sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Jouluintoilua



Wau! Luulin olevani joulujärjestelyissä myöhässä aikaisempiin vuosiin verraten, mutta tänä viikonloppuna olenkin vahingossa kirinyt kaiken kiinni, ja uskon, että olen silti aikaisemmin liikenteessä kuin kukaan muu. Minusta joulua on vaan niin mukavaa tehdä hyvissä ajoin, koska jokainen tietää, miten nopeasti se varsinainen juhla on sitten ohi.




Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut tai tehnyt mitään sisustukseen liittyvää, joten vieroitusoireet kasvoivat ylitsepääsemättömän suuriksi. Samalla kun koristelin kotia joulua varten, innostuin vähän muuttelemaan järjestystä huushollissamme, ja nyt meillä on ikään kuin erillinen pieni olohuonekin! Halusin kokeilla, tekeekö sohva tilanjakajana keittiö-olohuoneesta ahtaan, mutta ihan tyytyväisiä olemme kumpikin lopputulokseen. Tuonne nurkkaan, pienten, ruskeiden lipastojen päälle olisi tarkoitus vihdoin tuoda televisio ja kenties Wii:kin kotoa, sillä en ole nähnyt kenekään pelaavan sillä siellä. Lisäksi tällaisella järjestelyllä Hoinan petikin mahtuu muuallekin kuin ruokapöydän alle, mutta silti likka vaan hakeutuu sinne - kovalle lattialle nukkumaan.




Toivottavasti tätä merkintää ei lue - ainakaan näin pitkälle - kukaan jouluvihainen, sillä nyt viimeistään joltakulta sellaiselta palaisi käämi: eiliseltä Ideaparkin-reissulta löysin vieläpä kaikki loput joululahjat, eli nyt voimme aivan rauhassa nautiskella joulun odotuksesta heti joulukuun alusta alkaen. En ymmärrä, miten joulun tulosta voi ylipäätään ottaa stressiä, kun lahjojakin on aikaa miettiä 365 päivää! Tämä tyttö istui eilen puoleen yöhön tonttujen apulaisena paketoimassa kaikkea ihanaa kääreisiin. Ainoastaan kuusipuu enää puuttuu, kun en tajunnut ottaa sitä - monivuotista muovikuustamme - mukaani viikko sitten Helsingin kämpässä käydessäni. Puunkin aion kyllä vaikka väkisin vielä saada parvekkeelle loistamaan valoineen ja muine koristeineen ennen loman alkua! Nyt minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ripustaa kuusenkoristeet seinälle, ja niinpä sohvannurkasta tuli pieni tähtitaivas. :) Mitenkäs muilla jouluvalmistelut edistyvät vai oletteko aloittaneetkaan? Eihän vaan kukaan ole ottanut mitään stressiä asiasta, sillä paniikki ei todellakaan kuulu joulunaikaan!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Tokotentteilyä

Ah, ihana viikonloppu! Pari viime viikkoa ovat olleet kamalan kiireisiä yliopiston osalta, mikä on verottanut aikaa myös Hoinan kanssa oleilulta ja tänne blogiinkin kirjoittelulta. Syksyn projektien deadlinet alkavat kuitenkin olla ohitse, ja minulla alkoi juuri ensimmäinen sellainen viikonloppu, jolloin minun ei tarvitse tehdä koulun eteen mitään. Heti perään seuraa kuitenkin huonompi uutinen: kevään myötä saan sanoa hyvästit perjantaivapaille. On siis nautittava vielä, kun voi!


Iiiiii'm craaaaaazyyyy!


Tuskinpa kukaan on huomannut, mutta päivittelin alkuviikosta koirien sivua Hoinan tulosten osalta. Me kävimme nimittäin viikko sitten Hoinan kanssa Salossa tokokokeessa, josta kotiinviemisiksi lähti kuin lähtikin ykköstulos. :) Olen sanonut alusta asti, että meillä ei ole harrastuksissa mikään kiire kisakentille, enkä ole varma, saanko Hoinaa esimerkiksi ensi vuoden puolella vielä kisakuntoon agilitypuolella. Tokossa meillä on kuitenkin pitkään ollut kaikki muu alokasluokan sisältö hallussa kaunista seuraamista lukuunottamatta, joten päätin pari kuukautta sitten, ettemme jää odottamaan seuraamisen parantumista ja vain sen takia venyttää kokeisiin menoa. Tämän vuoden aikana on nimittäin käynyt harvinaisen selväksi, ettei tuota seuraamista ihan hetkessä saa kuntoon ja että siitä tuskin koskaan saa kympin arvoista. Ei koiran tarvitse minusta olla priimaa kokeisiin mentäessä - riittää, että se osaa liikkeet ja on muuten koevalmis. Henkilökohtaisesti minusta on mukavampi mennä koiran kanssa kokeeseen, kun sinne ei tarvitse lähteä hakemaan varmaa kunniapalkintoa. Silloin onnistumiset tuntuvat paremmilta eikä toistaalta epäonnistuminen ole karvas pettymys. Vaikka tiedän, että moni varmaan ajattelee, mitä ihmettä me teimme tokokokeessa koiran seuraamisen ollessa aivan ala-arvoista, olen ylpeä Hoinasta, sillä en pelkää näyttää akilleen kantapäätämme ja tiesin kuitenkin koko ajan, että ykköstulos olisi aivan mahdollinen.

Valitettavasti olen kuitenkin kuullut, että Hoinan seuraamisasento on johtanut osaltaan juuri siihen, mitä pelkäsinkin ja mitä olen yrittänyt treeniblogissa videoinnilla sekä ongelman seuraamisella ja analysoinnilla ennaltaehkäistä. Jossakin kiertävän jutun mukaan hakatun näköinen asento johtuisi nimenomaan siitä, että olen tehnyt koiralleni jotakin. Tervetuloa vaan seuraamaan treeniblogiamme, tutustumaan treeneihimme ja kertomaan vinkkejä, jos Hoinan työasento niin puhuttaa. Parilla kouluttajallakin on huuli pyöristynyt, kun on nähnyt, millaiseksi kumarakoneeksi Hoina muuttuu kaikessa työssä, oli kyse sitten agilitystä, jumppapalloilusta tai tokosta. Koira oli sellainen jo ensimmäisissä pentuleikkitreeneissään kymmenviikkoisena: vaani, kyyristeli ja halusi tehdä kaiken oikein. Silloin se tosin kavahti pientäkin "oho":a ja kirmasi minusta neljän metrin päähän suostumatta hetkeen tulemaan takaisin. Siitä ei onneksi ole jäänteitä jäljellä kuin se perfektionistiolemus. Jos Hoina huomaa, että jokin ei riitä tai ei ola tarpeeksi hyvä, se ei lamaannu, mutta siitä näkee, että se ottaa hieman painetta. Siksi seuraamisestakin on varmaan tullut meille niin kova kierre.


Emme aio hakea alokasluokasta koulutustunnusta paitsi välttääksemme suurimmat riskit paikallamakuun pilaantumisen takia myös seuraamisten takia. Koska alokasluokassa on kaksi seuraamista, halusin siitä pian eroon, jotta - mikäli saan tehtyä Hoinan seuraamiselle jotakin - seuraamista ei kulutettaisi takaisin surkeaksi pitkäveteisyydellä ja kokeessa toistumisella. Nyt muita avoimen luokan liikkeitä vahvistaessani voin siis jatkaa seuraamisen treenaamista ilman, että minun tarvitsee pelätä koiran puutuvan siihen joka tapauksessa kokeessa. Avoimesta koulutustunnusta voin jo harkita, mutta jos murramme tunnistusnoudon lukon ennen sitä, saatamme myös painella suoraan voittajaan. Seuraavaan kokeeseen ei ole mikään kiire, mutta koska avoimen luokan liikkeistä muutama on jo kisavalmis eikä mikään ole täysin alkeissa, oletan ja toivon pääsevämme treenaamaan voittajan liikkeitä viimeistään ensi kesänä. :) Kevään aikana olisi siis tarkoitus "tenttiä" avoin luokka mallikkaasti!


Catch me if you can! Mona Lisa


Höh, olin aikeissa kirjoittaa tämän merkinnän Hoinan hassuista tavoista, mutta kuinkas kävikään. Se aihe jää siis ensi kertaan! Mukavaa viikonloppua kaikille!

torstai 21. marraskuuta 2013

Mysteerimuruja

Tällä kertaa luvassa on vain pikapostaus - niin kiirettä on pitänyt. Siis niin kiirettä, että on tällaisiakin ehtinyt väsäillä! Arvatkaapas, mitä alla olevassa kuvassa on valmistumassa! Vähintään yksi arvaus on pakko tehdä mielessään, ennen kuin saa jatkaa eteenpäin. :) Jahka olet arvannut, rullaa alemmas, mutta hitaasti. Luvassa on vihjeitä!




Viiden pisteen vihje: kuvassa on paperia.
Neljän pisteen vihje: paperi on tahallaan rypytetty.
Kolmen pisteen vihje: paperilipuskoita oli yhteensä kaksitoista.
Kahden pisteen vihje: puuha liittyy jouluun.
Yhden pisteen vihje: seuraavaksi käytettiin kynää ja juuttinarua!

Montako pistettä pärähti?





En todellakaan ole mikään Tauno Taiteilija, mutta tänään aivoissani tapahtui jotakin. Surffailtuani sisustusblogeissa ja -putiikkien nettisivuilla koko ruotsin kielioppitunnin, bussimatkan kotiin ja vielä ensimmäisen tunnin kotonakin, sain inspiraation idun, ja ryhdyin samantien tuumasta toimeen. Männäviikon Vain elämää -jaksoa katsellessa paperitollojen ruttaaminen oli ihan rentouttavaa kouluviikon jälkeen, eikä lopputuloskaan ole hullumpi! Making of -osiosta voidaankin sitten hyssytellä, sillä eihän kaikkien tarvitse tietää, että näin vaativa työ vaati yksien housujen repeämisen haaroista... Nyt vain joulua itseään odottelemaan. :)

torstai 7. marraskuuta 2013

Ei kahta ilman kolmatta!



Aina silloin tällöin mieleeni nopeasti pulpahtaneen ja aina myös yhtä äkkiä unohtuneen idean toteuttamiseen ei lopulta mennyt kuin kaksi iltaa. Siihen vaadittiin vain yksi keskustelu päivällispöydän ääressä ja innostuksen sysäys. Nyt meillä on myös ruokablogi!

Älkää kuitenkaan heti karatko, sillä vaikka itsekin olen sitä mieltä, että ruoka- ja reseptiblogit ovat kuolettavan tylsiä, tämän vilkaisemista suosittelen silti. Kyseessä ei siis ole vain minun vaan myös nepalilaisen poikaystäväni - nykyisin avomieheni - blogi, jossa tulemme kumpikin jakamaan omia ja yhteisiä reseptejämme - vieläpä sekä suomeksi että englanniksi, kun kerran tuttuja löytyy kummallakin kielellä! :)

Minulta on varsinkin kuluvan syksyn aikana kysytty useaan kertaan reseptiä johonkin tekemäämme ruokaan - useimmiten kuitenkin avomieheni keitoksiin niiden eksoottisuuden takia. Me kumpikin rakastamme ruuanlaittoa, mutta tekemämme ruuat ovat hyvin erilaisia. Pääpaino kummallakin on kuitenkin kasvis- ja kalaruuissa, joihin minäkin olen ottanut vaikutteita aasialaisesta keittiöstä. Jos moinen sapuska siis yhtään herättelee makuhermoja, liittykää ihmeessä seuraajiksi! Tässä vaiheessa ainoa reseptimme (jei, ja se on minun ikioma improvisaationi!) opastaa haukifileen ja paistovihannesten valmistuksessa, mutta koska meillä on täällä Hapsutassu.comin puolella jo ennestään ihana lukijakaarti, voin paljastaa teille seuraavan aiheen: nimittäin opiskelijabudjettiin sopivat sushit! :) Olemme itsekin opiskelijoita, joten vaikka ateriamme monen näkkileipä- ja nuudeliruokavalion rinnalla saattavat kuulostaa hulppeilta, annan ohessa aina vinkkejä siitä, miten "hienompaakin" ruokaa voi tehdä halvemmalla. Tervetuloa! :-)

http://lovecurryandotherspices.blogspot.fi


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Perhesiteitä

Kun tässä taannoin marmatin blogiepätoivoani, sain eräältä lukijalta ehdotuksen, että kirjoittaisin siitä, miten meillä koirat ovat tulleet toimeen keskenään. Ensin ajattelin, etten saisi aiheesta kokonaista kirjoitusta kasaan, mutta odotahan - ehkä sittenkin. Mietin vain, miten kaukaa aloittaisin. Taidan aloittaa aika kaukaa - jo siitäkin syystä, että kaikki eivät ehkä ole lukeneet kuulumisiamme siitä saakka, kun kotisivujeni nimi oli My Lovely Pets ja niiden ainoassa roolissa oli maailman oudoin kissa - siitä kun kopioin jonkun toisen kymmenvuotiaan MySpace-sivulta pari animaatiota (jotka eivät tasan olleet hänenkään tekemiään), sain häneltä vihaisen viestin ja pelkäsin poliisien tulevan yöllä hakemaan minut pois kotoa. Kauheaa, nyt repesin kyllä itselleni aika totaalisesti! :D




Aloitan siis aivan koiranomistajuuteni alusta. Ensinnäkin Sara ei olisi koskaan tullut meille, jos se olisi tullut toimeen puolisiskonsa kanssa. Sen edellinen omistaja ja nykyinen ystäväni joutui aikanaan tekemään suuren päätöksen ja luopumaan nuoresta koirastaan. Parin vuoden päästä siitä nelivuotias Sara muutti meille. Vuoden päästä tästä meille muutti myös Saran lapsi Fina. Äiti ja tytär eivät koskaan tapelleet, paitsi silloin, kun Sara keräsi itselleen perheen muidenkin koirien luut. Ne olivat kuten äiti ja tytär tapaavat olla, yleensä lähekkäin mutta välillä myös aivan itsekseen. Fina eli elämänsä viisi ensimmäistä vuotta aina Sara-äidin seurassa. Siksi äidin poismeno viime jouluaattona oli Finskille kova paikka ja Fina potee silloin tällöin eroahdistusta täysin yksin jäädessään.




Rilla sekoitti pakkaa hassusti tullessaan meille loppuvuodesta 2008. Vaikka Saran suhteen olimme jännittäneet paljon sen taustan vuoksi, mummo hyväksyi pienen BC:n kainaloonsa nukkumaan jo ensimmäisellä viikolla. Vasta vuoden ikäinen Fina sai olla Rillan mielestä väsymätön leikkitäti ja useimmiten -kalukin. Rillaa etsiskellessäni vastaan tuli myös sellaisia kasvattajia, jotka eivät halunneet antaa pentua kotiin, jossa oli ennestään niinkin nuori koira kuin Fina oli. Kaksi cavalieria eivät kuitenkaan välittäneet tuon taivaallista - jos ei pientä ähinää ja puhinaa lasketa - siinäkään vaiheessa, kun puolet isompi, täysikokoinen bordercollie kävi häikäilemättömästi niiden päälle nojatuoliin makaamaan. Siinä ne notkuivat kaikki kolme kuin cheerleaderit pyramidissaan.




Sitten Rillan sairaus alkoi oireilla - mitä me emme tietenkään siinä vaiheessa vielä ymmärtäneet tulkita oikein. Vaikka Rilla oli heti alkuun kohonnut luonnollisesti ilman mitään kahinoita Finan yläpuolelle laumahierarkiassa, yhtäkkiä tappelut sen ja Finan välillä olivat arkipäivää. Saralle Rilla ei koskaan uskaltanut sanoa yhtäkään poikittaista sanaa vaan nuoli tämän hampaatkin luimistellen ja palvoen ja leikki tämän kanssa villiä hippaa ulkona. Sen sijaan Finaa kohtaan jäykistelystä seurasi hullu hyökkäys ja tapporavistukset, yritit sitten mennä väliin ennen iskua tai et.

Ihme kyllä Finaa ei tarvinnut koskaan paikkailla. Rilla oli yhteenotoissa poikkeuksetta hyökkääjä - Fina ei edes provosoinut. Rilla lähti tietysti aina karvat pöllyten ja lentäen vessaan jäähylle. Ei minulle tullut mieleenkään miettiä, että sillä hullunkiilto silmissä purevalla koiralla saattoi olla jokin paikka kipeänä. Pidimme nuoria erillään ja mietimme, miten jatkamme eteenpäin, kun tappelut yhtäkkiä lakkasivat. Koirakasat nojatuolissa tekivät comebackin, ja olimme taas yhtä iloista laumaa. Välissä Rilla sai diagnoosinsa ja sitten aggressiivisuus palasi. Silmät aukesivat. Ei Rilla vihannutkaan Finaa.




Moni jo tietääkin, että tuon viimeisen havainnon jälkeen Rilla ei kauan elänyt. Sen jäljiltä, mitä Rillan kanssa tapahtui, Fina kuitenkin oppi pitämään puoliaan ja saattoi jopa hyökätä puolustamaan luutaan, kun Sara yritti tottuneesti poimia sen suoraan toisen suusta pois. Jollakin kieroutuneella tavalla olen asiasta hyvilläni. Nössöön, elämän lujaa päätä potkimaan koiraan tuli sisua.

Parin vuoden päästä taloon asteli viimeisin sisäänmuuttaja, Hoina. Tähän tarinan voisi oikeastaan lopettaakin. Hoinalla ei ole ollut Saran tai Finan aseman suhteen nokankoputtamista missään vaiheessa. Pikemminkin Saran kuoleman jälkeen Hoinasta tuli Finalle eräänlainen keinoemo. Hoina ja Fina piittaavat toisistaan todella vähän - kumpikin elelee tahollaan vaikka samassa tilassa olisivatkin. Jonkinlainen tukiside niiden välillä kuitenkin täytyy olla. Tiedättehän, sellainen kun kaksi toisistaan piittaamatonta käpertyy yön pimeinä tunteina samalle pedille niin, että peput koskevat toisiinsa. Tai sellainen kun tylsänä päivänä kumpikin luikertelee selällään samalla matolla ja koirat päätyvät puolivahingossa halailuun, jonka päätteeksi toinen pesee toisen naaman. Arvaatteko, kuka on se, joka toisen iltapesuista huolehtii?



lauantai 2. marraskuuta 2013

Fiilistelyä

Cathedral park



Viikonloppuna saa vihdoin heittää viikon kiireet eteisen perimmäiseen nurkkaan ja pölyjä pyyhkiessä vetäistä aikaiset aamut niiden mukana. Viikonloppuna fiilistellään upeaa syksyä ja saunotaan tervan tuoksussa, laitetaan muutama kynttilä palamaan ja pyöräytetään Philipsin sisään lempilevy soimaan. Elämä on laiffii ja syksy kaunis vuodenaika - myös täällä Turussa!


The struggle of life

Face on the wall Turku Cathedral

Gentle wind

perjantai 1. marraskuuta 2013

Terapian tarpeessa

Wet lips


Tiistaina kävin elämäni ensimmäistä kertaa eläinfysioterapeutin vastaanotolla. Tarkoitushan oli alunperin mennä tarkastuttamaan Hoina muuten vain ja hakea tuntumaa säännölliseen ennalta ehkäisevään kropan huoltoon, mutta kuten ehkä muistatte minun maininneen, Hoinalla löydettiin vahingossa oletettu nivelsidevamma muutama viikko sitten. Lähdimme siis fyssarikäynnille aivan oikean terapian tarpeessa.


Nostalgic Chasing moles


Käynti oli todella mielenkiintoinen! Yllätyin siitä, miten pienessä roolissa terapian aikana sitä sai itse olla. Terapeutti otti nimittäin alkuun Hoinan kanssa muutamia harjoitteita, joiden avulla hän arvioi koiran kuntoa ja löysikin heti pari ongelmakohtaa. Pinnaharjoitteessa, jossa Hoinan piti astua noin 10 cm korkuisen riman yli jalka kerrallaan, huomasimme, että toiseen suuntaan Hoina mieluummin hyppäsi riman yli. Samaten kahdeksikon muodossa samaa harjoitetta käyttäessään terapeutti huomautti, että toiseen suuntaan kahdeksikon lenkki oli huomattavasti suurempi. Kun hän sitten alkoi käsitellä Hoinan kroppaa, se osoittautui yllättävän kipeäksi. Toiseen suuntaan kylki taipui vain yläosasta eli lantio oli selvästi jumissa, ja lisäksi lantion kohdalla likka rimpuili ja yritti keksiä kaikkea muuta tekemistä. Niinpä terapeutti otti hetkeksi laserin käyttöön ja jatkoi vasta sitten paikkojen availua.


Autumn beauty


Vastaanottoaikamme loppupuolella Hoina sai tehdä samoja harjoitteita lyhyesti vielä uudelleen, ja muutosta oli heti nähtävissä. Sain kotiin mukaan läjäpäin jumppaohjeita, ja kipaisinkin heti kotimatkalla Prisman kautta ostamassa jumppapallon. Huomenna käynnin jälkeinen lepotauko on sitten vihdoin ohi ja saamme aloittaa lihaskuntoharjoittelun pallolla. Lisäksi viikon päästä saan kotoa lainaan vielä äidin tasapainotyynyn, jotta saamme liikkeisiin vähän vaihtelua. Myös mäkiperuuttelua tulemme tekemään lähipellon pientareella - ja näistä kaikista kirjoittelen varmasti jatkossakin! Käteni oikein syyhyävät ja vaativat tarttumaan jumppapalloon heti huomenaamulla. Hyvä, että maltoin nämä pari päivää pysyä housuissani!


Making faces, who?


Oli todella mielenkiintoista nähdä eläinfysioterapeutin toimintaa, ja täytyy myöntää, että kiinnostukseni ammattia kohtaan kasvoi entisestään - ja sen myötä tietysti epätietoisuus tämänhetkisten opintojen suhteen. Oli hämmentävää huomata, miten Hoina yritti viimeiseen asti olla aktiivinen ja tarjota sijaistoimintoja, kun sen olisi pitänyt käyttää kipeää kohtaa. En ole tuollaista aiemmin huomannutkaan, mutta nyt osaankin toivottavasti tarkkailla koiraani paremmin. Ainakin jouluun asti taukoilemme agilitystä ja ennen kentille paluuta käymme vielä uudella fysiovisiitillä. Fyssari oli kuitenkin kovasti sitä mieltä, että kun likka vastasi hoitoon jo noin hyvin käynnin aikana, kuukauden päästä tilanteen pitäisi olla jo aivan toinen, ja koko kuntokuurin jälkeen likan pitäisi taas olla myös agikuosissakin. :)


Happy for what I have