tulevasta harrastuskaudesta! Toivottavasti tämän merkinnän jälkeen kukaan ei poistu synkein mielin blogistamme vaan muutkin huomaisivat sen toivon, ilon ja jonkinlaisen rauhan, joka minulla ainakin nyt on näiden asioiden suhteen. Koiraharrastus ei ole ehkä koskaan tuntunut näin innostavalta, ja uusi kotimme antaa paljon mahdollisuuksia myös ihan rentoon koirien kanssa oloon ja puuhasteluun.

Myrskyn jälkeen on poutasää.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paluu arkeen



On jo joulukuu, ja meidän laumamme on tehnyt paluuta arkeen jo kuukauden päivät. Takana on hurjan kiireinen ja antoisa syksy pentujen ja opiskelujen kanssa. On sanomattakin selvää, että kun aika vuorokaudessa ei riittänyt, opinnoista tingittiin. Siksi nyt joulukuulle on luvassa paljon muutakin kirittävää kuin vain kanditutkielman kimppuun käyminen. Pentujen elämää voi jatkossakin seurata Facebookissa ja nettisivuillamme. Ilokseni saan kuulla lapsosista lähes päivittäin, ja pystyn myös näkemään useaa pentua tasaisin väliajoin. Kenties saamme Turkuun yhteistyökotiin jääneestä Vilu-pennusta hieman isompana treeniseuraakin!




Meille kuuluu nyt ihan hyvää, vaikka tässä alkutalvesta käytiin aika syvälläkin. Parin viikon ajan keskusteltiin vakavasti siitä, onko Hoinan fiksua asua meillä enää ollenkaan ajoittaisen vahvan ja jatkuvamman lievän stressailun vuoksi. Kaikki meidän laumaamme pidempään seuranneet varmasti tietävät tämän tarinan, joten en käytä enää energiaa sen läpi käymiseen. Eniten minua kuitenkin huolestutti menneessä puolessa vuodessa Hoinan ja Chhainan muuttunut dynamiikka - se, että Hoina ei enää aina huolinut Chhainaa lähelleen sekä se, että Chhaina toisinaan vältteli Hoinaa lenkeillä. Hihnalenkkeily ei nimittäin ole järin miellyttävää, jos toinen säpsyy milloin mitäkin ja toinen tekee jatkuvasti U-käännöksiä takaisin tulosuuntaan.

Menneen ajan kertailua tärkeämpää on kaikesta huolimatta pohdinnan lopputulos, eli se, että Hoina jäi kotiin. Pahimmat oireilut ovat nyt lieventyneet, tai oikeastaan hävinneet taas liki kokonaan. Keväällä Hoina tullaan steriloimaan, ja lisäksi sen käytöksestä on konsultoitu ongelmakoirakouluttajaa. Käyty keskustelu oli kuitenkin minulle tärkeä ja herätti itseni miettimään ensimmäistä kertaa sitä, pärjääkö koira, eikä vain sitä, että minä itse pärjään Hoinan kanssa. Nyt vain toivotaan, ettei näin raskaisiin keskusteluihin tarvitse enää palata. Viime päivien positiivisimpia yllätyksiä ovat olleet se, että Hoina ei stressannut sisällä tai ulkona vanhempieni uudella asuinalueella Espoossa ja se, että Hoina ja Chhaina leikkivät eilen taas kuin pikku pennut keskenään olohuoneen matolla.


Joulua ja etenkin vuodenvaihteen jälkeistä uutta harrastuskautta odotamme innolla. Chhaina palaa silloin vähitellen agilityyn, ja luvassa on toivottavasti muutakin kuin vain omatoimitreeniä tälle kaudelle. Tavoitteet ovat kirkkaat, sikäli kuin lajiin palaaminen sujuu mutkitta eikä vanha vamma ala oireilla. Siksi kohotammekin ensin loppuvuoden ajan kuntoa ihan muin keinoin, esimerkiksi tasapainotyynyllä jumppaillen ja kevyin ravijuoksulenkein. Hakutreeneihin sen sijaan sekä Hoina että Chhaina pääsivät jo viime viikonloppuna ja toivottavasti pääsevät vielä ainakin kerran ennen joulua. Hoinan kanssa tullaan alkukeväästä niin ikään hakuilemaan ja treenaamaan omatoimisesti agilityä, mutta sittenpä jo helmi-maaliskuussa olisi leikkauksen aika.




Omaan elämääni ei sitten paljon muuta mahdukaan. Yritän kovasti taistella kaikkien kiireiden ja itsestäni huolta pitämisen kanssa. Onneksi se taistelu on kuitenkin suhteellisen positiivinen, kun luvassa on kaikkea niin mukavaa, että saa olla tarkkana, että hommatkin tulevat tehdyiksi. Heti tulevana viikonloppuna kiertelemme tietysti Koiramessuilla, sitten tulevat joulun ja uuden vuoden pyhät, ja jo tammikuun puolivälissä meillä on ensimmäinen virallinen Minoon sitte -pentutapaaminen. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, vai miten se meni? Rauhaisaa joulunodotusta kaikille!

maanantai 29. elokuuta 2016

Koosteähky



Huh! Parikin aiempaa kirjoitustani on jäänyt vain luonnoksiksi, kun en ole niitä aikanaan saattanut valmiiksi asti, ja sitten niiden aiheet ovatkin jo vanhentuneet ja kuukaudet ehtiä vaihtua parikin kertaa. Nyt sitten päätin poistaa ne kokonaan ja aloittaa aivan uuden merkinnän.

Kesän aikana olen ehtinyt olla ohjaajana alakoululaisten monikulttuurisella ympäristökasvatusleirillä, jossa viikon aikana opettelimme ensiaputaitoja, teimme onget ja kävimme kalassa, tutustuimme paikalliseen pyöräkirpputoriin, keräsimme roskia ja teimme niistä taidetta sekä kilpailimme seikkailuradalla. Lisäksi olen suunnattomaksi ilokseni saanut kouluttaa useana viikkona agilityä vanhan seurani jäsenille, ja huomasin taas kerran, miten paljon kouluttaminen inspiroi minua. Myös mökillä tuli oltua useamman viikon ajan, ja keräsimme takuulla ainakin parin vuoden sienet säilöön!




Alkava syksy tulee olemaan hurjan kiireinen, sillä opiskelen valtaosan opinnoistani itsenäisesti. Se kysyy paljon itsekuria, joka minulla tavallisesti on todella hyvä mutta joka tänä vuonna on lepsunut vähän liikaa, kun lupasin jossakin vaiheessa itselleni hellittää hieman. Kirjatenteillä on toki hyväkin puolensa, sillä pentuprojektin aikana on vain loistavaa, että voin olla lähes kaiket päivät kotosalla. Kiirettä tulee varmasti pitämään!




Kuva on jo pari viikkoa vanha, ja siinä on 5. tiineysviikko meneillään.


Chhainalla on pari viikkoa laskettuun aikaan, ja likan vatsa leviää oikein silmissä. Olin pari päivää poissa kotoa, kun kävin Päkäpaimenen-kasvattitapaamisessa, ja jo sinä aikana tapahtunut muutos oli melkoinen. Ensi tiistaina selviää tarkempi pentujen määrä, mutta oma veikkaukseni on siinä neljän ja kuuden pennun välillä. Kuten olen muualla sosiaalisessa mediassa jo ehtinyt kertoa, jouduin jättämään Hoinan perheelleni evakkoon, kun se stressaantui niin paljon Chhainan tiinehtymisestä. Onneksi kotoa on tullut tasaisin väliajoin kuvia täysin rennosta Hoinasta nokosilla tai viestiä siitä, miten kivasti lenkki oli mennyt. Itse stressasin eniten nimenomaan likan hoitoon jättämistä, kun Hoinalla on ne omat säikkynsä, joihin ulkoiluttajan tulee osata varautua. Ihanaa, että vaihto on sujunut vaivattomasti!

Tällä viikolla tulee vielä viimeiset vieraat meihin tutustumaan pennunhankintamielessä, ja sen jälkeen rauhoitamme kotimme vierailta suunnilleen kuukauden päiviksi. Tuona aikana minun onkin tarkoitus lukea niin paljon kuin voin, sillä kun pennut alkavat liikkua, voin taatusti vain haaveilla opiskelusta! Sitten sosiaalistetaan pentuja oikein urakalla ja otetaan taas vieraita kyläilemään. Kuten on jo ollut havaittavissa, tämäkin blogi lienee melko hiljainen syksyn ajan, kun päivittelen pentukuulumisia ensisijaisesti Minoon sitte -nettisivuille ja -Facebookiin. Kivaa syksyä kaikille!



keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Menneen talven lumia



Juhuu, elossa ollaan! Emme me sentään täysin hiljaiseloa ole eläneet, kuulumisia on vaan tullut päiviteltyä pääasiassa Facebookiin tai pentusuunnitelmien puolelle. Pikaisena koosteena voisin tällekin puolelle summata, että Chhaina on saanut agilityssä kakkosluokasta kaksi nollaa, joilla ovat irronneet myös voitto ja kakkossija. Viimeinen nousunolla olisi tarkoitus repäistä tässä kevään aikana. Chhaina kävi myös lopuissa virallisissa terveystarkastuksissa, ja nyt likka on sitten vielä tuplaten priimaa: niin silmät, sydän kuin polvetkin olivat terveet ja lausuttiin parhaiksi mahdollisiksi! Jospa tulokset ilmestyisivät KoiraNettiinkin pikkuhiljaa...




Kuva © Taina Korhonen


Viikonloppuna sekä Hoina että Chhaina pääsivät tervehtimään lampaita - Chhaina toista ja Hoina ensimmäistä kertaa. Hoinan osalta positiivinen yllätys oli se, ettei se vastoin oletuksiani pelännyt lampaita vaan oli innoissaan eikä hätkähtänyt puskuyrityksistäkään, mutta eipä se kyllä niistä paimennusmielessä mitään tuumannut. Se näki minut ja vain minut. Chhaina pääasiassa haisteli vain tiluksia ja söi kakkaa, mutta pari kertaa videolla vilahtaa jo pisaroita syttymisestä. Yksi tällainen videolle osunut hetki löytyy Instagramista. Tulemme varmasti vielä sytyttelemään useamman kerran, sillä nuo pienetkin pilkahdukset tuntuivat kyllä aivan mahtavilta ja haluan todellakin nähdä, miten tuo vaiston väläyttely kehittyy!




Paljon muuta meille ei kuulukaan, kunhan olemme lenkkeilleet ihanissa säissä, kuumeilleet taas patikoiden perään ja suunnitelleet pentujuttuja. Toivottavasti tulevasta kesästä tuleekin ikimuistoinen sillä saralla! Viikonloppuni ovat aika tehokkaasti menoilla täytettyjä jo melkein heinäkuuhun saakka, joten vain oleiluunkin voisi lähitulevaisuudessa satsata. Epäilenpä, että tämä blogimme pysyy siis melko säälittävänä koko kevään, ja päivityksiä tapahtuu lähinnä pentusuunnitelmien, Facebookin ja Instagramin puolella. Toivottavasti saisimme kuitenkin aikaiseksi kevään ensimmäisen patikan jo pikimiten, sillä palan halusta lähteä tallailemaan uusia polkuja. Ensi talveksi ehdimme onneksi juuri parahiksi löytää maailman kauneimmat retkihiihtomaastot Kurjenrahkan kansallispuistosta. On mieletöntä, miten erilaiselta ja aina silti yhtä kauniilta erämaa voi näyttää eri vuodenaikoina. Jos jollakulla muullakin retkeilyreisi tutisee, katselkaapahan Yle Areenasta Erämaan lumo -dokumenttisarjaa. Se ei ainakaan paranna olotilaa! ;)

tiistai 16. helmikuuta 2016

Topteam-leiri 3 :: 13.-14.2.2016 :: Seinäjoki

Wau. Takana on sen verran henkisesti raskas koettelemus, että toista samanlaista en ole agilityssä koskaan kokenut. Lähdin perjantaina kohti Seinäjoen Topteam-leiriä kyydissäni sekä Hoina että Chhaina, sillä valmentajat olivat antaneet muutamalle koirakolle luvan treenata leirillä toisenkin koiran kanssa, mikäli se olisi ohjaajan kehittymisen kannalta edullista. Koska leirillä oli luvassa etupäässä ratatreeniä, päätin siis hyödyntää jonkun treeneistä Chhainan kanssa, jotta saisin kerrankin keskittyä vain omaan liikkumiseeni. Perjantailähdössä oli se huono puoli, että jouduimme lenkkeilemään kaupungissa. Se tiesi Hoinalle kovia stressitasoja, ja se pelästyikin useaan otteeseen niin lenkillä kuin hotellin käytävilläkin. Tajusin myös vasta perillä Hoinan panikoidessa, että hotellikäynti oli kokonaisuudessaan Chhainalle aivan uusi kokemus. Se kuitenkin mennä paineli joka paikassa kuin vanha tekijä!




Uusi kummikouluttajamme Sanna on taas kirjoittanut leirin sisällöstä ja jakanut materiaaleja blogissaan täällä. Lauantai alkoi paitsi viime leirin virallisten kuvamateriaalien julkaisemisella, myös mentaalivalmentaja Annen luennolla persoonallisuustyypeistä ja näiden eri suhtautumisista haasteisiin, epäonnistumisiin, elämään yleensä ja urheilusuorituksiin. Samalla käytiin läpi eri tyyppisten valmentajien ja valmennettavien vahvuuksia ja kompastuskiviä. Loppuleirin kaikki puhuivatkin sitten itsestään vain numeroina ja perustelivat kaiken käytöksensä kunkin persoonallisuustyypin pohjalta! :D Itse havaitsin itsessäni sen, että haluan tehdä aina kaikki oikein, varmistelen ja teen varasuunnitelmia, olen aina huolissani ja tunnekirjoni on laaja - ei kovin positiivisesti värittynyt persoonallisuus näin itseni kannalta, joskin hyvin osuvasti se oli kuvattu. :D




Kuva © Sanna Lehtonen


Lounaan jälkeen hallilla alkoivat ensimmäiset ratatreenit, ja koska radalla oli 32 estettä, koiravalinta oli aika selvä. Chhainahan se sinne pääsi kurvailemaan. Rata vedettiin kisanomaisesti läpi kaksi kertaa, ja voi hyvänen aika, että noin pitkän radan juokseminen teki tiukkaa. Se näkyy kyllä suorituksissakin. Chhainan hyppytekniikka ei muutenkaan ole silmiä hivelevä, ja kun vielä ohjaukseni olivat myöhässä, videollakin näkyy monta aivan kamalaa kaninloikkaa, rimanpudotuksia ja törmäyksiä. Monessa kohdassa näen, ettei koiralla todellakaan ollut mitään käsitystä sitä seuraavasta esteestä - hyvä kun ehti saada tiedon edes seuraavasta esteestä viime tingassa!

Hoina pääsi jälkimmäiseen treenihetkeen, mutta vaikka tarkoituksenani oli ottaa vain pieni pätkä, emme päässeet tekemään edes sitä. Hoina sinkoili käskyittäkin sinne ja tänne, teki omaa rataansa ja vaan kiihdytteli suunnasta toiseen. Anun treeneissä rauhoittelimme koiraa ja huolehdimme, että se pääsi radalle vain luvalla, kun taas Sannan treeneissä ohjasin kontrolloimatonta koiraa päättömästi sinne tänne. Tämä toimikin, sillä hetken sinkoiltuaan Hoina alkoi tulla ohjauksiini - lopulta jopa liikkeeni mukana hallitummin. Teemana oli taas "älä lopeta", joten virheistä meno ei katkennut vaan ohjaus pyrittiin saattamaan loppuun joka kerran. Treenin jälkeen kävimme Sannan kanssa perusteellisen keskustelun pettymyksestäni siihen, ettemme voi tehdä rataa, ettei minulla ole rahaa tuhlattavaksi tällaisiin treenisuorituksiin ja siihen, etteivät lämmittelyesteet joka tapauksessa kisoissakaan riitä päästämään Hoinalta höyryjä ulos. Sanna totesi yks'kantaan, etteivät meidän tavoitteemme ole nyt kisoissa, eikä meidän kannata käydä koulutuksissa, joissa kouluttaja ei tunne Hoinan mielenliikkeitä ja "persoonaa". Ihan tavalliset neuvot kun eivät Hoinan tapauksessa tehoa!




Lähdin treeneistä sen verran myöhässä fysiikkaluennolta, että tein kunnon jäähdyttelylenkin ja yritin muodostaa mielipidettäni päivän treeneistä. Autossa matkalla hotelliin kyyneleet sitten alkoivat puskea läpi, ja päässä pyöri sata ajatusta. Miksemme mekin voi kehittyä näkyvästi kuten muut? Saanko yhteistyöstämme ikinä luotettavaa? Jos, kuten eniten luulen, arjen stressitasot vaikuttavat koiraan näin paljon, miten voin ikinä näillä leireilläkään estää Hoinaa pelkäämästä asioita vapaa-ajalla? Jos meistä koskaan tuleekaan arvokisatason koirakko, eihän Hoina kestä isojen kisojen tuomia ympäristötekijöitä. Miksi meidät valittiin ja annettiin vielä kerran toivon kipinä, kun olin taas jo luovuttamassa? Olisivat vaan antaneet luovuttaa. Pilaanko muiden leirin negatiivisella fiilikselläni? Näkeekö joku, että olen itkenyt? Miten vastaan itkuun purskahtamatta, jos joku kysyy illalla, miten meillä meni? Mitä teen huomisten treenien suhteen? Mitä teen lopun Topteam-kauden suhteen? Oppisinko enemmän vain kuunteluoppilaana?


Onneksi tiimimme on niin ihana, että saatoin illallisella ihan hyvin sanoa pöytäseurueellemme olevani itkenyt ja etten halua juuri puhua meidän treeneistämme. Puhuttiin niistä silti, mutta onneksi sain pidettyä itseni kasassa. Illalla sänkyyn mennessäni lupasin vain itselleni, että nollaan pääni täysin yön aikana. Aamulla heräsin kuitenkin aivan yhtä surkeana, päänsärkyisenä, ja halusin vain lähteä kotiin. Onneksi treenit eivät kuitenkaan alkaneet heti, vaan meillä oli todella mielenkiintoinen luento radanluvusta. Ymmärsin, että radanluku on todellakin yksilötaito, ja moni intuitiivisesti omaksumani radanlukutaito sai vahvistuksen ja perustelut. Ennen kaikkea rataa käsiteltiin koiran näkökulmasta. Teorian jälkeen ryhmällämme olisi ollut fysiikkatreenit, mutta koska selkääni vihloo välillä ilkeästi ja se väsyi jo hallilla seisoskelusta, menin tällä välin katsomaan toisen ryhmän ratatreenejä.




Ennen viimeisiä lajitreenejä minulla oli mentaalivalmentajan henkilökohtainen tapaaminen, joka kieltämättä pelasti loppuleirin. Selitin Annelle turhautumiseni ja tilanteemme: agilityhistoriamme, koiran arkikäyttäytymisen, monet hetket luovuttamisen partaalla ja rajalliset taloudelliset resurssimme. Anne laittoi minut kuvittelemaan erikseen sekä enemmistöosaiset huonot päivämme, joita kuvasi sana avuttomuus, että harvinaiset, täysin päinvastaiset loistovilaukset hyvinä päivinämme, jolloin koira on hallussa ja kuuntelee. Minun piti kuvailla tuntemuksiani, mitä tapahtuu, millainen olen itse, mitä ajattelen kussakin tilanteessa. Kuvailuni oli hyvin mustavalkoista: kaikki on mahdollista - tästä ei tule ikinä mitään, koira toimii täydellisesti - koira ei toimi ollenkaan, minä osaan ohjata tätäkin koiraa - minä olen täysin avuton. Ja näinhän se juuri on. Lisäksi tajusin tuon session aikana, etten koskaan pety virheistä vaan nimenomaan siitä, etten itse pääse treenaamaan tai oppimaan lainkaan. Jäämme vain junnaamaan kahta estettä, vaikka tosiasiassa koira ei ole osaamaton, vaan se ei vaan sillä hetkellä pysty ja huomenna se taas pystyy. Tai ehkä viikon päästä.

Anne oli varma, että Hoinan käytökselle on jokin logiikka, vaikka itselläni ainoa jäljelle jäävä ja kumoamaton epäilys on juurikin tuo yleisen stressitason suuruus. Kun koira ei pelkää arjessa, agilitykin sujuu hyvin; kun se on stressaantunut, kontrolli häviää agilityssäkin. Anne tuli siihen lopputulokseen, että minun on otettava etäisyyttä Hoinaan. Se saa olla omassa kuplassaan, minä omassani. Nyt olisi minun vuoroni treenata. Jos koira menee tuonne ja minä tänne, olkoon niin. Minä menen tänne ja ohjaan kuin koira tulisi mukanani. Anne ohjeisti minut menemään tomerana kouluttajien luo ja sanomaan, että hei, nyt ei nipoteta, vaan minä treenaan rataa! Jostakin syystä minua alkoi hymyilyttää aivan hulluna, mahanpohjassani muljahti ja sanoin: "Kuulostaa hyvältä! Kokeillaan!"





Helppoa se ei kuitenkaan ollut, vaan jouduin oikeasti taistelemaan vielä itkua vastaan pitkin iltapäivää. Lähdin alusta asti tutustumaan viimeiseen treenirataan itseäni ajatellen, en sillä tavalla, että "tuohon alkuun me kuitenkin jäämme hinkkaamaan, joten loppuihin ei edes tarvitse tutustua kunnolla". En stressannut, pysyykö koira kontaktilla, meneekö se kepeille tai vetääkö se vain omia kierroksia, sillä se ei nyt minuun vaikuttaisi. Ensimmäisellä kierroksella tulikin muutama virhe, jotka korjattiin vauhdissa, mutta jatkoimme heti eteenpäin. Pääsimmekin hienosti radalla esteelle 17/20 suhteellisen vähäisin sekoiluin. Keppien sisäänmeno piti korjata ja pari rimaa tuli alas - siinä se. Hoina tuli ohjauksiini ihan mukavasti. Jäimme toistamaan muutamaa kohtaa omasta toiveestani, ja aivan treenin lopuksi vahvistimme vielä keppejä erilaisissa häiriöissä.

Kouluttaja Senni patisti minua ärähtämään koiralle, jos se pelleilee jutussa, joka sen todella pitäisi osata. Kun teimme näin, hommat alkoivat sujua. Senni totesikin, että Hoina tarvitsee mustavalkoisuutta - se haluaa, että laitan stopin sen sekoiluille. On tietysti eri asia, jos koira ei osaa jotakin, mutta tällä lailla pääsemme pelleilystä ja päättömästä sinkoilusta eroon. Lopuksi saimme vielä tehtyä aivan meille äärimmäisen häiriötreenin eli kepit niin, että itse karkaan jo lelun kanssa monta metriä edelle. Hoina suoritti kepit aivan täydellisesti, sai superpalkan ja lopetimme siihen! Videota treeneistä on kuitenkin valitettavasti vain lauantailta.

Lopuksi oli vielä kisarutiineja koskeva mentaaliluento, jolla opin paljon itsestäni. Leiri olisi loppunut epävirallisiin kilpailuihin, mutta koska meillä ei olisi ollut mitään järkeä osallistua niihin, otimme pienen varaslähdön kotiin. Näin ehdin ajaa suunnitelmista poiketen kotiin asti ja pääsimme vielä saunaan! Alle listaan vielä suunnitelmani etäjaksolle ja leirillä huomaamiani omia vahvuuksiani. Tällä erää en tiedä, mitä teemme viimeisen leirin suhteen. Lupasin itselleni, etten stressaa sitä yhtään, vaan päätän sitten vasta lähempänä ajankohtaa sen perusteella, miten treenit ovat menneet.


Mitä huomasin osaavani
  • radanlukutaitoni on hyvä ja oikealla lailla koirakohtaista
  • en mene lukkoon virheistä radalla, joustavat suunnitelmat
  • kisoissa fokus on omassa hyvässä fiiliksessä, joten ympäristö tai juttelu ei häiritse
  • jos tulee virhe, hyötyvaihde menee päälle ja silloin testataan treenattuja juttuja kisaradalla
  • jälkipelini on negatiivisuudestani huolimatta positiivista, löytyy hyvät ja treenattavat jutut


Mitä teemme etäjaksolla
  • Hoinalle pomminvarmat elementit: kepit, kontaktit ja tietyt ohjaukset toimivat AINA
  • jos pomminvarmoiksi hiotuissa luistetaan, saa ärähtää ja vaatia koiralta parempaa
  • kepeille teräviä tulokulmia
  • päällejuoksut ja takaakierrot varmoiksi
  • mustavalkoisuus: meni oikein tai väärin
  • Chhainan kanssa ratatreeniä, omaa liikkumista ja vauhtia

perjantai 29. tammikuuta 2016

Vallankaappaus

Tere! Se on nyk kuulkaa simmotti, et tää meidä mamma on nii tavattoma saamaton, et päätettii ohjat tää homma ny sit hiuka korkeempii käsii. Keittiös oli sillai sopivasti jääny tuali levällee, et helpostikkos tähä yksun toinenki tyäkoira nousis sihteerin paikal. Koneeski oli jättän iha auki, nii täsä ny sit hoidetaa meidä velvollisuuret suurii fanijoukkoi kohtaa.




Iha enstekski meil oli semmone hyvi luminen joulu, ku tää meidä poppoo lähti sankoi joukoi ajamaa sinpäi mis aurinko ei paista. Meil oli oikkee mukava matka, ja peril sit huamattii et sissus ne otti ne rääpäleekki mukaa. No eihä siin mittä, ehä ne muuta ku makas sohval ne, nii ei niist paljo häiriöks ollu.

Päästii siä reisus sit availee pakettei ja kirmaama semmottise puise auto ette, mitä nää mammat summuut sit jalkatyäl joutus nitkuttelee etiäppäi. Se oli muutenki vähä huanos jamas, ku ehä siin ollu ees renkait tai mittä, simmottis pitkät metalliriu'ut vaa. Bensaki loppus kerta, mut ei näyttän haittaava. Olis siin ollu simmotti hyväki puali, et kerranki olis pystyny haistelee koko matkan kaikkii pohjoste kavereide viestei, jokka keltasin kimmelti kuunvalos. Näil oli kummiski nii kova kiirus, et hyvi pia muhu tartuttii kaksi käsi ja tempastii vehjee kyytii. Oli seki sit näky, ku toine koira meni keulil iha innoissaa ja mää sit toisena retkotin kintut levällää sylis. Ja taas mul vaa naurettii.



Ja tämmöttis salakuvii ne sit must ottaa!


No, sit takasi tääl kotikonnuilki tuli talvi ja mei isäntäväki oli yhtäkkii harvase ilta jossai jokapäivä erilaiste kenkie kaa. Ain ne tuli yhtä punasin takas ja hihku mite kivaa oli ollu, mut emmää ny ymmär mitä kivaa siino, et meit ei hualittu mukka jos kerta nii kivaa oli. Onneks tähä sit taivaaisä vastas ku rukoiltii luit ja kevää tuloo, ni lähti ne lumekki sit aika äkäsee. Luulähetyst ei o viä näkyny, et sitä ootellaa viel. Terveissi vaa. Nyk kuunnellaa sit alituist marinaa siit ku tavallisilki kenkil tulee naama punaseks lenkil. Eile tosi mamma halus vähä vaihteluu ja repi käteski punaseks tos kotipihal.




Lopuks mun piti muistaa kertoo, et vaikkei tää mamma oo ehtinykkää tän mittää kirjottelemaa, nii on se ehtin tehä meil iha oikeet kotisivut! Ne löytyy tualt yläpalkist Kasvatus-linki takaa tai sit suaraa http://minoonsittebc.hapsutassu.com! Mää mene täst ny tarkistaa et jäiks mul jottai ton mun ruakakippoo semmotti murusii ku sin ain välil jää, eikä tol Hoinal kai teil mittä sanottavaa ol ku se vaa möllöttää tua sänkys. Palataa astial, iha kirjaimellisesti!


- Chhaina -


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kiitos



Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!

Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.




Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:

"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."


Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.

Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.




Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)

tiistai 22. syyskuuta 2015

Uusi vuosi 2015 ½

Niin opiskelijana kuin koiraharrastajanakin olen tottunut siihen, että uusi vuosi alkaa kahdesti: oikeasti uutena vuotena sekä, ehkä jopa merkittävämmin, syyskaudella uuden opiskelu- ja harrastuslukuvuoden alkaessa. Minun uusi vuoteni alkoi viikko sitten. Olen päättänyt, että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi.

Ennen kaikkea haluan tämän vuoden olevan tasapainon vuosi. En aio kertaakaan päntätä koulukirjoja keskiyön yli enkä aio olla moksiskaan, vaikka arvosanojen keskiarvo sen johdosta vähän laskisi. Nukun enemmän. Aikataulutan, mutten aio kuolla, vaikka aikataulu kuolisi - eikä se minulla kyllä koskaan ole kuollutkaan.

Opiskelun ohessa aion harrastaa, ehkä enemmän kuin koskaan. Topteam-leirit tulevat rytmittämään vuotta mukavasti ja leirien välisillä viikoilla puolestaan täytellään ahkerasti treenikalenteria. Muina viikonloppuina kisaamme Chhainan kanssa jokseenkin säännöllisesti ainakin nyt syksyllä. Juoksut kylläkin tulevat tätä hieman tauottamaan, mutta muuten ajattelin ylläpitää vähintään kaksien kilpailujen kuukausitahtia syksyn ajan. Täytyy myöntää: olen aika täpinöissäni siitä, että minulla on tällä hetkellä täysipäinen ja alati kehittyvä kisakoira, jonka kanssa koko kisareissu on yhtä nautintoa! Aamu-usvassa kisoihin ajelu, parhaassa tapauksessa kaverien tapaaminen sekä yhdessä lämmittely ja ohjausten suunnittelu, yhteisymmärryksessä koiran kanssa parin kisaradan juokseminen ja sen jälkeen sohvalla täkin alla lämpöä huokuvan karvaturrin kanssa päällekkäin torkkuminen - siinä vasta onnellisen viikonlopun resepti!

Topteam-todellisuuskin alkaa pikkuhiljaa hahmottua: ensimmäisen leirin majoitus on järjestetty ja sähköpostiketjuissa jo kovasti sovitaan yhteisiä illallisia treenipäivien päätteeksi. Olin kasvattajakurssin yhteydessä ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, ja olen kyllä sen kokemuksen jälkeen haaveillut, että joskus saman voisin toistaa. Nyt se sitten tapahtuu! Toivon vain, että Hoina aloittaisi juoksunsa nyt heti ja tiputtelisi housut täyteen ennen leiriä eikä juuri sen aikana, kuten nyt ounastelen käyvän...

Tässäpä tulikin rivien välissä eräänlaisia uuden vuoden lupauksiani itselleni. Jotta en hirveästi heti lipsu tuosta nukkumislupauksesta jo näin kättelyssä, tämä saa riittää tällä kertaa. Lupaako kukaan muu mitään pientä tai isoa muutosta tälle kaudelle?

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Iltapatikka Teijon kansallispuistossa



Kävimme muutama viikko sitten Teijon kansallispuistossa iltavaelluksella, jonka tarkoitus oli olla vain parin tunnin lenkki Matildanjärven ympäri mutta joka kestikin tuplasti kauemmin ja oli matkaltaan niin ikään tuplasti pidempi. Herra B oli käynyt samalla reitillä aiemmin, joten vasten omaa suuntavaistoani luotin liikaa miehen neuvoihin - eksyimme siis monessa kohdassa reitiltä. Suurin erehdys taisi teettää kolmisen kilometriä lisämatkaa!




Chhaina kävi valokuvaussession aikana - muutoin koirat olivat tietysti sääntöjen mukaisesti kytkettyinä - pulahtamassa kamalassa mutajoessa, mutta bordercollien turkki osoitti taas mielettömyytensä. Kuinka moni uskoisi, että kuvan koira tuli vielä samana iltana ilman minkäänlaisia suihkuja tai edes tassujen pyyhkimisiä sänkyyn nukkumaan jättämättä hiekanjyvääkään lakanalle?




Kaikki kuvat paitsi ensimmäinen © B. Ghimire


Loppujen lopuksi olimme ihan iloisia eksymisistä ja venähtäneestä patikasta, sillä viiden kilometrin lenkki olisi ollut todella nopeasti ohi - ja millään muullahan ei ollut väliä kuin sillä, että olimme pimeäntuloa nopeampia! Täpärällä se kyllä oli, mutta "lähelle" ei lasketa, ja sitä paitsi maisemat olivat hienoimmat juuri "väärällä" reitillä!




Kyllä sitä vaan aina noilla pienilläkin vaelluksilla käynnin jälkeen kysyy itseltään, miksi ihmeessä emme tee tätä useammin. Niin tälläkin kertaa, vaikka lähtö oli kovin takkuista ja saamatonta monta tuntia. Ehkä me vielä jonakin päivänä olemme käyneet Suomen jokaisessa kansallispuistossa, mistä itse salaa haaveilen...



sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Chhainan MH-luonnekuvaus

Kävimme tänään Ikaalisissa MH-luonnekuvauksessa Chhainan ollessa 18,5-kuinen eli juuri alaikärajan ylittänyt. Itse en ollut koskaan aiemmin käynyt minkään sortin luonnetestissä tai -kuvauksessa edes katsomassa - mitä nyt netistä olin videoita nähnyt. Saimme onneksi kiertää erään edellisen koirakon yleisönä, jotta näimme jo ennen vuoroamme, miten homma toimii.


Voin helposti sanoa olevani tyytyväinen kuvaukseen ja suurimman osan arvosanoista osuneen tismalleen oikeaan. Yllätyksenä tulivat noinkin vahvat väistöt ja pelkoreaktiot pelotteilla, sillä arjessa Chhaina ei ole koskaan tehnyt edes selviä väistöjä - ei edes silloin, kun Hoina on hypännyt hihnan toiseen päähän ja uffaillut jollekin pelottavalle lenkillä. Toisaalta taas eritoten ääniherkkyyden arvosanataulukko paljastaa Chhainan pääkopan niin, että melkein kallo näkyy! :D Olen aina sanonut, että vaikka Chhainaa joku jännittäisikin, uteliaisuus voittaa lopulta jännityksen ja sen jälkeen koira on muina miehinä. Tästä yksinkertaisempi versio ovat Chhainan saamat voimakkaan reaktion ruksit yhtä aikaa sekä pelossa että uteliaisuudessa ääniherkkyys-kohdassa sekä pienin reaktio eli ei mitään jäljellejäävissä pelossa ja kiinnostuksessa. Kuten kuvaajakin tiivisti loppukommenteissaan, Chhainalla on delete-nappula, josta pelot poistuvat heti, kun ne on osoitettu tarpeettomiksi. Tästä kommentista olen erityisen tyytyväinen, sillä juuri sellaisen Chhainan minäkin tunnen! Luonnekuvaus osoitti siis Chhainan juuri niin tervepäiseksi kuin olen sen ajatellut olevankin. 




Jotta on joitakin todisteita... Arvostelun selitykset videolla!


Ainoat arvosanat, joihin olen pettynyt tai jotka valehtelevat aika lailla normaaliin käytökseen verrattuna, ovat nuo leikkimisen leikkimättömyys ja tarttumattomuus. Chhaina-polo luuli olevansa käskyn alla ja odotti lelun pallottelussa tappiin asti, että mamma olisi sanonut "okei", mutta kun testissä ei saanut puhua. Olisihan tuo nyt aivan selvästi ollut menossa lelulle, jos sen olisi saanut vapauttaa! Lisäksi loppukommenteissakin tulee ilmi, että vaikka Chhaina etäleikissä revitteli lelulla lopuksi kunnollakin, leikkimisen arviointi oli tehty jo alussa, jolloin Chhaina vasta lämmitteli. Siksi parhaan kuvan Chhainasta saa, jos katsoo sekä videon, arvostelun että loppukommentit.


Tein testistä mahdollisimman helppolukuisen selostuksen myös niille, jotka eivät paikalla olleet tai konseptia tunne - eli toivottavasti pärjäätte ilman vaikeita taulukon tulkitsemisia! Kaikki osiot, selventävä suullinen palaute sekä jokaisen osion numeroarvosana (1 pienin reaktio ja 5 suurin) sekä arvostelukommentti tai numeron tulkinta ovat videolla sitä mukaa, kun testi etenee. Montaa Chhainan reaktiota avataan erityisesti kuvaajan loppupalautteessa, joten se kannattaa ehdottomasti kuunnella. Ja jos ette muuten jaksa puolta tuntia nillittää, niin katsokaa edes ihmeessä ampumiset kohdasta 18:20 eteenpäin. Laukauksia tulee neljä, ja täytyy sanoa, että halkean ehkä ylpeydestä erityisesti tästä osiosta - eivät hetkauta neitiä kyllä piirun vertaa nuo laukaukset! Videoon lisäkommenttina sanon, että alussa heti likka lähti haistelemaan kenttää, ja etäleikissä Chhaina lähti heti irti päästyään tsekkaamaan, vieläkö viehe oli paikoillaan! :D Niita karkaamisia ei siis huomioitu arvostelussa. Lisäksi etäleikissä Chhaina eräässä passiivisessa kohdassa haukkuen komentaa leikkijää jatkamaan leikkiä - jostain syystä se yksittäinen haukku ei kuulu videolla. Aivan videon lopussa on vielä hyvin chhainamainen reaktio vieraan ihmisen rapsutteluun: "rapsuttele nyt sitten, mut eipä hirveesti innosta".



torstai 20. elokuuta 2015

Ohjelmanumeroita




Loma lähestyy päivä päivältä, kun jäljellä on enää viisi työvuoroa seuraavan viikon aikana. Vapaata on siis jo ennen varsinaisen loman alkua runsaasti - ja löytyi myös tällä viikolla. Niinpä lähdimme Miikulle pariksi päiväksi mukavalle yhdistelmäreissulle: Chhaina pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan lampaisiin, tavattiin samalla paria pentuesisarusta ja lopuksi molemmat tytöt pääsivät vielä hierontaan. Ensi viikolla meillä on Herra B:n kanssa myös muutama yhteinen vapaa, jolloin olisi tarkoitus päästä vihdoin kunnolla mattopyykille ja pienelle päiväretkelle Teijon kansallispuistoon. Lomalle on myös muita suunnitelmia: Chhaina on nimittäin ilmoitettu ensimmäisiin virallisiin agilitystartteihinsa - tai no, ensimmäisiin, toisiin, kolmansiin, neljänsiin ja niin edelleen. Into päästä kisaamaan on kova, ja lomaviikollahan sitä on helppo käydä starttailemassa, kun ei koulustressistä ole vielä tietoakaan. :)



Hiukan likka jännitti lampaita, mutta välillä se vilautteli jo
kiinnostustakin. Pian uudestaan! Videosta kiitos Paula A:lle!


Kurjempaakin kuuluu, valitettavasti, sillä etälauman Nelsonin sydänvika on pahentunut. Kesällä pidemmät lenkit eivät ole herralle enää maistuneet, vaan se on kieltäytynyt jossakin vaiheessa jatkamasta matkaa. Maanantaina Nepa pääsikin sitten äidin ja siskon kanssa lääkäriin, missä oli kuulemma kovasti kehuttu Nelsonin laihdutusprojektin onnistumista ja herran luonnetta. Valitettavasti kotiintuomisina oli kuitenkin ikäviä mutta odotettavissa olleita uutisia: sydänvika on toisella puolella voimakas (4/6) ja toisella keskivahva (3/6). Tutkimuksen mukaan lääkäri ei olisi vielä aloittanut lääkitystä, mutta kun hän kuuli Nelsonin väsymisestä, läähättämisestä, suun vaahtoamisesta ja lenkeillä jarruttelusta, lääkitys aloitettiin oireilun perusteella. Tällaisia oireitahan esimerkiksi Saralla ei ollut ollenkaan ennen kuin vasta pari kuukautta ennen lopetusta.




Viime viikonlopun vietimmekin tietysti miehen kanssa kotiareenalla agilityn PM-kisoja seuraten. Tunnelma oli mieletön suomalaisten onnistuessa, ja onnenitkutkin piti tirauttaa. Erityisen mukavaa oli, että myös Herra B näki "isompia kisoja"- ja tällä oli ilmeisen suuri vaikutus! Kilpailujen jälkeen hän nimittäin kysyi minulta varovasti, saisiko hän joskus kokeilla agilityä Hoinan kanssa - vaikka minä olen aikaisemmin tarjonnut hänelle kokeilumahdollisuutta tuhat ja yksi kertaa ja saanut aina ehdottoman kieltäytymisen vastaukseksi. Vähän meinasi miestä itseäkin naurattaa, kun hän huomasi, miten hän on vähitellen astellut varovaisin askelin lähemmäs koiramaailmaa.




Tänään puolestaan viimeisimpänä uutisena saimme syyskuun ohjelmistoomme myös MH-luonnekuvauksen Chhainalle. Olin laitellut ilmoittautumisia jo muutamaan kokeeseen lokakuun puolelle, mutta aamulla Miikku vinkkasi vapaista paikoista Ikaalisten kuvauksessa, ja niinpä vaihdoin kisasuunnitelmat äkkiä luonnekuvaukseen. Erityisen jännittävä loman lopetus on siis tiedossa, kun en itsekään ole ollut minkäänlaisessa luonnetestissä koskaan aikaisemmin!



Kaikki merkinnän kuvat © K. Pietilä

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Haastellaan

Olen aina ollut tietyllä tapaa vastarannan kiiski blogihaasteiden suhteen - ne kun tapaavat kiertää samaa kehää yhä uudelleen. Niin kävi tälläkin kertaa, ja olemme tulleet peräti kolmesti haastetuksi Liebster Award -kysymyskatraalla. Jos vastaisin kaikkiin haasteisiin, blogissamme ei muunlaisia postauksia olisikaan (lievää liioittelua?), mutta nyt minun oli pakko tulla vähän vastaan: kolmelle ihmiselle kieltäytyminen on ylivoimaista ihmiselle, jonka on muutenkin vaikea sanoa ei. En kuitenkaan haasta ketään eteenpäin tai liitä mukaan liirumlaarumeita, vaan tiivistän valikoiden kolmen haasteen kysymykset yhteen yhdentoista kysymyksen pakettiin, sillä moni kysymys toistui eri haastajien luetteloissa tai niiden vastaukset olivat muuten blogistamme ilmeneviä. Sitä paitsi epäilen silti, kiinnostaako ketään, mitä näihin vastaan.


1. Mitä harrastuslajia haluaisit vielä joskus kokeilla?

Suunnitelmissa olisi käydä sytyttelemässä omia koiria lampailla, mutta en usko, että tulemme paimennusta koskaan harrastamaan - tai mistäs sitä tietää. Toinen kiinnostava laji olisi vesipelastus. Koska minulla on kuitenkin selkeä taipumus omaksua päälaji ja koittaa tehdä edes yksi asia kunnolla, agility tulee vaan aina voittamaan kaikki muut lajit. Huomaahan sen siitäkin, että me olemme tokoilleet aina vain silloin, jos emme jostakin syystä ole päässeet tai pystyneet tekemään agilityä.


2. Kuulutko johonkin koirayhdistykseen ja jos niin mihin?

Jossakin vaiheessa eri yhdistysten jäsenyyksieni määrä oli hurja, mutta olen sittemmin karsinut listaa. Tällä hetkellä kuulun Suomen Kennelliittoon, Suomen bordercolliet ja australiankelpiet ry:hyn sekä Agility-Team Turkuun. Aiemmin olen kuulunut myös Suomen Cavalier Kingcharlesinspanieliyhdistykseen, Hurttaharrastajiin ja Loviisan seudun koiriin.


3. Mikä piirre koirassasi ärsyttää?

Hoinassa ärsyttää se, kun se menee ylikuumumisen, paineistumisen tai pelon takia sellaiseen tilaan, että se ei kuule, näe tai reagoi mihinkään, mitä sille sanon. Chhainassa puolestaan ärsyttää hyvin harvoin mikään. En oikeastaan muista, olenko koskaan ärsyyntynyt siihen kunnolla. Varmaan joskus ottaa vähän leikillään päähän sen bitchy mood - kun se riekkuu hihnassa tai Hoinan kaulassa ärinän kera, mutta silloinkin se ärsyttää minua vain leikisti. Chhainaan vaan kuuluu sellainen kakarointi. Ei Chhaina ole Chhaina, jos se ei ole ilkikurinen, ja onhan sille kaikella rakkaudella lanseerattu oma luonteenpiirrekin: elämäntapatuhmeliini. Chhai ei ole koskaan ärsyttävä idiootti vaan soma tuhmeliini. Hoinan näkökulmasta tässä voi olla jotakin epäreilua, koska siltä ei siedetä mitään pelleilyä. Toisaalta siihen saattaa puolestaan olla syynä se, että Hoinalla pelleily menee sekuntissa yli.


4. Minkä piirteesi luulet koiraasi sinussa ärsyttävän?

Luulen, että niitä pännii eniten epäloogisuuteni. Käytöstavoissa ja sääntöjen noudattamisessa olen kyllä johdonmukainen, mutta mielialojeni mukaan päälleni kiipeäminen, rapsutusten kerjääminen ynnä muu vastaava on joko äärimmäisen söpöä ja ihanaa tai saa minut käskemään koirien ottaa reilusti etäisyyttä.


5. Milloin koirasi on suloisimmillaan?

Chhaina on söpöimmillään, kun se joskus rapsuttelun jälkeen uuvahtaa pentumaisesti kerälle syliin ja nukkuu sikeästi ja silmiään availematta, vaikka koskisin sen tassuihin, silittelisin, vetäisin peiton ylleni tai vaihtaisin asentoa. Hoinassa suloisinta on se, että jos joku itkeä tirauttaa kyyneleenkin, Hoi lähestyy aina erityisen rauhallisesti pää painuksissa, kipuaa siivosti syliin halattavaksi ja vain on siinä lohduttamassa. Kyseinen käytös on todella erikoislaatuista Hoinalta, joka ei yleensä malta olla hetkeäkään rauhassa rapsuteltavana, ja tätä tapahtuu vain, jos joku itkee.


6. Mihin rotuihin haluaisit vielä tutustua?

Kolmea viimeistä koiraani etsiessäni olen harkinnut muiden muassa mudia, länsigöötanmaanpystykorvaa, kooikerhondjea, novascotiannoutajaa, australianpaimenkoiraa, australiankelpietä ja shetlanninlammaskoiraa. En oikein itsekään ole tiennyt, millaista koiraa olen halunnut, ja joka kerran olen kuitenkin löytänyt pentuhihnan päästä pienen bordercollien. Mistä niitä tulee?! No Miikulta tietysti! :D


7. Pelottavin hetki koirasi kanssa? Kenties tapaturma, karkaaminen joku muu tilanne missä olit sydän syrjällään koirasi vuoksi?

Varmaan karmaisevin hetki oli joskus alkutalvesta 2008, kun alle nelikuinen BC-lapseni Rilla pääsi pannastaan irti jahtaamaan autoa Loviisassa. Luojan kiitos hyytävä koiran nimen karjaisu sai pennun kääntymään saman tien ja palaamaan vitivalkoisen omistajansa luo. Sen jälkeen Rillalta kitkettiin aika tehokkaasti autojen paimennus pois.


8. Erikoisin kommentti jonka olet koirastasi saanut?

Muutama kuukausi sitten aamulenkillämme ohitimme jonkin päiväkotiryhmän niittyretkellään, ja porukasta eräs pieni tyttö hihkui koko muulle ryhmälle: "Hei kattokaa, talvikoiria! Kattokaa kaikki, talvikoiria!"


9. Kuinka päädyit ottamaan juuri tämän rotuisen koiran/koiria?

Cavaliereista luin aikoinaan ensin lehdestä - että teiniaikaisella idolillani oli ollut sellainen. Kun menimme koko perheellä Kotkan Ruusu -koiranäyttelyyn tutustumaan eri rotuihin, vanhempani sanoivat: "Jos meille koira tulee, niin se on sitten cavalier."

Bordercollieita olin aina ihaillut agilityssä ja ne näyttivät silmääni upeilta, mutten koskaan uskaltanut moista edes toivoa tai ehdottaa. Olimme jo käyneet katsomassa yhtä kooikerhondje-pentuetta, kun äitini alkoi epäröidä rotuvalintaa - tai lähinnä rodun mahdollista arkuutta tai pidättyväisyyttä. Olimme Kotkassa möllikisoissa cavalierien kanssa, kun äitini osoitti erästä bordercollieta ja sanoi: "En mä kyllä oikein tykännyt niistä koikkereista. Mieluummin sitten vaikka tommoinen. Ei tuo nyt kovin paljon isompi ole." Epäilemättä kyseessä oli pieni näyttelylinjainen narttukoira, mutta minähän meinasin pyörtyä ensin ihmetyksestä ja sitten onnesta. Minä saisin oman harrastuskoiran isolla H:lla! Kuten kontekstista näkyy, sille tielle on toistaiseksi jääty.


10. Oletko koskaan harkinnut kasvattajaksi ryhtymistä?

Vitsit, mikä ajoitus. Minulle on muutama päivä sitten myönnetty kennelnimi Minoon sitte. Teiniä toki haaveilin kaikkien muiden nuorten tyttöjen tapaan alkavani kasvattaa koiria heti, kun siihen pystyn. Täysi-ikäisyyden saavuttaessani minun ei kuitenkaan olisi tullut mieleenkään mennä kasvattajakurssille - olin nähnyt, mikä vastuu ja vaikeus kasvattamiseen liittyy. Salaa haaveilin oppivani jotakin kasvattamisesta liisauspentueella yhteistyössä Miikun kanssa, mutta koska niin Rillasta kuin Hoinastakaan ei ollut jalostuskoiraksi, en koskaan päässyt katsomaan sitä korttia. Muutama kuukausi sitten pääsin kuitenkin auttamaan kahden kolmen tunnin ikäisten shelttipentujen hoidossa, ja nyt sitä sitten haaveillaan, että parin vuoden päästä pystyisin itse kasvattamaan ensimmäisen pentueeni.


11. Rotusi plussat ja miinukset?

Hassua ehkä sanoa, mutta itse asiassa en ole varma, onko bordercollie minun the rotuni - Chhaina on, mutta en tiedä ovatko bordercolliet muuten. En ole ihastunut kovinkaan moneen bordercollieyksilöön näiden vuosien aikana, sillä en itse useinkaan hahmota rodun työinnon alta selkeitä erilaisia persoonia. Asiaa on vaikea selittää, mutta perheeni on ollut asiasta samaa mieltä. En hahmota Hoinassa - kuten en hahmottanut Rillassakaan - selvää yksilöä. Hoinassa esimerkiksi vuorottelevat aktiivisessa tilassa vain työmoottori, pelot ja leluinto; kotona se on aika näkymätön ja jos siihen joku yrittää tutustua, sen ainoa tuntema toimintatapa on hakea lelu. 

Sellaiset bordercolliet, joihin olen ihastunut, omaavat paljon plussia: ne ovat sopivankokoisia, näyttävät upeilta, niiden kanssa voi tehdä mitä vain ja ne eivät sekoa mistään - ja ne ovat selviä persoonia. Miinuspuolia ovat sitten näiden vastakohdat: piipittävät, huonohermoiset, tosikot tai pelkäävät koirat, joiden kanssa ei voi tehdä mitä vain tai ehkä mitään. Bordercollie on siis arvatenkin minun rotuni silloin, kun se on kaunis eli niukasti hapsuinen ja kevyehkö, hyvähermoinen ja kaikkeen sopiva, ihana kotikoira, persoona ja huumorintajuinen. Luulen, että listan kaksi viimeistä todella ovat suurin tekijä. Chhaina on kolmesta bordercolliestani ensimmäinen, jolla on huumorintajua ja selvä, oma yksilöllinen persoona. Vaikka koirastani X olisi meriittien tasolla mihin, cavalierien jälkeen en vain osaa kouluttaa koiraa, jolla ei ole tippaakaan pilkettä silmäkulmassaan. Siksi Hoinan kanssa harrastaminen onkin niin junnaavaa.

maanantai 3. elokuuta 2015

Miten leikkiä pennun kanssa?


Kuva © Katri Pietilä


Agilityn myötä olen oppinut, miten paljon helpompaa harjoittelu on niin koiran mielentilan kuin erilaisten harjoitusmahdollisuuksienkin kannalta, jos koira tykkää leluista. Niinpä jo aikoinaan Fina-pennun kuin myös jälkeenpäin kaikkien bordercollieideni kanssa on opeteltu leikkimään, viis siitä, kiinnostiko niitä lelut ollenkaan vai olivatko ne luonnostaan hurjina leluihin. Oli tilanne kumpi tahansa, koiran ja ihmisen välistä leikkiä pitää pentuna opetella - jo siksi, että se kasvattaa suhdetta ja luottamusta osapuolten välillä, mutta etenkin, jos leluilla halutaan koiraan draivia. Siinä tapauksessa, että pentua lelut eivät juuri innosta, harjoittelu vaatii vaan enemmän aikaa, mielikuvitusta ja luultavasti erilaisten lelujen kokeilemista.

Itselleni on muovautunut vuosien varrella tietty tapa opettaa pentu leikkimään tai ylipäätään leikkiä koiran kanssa. Olen huomannut oman toimintatapani vasta, kun olen itse kiinnittänyt huomiota jonkin toisen koirakon huonoon leikkimiseen tai muiden antaessa omasta tavastani hyvää palautetta. Minulle on esimerkiksi sanottu, että kukapa koira ei minun kanssani haluaisi tehdä asioita, kun olen aina niin kannustava, iloinen ja "sisällä" koiran maailmassa, ja että osaan leikkiä hyviä pentuleikkejä. Niinpä aloin miettiä, mitä leikkimiseen oikein kuuluu ja miten me leikimme. Leikkimisen harjoitteluun kuuluu oikeastaan monta pientä sääntöä, jotka ihmisosapuolen tulisi omaksua.




Heittäydy

Tärkeintä yhteisissä leikkihetkissä on se, että ihminen heittäytyy hommaan täysillä. Miten voisit olettaa pennun kiinnostuvan karvaisista tai kumisista esineistä, jos sinäkään et vaikuta niistä innostuneelta? Leikittävän ihmisen tehtävä on siis etupäässä tehdä kaikkensa, että pentu alkaisi ihmetellä, mikä kumma on niin jännittävää. Itse puhun normaalista poikkeavalla tavalla, huudahtelen, liikun väijyen ja tempoa vaihdellen kohti lelua. Jos ja kun koira tarttuu leluun tai edes menee sen luokse, kehun, otan lelusta kevyesti kiinni tai otan esiin toisen lelun, jolla toistan saman kannustuksen. Alussa tuntee itsensä sata kertaa tyhmäksi, jos koira ei tunnu tajuavan ajatusta, mutta kuvitteellisesta ja ehkä todellisestakin yleisöstä on päästävä yli. Usein jossakin vaiheessa samanlainen leikin harjoittelu joka tapauksessa viedään treenikentille tai muuten näkösälle, joten silloin omistajan ei parane jarrutella.




Älä jyrää

Koska ajatus on kasvattaa koiran intoa, itseluottamusta ja halua leikkiä ihmisen kanssa, on todella tärkeää, että ihmisosapuoli ymmärtää roolinsa. Kun tarkoitus on kannustaa ja rohkaista pentua leikkimään, se ei tapahdu tempaisemalla lelu koiralta pois, lelusta kiinni pitämisellä tai sillä härnäämisellä "ähäkutti etpäs saa kiinni" -tyyliin. Mietipä samaa tilannetta kouluympäristössä: Kuvittele itsesi pennuksi ja lelu hatuksesi, jota muut pallottelevat tai eivät anna sinulle takaisin? Kauanko se on sinusta hauskaa? Tuskin kovin kauan, jos hetkeäkään.

Itse olen usein harjoitteluvaiheessa ja vielä treenikentälläkin leikittänyt koiraa kahdella samanarvoisella - tarvittaessa identtisellä - lelulla. Jos koira ei suostu tarttumaan leluun mutta lähtee sentään lelun perään, olen heittänyt yhden lelun ja koiran lähtiessä sen perään alkanutkin itse rallatella toisella lelulla houkutellen. Jos koira jo tarttuu leluun kevyesti, otan siitä itsekin kiinni mutta päästän heti irti ja kehun pentua. Kun ipana alkaa pitää lelusta hanakammin kiinni, pidän itsekin kiinni kauemmin mutta päästän aina irti varmasti ennen kuin pentu päästäisi. Tässä vaiheessa on opittava itse tuntemaan koiransa ja tunnustelemaan, millä vauhdilla leikin rajuus voi edetä. Kaikki eivät välttämättä koskaan pääse rajuun revittelyyn asti.

Sillä, että koiran annetaan voittaa lelu itselleen, kasvatetaan koiran itseluottamusta. Pennun pitää antaa elää siinä illuusiossa, että se on leikissä vahvempi. Olen huomannut erityisen toimivaksi ja koirien rakastamaksi tavaksi sen, että kun koira vetää tai roikkuu lelussa, en vedä takaisin vaan pidän lelusta kiinni ja annan koiran ikään kuin vetää minua muka heikompana minne se ikinä vetääkään. Välillä nyppäisen vastaan, mutta jossakin vaiheessa luovutan ja annan koiran voittaa. Tätä rakastavat meillä niin paimenet kuin luppakorvatkin! Minua alkaa aina ärsyttää, jos näen sellaista leikkimistä, jossa ihminen jyrää koiran henkisesti tai fyysisesti nyppäämällä lelun koiralta pois tai antamatta sitä ollenkaan koiralle. Millaista leikkiä se on?




Irti-käsky heti mukaan

Se, että pentu selviää leikistä aina voittajana, ei tarkoita sitä, että siitä kasvaisi kuriton rasavilli, jolta lelua ei saa koskaan pois. Siitä hetkestä lähtien, kun koira alkaa tarttua leluun suullaan, mukaan tulee irroittamisen opettaminen, sillä se on luonnollinen osa leikkiä. Olennaista on, että "irti" ei tarkoita leikin loppumista. Meillä leikin lopusta ilmoitetaan erikseen sanalla "loppu", kun taas irroittaminen on vain hauska jännityselementti leikissä. Pennun siis käsketään irroittaa lelusta ja aluksi autetaan tarvittaessa irroittamisessa hellästi kädellä. Irroittamisesta palkitaan etenkin opetusvaiheessa aina mutta muulloinkin vielä säännöllisesti. Palkinto on samalla lelulla leikin jatkaminen heittämällä tai lelua heiluttelemalla, tai kahdella lelulla leikittäessä toisen lelun kanssa leikin aloittaminen. Meillä tänä päivänäkään "irti" ei koskaan tarkoita leikin loppumista. Vasta, jos sanon "irti" ja "loppu" peräkkäin, leikki loppuu, mutta sitä on edeltänyt vähintäänkin pari kertaa, joissa irroittamisesta leikki on jatkunut vain kahta railakkaammin.

Itse käytän opetteluvaiheessa aina kahta lelua, koska siten leikki on jouhevampaa ja tauottomampaa, ja samalla koira usein oppii vahingossa tuomaan heitetyn lelun takaisin. Kun lelut ovat koiran mielestä yhtä jännittäviä, leikki toimii seuraavasti: koiran kiinnostus herätetään yhdellä lelulla, jolla revitellään tai joka heitetään, ja kun kiinnostus leluun herää, päästetään irti tai annetaan koiran juosta heitetylle lelulle ja aletaan kutsua koiraa leikkimään toisella - ja niin edelleen. Esimerkkivideolta näkyy, kuinka Chhaina alkaa tuoda heitettyä lelua takaisin ja pudottaa sen vähän ennen toisen lelun kimppuun hyökkäämistä. Toinen lelu saa siis pudota tai jäädä niille sijoilleen, ja omistaja noukkii sen vaivihkaa samalla, kun koiran huomio on toisessa lelussa.



Koiran ja ihmisen välisessä leikissä pätevät eri säännöt kuin
kahden koiran välisessä: yllä esimerkkejä kummastakin.



Kehu, kannusta ja pidä itsekin hauskaa

Eri koirat leikkivät eri tavoin, eri intensiteetillä ja erilaisilla leluilla. Toisille leluksi kelpaa räsyinen hanska, toisille lelu, jonka taskuun on piilotettu ruokaa. Toiset juoksevat perään, toiset revittelevät, toiset noutavat - jotkut tekevät näistä kaikkea ja jotkut eivät mitään näistä. Toistaiseksi olen itse saanut jokaisen koirani leikkimään vähintäänkin huvin vuoksi mutta kaikki myös treenikentällä. Meillä bordercollielle mikä tahansa lelu tai edes lelunkaltainen on the juttu, cavalierille se on mukiinmenevä ruuan korvike niin kauan kuin ruoka ei ole toinen vaihtoehto ja niin kauan kuin lelu on koiran mielestä oikeanlainen. Kummassakin tapauksessa leikkimisen säännöt ovat samat ja ne on opeteltu aivan samalla tavalla. Erityisen tärkeää on muistaa kehun ja kannustuksen merkitys aina leikittäessä ja leikin käyttö läpi koiran elämän myös ihan vain rentona ajanvietteenä eikä aina vain treenipalkkana. Mistään ei tule paremmalle tuulelle kuin ärisevästä, naama naantalinaurinkona hohtavasta, häntäänsä heiluttavasta ja lelua saalistavasta pikku koirasta, joka leikkiessään uhkuu ylpeyttä saaliistaan!


Playtime!

Oikeanpuolimmainen kuva Chhainasta © Katri Pietilä


Juttu julkaistaan myös Hurttahuone-blogiportaalin artikkelikokoelmassa.