Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paluu arkeen



On jo joulukuu, ja meidän laumamme on tehnyt paluuta arkeen jo kuukauden päivät. Takana on hurjan kiireinen ja antoisa syksy pentujen ja opiskelujen kanssa. On sanomattakin selvää, että kun aika vuorokaudessa ei riittänyt, opinnoista tingittiin. Siksi nyt joulukuulle on luvassa paljon muutakin kirittävää kuin vain kanditutkielman kimppuun käyminen. Pentujen elämää voi jatkossakin seurata Facebookissa ja nettisivuillamme. Ilokseni saan kuulla lapsosista lähes päivittäin, ja pystyn myös näkemään useaa pentua tasaisin väliajoin. Kenties saamme Turkuun yhteistyökotiin jääneestä Vilu-pennusta hieman isompana treeniseuraakin!




Meille kuuluu nyt ihan hyvää, vaikka tässä alkutalvesta käytiin aika syvälläkin. Parin viikon ajan keskusteltiin vakavasti siitä, onko Hoinan fiksua asua meillä enää ollenkaan ajoittaisen vahvan ja jatkuvamman lievän stressailun vuoksi. Kaikki meidän laumaamme pidempään seuranneet varmasti tietävät tämän tarinan, joten en käytä enää energiaa sen läpi käymiseen. Eniten minua kuitenkin huolestutti menneessä puolessa vuodessa Hoinan ja Chhainan muuttunut dynamiikka - se, että Hoina ei enää aina huolinut Chhainaa lähelleen sekä se, että Chhaina toisinaan vältteli Hoinaa lenkeillä. Hihnalenkkeily ei nimittäin ole järin miellyttävää, jos toinen säpsyy milloin mitäkin ja toinen tekee jatkuvasti U-käännöksiä takaisin tulosuuntaan.

Menneen ajan kertailua tärkeämpää on kaikesta huolimatta pohdinnan lopputulos, eli se, että Hoina jäi kotiin. Pahimmat oireilut ovat nyt lieventyneet, tai oikeastaan hävinneet taas liki kokonaan. Keväällä Hoina tullaan steriloimaan, ja lisäksi sen käytöksestä on konsultoitu ongelmakoirakouluttajaa. Käyty keskustelu oli kuitenkin minulle tärkeä ja herätti itseni miettimään ensimmäistä kertaa sitä, pärjääkö koira, eikä vain sitä, että minä itse pärjään Hoinan kanssa. Nyt vain toivotaan, ettei näin raskaisiin keskusteluihin tarvitse enää palata. Viime päivien positiivisimpia yllätyksiä ovat olleet se, että Hoina ei stressannut sisällä tai ulkona vanhempieni uudella asuinalueella Espoossa ja se, että Hoina ja Chhaina leikkivät eilen taas kuin pikku pennut keskenään olohuoneen matolla.


Joulua ja etenkin vuodenvaihteen jälkeistä uutta harrastuskautta odotamme innolla. Chhaina palaa silloin vähitellen agilityyn, ja luvassa on toivottavasti muutakin kuin vain omatoimitreeniä tälle kaudelle. Tavoitteet ovat kirkkaat, sikäli kuin lajiin palaaminen sujuu mutkitta eikä vanha vamma ala oireilla. Siksi kohotammekin ensin loppuvuoden ajan kuntoa ihan muin keinoin, esimerkiksi tasapainotyynyllä jumppaillen ja kevyin ravijuoksulenkein. Hakutreeneihin sen sijaan sekä Hoina että Chhaina pääsivät jo viime viikonloppuna ja toivottavasti pääsevät vielä ainakin kerran ennen joulua. Hoinan kanssa tullaan alkukeväästä niin ikään hakuilemaan ja treenaamaan omatoimisesti agilityä, mutta sittenpä jo helmi-maaliskuussa olisi leikkauksen aika.




Omaan elämääni ei sitten paljon muuta mahdukaan. Yritän kovasti taistella kaikkien kiireiden ja itsestäni huolta pitämisen kanssa. Onneksi se taistelu on kuitenkin suhteellisen positiivinen, kun luvassa on kaikkea niin mukavaa, että saa olla tarkkana, että hommatkin tulevat tehdyiksi. Heti tulevana viikonloppuna kiertelemme tietysti Koiramessuilla, sitten tulevat joulun ja uuden vuoden pyhät, ja jo tammikuun puolivälissä meillä on ensimmäinen virallinen Minoon sitte -pentutapaaminen. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, vai miten se meni? Rauhaisaa joulunodotusta kaikille!

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kiitos



Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!

Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.




Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:

"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."


Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.

Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.




Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Hyvä viikko

 

Kuva © Katri Pietilä


Hoinalla on ollut hyvä viikko. Olemme voineet tehdä useampanakin päivänä jopa huikean kolmen kilometrin lenkin ilman, että Hoi olisi säikähtänyt matkan varrella - mutta mikä parempaa, ei vain niin, vaan myös niin, että se on kävellyt löysin hihnoin, haistellut ja oikeasti nauttinut lenkistä! Matkalla olemme törmänneet kiljuvaan laumaan päiväkotilaisiakin, eikä sitten taas sellainen ole Hoinaa haitannut yhtään. Koska koko mennyt viikko on ollut niin mukava, olen jo alkanut toivoa, että kaikki ne alun pelot tai yleinen epäluuloisuus olisivat vain johtuneet paikan uutuudesta eli Hoinan luonteenomaisesta reaktiivisuudesta ynnättynä tavallista korkeampaan stressiin. Tämä viikko vaan on ollut pitkästä aikaa niin miellyttävä ja itsellekin lenkeillä nautinnollinen, että teen kaikkeni, jotta tämä kehitys jatkuisi! Pitkiähän eivät nuokaan lenkit ole, mutta tuon matkan pystymme vielä pujottelemaan puistoissa, kuntopoluilla ja pikkuteillä. Jos ensi viikkokin jatkuu yhtä hienosti, voisimme koittaa jatkaa kuntopolkuja pidemmällekin. Joka tapauksessa on ollut ihanaa, kun ei ole välttämättä tarvinnut sanoa koirille juuri sanaakaan, vaan on voinut kiireettä antaa niiden haistella ja kuunnella itse linnunlaulua. :)

Chhaina taas aloitti puolitoista viikkoa sitten juoksunsa. En muista, mainitsinko asiasta täällä jo pari kuukautta sitten, mutta jos mainitsin, ne olivat vain jotkin haamujuoksut tai kenties Hoinan alkavia piskoja. Niinpä pikkulikka on nyt ollut treeneistä sivussa, kun taas Hoinan kanssa ollaan käyty agissa ihan kahdestaan. Ihanaa luksusta välillä! :) Lisäksi tänään tulimme Hoinan kanssa Loviisaan viikonloppuvisiitille. Chhainan jätin suosiolla Turkuun, ettei Nelsonia tarvitse stressata juoksuisella nartulla, sillä ainakin Finan juoksuihin se on reagoinut selvästi leikattunakin. Hoinalla onkin luvassa melkeinpä harrastusleiriä vastaava viikonloppu, sillä tarkoitus on tokoilla, käydä agilitaamassa ja hömppähakuilemassa sekä heitellä vielä frisbeetä, jos tuuliolot sen sallivat.



Kuva © B. Ghimire


Itse pääsin eilen yliopiston KV-siiven peesissä vierailemaan Turun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, mikä oli vähän kuin lapsi olisi päässyt karkkikauppaan, vaikka sanonta tilanteeseen nähden on hieman epäkorrekti. Karkkikauppa tuo paikka oli nimenomaan vain omasta näkökulmastani, koska pääsin kuulemaan hurjan paljon juuri sellaisesta työstä, joka itseäni tulevaisuudessa kiinnostaa, ja kyselemään vielä pääni tyhjäksi. Tunne oman alan löytämisestä on mieletön! Toisaalta kokemus ei tietysti todellakaan ollut vain innostava vaan myös silmiä avaava ja pysäyttävä. Kun kuulin, kauanko ihmiset saattavat pahimmillaan olla jo pelkässä päätöksenodotusprosessissakin, mietin monta kertaa, miten paljon siinä menee elämää hukkaan, miten pelottavaa kaikki voi tällaisen tulijan näkökulmasta olla ja mitä kaikkea muuta voisi tehdä, jos asiat olisivat toisin eikä tarvitsisi olla järjestelmän heittopussina. No tietysti kaikki on suhteellista; heittopussiuskin voi olla - ja ideahan tietysti on, että se olisi silti - pelastus.

Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni hakeutumassa suoranaisesti mihinkään auttamistyöhön, kuten hoitoalalle, mutta tällaisten inhimillisten, laajojen elämäntarinoiden suhteen haluaisin kovasti saada edes yhden tarinan hieman onnellisemmaksi. Haluan, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Toki samanlaista auttamistyötä on paljon muunkinlaista, mutta jo sivusta huomattavasti prosessillisesti ja henkisesti kevyempää työ- ja opiskeluperäistäkin maahanmuuttoa seuranneena tämä on aika luonnollinen valinta. Eli elämälläni on vihdoin suunta ja niin edelleen. :D Nyt kaikenlaista intoa puhkuen voinen painua pehkuihin, jotta pääsen aamulla ihmisten ajoissa usuttamaan ukkoja katoamaan metsään, jotta Hoinalla olisi hauskaa! Lennokasta viikonloppua!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Elämänjano on uteliaisuutta

Tämä postaus on lojunut virtuaalisessa pöytälaatikossani jo kuukauden verran, ja nyt syysloman tullen sain sen vihdoin julki! Aikamuodot joutuivat kuitenkin ensin tehosyyniin. Kuvat ovat valitettavan huonolaatuisia, sillä suurin osa on kännykkäkuvia tai Facebookin välityksellä jaattuja. Haluan kuitenkin jättää näistä ikimuistoisista kohtaamisista jäljen myös blogiini, koska kulttuurien kohtaaminen oli paitsi teema juuri tehdyissä tenteissäni, myös osa jokapäiväistä elämääni ja opintojani. Siispä jos joku on Facebookissa lukenut ihmeissään vampyyri- ja ufoluennoistamme, tämän postauksen alkupää on sitten se toinen ulottuvuus kulttuurintutkijuutta ja ehkä sukulaisille helpotuskin: kyllä minä opiskelen ihan oikeita asioita. :D


Minulla on ollut tässä lähikuukausina muutama aika mielenkiitoinen päivä! Yliopistolla on nimittäin menossa meidän ainejärjestömme vierailusarja Turun alueen erilaisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin, ja tähän mennessä olen ehtinyt käydä Turun juutalaisessa synagogassa ja Suomen vietnamilaisten buddhalaisten temppelissä. Vierailusarja on vasta alussa, joten vaikka mitä mielenkiintoista on vielä luvassa!




Jälkimmäinen vierailu on fyysisyytensä takia paremmassa muistissa: se käynti oli kyllä mahtava! Tarkoituksenamme oli vain mennä kuulemaan kyseisestä buddhalaisyhteisöstä ja sen toiminnasta sekä tietysti katsomaan heidän upeaa temppeliään, joka kyllä hyvällä tavalla pomppasi vahvasti silmille perinteisestä suomalaisesta peltomaisemasta. Satuimme paikalle kuitenkin juuri sopivasti heidän aloitellessaan seremoniaansa, ja niinpä saimme onnekkaina osallistua noin tunnin mittaiseen, vietnaminkieliseen rituaaliin. Saimme todellakin osallistua, nimittäin uutterimmat meistä - ja näihin luen myös itseni - tekivät virallisten osallistujien kanssa myös kaikki 108 seisomasta otsa maahan kumarrusta putkeen. Täytyy sanoa, että varmasti jo ennen puoliväliä reiteni olivat aivan maitohapoilla, minkä vuoksi ajantaju katosi nopeasti ja keskityin vaan selviämään seuraavasta ylös nousemisesta ja rukoilemaan, että seuraava olisi viimeinen. :D Hatunnosto näiden vietnamilaisten reisilihaksille!

Budhhalaisvierailua seuraavana päivänä laskeuduin rappusia yliopistolla, busseissa ja kotona epätoivoisesti irvistellen, paikoin ulisten ja kaiteissa roikkuen, kun jalat ovat poksahtamaisillaan. :D En silti vieläkään jättäisi yhtäkään kumarrusta tekemättä - sen verran ainutlaatuista oli saada tosiaan ihan konkreettisesti osallistua aivan uusiin, toisten kulttuurien seremonioihin.



Paasni-juhlassa tarjoiltu mielettömän herkullinen yhdistelmä suolaista ja
makeaa - rinkulaleivos maistui pehmeältä tippaleivältä kardemumman kera!


Paitsi että pääsen tutustumaan erilaisiin kulttuureihin opintojeni kautta minulla oli muutama viikko sitten myös etuoikeus päästä näkemään eräitä suomalaiseen yhteiskuntaan sovitettua kulttuureja ihan läheltä: nepalilaisuutta ja hindulaisuutta. Olen pitkään harmitellut, kun herra B ei ole konkreettisesti tutustuttanut minua esimerkiksi nepalilaisiin juhliin, joten voitte kuvitella, että hyppäsin riemastuksesta kattoon, kun Facebookiini kilahti kutsu ystäväpariskuntamme juhliin. Seremonia oli paasni, joka rakentuu noin puolivuotiaan lapsen ruokinnan ympärille. Paasnissa vauva saa ensimmäistä kertaa muuta ruokaa kuin maitoa, ja syö siis monipuolisemmin myös paasnista eteenpäin. Jos yhtään tuntee aasialaista kulttuuria, niin mitäpä veikkaatte, mikä tämä muu ruoka on tarkemmin sanottuna? :D No riisi tietysti!

Olin näissä juhlissa ainoa ulkoryhmäläinen, joten stressasin hieman etikettiä, jota en tuntenut ollenkaan. Vielä juhlapaikalle mentäessä panikoin ja kyselin herra B:ltä, kuuluuko minun onnitella vai vain tervehtiä, ja jos onnittelen, niin keitä: vanhempia, vauvaa vai molempia. Vauvan vanhemmat ovat kuitenkin maailman ihanimmat ja rennoimmat ihmiset, joten huoli lähti aika aikaisessa vaiheessa pois.



Koska en ole kysynyt muilta kuvatuilta lupaa kuvan julkaisemiseen,
katsoin korrektiksi estää heidän tunnistamisen. Kuva © S. Karki


Oli mielenkiintoista nähdä, millaisia rituaaleja paasniin kuuluu, ja kuulla tältä isältä, miten paljon riisutumpi versio tämä suomalaiseen maisemaan tuotu seremonia oli. Pääpiirteittäin se kulki täällä niin, että vanhemmat istuttivat lapsen syöttötuoliin, tekivät tämän kasvojen edessä lyhdyllä ja suitsukkeilla ympyrää sekä laittoivat vauvalle punaista tahnaa - jossa oli raakoja riisinjyviä - otsaan ja kukan terälehtiä hänelle puettuun hattuun. Vauvalla oli siis tietynlainen perinteinen juhla-asu yllään. Edellämainittujen jälkeen vanhemmat antoivat vauvalle riisivanukasta. Tämän jälkeen äiti asettui istumaan tuolille vauva sylissään, ja sen jälkeen jokainen vieras kävi vuorotellen niin ikään sipaisemassa punaa vauvan otsaan, asettamassa kukan vauvan hattuun ja syöttämässä hänelle riisiä. Minä jännitin syöttötilannetta sen verran, että sysäsin sen herra B:n harteille siinä missä itse huolehdin vain tyttölapsen koristelusta. Olisin varmaan kuollut nolouteen, jos vauva olisi kieltäytynyt lusikallisesta tai alkanut parkua! :D Samalla jokainen antoi lapselle vuorollaan lahjan, ja me - kuten moni muu - veimme vauvalle lelun.




Kuva © S. Karki


Kekkerit pidettiin minun ja herra B:n vakio- ja lempiravintolassa, nepalilaisessa Masalassa täällä Turussa. Ravintolan ruoka on aivan mieletöntä, ja minusta on todella surullista, miten hitaasti ihmiset ovat löytäneet kyseisen ravintolan - olkoonkin, että hieman piilossa olevalla sijainnilla on varmasti osuutta asiaan. Koska toivon todella, että saamme Masalan ruokaa jatkossakin, kysyin ravintolan omistajalta, saanko suositella heidän ravintolaansa blogissani ilman mitään vastapalveluksia. No kyllähän hän tietysti intti, että hänen täytyy saada tarjota siitä hyvästä lounas, mutta toivon, että hän unohtaisi asian pian! :D Tämä ei siis ole ostettu mainos, vaan puhdas suosittelu syvältä sydämestäni: käykää kokeilemassa palak paneeria tai vegetable kormaa! Ne ovat sanoinkuvaamattoman hotkaistavia! Myös siskoni vaatii päästä syömään "sitä hyvää ruokaa", kun käy meillä kylässä. Linkki ravintolan sivuille löytyy nykyään tuosta blogimme sivupalkista - ihan omasta aloitteestani ja itsekkyydestä. Masalan ruokaa on vaan pakko saada myöhemminkin!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Jotakin uutta, jotakin vanhaa

Paluu Turkuun on tuntunut hyvältä. Ensimmäinen viikko johdantokurssia ja tuutorointia on takana, ja odotan kurssien alkua yhä innolla. Kun kaikille kulttuurin- ja historiantutkimuksen laitoksen opiskelijoille yhteisessä tilaisuudessa mainittiin uskontotiede, kansatiede ja folkloristiikka, minulle tuli ensimmäistä kertaa aito, sisäinen riemu tajutessani, että jes, minä opiskelen tätä! Viime vuonna kuuntelin samaisessa tilaisuudessa, mitä kaikkea mielenkiintoista muut alkavat opiskella, enkä kokenut minkäänlaista ylpeyttä itsestäni tai pääaineestani.


The struggle of life


Ryhmäämme kuuluu reilut 30 opiskelijaa, mutta jonkinlainen hajaannus kuitenkin tapahtuu ensimmäisen vuoden aikana, kun kaikki suuntautuvat sitten yhteen kolmesta aineesta. Uusien ihmisten kanssa on ollut helppo jutella, ja meille on järjestetty tälle viikolle kaikkea kivaa, kuten eilinen Bollywood-leffailta, ilmainen kaupunkijunalla ja jokilautalla ajelu tälle illalle ja saunailta perjantaille.

Jännitin etukäteen, millä tavoin opiskelun luonne muuttuu uuden pääaineen myötä, ja olihan se pienoinen järkytys huomata, miten paljon jo pelkästään ensimmäisessä periodissa on luettavaa: seitsemän kirjaa! En ole uskaltanut edes laskea tarkalleen, mutta sivuja on sellaiset 2000... Jessus! Enhän minä lukenut koko viime vuoden aikana edes yhtä vaivaista 200 sivun oppikirjaa! :D Olihan meillä toki mielin määrin esseitä, esitelmiä ja kaunokirjallisuutta, mutta silti. Minä en osaa lukea - tai no osaan tietysti, mutten ole mitään lukijatyyppiä. Ajattelin siis olla itselleni armollinen ja kohdata tiiliskivikasan heti. Yritän saada ainakin toisen kehityspsykologian kirjoista lähes loppuun muistiinpanoineen jo ennen kurssin alkua, jotta voin sitten keskittyä pääaineeseen kunnolla. Parituhatta sivua asiatekstiä parissa kuukaudessa allekirjoittaneen lukunopeudella ei vaan muuten onnistu, ei sitten millään. Tähän mennessä lukeminen on kyllä onneksi sujunut moitteettomasti ja suorastaan innolla, sillä rakastan psykologiaa ja muistan vielä paljon ylioppilaskirjoitusten ajalta. Kaikki on siis ollut pääasiassa vanhan kertausta. Samaa en voi sanoa, kun vilkaisen noita kulttuurintutkimuksen kirjoja... Mutta kevyemmästä on hyvä aloittaa! :)




Olemme myös saaneet kotiin vähän uutta ilmettä, kun kyllästyin sohvapöydättömyyteen ja haimme asiaan helpotusta. Löysimme vielä juuri sellaisen pöydän, kun olimme etsineetkin, ja Herra B piiloinsinöörinä keksi asettaa sen päälle lasilevyn vanhasta taulustaan ja kiinnittää sen turvallisuuden vuoksi koukullisilla imukupeilla korin punoksiin. En käsitä, miten jollakulla voi aina välähtää moisia tee se itse -ideoita! :D




Lopuksi on vielä pakko hehkuttaa, että olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun pääsin mukaan lauantaina lähistöllä järjestettäviin hakutreeneihin! Vaikka en ole koskaan ollut innostunut PK-lajeista kisamielessä, olen silti halunnut päästä kokeilemaan niitä jo Rillan ollessa pentu, ja nyt kuusi vuotta myöhemmin toiveeni vihdoin toteutuu. :) Facebookissa joku kyseli lisävahvistusta treeniporukkaansa, ja halukkaita - suurin osa aivan ummikkoja, kuten allekirjoittanutkin - oli niin monta, että järjestäjät päättivät jakaa treenaajat kahdelle eri päivälle, eivätkä kaikki siltikään mahtuneet mukaan. Minä satuin onnekseni huomaamaan ilmoituksen reaaliajassa, ja niinpä Hoina pääsee lauantaina etsimään metsästä kännykkäni sijaan ihmisiä! Chhainakin pääsee tietysti mukaan katselemaan ja jos meillä käy tuuri myös tallaamaan aluetta.

Olen aivan innoissani siitä, että pääsemme jo toistamiseen tänä syksynä kokeilemaan jotakin aivan uutta mutta kuitenkin jotain, johon Hoinalla luulisi olevan esine-etsinnän jäljiltä hyvä pohja valmiina. Mikäli lukijoissamme on hakuilijoita, kuulisin mielelläni, millaista treeniä näin aloittelevalle saattaisi olla luvassa! :)

torstai 29. toukokuuta 2014

Karussa kiireessä

Minusta on aina ollut järkevää pitää koirilla nimilaattaa puhelinnumeroineen solkipannassa killumassa, mutta salaa olen miettinyt, että näinköhän niillä koskaan mitään tekee. Viime viikonloppuna olin ihan iloinen, että moinen löytyi Chhainankin kaulasta, sillä neiti kävi vähän tutkimassa lähiympäristöä omin nokkineen. 

Istuskellessani tyytyväisenä pöydän ääressä puhelimeni soi yhtäkkiä, ja vaikka en yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin, olin myös ihan iloinen, että sillä kertaa vastasin. Minulta kysyttiin, oliko minulla koira karussa, mihin minä hölmistyneenä ihmettelin, että ei kai, ja aloin samalla etsiä katseellani koiria sisältä. Joku ruskea kuulemma, aika pieni. Veikkasin Finaa, mutta puhelimessa ei vahvistettu tätä. Selvisi, että vanhempien tullessa kotiin mökiltä ja raahatessa tavaroita autosta sisälle pentu oli livahtanut ovesta ulos. Naapurista se onneksi löytyi, ja hekään eivät olleet vielä päivittäneet tietojaan meidän uudesta tulokkaastamme ja luulivat siksi koiran tulleen kauempaa. Luojan kiitos he olivat pihalla!




Illat ovat yhä olleet melkoista hulinaa, kun treenejä on melkein joka illalle, ja kun niitä ei ole, olen vain maannut rikkipoikkipuhki sohvalla. Lisäksi minulla on vielä yksi ruotsin kurssi kesken, kun opettaja sai minut maaniteltua suorittamaan sen loppuun asti kuukauden lisäajan avulla, vaikka olisin halunnut jättää kurssin kesken pääsykoekiireiden tieltä. Chhainkaan kanssa ei olla mitään systemaattista pentutreenaamista aloitettu, mitä nyt käyty tekemässä mutkaputkea ja takaakiertoja pentuagilityssä ja opeteltu istumaan, odottamaan, menemään maahan ja antamaan tassun käskystä. Leikkiä olen yrittänyt sen kanssa, kun penne niin hennosti minun kanssani leikkii, vaikka muiden koirien kanssa niin koirat kuin lelutkin saavat melkoista ääntä ja kyytiä. Kuolleelle ja liikkuvalle lelulle se juoksee kyllä, mutta siihen se jääkin, ja vetoleikeissä olen antanut voittaa heti, jos likka vähänkään yrittää pitää kiinni ja houkutella sitten toiseen, mutta en voi väittää pennun innostuvan riehumaan yritysteni aikana. Palkkana toimivat siis toistaiseksi paremmin makupalat. Tänään löysin kylläkin kotoa lelun, josta Chhaina innostui oikein kunnolla, joten koitan siirtää samaa leikkimistä myös treenikentälle ensi viikolla.

Mökillä ennätimme onneksi viime lauantaina piipahtaa koko lauman voimin. Hoinalla oli vielä tuoreessa muistissa, millaisia uimahyppyjä frisbeen perään voi tehdä, ja Chhainakin laitettiin pariin otteeseen uimaan - ja kerran se peruutti itse vahingossa liian pitkälle laiturilla ja humahti veteen. Eihän tuo nyt ensi kosketuksella vedestä erityisemmin pitänyt mutta ei kyllä pahemmin traumatisoitunutkaan. Paremmalta Chhain kanssa näyttää kuin Hoinan kanssa aikoinaan. Hoinahan suorastaan kammosi minua ja uimakouluani, mutta vesipeto saatiin siitäkin.




Blogiin on aina inhottavaa kirjoitella, jos ei ole päivittää samalla uusia kuvia - mitä minulla ei tosiaan ole. Kaiken kiireen keskellä olen laiskasti tyytynyt kamerakuviin ja Instagram-tilini päivittelyyn, joten laadukkaammat pikkupentuajan kuvat voi tylysti laskea yhden käden sormilla. Josko tästä ilmatkin taas vähitellen paranisivat, sillä alkaisi olla jo ihan aikapaineenkin takia korkea aika kaivella kameraa pitkästä aikaa esiin... Ja kaipa näillä säillä voisi aloittaa myös jonkinlaista asentotreeniä kontaktiboksilla. Onneksi Chhainan suhteen ei ole mikään kiire treenailla yhtään mitään muuta kuin kivana seurakoirana olemista. :)

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Menneitä ja tulevaa

Untitled


Lueskelin tuossa aamupäivällä Apinaparkki-blogiamme, joka palveli meitä koko Helsingissä asumisen ajan eli kolme vuotta. Tuo blogi on minulle oikea aarre. Siihen on rustattu varmasti parhaat vuodet elämässäni - ja miten hauskasti silloin kirjoitinkaan! Sieltä löytyi kaikki hauskimmat kommellukset isossa kaupungissa, meidän historiallinen viiden pystin kisaviikonloppumme Finan kanssa ja ihanaa Agility Akatemian treeneistä imettyä intoa! Nykyään tuntuu, että kirjoitan silkkaa persoonatonta jaadijaadia. Auts. :D


Meille kuuluu innostusta ja lamaannusta. Innostus koskee ehdottomasti kaikkea koiriin, agilityyn ja vapaa-aikaan liittyvää, lamaannus yksinomaan koulua. Vedän näillä näkymin koko kesän tekniikkaryhmää Loviisassa - mikäli ryhmä täyttyy - ja teemat alkavat hahmottua. Fina on pitkästä aikaa meillä Turussa, ja sunnuntaina kävimme sen kanssa hakemassa yhden nollankin kisoista. Lisäksi maltan tuskin odottaa Hoinan juoksujen loppua, jotta pääsemme sen kanssa taas ryhmätreeneihin.

Sen sijaan päätettyäni hakea kevään yhteishaussa uudelleen, kaikki vähäkin motivaatio nykyisiin opintoihin loppui kuin seinään. Jätinkin pois jo yhden kurssin ja harkitsen toisen keskeyttämistä, jotta ehtisin edes hieman selailla pääsykoemateriaaliakin - edes viikoittain. Silti välillä kirpoaa kylmänhiki otsalle, kun ajattelee, miten helppo ja ihana tämä vuosi on toisaalta yliopistossa ollut ja miten ikävä minun tulee fonetiikkaa. Että jos en laiskurina selviäkään paksuista kirjoista ja esseevastauksista! :D Kun en todellakaan koe itseäni miksikään luontaiseksi yliopistoihmiseksi... Kaikkea mukavaa on kuitenkin edessä, enkä aio vieläkään antaa opiskelujeni stressata. Kyllä minustakin ehkä jonakin päivänä vielä jotakin tulee. :D Silti vaihtaisin (ja olen vaihtanutkin!) ruotsin käännöstehtävät tulevien treenien suunnitteluun ja pohjustamiseen koska tahansa!


Untitled 


Muuten meillä on ollut aika hiljaiseloa viimeiset viikot. Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut mitään kirjoitettua. Hoinan kanssa matkustimme Loviisaan kahdella eri bussilla, ja sain taas olla omasta pienestä reppureissaajastani älyttömän ylpeä. Se vain koisi lattialla. Kerran tosin ihmettelin, mihin se koira ehti parissa sekunnissa hävitä, ja sehän oli ryöminyt edessä olevan penkkiparin alta seuraavaan välikköön, jossa luojan kiitos ei ollut ketään. :D Komensin äkkiä koirapirulaisen takaisin, ja sieltähän se liukui takaisin hihnoineen päivineen, mahallaan kuin pingviinit jäätä pitkin. Loviisan loma jäi muuten aika laihaksi, kun sairastin koko viikon kotisoffalla äidin ja siskon kanssa influenssaa.


Odotan kesää varmasti enemmän kuin koskaan. Kolmisen kuukautta tutussa, ihanassa työpaikassa, illat treenikentällä - ja no, toukokuussa vielä lukemassa pääsykokeisiin - enkä voi väittää, että oma kotipiha keppi- ja pienille ohjaustreeneille sekä mökin läheisyys minua kovasti haittaisivat. Lisäksi meillä on suunnitelmissa myös mukavia treenipäiviä, kun pääsemme sekä Vappu Alatalon hyppytekniikkakoulutukseen että Nina Mantereen kuukausittaisiin treeneihin. Kun vielä tokopuolelle saisi jonkin gurun taikomaan taas vähän innostusta, niin johan tässä olisi koko kattaus valmiina! Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että kesän aikana edistymme Hoinan kanssa ainakin agilityssä ihan harppauksin. Katsotaan, miten käy. Maltan tuskin odottaa sitä vaihetta, kun pystyn vihdoin luottamaan yhteiseen tekemiseemme ilman epävarmuutta. Nyt opettelen vielä, miten Horrarilla ajetaan paalupaikalle. ;)


Onko täällä muuten ihmisiä, jotka ovat seuranneet menoamme jo Apinaparkin aikaan?

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Juoksuja ihmisenpyörässä

Maanantaina palasin yliopistolle yli kuukauden loman ja osittaisen työnteon jälkeen. Hirveästi ei olisi tehnyt mieli takaisin kouluun - etenkään kun en alunperin päässyt norjan kurssille, mutta koska en saanut tässä vaiheessa enää muitakaan kursseja valittua, opettaja otti minut vastentahtoisesti ylimääräisenä mukaan. Ihanaa istua eniten odottamillaan tunneilla tuntien itsensä mahdollisimman epätervetulleeksi vaivaksi.

Mitä lähemmäs yhteishaku hiipii, sitä sekavammat tunteeni ovat tulevaisuuden osalta. Jos jatkan ruotsia mutta päädynkin jossakin vaiheessa vaihtamaan koulua, olen nostanut opintotukea "turhiin opintoihin". Toisaalta minne minä hakisin? Välillä tekisi vain mieli tehdä töitä ainakin ne vuoden päivät, mutta tiedän, ettei se olisi kuin väliaikainen ratkaisu. Jossakin vaiheessa minunkin täytyy tietää, mitä haluan. Kunpa vain tässä maailmassa voisi tehdä sitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä.


 


Minulla ei ole Hoinasta tähän mennessä ollut varmaan yhtäkään seisotuskuvaa. Tänään likka kuitenkin pönötti useampaankin kertaan pellolla erinäisissä asennoissa, juuri oikeanlaisessa kulmassa, joten räpsin muutaman. Hoinalla taitaa olla biologinen kello hieman väärässä ajassa, sillä se pudotti kaiken vähänkin turkkinsa juuri pakkasiin mennessä. Nyt se on vielä tavallistakin enemmän slim fit -koira. Enkä voi olla huomauttamatta näissäkin Hoin luontaisesta hännän sijainnista: rennoissa peltoleikeissäkin häntä on lähempänä whippetin kuin bordercollien rotumääritelmän kohtaa hännän asennosta.


Muuten meille kuuluu oikein hyvää. Talvi alkaa vihdoin lupailla vuoden ensimmäistä laskettelupäivää, minun ei tarvitse stressata töidenhausta, sillä saan jatkaa unelmahommiani koko kesän ja lisäksi minua pyydettiin pitämään jatkokurssi viimekesäisestä agilityn tekniikkakurssista Loviisassa. Kun tulin lomilta ja töistä takaisin Turkuun, herra B odotti kotona koko asunto siivottuna, musiikki soimassa ja kynttilät palaen. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin - tuntea, miten kodikas ja rakas kotimme onkaan. Miten hyvä täällä on olla. Minulla on kaikki juuri niin hyvin kuin asiat voivat olla - jos keskityn vain nykyhetkeen ja unohdan sellaisen vähäpätöisen seikan kuin tulevaisuus.



Hoina 4kk ja Hoina 20 kk - sama ilme on tallella, mutta hui,
millainen mummoilme sillä on jälkimmäisessä kuvassa!


Osa on ehkä treenilokin puolelta huomannutkin, että olemme päässeet Hoinan kanssa takaisin kummankin harrastuslajin makuun. Löysin Lempäälän-reissulla tähän asti parhaiten toimivan lelupalkan: kaksi identtistä, sateenkaariväristä kumipalloa sekä lähipalkkaukseen pienen pinkin agilitypatukan. Pallojen kanssa Hoina ei pääse tekemään itselleen tyypillistä hurrikaanirevittelyä, joten ne eivät leluina nostata sen kierroksia liikaa. Toivon todella, että onni on myötä tästä eteenpäin ja saisin harrastaa tuon upean agikoiran kanssa ilman sen suurempia taukoiluja - vaikkakin juoksutauko lankeaa päällemme taas aivan hetkenä minä hyvänsä...

Olen muuten vähitellen korviani myöten täynnä Hoinan juoksuja. Ne ovat niin pitkät, runsaat ja - pahoitteluni seuraavasta - haisevat. Lisäksi niiden takia maksan vähintään 1,5 kuukauden harjoitusmaksut kankkulan kaivoon joka vuosi. Vaikka olen haaveillut Hoinan pennusta, Hoin luonteessa on alkanut ilmetä hieman liian monta kysymysmerkkiä pentusuunnitelmia silmällä pitäen. Toisaalta siinä on taas vähintään tuplamäärä ominaisuuksia, jotka ovat juuri ihannekoirani piirteitä. Vaikka en aivan näillä näppäimillä ole Hoinaa leikkauspöydälle viemässä, minua kiinostaisi tietää, millaisella operaatiolla muita narttukoiria on operoitu ja kuinka pitkiä aikoja leikkauksesta palautumiseen on mennyt. Myös mahdollisista haittavaikutuksista saa mielellään kertoa. Meillä kaikki likat ovat tähän asti saaneet olla juuri niin naisia kuin ovat halunneet, mutta Hoinan kanssa olen ensimmäistä kertaa tosissani harkitsemassa sterilointia. Osaako kukaan kertoa kokemuksista?

perjantai 22. marraskuuta 2013

Tokotentteilyä

Ah, ihana viikonloppu! Pari viime viikkoa ovat olleet kamalan kiireisiä yliopiston osalta, mikä on verottanut aikaa myös Hoinan kanssa oleilulta ja tänne blogiinkin kirjoittelulta. Syksyn projektien deadlinet alkavat kuitenkin olla ohitse, ja minulla alkoi juuri ensimmäinen sellainen viikonloppu, jolloin minun ei tarvitse tehdä koulun eteen mitään. Heti perään seuraa kuitenkin huonompi uutinen: kevään myötä saan sanoa hyvästit perjantaivapaille. On siis nautittava vielä, kun voi!


Iiiiii'm craaaaaazyyyy!


Tuskinpa kukaan on huomannut, mutta päivittelin alkuviikosta koirien sivua Hoinan tulosten osalta. Me kävimme nimittäin viikko sitten Hoinan kanssa Salossa tokokokeessa, josta kotiinviemisiksi lähti kuin lähtikin ykköstulos. :) Olen sanonut alusta asti, että meillä ei ole harrastuksissa mikään kiire kisakentille, enkä ole varma, saanko Hoinaa esimerkiksi ensi vuoden puolella vielä kisakuntoon agilitypuolella. Tokossa meillä on kuitenkin pitkään ollut kaikki muu alokasluokan sisältö hallussa kaunista seuraamista lukuunottamatta, joten päätin pari kuukautta sitten, ettemme jää odottamaan seuraamisen parantumista ja vain sen takia venyttää kokeisiin menoa. Tämän vuoden aikana on nimittäin käynyt harvinaisen selväksi, ettei tuota seuraamista ihan hetkessä saa kuntoon ja että siitä tuskin koskaan saa kympin arvoista. Ei koiran tarvitse minusta olla priimaa kokeisiin mentäessä - riittää, että se osaa liikkeet ja on muuten koevalmis. Henkilökohtaisesti minusta on mukavampi mennä koiran kanssa kokeeseen, kun sinne ei tarvitse lähteä hakemaan varmaa kunniapalkintoa. Silloin onnistumiset tuntuvat paremmilta eikä toistaalta epäonnistuminen ole karvas pettymys. Vaikka tiedän, että moni varmaan ajattelee, mitä ihmettä me teimme tokokokeessa koiran seuraamisen ollessa aivan ala-arvoista, olen ylpeä Hoinasta, sillä en pelkää näyttää akilleen kantapäätämme ja tiesin kuitenkin koko ajan, että ykköstulos olisi aivan mahdollinen.

Valitettavasti olen kuitenkin kuullut, että Hoinan seuraamisasento on johtanut osaltaan juuri siihen, mitä pelkäsinkin ja mitä olen yrittänyt treeniblogissa videoinnilla sekä ongelman seuraamisella ja analysoinnilla ennaltaehkäistä. Jossakin kiertävän jutun mukaan hakatun näköinen asento johtuisi nimenomaan siitä, että olen tehnyt koiralleni jotakin. Tervetuloa vaan seuraamaan treeniblogiamme, tutustumaan treeneihimme ja kertomaan vinkkejä, jos Hoinan työasento niin puhuttaa. Parilla kouluttajallakin on huuli pyöristynyt, kun on nähnyt, millaiseksi kumarakoneeksi Hoina muuttuu kaikessa työssä, oli kyse sitten agilitystä, jumppapalloilusta tai tokosta. Koira oli sellainen jo ensimmäisissä pentuleikkitreeneissään kymmenviikkoisena: vaani, kyyristeli ja halusi tehdä kaiken oikein. Silloin se tosin kavahti pientäkin "oho":a ja kirmasi minusta neljän metrin päähän suostumatta hetkeen tulemaan takaisin. Siitä ei onneksi ole jäänteitä jäljellä kuin se perfektionistiolemus. Jos Hoina huomaa, että jokin ei riitä tai ei ola tarpeeksi hyvä, se ei lamaannu, mutta siitä näkee, että se ottaa hieman painetta. Siksi seuraamisestakin on varmaan tullut meille niin kova kierre.


Emme aio hakea alokasluokasta koulutustunnusta paitsi välttääksemme suurimmat riskit paikallamakuun pilaantumisen takia myös seuraamisten takia. Koska alokasluokassa on kaksi seuraamista, halusin siitä pian eroon, jotta - mikäli saan tehtyä Hoinan seuraamiselle jotakin - seuraamista ei kulutettaisi takaisin surkeaksi pitkäveteisyydellä ja kokeessa toistumisella. Nyt muita avoimen luokan liikkeitä vahvistaessani voin siis jatkaa seuraamisen treenaamista ilman, että minun tarvitsee pelätä koiran puutuvan siihen joka tapauksessa kokeessa. Avoimesta koulutustunnusta voin jo harkita, mutta jos murramme tunnistusnoudon lukon ennen sitä, saatamme myös painella suoraan voittajaan. Seuraavaan kokeeseen ei ole mikään kiire, mutta koska avoimen luokan liikkeistä muutama on jo kisavalmis eikä mikään ole täysin alkeissa, oletan ja toivon pääsevämme treenaamaan voittajan liikkeitä viimeistään ensi kesänä. :) Kevään aikana olisi siis tarkoitus "tenttiä" avoin luokka mallikkaasti!


Catch me if you can! Mona Lisa


Höh, olin aikeissa kirjoittaa tämän merkinnän Hoinan hassuista tavoista, mutta kuinkas kävikään. Se aihe jää siis ensi kertaan! Mukavaa viikonloppua kaikille!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Sunday morning love you, Monday morning love you?

Huomenna alkaa taas koulu. Toisaalta ihan mukavaa, sillä kyllähän siellä kivaakin on. Opetusvapaankin aikana tuli kirjoitettua pari kouluhommaa pois päiväjärjestyksestä, ja kyllä se vaan tuntuu mahtavalta, kun syöttää yliopiston tietokantaan tekstin, jonka palautuspäivämäärään on vielä kaksi ja puoli viikkoa! Aikataulutus ja organisointikyky, siitäs saitte!


Autumn colours in Kurjenrahka


Ihan mukavasti ne ensimmäiset yliopistotentitkin menivät. Vain yksi kaikista kolmesta tosin oli kurssin päätöstentti, joten kahden muun arvosanat voivat vielä muuttua suuntaan tai toiseen: saldona silti 5, 4 ja 4 tässä vaiheessa. Eihän noita tenttejä kyllä oikein yliopistotenteiksi voi siinä mielessä kutsua, että yhtäkään kokonaista kirjaa en ole vielä lukenut. Tehtävät olivat ruotsissa ja saksassa aivan tavallisia kielioppitehtäviä ja fonetiikan huikeasta viiden minuutin - 20 juu/ei-väittämän - tentistä tuskin paljon tarvitsee mainita.

Fonetiikka sai minut kyllä muutenkin viime periodissa sen verran innostuneeksi, että vaikka vuoden päästä vaihtaisinkin vaikka sitten etanoiden tutkijaksi, punnitsen tässä paraikaa mielessäni, lähtisinkö huomenna aamulla pari tuntia aikaisemmin kokeilemaan siitä toistakin kurssia. Se tosin tietäisi neljää viikkotuntia lisää, mutta jos kurssi osoittautuisi mukavaksi, silloin viimeistään lopettaisin minua tähän asti eniten nyppineen saksan sanastokurssin, koska tämä yksi laaja uusi kurssi korvaisi siinä tapauksessa ne kaksi lopettamaani pienempää saksan kurssia. Olen ollut saksan sanastokurssilla kurssilla niin saamaton ja täysin epämotivoitunut, että en tiedä tulisinko edes pääsemään kokeesta läpi - ja sanasto on ollut muutenkin joka kielessä se huonoin osa-alueeni. Vuoden ympäri jatkuvalla kielioppikurssilla saan joka tapauksessa ylläpidettyä saksaakin sen verran kuin on tarvis. En tiedä, kiinnostaako ketään oikeasti lukea yliopistomanailujani, mutta nyt en välitä siitä. Minusta on hauskaa kirjoittaa opiskeluistakin jotakin, jotta sitten mahdollisen aineen tai koulun vaihdon jälkeen minulla on tästäkin elämänvaiheesta jotakin jonnekin taltioituna.


Finnish autumn


Muutoin meillä elellään aivan normaalia arkea. Koska viime viikolla jätimme tanssitunnin välistä, heiluin kompensaatioksi aamulla ensin imurin kanssa foxia ja sitten luutun ja pesuaineiden kanssa valssia, ja hyvin kirposi hiki otsalle siinäkin touhussa. Hoina jatkaa sairaslomaansa silti hirveästi riehuen - minkäs teet, kun koira on reikäpää - mutta pääsee onneksi tiistaina vihdoin fysioterapeutille. Haluan todella kuulla ammattilaisen arvion tämänhetkisestä tilanteesta, sillä minun silmääni Hoina kävelee aivan tasapainoisesti, juoksee paitsi kuin hullu myös suorassa ja on muutenkin aivan oma itsensä. Miten minun olisi siis tarkoitus tietää, koska me olemme taas terveitä?


Sunnuntaiaamun ja -illan sekä huomisen maanantaiaamun kunniaksi minun on vielä pakko jakaa alla oleva video, joka on naurattanut ja soinut päässä meidän taloudessamme koko viikonlopun. Kun tästä tulee uusi hitti - kovasti sitä on nimittäin videon kommenteissa povattu -, me kaikki olemme olleet trendiä edellä! ;) Nauttikaa tai älkää...



torstai 24. lokakuuta 2013

Kuunnellaan sateen ropinaa

Loviisan-loma on ohi ja laumamme on palannut takaisin Turkuun. Fina tosin jäi tällä kertaa kotiin ja nyt saan keskittyä vain yhden koiran huoltajuuteen. Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi olleet Hoinan kanssa kaksistaan - tai onhan meillä täällä tietysti myös herra B! :)



Asetelma on tuttu: järki vs. tunne


Kotona oli ihanaa ja niin oli myös töissä, ja nyt podenkin kotiinpaluumasennusta. Miten musertavalta tuntuukaan palata töistä, jossa olen "kultamuru" ja "pelastava enkeli" ja jota rakastan yli kaiken, takaisin yliopistoon, joka vain ahdistaa ja sekoittaa pääni, vaikka siellä periaatteessa viihdynkin! En väitä, ettenkö minäkin saattaisi haluta takaisin koulunpenkille tehtyäni vuoden tai kahden päivät töitä, mutta välillä mietin, miksen voisi tehdä ja nauttia siitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Nyt opiskelen "kompromissialaa" eli en todellakaan mitään unelma-ainettani mutta jotakin, missä olen hyvä ja mistä saisin takuulla töitä - jos vain vaihtaisin sivuaineeni, saksan, englantiin, voisin olla opettaja, joille ainakin löytyy hommia. Eilisilta meni kuitenkin peittojen alla masennellessa ja niiskuttaessa. Ahdistus ja harmitus vaan veivät kaikki voimat. Nukahdin sitten kielioppaan kainaloon valot päällä ja heräsin, kun mies alkoi panna tietokonetta puhuksiin ja asettua hänkin yöpuulle. Päätä on särkenyt kaksi päivää putkeen, eikä siihen auta Burana, ulkoilu, uni, ei ruoka. Huominen tunnin pituinen aromahieronta ei siis kertakaikkiaan voisi osua parempaan ajankohtaan.






Raappana - Sateen ropinaa


On kotiinpaluu ollut mukavaakin - tai kaikki muuhan siinä on mukavaa, paitsi se opiskelu. Eilen heti kotiin päästyäni tein hieman improvisoiden (resepti merkinnän lopussa) mahtavan makoisan makaronilaatikon odottamaan herra B:n kotiintuloa, ja tänään kävin Hoinan kanssa heti aamusta pitkän kävelylenkin utuisessa Kähärissä. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, miten upeasti Hoina käyttäytyikään hihnassa ainoana koirana: se ei vetänyt, ohitteli muut koirat tuskin luoden niihin silmäystäkään ja pellolla jolkotti käynnissä olleen työkoneen ohi epäluuloisesti mutta rauhassa vapaana kääntyillen säännöllisesti vilkuilemaan, vieläkö seuraan perässä. Tässähän melkein alkaa pitää hihnalenkkeilystä! ;) On tuo löysä hihna vaan luxusta meidän perheessä!

Marraskuu lähestyy vääjäämättä, mutta minua se ei haittaa - arvaatteko miksi? Joulu tulee! Kävimme viime viikonloppuna siskon kanssa jo ensimmäisillä jouluostoksilla ja sain hankittua paitsi kolme lahjaa myös askarteluvälineet joulukortteja varten. Lisäksi olen suunnitellut jo juhlaleipomisiakin. Joulu kestää sitä kauemmin, mitä aikaisemmin sen aloittaa! ;) Ennen joulua on kuitenkin luvassa vielä kolmivuotispäivämmekin, jonka kunniaksi ajattelimme piilottaa ihka ensimmäisen geokätkömme. Kätkön suunnittelu on vielä alkuvaiheessa, mutta piilosta tulee takuulla persoonallinen ja pidämme huolen siitä, että siihen tulee myös ripaus tarinaamme. :) Paikkavaihtoehtojakin on jo muutama!



Vielä paketissaan odottavia ja jo ennenaikaisesti käyttöönotettuja joululahjoja...


Makaronilaatikko

400g / 6 dl makaronia
3,5 dl soijarouhetta tai paketti jauhelihaa
1 sipuli
loraus ruokakermaa
1 dl maitoa
1 muna
muutama juustoviipale
korppujauhoja
suolaa
muutama ripaus paprikajauhetta
muutama ripaus oreganoa
muutama ripaus timjamia
ripaus valkosipulijauhetta
ripaus mustapippuria
puolikas kasvis- tai muu liemikuutio

Samalla kun keität makaronit kattilassa, keitä pannulla soijarouhe n. 2-3 desilitrassa vettä ja lisää joukkoon puolikas liemikuutio sekä silputtu sipuli. Jatka keittämistä, kunnes vesi on haihtunut ja sen jälkeen jatka vielä hetki pannulla paistamista ja lisää haluamasi mausteet. Itse käytin listalla olleita suolaa, paprikaa, oreganoa, timjamia, valkosipulijauhetta, pippuria ja liemikuutiota. Jos käytät jauhelihaa, jätä keittovaihe pois ja vain paista ja mausta liha ja sipulisilppu pannulla.

Kun makaronit ovat valmiit, valuta niistä loput vedet lävikössä. Voitele vuoka ja lisää siihen makaroni- ja soijarouhemäärän puoliväliin saakka makaronia ja soijarouhetta kumpaakin aina pieni kerros kerrallaan. Puolivälin saavutettuasi höylää viimeisimmän kerroksen päälle yksi ohut kerros juustoa ja jatka sitten taas kerros kerrokselta soijalla ja makaroneilla, kunnes ne loppuvat. Sen jälkeen lorauta koko vuoallisen päälle loraus ruokakermaa. Lopuksi riko muna lasiin, lisää joukkoon maito ja sekoita. Sitten kaada nesteseos pikkuhiljaa koko vuoallisen päälle. Lopuksi sirottele korppujauhoja päällimmäisen kerroksen pintaan ja paista reilu puoli tuntia 175-200 asteessa. Kun paistoaika on kulunut, syö niin paljon kuin napa vetää! :)

torstai 10. lokakuuta 2013

Syyssairauksia

Syyskuume on iskenyt - tai oikeammin kuumeet, mikäli sitä sanaa voi käyttää monikossa. Kuumeilen vähän kaikesta. On matkakuume lämpimään ja matkakuume kylmään Lappiin, matkakuume patikoimaan ja matkakuume palmujen alle löhöilemään. Lämpömittarin asteet nousevat myös kisoille ja seuraavalle roadtripille sekä mökkiviikonlopulle. Lisäksi ehdin kuumeilla aromahieronnasta ja lisätreenimahdollisuudesta Hoinan kanssa, mutta ne asiat ovat jo hoidossa! Tilasin nimittäin hyppyesteen, josta muokata helposti mukana kannettava tokohyppy, varasin itselleni tenttiviikkojen jälkeisen hemmotteluhetken ja ilmoitin Hoinan keppitehokurssille.


Morning sunshine


Meillä oli eilen ensimmäinen kerta paritanssikurssilla, ja täytyy sanoa, että kylläpä oli kivaa ja paljon porukkaa! Herra B:kin hihkui kotimatkalla, miten hauskaa tunnilla oli ja miten mahtava idea moiselle kurssille osallistuminen oli. Eihän siinä voinut itsekään kuin hymyillä. Ensimmäisellä kerralla nollatasosta viimeiseen sujuvaan tuijottelutanssiin, jossa rytmi tuli jo muualta kuin aivonystyröistä eikä varpaille astuttu enää kovin monta kertaa - aika hyvin, sanoisin! Lopputunnista pystyi jo vain nauttimaan musiikista ajattelematta yhtikäs mitään.


Sitten kevyesti vali vali -osastolle: Minulla on jo pitkään ollut sellainen olo, että tässä minun blogijärjestelyssäni on jotakin pielessä. Kahden blogin ylläpitäminen on tuntunut toimivalta, mutta jotenkin kummastakin tuntuu puuttuvan se pieni loppusilaus. Ajattelin kauan, että olkoon, itsellenihän minä vain kirjoitan, mutten pysty huijaamaan itseäni. Kyllä se vähän kirpaisee, että parillasadalla päiväkävijällä suurin osa merkinnöistä jää kokonaan kommentitta. Tai sitten tulen vain epänormaalin iloiseksi aina yhdenkin uuden kommentin huomatessani! Nyt pyytäisinkin kaikkia tämän merkinnän lukeneita sanomaan, mikä meidän blogissamme tai blogeissamme on hyvää ja mikä puolestaan ei oikein iske tai toimi. Mikä se on se pieni loppusilaus, joka jää uupumaan? Tunnen, että jotakin puuttuu, että blogini ei ole täysin sellainen kuin haluaisin, mutta en keksi itse ratkaisua. Syytän kuitenkin sitä ikuista ristiriitaa sekä itseni että lukijakunnan näkökulmasta: kirjoittaako koirista vai itsestäni?




Tai istuako luennolla itseä vai koiratreenejä varten?


Toisaalta ristiriita koirien ja itseni välillä hallitsee ihan arkeakin. Yleensä onnistun tasapainottelussa melko hyvin, mutta sitten tulee näitä mustia hetkiä, kun äly pimenee ja sitä päättää lähteä kasvattajalle luustokuvauksen ohessa koko viikonlopuksi kylään ja treenailemaan, vaikka heti maanantaina edessä on kaksi tenttiä ja keskiviikkona kolmas. Eikä harmita tai kaduta yhtään! Viikonlopun lisäksi odotan myös ensi loppuviikkoa, kun lähden pienelle kotilomalle ja pääsen samalla viettämään tyttöjen viikonloppua Roosan ja Pennin kanssa treenaillen, pitkästä aikaa samoihin treeneihin vanhojen treenikavereiden kanssa ja vihdoinkin taas töihin!

torstai 19. syyskuuta 2013

Yliopiston hyvät puolet osa I

Tämä päämajani Fennicum on siitä kätevä minunlaisilleni väärään kerrokseen eksyneille, että aina voi vaania alemman kerroksen väkeä. Minulla onkin tuuria, sillä mitäpä muutakaan alapuolellamme opiskeltaisiinkaan kuin unkaria! ♥


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Aivopirtelöä

Nyt, kun irvokas otsikko on herättänyt sopivan mielikuvan päähänne, sanon pari sanaa opiskeluistani. Minulla on siis takanani jo kaksi viikkoa täyttä opiskelua pohjoismaisten kielten laitoksella ja jokaista syksyn kurssia on päässyt makustelemaan vähintään kahdesti. Ruotsi sujuu ihan kelvollisesti ja sen opiskelu maistuu kiitettävästi, mutta kieltenopiskelun aiheuttamilta traumoilta en todellakaan ole välttynyt.


Vaikka ymmärrän ruotsia erinomaisesti ja kirjoitankin sitä melko sujuvasti, puhepuoli ei minulla ole vain lapsenkengissä vaan täysin paljasjaloin. Välillä olen tosin yllättynyt, miten joku suunnittelematonkin fraasi vain lurpsahti suusta koko luokan kuultaville, mutta useammin olen kyllä naurattanut ainakin itseäni melko huolella. Esiteltyäni vierustoverini koiran, "som också jag har", tajusin, että sellainen pieni etuliite kuin lik- jäi lauseen alusta puuttumaan. Ei sillä: yksi uusi, yhteisomistuskoira kelpaisi kyllä! :D Sitten oli se toinen kerta, kun olin puoli minuuttia vakuutellut itselleni osaavani lausua vastaussanan oikein ja rohkenin vihdoin nostamaan käteni. Sain vastausvuoron, vastasin oikein - ja mitä tapahtui? Minua läimäistiin lisäkysymyksellä! "Kan du förklara vad som ordet betyder?" Juu tuota ett ögonblick bara! Näiden lisäksi minun ei varmaan tarvitse edes mainita niitä lukemattomia kertoja, kun ruotsin 'mutta' keskellä lausetta tulikin englanniksi tai kotona joku vastaus ukkelille englannin sijaan sujuvalla ruotsin kielellä. Odottakaahan, kun sekoitan mukaan vielä saksaakin!


Shake it baby !

Finan aivopirtelöresepti - kas näin, ja jokainen aivosolu ja kieli on varmasti solmussa.


Niin tosiaan ja sitten on se hyytävän hytisyttävä saksa. Tuntuu, että jokaikinen tunti on yksi selviytymistarina ja olo tunnin jälkeen on kuin puoli päivää päähän paukutetulla naulalla. Opettajat ovat kahdella kolmesta kurssista natiiveja, ja lausuvat täydellisellä ääntämyksellään niin, että puoli sanaa on jo nielaistu ennen kuin minä ehdin edes arvuutella sen alkuosaa. Hauskan kuuloistahan saksa on, mutta mitä iloa hauskuudesta on, jos ei ymmärrä yhtikäs mitään? Tilannetta ei helpota myöskään se tosiasia, että kurssitoverit ovat jo huomattavasti edistyneempiä nieleskelijöitä. Välillä tekisi ihan vain opettajan innostuneen hymyn takia heittää ilmoille jotakin lennokasta kohdekielellä, mutta minkäs teet. Joka tunnin jälkeen täytyy jaksaa lohdutella ja mielikuvitushalailla itseään, että voi taas mennä ensi kerralla miettimään, kuka väittikään minun osaavan saksaa. Vaikka olin lukiossakin kyseisessä aineessa aina hyvä (ja nyt mietin, miten ihmeessä), se tökki jo silloin - kuka siis käski valitsemaan sen sivuaineeksi? Kai minulla vain meni muuan keltainen neste päähän, kun sain sivuaineoikeuden suoraan pääsykokeella: muuta selitystä en keksi. Tai sitten en vain taas osannut sanoa ei tarpeeksi ajoissa.


Miniature world

Saanko minäkin vain kömpiä kotiloon ja roikkua huoletonna heinänkorressa?


Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin nähnyt vähän valoa tunnelin päässä. Ainakin kaikille kieltenopiskelijoille pakolliset fonetiikan luennot ovat tähän mennessä olleet mielenkiintoisia ja jopa jotakin sellaista, mitä kielipääaineeseen voisi yhdistää. Mutta mitä muuta tämän yhdistelmän lisäksi sitten ottaisi, jotta voisi haaveilla saavansa joskus töitäkin? Unkarinhan ottaisin pääaineeksi asti heti, ellei sellaista pikku asiaa kuin tulevaisuus tarvitsisi ottaa huomioon. Ehkä jossain tarvitaan unkarin ja pohjoismaisten kielten asiantuntijaa - kuka tietää - joka osaa selittää, miten äänteitä muodostetaan vaikkapa uvulaarisella alueella? (Jep, sinne meni viimeinenkin lukija!) Taitaa olla parempi, että menen selvittämään päätäni unten maille - ellen kuole tai melkein kuole siellä tänäänkin. Viime yönä herättelin nimittäin itseäni junaturman nokisten uhrien joukosta savupilvien keskeltä - ja ihme kyllä heräsin! Ps. Uneni kuultuaan äidin ensikysymys oli, olenko katsonut Salattuja elämiä. - Ainoastaan maanantain jakson...


Sleeping...beauty?

Whaat? Herääminen on so last season.

perjantai 30. elokuuta 2013

Ensimmäisen viikon jälkeen


Det här ska vara mitt nya hem tillsvidare.


Ensimmäinen viikko Turussa on jo takanapäin. Tuntuu ihan hyvältä. Jostain syystä koulupäivät eivät ole jännittäneet yhtään - ei edes ensimmäinen päivä, vaikka ihan kaikki oli uutta. Kai minä olen vihdoin alkanut oppia, että olen oma itseni enkä muuksi muutu. Mitäpä sitä yhtä uutta koulua ja ensi alkuun pariakymmentä uutta ihmistä jännittämään.


Varsinainen koulu ei ole vielä alkanut, mutta muutamia huomioita olen jo pystynyt uudesta tilanteesta tekemään. Ensinnäkin koirat näyttävät viihtyvän oikein hyvin keskenään pienemmässäkin kämpässä, enkä kyllä raaski lähettää Finaa kotiin. Ne ovat kuin yö ja päivä, mutta jakavat silti saman pedin ja intoutuvat välillä leikkimäänkin. Olen haalinut kaikenlaista koiraohjelmaa tässä tarjonnan huumassa, vaikka toisinaan menot ovat sattuneet päällekkäin kouluporukan illanistujaistenkin kanssa. On vaan niin ihanaa touhuta nassikoiden kanssa!

Toiseksi olen pyöräillyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin koko viime vuonna. Päivässä pelkästään koulumatkasta tulee vähintään 5 km ellen sotke päivän päätteeksi vielä jonnekin muualle. Pyörällä pääsee kamalan nopeasti ja helposti minne vain. Yksi hyvä puoli fillaroimisessa on myös se, ettei Toyota menetä tienvarsipaikkaansa. Kun sillä uskaltaa jonnekin lähteä, saa aina rukoilla kaikkia maailman henkiolentoja, että puistotiellä olisi pienen valkoisen auton mentävä kolo. Mietin siis vähintään kolme kertaa, ennen kuin liikun autolla minnekään. Ei liene huono asia - lompakko saa pitää vatsansa ja minä puolestaan pääsen omastani eroon. Muhaha!



Kymmenen kiloa perunaa omalta palstalta ja kokonaan poikakaverin kasvateista valmistettu ateria!


Itse koulun alkaminen stressaa minua kyllä aivan kiitettävästi - ainakin, jos stressi on yhtään verrannollinen tällä viikolla näkemieni painajaisten määrään. On ehkä vähän aikaista avata suunsa jo ennen kuin on yhtäkään oppituntia puuduttanut takapuoltaan, mutta minusta tuntuu jo nyt, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. Jos ensivaikutelmani pitää paikkansa vielä vuoden päästä, minulla on jo alustavaa varasuunnitelmaa aivojeni perukoilla. Ainakin tämän vuoden opiskelen ruotsia ja saksaa, eikä niihin laitetty työpanos takuulla mene hukkaan, vaikka jotain muuta päättäisinkin myöhemmin. Porukkamme on ainakin avoin ja todella mukava! Aika kuluu nopeasti ja on helppoa ja hauskaa jutella melkein mistä vain. Siitä on kyllä kiittäminen loistavia tuutoreitamme!


Kodissa ei kovin suurta muutosta ole vielä tapahtunut edellisen postaukseni jälkeen. Sohvaa odottelemme yhä ja mikäli liikkeestä ei tänään oteta minuun yhteyttä, soitan sinne heti maanantaina. Ehkä me se jouluksi saadaan. :) Yövieraita olisi kyllä jo mukava majoittaa... Nyt olemme lähinnä siivoilleet paikkoja ja ostelleet puuttuvia asioita, kuten esimerkiksi valaisimia. Lisäksi vapaa-aika on kulunut paitsi koira- ja koulutouhuihin myös poikakaverin edellisestä asunnosta hävitettyjen tavaroiden metsästämiseen. Uusi, mielestämme alunperin niin kovin mukava kämppis poikakaverin vielä tämän kuun vuokraamassa solussa oli lomamme aikana järjestänyt asunnontarjoajan "siivoamaan" mieheni tavaroita, vaikka hän tiesi meidän tulevan hakemaan ne lomareissumme jälkeen ja aiemmissa keskusteluissa kaikki sopi aivan mainiosti. Kenelläkään ei tietysti olisi ollut mitään oikeutta hävittää vuokralaisen tavaroita toisen pyynnöstä, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. Tavarat ovat jo kaatopaikalla tai jossakin muualla saavuttamattomissa, mutta korvausten ruinaamisessa on tuhlautunut jo useampi tunti - toistaiseksi tuloksetta. Onneksi meillä ei ole muuta tekemistä! Toivottavasti en törmää tyyppiin yliopistolla ihan heti - kerran kävin jo iloisesti juttelemassa, kun en vielä tästä sattumuksesta tiennyt, piru vie! - koska en todellakaan tiedä, mitä sanoa ihmiselle, joka sanoo yhtä ja tekee toista.