Oma koti kullan kallis

Olemme pian asuneet kuukauden uudessa kodissamme, ja tästä on kyllä tullut niin koti kuin vain olla voi. Ei ehkä yllätä, että sisustusintoni on taas päässyt valloilleen... Onneksi sentään ei tännekään ole tarvinnut hankkia juuri mitään uutta - pari valaisinta, matto ja kenkäteline. Tilan määrä on aivan luksusta edelliseen verrattuna, ja koska ikkunoita on kahteen päinvastaiseen ilmansuuntaan, täällä on todella valoisaa. Olemmekin jo nyt harmitelleet, että tästä on joskus opiskelujen jälkeen lähdettävä pois, sillä muuten emme varmaan muuttaisi tästä seuraavaan kymmeneen vuoteen ainakaan! Lisäksi asuinalue on ihana: lapsiperheitä ja koiranomistajia naapureina, yölenkeillä ei tule ketään vastaan ja vieressä ovat niin kuntopolut metsässä kuin isot pellotkin!

Koska meillä on yhdistetyt sisarussyntymäpäivät ja tupaantulijaiset sekä sukulaisille että minun ja Herra B:n kavereille jo huhtikuussa täällä Turussa, on ollut hirveä hinku saada paikat siihen mennessä kuntoon. Makuuhuone tosin on vieläkin täynnä laatikoita ja likaisten ikkunoiden näkeminen suorassa auringonvalossa alkaa melkein itkettää, mutta onneksi vielä on monta viikkoa aikaa. Sitä ennen ehdin kestitä vielä monet vieraat ja leipoa tarjottavaa pakkaseen. Nyt voi ihan erilailla tulla yövieraitakin, kun on enemmän tilaa ja yksi lisävuode vuodesohvan lisäksi. Maltan tuskin odottaa, että saan kaikkia ihania ystäviä tänne Turkuun!

Muutosten alkuvuosi

Kuva © Katri Pietilä

Ohhoh! Helmikuu on jo puolessa välissä, ja tämä on vasta ensimmäinen merkintämme tänä vuonna! Hapsutassujen blogi on elellyt melkoista hiljaiseloa, vaikka aktiivinen treenikausi agilityn saralla on saatu taas käyntiin kummankin paimenen kanssa ja koulussakin ensimmäisen periodin loppu häämöttää jo. Tauko blogikirjoittelussa johtuu siitä, että olen kirjoitellut muihin blogeihin: treenimuistioon parin säälittävän merkinnän verran sekä uuteen, omaan salaiseen blogiini, jossa olen koettanut tsempata itseäni pieneen elämäntapamuutokseen. :)

Toinen merkittävä syy huomiomme ja ajankäyttömme suuntautumiseen muualle on se, että me keksimme muuttaa halvempaan mutta suurempaan opiskelija-asuntoon, joten sisustusinto ja vanhojen tavaroiden läpikäynti on vienyt kaiken vapaa-ajan, vaikka muuttoon on vielä pari viikkoa. Samaan syssyyn vaihdoin myös viime viikonloppuna auton koiramaisemmaksi, koska etenkin nyt, kun Chhainakin on täysikokoinen, pikku Corolla alkoi käydä meille vähän turhan ahtaaksi! :D Tämä alkuvuosi on siis ollut melkoista myllerrystä mutta samalla parasta aikaa pitkään, pitkään aikaan!

Mitä koiriin tulee, Chhaina aloitti tänään juoksunsa - vain kaksi viikkoa ennen vuoden ikää! Siitä on kasvanut hurjan iso koira, joka saa etenkin nyt vielä karvansa pudottaneen Hoinan näyttämään aivan kääpiöltä sen rinnalla. Paino likoilla oli ainakin pari viikkoa sitten vielä vajaat kaksi kiloa niin, että Hoina oli se massavampi. Chhaina on kuitenkin aivan selvästi 50 cm paremmalla puolella: kotimittauksella 53 cm voisi olla vähiten pielessä oleva mittaus. Hienoa siis agilityä ajatellen, että koiralla on kokoa.

Agilityssä kumpikin koira on nyt alkuvuodesta saanut pääni totaalisesti pyörälle. Chhaina vasta mölliryhmään siirtyneenä vetelee jo nollaratoja lukuunottamatta esteitä, joita vielä skippailemme osana rataa, ja Hoinan kanssa päätin antaa lähtöongelman olla, minkä jälkeen treeneistä on tullut tehokkaita ja todella onnistuneita. Maanantaina vedimme sen kanssa 15 estettä nollana ensi yrittämällä! Myös lisenssin olen vihdoin saanut uusittua, joten muuton jälkeen aion käyttää viikonloppuja muutamaan kisareissuun Hoinan kera. Treeneissä on alkanut olla sellainen flow-meininki, että haluan samantien testata myös kisatilannetta. Muuten kynnys ja paineet nousevat jossakin vaiheessa liian isoiksi, kun tiedän, että koira pystyy kokonaiseen rataan yhä useammin ja useammin ja siksi kisaradoiltakin pitäisi tulla onnistumisia. Kisailua ennen tulee kuitenkin tosiaan vielä se muutto, joten hiljaiselo blogin puolella jatkunee vielä ainakin tovin.

One sunny day

Tupaantuliaiset olivat ihanat. Koko päivä oli ihana. Rakkaita ja iloisia ihmisiä tupa täynnä, vaikka viime hetken muutoksiakin piti tehdä. Huomasimme nimittäin edellisenä iltana astuneemme ehkä hieman liian suuriin saappaisiin suunnitelmalla kahdenkymmenen vieraan mahduttamisesta 35 neliöön. Niinpä peruimme juhlien kaveripuolen ja päätimme järjestää paikallisille nepalilaisille erikseen pienempiä peli- ja ruokailtoja myöhemmin. Päätös oli erinomainen, sillä istumapaikkoja ei nytkään ollut koko ajan kaikille tarjolla, mutta silti oli helppo keskustella vieraiden kanssa, kun porukka oli tarpeeksi pieni.

Tarjoamisiakin oli ilokseni riittämiin ja reilusti ylikin. Pyöräytin itse kaksi maustekakkua, joista toiseen lisäsin vielä appelsiinijogurttia ja minttukrokanttisuklaata, sekä pellillisen mokkapaloja. Lisäksi äiti debytoi uransa voileipäkakkutaiteilijana ja onnistui loistavasti! Jopa minä, joka en muuten ole moisista välittänyt, pidin tästä versiosta ja erityisesti äidin koristeluista olen ylpeä. Ehkä äitikin vielä jonakin päivänä ymmärtää, että ihminen voi olla luova ja osata koristella ja piirtää ilman, että on mikään Picasso. :)

Iltapäivällä kävimme vielä porukalla paikallisessa ravintolassa päivällisellä ja hämyisessä nurkkapubissa jälkiruokajuomilla. Ruoka oli jälleen erinomaista ja annoskin juuri sopivan kokoinen, mutta illalla sain kamalia vatsanväänteitä. Syytän häikäilemättömästi päivällistä, sillä enhän minä toki ahmisi niin paljon herkkuja, että tulisin huonovointiseksi!

Vaikka olisi tehnyt mieli jäädä istumaan pubiin pidemmäksikin aikaa pelailemaan korttia tai muita paikan tarjoamia seurapelejä, lähdimme kuitenkin takaisin kotiin käyttämään koirat lenkillä ja saunomaan uusien ihanien saunatamineiden kera. Muita saamiamme lahjoja olivat pullollinen itse tehtyä omenamehua, silitysrauta, äidin ja iskän "vanha" viinilasisetti sekä keittiöpyyhe ja palasaippuasarja. Lisäksi mummi ja pappa toivat mökiltä tuliaisina myös pussillisen suppilovahveroita ja lasipurkit sekä sienipikkelssiä että marjahilloa - me kun olemme olleet niin harmissamme siitä, ettemme itse ole ehtineet mökille asti syksyn satoa korjaamaan!

Lämmin kiitos vielä kaikille upeaa ja aurinkoista päivää tekemässä olleille, ja lopuille ystäville ja tutuille: Olette aina tervetulleita! Vaikka me asummekin nykyään täällä kansallisessa pepunreiässä, ei täällä elo ole yhtään hassumpaa. Kyllä tänne uskaltaa tulla - ainakin käymään! :)

Ensimmäisen viikon jälkeen

Det här ska vara mitt nya hem tillsvidare.

Ensimmäinen viikko Turussa on jo takanapäin. Tuntuu ihan hyvältä. Jostain syystä koulupäivät eivät ole jännittäneet yhtään - ei edes ensimmäinen päivä, vaikka ihan kaikki oli uutta. Kai minä olen vihdoin alkanut oppia, että olen oma itseni enkä muuksi muutu. Mitäpä sitä yhtä uutta koulua ja ensi alkuun pariakymmentä uutta ihmistä jännittämään.

Varsinainen koulu ei ole vielä alkanut, mutta muutamia huomioita olen jo pystynyt uudesta tilanteesta tekemään. Ensinnäkin koirat näyttävät viihtyvän oikein hyvin keskenään pienemmässäkin kämpässä, enkä kyllä raaski lähettää Finaa kotiin. Ne ovat kuin yö ja päivä, mutta jakavat silti saman pedin ja intoutuvat välillä leikkimäänkin. Olen haalinut kaikenlaista koiraohjelmaa tässä tarjonnan huumassa, vaikka toisinaan menot ovat sattuneet päällekkäin kouluporukan illanistujaistenkin kanssa. On vaan niin ihanaa touhuta nassikoiden kanssa!

Toiseksi olen pyöräillyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin koko viime vuonna. Päivässä pelkästään koulumatkasta tulee vähintään 5 km ellen sotke päivän päätteeksi vielä jonnekin muualle. Pyörällä pääsee kamalan nopeasti ja helposti minne vain. Yksi hyvä puoli fillaroimisessa on myös se, ettei Toyota menetä tienvarsipaikkaansa. Kun sillä uskaltaa jonnekin lähteä, saa aina rukoilla kaikkia maailman henkiolentoja, että puistotiellä olisi pienen valkoisen auton mentävä kolo. Mietin siis vähintään kolme kertaa, ennen kuin liikun autolla minnekään. Ei liene huono asia - lompakko saa pitää vatsansa ja minä puolestaan pääsen omastani eroon. Muhaha!

Kymmenen kiloa perunaa omalta palstalta ja kokonaan poikakaverin kasvateista valmistettu ateria!

Itse koulun alkaminen stressaa minua kyllä aivan kiitettävästi - ainakin, jos stressi on yhtään verrannollinen tällä viikolla näkemieni painajaisten määrään. On ehkä vähän aikaista avata suunsa jo ennen kuin on yhtäkään oppituntia puuduttanut takapuoltaan, mutta minusta tuntuu jo nyt, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. Jos ensivaikutelmani pitää paikkansa vielä vuoden päästä, minulla on jo alustavaa varasuunnitelmaa aivojeni perukoilla. Ainakin tämän vuoden opiskelen ruotsia ja saksaa, eikä niihin laitetty työpanos takuulla mene hukkaan, vaikka jotain muuta päättäisinkin myöhemmin. Porukkamme on ainakin avoin ja todella mukava! Aika kuluu nopeasti ja on helppoa ja hauskaa jutella melkein mistä vain. Siitä on kyllä kiittäminen loistavia tuutoreitamme!

Kodissa ei kovin suurta muutosta ole vielä tapahtunut edellisen postaukseni jälkeen. Sohvaa odottelemme yhä ja mikäli liikkeestä ei tänään oteta minuun yhteyttä, soitan sinne heti maanantaina. Ehkä me se jouluksi saadaan. :) Yövieraita olisi kyllä jo mukava majoittaa... Nyt olemme lähinnä siivoilleet paikkoja ja ostelleet puuttuvia asioita, kuten esimerkiksi valaisimia. Lisäksi vapaa-aika on kulunut paitsi koira- ja koulutouhuihin myös poikakaverin edellisestä asunnosta hävitettyjen tavaroiden metsästämiseen. Uusi, mielestämme alunperin niin kovin mukava kämppis poikakaverin vielä tämän kuun vuokraamassa solussa oli lomamme aikana järjestänyt asunnontarjoajan "siivoamaan" mieheni tavaroita, vaikka hän tiesi meidän tulevan hakemaan ne lomareissumme jälkeen ja aiemmissa keskusteluissa kaikki sopi aivan mainiosti. Kenelläkään ei tietysti olisi ollut mitään oikeutta hävittää vuokralaisen tavaroita toisen pyynnöstä, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. Tavarat ovat jo kaatopaikalla tai jossakin muualla saavuttamattomissa, mutta korvausten ruinaamisessa on tuhlautunut jo useampi tunti - toistaiseksi tuloksetta. Onneksi meillä ei ole muuta tekemistä! Toivottavasti en törmää tyyppiin yliopistolla ihan heti - kerran kävin jo iloisesti juttelemassa, kun en vielä tästä sattumuksesta tiennyt, piru vie! - koska en todellakaan tiedä, mitä sanoa ihmiselle, joka sanoo yhtä ja tekee toista.

The story begins today

Huokaus - mistä aloittaisinkaan? Olen hinkunut koneelle pääsyä jo pari päivää, sormeni ovat syyhynneet tökkimään näppäimiä ja nyt kun olen vihdoin blanco tekstilaatikko nenäni edessä, ajatuksia ja kerrottavaa vaan on yksiselitteisesti liikaa! Tilannetta pahentaa se, että olen yksin kotona - täysin yksin, sillä koiratkin ovat mökillä reuhaamassa - ja hiljaisuus yhdessä tyhjän blogiruudun kanssa painostaa liikaa. No, koska nyt koirat mainitsin, niin minun on pakko hehkuttaa Hoinan uusinta taitoa: voin talsia sikinsokin pitkin metsää ja pudottaa puhelimen tai ruokailuservetin missä vaiheessa tahansa "vahingossa" ryteikköön ja Hoina pieni palauttaa sen käteeni minuutissa! Mikä veikkonen!

Ennen kuin pääsen oobutunnelmiin, merkitsen vielä tänne nettipäiväkirjaksikin miellettävään verkkonurkkaani viime maanantain koko perheen Helsinki-päivän ja pidän teitä lukijoita jännityksessä. :) Maanantaina starttasimme siis auton kotipihaltamme jo kahdeksalta aamulla ja kymmeneltä tönötimme koko perheellä jo Kiasman edessä kimppakuljetusta odottelemassa. Osallistuimme samalle kajakkiretkelle kuin minä ja poikakaverini viime kesänä, eikä pettyä tarvinnut tänäkään vuonna! Sää oli mitä mainioin ja kansainvälistä tunnelmaa toi melontaan hänkin osallistunut ihastuttava sveitsiläisherra. Vaikka tuuli oli merellä noin 7 m/s luokkaa, eteneminen ei ollut ollenkaan raskasta - paitsi silloin kun kimppakajakilla tahdin määrääjänä olleen siskoni melonta kärsi omituisista rytmihäiriöistä. :D

Me pikkunaiset meloimme kajakeilla, mutta iskä valitsi banaanin! Kuvat © Kata

Torstaina suuntasimme sitten jo Suomen Turkuun muuttohommiin. Matkaan lähti iskä, äiti ja minä - koiratkin olisivat kovasti tulleet, jos vain olisimme ne huolineet mukaan. Toimistolla käynniksi riitti nimet paperiin ja avaimet käteen, joten jo puolenpäivän maissa kuorman purkaminen oli täydessä vauhdissa. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun kaikki huonekalut näyttivät mahtuvan, kunnes menimme hakemaan poikakaverin osuutta. Minimalistiseksi ja vähän omistavaksi ihmiseksi herra B:llä oli melkoisesti kamaa roudattavana! Minä vuoroin nyyhkin ja nauroin, että mehän emme itse mahdu uuteen kotiimme ollenkaan, mutta kyllä sitä vaan ihmeellisesti kaikki tavarat löysivät parissa päivässä oman paikkansa. Ensimmäisenä iltana yhteisessä kodissamme emme jaksaneet kuin ihmetellä, miten tähän on tultu kolmen vuoden kaukosuhteen jälkeen. Tuntuu aika taivaalliselta! :)




Perjantain poikakaverini oli täyden päivän töissä, joten minä sain aivan kaikessa rauhassa mörssäröidä menemään sisustusvimmani kanssa. (En minä oikeasti mikään pirttihirmu ole - ihan oli vapaat kädet annettu!) Se tosiasia, että lattia oli täynnä muuttolaatikoita ja -kasseja hidasti toki projektia, mutta mistäs se purkuinspiraatio tulee, jos ei kivan näköisestä kodin alusta? Sisustus on ollut minulle aina sydämen asia ja olen ostellut erinäisiä asioita uutta kotia varten jo vähitellen viimeisen vuoden ajan. Se olikin ilmeisen järkevää, sillä nyt riitti että jaksoi vain laittaa kaiken paikoilleen! Sohva sekä makuuhuoneen ja eteisen kattolamput vielä uupuvat, mutta ensimmäiseksi mainittu on kyllä jo tilattu. Vaikka yhdistetty löhöilypaikka ja vieraspeti siis vielä puuttuvat, olohuone on jo nyt lempipaikkani. Ai miksikö? - Sain vihdoin ripustaa vuosia haaveilemani postileimakapan - lähestulkoon sen ainoan vasta nyt hankitun elementin - verhoklipseihin!




Kuten ensimmäisessä kuvassa näkyy, joudumme pitämään sälekaihtimia etenkin keskellä päivää kiinni. Näyttäähän se ihan hullulta, mutta eteläpuolen ikkunoilla on kesäaikaan haittapuolensa! Voin kertoa, että muutaman hikikarpalon olen minäkin saanut muuttolaatikoita tyhjennellessä pyyhkiä otsaltani... Mitä kämppään muuten tulee, olen sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että herra B antoi minun tuoda oranssin värin tähän uuteen kotiin. :) Oranssista tuli minulle Munkka-aikana jonkinlainen energiaväri - sellainen, joka pitää yllä hyvää tuulta ja kodikkuutta. Tietysti jo ennestään olemassa olevien esineiden yhteensopivuus helpottaa myös lompakkoa, joka näinä päivinä yrittää viimeisillä voimillaankin puristautua kiinni materialismihirviön hyökätessä.

Vaikka kuvista voisi ehkä päätellä toisin - kuvakulmat on valittu huolella! - kämpälle jäi vielä jonkin verran työnsarkaa siivoamisen saralla, mutta tänään ajoin kuitenkin takaisin Loviisaan ja palaan uuteen kotiin vasta kahden ja puolen viikon päästä. Sitä ennen ohjelmassa on nimittäin vielä huippupaljon mökkeilyä, lomareissaamista, koiranäyttelyä ja mökkivieraita: siis kansankielellä L.O.M.A!

Saturnuksen kuutkin oikeassa kulmassa

Mikäköhän kuume nyt on oikein liikkeellä, kun minullakin on suorastaan bloggausinspiraatio?! Niin paljon ihania asioita on tapahtunut viime aikoina ja tulee tapahtumaan ihan lähiviikkoina, että tuntuu, kuin suonissa suorastaan diiseli virtaisi! :)

Kuva 1. Fina vietti kanssani "rankkaa" työpäivää viime perjantaina.

Kuva 2. "Äää ei lelut kuulu puihin, voitko nyt ottaa sen alas sieltä?!"

Kuva 3. Fina mukana poikakaverini viljelypalstalla sadonkorjuussa :)

Alan olla varma siitä, että tein jatko-opintojen osalta oikean päätöksen. Moni tuskailujani lukenut ei ehkä tätä hevin usko, mutta minun on yleensä helppo tehdä suuriakin päätöksiä ja olla niihin jälkikäteen tyytyväinen. Tämä tosin kävi toteen vasta siinä vaiheessa, kun opin kuuntelemaan sydäntäni järkeilyjen ja tunteilujen sijaan - ja tämä käännekohta voitaneen sijoittaa suunnilleen yhdeksännen luokan kevääseen. Alkuviikosta olen hoitanut kaikenlaisia paperihommia muuttoon liittyen - muiden muassa ilmoittauduin yliopistoon - ja huonekaluhankinnatkin ovat hyvällä mallilla. Olen kaikesta uudesta hyvinkin innoissani. Suurkiitos riemusta kuuluu onnenkantamoiselle, joka soi meille lähestulkoon naapuriksi jo valmiiksi parhaan kaverin Loviisasta ja treenipaikan samaisen henkilön kanssa samaan ryhmään. Asiat ovat vain loksahdelleet niin mutkattomasti paikoilleen, että johan tässä on pakko uskoa: näin juuri sen piti mennä.

Viikko sitten kävimme poikakaverini kanssa tulevassa kodissamme alkusiivoilemassa ja mittailemassa seinien ja ikkunoiden leveyksiä. Pikkuriikkiseen kaksioon jokainen huonekalu tulee täyttämään enimmäiskoon sentilleen, mutta ainakin mittanauhan mukaan kaiken pitäisi mahtua paikoilleen. Siivousta on tosin rutkasti vielä edessäkin - uudehko asunto on edellisen asukkaan jäljiltä niin likainen, etten voi käsittää, miten minkäänlaista loppusiivousta ei ole vaadittu, tai ainakin tarkistuksesta on päässyt todella helpolla läpi. Viemärit olivat täynnä hiuksia ja ruskeaa en-edes-halua-ajatella-mitä, lavuaarin ulkoreuna oli harmaassa liejun peitossa samoin kuin wc-kaapin pohja, keittiön kaapit ja jääkaapin ovi olivat täynnä tummia roiskeita ja kylpyhuoneen lattia valkoisia täpliä. Ai niin, ja vessanpöntössä oli ruskea kakkavesi pohjassa. En minäkään mikään siisteyden sipuli ole, mutta hyi olkoon se haju! Kämppä on niin mukava muuten, etten tuollaisiin huomannut edes kiinnittää ensi käynnillä huomiota. Onneksi se kaikki on siivottavissa.

Satoa poikakaverin peltotilkulta, naminami!

Samalla reissulla kävimme Finan kanssa pitkästä aikaa tokokokeessa. Tällä kertaa emme nollanneet yhtäkään liikettä, ja pisteitä kertyi meille huimat 170! Ensimmäisen ykköstuloksen myötä minä olen aivan tokokuumeen kourissa ja haalinut mahdollisia kokeita kalenteriini jo useammankin, ja niistä yhdestä tuli tänään jo vahvistus paikan saamisesta! Olen aina sanonut, että Fina osaa kyllä liikkeet, mutta sen kanssa tulos riippuu aina päivästä ja likan motivaatiosta. Sunnuntaina meillä oli jokainen Saturnuksen kuukin oikeassa kulmassa, ja samaa toivon toki tulevaisuudessakin, jotta mahdottomalta tuntunut tavoite TK1 saataisiin vielä tällä vuosikymmenellä aikaiseksi. :) Jos kokeen pisteet tai tarkempi sepustus videosta puhumattakaan kiinnostaa, kurkatkaa ihmeessä treeniblogiimme, jonka linkki löytyy tuolta keltaisesta yläpalkista. :) Myös Hoinan kanssa intouduin Finan ykkösen myötä treenaamaan seuraamista kuntoon, ja mökkiloman edistys lupailee todella hyvää!

Koska tämä merkintä hipoo pian jo ennätysten rajoja, tiivistin loput kuulumisemme pieneen kesävideoon, jossa näkyy niin muuttopuuhia, Hoinan epävirallisesti ensimmäiset vesipelastustreenit kuin kaksikon hulluttelua mökilläkin. Toivon kovasti kommentteja videosta, jotta tiedän, kannattaako näiden väkertämiseen kuluttaa takamusta jatkossakin. Lisäksi kaikille turkulaisille tai seudun koiraharrastajille: kaikki vinkit vepe-, toko- ja PK-hakuporukoista ovat enemmän kuin tervetulleita! Nyt, koska olen niin kovin hyvällä tuulella, teen ylhäisessä yksinäisyydessäni sushia vain ja ainoastaan itselleni! :)