Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuvapostaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuvapostaus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Syksyn ensimmäiset revontulikuvat



Ikävä migreenissä mennyt edeltävä vuorokausi vaihtui vihdoin illalla iloon. Revontulihälytykset paukkuivat taas sähköpostissa ja nettisivuilla, ja koska toppatakit ovat vielä varastossa talviteloilla, jäimme ihailemaan show'ta vain kotoa. Kun sitten kymmenen jälkeen koko taivaan revontulet leimusivat Turunkin yllä, juoksimme hihkuen läheiseen puistoon kamerat ojossa. Tässä siis tämän päivän satoa minun kamerastani.



keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Iltapatikka Teijon kansallispuistossa



Kävimme muutama viikko sitten Teijon kansallispuistossa iltavaelluksella, jonka tarkoitus oli olla vain parin tunnin lenkki Matildanjärven ympäri mutta joka kestikin tuplasti kauemmin ja oli matkaltaan niin ikään tuplasti pidempi. Herra B oli käynyt samalla reitillä aiemmin, joten vasten omaa suuntavaistoani luotin liikaa miehen neuvoihin - eksyimme siis monessa kohdassa reitiltä. Suurin erehdys taisi teettää kolmisen kilometriä lisämatkaa!




Chhaina kävi valokuvaussession aikana - muutoin koirat olivat tietysti sääntöjen mukaisesti kytkettyinä - pulahtamassa kamalassa mutajoessa, mutta bordercollien turkki osoitti taas mielettömyytensä. Kuinka moni uskoisi, että kuvan koira tuli vielä samana iltana ilman minkäänlaisia suihkuja tai edes tassujen pyyhkimisiä sänkyyn nukkumaan jättämättä hiekanjyvääkään lakanalle?




Kaikki kuvat paitsi ensimmäinen © B. Ghimire


Loppujen lopuksi olimme ihan iloisia eksymisistä ja venähtäneestä patikasta, sillä viiden kilometrin lenkki olisi ollut todella nopeasti ohi - ja millään muullahan ei ollut väliä kuin sillä, että olimme pimeäntuloa nopeampia! Täpärällä se kyllä oli, mutta "lähelle" ei lasketa, ja sitä paitsi maisemat olivat hienoimmat juuri "väärällä" reitillä!




Kyllä sitä vaan aina noilla pienilläkin vaelluksilla käynnin jälkeen kysyy itseltään, miksi ihmeessä emme tee tätä useammin. Niin tälläkin kertaa, vaikka lähtö oli kovin takkuista ja saamatonta monta tuntia. Ehkä me vielä jonakin päivänä olemme käyneet Suomen jokaisessa kansallispuistossa, mistä itse salaa haaveilen...



torstai 23. heinäkuuta 2015

Kuntoutumista kameramasennuksesta



Olen ollut viime aikoina todella saamaton kamerani suhteen. Kuvien siirtely laitteelta toiselle ja läpi käyminen on tuntunut ylivoimaiselta, ja siksi myös kuvaaminen itsessään on vähentynyt huomattavasti. Siirsin vasta eilen koneelle tupaantulijaiskuvatkin, jotka on sentään otettu ennen huhtikuun puoliväliä. Niistäkin piti tehdä hieno merkintä tänne blogiin. Ehkä laitan ne vielä jälkijunassa itselle muistoksi?




Pari viikkoa sitten olimme kuitenkin mökillä useamman päivän lomalla, ja silloin vannotin itselleni, että koirista on ainakin pakko ottaa vesipetokuvia. No, muita en sitten ottanutkaan, ja otettujakin kuvia vastaan luonto yritti tehdä kaikkensa, kun kuuroileva sade ilmestyi aina heti rantaan päästyäni ja loppui aina, kun sain siitä tarpeekseni ja lähdin katoksen alle suojaan.




Koirilla on edessä melko rauhallinen kuukausi. Voi olla, ettei kumpikaan kilpaile elokuussa - ainakaan, mikäli pääsemme Hoinan kanssa Topteamin valintatilaisuuteen. Kummankin kanssa käymme kuitenkin ainakin pari kertaa viikossa aamutreenailemassa hallilla, koska molempien kanssa täytyy viilailla keppiosaamista ja Chhainalla vahvistaa vielä ripeämpiä kontakteja. Itselläni on vielä viisi viikkoa töitä edessä, minkä jälkeen pääsemme toivottavasti pitämään viikon kahden verran yhteistä lomaa koko perheellä, ennen kuin koulut ja armoton puurtaminen taas jatkuu. Osan ajasta vietämme takuulla mökillä, mutta vielä on harkinnassa, onko varaa ja halua lähteä ulkomaanmatkalle vai tehdä vain roadtrip Suomessa. Kotimaan kohteiden osalta saa ainakin ilomielin laittaa vinkkejä, jos tietää kivoja kaupunkeja, leirintäalueita tai nähtävyyksiä ja tapahtumia syyskuun alussa!




Moni on varmaan Instagram-seinältämme jo päässytkin näkemään, että kasvilaatikkomme ovat alkaneet antaa jo ensimmäistä satoa korjattavaksi. Olemme päässeet kokeilemaan jo pinaattia, salaattia, punajuuren naatteja sekä retiisejä, ja tänäänkin on tarkoitus tehdä tortilloja oman maan salaattisekoituksella täytettynä, kun entinen luokkakaverini tulee Turkuun kyläilemään. Myönnän, että kohottelin aikanaan hieman kulmakarvoja Herra B:n kasvimaainnostukselle, mutta omakohtaisen kokemuksen jälkeen voin kyllä sanoa, että mikään ei voita sitä tunnetta, kun kädet ovat täynnä itse kasvatettua ruokaa! :)



keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Yhden yön juttu

 


Vihdoin me teimme sen. Sen, minkä olimme aikeissa tehdä jo viime kesänä, mutta päätimmekin lähteä Rodoksen lämpöön. Sen, minkä olimme aikeissa tehdä viime syksynä, mutta sää olikin todella huono. Sen, mihin vetosin Chhainan ottamista pohtiessani: olisihan se ihanaa, kun vaelluksilla kummallakin olisi oma koira! Teimme siis ensimmäisen yön yli jatkuneen telttavaelluksemme koirien kanssa viime viikonloppuna.



Suuri sikovuori


Eipä silti, ei tämäkään kerta ollut täysin itsestään selvä, sillä säätiedotukset heittelehtivät niin, että kun piti sataa, paistoi, ja kun piti paistaa, satoi. Jouduimmekin siirtämään lähtöämme yhdellä päivällä ja lyhentämään vaellusta yhdellä yöllä. Matkasta emme kuitenkaan tinkineet, joten panimme vain jalkaa ja tassua toisen eteen kahta kauheammin. Onneksemme säätiedotusten epäluotettavuus piti pintansa myös vaelluksemme aikana, joten pelättyjen sateiden sijasta saimmekin aivan täydellisen patikointi-ilman!




Näin ensimmäisellä kunnon vaelluksellamme tyydyimme suhteellisen tuttuihin maastoihin mökkimme lähettyvillä, Portimon poluilla, Haminassa. Reittimme varrelle osui sopivasti kaksi laavua, joiden pihapiiristä löytyi niin tulentekopaikka kuin ulkohuussikin, joten me kaksijalkaiset vältyimme seuraamasta koirien näyttämää esimerkkiä kyykkypissoista. Aikomuksenamme oli alunperin edetä ensimmäisenä päivänä vain reiluun puoleen väliin, noin 10 kilometriin, mutta koska alkutaival meni huomattavasti oletettua ripeämmin, päätimme tempaista saman päivän aikana vielä toiselle laavulle reilun 15 kilometrin päähän lähtöpisteestämme. Voin kertoa, että se oli melkoinen suoritus kahden koiran ja kahden rinkallisen kanssa näin ensikertalaiseksi! Olenhan toki ollut juniorina partioleireillä ja ottanut osaa myös suureen seikkailuun Taruksen jättileirillä vaelluksineen, mutta emme me silloin joutuneet kantamaan aivan kaikkea mukanamme - emme esimerkiksi edes yhden päivän ruokia.




Koska luonnossa liikkuminen on sekä minulle että miehelleni todella mieleistä, olen osannut käyttää alennushetket ja lahjakortit etukäteen hyvissä ajoin, jotta kummallekin koiralle on saatu omat retkireput. Likat saivat siis kumpainenkin kantaa omat tavaransa: ruuat, kipot, 2 x 0,5l vettä kumpainenkin sekä ensiaputarvikkeet. Lähtöpaino koirien repuilla oli - tietysti hyvin tarkasti tasapainotetusti - suunnilleen 1,5 kiloa koiraa kohden, mutta painohan totta kai keveni sitä mukaa, kun vesi- ja ruokavarastot hupenivat. Niin oli asian laita onneksi meidän ihmistenkin rinkkojen kanssa, kun kilpaa natustelimme omia kantamuksiamme kevyemmiksi!




Leiritulet ensimmäisellä laavulla, Kuntohuhtalla


Ensimmäiselle laavulle noin viiden kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme jo ennen puolta päivää, joten tankkasimme itsemme siellä aivan rauhassa ja kuivatimme kastuneita tai hiostuneita vaatteitamme - joista minä menin polttamaan sukkani uhrauskuntoon ja agilitykenkäni kantapäät koppuroiksi. Parin tunnin tauon jälkeen noin kilometrin kuljettuamme Chhaina alkoi selvästi väsyä, jolloin kannoin sen reppua käsissäni kolmisen kilometriä seuraavalle taukopaikalle. Näiden etappien välillä koirat saivat myös luonnetestiharjoituksen, kun maastossa lymyilleet sotilasharjoittelijat ampuilivat laukauksiaan ja hyppelehtivät sinne tänne. Chhainaa ihmetyttivät onneksi itse vihreät heput enemmän kuin paukahdukset!




Aivan ennen viimeistä loppurutistusta tein onnekkaan kartanlukuvirheen: kun tarkoituksenamme oli kiertää eräs "vuori", kuten se oli nimetty, ohjasinkin meidät sen yli. Huomasin virheeni jo heti alussa, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa, kun huomasimme vuoren päälle merkityn näkötornin. Se rakennelma ylsikin sitten sellaisiin korkeuksiin, että jopa minua huimasi sinne kavutessa, vaikka Empire State Buildingistäkin on tullut aivan rauhassa maisemia katseltua!




15,3 kilometrin jälkeen yövyimme toisen laavun liepeillä, koska siten tajusimme pystyvämme käyttämään huussia ja ruuantekopaikkaa sekä aamulla että illalla. Pienen iltanuotion jälkeen asetuimmekin jalat ja selkä hellinä, hyvin useaan vaatekerrokseen ja makuupusseihin paketoituina telttaan nukkumaan. Laavulle tuli vielä jokin porukka illalla, mutta onneksi koiratkaan eivät välittäneet heidän äänistään. Kova maa, särkevät lihakset, kirkuvat kuikat ja hanhet sekä pieni vilu pitivät meitä kuitenkin melko huonossa unessa koko yön. Oma pelastukseni oli löysä pötkö Chhaina, jonka saatoin vetää raotetun makuupussini alle säteilemään lämpöään myös minun paitakerrosteni läpi.




Aamupalan ja teltan purkamisen jälkeen aloitimmekin sitten viimeiset, edelliseen päivään verrattuna kepeät nelisen kilometriä hymyillen - joskin meillä molemmilla toinen nivunen hieman vihoitteli, joten tahti oli hitaampi. Vara-akulla ja toista kännykkää jatkuvasti varmuuden vuoksi suljettuna pitämällä kykenimme säästämään puhelinten akkuja niin, että sain nauhoitettua koko matkan Sports Trackerille, jonka piirtämästä kartasta käy ilmi paitsi kuljettu matka kartalla, myös patikan pituus (18,77 km) ja kävelymatkojen yhteiskesto (6:26). Vastaavia tiivistelmiä on ihana säilyttää muistona!




Alin © kuva B. Ghimire


Vaelluksen aikana koin itse henkilökohtaisesti monia upeita tunteita. Ensinnäkin rakastan maastokarttojen lukemista, ja vuosien jälkeen se tuntui todella mukavalta! Puhelinten GPS-ohjelmat pysyivät siis nautinnon ja seikkailun takaamiseksi visusti taskussa koko matkan ajan, vaikka matkan ajan nauhoitin olikin päällä. Mitä koiriin tulee, olen niistä todella ylpeä. Olin todella yllättynyt, miten painavakaan reppu ei vaikuttanut Hoinan kävelyyn ollenkaan - Chhainan osalta olin jo valmistautunut koiran repun osittaiseen kantoon sekä koiran tottumattomuuden että luultavasti vielä kehittymässä olevien selkälihasten takia. Lisäksi jo ensimmäisellä laavulla mietin onnellisena, miten ihanaa on, kun koirien voi antaa huoletta kulkea ja olla taukopaikoillakin vapaana. Vaikka ne ajoittain hävisivätkin näkyvistä, en huolestunut kertaakaan, sillä niiden työhän on olla lähellä. Eivät ne mene kauas - ja laavuilla ne itse asiassa oikein nautiskelivat grillitulista yhdessä kanssamme rauhassa alustallaan loikoillen.




Nyt puoli viikkoa myöhemmin vietän viimeisiä kesälomapäiviäni yli 38 asteen kuumeessa kotosalla, mutta en suoraan pane sairastumista vaelluksella vilustumisen piikkiin - ennemminkin voisin veikata, että jos asialla on jotakin tekemistä reissumme kanssa, niin luultavasti kehoni reagoi vain jälkikäteen yhtäkkisen suureen fyysiseen stressiin. Kuten sanottu, edellisen kerran kannoin rinkkaa joskus 13-vuotiaana ja silloin vain kolmasosan tuosta matkasta, jonka nyt kuljimme päivässä! Kivuista ja säryistä huolimatta vaellus oli ikimuistoinen ja mahtava uusi kokemus. Lisäksi opin muuten todella tutuista mökkimaastoistammekin paljon uutta! Suunniteltujen koirien lepopäivien määrä on nyt tietysti kasvanut sairasteluni takia, mutta kovin tyytyväisiä nuo ovat olleet ihan sohvalla loikoiluunkin. Varsinkin Chhainalle matkan pituus, kantamukset ja haastava maasto olivat silminnähden raskaat. Seuraavaa vaellusta ei ole vielä kaavailtu, mutta siihen olisi jo kovin halua. Jos tänä vuonna teemme vielä päiväretkiä pidemmän yövaelluksen, se tapahtunee aikaisintaan syyskuussa säiden salliessa - ja testattuja yövaellusreittejä saa mielellään koska vaan ehdotella täällä blogissa! Nyt palaamme kuitenkin pikku hiljaa takaisin normaaliin arkeen ja minä uuden työpaikan myötä kesätyöläiseksi.


Tämä merkintä on osa Hurttahuoneen harrastushaastetta. Osallistukaa toki tekin!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kettu Repolainen pilven reunalla...



...hännällään huiski menemään! Eilen pikkusiskoni soitti ja keskeytti minun ja Herra B:n ravintolaillallisen (Masalassa, missäpä muualla!) huohottaen ja huutaen: "Missä sä oot? Siis taivaalla on ihan sairaan isot revontulet, koko automatka Porvoosta ja näkyy kotipihaltakin!" Onneksi meillä oli enää mangolassi litkimättä, ja se vedettiinkin sitten sellaista vauhtia, ettemme siinä paljon ehtineet mausta nautiskella!




Jo kaupungin keskustassa näki - kun osasi katsoa - että taivas oli tavallista vaaleampi, ja naapuripelloilla kävimme toteamassa taivaankannen keskipisteessä sykkivän koronan. Tuntia myöhemmin pääsimme vihdoin heittäytymään selinmakuulle Ruskon pelloille huovan päälle ja aloittamaan hurjan kuvaussession.




No, kuten tuosta alla olevasta kuvasta näkyy, saapumishetkellä koitti pettymys, kun taivaalla näkyi enää himmeästi vihreää. Odotus kuitenkin palkittiin uudella roihulla, ja samaan paikkaan löysi sen parin tunnin aikana muutama muukin. Herra B:lle näin selvät revontulet olivat ensimmäiset ikinä, ja olipahan mahtavaa kokea juuri yhdessä se hetki - ja mahtavaa, että ensimmäinen kerta sattui vielä olemaan poikkeuksellisen upea näytös! Omat kuvani on otettu taas tavan tapaan ilman jalustaa - milloin kamera maahan, vilttimytyn tai kenkien päälle tuettuna - mutta Herra B:n vielä kamerassa odottavat, jalustalla otetut kuvat lienevät aika huikeita!



torstai 26. helmikuuta 2015

Chhaina 1v



Vuosi sitten en edes suunnitellut pentua. En edes haaveillut pennusta. En tiennyt mitään mistään pennusta, ja tuskin edes seurasin Chhainan ja sisarusparvensa syntymää tai ensimmäisiä viikkoja. En ollut koskaan voinut pahimmissa painajaisissanikaan eläväni kahden bordercollien kanssa. Ei ristussentään ikinä.


Sitten tuli ennustus ja sitten tuli Miikun tekstari. Sitten tuli Chhaina.


Chhaina on uskomattomin koira ikinä sanan kaikissa väreissä. Se on tolloin, ovelin, häijyin, hulluin, hassuin, pirulaisin, idiootein, laiskin ja kouluttamattomin kaikistä tähänastisista koiristani. Se on pellossa kasvanut tulevaisuuden agikaverini, joka ei vieläkään pysy paikalla makaamassa viittä sekuntia kauempaa ja joka tekee juuri niin kuin sitä itseä lystää. Se ei tule käskystä luokse, jollei sille anna siihen jotakin hyvää syytä, ja se heittäytyy selälleen kierimään jokaisen maassa lojuvan kuolleen linnun tai koiranläjän päälle.

Chhaina läpsii, raapii ja ohjailee ihmisen käsiä etutassuillaan, erehtyi rapsuttaja sitten yhden sekunnin tai vain vaivaisen kymmenen minuutin hyväilyyn, ja jos tassu tökitään pois, likka työntää kallonsa paenneen käden alle ja heittää sen takaisin päälaelleen. Chhai on pönttö, hullu, ovela ja uskomaton. Ei sitä voi sanoin kuvailla. Kotona Chhaina tunnetaan ilmiselvästä motostaan: "Wherever there is comfort, there is Chhaina." Lisäksi Chhainan vakiovarustukseen kuuluvat the Huulet ja niiden kymmenet variaatiot, esimerkiksi lerppuhuuli, pirunhuulet, the alahuuli, kielihuuli sekä intohuulet. Eri huulimuodostelmien sekä aina uusien päähänpistojen takia Chhaina on kuullut elämänsä aikana englanninkielisen huudahduksen "Jesus!" ehkä useammin kuin oman nimensä. En siis yhtään ihmettelisi, jos pentu pitäisi itseään vielä jeesuksenakin. :D


Video, jonka @belissahh julkaisi


Yksi Chhainaa täydellisesti kuvaava muisto on ajalta, kun menin katsomaan pentuja (vai peräti hakemaan omaani kotiin?): ajoin autollani Miikun pihaan, ja samassa hiekkatietä pitkin porhalsi luokseni lauma pieniä bordercolliepentuja katsomaan, kuka jännä tyyppi nyt tuli. Sieltä tuli koko pentue - kaikki paitsi Chhaina. Tämä likka ei korvaansa lotkauttanut saati ottanut stressiä siitä, että kaikki muut keksivät juosta yhdessä toisaalle - ehei! Chhaina lähti toikkaroimaan hiiitaaaasti samaa tietä täysin päinvastaiseen suuntaan eikä ottanut kutsuhuutoja kuuleviin korviinsa. Muistan, että silloin kävi kyllä mielessä, että noinkohan tuosta rääpäleestä koiraa tulee tai että kuinkahan päästänsä vajaa se on. :D Ei se karkuun lähtenyt, se ei vaan tajunnut eikä sitä kiinnostanut. Yhtä lailla Chhainalla kesti yli puoli vuotta tajuta, mihin kummaan lelu katosi, kun se heitettiin metrin päähän. Siihen nähden siis välillä likan terävä oveluus suorastaan yllättää!




Agilityjuttujen lisäksi olen opettanut Chhainalle vain yhden asian, mutta siitä asiasta olenkin todella ylpeä. Chhaina ei ole enää äänekäs haukkuva. Tai no kyllähän se haukkuu agilityssä, jos teen Hoinan kanssa ja sen pitäisi odottaa vuoroaan, ja toisaalta kyllähän se maukuu, örisee, huokailee ja kujertaa kotona silloin, jos se haluaa jotakin. Chhaina on myös mestarieläin näyttelemään oikein surkeaa, suorastaan masentunutta koirapoloa, jos ruoka-aika on uhkaavasti myöhästymässä. Kun useimmiten esitys ei mene minulle läpi, Chhaina päättää toimia suorasukaisemmin ja hyppää suorilta jaloilta 85cm koiraportin yli ruokatynnyrin viereen. Tämän taidon se oppi toissapäivänä.




Lenkillä Chhaina koluaa jokaisen ojanpohjan vetäen minut ja Hoinan perässään sinne, syö kaiken syötävän ja syömäkelvottoman sekä kiertää jokaisen vastaantulevan perään heti kun nämä ovat ohittaneet meidät. Jos Hoina säikähtää remmissä jotakin, Chhaina ei edes huomaa vaan laiskan rennosti lönkyttelee menemään, mutta vapaana ollessaan hurja pikku Chhai on töissä. Oiva hakukaari, maihin heittäytyminen, hiipivä lähestyminen ja tuijotus, paimennettavan ohjailu ja välillä sitä kohti hyökkiminen...ja Hoina-parka kun epätoivoisesti haluaisi vain saada juosta rauhassa...




Chhaina nukkuu kynsiä leikattaessa, nukkuu nyt, nukkui äsken ja nukkuu kohtakin, ja aamulla sillä sekunnilla, kun Herra B nousee sängystä lähteäkseen töihin, Chhaina loikkaa paikkaamaan tyhjää puolta viereeni. Se on toisaalta myös ainoa kaikista meillä olleista koirista, joka herättää viikonloppuaamuisin, jos joku muu ihmisistä on jo hereillä mutta hänen makuuhuoneessaan vielä koisitaan. Silloin Chhaina muuttuu mouruavaksi kolliksi ja leikkii, että sänky on pomppulinna.




Agilityssä koiralapsi on ikäisekseen taitava ja vauhdiltaan perusmenijä. Siitä ei koskaan tule tykkiä, mutta sen valttikortiksi muodostuu mitä luultavimmin jäätävä nollavarmuus - tai sitten ei. Persoonana se on kuin minulle nakutettu: suututtaa ja ärsyttää mutta naurattaa ja mykistää sitäkin enemmän. Sen kujeille ei näytä tulevan loppua, ja sen kanssa on vaikea tehdä mitään tosissaan. Jopa agilityssä sillä on the Great Face Expression juuri ennen lähtökäskyä, mikä on saanut jo useamman kouluttajan sekä itseni putoamaan tuolilta. Koiraa ei vaan voi katsoa samalla kun sen kutsuu, koska yksinkertaisesti repeäisi nauruun.




Semmoinen se on, meidän Chhaina. Kun sitä ei etsinyt, se tuli: paras koira. Jos saisin päättää, kaikki tulevat koirani olisivat Chhainan klooneja. Suurkiitos myöskin ihan hullulle Miikulle, joka uskalsi heittää minua viime maaliskuussa tekstarilla ja ehdottaa Chhainaa minulle! Suosittelen syvästi seuraamaan meitä Instagramissa (belissahh), sillä tähän postaukseen on totaalisen mahdotonta kuvailla, miten hullu tuo pieni ihana koiralapsi on! Se tekee minun elämästäni niin sekopäistä, että kaikki on vaan aivan mahdottoman ihanan tärähtänyttä - ja juuri sitä tällainen tunnollinen suorittaja kaipaa vastapainoksi! Ja edelleen: jos Chhaina olisi ihminen, se olisi joko joogaava ja meditoiva buddhalaismunkki (kiire ei ole minnekään...) tai Albert Einsteinin yksinkertainen veli elokuvasta Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Katsokaa nyt herranjestas mikä huurupää. :D