Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuskailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuskailu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 16. helmikuuta 2016

Topteam-leiri 3 :: 13.-14.2.2016 :: Seinäjoki

Wau. Takana on sen verran henkisesti raskas koettelemus, että toista samanlaista en ole agilityssä koskaan kokenut. Lähdin perjantaina kohti Seinäjoen Topteam-leiriä kyydissäni sekä Hoina että Chhaina, sillä valmentajat olivat antaneet muutamalle koirakolle luvan treenata leirillä toisenkin koiran kanssa, mikäli se olisi ohjaajan kehittymisen kannalta edullista. Koska leirillä oli luvassa etupäässä ratatreeniä, päätin siis hyödyntää jonkun treeneistä Chhainan kanssa, jotta saisin kerrankin keskittyä vain omaan liikkumiseeni. Perjantailähdössä oli se huono puoli, että jouduimme lenkkeilemään kaupungissa. Se tiesi Hoinalle kovia stressitasoja, ja se pelästyikin useaan otteeseen niin lenkillä kuin hotellin käytävilläkin. Tajusin myös vasta perillä Hoinan panikoidessa, että hotellikäynti oli kokonaisuudessaan Chhainalle aivan uusi kokemus. Se kuitenkin mennä paineli joka paikassa kuin vanha tekijä!




Uusi kummikouluttajamme Sanna on taas kirjoittanut leirin sisällöstä ja jakanut materiaaleja blogissaan täällä. Lauantai alkoi paitsi viime leirin virallisten kuvamateriaalien julkaisemisella, myös mentaalivalmentaja Annen luennolla persoonallisuustyypeistä ja näiden eri suhtautumisista haasteisiin, epäonnistumisiin, elämään yleensä ja urheilusuorituksiin. Samalla käytiin läpi eri tyyppisten valmentajien ja valmennettavien vahvuuksia ja kompastuskiviä. Loppuleirin kaikki puhuivatkin sitten itsestään vain numeroina ja perustelivat kaiken käytöksensä kunkin persoonallisuustyypin pohjalta! :D Itse havaitsin itsessäni sen, että haluan tehdä aina kaikki oikein, varmistelen ja teen varasuunnitelmia, olen aina huolissani ja tunnekirjoni on laaja - ei kovin positiivisesti värittynyt persoonallisuus näin itseni kannalta, joskin hyvin osuvasti se oli kuvattu. :D




Kuva © Sanna Lehtonen


Lounaan jälkeen hallilla alkoivat ensimmäiset ratatreenit, ja koska radalla oli 32 estettä, koiravalinta oli aika selvä. Chhainahan se sinne pääsi kurvailemaan. Rata vedettiin kisanomaisesti läpi kaksi kertaa, ja voi hyvänen aika, että noin pitkän radan juokseminen teki tiukkaa. Se näkyy kyllä suorituksissakin. Chhainan hyppytekniikka ei muutenkaan ole silmiä hivelevä, ja kun vielä ohjaukseni olivat myöhässä, videollakin näkyy monta aivan kamalaa kaninloikkaa, rimanpudotuksia ja törmäyksiä. Monessa kohdassa näen, ettei koiralla todellakaan ollut mitään käsitystä sitä seuraavasta esteestä - hyvä kun ehti saada tiedon edes seuraavasta esteestä viime tingassa!

Hoina pääsi jälkimmäiseen treenihetkeen, mutta vaikka tarkoituksenani oli ottaa vain pieni pätkä, emme päässeet tekemään edes sitä. Hoina sinkoili käskyittäkin sinne ja tänne, teki omaa rataansa ja vaan kiihdytteli suunnasta toiseen. Anun treeneissä rauhoittelimme koiraa ja huolehdimme, että se pääsi radalle vain luvalla, kun taas Sannan treeneissä ohjasin kontrolloimatonta koiraa päättömästi sinne tänne. Tämä toimikin, sillä hetken sinkoiltuaan Hoina alkoi tulla ohjauksiini - lopulta jopa liikkeeni mukana hallitummin. Teemana oli taas "älä lopeta", joten virheistä meno ei katkennut vaan ohjaus pyrittiin saattamaan loppuun joka kerran. Treenin jälkeen kävimme Sannan kanssa perusteellisen keskustelun pettymyksestäni siihen, ettemme voi tehdä rataa, ettei minulla ole rahaa tuhlattavaksi tällaisiin treenisuorituksiin ja siihen, etteivät lämmittelyesteet joka tapauksessa kisoissakaan riitä päästämään Hoinalta höyryjä ulos. Sanna totesi yks'kantaan, etteivät meidän tavoitteemme ole nyt kisoissa, eikä meidän kannata käydä koulutuksissa, joissa kouluttaja ei tunne Hoinan mielenliikkeitä ja "persoonaa". Ihan tavalliset neuvot kun eivät Hoinan tapauksessa tehoa!




Lähdin treeneistä sen verran myöhässä fysiikkaluennolta, että tein kunnon jäähdyttelylenkin ja yritin muodostaa mielipidettäni päivän treeneistä. Autossa matkalla hotelliin kyyneleet sitten alkoivat puskea läpi, ja päässä pyöri sata ajatusta. Miksemme mekin voi kehittyä näkyvästi kuten muut? Saanko yhteistyöstämme ikinä luotettavaa? Jos, kuten eniten luulen, arjen stressitasot vaikuttavat koiraan näin paljon, miten voin ikinä näillä leireilläkään estää Hoinaa pelkäämästä asioita vapaa-ajalla? Jos meistä koskaan tuleekaan arvokisatason koirakko, eihän Hoina kestä isojen kisojen tuomia ympäristötekijöitä. Miksi meidät valittiin ja annettiin vielä kerran toivon kipinä, kun olin taas jo luovuttamassa? Olisivat vaan antaneet luovuttaa. Pilaanko muiden leirin negatiivisella fiilikselläni? Näkeekö joku, että olen itkenyt? Miten vastaan itkuun purskahtamatta, jos joku kysyy illalla, miten meillä meni? Mitä teen huomisten treenien suhteen? Mitä teen lopun Topteam-kauden suhteen? Oppisinko enemmän vain kuunteluoppilaana?


Onneksi tiimimme on niin ihana, että saatoin illallisella ihan hyvin sanoa pöytäseurueellemme olevani itkenyt ja etten halua juuri puhua meidän treeneistämme. Puhuttiin niistä silti, mutta onneksi sain pidettyä itseni kasassa. Illalla sänkyyn mennessäni lupasin vain itselleni, että nollaan pääni täysin yön aikana. Aamulla heräsin kuitenkin aivan yhtä surkeana, päänsärkyisenä, ja halusin vain lähteä kotiin. Onneksi treenit eivät kuitenkaan alkaneet heti, vaan meillä oli todella mielenkiintoinen luento radanluvusta. Ymmärsin, että radanluku on todellakin yksilötaito, ja moni intuitiivisesti omaksumani radanlukutaito sai vahvistuksen ja perustelut. Ennen kaikkea rataa käsiteltiin koiran näkökulmasta. Teorian jälkeen ryhmällämme olisi ollut fysiikkatreenit, mutta koska selkääni vihloo välillä ilkeästi ja se väsyi jo hallilla seisoskelusta, menin tällä välin katsomaan toisen ryhmän ratatreenejä.




Ennen viimeisiä lajitreenejä minulla oli mentaalivalmentajan henkilökohtainen tapaaminen, joka kieltämättä pelasti loppuleirin. Selitin Annelle turhautumiseni ja tilanteemme: agilityhistoriamme, koiran arkikäyttäytymisen, monet hetket luovuttamisen partaalla ja rajalliset taloudelliset resurssimme. Anne laittoi minut kuvittelemaan erikseen sekä enemmistöosaiset huonot päivämme, joita kuvasi sana avuttomuus, että harvinaiset, täysin päinvastaiset loistovilaukset hyvinä päivinämme, jolloin koira on hallussa ja kuuntelee. Minun piti kuvailla tuntemuksiani, mitä tapahtuu, millainen olen itse, mitä ajattelen kussakin tilanteessa. Kuvailuni oli hyvin mustavalkoista: kaikki on mahdollista - tästä ei tule ikinä mitään, koira toimii täydellisesti - koira ei toimi ollenkaan, minä osaan ohjata tätäkin koiraa - minä olen täysin avuton. Ja näinhän se juuri on. Lisäksi tajusin tuon session aikana, etten koskaan pety virheistä vaan nimenomaan siitä, etten itse pääse treenaamaan tai oppimaan lainkaan. Jäämme vain junnaamaan kahta estettä, vaikka tosiasiassa koira ei ole osaamaton, vaan se ei vaan sillä hetkellä pysty ja huomenna se taas pystyy. Tai ehkä viikon päästä.

Anne oli varma, että Hoinan käytökselle on jokin logiikka, vaikka itselläni ainoa jäljelle jäävä ja kumoamaton epäilys on juurikin tuo yleisen stressitason suuruus. Kun koira ei pelkää arjessa, agilitykin sujuu hyvin; kun se on stressaantunut, kontrolli häviää agilityssäkin. Anne tuli siihen lopputulokseen, että minun on otettava etäisyyttä Hoinaan. Se saa olla omassa kuplassaan, minä omassani. Nyt olisi minun vuoroni treenata. Jos koira menee tuonne ja minä tänne, olkoon niin. Minä menen tänne ja ohjaan kuin koira tulisi mukanani. Anne ohjeisti minut menemään tomerana kouluttajien luo ja sanomaan, että hei, nyt ei nipoteta, vaan minä treenaan rataa! Jostakin syystä minua alkoi hymyilyttää aivan hulluna, mahanpohjassani muljahti ja sanoin: "Kuulostaa hyvältä! Kokeillaan!"





Helppoa se ei kuitenkaan ollut, vaan jouduin oikeasti taistelemaan vielä itkua vastaan pitkin iltapäivää. Lähdin alusta asti tutustumaan viimeiseen treenirataan itseäni ajatellen, en sillä tavalla, että "tuohon alkuun me kuitenkin jäämme hinkkaamaan, joten loppuihin ei edes tarvitse tutustua kunnolla". En stressannut, pysyykö koira kontaktilla, meneekö se kepeille tai vetääkö se vain omia kierroksia, sillä se ei nyt minuun vaikuttaisi. Ensimmäisellä kierroksella tulikin muutama virhe, jotka korjattiin vauhdissa, mutta jatkoimme heti eteenpäin. Pääsimmekin hienosti radalla esteelle 17/20 suhteellisen vähäisin sekoiluin. Keppien sisäänmeno piti korjata ja pari rimaa tuli alas - siinä se. Hoina tuli ohjauksiini ihan mukavasti. Jäimme toistamaan muutamaa kohtaa omasta toiveestani, ja aivan treenin lopuksi vahvistimme vielä keppejä erilaisissa häiriöissä.

Kouluttaja Senni patisti minua ärähtämään koiralle, jos se pelleilee jutussa, joka sen todella pitäisi osata. Kun teimme näin, hommat alkoivat sujua. Senni totesikin, että Hoina tarvitsee mustavalkoisuutta - se haluaa, että laitan stopin sen sekoiluille. On tietysti eri asia, jos koira ei osaa jotakin, mutta tällä lailla pääsemme pelleilystä ja päättömästä sinkoilusta eroon. Lopuksi saimme vielä tehtyä aivan meille äärimmäisen häiriötreenin eli kepit niin, että itse karkaan jo lelun kanssa monta metriä edelle. Hoina suoritti kepit aivan täydellisesti, sai superpalkan ja lopetimme siihen! Videota treeneistä on kuitenkin valitettavasti vain lauantailta.

Lopuksi oli vielä kisarutiineja koskeva mentaaliluento, jolla opin paljon itsestäni. Leiri olisi loppunut epävirallisiin kilpailuihin, mutta koska meillä ei olisi ollut mitään järkeä osallistua niihin, otimme pienen varaslähdön kotiin. Näin ehdin ajaa suunnitelmista poiketen kotiin asti ja pääsimme vielä saunaan! Alle listaan vielä suunnitelmani etäjaksolle ja leirillä huomaamiani omia vahvuuksiani. Tällä erää en tiedä, mitä teemme viimeisen leirin suhteen. Lupasin itselleni, etten stressaa sitä yhtään, vaan päätän sitten vasta lähempänä ajankohtaa sen perusteella, miten treenit ovat menneet.


Mitä huomasin osaavani
  • radanlukutaitoni on hyvä ja oikealla lailla koirakohtaista
  • en mene lukkoon virheistä radalla, joustavat suunnitelmat
  • kisoissa fokus on omassa hyvässä fiiliksessä, joten ympäristö tai juttelu ei häiritse
  • jos tulee virhe, hyötyvaihde menee päälle ja silloin testataan treenattuja juttuja kisaradalla
  • jälkipelini on negatiivisuudestani huolimatta positiivista, löytyy hyvät ja treenattavat jutut


Mitä teemme etäjaksolla
  • Hoinalle pomminvarmat elementit: kepit, kontaktit ja tietyt ohjaukset toimivat AINA
  • jos pomminvarmoiksi hiotuissa luistetaan, saa ärähtää ja vaatia koiralta parempaa
  • kepeille teräviä tulokulmia
  • päällejuoksut ja takaakierrot varmoiksi
  • mustavalkoisuus: meni oikein tai väärin
  • Chhainan kanssa ratatreeniä, omaa liikkumista ja vauhtia

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kun ei enää kestä katsoa

Olen viime aikoina pyöritellyt Hoinaa ja sen pelkoja kovasti mielessäni, siis jo kuukausia. Yhden surullisen malliesimerkkilenkin jälkeen asia on palannut pintaan taas niin paljon, että olen pohtinut sitä silloinkin, kun ajatusten olisi kuulunut olla tenttikirjoissa. Siksi luvassa on nyt paremmin muotoiltu, pitkä kooste ajatuksistani, joita olen tällä viikolla kirjoittanut tai sanonut ääneen useammallekin ihmiselle. On mykistävää, että tähän asti meitä hyvin neuvoneiltakin on neuvot loppu.




Teimme siis pidemmän lenkin viime sunnuntaina, jolloin Hoina pelkäsi montaa kohdetta (yksi oli auditiivinen, kaksi visuaalista pelonaiheuttajaa) lenkin aikana ja lenkki oli sille painajainen, vaikka tarkoitus oli tarjota koirille ihanan rento sunnuntaikävely sumusateessa ilman kelloa tai kännyköitä. Chhainan kohdalla tämä tietysti toteutuikin, sillä se veteli tapansa mukaan koko ajan vieressä aivan rennosti.

Monet Hoinan reaktiot tulevat nykyään ihan odottamatta, koska pelonkohteita tulee uusia, ja mitä pidempi lenkki on (=pidempikestoinen stressi), sitä raskaampi lenkki on Hoinalle. Koirasta näkee, että se haluaa vain kotiin, ja sen kävely, olemus ja kaikki muuttuukin totaalisesti, kun se tajuaa kulkevansa kotiinpäin. Tuntuu, että tilanne pahenee vain iän myötä, sillä vielä vuosikkaana pidin Hoinaa aivan normaalina ja hyväpäisenä koirana, jolla toki oli yksi selvä traumaattinen pentuajan kokemus, joka aiheutti rajattua pelkoa samankaltaisiin ärsykkeisiin. Sille harkittiin pentuja, joista minä olisin halunnut koiran itselleni, eikä ollut mitään tällaista sekoilua - paitsi se yksi ymmärrettävä trauma, josta olen täällä blogissakin joskus kirjoitellut. Sittemmin jalostussuunnitelmat on kuopattu - jo yli vuosi sitten - enkä nykyään voisi kuvitellakaan vieväni Hoinaa esimerkiksi luonnetestiin, sillä se saisi sydänkohtauksen tai ainakin 100 uutta pelonaihetta arkeensa. Läpi se ei pääsisi ainakaan, mutta hylätynkin tuloksen voisin hakea, jos tietäisin, ettei se riskeeraisi arkea niin paljon. Sääliksi käy koirapoloa.

Nykyään olen tietoisesti ollut tiukoissa paikoissa kuin en olisikaan, siis täysin neutraali, mutta siltikin pidemmän lenkin lopuksi koira näyttää siltä kuin sitä olisi nuijittu päähän koko lenkin ajan. Jossakin vaiheessa tällaista pelottavaa, pidempää lenkkiä Hoina menee tilaan, jota kutsun hevosmoodiksi: en tiedä, miksi niitä hevosten silmälappuja kutsutaan, mutta Hoina siis kulkee ikään kuin laput silmillä ja yrittää selvitä vain tuijottamalla eteensä ja painamalla suoraan eteenpäin pysähtelemättä. Jos Chhaina pysähtyy haistelemaan, Hoina kääntyy huolissaan hoputtamaan eikä tosiaan haistele paljonkaan lenkin aikana. Viime aikoina olen oikein rohkaissut sitä samoille hajuapajille Chhainan kanssa ja huolehtinut, etten vahingossakaan liikauta soraa kenkien alla ja säikäytä sillä koiraa. Se nimittäin säpsähtää pelkotilassaan siitäkin kesken haistelun ja lopettaa. Missään tällaisissa tilanteissa Chhaina ei edes huomaa mitään, joten on helppoa panna merkille, miten varuillaan Hoina on koko ajan. Ja mitä enemmän se on varuillaan, sitä useampiin kohteisiin pelot laajenevat. Liikennevalot ovat juuri yksi tällainen asia: ne ovat aina olleet läsnä samaan aikaan kuin alkuperäisetkin pelon kohteet, ja nyt ne riittävät yksinkin saamaan aikaan saman välttämisreaktion.

Ottaen huomioon, että Hoina on elänyt suuren osan nuoruudestaan Helsingin Munkkiniemessä, missä ratikat kulkevat vähän väliä ja ihmisiä ja koiria tulee joka puolelta, että se on mennyt busseilla ja käynyt Kampissa teppuilemassa jo nuorena ja että sen sosiaalistaminen ei ole mitenkään eronnut muiden koirieni pentuajoista - paitsi ehkä parempana ja monipuolisempana kuin muiden - kehityskaari on surullinen. Nykyisin voimme lenkkeillä pitkiä lenkkejä rennosti vain yöllä. Aina isojen teiden varsilla, liikennevaloissa, ihan missä vaan tilanteessa, jossa ärsykkeitä on paljon, koirasta näkee, että se kävelee kyllä mutta pakotetusti ja inhoaa joka sekuntia. Otin alkuviikosta aamulenkiltä videota, kun kävimme vain oman asuinalueemme ympäri reilun kilometrin lenkin. Videolla ei näy mitään vahvoja reaktioita, oikeastaan tuo oli melko normaali lenkkimme, mutta koira pälyilee häntä koipien välissä, inhoaa pysähtyä ja yrittää kerran lähteä kotiinpäin hieman isompaa, aivan normaalia autotietä lähestyessämme.





Tähän mennessä kaikki, joilta olen kysynyt asiasta, ovat neuvoneet olemaan itse kuin viilipytty ja vaatimaan koiraa itse selviytymään. Olen seissyt puoli tuntia kadunkulmassa Helsingissä, kun pieniä lumiauroja on tullut joka kulmasta, olen seissyt Turussa vaihtuvan valomainoksen alla ja toivonut, että koiran panta ja hihna eivät petä, olen kävellyt kaikkien pelottavien paikkojen ohi niin neutraalisti, namia kuin leluakin tarjoten, mutta koira pelkää kuolevansa, kunnes pääsee pois tilanteesta. Olen vaatinut koiraa selviytymään, sillä onhan se työkoira, täytyyhän sen selviytyä. Mutta millainen käsitys minulla on itsestäni koiranomistajana, kun katson muka neutraalina omaa rakasta, heikkoa koiraani, vihdoin luovutan ja koira huokaisee helpotuksesta eteisessä ja sammuu kuin saunalyhty koko loppupäiväksi? Olen kysynyt miljoona kertaa itseltäni, miksi Hoinan täytyy selviytyä. Onhan siihen selvä vastaus: jotta voimme elää ja lenkkeillä normaalisti. Mutta emmehän voi siltikään.

Viime aikoina olen alkanut kääntyä oman moraalini mukaiseen vaihtoehtoon, joka kääntää kelkan toisinpäin. Minulla on mielestäni omistajana mahdollisuus ja velvollisuus helpottaa koirani oloa silloin, kun se ei selviä yksin. Kun puolentoista vuoden siedätyshoito on vienyt meitä vain ojasta allikkoon ja lenkkien jälkeen minä tarvitsen yhä useammin tapahtumien jälkipuintia, olen vaistomaisestikin yrittänyt alkaa tehdä lenkeistä Hoinalle mukavia: rentoa vapaana oloa aina kuin mahdollista, lyhyitä lenkkejä, joilla kannustan haistelemaan niin kauan kuin huvittaa, pidempi lenkki yöaikaan ja lenkkireitit pienempiä sisäteitä pitkin. Omistajana omatunto kolkuttaa silti silloinkin, mutta vaakakupissa lyhyt mutta onnistunut ja rento ulkoilu voittaa mennen tullen väkisin pakotetut, pitkät ja pelottavat lenkit - olkoonkin, että olen silloin luovuttaja.

Lyhyemmät lenkit tai lenkit keskiyöllä tosiaan toimivat paremmin. Saan nykyisin todella hyvän mielen siitä, jos ja kun silloin Hoina malttaa haistella rauhassa loppuun keskeytyksittä. Silloin voin aidosti luottaa siihen, että se on rauhallisin mielin ja silloin koen myös itse onnistuneeni. Itselläni olisi halua pidempiinkin lenkkeihin ja Chhaina niihin pystyy, joten ajatus "eläkelenkkeilystä" vajaan kolmivuotiaan paimenkoiran kanssa ei ole kovin mukava. Toisaalta kaikki oikeustajuni huutaa minua tekemään niin, koska tunnen oloni surkeaksi, kun raahaan Hoinaa pidemmälle, vaikka se yrittää melkein joka risteyksessä kääntyä kotiin tai sivuteille ja oikeasti simahtaa heti kun päästään kotiin. "Koiran parhaaksi" ei ainakaan enää riitä perustelemaan pitkiä lenkkejä.

Chhainan tulon myötä olen toki pannut merkille, että kotonakin Hoina on aina ollut taipuvainen ylireaktiivisuuteen: se säikähtää normaalia koiraa kymmenen kertaa suuremmalla reaktiolla jotakin yllättävää kolausta tai sitä että siihen vahingossa osuu, kun se on rentona. Juuri tätä tarkoitan sillä, kun olen joskus joillekuille sanonut kaiken olevan Hoinalle aina ensisijaisesti suurin potentiaalinen uhka. Nyt kaikki tosiaan tietysti korostuu, kun toinen mäntti vaan nostaa päätään ja haukottelee siinä missä toinen on kavahtanut metrin jos toisenkin niin, että "lattiat ovat rullalla".


Kinkkisintä on tajuta se, että oma rakas koira on vähitellen omien silmien edessä kehittynyt siksi, mitä moni kuvaisi ongelmakoiraksi. On esimerkiksi vain kaksi paikkaa, jonne uskallan antaa Hoinan hoitoon, sillä hihnalenkkeilyn ohjeistus on niin vaikea, ja Hoinan hihnalenkitys vaatii tottumattomalta hyvää ennakointia ja tilannetajua, mitä en itsekään aina hallitse. Kun koira ei ole ääniherkkä, ei liikeherkkä, eikä alustaherkkä mutta on kuitenkin mahdollisesti, tietyssä yhtälössä herkkä joillekin tai kaikille näistä, venäytän välillä itsekin käteni, kun sekunnissa rennosti kävelevä koira hyppää hihnan toiseen päähän ja kynsii asvalttia. Ja jos Hoina on ongelmakoira, voiko ongelmakoira olla harrastuskoira? Syksyllähän Hoinan reaktiivisuus oli lievempää, kun emme harrastaneet yhtään mitään, mutta en osaa tässä vaiheessa sanoa, kuinka paljon mikäkin johtuu nyt tässä vaiheessa treenaamisesta, muutosta tai mistään muustakaan. Voin vain todeta tilanteen ja sen, että se on huono.

Hoinassa on niin kovin paljon ristiriitoja. Se on niin tulinen ja menevä mutta niin heikko. Se on niin ihana mutta niin vaikea. Lisäksi koiranomistajana ja viiden itse koulutetun harrastuskoiran perusteella melko kokeneena kouluttajanakin oma kehitys koko ajan Hoinan selviytymisen vaatimisesta sen elämän helpottamisen suuntaan aiheuttaa myös ristiriitoja ajatuksissani. Olenko luovuttaja vai vain armollinen omistaja? Välillä toivon, että joku vain antaisi minulle luvan tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu, mutta tosiasiassa vain minä ja Herra B tiedämme, millaista arki Hoinan kanssa on, muutama muu ymmärtää sitä melko hyvin ja loput vain kertomani perusteella. Jos vain voisinkin sanoin kuvailla, kuinka surkeaa katsottavaa aikuinen Hoina on Chhainan rinnalla yrittäessään käyttää kaikki oljenkorret siinä missä toinen vain lunkisti lönköttelee menemään.


Palaveerasin kaikesta yllä mainitusta Miikun kanssa tällä viikolla, ja keskustelun ja parin säälittävän lenkinräpellyksen jälkeen kävin eilen spontaanisti silittämässä Hoinaa sen omalla patjalla. Se nousi ylös iloisen yllättyneenä, kapusi syliin istumaan, nuoli ja jäi siihen. Puristin sitä lujaa, halasin oikein kunnolla, ja lupasin sille, etten enää ikinä vaadi sitä selviytymään. Minähän olen olemassa juuri sitä varten.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Dilledong

Tovi on taas vierähtänyt viime kirjoituskerrasta, mutta paljon ei ole muuttunut. Nelson on kotiutunut etälaumaamme hienosti, päässyt trimmaajalle kehuttavaksi ja kynittäväksi sekä alkanut hoikistua. Hoina aloitti juoksunsa, joten meillä - tai ainakaan Hoinalla - ei ole nyt hetkeen asiaa kotikäynnille. Chhaina on yhä oma hassu itsensä (jos et usko, katso Instagram-videoita!) ja alkaa korkeuden puolesta saavuttaa aikuiskokoaan. Painonsa puolesta se on sisaruksiin verrattuna melkoinen sintti - vain 11 kg! Minä olen viettänyt lähes joka illan yli puoleen yöhön asti koulukirjoja lukien, ja sen vuoksi jokainen päivä enemmän tai vähemmän toistaa itseään seuraavana.


Hoinan tilanne minulla pyörii koulujuttujen jälkeen toisiksi eniten päässäni. Olen tehnyt sillä nyt kahden viikon ajan kohdennettua huolellisuus- ja malttitreeniä, mutta onnistumisprosentti on yhä 2% luokkaa. Stressi - oli se sitten positiivista tai negatiivista - muuttaa Hoinan ihan täysin. Kuten olen herra B:lle monet kerrat kertonut, Hoina is unlearning everything she used to be pro at. Vai miltä alla oleva video teistä näyttää? Kun Hoi tekee vastaavan suorituksen ja pyydän sitä tekemään kunnolla, se yrittää aina vain enemmän, tekee aina vain huonommin ja stressaa aina vain enemmän. Chhainan treenivuoron ja vartin kotimatkankaan aikana Hoina ei lakkaa läähättämästä ja melkein yskimästä boksissaan: se ei palaudu.

Lajin vaihto on ollut mielessä ja siihen on moni kannustanutkin. Mutta mistä löydän lajin, joka ei vie Hoinaa kierroksille ja korosta sen reaktiivisuutta arjessakin? Toko on samanlaista kuin agility, joskaan ei toki yhtä kiihkeää, mutta kuvio on samanlainen. Sillä ainoalla hakukerrallakaan Hoina ei ennen käskyä kuule muuta kuin käskyn ja sinkoaa sitten 200% nopeudella metsään. Siellä se teki hienosti, koska homma oli meille täysin leikkimielistä eikä vaadi niin paljon tarkkuutta, mutta ylisuuret positiiviset stressikierrokset se sai aikaan sielläkin. Seuraava kokeilumme juoksujen jälkeen on rallytoko, jossa voin koko ajan tsempata Hoinaa. En millään haluaisi laittaa 2,5-vuotiasta koiraa eläkkeelle, mutta totuus on se, että kun olemme vähentäneet harrastamista, Hoina on muuttunut kotonakin. Kun sille puhuu, se ei enää säntää heti hakemaan koko lelukoppaa vaan istuu paijailtavana kuin Chhaina. En ole koskaan kokenut, että Hoina olisi stressissä kotona, mutta tämän muutoksen nähtyäni huomaan, että se on ainakin vähemmän stressissä myös kotona kuin ennen.



Tosiasiassa alun kaltaisia yrityksiä aloittaa aivan keppijonon keskeltä
tuli käsiavunkin kanssa rutkasti onnistumisia enemmän. Halusin vain
onnistumisilla näyttää, että Hoina todellakin osaa kepit yhä. Puomi on
käsittämättömin. Toisessa päässä oli lelupalkka valmiina, puomi on
Hoinan lempiesteitä ja niitä, jotka se taitaa pomminvarmasti. Lopun
kontaktilla näkyy vielä tyypillinen jäkittäminen, kun ei vaan pysty.


Vaikka Chhainaa ottaessani olin sitä mieltä, että Hoina saa olla ykkösharrastuskoirani ainakin nelisen vuotta eteenpäin, olen nyt sattuneista syistä päättänyt panostaa Chhainaan ja laittaa rahani sen koulutuksiin. Hoinan kanssa ei pääse tekemään asioita, joita se osaa, eikä myöskään uusia asioita, vaikka kenen agilitygurun oppeihin menisi. Eniten harmittaa se, että Hoina on aivan mielettömän taitava. Se melkein itkettää. Kun se tekee kepit, kontaktit tai hypyt oikein, se on niin mielettömän hieno, että itkettää ilosta. Minulla on joulun jälkeen varmuuden vuoksi kummallekin koiralle ryhmäpaikka varattuna ATT:n mölliryhmään, mutta alan uskoa, että lopulta vain Chhaina sinne menee. Pikku Chhai sai myöskin lokakuusta eteenpäin kymmeneksi viikoksi treenipaikan aloittelevat tavoitteelliset -ryhmässä, Mynämäen seudun koirakerhossa, mistä olen enemmän kuin riemuissani. Lisäksi ajattelin alustavasti kokeilla pikkulikan kanssa aivan uusia koulutustekniikoita, joten pian kunnolla alkava touhuaminen sen kanssa saa sentään jotakin valoa koiratreeneihin. :)


Olin aikeissa kirjoittaa paljon muustakin, mutta jotenkin tämä aihe vie aina mehut. Ehkä palaan siis asiaan ensi viikolla, kun pääsen eroon ensimmäisestä isosta tentistä. Jos meitä tulee sillä välin ikävä, kannattaa seurailla tuota Instagram-tiliämme (belissahh). Chhainan hullunkurisuus pakottaa minut päivittelemään sitä usein! :)

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kaikenlaista kakkaa



Pentulandiassa on kaikki kunnossa. Chhaina rohkaistuu päivä päivältä, öisin on selvitty vieläkin täysin kuivina yhdellä pissatuksella, ruokakipolla jaksetaan jo seistä ja kaikki kolme koiraa leikkivät iltaisin villisti. Lisäksi meidän kahdeksanviikkoinen astuu Finaa! :D

Maanantaina kävimme koko lauman kanssa Loviisan seudun koirien pääsiäiskävelyllä pienen osan matkasta, ja käännyimme sitten takaisin. Chhaina riippui tietysti lähes koko matkan sylissäni, mutta maan tasallakin se oli oma rohkea itsensä myös muiden koirien tullessa haistelemaan sitä. Lenkin jälkeen kävimme puolestaan leikkimässä Chhainaa kolmisen viikkoa vanhemman shelttipoika Batmanin kanssa, ja kaksikko panikin ihan kunnon leikit pystyyn. Batmanin kanssa ehditään onneksi vielä ennen kesäksi Loviisaan muuttoani leikkimään Turussa, kun poju asuu siellä melkein naapurissa.




Chhaina tänään 8 viikkoa


Eilen uusien kokemusten kirjo kasvoi taas, kun pentu joutui peräti kahdesti kokovartalopesulle astuttuaan aamulla omaan kakkaansa ja pyörittyään illalla vielä tiellä jonkun toisen ulosteessa... Kun Miikku ilmoitti, mikä pentu olisi minun, hän lupasi minulle kakkiaisen viitaten koiran väriin - tai näin ainakin oletin. :D Enne vaikuttaa siis sekin olleen! Lisäksi kävimme paimenten kanssa pienellä metsälenkillä, ja sen jälkeen vielä Chhainan kanssa treenikentällä leikkimässä ja testailemassa ihan oikeaa putkea. Hyvin leikki pirpana vieraammassakin paikassa, ja putkenkin läpi päästiin muutamaan otteeseen. :)



Fina sen sijaan huolestuttaa meitä voinnillaan. Se on jo pidemmän aikaa ollut todella flegmaattinen ja maannut vain kaiket päivät, nuollut välillä raivoisastikin takapäätään, vetänyt peppua lattiaa vasten ja järsinyt jalkojaan. Lisäksi sen vatsassa mekastaa ilotulitus harva se päivä niin, että siihen herää yölläkin, on pari kertaa istunut ja kiljaissut ilman näkyvää syytä, ja nyt viimeisimpänä vitsauksena likka siristää kumpaakin silmäänsä ja silmät vuotavat. Turussa ollessanihan minä käytin Finaa jo usean sadan euron edestä erilaisissa tutkimuksissa: siltä on otettu veriarvot, kuunneltu sydän, ultrattu kohtu ja virtsarakko, otettu virtsanäyte ja kuvattu takapään luusto, mutta mistään ei ole löytynyt syytä kummille oireille. Myös munuaismuutokset ja anaalitulehdus on poissuljettu. Kuitenkin koira on selvästi - jos ei kipeä niin ainakin - selvästi alakuloinen.




Hassua on se, että likka kuitenkin leikkii nytkin pennun kanssa, on vetänyt agilityä oireiden alkupuolella - ennen kuin aloimme huolestua kunnolla - nopeiten ja innokkaimmin ikinä tehden jopa yhden SM-nollan ja menee ulkona lenkeillä aivan normaalisti etunenässä kaikkea haistellen. Lääkäreilläkin olen jo välillä miettinyt ääneen saattaneemme kuvitelleen kaikki oireet, kun mistään ei tunnu löytyvän mitään vikaa.

Tänään menen bordercollieiden kanssa vielä viikoksi Turkuun, mutta sitä ennen käytän Finan vielä Loviisassa lääkärillä, jotta saisimme nyt ainakin cavalierparan silmät kuntoon. Tuntuu vaan aivan uskomattomalta, että ikänsä tervettä ja innokasta harrastuskoiraa ei nyt uskalla ilmoittaa sen kummemmin treeneihin kuin kisoihinkaan, kun ei tiedä mikä sillä on vai onko sillä mikään. :( Se kun olisi kuitenkin tietysti tulossa mukaan jokaisiin treeneihin. Äiti onkin jo selaillut Aistin sivuja, ja miettinyt, pitäisikö Fina viedä sinne seuraavaksi. Kyseisellä asemalla on ilmeisen paljon erikoislääkäreitä, mutta toisaalta ei viitsisi tehdä enää enempää tutkimuksia ihan vain hakuammunnalla. Syringomyeliaakin ollaan tietysti mietitty, mutta oireet eivät kyllä siihen oikein viittaa, eivätkä lääkärit ole löytäneet kyseiselle taudille kriittiseltä niskan alueelta mitään aristusta. Soittavatko oireet kenelläkään mitään kelloja?

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Loppuvuoden tiliote

Hyvää vanhaa vuotta! Moni varmaan huomasi, että meidän joulukalenterimme meni hieman mönkään. Päätin siis poistaa koko höskän rumentamasta blogia keskeneräisyydellään. Lomalle lähtiessäni menin nimittäin hukkaamaan mysteerin kirjainkoodit ja ratkaisun, joten eipä siinä ollut mitään tehtävissä sen jälkeen, kun olin jokaisen pussin ja nyssäkän kääntänyt nurinniskoin. Olisi ehkä tietenkin ollut fiksua raapustaa ratkaisu jonnekin muualle kuin vanhan ruokaostoskuitin taakse, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. En tiedä, jaksanko ryhtyä joulukalenteriin tässä muodossa enää ikinä. Murr.


Helloooo! Anyone home?

Ei löydy täältäkään!


Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sillä välin, kun kesken jäänyt joulukalenteri piti huolta päivitystahdista. Hoinan terveystulokset tulivat Kennelliitosta - kaikki muuttumattomina - ja ne voi lukea Koirat-sivulta. Lisäksi kävimme uudemman kerran fysioterapeutilla, joka antoi meille lisää jumppaohjeita ja luvan palata vuodenvaihteen jälkeen vähitellen agilityyn - joskin matalammilla rimoilla. Lisäksi olemme treenailleet pienimuotoisesti tunnistusnoutoa ja kaukoja ihan vain koiran aktoivoimiseksi, sillä meillä ei ole mikään kiire avoimeen luokkaan. Kaikista liikkeistä olisi jo mahdollisuus vähintään arvosanaan seitsemän, mutta haluan vahvistaa piilopaikkamakuuta ja kaukokäskyjä sekä saada jonkun ulkopuolisen kommenttia luoksetulon pysäytyksestä ennen ajatustakaan koeilmoittautumisesta.

Mitä minuun itseeni tulee, olen pitkälti nauttinut vain ihanasta lomasta ja loppuvuoden positiivisista tenttituloksista. Lisäksi olen ollut pitkästä aikaa töissäkin ja menen vielä uuden vuoden jälkeen reiluksi viikoksi lisää, kunnes laumamme pääpaino keikahtaa taas Turkuun. Minulla on muuten meneillään hirmuinen hyvinvointi-innostus: ostin esimerkiksi joululahjaksi saamillani lahjakorteilla uudet treenivaatteet ja agilitykengät, jotka polttelevat jo kovasti ensikokeiluun. Lisäksi olen pitkästä aikaa nautiskellut hyvällä omallatunnolla useammasta ihanasta lifstyle-lehdestä sohvannurkassa glögiä siemaillen. Lumeton talvi ei ole haitannut minua yhtään, vaikka laskettelemaan olisi tietysti ollut mukava päästä tässä välipäivinä. Kyllä se talvi sieltä kuitenkin vielä tulee, se on varma.


Koiraharrastuksissa meillä oli tälle vuodelle vain yksi kunnon tavoite: päästä Finan kanssa SM-kisoihin agilityssä. Siihen ylsimme ja vielä pidemmällekin, kun teimme karsintaradalla vielä aikaan ehtineen nollatuloksen ja pääsimme finaaliradalle. Sielläkin vedimme kaatosateessa upean radan, jolla vain putki-A-erottelu koitui hylyksemme.



Kuva © Jukka Pätynen


Hoinan suhteen en muista asettaneeni mitään kiinteitä tavoitteita tälle vuodelle, mutta saimmepahan me alokasluokasta ykkösen, olemme jo hyvällä mallilla avoimen suhteen ja vähintään alussa osassa ylempienkin luokkien liikkeistä. Agilityssä möllikisoissa käynti olisi ensi vuonna ihan mukavaa, mutta varsinaisen kisauran suhteen en elättele suurempia toiveita. Hoina on vielä kovin kesken, sillä se ei osaa säädellä hurjaa vauhtiaan eri tilanteisiin sopivaksi ja estevarmuudessakin uupuu vielä. Tokossa nousemme kuitenkin ensi vuonna voittajaan, eikä ykkösen saaminen sieltäkään olisi paha juttu, vaikkakaan en siihen pyri. Hoina on vielä tietyllä tavalla häiriöherkkä ja vaatisi ihan jo pelkästään malttia kaikkeen tekemiseensä. Vaikka osaisimme kaikki liikkeet, olemme pulassa, kun koira on vietävä ylemmissä luokissa vapaana kehään. Näen Hoinan jo sieluni silmin lähtökuopissa liikkurin osoittamalla paikalla, kun minä vielä availen kehän ulkopuolella sen hihnan lukkoa.


Minulle uusi vuosi ei ole koskaan merkinnyt millään lailla uutta alkua, mutta tänä vuonna odotan vuoden vaihtumista joka tapauksessa innolla. Paitsi että meillä on suunnitelmissa hauska ilta nelistään ystäviemme Josefinan ja Barunin kanssa pelaillen, herkutellen ja keskiyön ilotulituksia ihaillen, odotan jo innolla takaisin agilityyn pääsyä ja loppiaisviikonlopun reissua Miikulle, mikä sekin tietää treenaamista. Vain yhteishaun lähstyminen nakuttaa takaraivossa kuin tikittävä aikapommi ja vaatii ajoittain miettimään hetkessä elämisen riemulta tulevaa. En kuitenkaan aio antaa sille periksi ainakaan niin kauan kuin olen lomalla! Ihanaa loppulomaa ja uutta vuotta kaikille! :)


Happy New Year 2012!

torstai 24. lokakuuta 2013

Kuunnellaan sateen ropinaa

Loviisan-loma on ohi ja laumamme on palannut takaisin Turkuun. Fina tosin jäi tällä kertaa kotiin ja nyt saan keskittyä vain yhden koiran huoltajuuteen. Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi olleet Hoinan kanssa kaksistaan - tai onhan meillä täällä tietysti myös herra B! :)



Asetelma on tuttu: järki vs. tunne


Kotona oli ihanaa ja niin oli myös töissä, ja nyt podenkin kotiinpaluumasennusta. Miten musertavalta tuntuukaan palata töistä, jossa olen "kultamuru" ja "pelastava enkeli" ja jota rakastan yli kaiken, takaisin yliopistoon, joka vain ahdistaa ja sekoittaa pääni, vaikka siellä periaatteessa viihdynkin! En väitä, ettenkö minäkin saattaisi haluta takaisin koulunpenkille tehtyäni vuoden tai kahden päivät töitä, mutta välillä mietin, miksen voisi tehdä ja nauttia siitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Nyt opiskelen "kompromissialaa" eli en todellakaan mitään unelma-ainettani mutta jotakin, missä olen hyvä ja mistä saisin takuulla töitä - jos vain vaihtaisin sivuaineeni, saksan, englantiin, voisin olla opettaja, joille ainakin löytyy hommia. Eilisilta meni kuitenkin peittojen alla masennellessa ja niiskuttaessa. Ahdistus ja harmitus vaan veivät kaikki voimat. Nukahdin sitten kielioppaan kainaloon valot päällä ja heräsin, kun mies alkoi panna tietokonetta puhuksiin ja asettua hänkin yöpuulle. Päätä on särkenyt kaksi päivää putkeen, eikä siihen auta Burana, ulkoilu, uni, ei ruoka. Huominen tunnin pituinen aromahieronta ei siis kertakaikkiaan voisi osua parempaan ajankohtaan.






Raappana - Sateen ropinaa


On kotiinpaluu ollut mukavaakin - tai kaikki muuhan siinä on mukavaa, paitsi se opiskelu. Eilen heti kotiin päästyäni tein hieman improvisoiden (resepti merkinnän lopussa) mahtavan makoisan makaronilaatikon odottamaan herra B:n kotiintuloa, ja tänään kävin Hoinan kanssa heti aamusta pitkän kävelylenkin utuisessa Kähärissä. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, miten upeasti Hoina käyttäytyikään hihnassa ainoana koirana: se ei vetänyt, ohitteli muut koirat tuskin luoden niihin silmäystäkään ja pellolla jolkotti käynnissä olleen työkoneen ohi epäluuloisesti mutta rauhassa vapaana kääntyillen säännöllisesti vilkuilemaan, vieläkö seuraan perässä. Tässähän melkein alkaa pitää hihnalenkkeilystä! ;) On tuo löysä hihna vaan luxusta meidän perheessä!

Marraskuu lähestyy vääjäämättä, mutta minua se ei haittaa - arvaatteko miksi? Joulu tulee! Kävimme viime viikonloppuna siskon kanssa jo ensimmäisillä jouluostoksilla ja sain hankittua paitsi kolme lahjaa myös askarteluvälineet joulukortteja varten. Lisäksi olen suunnitellut jo juhlaleipomisiakin. Joulu kestää sitä kauemmin, mitä aikaisemmin sen aloittaa! ;) Ennen joulua on kuitenkin luvassa vielä kolmivuotispäivämmekin, jonka kunniaksi ajattelimme piilottaa ihka ensimmäisen geokätkömme. Kätkön suunnittelu on vielä alkuvaiheessa, mutta piilosta tulee takuulla persoonallinen ja pidämme huolen siitä, että siihen tulee myös ripaus tarinaamme. :) Paikkavaihtoehtojakin on jo muutama!



Vielä paketissaan odottavia ja jo ennenaikaisesti käyttöönotettuja joululahjoja...


Makaronilaatikko

400g / 6 dl makaronia
3,5 dl soijarouhetta tai paketti jauhelihaa
1 sipuli
loraus ruokakermaa
1 dl maitoa
1 muna
muutama juustoviipale
korppujauhoja
suolaa
muutama ripaus paprikajauhetta
muutama ripaus oreganoa
muutama ripaus timjamia
ripaus valkosipulijauhetta
ripaus mustapippuria
puolikas kasvis- tai muu liemikuutio

Samalla kun keität makaronit kattilassa, keitä pannulla soijarouhe n. 2-3 desilitrassa vettä ja lisää joukkoon puolikas liemikuutio sekä silputtu sipuli. Jatka keittämistä, kunnes vesi on haihtunut ja sen jälkeen jatka vielä hetki pannulla paistamista ja lisää haluamasi mausteet. Itse käytin listalla olleita suolaa, paprikaa, oreganoa, timjamia, valkosipulijauhetta, pippuria ja liemikuutiota. Jos käytät jauhelihaa, jätä keittovaihe pois ja vain paista ja mausta liha ja sipulisilppu pannulla.

Kun makaronit ovat valmiit, valuta niistä loput vedet lävikössä. Voitele vuoka ja lisää siihen makaroni- ja soijarouhemäärän puoliväliin saakka makaronia ja soijarouhetta kumpaakin aina pieni kerros kerrallaan. Puolivälin saavutettuasi höylää viimeisimmän kerroksen päälle yksi ohut kerros juustoa ja jatka sitten taas kerros kerrokselta soijalla ja makaroneilla, kunnes ne loppuvat. Sen jälkeen lorauta koko vuoallisen päälle loraus ruokakermaa. Lopuksi riko muna lasiin, lisää joukkoon maito ja sekoita. Sitten kaada nesteseos pikkuhiljaa koko vuoallisen päälle. Lopuksi sirottele korppujauhoja päällimmäisen kerroksen pintaan ja paista reilu puoli tuntia 175-200 asteessa. Kun paistoaika on kulunut, syö niin paljon kuin napa vetää! :)

maanantai 14. lokakuuta 2013

X-files

On aamu ennen kahta tenttiä. Viikonlopun vietin Lempäälässä Miikku-kasvattajan luona tekemässä kaikkea muuta kuin lukemassa tenttikirjoja ja mitä teen nyt aamulla: kirjoitan viikonlopusta tietysti! Kuvamateriaalia ei valitettavasti reissulta ole kuin puhelimella napsitut pikaotokset, mutta toivottavasti sepustus täydentää niitä sitten senkin edestä.


IMG_8724 IMG_8738

Valmiina lähtöön!


Lähdimme Hoinan kanssa kahdestaan Miikulle jo perjantai-iltana, ja Fina jäi herra B:n kanssa kotosalle. Myös Hoinan veli Lieska omistajineen yöpyi kasvattajalla koko viikonlopun, joten meillä oli oikein hauska tyttöjen viikonloppu. Reissun varsinainen tarkoitus oli kuitenkin lauantain luustokuvaus. Ennen kuin väsyneinä pääsimme eläintarvikeliikkeen ja Subwayn kautta takaisin maaseudulle, vietimme pienessä huoneessa kuusi tuntia istuen ja odottaen, kun koirilta yksi toisensa jälkeen kirjaimellisesti pistettiin taju kankaalle ja läpivalaistiin sitten koko kroppa: kyynäret, olat, selkä ja lonkat. Iltapäivää kohden humalassa hoippuvat bordercolliet lisääntyivät täysjärkisten kustannuksella, mutta onneksi uutiset olivat kaikkien pentujen kohdalla iloisia. Luusto oli jokaisella kunnossa selkää ja olkia myöden, vaikka tassuvikaisella Prolla tietysti väärin luutunut tassu oli ennallaan - joskin paljon parempi kuin oltiin pelätty!




Hoina vuoroaan odottelemassa ja hetken päästä tillin tallin


Hoinalla ja Lieskalla kummallakin todettiin myös pieni nivelsidevamma: Lieskalla varpaassa ja Hoinalla lonkassa. Huomasin torstaina treenien jälkeen, että Hoina ravasi aavistuksen vinoon, joten kyseinen haaveri voisi senkin selittää. Kuvissa lonkan tilannetta ei näkynyt millään lailla, mutta eläinlääkäri sai käsin jotenkin lonksuteltua niveltä, joten nyt luvassa on kuukauden-parin agilitytauko. En tiedä, missä vaiheessa moinen vamma on tullut, mutta lääkärin mukaan se ei paljon pikku liukastumista enempää vaadi. Minä tietysti jouduin taistelemaan itkua vastaan koko lauantai-iltapäivän, vaikka vamman kuuluisi parantua normaaliksi pelkällä levolla ja fysioterapeutin ohjeilla. Jotenkin vaan se, että pentueen isoin yllätysuutinen koski taas minun koiraani, tuntui siinä vaiheessa todella epäreilulta, enkä voi kieltää olleeni pettynyt joutuessani heti perumaan loppuvuoden treenejä, keppitehokurssin ja Roosan ja Pennin kanssa suunnitellun agilityviikonlopun. Terveys tietysti ennen kaikkea, mutta ajoitus vain oli niin ilkeä: edessä oli juuri kaikkea ekstrakivaa, ja vastahan pääsimme juoksutauoltakin. Kun tästä lepotauosta päästään, saammekin jo odotella seuraavia juoksuja.



Hoina ja Lieska heräilemässä ja Hoina illalla "pesässään" liinavaateboksissa


Onneksi olin sentään ehtinyt varata fysioterapeutin ennaltaehkäisevän käynnin jo viikko sitten, jotta saamme jo parin viikon kuluttua uuden arvion vammasta ja kenties joitakin jumppaliikkeitä. Kipeä tuo koipi ei tunnu olevan, johan siitä kertoo viime treeneissä täyskorkeiden maksirimojen ylhäällä pysyminenkin, mutta jumia se varmaan on aiheuttanut. Silti omistajan vastuu oman koiransa kuntoutumisesta on Rillan tapauksen jälkeen karmea taakka näinkin pienessä vammassa. "Fyssarilta saat varmasti jumppaliikkeitä" oli kuin dejavu kolmen vuoden takaisesta shokista.



Likka äiteensä kanssa :-)


Sunnuntaiaamuna menimme vielä koko sisarusparven voimin treenaamaan, joskin meillä tietysti treenilaji muuttui tokoksi. Näytin erinäisiä alokas- ja avoimen luokan liikkeitämme sekä treenivaihettamme ohjatun noudon kanssa. Saimme paljon hyvää palautetta edistymisestä, ohjatun eri suuntien erottelusta ja jäävien nopeudesta, mutta tokokonkarien silmissä seuraaminen on yhä suurin työsarkamme - niin kuin se onkin. Myös paikkamakuuta teimme ääriolosuhteissa niin, että koirien takana toinen koira teki agilityä haukkuen. Hoina sieti niinkin kovaa häiriötä yllättävän hyvin. Agilityhulluna se tietysti kurotteli päätään korkealle, oli muutenkin levoton ja taisi kerran nousta istumaankin, mutta ei lähtenyt paikoiltaan. Saimme siis reissun lopuksi hyviä treenivinkkejä, ja nythän toko onkin parin kuukauden ajan päälajinamme. Onneksi minulla on juuri nyt kova tokokuumekin, joten emmeköhän me saa pidettyä itsemme kiireisenä senkin lajin parissa. :)

torstai 10. lokakuuta 2013

Syyssairauksia

Syyskuume on iskenyt - tai oikeammin kuumeet, mikäli sitä sanaa voi käyttää monikossa. Kuumeilen vähän kaikesta. On matkakuume lämpimään ja matkakuume kylmään Lappiin, matkakuume patikoimaan ja matkakuume palmujen alle löhöilemään. Lämpömittarin asteet nousevat myös kisoille ja seuraavalle roadtripille sekä mökkiviikonlopulle. Lisäksi ehdin kuumeilla aromahieronnasta ja lisätreenimahdollisuudesta Hoinan kanssa, mutta ne asiat ovat jo hoidossa! Tilasin nimittäin hyppyesteen, josta muokata helposti mukana kannettava tokohyppy, varasin itselleni tenttiviikkojen jälkeisen hemmotteluhetken ja ilmoitin Hoinan keppitehokurssille.


Morning sunshine


Meillä oli eilen ensimmäinen kerta paritanssikurssilla, ja täytyy sanoa, että kylläpä oli kivaa ja paljon porukkaa! Herra B:kin hihkui kotimatkalla, miten hauskaa tunnilla oli ja miten mahtava idea moiselle kurssille osallistuminen oli. Eihän siinä voinut itsekään kuin hymyillä. Ensimmäisellä kerralla nollatasosta viimeiseen sujuvaan tuijottelutanssiin, jossa rytmi tuli jo muualta kuin aivonystyröistä eikä varpaille astuttu enää kovin monta kertaa - aika hyvin, sanoisin! Lopputunnista pystyi jo vain nauttimaan musiikista ajattelematta yhtikäs mitään.


Sitten kevyesti vali vali -osastolle: Minulla on jo pitkään ollut sellainen olo, että tässä minun blogijärjestelyssäni on jotakin pielessä. Kahden blogin ylläpitäminen on tuntunut toimivalta, mutta jotenkin kummastakin tuntuu puuttuvan se pieni loppusilaus. Ajattelin kauan, että olkoon, itsellenihän minä vain kirjoitan, mutten pysty huijaamaan itseäni. Kyllä se vähän kirpaisee, että parillasadalla päiväkävijällä suurin osa merkinnöistä jää kokonaan kommentitta. Tai sitten tulen vain epänormaalin iloiseksi aina yhdenkin uuden kommentin huomatessani! Nyt pyytäisinkin kaikkia tämän merkinnän lukeneita sanomaan, mikä meidän blogissamme tai blogeissamme on hyvää ja mikä puolestaan ei oikein iske tai toimi. Mikä se on se pieni loppusilaus, joka jää uupumaan? Tunnen, että jotakin puuttuu, että blogini ei ole täysin sellainen kuin haluaisin, mutta en keksi itse ratkaisua. Syytän kuitenkin sitä ikuista ristiriitaa sekä itseni että lukijakunnan näkökulmasta: kirjoittaako koirista vai itsestäni?




Tai istuako luennolla itseä vai koiratreenejä varten?


Toisaalta ristiriita koirien ja itseni välillä hallitsee ihan arkeakin. Yleensä onnistun tasapainottelussa melko hyvin, mutta sitten tulee näitä mustia hetkiä, kun äly pimenee ja sitä päättää lähteä kasvattajalle luustokuvauksen ohessa koko viikonlopuksi kylään ja treenailemaan, vaikka heti maanantaina edessä on kaksi tenttiä ja keskiviikkona kolmas. Eikä harmita tai kaduta yhtään! Viikonlopun lisäksi odotan myös ensi loppuviikkoa, kun lähden pienelle kotilomalle ja pääsen samalla viettämään tyttöjen viikonloppua Roosan ja Pennin kanssa treenaillen, pitkästä aikaa samoihin treeneihin vanhojen treenikavereiden kanssa ja vihdoinkin taas töihin!

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Aivopirtelöä

Nyt, kun irvokas otsikko on herättänyt sopivan mielikuvan päähänne, sanon pari sanaa opiskeluistani. Minulla on siis takanani jo kaksi viikkoa täyttä opiskelua pohjoismaisten kielten laitoksella ja jokaista syksyn kurssia on päässyt makustelemaan vähintään kahdesti. Ruotsi sujuu ihan kelvollisesti ja sen opiskelu maistuu kiitettävästi, mutta kieltenopiskelun aiheuttamilta traumoilta en todellakaan ole välttynyt.


Vaikka ymmärrän ruotsia erinomaisesti ja kirjoitankin sitä melko sujuvasti, puhepuoli ei minulla ole vain lapsenkengissä vaan täysin paljasjaloin. Välillä olen tosin yllättynyt, miten joku suunnittelematonkin fraasi vain lurpsahti suusta koko luokan kuultaville, mutta useammin olen kyllä naurattanut ainakin itseäni melko huolella. Esiteltyäni vierustoverini koiran, "som också jag har", tajusin, että sellainen pieni etuliite kuin lik- jäi lauseen alusta puuttumaan. Ei sillä: yksi uusi, yhteisomistuskoira kelpaisi kyllä! :D Sitten oli se toinen kerta, kun olin puoli minuuttia vakuutellut itselleni osaavani lausua vastaussanan oikein ja rohkenin vihdoin nostamaan käteni. Sain vastausvuoron, vastasin oikein - ja mitä tapahtui? Minua läimäistiin lisäkysymyksellä! "Kan du förklara vad som ordet betyder?" Juu tuota ett ögonblick bara! Näiden lisäksi minun ei varmaan tarvitse edes mainita niitä lukemattomia kertoja, kun ruotsin 'mutta' keskellä lausetta tulikin englanniksi tai kotona joku vastaus ukkelille englannin sijaan sujuvalla ruotsin kielellä. Odottakaahan, kun sekoitan mukaan vielä saksaakin!


Shake it baby !

Finan aivopirtelöresepti - kas näin, ja jokainen aivosolu ja kieli on varmasti solmussa.


Niin tosiaan ja sitten on se hyytävän hytisyttävä saksa. Tuntuu, että jokaikinen tunti on yksi selviytymistarina ja olo tunnin jälkeen on kuin puoli päivää päähän paukutetulla naulalla. Opettajat ovat kahdella kolmesta kurssista natiiveja, ja lausuvat täydellisellä ääntämyksellään niin, että puoli sanaa on jo nielaistu ennen kuin minä ehdin edes arvuutella sen alkuosaa. Hauskan kuuloistahan saksa on, mutta mitä iloa hauskuudesta on, jos ei ymmärrä yhtikäs mitään? Tilannetta ei helpota myöskään se tosiasia, että kurssitoverit ovat jo huomattavasti edistyneempiä nieleskelijöitä. Välillä tekisi ihan vain opettajan innostuneen hymyn takia heittää ilmoille jotakin lennokasta kohdekielellä, mutta minkäs teet. Joka tunnin jälkeen täytyy jaksaa lohdutella ja mielikuvitushalailla itseään, että voi taas mennä ensi kerralla miettimään, kuka väittikään minun osaavan saksaa. Vaikka olin lukiossakin kyseisessä aineessa aina hyvä (ja nyt mietin, miten ihmeessä), se tökki jo silloin - kuka siis käski valitsemaan sen sivuaineeksi? Kai minulla vain meni muuan keltainen neste päähän, kun sain sivuaineoikeuden suoraan pääsykokeella: muuta selitystä en keksi. Tai sitten en vain taas osannut sanoa ei tarpeeksi ajoissa.


Miniature world

Saanko minäkin vain kömpiä kotiloon ja roikkua huoletonna heinänkorressa?


Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin nähnyt vähän valoa tunnelin päässä. Ainakin kaikille kieltenopiskelijoille pakolliset fonetiikan luennot ovat tähän mennessä olleet mielenkiintoisia ja jopa jotakin sellaista, mitä kielipääaineeseen voisi yhdistää. Mutta mitä muuta tämän yhdistelmän lisäksi sitten ottaisi, jotta voisi haaveilla saavansa joskus töitäkin? Unkarinhan ottaisin pääaineeksi asti heti, ellei sellaista pikku asiaa kuin tulevaisuus tarvitsisi ottaa huomioon. Ehkä jossain tarvitaan unkarin ja pohjoismaisten kielten asiantuntijaa - kuka tietää - joka osaa selittää, miten äänteitä muodostetaan vaikkapa uvulaarisella alueella? (Jep, sinne meni viimeinenkin lukija!) Taitaa olla parempi, että menen selvittämään päätäni unten maille - ellen kuole tai melkein kuole siellä tänäänkin. Viime yönä herättelin nimittäin itseäni junaturman nokisten uhrien joukosta savupilvien keskeltä - ja ihme kyllä heräsin! Ps. Uneni kuultuaan äidin ensikysymys oli, olenko katsonut Salattuja elämiä. - Ainoastaan maanantain jakson...


Sleeping...beauty?

Whaat? Herääminen on so last season.

perjantai 30. elokuuta 2013

Ensimmäisen viikon jälkeen


Det här ska vara mitt nya hem tillsvidare.


Ensimmäinen viikko Turussa on jo takanapäin. Tuntuu ihan hyvältä. Jostain syystä koulupäivät eivät ole jännittäneet yhtään - ei edes ensimmäinen päivä, vaikka ihan kaikki oli uutta. Kai minä olen vihdoin alkanut oppia, että olen oma itseni enkä muuksi muutu. Mitäpä sitä yhtä uutta koulua ja ensi alkuun pariakymmentä uutta ihmistä jännittämään.


Varsinainen koulu ei ole vielä alkanut, mutta muutamia huomioita olen jo pystynyt uudesta tilanteesta tekemään. Ensinnäkin koirat näyttävät viihtyvän oikein hyvin keskenään pienemmässäkin kämpässä, enkä kyllä raaski lähettää Finaa kotiin. Ne ovat kuin yö ja päivä, mutta jakavat silti saman pedin ja intoutuvat välillä leikkimäänkin. Olen haalinut kaikenlaista koiraohjelmaa tässä tarjonnan huumassa, vaikka toisinaan menot ovat sattuneet päällekkäin kouluporukan illanistujaistenkin kanssa. On vaan niin ihanaa touhuta nassikoiden kanssa!

Toiseksi olen pyöräillyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin koko viime vuonna. Päivässä pelkästään koulumatkasta tulee vähintään 5 km ellen sotke päivän päätteeksi vielä jonnekin muualle. Pyörällä pääsee kamalan nopeasti ja helposti minne vain. Yksi hyvä puoli fillaroimisessa on myös se, ettei Toyota menetä tienvarsipaikkaansa. Kun sillä uskaltaa jonnekin lähteä, saa aina rukoilla kaikkia maailman henkiolentoja, että puistotiellä olisi pienen valkoisen auton mentävä kolo. Mietin siis vähintään kolme kertaa, ennen kuin liikun autolla minnekään. Ei liene huono asia - lompakko saa pitää vatsansa ja minä puolestaan pääsen omastani eroon. Muhaha!



Kymmenen kiloa perunaa omalta palstalta ja kokonaan poikakaverin kasvateista valmistettu ateria!


Itse koulun alkaminen stressaa minua kyllä aivan kiitettävästi - ainakin, jos stressi on yhtään verrannollinen tällä viikolla näkemieni painajaisten määrään. On ehkä vähän aikaista avata suunsa jo ennen kuin on yhtäkään oppituntia puuduttanut takapuoltaan, mutta minusta tuntuu jo nyt, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. Jos ensivaikutelmani pitää paikkansa vielä vuoden päästä, minulla on jo alustavaa varasuunnitelmaa aivojeni perukoilla. Ainakin tämän vuoden opiskelen ruotsia ja saksaa, eikä niihin laitetty työpanos takuulla mene hukkaan, vaikka jotain muuta päättäisinkin myöhemmin. Porukkamme on ainakin avoin ja todella mukava! Aika kuluu nopeasti ja on helppoa ja hauskaa jutella melkein mistä vain. Siitä on kyllä kiittäminen loistavia tuutoreitamme!


Kodissa ei kovin suurta muutosta ole vielä tapahtunut edellisen postaukseni jälkeen. Sohvaa odottelemme yhä ja mikäli liikkeestä ei tänään oteta minuun yhteyttä, soitan sinne heti maanantaina. Ehkä me se jouluksi saadaan. :) Yövieraita olisi kyllä jo mukava majoittaa... Nyt olemme lähinnä siivoilleet paikkoja ja ostelleet puuttuvia asioita, kuten esimerkiksi valaisimia. Lisäksi vapaa-aika on kulunut paitsi koira- ja koulutouhuihin myös poikakaverin edellisestä asunnosta hävitettyjen tavaroiden metsästämiseen. Uusi, mielestämme alunperin niin kovin mukava kämppis poikakaverin vielä tämän kuun vuokraamassa solussa oli lomamme aikana järjestänyt asunnontarjoajan "siivoamaan" mieheni tavaroita, vaikka hän tiesi meidän tulevan hakemaan ne lomareissumme jälkeen ja aiemmissa keskusteluissa kaikki sopi aivan mainiosti. Kenelläkään ei tietysti olisi ollut mitään oikeutta hävittää vuokralaisen tavaroita toisen pyynnöstä, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. Tavarat ovat jo kaatopaikalla tai jossakin muualla saavuttamattomissa, mutta korvausten ruinaamisessa on tuhlautunut jo useampi tunti - toistaiseksi tuloksetta. Onneksi meillä ei ole muuta tekemistä! Toivottavasti en törmää tyyppiin yliopistolla ihan heti - kerran kävin jo iloisesti juttelemassa, kun en vielä tästä sattumuksesta tiennyt, piru vie! - koska en todellakaan tiedä, mitä sanoa ihmiselle, joka sanoo yhtä ja tekee toista.



maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kaikenlaisia romahduksia

Huhhei. Olen ollut viimeisen viikon ajan niin hirveän stressin kourissa, että päivät ovat vaan lipuneet ohi ja pinna on ollut todella kireänä. Tätä merkintääkin olen kirjoittanut jo monta päivää, poistellut osia siitä ja tallentanut, välillä jo päättänyt olla julkaisemattakin. Yleensä kirjoittelusta on kuitenkin ollut apua, joten ei kai tässä mitään voi menettääkään?

Lähinnä ne ovat olleet nuo ensi viikolla tulevat pääsykoetulokset, jotka stressaavat jo etukäteen, mutta viime viikolla oloni tukaloitui entisestään, kun Facebook alkoi täyttyä tuttavien tuloshehkutuksista. Kaikki onnelliset koulupaikan saaneet ovat innosta soikeina ja sanovat elämänsä suurimpien unelmien toteutuvan haluamaansa paikkaan pääsyn johdosta. Näitä uutisia on ollut ihanaa lukea, mutta samalla tyrmistyin omasta, vielä siihen asti suhteellisen harmittomana pitämästäni tulosahdistuksestani. Miksi minä en odota tulosten julkistamista malttamattomana? Miksi en ole vieläkään varma, mitä oikeasti edes haluaisin opiskella? Miksi pohdin tosissani välivuoden mahdollisuutta - siinäkin tapauksessa, että pääsisin sisään yliopistoon?


Minulla oli epävarma tunne jo keväällä, kun luin pääsykoekirjoja. Olen aina rakastanut opiskelua. Lukiostakin minut piti melkein potkia ulos, eikä minulla ole ikinä ollut motivaation suhteen ongelmia, oli kyseessä sitten suosikki- tai inhokkiaineeni. Kuitenkin pääsykokeisiin lukeminen tökki jo alkuunsa. Tuhersin moneen otteeseen itkua ja ihmettelin äidille ääneen, miksei minua innosta, kun olen tottunut siihen, että innostaa. Aina minua on innostanut. Uskontotiedehän tökki - ei niinkään aihe vaan kirja - sen verran, etten koskaan edes mennyt kokeilemaan koetta. Ruotsin materiaali sen sijaan oli kokonaan todella mielenkiintoista ja saksan koe puolestaan kokeena niin mukava, että sitä tehdessäni halusin oikeasti päästä sisään. Koska valinta muuttui niin viime hetkellä eikä ollut alunperinkään mikään usean vuoden takainen itsestäänselvyys, se tuntuu jääneen hiertämään jonnekin hampaankoloon. Valitsinko oikein? Haluanko lukea kieliä vai jotakin aivan muuta? Miksei minulle tule sitä hirveää hinkua aloittaa opinnot mahdollisimman pian? Haluan innostua ja pomppia kattoon, jos saan myöntävän vastauksen yliopistolta, mutta juuri nyt lähtökohdat siihen näyttävät melko huonoilta.



Hoinankin mielestä vatvon asioita ehkä vähän turhan paljon...


Fakta on se, että minä pelkään. Pelkään ihan tajuttomasti. Oikea valinta, väärä valinta - mistä tietää kumman tekee? Eikö oikeaan valintaan kuuluisi liittyä ainakin suurimmaksi osaksi positiivisia jälkituntemuksia? Kun vastapainona on vielä välivuosi, jolle työt ovat tiedossa, koiratreenit pilkkahintaisia ja saisin itse jatkaa kouluttamista, olen vähintäänkin pulassa. Ja ainakin kerran päivässä joku vastaantulija tai tuttu kysyy, ovatko tulokset jo tulleet. Välillä tekisi mieli suorastaan vetää kädet korville ja alkaa lallattaa kyselijän päälle kuin pikkulapsi. Tulokset kiinnostavat enemmän muita kuin minua! Eikö se ole aika huolestuttavaa?




En kuitenkaan ole vain muutosta vastaan. Siinä olisi monta superhyvääkin juttua, kuten poikaystävän kanssa yhteen muutto, ihana oma koti, maisemanvaihdos uusine alkuineen sekä se mahdollisuus opiskelusta sittenkin innostumiseen. Se fiilis on meinaan tullessaan oikeasti todella inspiroiva ja voimaannuttava. Ehkä pelkäänkin liikaa, ettei sitä tule? Välivuoden jälkeen kaikki mikä nyt on mahdollista on mahdollista vielä silloinkin - paitsi toki olisi haettava uudelleen - mutta jos nyt lähden opiskelemaan, en pääse enää kotikonnuilleni ja nykyiseen työpaikkaani noin vain takaisin, toisin sanoen en oikein voi pitää väli(rahankeruu)vuotta enää myöhemmin. Jotkut sanovat katuvansa, etteivät aikoinaan ottaneet välivuotta; suurin osa kannustaa jatkamaan suoraan opiskelemaan, että pääsee äkkiä leipään kiinni. "Pidithän sinä loppujen lopuksi jo tavallaan yhden välivuoden, kun valitsit nelivuotisen lukion." Ystäväni puki hakuihin liittyvän stressin hienosti sanoiksi toteamalla, että kirjoitusten jälkeenkään ei saanut levätä, kun oli jo uusi deadline odottamassa. Niinpä, huilaaminen voisi oikeasti tehdä hyvää. Itselläni ei ole mikään kiire yhteiskunnan koneiston rattaaksi.


Jos koskaan kahlasit näin pitkälle hermoromahdukseni läpi, tunnet varmaan olosi yhtä pahoinvoivaksi kuin minä. En tiedä, vilustuttiko auton ilmastointilaite minut keinotekoisine lounatuulineen vai vetikö stressi maton altani, mutta lauantai-iltana päälleni vyöryi kova flunssa. Pari yötä olen nyt hikoillut puoliunessa, sunnuntain vaihtelin vain puolikuolleena makuupaikkaa liikuttaakseni särkeviä lihaksiani ja vaikka tänään tunnen oloni istuessa jo melko hyväksikin, kulutan vähintään nessupaketin päivässä, olen aivastanut useamman kerran Hoina-paran naamalle ja hikoilen kuin pieni sika heti, jos nousen ylös pidemmäksi aikaa. Rajalliset liikkumismahdollisuudet alkavat näkyä monen tunnin päiväunien jälkeen tekemisen puutteena. Nyt voisinkin heittää pallon kaikille teille, jotka olette viettäneet välivuoden tai menneet suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan. Miltä epätoivoinen hätähuutoni kuulostaa ja mitä tekisitte, jos olisitte minä (ja vastaukset ilman omaa lehmää ojassa, kiitos)? Tällä viikolla yritän vielä jutella ajatuksiani halki eri ihmisten kanssa ja lopulta luottaa tulosten tullessa siihen aivan välittömään ensireaktioon.


Loppuun liitän vielä rennomman videopätkän vesileikeistä Hoinan ja Finan kanssa lauantai-iltapäivältä, kun olin vielä pahaa-aavistamaton flunssan uhriksi valikoitumisesta. Hoina ei pärskinyt tai luullut hukkuvansa yhdelläkään yrittämällä enkä minäkään saanut yhtään paniikkinaarmua lisää reisiini. :) Finakin on rohkaistunut kahlailussa hurjasti ja vetää rannassa jo hirveitä spurtteja lelun perään!


 

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Ruma uni

Varoitus: Seuraava teksti ei ole kovin suositeltavaa luettavaa
hiljattain koiransa menettäneille tai muuten raskaasta tai ällöttävästäkin
aiheesta ahdistuville, saati niille, jotka tunsivat ihanan Saran paremmin. Aihe
todella ahdistaa itseänikin niin paljon, että se on pakko purkaa sanoiksi.
Kenenkään ei ole mikään pakko lukea seuraavaa.


Pari viikkoa sitten minulla oli todella huono päivä. Sellaista päivää, niin huonoa, minulla ei ollut vielä koskaan ollutkaan. Ahdistus kummitteli mielessä heti, jos unohdin sen tietoisesti häätää pois, ja vain ohikulkijan kohtaaminen vaati keskittymistä ja itkun pidättelyä. Kun ensimmäistä kertaa oikeasti pitkältä tuntuneen työpäivän jälkeen ajoin yksin kotiin, en voinutkaan enää taistella tunnetta vastaan, vaan koitin lähinnä nähdä jotakin suurten silmän pintaan kohonneiden kyynelmuurien takaa.

Tuota huonoa päivää edelsi kaamea painajainen maailman sydämellisimmästä koirasta, rakkaasta, viime jouluna edesmenneestä Sarastani. Koko yö oli silloin musta ja raskas, niin ahdistava, etten pysty edes kuvailemaan sitä. Unessani Sara heräsi henkiin, kun luulimme sen olleen jo kuollut. Sen sijaan, että muru olisi ollut oma pirtsakka ja pippurinen itsensä, se olikin kuin ontto kopio itsestään. Se oli huonommassa kunnossa kuin se koskaan oikeasti oli, ei jaksanut kävellä, ei oikein pystynyt hengittämään eikä ollut läsnä. Painajaisessa vietin sen kanssa pitkän ja pimeän yön sitä hoitaen ja jonkin tuntemattoman kerrostalon pihassa monta kertaa pissattaen, ja toivoin, että se jo vihdoin kuolisi. Sara oli herännyt henkiin, eikä millään kuollut. Jouduin katsomaan sen kärsimyksiä koko yön pystymättä tekemään mitään.


Sara heelingA rush hour! Sara granny takes it easy :)


Unessa Sara oli vain haamu itsestään - tutun näköinen kaveri mutta kuin ontto nukke. Silmät olivat yhtä tyhjää, sisällä oli vain tyhjää, se ei ollut minun Sarani. Aamulla heräsin yltäpäältä hiessä ja purskahdin itkuun. Minusta tuntui kuin kaunis muisto Sarasta olisi tärveltynyt kokonaan. Aina kun vain erehdyinkin muistelemaan edes sen kiiltävän mustaa turkkia, ahdistus vyöryi päälleni eikä suostunut katoamaan. Enkö enää koskaan voisi ajatella kauneinta sisupussiani ilman painajaisvaikutusta? Miksi Finakin kiehnäsi sinä aamuna niin paljon minuun ja tuijotti suurilla tummilla silmillään? Oliko sekin nähnyt saman unen?


The way mom holds her daughterSara the house elf


Vaikka tapauksesta on tosiaan jo se yli kaksi viikkoa aikaa, joudun vieläkin taistelemaan valtavaa pahaa oloa ja itkua vastaan ja silti ne vain tulevat. En voi käsittää, että saatoin nähdä niin hirveän unen Sarasta. Kun sen kunto joulun alla heikkeni vähitellen, näin kauniita unia rituaalisista viimeisistä kävelylenkeistä mökin metsässä. Aurinko paistoi ja tunnelma oli vapauttava ja hyväksyvä. Rillasta ensimmäiset unet näin vasta yli puolen vuoden jälkeen sen poismenosta, ja nekin olivat aina kauniita jälleennäkemisiä - pelkkää riemua siitä, että sainkin vielä yhden leikkihetken lisää sähikäiseni kanssa. Niinä aamuina oli ainoastaan hyvä olo.

Rillan viimeisellä matkalla en ollutkaan mukana, ja tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä. Tiedän, että painajainen Sarasta juontaa juurensa lopetushetkeen, joka ei ollut millään tavalla kaunis, mutta tuntui silloin lohdulliselta eikä koskaan tietoisesti minua häirinnyt saati sitten ahdistanut. Akuutti tilanne jouluaattoaamuna - mitä muuta olisimme voineet odottaa kuin paljon kaupungin ulkopuolella olevaa kivistä, kylmää navettaa, jossa vähintään yhtä kylmälle metallipöydälle Sara antoi viimeiset ruumiinlämpönsä. Siskoani pyörrytti. Äiti pyyteli meiltä anteeksi karuja olosuhteita, mutta sanoin, ettei se haitannut. Pääasia oli, että Saran ei tarvinnut kärsiä yhtään ylimääräistä. Silti se hetki, jolloin näin jo menehtyneen, onton lämpöisen rakkaani nenästä tippuvan nestepisaran metallipöydälle - se aiheutti tuon karmean painajaisen. Siihen pisaraan kulminoitui koko totuus siitä, että pienen mustan elämä oli oikeasti ohi, että se oli vain ontto ruumis enää. Ei ne löysät raajat tai hiljaisuus vaan se yksi pisara. Miten paljon sen onkaan täytynyt minua alitajuisesti ahdistaa. Miten paljon haluaisinkaan pyyhkiä tuon ruman unen pois.


"I caught it, mom!"Playtime! The queen