Näytetään tekstit, joissa on tunniste agility. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste agility. Näytä kaikki tekstit

torstai 8. helmikuuta 2018

29.9.2007-20.12.2017

Pilliwink's Heart-Flower, "Fina"




Vain viikkoa ennen joulua koko perheeni oli meillä kylässä Fina ja Nelson mukanaan. Fina ei suostunut söi vähän huonosti jo lauantai-iltana, ja sunnuntaiaamuna se kieltäytyi ruuasta. Periaatteessa tämä oli kovin epänormaalia ahneelta Finalta, mutta olimme tottuneet siihen, että Fina saattoi joskus jättää yhden aterian väliin, jos sitä närästi kovin. Muuten likka oli aivan normaali tättähäärä itsensä meillä ollessaan, mutta vanhempieni palattua Espooseen ei ruoka vieläkään maistunut. Se ei pariin päivään syönyt nappulaakaan, mutta lopulta märkäruoka meni hitaasti alas. Puhuimme äidin kanssa puhelimessa, miten molemmille hiipi ikävä tunne vatsanpohjassa. Viisi vuotta sitten juuri ennen joulua Sara meni äkkiä huonoon kuntoon ja lopetettiin jouluaattoaamuna.

Tiistaina äiti soitteli jo päivystykseen, mutta koska muuten koira oli suhteellisen oma itsensä, niin sitä jäätiin vain seurailemaan. Heti seuraavana päivänä äitini lähtikin suoraan töistä Finan kanssa päivystykseen, koska koira oli ollut flegmaattinen ja silmät kiinni sylissäkin sekä haluton kävelemään ulkona. Jo siinä vaiheessa totesin vain, että oi voi, ei kuulosta hyvältä...

Niinhän siinä sitten kävi, että äiti soitti itkuisena Finan jäävän suoraan eläinsairaalaan, sillä niin sen perna kuin imusolmukkeetkin olivat suurentuneet. Diagnoosi oli useita kasvaimia, ja koska Fina jo käytännössä vain nukkui lääkärissäkin, mitään ei ollut tehtävissä. Mamman oma Fina lähti juuri niin kuin paha tunteeni enteili, äitinsä tassunjäljissä aivan saman ikäisenä ja samalla tavoin joulun aikaan. Sellainen yhteensattuma tuntui todella käsittämättömältä.






Jos olisin tiennyt vain neljä päivää aiemmin, mitä tuleman pitää, olisin osannut edes sanoa Finulle heipat. Minä en kuitenkaan nähnyt Finaa päivääkään kipeänä, vaan sen 10v ja melkein 3kk se oli aina happy happy joy joy ja mamman oma kainaloinen. Fina oli mukana maskottina agileirillä vielä pari viikkoa ennen sateenkaarisillalle siirtymistä, ja kuukausi takaperin se riekkui kanssani hallilla hulluna pallon kanssa ja kepitteli ihan yhtä hurjasti kuin aina ennenkin. Jos jotain koirilleni toivon, niin tervettä elämää ja sitten pikaista lähtöä. Sellaisen meidän molemmat hapsulikat saivatkin, odotin vain Finalla olevan vielä monta vuotta edessään. Vielä kymmenvuotiaanakin Finaa erehtyivät jopa cavalierihmiset luulemaan pennuksi!




Puhelun aikana ja sen jälkeen itkin hysteerisesti, ja otin heti yhteyttä mieheeni ja parhaaseen ystävääni. Kaikista koiristamme juuri Finan poismenoa olin aina pelännyt eniten, olihan se ensimmäinen pentumme, jonka näimme ensi kerran alle vuorokauden ikäisenä kasvattajallaan. Nyt Finan menehtyminen tuli kuitenkin niin puskista, että olo on sen illan jälkeen ollut vain todella epätodellinen. Toisaalta koin myös syvää helpotusta, että mamman pikku Finu, kuten sitä itse aina kutsuin, lähti äkkiarvaamatta ja eli ikinuorena aina siihen asti. Lähtö vain tuli liian aikaisin. Mistään en koskaan saa toista mamman Finua, ja sen tajuaminen sattuu paljon.


Tässä vielä Facebookista kopioidut parhaat muistoni Finun kanssa itselleni ikuisesti talteen.

Joulukuun alun agileirillä, kun Fina pääsi hallille vaatimaan kaikilta tyypeiltä "namit tai rapsut!", olin hihnan toisessa päässä superylpeä, että tässä on SE mun Fina. Tunsin samanlaista, valtavaa ylpeyttä kuin uutta pentua esitellessä, paitsi monta kertaa vahvempana! ❤ Finan ja minun suhteesta ja kaikista agi- ja tokotuloksista tulen aina vastedeskin halkeamaan ylpeydestä. Siinä oli tekemisen meininkiä ja monia tuomareita naurattaneita tilanteita. Parhaimmillaan saimme samassa tokokokeessa viisi kertaa arvosanan 10, huonoimmillaan taisi olla sama tai isompikin määrä hylättyjä liikkeitä.






Agissa teimme parhaimmillamme peräkanaa seitsemän puhdasta rataa, joista kuusi vieläpä samana viikonloppuna. Silloin ennen rataa tuntui, ettemme me yksinkertaisesti enää osaa tehdä virheitä, että olemme voittamattomia varmuudessa. Siinä yhteispelissä ja fiiliksessä on tavoittelemista muiden nykyisten ja tulevien koirien kanssa koirakkona.❤ Fina palkittiin myös kahden eri seuran vuoden agilitykoirana, mikä on cavalierin kanssa aivan upea tunnustus. Ja kun sitten pääsimme ultimaattiseen tavoitteeseemme, SM-kisoihin, niin vielä kenraalikisoissa yksilöitä edeltävänä päivänä Fina teki temput ja lähti lähtökäskyllä jahtaamaan tuulessa lentäviä koivunlehtiä kuin pikku pentu. Huono kenraali lupasi kuitenkin hyvää h-hetkeä, sillä pääsimme yksilöissä finaaliin asti!




Kuva SM-finaalista 2013 © Pätynen


Fina ei koskaan palkkautunut harrastusuramme aikana lelulla, mutta kymmenvuotiaana se repi narupalloa raivoisasti agilityhallilla. Aivan sen lempileluja kotioloissa ja mökillä olivat kuitenkin pienet kumifrisbeet, joita etsittiin "Missä rispii!" -hetsauksella. Fina vaan oli maailman ihanin ja juuuri minulle sopivan hassu tyyppi! Se kakkasi Helsingissä keskelle nelikaistaisen tien suojatietä valojen vaihtuessa jo punaisiksi, ja kainaloon sen kaapattuanikin pökäleitä vain tipahteli. Jos taas Hoinaa joskus meillä ahdisti ja se yritti Finaan ahdistustaan purkaa, vielä Hoinaa niskavilloista pidellessäni Fina rökitti takaisin minkä kerkesi, koska olihan hän the boss. Lisäksi aina vanhemmille mennessäni Fina tanssi ja hyppi riemusta ja sen oli pakko saada nukkua minun kanssani tai matkakassissani. Siksi se pääsikin usein Turun-lomille tai mökille meidän kanssa, kun en vain voinut jättää sitä lähtiessäni. ❤ Onneksi Fiffan piti huolen, että sitä ei unohdeta! Surullisinta on vain se, ettei näitä muistoja enää kerry lisää...




Yllä Finu mamman kassista vasta heränneenä silmät sikkurallaan.
Alla Finu mamman kanssa Munkkiniemenrannassa. ♥



torstai 7. syyskuuta 2017

Paljon ei mitään kummempaa


Kuva © Miikku Pietilä


Ihan ensiksi pahoittelen suuresti sivujemme aiempien kuvalinkkien tuhoutumista. Photobucket keksi yhtäkkiä ilman varsinaista varoitusaikaa rikkoa kaikki kuvalinkit ja muuttaa käyttöoikeuksiaan niin, että jatkossa kuvien linkittäminen kolmansille sivustoille kuuluu vain maksulliselle puolelle. Tämä ei koskenut vain tulevia linkkauksia vaan kaikkia aiempiakin, mikä on saanut ihmiset ympäri maailmaa raivon valtaan, kun heidän vuosien työnsä on yhdessä yössä pilalla. Kieltämättä sama fiilis oli itselläni, ja siksi tänne blogiin kirjoittaminen on tuntunut kovin raskaalta ajatukselta. Mitä sitä enää kirjoittamaan, kun kaikki muistot ja reissupäiväkirjat kuvineen pitäisi linkittää uudelleen jokaista kuvaa myöten?

Hulluinta kaikessa on se, että Photobucketin maksullinen puoli kustantaisi monta sataa euroa vuodessa. Näin ollen suurimmalle osalle käyttäjistä se ei ole vaihtoehto. Pelkästään melko tuoreiden ja vähäsisältöisten Minoon sitte -sivujen korjaamiseen meni useita täysiä päiviä, joten luultavasti jätän tämän blogin tällaiseksi, ja toivon, että ihmisten palautteet ja boikotit toimisivat ja Photobucket tulisi järkiinsä. Jostakin syystä jotkin palveluun liitetyt kuvani ovat alkaneet näkyä uudelleen tai linkit eivät niissä ole koskaan alunperinkään hajonneet, joten odottelen kai jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi toivoessani, että jonakin päivänä kaikki kuvat näkyisivät taas... Tästä eteenpäin blogin kuvat toki näkyvät, kun lataan ne muualle, mutta valitan, että vanhat kuvat eivät ihan heti tule näkymään - jos koskaan. Ulkoasun ja sivut tulen totta kai korjaamaan jossakin vaiheessa, myös treeniblogin puolella.

Kun nyt tämä masentava paasaus on ohi, kerrottakoon, että täällä ovat kaikki hengissä ja lauma on kasassa - vielä. Mies sai nimittäin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi töitä pääkaupunkiseudulta, joten näin seitsemän seurusteluvuoden ja neljän vuoden yhdessä asumisen jälkeen palaamme taas jonkinlaiseen etäsuhteeseen. Odotan sitä melko sekavin tuntein: muutos voi ehkä tehdä parisuhteelle hyvääkin, kun sitten vähäisempi yhteinen aika tullaan varmasti käyttämään oikeasti yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen, mutta suurimmaksi osaksi se on ikävä ja jopa pelottava. Etenkin oma jaksaminen arjen yksin pyörittämisessä jännittää nyt, kun on jo usean vuoden ajan sen tottunut jakamaan toisen kanssa, ja silti on välillä tuntunut, että vuorokaudesta loppuu aika kesken. Niinpä olenkin nyt ennen muutoksen tapahtumista koettanut jo etukäteen luoda itselleni järkevää arkirytmiä ja jaksamista tukevia tottumuksia, jotta niiden ylläpitäminen olisi sitten myöhemminkin helpompaa.



Kuvat © Miikku Pietilä


Koirille kuuluu varsin hyvää. Chhaina sai jo ennen kesälomia kolmosista pari SM-nollaa, mutta sitten kesän jälkeen hukkasin niin rytmin, uskon kuin fiiliksenkin kisoissa. Siksi olemme nyt ainakin jonkin aikaa kisatauolla. Otin meille pitkästä aikaa ryhmäpaikan ATT:lta, ja jo kolmessa viikossa tekemisen meininki ja etsimäni asenne on alkanut taas löytyä. Suurin kompastuskivi on ollut kepit, joiden sisäänmenoissa on tullut ihmeellisen helppoja virheitä vähän jatkuvasti. Toivottavasti treeniloma vie meitä siinä eteenpäin. Molemmat koirat kävivät myös Miikku-kasvattajalla hierottavina ja kuvattavana, ja tässä merkinnässä kaikki kuvat Hoinasta ja Chhainasta ovatkin Miikun sillä reissulla ottamia. Ihania!



Kuvat © Miikku Pietilä


Hoina jatkaa oman elämänsä parasta aikaa. Se on treenaillut jotakin pientä hömppää joskus ja jouluna mutta muuten vain lenkkeillyt ja nauttinut kesälomasta mökillä. Siitä on tullut läheisyydenkipeämpi kuin koskaan, ja se on ihan koko ajan aivan kaikessa mukana. Niin se on toki ollut aina, mutta nyt siihen on tullut lisäksi vielä se fyysinen läheisyys ja halipula! Aivan ihana kainaloinen! Miten voikin olla niin vaikeaa kuvitella, että vain vajaa vuosi sitten olin aivan epätoivoinen Hoinan hyvinvoinnin suhteen? Nyt tuntuu kuin se olisi syntynyt uudelleen, juuri sellaisena kuin se oli pikkupentuna ennen mitään pelkotraumoja: iloisena, luottavaisena, omistajaansa suorastaan palvovana ja lenkilläkin rentona. Kunpa vain paluuta vuoden takaiseen ei enää ikinä tulisi! Ihan rehellisesti sanottuna jos nyt kuvittelisin, että muistini olisi täysin mennyt ja ainoa Hoina, jonka tuntisin, olisi tämä nykyinen Hoina, minulla olisi täydellinen unelmakoira käsissäni. Sellainen Hoina on aina ollut parhaimmillaan ollessaan. Nyt se tuntuu olevan sitä joka päivä! Ahdistumisista ei ole ollut tietoakaan, eivätkä edes treenit - tai kisat! - ole saaneet Hoinaa ylenpalttisille kierroksille.

Kyllä vain, kävimme myös kisaamassa agilityssä ihan mielenkiinnosta. Halusin vain nähdä, miten kisaaminen sujuu kotihallissa, mahdollisimman treenimäisessä tilanteessa ja nyt kun Hoinan arkielämä on ollut yli puolen vuoden ajan tasapainoista ja suorastaan käsittämättömän helppoa ja ihanaa. Teimme pari ihan tavallisen koiran tavallista ratasuoritusta tuloksilla HYL ja 10, ja kakkosiksi sijoittuneina saimme vielä palkinnotkin kotiin. Tällä toisella radalla nolla ei ollut edes kaukana - yksi rima ja rytmin kadottaminen kepeillä. Kummallakaan radalla ei ilmennyt sinkoilua tai ohjauksiin tulemattomuutta, vaan Hoina oli juuri sellainen kuin se on ollut treeneissäkin. Aktiivisen agilityn loputtua se on kuitenkin keksinyt jäädä kontakteilla jumittamaan niiden alasmenojen yläpäähän, mutta se nyt on minulle enää tässä vaiheessa ihan se ja sama. Varmasti tulen Hoinan kanssa käymään yksittäisiä kotikisoja jatkossakin - etenkin siinä vaiheessa, kun se ensi vuonna pääsee minimaksiluokkaan.



Kuva © Miikku Pietilä


Minä taas kävin vanhempieni, siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kesällä Norjan-roadtripillä, joka oli heittämällä paras ulkomaanmatkani ikinä - olkoonkin, ettei maantieteellinen etäisyys Suomesta ollut sen pidempi. Tarkoituksenani olisi joskus tämän vuoden puolella tehdä tuosta reissusta vielä jonkinlainen reissuraportti, mutta monesta sadasta kuvasta olen ehtinyt käydä läpi vasta kolme... Raporttia voinee siis joutua odottelemaan! Sen sijaan reissuleffa on jo valmis, mutta senkin julkaisen sitten siinä samassa merkinnässä sitten aikanaan. Nyt huomioni vievät taas hetkeksi psykologian aineopinnot ja aikuiskasvatustieteen perusopinnot yliopistolla. Kandiksikin ehdin tässä kesällä valmistua, ja sen kunniaksi olisi tässä tarkoitus piakoin sukulaisten ja ystävien kesken kahvitellakin.

Ja pennut! Meidän pentumme täyttävät viikon päästä vuoden! Niiden tuoreimpia kuulumisia voi edelleen seurata tuolta yläpalkista Kasvatus-linkistä ja sieltä uutisista tai vaihtoehtoisesti Facebookin puolella Minoon sitte bordercollie -sivulta.


 

Passon kuva © Tomi Lotvonen

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Sisäinen rauha

Huhhuh! Alkavat nämä blogit levähtämään käsiin, kun on tämä "pääblogi", treeniloki ja nyt vielä kasvattisivujenkin uutisloki päivitettävänä. Tulee helposti sellainen olo, että blogit ovat jääneet aivan unholaan, mutta tosiasiassa merkinnät vain hajautuvat useaan eri nettipäiväkirjaan. Nyt on kuitenkin kaikkia muita blogeja on tullut päiviteltyä sen verran, että aikapaine alkoi kiristää pääbloginkin osalta – onhan tämä nimenomaan pääblogi!

Koska päivitystahti on ollut tämän blogin puolella melko verkkainen ja koska toisaalta me olemme tunnettuja äkkinäisistä liikkeistämme, olemme ehtineet esimerkiksi muuttaa uuteen kotiin pihan toiselle puolelle! Myös Chhainan pennut ovat kasvaneet jo puolivuotiaiksi ja näyttävät jo ihan oikeilta koirilta.




Meillähän oli viime vuonna loukkaantumisten ja pentujen vuoksi melkein vuoden tauko lähes kaikesta tavoitteellisesta treenaamisesta, joten nyt keväällä olemme taas aktivoituneet niin agilityssä kuin tokossakin. Myös juoksemassa käymme silloin tällöin. Juoksulenkeille tosin otan nykyään mukaani mieluiten vain Hoinan, koska Chhaina rakastaa haistella, joten juoksulenkit sen kanssa ovat melko rasittavia. Agilityn ja tokon lisäksi tarkoitus on myös kevään mittaan käydä taas hakuilemassa ja tutustumassa myös jälkitreeneihin - kumpaakin ihan vain aktivointimielessä.

Tällä hetkellä Chhaina on pitkälti ainoa agilitykoirani ja Hoina tokoilee. Mitään tietoista päätöstä Hoinan agilityjen lopettamisesta ei ole tehty, mutta tällä hetkellä tämä on tuntunut parhaalta. En siis sano, etteikö järjestely voisi muuttua heti ensi viikolla. Nautin kuitenkin itse agilitystä tällä hetkellä enemmän Chhainan kanssa, eivätkä sen kanssa lämmittely- ja jäähdyttelylenkitkään vaadi niin paljon kärsivällisyyttä ja hermoja minulta. Hoinan kanssa jouduin aina tekemään tietoisen päätöksen, että pysyn hyväntuulisena, vaikka koira vetäisi millaisilla kierroksilla tahansa. Tietyllä tapaa nykyinen järjestely on siis ollut myös helpotus. Usein tosin Hoina tulee mukaan hallille mutta vain tokoilee pihassa. Hoinalla tavoitteita ei tällä hetkellä ole missään lajissa - kisataan, jos siltä tuntuu. Chhainalla tavoitteet ovat puolestaan agilityssä selkeät: kolmosiin nyt ja SM-kisoihin vuoden päästä kesällä, jos ei tule loukkaantumisia.


Vasta lopetettuani kisaamisen aloitin kouluttamisen

Mielenkiintoisinta nimenomaan Hoinan kohdalla on lajissa kuin lajissa se, että kaikista tavoitteista riisuutuminen on todellakin muuttanut meidän tiimityöskentelyämme ja treenien sisältöä. Minun ei tarvitse hakata päätä seinään edistyksen puutteessa, ja toisaalta samalla olen herännyt ensimmäistä kertaa oikeasti kouluttamaan koiraa liikkeiden tai radan suorittamisen sijaan. Olen aina pitänyt itseäni laiskana omien koirieni kouluttajana, joka menee minimitreeneillä varsinkin tokokokeisiin ja jolle riittää se, että mikäli emme nollaisi yhtäkään liikettä, saisimme tokossa ykköstuloksen. Tietynlainen kunnianhimo ja kiinnostus itse tekemiseen on siis etenkin nimenomaan tokossa puuttunut, ja ainoa päämäärä on ollut oppia juuri tietyt liikkeet eikä missään nimessä vahingossakaan mitään ylimääräistä, herttinen sentään! Siitähän voi vaikka sairastua... :D

Pidin todennäköisenä, että kun saavutimme tokossa tavoitteemme AVO1 vanhoilla säännöillä, tokoilu loppuisi kokonaan. Olin ilmeisen väärässä, sillä niin vain olemme jumppailleet kaukokäskyjen vaihtoja olohuoneessa, korjailleet ruutua, kehittäneet ohjattua noutoa... Ehkä yhtenä yllättävimmistä juonenkäänteistä olen löytänyt itseni jo parina viikkona peräjälkeen työstämästä Hoinan seuraamista jälleen aivan alusta: siitä, että jo käskystä Hoinan katse ei painuisi alas kyyryyn. Käytännössä treenaamme siis perusasentoa ja ihan vain omaa painonsiirtoani, korkeintaan yhtä askelta. Vielä suurempana yllätyksenä olen joutunut huomaamaan, että "hömppätreenaillessamme" jaksan pysyä positiivisena ja kannustaa koiraa sen hieman säätäessä omiaankin. Kaikista suurimpana yllätyksenä ja toisaalta niin päivänselvänä asiana on tullut esiin se, että kas kummaa, koira ei otakaan niin suurta painetta tai tarvitsekaan sitä kannustusta enää samassa mittakaavassa. Tänään Hoina katsoi minuun innoissaan hymyillen, suoraan ylöspäin, kun sanoin "katso" - vaikka palkkasin lelulla, joka oli näkyvillä joko koiran vieressä tai kainalossani! Vain matalana hiipivän, lelusta vielä lyttänämmäksi painuvan paimenkoiran tunteva voi tietää, miten suuri, vuosia odotettu erävoitto tuohon sekunnin sadasosaan kiteytyikään. Kenet yllättää, että kun koira ei paineistu ja itsekin olen rennompi, saamme onnistumisia, mikä taas rentouttaa molempia? - Ei ketään. Ja silti se jotenkin pääsi yllättämään minut.

Myös treenien sisältö on enemmän tai vähemmän oleellisesti muuttunut juuri Hoinan kanssa tavoitteet unohdettuamme. Nyt tosiaankin uskallan kokeilla erilaisia asioita tokossa pelkäämättä koiran pilaamista. Eihän se enää "voi mennä pilalle", kun mielessäni ei ole tiettyjä tavoitteita tai kuvia valmiista liikkeistä, ja kun ei ole mitään väliä, oppiiko koira lopulta sen mitä yritän sille viestittää. Agilityssä taas jo viime keväänä Hoinan kanssa löysin itsestäni kokeilunhaluisen tyypin, joka halusi testata, kuinka pitkälle voin koiran kouluttaa sen sijaan, että olen useita vuosia koittanut kaikin keinoin kompensoida sen puutteita. Kokeilin, lukitseeko koira esteen, jos otankin enemmän riskillä, tai suorittaako se kepit, jos juoksen sitä vastaan keppien toisesta päästä niin, että erkanemme keppien puolivälissä vastakkaisiin suuntiin. Se riemu, joka repesi siitä, että tällaiset villit, suorastaan absurdit ideat saimme sitten toimimaan - sellaista en ole ennen kokenut. Lisäksi samat trendit ovat näkyneet minulla myös Chhainan kanssa treenaamisessa.




Aivan kaikki ei ole muuttunut

Tietysti Hoina on yhä tyypiltään sellainen koira, että se ihastuttaa ja raivostuttaa vuorotellen tai samaan aikaan, tilanteesta ja katsojasta riippuen. Keskiviikkona sen kanssa lenkkeily on vihoviimeinen asia maailmassa, ja heti torstaina tekisi mieli tehdä kolminkertainen lenkki normaaliin verrattuna, kun molemmat koirat käyttäytyvät kuin ihmisen ajatus. Olen miettinyt Hoinasta luopumista ohikiitävinä ajatuksina vielä senkin jälkeen, kun päätin sen pitää. Ajatus hiipii jatkossakin varmasti mieleen helpommin, sallitummin, kun sitä on jo kerran vakavasti harkittu. Toisaalta uusi huomen voi todellakin olla ja yleensä onkin aivan päinvastainen päivä, joten olen alkanut hyväksyä sen, että tällaista se elämä Hoinan kanssa on. Kun eniten ketuttaa kaikki, puran kaiken turhautuneisuuteni miehelle tai jollekulle tutulle ja totean vain, että tänään on kökkö päivä ja huomenna ehkä ei.

Siinä mielessä asiat ovat toki nyt erittäin hyvin, että Hoina ei stressaa mitään tiettyä, se pysähtyy haistelemaan entisten pahimpien pelkojensakin kohdalle, ja Hoina ja Chhaina leikkivät keskenään kuin pienet pennut melkein päivittäin. Silti se asia ei muutu, että Hoina ei ole minun temperamentilleni sopiva koira, sillä se imee kaikki mielialanvaihteluni ja paineistuu pienestäkin pääni sisäisestä ärsyyntymisen vivahteesta. Myöskään Hoinan perusluonne tai pentuajan traumakokemukset eivät kokonaan poistu hyvinäkään aikoina, vaan pimeässä kesken haistelun yllättävä viereisen talon oven avaus tai jokin muu aivan älyttömän mitätön asia voi saada siinä aikaan väistöliikkeen hihnassa - vain murto-osalla kerroista, mutta mahdollisuus on aina olemassa. Myös oma tila on Hoinalle siinä määrin tärkeä asia, että se saa suosiolla yhden kokonaisen huoneen yksityiskäyttöönsä silloin, kun meillä on koiravieraita. Uudessa kodissamme parasta onkin se, että myös makuu- ja olohuoneesta on omat ovet takapihalle!

Meillä on arjessa monia "erikoisjärjestelyjä" tai tiettyjä toimintamalleja selkeästi Hoinan vuoksi, mutta toisaalta ne eivät vaadi juurikaan aikaa tai huomiota, kun ne tulevat automaationa jo vuosien kokemuksella ja sulautuvat muutenkin omaan elämäntapaamme. Toisaalta kun toimimme Hoina-tuntemuksemme mukaan, arki on melko vaivatonta ja helppoa, yksittäisiä huonoja hetkiä lukuunottamatta aivan normaalia. Hoina-tuntemuksen olennaisimpia asioita on se, että ympäristön kannattaa olla yleisellä tasolla mahdollisimman vähä-ärsykkeinen. Tämä (ja oma yön ja pimeyden rakastamiseni) johtavat siihen, että 90 prosenttisesti pisimmät lenkit tehdään illalla. Yleisen ärsykepaljouden vaikutus selvisi meille parisen vuotta sitten, kun muutimme suhteellisen vilkkaan tien varresta rauhallisempaan taajamaan ja näimme muutokset parempaan koiran yleisessä olemuksessa. Mikäli mahdollista, Hoina ei lähde mukaan kaupunkikyläilyille sukulaisten ja tuttavien luo. Lisäksi sitä lenkittävät vain sen tuntevat henkilöt, ja sille kannattaa mieluummin olla aina hyväntuulinen kuin alkaa vaatia tai ärsyyntyä silloin, kun se ei pysty tottelemaan. Loppujen lopuksi nämä ovat hyvin helppoja ja luonnollisiakin asioita toteuttaa, sillä emme muutenkaan juuri lomaile ilman koiria tai tarvitse hoitajia, rakastan itsekin lenkkeillä iltaisin tai jopa yöllä, ja vain Chhainan kanssa reissaaminen onnistuu hyvin silloin, kun mies jäisi muutenkin kotiin.

Kuitenkin Hoinan kanssa kipuilu on ollut aina sellaista, mikä on tehnyt siitä ehkä vähän kyseenalaisenkin maineen omaavan persoonan, väärinymmärretyn, ja toisaalta niin kovin rakkaan ja läheisen. Se tuntimäärä, jonka olen käyttänyt Hoinan käyttäytymisen ja meidän suhteemme pohtimiseen, on järjetön, ja juuri siksi osaan kertoa siitä kaikki nämä asiat. Chhainan kohdalla huudahtaisin vain huolettomasti "en tiedä, katsotaan!" - toisaalta siksi, etten ole analysoinut sen jokaista elettä ja siten tunne sen aivan syvintä sielua; toisaalta siksi, että sen kanssa on aina vaan voinut olla huoleton ja katsoa, kuinka käy. Epäilen myös vahvasti, että Chhainan syvin sielu koostuu lähinnä ruokakipon muotoisista aivoista, joissa on älyllistä toimintaa vain silloin, kun tavoite on saada kippoon täytettä! :D Sen kanssa ei vaan ole koskaan tarvinnut kipuilla tai analysoida jokaista syy-seuraussuhdetta.


Tässä nyt oli ihan vain muutamien viime päivien ajatuksia, joten tästä käynee selväksi, että minun päässäni ei ainakaan kovin hiljaista ole! Juuri nyt kaikki on koirarintamalla jotenkin kivasti henkisessä tasapainossa minun kannaltani, ja olen jokakeväiseen tapaani aivan innoissani tulevasta harrastuskaudesta! Toivottavasti tämän merkinnän jälkeen kukaan ei poistu synkein mielin blogistamme vaan muutkin huomaisivat sen toivon, ilon ja jonkinlaisen rauhan, joka minulla ainakin nyt on näiden asioiden suhteen. Koiraharrastus ei ole ehkä koskaan tuntunut näin innostavalta, ja uusi kotimme antaa paljon mahdollisuuksia myös ihan rentoon koirien kanssa oloon ja puuhasteluun.

Myrskyn jälkeen on poutasää.

maanantai 29. elokuuta 2016

Koosteähky



Huh! Parikin aiempaa kirjoitustani on jäänyt vain luonnoksiksi, kun en ole niitä aikanaan saattanut valmiiksi asti, ja sitten niiden aiheet ovatkin jo vanhentuneet ja kuukaudet ehtiä vaihtua parikin kertaa. Nyt sitten päätin poistaa ne kokonaan ja aloittaa aivan uuden merkinnän.

Kesän aikana olen ehtinyt olla ohjaajana alakoululaisten monikulttuurisella ympäristökasvatusleirillä, jossa viikon aikana opettelimme ensiaputaitoja, teimme onget ja kävimme kalassa, tutustuimme paikalliseen pyöräkirpputoriin, keräsimme roskia ja teimme niistä taidetta sekä kilpailimme seikkailuradalla. Lisäksi olen suunnattomaksi ilokseni saanut kouluttaa useana viikkona agilityä vanhan seurani jäsenille, ja huomasin taas kerran, miten paljon kouluttaminen inspiroi minua. Myös mökillä tuli oltua useamman viikon ajan, ja keräsimme takuulla ainakin parin vuoden sienet säilöön!




Alkava syksy tulee olemaan hurjan kiireinen, sillä opiskelen valtaosan opinnoistani itsenäisesti. Se kysyy paljon itsekuria, joka minulla tavallisesti on todella hyvä mutta joka tänä vuonna on lepsunut vähän liikaa, kun lupasin jossakin vaiheessa itselleni hellittää hieman. Kirjatenteillä on toki hyväkin puolensa, sillä pentuprojektin aikana on vain loistavaa, että voin olla lähes kaiket päivät kotosalla. Kiirettä tulee varmasti pitämään!




Kuva on jo pari viikkoa vanha, ja siinä on 5. tiineysviikko meneillään.


Chhainalla on pari viikkoa laskettuun aikaan, ja likan vatsa leviää oikein silmissä. Olin pari päivää poissa kotoa, kun kävin Päkäpaimenen-kasvattitapaamisessa, ja jo sinä aikana tapahtunut muutos oli melkoinen. Ensi tiistaina selviää tarkempi pentujen määrä, mutta oma veikkaukseni on siinä neljän ja kuuden pennun välillä. Kuten olen muualla sosiaalisessa mediassa jo ehtinyt kertoa, jouduin jättämään Hoinan perheelleni evakkoon, kun se stressaantui niin paljon Chhainan tiinehtymisestä. Onneksi kotoa on tullut tasaisin väliajoin kuvia täysin rennosta Hoinasta nokosilla tai viestiä siitä, miten kivasti lenkki oli mennyt. Itse stressasin eniten nimenomaan likan hoitoon jättämistä, kun Hoinalla on ne omat säikkynsä, joihin ulkoiluttajan tulee osata varautua. Ihanaa, että vaihto on sujunut vaivattomasti!

Tällä viikolla tulee vielä viimeiset vieraat meihin tutustumaan pennunhankintamielessä, ja sen jälkeen rauhoitamme kotimme vierailta suunnilleen kuukauden päiviksi. Tuona aikana minun onkin tarkoitus lukea niin paljon kuin voin, sillä kun pennut alkavat liikkua, voin taatusti vain haaveilla opiskelusta! Sitten sosiaalistetaan pentuja oikein urakalla ja otetaan taas vieraita kyläilemään. Kuten on jo ollut havaittavissa, tämäkin blogi lienee melko hiljainen syksyn ajan, kun päivittelen pentukuulumisia ensisijaisesti Minoon sitte -nettisivuille ja -Facebookiin. Kivaa syksyä kaikille!



torstai 28. huhtikuuta 2016

Topteamin jälkeen

Enemmän kuin viimeisestä leiristä halusin kirjoittaa koko kauden jälkeisistä tunnelmista, sillä paljon on tapahtunut puolessa vuodessa ja minun ajattelussani. Itse asiassa niin paljon on tapahtunut, että näin jälkeenpäin minusta tuntuu kuin olisin junnannut viimeiset kuusi agilityvuottani täysin paikoillani juurikaan muuttumatta, vaikka karvaiset kilpakumppanini ovat vuosien varrella vaihtuneet. Edellisen kerran muistan näin täydellisen uuden alun agilityajattelulleni silloin joskus agilityurani alkupuolella, kun tilasin ensimmäisen agility-DVD:ni, joka kumosi kaiken siihen asti oppimani, ja mietin: Tällaistako agility voikin olla?




TopTeam-kaudella ensimmäinen suuri oivallus tapahtui Mikkelin-leirillä valmentajien kyseenalaistettua ansaesteiden olemassaolon. Mitä jos onnistunut rata ei olekaan ansaesteiden välttelyä vaan oikean reitin ohjaamista? Mitä jos silloin ei olekaan ansaesteitä ollenkaan, ainoastaan oikeita ja vääriä reittejä? Niinpä.

Turussa minulle esitettiin pehmeästi käsky alkaa vaatia koiralta enemmän, lisätä sen vastuuta. Minut Sanna päästi tuskistani toteamalla, ettei ohjauksissani ollut mitään vikaa, vaan koiran pitäisi tulla niihin. Siihen asti olin usein pohtinut epätoivoissani, olinko todella niin surkea ohjaaja vai olisiko virhe sittenkin ollut koiran. Koska en osannut päättää, en aina tiennyt kumpaa tulisi treenata, ja marmatin varmuuden vuoksi molemmista.

Henkilökohtaisesti suurimmaksi pelastuksekseni Sanna lanseerasi meille oman alalajimme, Hoina-agilityn. Koin suurta helpotusta, kun joku kouluttaja kerrankin huomasi Hoinan "persoonan" - sen, että ne yleensä hyvät neuvot olivat todellakin kalliit, kun ne eivät meihin juurikaan päteneet. Meidän kohdallamme toistoilla ja treenaamisella ei välttämättä ollut minkäänlaista kehityssuuntaa, tai sitten koira yhtäkkiä ei pystynytkään tekemään sitä, minkä se vallan hyvin tiesi olevan oikein. Hoina tituleerattiin erityisoppilaaksi, jolta olisi fiksua riisua kaikki "normaalit" tavoitteet ja jonka kanssa harrastamista ei paranisi vahingossakaan verrata muihin. Ja mikäpä paikka olisi ollut otollisempi vertailuun kuin TopTeam, jossa jo nyt kansallisen kärjen koirat vetivät suvereeneja nollia ja ne aloittelevammatkin alkoivat hyppiä ylös luokissa ja kolkutella valioitumisen pyhiä portteja! Vaikeaa se silmien sulkeminen olikin, kun oma työ ei vaan näyttänyt johtavan pysyviin tuloksiin.

Viimeinen niitti syöksykierteen hauta-arkkuun oli Seinäjoella Annen kehotus ottaa koiraan etäisyyttä ja treenata sen kanssa yhdessä mutta erikseen. Tämä tarkoitti sitä, että minä en jättäisi treenaamatta, vaikka koira sinä päivänä painelisi aivan omiaan. Minä treenaisin, liikkuisin ja jatkaisin virheistä huolimatta aivan kuin koira tulisi kanssani täydellisesti -  vaikka se sitten luukuttaisikin suoraa täysin väärään suuntaan. Tarvittaessa oikea koira vaihtuisi siis takaisin rataantutustumisen virtuaalikoiraan kädenkäänteessä, eivätkä rahani menisi kankkulan kaivoon silkan "huonon päivän" vuoksi.


Enempää ei tarvittu siihen, että asiat alkoivat muuttua. Kun aloin keskittyä ohjaamaan vain ja ainoastaan oikeaa rataa, saimme Chhainan kanssa täydellisimmän flow-ratamme koskaan kisoissa ja voitimme luokkamme - jopa pari rotutoveria. Kyseisessä radassa en olisi muuttanut yhtäkään asiaa jälkeenpäinkään, sillä koira tuli täydellisiä linjoja alusta loppuun asti, eikä kertaakaan harhautunut edes yhdellä askeleella ansaesteille päin.




Kuva © Taina Korhonen


Kun taas aloin vaatia Hoinalta enemmän, vapauduin sekä koiran ongelmien kaivelusta että itseni soimaamisesta. Nyt jos Hoina ei johonkin pysty, se opetetaan pystymään. Sitä ei kompensoida omalla liikkeellä, liikkeen vähyydellä tai ylenpalttisella varoivaisuudella. Jos nimittäin aion varmistaa nollan tekemisen tällä esteellä, otamme hylyn väistämättäkin seuraavalla. Hoina jos joku on koira, jonka kanssa on mentävä, mikäli aikoo ehtiä.

Kun lisäsin vastuuta Hoinalle ja kun Anne hieman eriytti meitä koirakkona toisistamme, aloin itse treenata joka kerralla samalla lailla. Minä treenaan, minä ehdin (Akatemian ajoilta suosikkini Juhan lausahduksista korvissani kaikuen: "Aina ehtii, kun vaan menee!"), ja minä menen - koira tulee jos tulee. Ja himpura vie: eiköhän se olekin tullut joka kerta siitä lähtien! Tämä vapautti minut ensimmäistä kertaa minun ja Hoinan koirakkohistorian aikana liikkumaan kunnolla, ja nyt saatan hyvinkin edistää radalla parinkin esteen verran. Minun täytyykin voida. Vedättäminen ei ole aiemmin tullut kuuloonkaan, sillä vaikka olisin ollut yhdenkin hypyn toisella puolen koirasta katsottuna, rima tuli aina alas, ellen ollut ponnistuksen ja liidon aikaan kuin patsas valettuna kentän pohjaan.


Jos nyt mietin tulevaa, kisaamme jos siltä tuntuu, mutta meillä ei edelleenkään ole kisatavoitteita. Ainoa toiveemme on hyvä mieli jokaisista treeneistä kotiinviemisiksi ja saavutetun tason ylläpitäminen. Jotakin sangen kummallista ja meille koirakkona entuudestaan vierasta on silti alkanut tapahtua: täysin sattumaan perustunut laskeva vuoristoratamme ajoittaisin pienin ilon pilkahduksin on todellakin alkanut tasaantua ensimmäistä kertaa ikinä. Olemme alkaneet tehdä tähän asti välteltyjä ratatreenejäkin, ja mikä parasta, voin päättää ja sanoa ääneen tekevämme nollaradan ja toteuttaa sen. Vielä viime vuoden puolella minulle ei olisi tullut mieleenikään uhota nollaradalla edes sadan yrityksen jälkeen. Nyt neljättä peräkkäisten treenien nollarataa ja muutenkin onnistunutta treeniä tänä aamuna riemuittuani kysyn itseltäni hämmästyksissäni samaa kuin vuosia sitten uutta DVD:tä katsellessani:


Tällaistako agility voikin olla?



Ja sille valituksi tulemisestamme "riemastuneelle" voin ilokseni sanoa, että loppujen lopuksi tämä taisi olla rahan arvoista! ;)

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Menneen talven lumia



Juhuu, elossa ollaan! Emme me sentään täysin hiljaiseloa ole eläneet, kuulumisia on vaan tullut päiviteltyä pääasiassa Facebookiin tai pentusuunnitelmien puolelle. Pikaisena koosteena voisin tällekin puolelle summata, että Chhaina on saanut agilityssä kakkosluokasta kaksi nollaa, joilla ovat irronneet myös voitto ja kakkossija. Viimeinen nousunolla olisi tarkoitus repäistä tässä kevään aikana. Chhaina kävi myös lopuissa virallisissa terveystarkastuksissa, ja nyt likka on sitten vielä tuplaten priimaa: niin silmät, sydän kuin polvetkin olivat terveet ja lausuttiin parhaiksi mahdollisiksi! Jospa tulokset ilmestyisivät KoiraNettiinkin pikkuhiljaa...




Kuva © Taina Korhonen


Viikonloppuna sekä Hoina että Chhaina pääsivät tervehtimään lampaita - Chhaina toista ja Hoina ensimmäistä kertaa. Hoinan osalta positiivinen yllätys oli se, ettei se vastoin oletuksiani pelännyt lampaita vaan oli innoissaan eikä hätkähtänyt puskuyrityksistäkään, mutta eipä se kyllä niistä paimennusmielessä mitään tuumannut. Se näki minut ja vain minut. Chhaina pääasiassa haisteli vain tiluksia ja söi kakkaa, mutta pari kertaa videolla vilahtaa jo pisaroita syttymisestä. Yksi tällainen videolle osunut hetki löytyy Instagramista. Tulemme varmasti vielä sytyttelemään useamman kerran, sillä nuo pienetkin pilkahdukset tuntuivat kyllä aivan mahtavilta ja haluan todellakin nähdä, miten tuo vaiston väläyttely kehittyy!




Paljon muuta meille ei kuulukaan, kunhan olemme lenkkeilleet ihanissa säissä, kuumeilleet taas patikoiden perään ja suunnitelleet pentujuttuja. Toivottavasti tulevasta kesästä tuleekin ikimuistoinen sillä saralla! Viikonloppuni ovat aika tehokkaasti menoilla täytettyjä jo melkein heinäkuuhun saakka, joten vain oleiluunkin voisi lähitulevaisuudessa satsata. Epäilenpä, että tämä blogimme pysyy siis melko säälittävänä koko kevään, ja päivityksiä tapahtuu lähinnä pentusuunnitelmien, Facebookin ja Instagramin puolella. Toivottavasti saisimme kuitenkin aikaiseksi kevään ensimmäisen patikan jo pikimiten, sillä palan halusta lähteä tallailemaan uusia polkuja. Ensi talveksi ehdimme onneksi juuri parahiksi löytää maailman kauneimmat retkihiihtomaastot Kurjenrahkan kansallispuistosta. On mieletöntä, miten erilaiselta ja aina silti yhtä kauniilta erämaa voi näyttää eri vuodenaikoina. Jos jollakulla muullakin retkeilyreisi tutisee, katselkaapahan Yle Areenasta Erämaan lumo -dokumenttisarjaa. Se ei ainakaan paranna olotilaa! ;)

tiistai 16. helmikuuta 2016

Topteam-leiri 3 :: 13.-14.2.2016 :: Seinäjoki

Wau. Takana on sen verran henkisesti raskas koettelemus, että toista samanlaista en ole agilityssä koskaan kokenut. Lähdin perjantaina kohti Seinäjoen Topteam-leiriä kyydissäni sekä Hoina että Chhaina, sillä valmentajat olivat antaneet muutamalle koirakolle luvan treenata leirillä toisenkin koiran kanssa, mikäli se olisi ohjaajan kehittymisen kannalta edullista. Koska leirillä oli luvassa etupäässä ratatreeniä, päätin siis hyödyntää jonkun treeneistä Chhainan kanssa, jotta saisin kerrankin keskittyä vain omaan liikkumiseeni. Perjantailähdössä oli se huono puoli, että jouduimme lenkkeilemään kaupungissa. Se tiesi Hoinalle kovia stressitasoja, ja se pelästyikin useaan otteeseen niin lenkillä kuin hotellin käytävilläkin. Tajusin myös vasta perillä Hoinan panikoidessa, että hotellikäynti oli kokonaisuudessaan Chhainalle aivan uusi kokemus. Se kuitenkin mennä paineli joka paikassa kuin vanha tekijä!




Uusi kummikouluttajamme Sanna on taas kirjoittanut leirin sisällöstä ja jakanut materiaaleja blogissaan täällä. Lauantai alkoi paitsi viime leirin virallisten kuvamateriaalien julkaisemisella, myös mentaalivalmentaja Annen luennolla persoonallisuustyypeistä ja näiden eri suhtautumisista haasteisiin, epäonnistumisiin, elämään yleensä ja urheilusuorituksiin. Samalla käytiin läpi eri tyyppisten valmentajien ja valmennettavien vahvuuksia ja kompastuskiviä. Loppuleirin kaikki puhuivatkin sitten itsestään vain numeroina ja perustelivat kaiken käytöksensä kunkin persoonallisuustyypin pohjalta! :D Itse havaitsin itsessäni sen, että haluan tehdä aina kaikki oikein, varmistelen ja teen varasuunnitelmia, olen aina huolissani ja tunnekirjoni on laaja - ei kovin positiivisesti värittynyt persoonallisuus näin itseni kannalta, joskin hyvin osuvasti se oli kuvattu. :D




Kuva © Sanna Lehtonen


Lounaan jälkeen hallilla alkoivat ensimmäiset ratatreenit, ja koska radalla oli 32 estettä, koiravalinta oli aika selvä. Chhainahan se sinne pääsi kurvailemaan. Rata vedettiin kisanomaisesti läpi kaksi kertaa, ja voi hyvänen aika, että noin pitkän radan juokseminen teki tiukkaa. Se näkyy kyllä suorituksissakin. Chhainan hyppytekniikka ei muutenkaan ole silmiä hivelevä, ja kun vielä ohjaukseni olivat myöhässä, videollakin näkyy monta aivan kamalaa kaninloikkaa, rimanpudotuksia ja törmäyksiä. Monessa kohdassa näen, ettei koiralla todellakaan ollut mitään käsitystä sitä seuraavasta esteestä - hyvä kun ehti saada tiedon edes seuraavasta esteestä viime tingassa!

Hoina pääsi jälkimmäiseen treenihetkeen, mutta vaikka tarkoituksenani oli ottaa vain pieni pätkä, emme päässeet tekemään edes sitä. Hoina sinkoili käskyittäkin sinne ja tänne, teki omaa rataansa ja vaan kiihdytteli suunnasta toiseen. Anun treeneissä rauhoittelimme koiraa ja huolehdimme, että se pääsi radalle vain luvalla, kun taas Sannan treeneissä ohjasin kontrolloimatonta koiraa päättömästi sinne tänne. Tämä toimikin, sillä hetken sinkoiltuaan Hoina alkoi tulla ohjauksiini - lopulta jopa liikkeeni mukana hallitummin. Teemana oli taas "älä lopeta", joten virheistä meno ei katkennut vaan ohjaus pyrittiin saattamaan loppuun joka kerran. Treenin jälkeen kävimme Sannan kanssa perusteellisen keskustelun pettymyksestäni siihen, ettemme voi tehdä rataa, ettei minulla ole rahaa tuhlattavaksi tällaisiin treenisuorituksiin ja siihen, etteivät lämmittelyesteet joka tapauksessa kisoissakaan riitä päästämään Hoinalta höyryjä ulos. Sanna totesi yks'kantaan, etteivät meidän tavoitteemme ole nyt kisoissa, eikä meidän kannata käydä koulutuksissa, joissa kouluttaja ei tunne Hoinan mielenliikkeitä ja "persoonaa". Ihan tavalliset neuvot kun eivät Hoinan tapauksessa tehoa!




Lähdin treeneistä sen verran myöhässä fysiikkaluennolta, että tein kunnon jäähdyttelylenkin ja yritin muodostaa mielipidettäni päivän treeneistä. Autossa matkalla hotelliin kyyneleet sitten alkoivat puskea läpi, ja päässä pyöri sata ajatusta. Miksemme mekin voi kehittyä näkyvästi kuten muut? Saanko yhteistyöstämme ikinä luotettavaa? Jos, kuten eniten luulen, arjen stressitasot vaikuttavat koiraan näin paljon, miten voin ikinä näillä leireilläkään estää Hoinaa pelkäämästä asioita vapaa-ajalla? Jos meistä koskaan tuleekaan arvokisatason koirakko, eihän Hoina kestä isojen kisojen tuomia ympäristötekijöitä. Miksi meidät valittiin ja annettiin vielä kerran toivon kipinä, kun olin taas jo luovuttamassa? Olisivat vaan antaneet luovuttaa. Pilaanko muiden leirin negatiivisella fiilikselläni? Näkeekö joku, että olen itkenyt? Miten vastaan itkuun purskahtamatta, jos joku kysyy illalla, miten meillä meni? Mitä teen huomisten treenien suhteen? Mitä teen lopun Topteam-kauden suhteen? Oppisinko enemmän vain kuunteluoppilaana?


Onneksi tiimimme on niin ihana, että saatoin illallisella ihan hyvin sanoa pöytäseurueellemme olevani itkenyt ja etten halua juuri puhua meidän treeneistämme. Puhuttiin niistä silti, mutta onneksi sain pidettyä itseni kasassa. Illalla sänkyyn mennessäni lupasin vain itselleni, että nollaan pääni täysin yön aikana. Aamulla heräsin kuitenkin aivan yhtä surkeana, päänsärkyisenä, ja halusin vain lähteä kotiin. Onneksi treenit eivät kuitenkaan alkaneet heti, vaan meillä oli todella mielenkiintoinen luento radanluvusta. Ymmärsin, että radanluku on todellakin yksilötaito, ja moni intuitiivisesti omaksumani radanlukutaito sai vahvistuksen ja perustelut. Ennen kaikkea rataa käsiteltiin koiran näkökulmasta. Teorian jälkeen ryhmällämme olisi ollut fysiikkatreenit, mutta koska selkääni vihloo välillä ilkeästi ja se väsyi jo hallilla seisoskelusta, menin tällä välin katsomaan toisen ryhmän ratatreenejä.




Ennen viimeisiä lajitreenejä minulla oli mentaalivalmentajan henkilökohtainen tapaaminen, joka kieltämättä pelasti loppuleirin. Selitin Annelle turhautumiseni ja tilanteemme: agilityhistoriamme, koiran arkikäyttäytymisen, monet hetket luovuttamisen partaalla ja rajalliset taloudelliset resurssimme. Anne laittoi minut kuvittelemaan erikseen sekä enemmistöosaiset huonot päivämme, joita kuvasi sana avuttomuus, että harvinaiset, täysin päinvastaiset loistovilaukset hyvinä päivinämme, jolloin koira on hallussa ja kuuntelee. Minun piti kuvailla tuntemuksiani, mitä tapahtuu, millainen olen itse, mitä ajattelen kussakin tilanteessa. Kuvailuni oli hyvin mustavalkoista: kaikki on mahdollista - tästä ei tule ikinä mitään, koira toimii täydellisesti - koira ei toimi ollenkaan, minä osaan ohjata tätäkin koiraa - minä olen täysin avuton. Ja näinhän se juuri on. Lisäksi tajusin tuon session aikana, etten koskaan pety virheistä vaan nimenomaan siitä, etten itse pääse treenaamaan tai oppimaan lainkaan. Jäämme vain junnaamaan kahta estettä, vaikka tosiasiassa koira ei ole osaamaton, vaan se ei vaan sillä hetkellä pysty ja huomenna se taas pystyy. Tai ehkä viikon päästä.

Anne oli varma, että Hoinan käytökselle on jokin logiikka, vaikka itselläni ainoa jäljelle jäävä ja kumoamaton epäilys on juurikin tuo yleisen stressitason suuruus. Kun koira ei pelkää arjessa, agilitykin sujuu hyvin; kun se on stressaantunut, kontrolli häviää agilityssäkin. Anne tuli siihen lopputulokseen, että minun on otettava etäisyyttä Hoinaan. Se saa olla omassa kuplassaan, minä omassani. Nyt olisi minun vuoroni treenata. Jos koira menee tuonne ja minä tänne, olkoon niin. Minä menen tänne ja ohjaan kuin koira tulisi mukanani. Anne ohjeisti minut menemään tomerana kouluttajien luo ja sanomaan, että hei, nyt ei nipoteta, vaan minä treenaan rataa! Jostakin syystä minua alkoi hymyilyttää aivan hulluna, mahanpohjassani muljahti ja sanoin: "Kuulostaa hyvältä! Kokeillaan!"





Helppoa se ei kuitenkaan ollut, vaan jouduin oikeasti taistelemaan vielä itkua vastaan pitkin iltapäivää. Lähdin alusta asti tutustumaan viimeiseen treenirataan itseäni ajatellen, en sillä tavalla, että "tuohon alkuun me kuitenkin jäämme hinkkaamaan, joten loppuihin ei edes tarvitse tutustua kunnolla". En stressannut, pysyykö koira kontaktilla, meneekö se kepeille tai vetääkö se vain omia kierroksia, sillä se ei nyt minuun vaikuttaisi. Ensimmäisellä kierroksella tulikin muutama virhe, jotka korjattiin vauhdissa, mutta jatkoimme heti eteenpäin. Pääsimmekin hienosti radalla esteelle 17/20 suhteellisen vähäisin sekoiluin. Keppien sisäänmeno piti korjata ja pari rimaa tuli alas - siinä se. Hoina tuli ohjauksiini ihan mukavasti. Jäimme toistamaan muutamaa kohtaa omasta toiveestani, ja aivan treenin lopuksi vahvistimme vielä keppejä erilaisissa häiriöissä.

Kouluttaja Senni patisti minua ärähtämään koiralle, jos se pelleilee jutussa, joka sen todella pitäisi osata. Kun teimme näin, hommat alkoivat sujua. Senni totesikin, että Hoina tarvitsee mustavalkoisuutta - se haluaa, että laitan stopin sen sekoiluille. On tietysti eri asia, jos koira ei osaa jotakin, mutta tällä lailla pääsemme pelleilystä ja päättömästä sinkoilusta eroon. Lopuksi saimme vielä tehtyä aivan meille äärimmäisen häiriötreenin eli kepit niin, että itse karkaan jo lelun kanssa monta metriä edelle. Hoina suoritti kepit aivan täydellisesti, sai superpalkan ja lopetimme siihen! Videota treeneistä on kuitenkin valitettavasti vain lauantailta.

Lopuksi oli vielä kisarutiineja koskeva mentaaliluento, jolla opin paljon itsestäni. Leiri olisi loppunut epävirallisiin kilpailuihin, mutta koska meillä ei olisi ollut mitään järkeä osallistua niihin, otimme pienen varaslähdön kotiin. Näin ehdin ajaa suunnitelmista poiketen kotiin asti ja pääsimme vielä saunaan! Alle listaan vielä suunnitelmani etäjaksolle ja leirillä huomaamiani omia vahvuuksiani. Tällä erää en tiedä, mitä teemme viimeisen leirin suhteen. Lupasin itselleni, etten stressaa sitä yhtään, vaan päätän sitten vasta lähempänä ajankohtaa sen perusteella, miten treenit ovat menneet.


Mitä huomasin osaavani
  • radanlukutaitoni on hyvä ja oikealla lailla koirakohtaista
  • en mene lukkoon virheistä radalla, joustavat suunnitelmat
  • kisoissa fokus on omassa hyvässä fiiliksessä, joten ympäristö tai juttelu ei häiritse
  • jos tulee virhe, hyötyvaihde menee päälle ja silloin testataan treenattuja juttuja kisaradalla
  • jälkipelini on negatiivisuudestani huolimatta positiivista, löytyy hyvät ja treenattavat jutut


Mitä teemme etäjaksolla
  • Hoinalle pomminvarmat elementit: kepit, kontaktit ja tietyt ohjaukset toimivat AINA
  • jos pomminvarmoiksi hiotuissa luistetaan, saa ärähtää ja vaatia koiralta parempaa
  • kepeille teräviä tulokulmia
  • päällejuoksut ja takaakierrot varmoiksi
  • mustavalkoisuus: meni oikein tai väärin
  • Chhainan kanssa ratatreeniä, omaa liikkumista ja vauhtia

maanantai 15. helmikuuta 2016

Topteam-leiri 2 :: 28.-29.11.2015 :: Turku

Toinenkin Topteam-leiri on jo takanapäin, mutta en vain ole koulutöiltäni ennättänyt leiristä kirjoittamaan. Kun sitten vihdoin ehdin, jäin odottamaan virallisia kuvia merkinnän lisukkeeksi! Jälleen kerran kouluttajamme Sanna on kirjoittanut viikonlopun ohjelmallisesta sisällöstä tarkemmin, joten keskityn kertomaan vain omasta näkökulmastani. Lisäksi tein tietysti taas leirivideon muistoksi itselleni ja toivottavasti vähän muillekin! :)

Turun leiri oli tietysti siinä mielessä mukava, että ei tarvinnut maksaa majoituksesta, ja matka hallille oli lyhyt. Aamu alkoi pikaisella yhteenvedolla etäjaksosta ja mentaalivalmentaja Annen aamunavauksella. Sen jälkeen valmentajista Iida ja Senni yhteistyössä muutaman leiriläisen kanssa pitivät juoksukontaktiseminaarin, jossa selitettiin juoksukontaktien opetus vaihe vaiheelta ja lopuksi näytettiin mallisuorituksia muutamalla eri koiralla. Paljon uutta se ei itselleni antanut, koska prosessin kulku oli sinänsä minulle selvä. Erilaisten ja -kokoisten koirien suorituksia oli silti mielenkiintoista katsella!



Kuvat © Jukka Pätynen


Aamupäivällä pääsimme myös poseeraamaan niin luokka- kuin yksilökuvaankin uusissa joukkuepaidoissamme, kun Jukka The Koirakuvaaja Pätynen tuli hallille dokumentoimaan leiriä. Lounaan jälkeen meillä oli Sennin treenit, joissa verrattiin suoritusaikoja mielikuvissa, ilman koiraa ja koiran kanssa tehdyissä ratasuorituksissa samalla radalla. Villen treeneissä puolestaan pelattiin muistipeliä. Yksi määrätty hyppy oli samalla lähtö- ja maalihyppy, ja radan viisi muuta estettä oli numeroitu. Sitten meille annettiin yksi kerrallaan muutama numerosarja, ja katsomatta radalle meidän tuli kuvitella estejärjestys mielessämme niin, että kunkin esteen suoritussuunnan sai valita. Kiinteä alku ja loppu piti kuitenkin aina sisällyttää suunnitelmaan. Kun mielikuva oli valmis, tämä seitsemän esteen rata suoritettiin kertakokeiluna ilman rataantutustumista.

Muistitreeneissä onnistuimme Hoinan kanssa saamaan jopa yhden puhtaan suorituksen, mutta lähdöt olivat pienessä tilassa ongelmallisia. Isommallakin radalla saimme mielestäni hienoja onnistumisia ohjauksissa - jopa paljon vedättävissä sellaisissa! Keskeneräinen avokulma ja vedättämisen kestämättömyys kepeillä näkyivät kyllä, mutten itse harmitellut asiaa, sillä tiesin projektimme olevan aivan kesken. Sen sijaan valmentajan huolestuneisuus kepeistä ja kontakteistamme masensi minua hieman. Alun tyytyväisyys muuttui hetkessä harmitukseksi, kun sain sen kuvan, ettei meillä ole mitään toivoa, ellen opeta keppejä kokonaan alusta eri tekniikalla, ja kontaktitkin olen hyvää vauhtia pilaamassa. Kyseessä olikin juuri mentaalivalmentaja Annen mainitsema ristiriita: omasta mielestäni treenit menivät loistavasti, mutta kun valmentaja sanoi, että ne menivät huonosti, uskoin ja lähdinkin treeneistä itku kurkussa. Märehdin ja murehdin asiaa koko loppuillan, mutta jossakin vaiheessa kaivoin taas uskon itseeni ja harjoitteluprosessiini. Vastahan me aloitimme avokulmatreenit ja etuhäiriönkin sietämistä olemme lisänneet vähitellen! Osaan minä nyt piru vie kepit opettaa, vaikka se veisi kolme vuotta! Ja niitähän tahkosimmekin sitten koko etäkauden.


Hikoiluttaneiden fysiikkatreenien loputtua syöksyin autoon ja karautin kotiin pikasuihkuun, sillä minulla oli vajaa tunti aikaa ehtiä hallilta kotiin, käydä pesulla, laittautua uudelleen ja lähteä keskustaan hohtokeilaamaan ja syömään. Siinä pyörremyrskynä viuhahtaessani en ehtinyt juuri edes tervehtiä tullessani tai mennessäni, mutta suoritinpahan kaikki vaaditut toiminnot ennätysajassa ja ehdin ajoissa seuraavaan tapaamiseen. Loppujen lopuksi ainoina ajallaan saapuneina olimmekin vain me paikalliset...





Sunnuntai alkoikin kaksilla treeneillä peräjälkeen. Meidän osaltamme koiraa ei kuitenkaan paljon rasitettu, sillä tällä kertaa suurin osa treenistä käytiin keskusteluissa. Turun leirillä teoriakäsitykseni ohjaamisesta muuttuikin melko paljon. Pääasiassa nämä uudet oivallukset ovat koskeneet koiran kääntämistä ja koiralta asioiden vaatimista. Parasta koko viikonloppuna taisi olla, kun ties kuinka monennetta kertaa varmistin Sannalta hänen olevan oikeasti sitä mieltä, että ohjaan ihan hyvin - siis että Hoinan pitäisi tulla ohjauksiini. Oli hän sitä mieltä. Olen siis vain aina antanut koiran pelleillä, vaikka sen voi kyllä nähdä noteeraavan ohjaukseni, ja tyytynyt vain aina yrittämään uudelleen ja uudelleen. Tästä lähtien siis saatan ohjauksen vaikka hamaan tappiin asti, mutta koiran on siihen tultava. Vika ei siis Hoinan kanssa ole aina vain minussa, kuten olen uskaltanut epäillä mutten kuitenkaan varmaksi uskoa. Kiitos! Tätä todella tarvitsin. Näissä treeneissä ilmeni myös ihmeellistä A:n harjalle jäämistä, joten seuraavan etäjakson teemana ovat kontaktit!

Iltapäivällä Anne guruili pidemmällä luennolla päähäni tuhat ja yksi ajatusta, jotka suolsin kynä sauhuten muistikirjaani. Hassua kyllä: suurimmaksi osaksi nämä ajatukset eivät liittyneet agilityyn vaan yleisempään hyvinvointiin. Konkreettisemmin agilityyn pureuduttiin myöhemmin, kun meidän tuli pareittain pohtia kisa- ja treenitilanteeseen valmistautumiseen ja niissä toimimiseen liittyviä asioita ja toimintatapojen eroja näissä tilanteissa. Olen aina pitänyt omia treeni- ja kisarutiineitani melko erilaisina keskenään, mutta yllätyinkin havaitessani niissä selvää johdonmukaisuutta! Lisäksi iltapäivään kuului tietysti vielä Mikon urheilunurkassa kuminauhoja ja kahvakuulia liikutellen hikoilu naapuriseuran hallilla. Menneen kuukauden kuulahetkistä TV:tä katsellessa on selvästi ollut hyötyä! Sanotaanko vaikka näin, että en muistuttanut enää yhtä pahasti kalaa kuivalla maalla kuin viimeksi! :D



Suomen Agilityliiton TopTeamin esittelyvideo Jukka Pätysen kuvaamana


Kakkosleirin jälkeen taukoilimme reilun kuukauden verran, kun minulla oli kiire puristaa viimeiset koulurutistukset valmiiksi ennen lomia. Lisäksi joululoman vietimme Ylläksellä koko perheellä ja sen jälkeen Loviisassa. Keväällä treenikuviomme ATT:llä muuttuivat, kun päädyin taas jättämään ryhmäpaikan kokonaan pois. Treenaamme siis keväällä aktiivisemmin itseksemme, kun valmennusverkosto meillä kuitenkin on jo takanamme tämän Topteamin kautta :)

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kiitos



Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!

Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.




Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:

"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."


Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.

Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.




Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)

torstai 22. lokakuuta 2015

Topteam-leiri 1 :: 17.-18.10.2015 :: Mikkeli

Noniin. Ensimmäinen Topteam-leiri on siis takana, ja jestas, mikä viikonloppu se olikaan! Tarkemmin siitä, mitä kaikkea viikonloppu sisälsi, voit lukea kouluttajamme Sannan blogista, mutta kerron tässä tiivistetysti oman versioni. Olin itse reissun päällä perjantaista maanantaihin, kun yhdistin oheen myös muiden tuttujen tapaamista. :)

Perjantaina ajoin ystäväni Fia-Marian mökille Mäntyharjulle Valkealan kautta, josta poikkesin hakemaan Hoinalle käytetyn kevythäkin. Ajomatkalla oli äärimmäisen kaunista, ja olisin todellakin halunnut poiketa ohikulkumatkalla Repoveden reitistölle! Ajoin kuitenkin pysähdyksen jälkeen suoraan mökille, missä juttelimme, laitoimme ruokaa ja napostelimme Fia-Marian kanssa illan TV-ohjelmia katsellen. 




Lauantaina lähdin puoli kahdeksan maissa ajelemaan kohti Mikkeliä. Olin hoksannut jo heti perjantaina mökin pihaan päästyäni, että unohdin hammasharjan ja -tahnan kotiin, joten pysähdyin sitten Mäntyharjulla moiset ostamassa. Hieman kyllä nauratti, kun kävin sitten aamuvarhaisella yleisessä vessassa pesemässä hampaani. :D Myyjä S-marketin kassalla katsoi kyllä muutenkin perääni, kun ensimmäisten joukossa olin rääsyläisen näköisenä ostamassa perushygieniatarvikkeita. Myönnän, että saatoin näyttää siinä tilanteessa köyhältä ja kodittomalta...


Itselläni ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului ensin aamun tervetuliaisluento ja sitten fysiikkavalmentajan pitämä lämmittely. Nimeään mahtavammin tämä osio sai kyllä hien virtaamaan ensi askeleista lähtien, ja päivän mittaan lihakset alkoivatkin olla niin hapoilla, että kaikilla seinustoilla olisi kaivattu invakahvoja! :D Lounaan ja pienen ryhmätehtävän jälkeen meidän ryhmällämme oli Sannan pitämä agilityn teoriaistunto ja päivän päätteeksi vielä Anun ratatreeni ulkokentällä sekä psyykkisen valmentajan kanssa jutustelu. Anun treeneistä jäi todella hyvä mieli, pääsimmehän sentään radan puoliväliin saakka ja saimme hienoja onnistumisia. Valitettavasti näistä treeneistä ei kuitenkaan ole videota. Myös Annen kommentit nostivat hymyn huulille, kun vaikeuksistamme marmattamiseni kuultuaan hän totesi: "Ja kuitenkin sä oot siinä ihan iloisena ja hymyilet!" Niinpä, se herätti ajatuksia.


Jäähdyttelylenkkien jälkeen kipaisimme äkkiä hotellille suihkuun ja illalliselle. Ruokailuun osallistuikin valtaosa joukkuelaisista, ja desibelit saatiin kattoon melkoisella Alias-taistolla. Kaikki joukkueet selittivät sanoja yhtä aikaa, ja jokainen huudahdus jytisytti päätäni säryllä - juuri, kun olin päässyt ihmettelemästä, miten päätä ei moisen päivän jälkeen särje! Ensimmäisen Alias-kierroksen katselin sivusta, mutta väen vähetessä riensin mukaan. Päävalmentaja Ville, koordinaattori Jonna ja minä veimmekin hienosti toisen kierroksen voiton Lipton-teepussiläpyskästä tehdyllä pelimerkillä.

Ennen nukkumaan menoa oli vielä pakko käydä hieman vetristyttämässä jalkojen lihaksia kävelylenkillä ja venytellä hotellihuoneessa epätoivoisesti kahden sängyn välissä roikkuen. Lattialta nousemiseen olisi melkein kaivattu nosturi, kun jalat olivat niin hellinä aamun "lämmittelystä"! :D





Sunnuntaina olo oli yhtä hakattu kuin olin illalla ounastellutkin. Aamu alkoi luennolla koiran fysiikasta ja jatkui Sennin esteklinikalla. Itse valitsin sinne treenattaviksi Anun edellispäivän radan vaikean takaaleikkauskulman kepeille sekä kontaktien vahvistamisen. Sainkin Senniltä ihan suoraa palautetta siitä, miten kriteerit kontakteilla pysymiseen täytyisi olla kisoissa samanlaiset kuin treeneissä. :D Ups. Tunnustan, mutta en vaan opiskelijan budjetilla innostu ollenkaan starttien tahallisesta pilaamisesta kontaktien treenaamisella! Tästä aiheesta jatkoimmekin Matin kanssa vielä lounaspöydässä, kun molemmat vastustimme hiljaa moista kesken radan luovuttamista. :D

Lounaan jälkeen fysiikkavalmentaja Mikko piti kaikille yhteisen luennon terveellisistä elämäntavoista. Muistiinpanoni kertovat kaiken: "kaikki retuperällä". Kaikki joukkuelaiset liitettiin Heiaheia-liikuntayhteisöön, johon keräämme ryhmien kesken kilpaillen hyvinvointitekoja. Itse olen ottanut sovelluksen myös päivittäisen liikunnan tarkkailuun. Näin neljän päivän elämäntapamuutoksen jälkeen voin sanoa, että olen mennyt ajoissa nukkumaan, syönyt vain terveellisiä aterioita sännöllisesti mutta en liikaa, lenkittänyt koiria 5-7 kilometriä päivässä ja tehnyt puolen tunnin kahvakuulatreenin sekä puolen tunnin venyttelyn illalla TV:tä katsoessani. Koska elämä on täynnä valintoja, valitsin tiistainakin neljän tunnin luentoputken sijaan muutaman kilometrin aamulenkin koirien kanssa. :D Toistaiseksi muutos on siis ollut jo melkoinen ja vaikuttanut niin liikuntaan, ravintoon kuin uneenkin. Mikä tärkeintä, olen myös pitänyt kaikesta siinä, ja myönnänkin taskustani löytyvän nykyään myös askelmittarin päivittäin!




Mikon luennon jälkeen teema pysyi samana, kun koitti pelätty lihaskunto- ja ketteryystesti meille ohjaajille. Kävelimme edellisen päivän jäljiltä kuin puupökkelöt ja omassa ryhmässämme rutisimmekin tuskaista oloamme pitkin päivää. Pienestäkään kyykistymisestä ei meinannut tulla mitään. Niin sitä kuitenkin tuskaisina puhistiin ja kipiteltiin menemään molemmat testit, vaikka petrattavaa jäi kyllä... Erityisesti kisahenkisenä ja huonona häviäjänä itseäni jäi kismittämään askeltikkailla jalkojen solmuun meneminen, minkä kirvoittanutta itkua ja suuttumusta pitikin nieleskellä hammasta purren hetki radan jälkeen. :D Juuri tästä syystä en ole koskaan halunnut yhdistää liikuntaan minkäänlaista kilpailua - ellei kyse sitten ole joukkuepeleistä tai agilitystä! Olen aivan mahdottoman surkea häviäjä yksilölajeissa, enkä ole koskaan urheilullisimmillanikaan ollut voittaja-ainesta liikunnassa, ellei lasketa yhtä ala-asteen korkeushyppykultaa. Sitä en laske kovin suureksi saavutukseksi, kun sen sai nipinnapin patjan korkeuden hyppäämisestä. :D



Tässä Sannan ottamaa videota ketteryystestin rataantutustumisesta.


Valitettavasti päivän viimeisissä treeneissä Villen radalla piti sitten jo luovuttaa monessa juoksukohdassa. Jokainen askel oli isku takamukselle ja takareisille, ja valssien hienoisetkin niiaukset aiheuttivat lähes raajahalvauksen. :D Saimme kuitenkin Villen radalta suurimmat ahaa-elämykset ohjauksiin liittyen. Yritin moneen otteeseen tehdä rauhallista vastakäden valssia tajuamatta, mitä sillä oikein haettiin, mutta onneksi jälkeemme tullut koirakko näytti meille mallisuorituksen! Tällä viikolla en ole vielä ehtinyt valssailemaan saamiamme läksyjä, mutta lähiviikkoina ne tulevat kuulumaan tiiviisti treenailuihimme. 

Loppupalaverissa meidät jaettiin vielä parheihin ja kummikouluttajillemme, joille olemme ensisijaisesti vastuussa läksyjemme edistymisen raportoinnista ja jotka puolestaan kommentoivat treenejämme. Lisäksi ennen lähtöä kaikille tosiaankin jaettiin yhteiset läksyt jo saatujen henkilökohtaisten tehtävien lisäksi, ja varmistettiin, että kaikki ovat tilanneet oman Topteam-paidan. Yhteenvedon jälkeen porukka liukenikin paikalta nopeasti, ja minä suuntasin Skodan kohti mummun kotia Tampereella. Yövyimme vielä siellä, ja jatkoimme sitten iltapäivällä matkaa kotiin asti.




Mieleenpainuvinta koko leirillä oli se, että jokainen ratakouluttaja kehui ja ihaili Hoinaa. Sain siis jo heti lauantain ensimmäisissä treeneissä karistaa olaltani sen tunteen, että emme olleet ansainneet paikkaamme Topteamissä epäonnistuneen valintatilaisuuden vuoksi. Pelkäsin jotenkin, että kouluttajat saisivat leirillä vain varmistuksen siitä, että valitsivat meidät turhaan. Siksi Anun "vau, mikä koira" ja muidenkin kouluttajien kommentit olivat minulle ehkä tärkeämpiä kuin koskaan. Kukaan ei myöskään tuhahdellut Hoinan sekopäisyydelle kuin minä itse, mikä sekin oli minulle aika uusi tilanne. Viime aikojen tunne siitä, että asiat ovat oikeasti vielä treenattavissa ja mahdollisia, vahvistui siis vain entisestään! :) Jälleen kerran voidaan siis todeta, että suurin vastustaja tässäkin on ihan se oma itse.

Nyt siis vain uskoa itseen ja koiraan ja pirusti treeniä! Ensimmäiset läksyvideot löytyvätkin jo treeniblogista. Suuret kiitokset vielä kaikille meitä reissuun pääsyssä avustaneille ja ihanille yökyläemännille, jotka pitivät meistä parempaa huolta kuin itse pidämme itsestämme! :)