Näytetään tekstit, joissa on tunniste avautuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste avautuminen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Puhdasrotuinen murre vai murresekoitus?

Uskokaa tai älkää, mutta tämä merkintä on jo vuoden lojunut luonnoksissa. Nyt ajattelin sen kuitenkin julkaista, sillä olihan se jo täysin valmiiksi aikoinaan kirjoitettu. Viime keväänä monikielisyystenttiin lukiessani aloin pohtia omaa kielitaitoani ja erityisesti murrerepertuaariani. Ikään kuin todistusaineistoksi ajattelinkin poikkeuksellisesti kirjoittaa nyt sillä puhekielen tyylillä, jolla normaalistikin puhun.

Must mullei oo mitään sen erityisempää murretta, muuta ku sellanen yleinen puhekieli vaa. Mut sitku mä aloin miettii, nii oonhan mä joskus puhunu murteitaki. Tiiättekste esim. mikä oli mun ensi kieli? No se oli Kotkan murre. Et mä oon ihan varmast joskus pienenä huutanu kurkku suorana laivaleikkipuistos et "emmiä mummi viäl haluu lähtä minnee täält!"

Sit kun mä olin neljä, ni me muutettiin Poriin. Mä en muista sinänsä Porin murteesta itteni kohalta mitään muuta ku sen, että aika nopeesti muuton jälkeen mä itkin äitille Poris keskel kaupunkii lohduttomasti, et "äiti miä en koskaa opi tät Porin kielt"! Myös Putouksen Salme Pasin ja parin porilaisen opiskelijakaverin puhe oli kivan tutun kuulosta, kotoisaa, mut ehkä kuitenki enimmäkseen siks, että se muistutti vanhoista porilaisista tutuista kuin niinkään siks, että olisin ite koskaan niin puhunu. Kaikest huolimatta se Kotkan kieli vaa korvautu sit jollaa muulla versiolla, mut mä en kyl ite osaa sanoo, missä määrin mä oon poria puhunu. Muistan vaan, et Porista Loviisaan mun mukana kulki sana "okra", eli ookoo, ja seki hävis sitte ajan myötä, ku ei kukaan Loviisassa ymmärtäny, mitä mä sillä tarkotin.

Mun mielest mä puhun vieläki sitä murretta, jonka mä sit varmaan viimeistään Loviisas omaksuin. Ihan tällanen peruspuhekieli. Välil mua on harmittanu ja mun suomen kielen opetellu mieskin on sanonu, et on tylsää, ku mä en puhu mitään murretta. Joskus mä kyl mietin, et puhunksmä mitään murretta vaiko enkö. Sen mä ainakin muistan, et ku vaihoin lukioo Hesaan, nii siellä yks luokkakaveri huomautti mun ruotsinlainoista, jotka on vieläki mulle ihan normikieltä. Mä siis nykyäänki sanon helposti tervehdykseks heissan ja lähtiessä melkein aina moido. Musta siinä ei oo mitään ihmeellistä, mut Hesas se näytti olevan hyvinki huomiota herättävää ja sitä seuras usein vähintään kysymys, oonko mä ruotsinkielinen. En ole - jostain syystä mä vaan heittelen ruotsia ja enkkua sinne tänne normaalia puhetta enemmänki ihan tiedostamattani, ihan luonnostaan. Jos joku juttu on ihan täydellinen tai jotkut asiat tapahtuu täysin samaan aikaan, sanon aina, että se on just precis hyvä tai että se tapahtu just precis samaan aikaan. Usein saatan myös automaattisesti vastata sopivaan kysymykseen ingenting, jag vet inte tai vielä useemmin tack, koska varsinkin Loviisassa se vaan tuli osaks puhetta ihan itestään.

Ehkä hauskinta, mitä oon tajunnu on, et isin puheesta on jääny mulle sanavarastoon sellasii sanoja, joita kukaan ei oikeen ymmärrä. Jos mä kysyn keltä vaan, et paljonks joku bungaa, ni mä voisin väittää, että kukaan ei ymmärrä tai pyytää ainaki toistamaan. Sama toistuu helposti, jos kysyy, et onks sul fyrkkaa. Mulle nää on kumminki iskän suusta jääny ihan yhtä normaaleiks sanoiks ku yleiskielenki sanat. Yllättäen mieskään ei ihan heti ymmärrä, jos joskus vahingossa kysyn siltä jotain noita sanoja käyttäen.

Myös äitin pohojalaanen sanavarasto ja äidin puolen suku on tehny pienen vaikutuksensa, minkä huomasin vasta, kun nimesin kasvattini päässilimääseksi ja kaikki kyseli, että mitä ihmettä se tarkottaa. Etenki vaikeeta oli yrittää selittää, et mitä se ny sit oikeesti tarkottaa, ku mikään sana ei oikeen tavottanu sitä oikeeta merkitystä. Emmäkään kyl mitää pohojalaasta oikeesti osaa puhuu, mut silti päässilimäänen on mulle ihan normisana ihan kuten ehtoo tai se, että ku joku on sanonu jotain, ni se on sama ku että "se kehuu, jotta...". Lisäks meillä aina kinastellaan, että mistä ja kenen puolelta meille on tullu sana nappo. Aina meillon saunassa nappoo käytetty, mut kumpikaan vanhempi ei tunnusta sitä sanaa meille opettaneensa. Koussikka se iso kauha kai Kymenlaakson seudulla olis ja kyllä mä senki termin merkityksen ymmärrän, mut nappo se vaan on. Missä päin puhutaan naposta, osaisko joku ilmiantaa, keltä meidän suvusta me oltais se voitu oppia? :D

Tän koko mietinnön päätteeks tulee lähinnä sellanen olo, et mun puhe taitaa kyl olla melekonen sekasikiö vähän sitä sun tätä. Välillä "emmääkään kyl tiä", ku sit taas joskus "mäkään en kyl tiiä". Siskoa taas aina ärsyttää, kun en yksinkertasesti osaa sanoo vaan opiskelija, vaan jostain kumman syystä vaan ja ainoastaan se sana tulee aina ulos itäsuomalaisena oppiiskelijana mulle muuten vieraalla painotuksella. Turkua ei oo mulle tarttunut juur mitään, ku kaikki mun kaverit on alunperin tai vielä nykyäänkin ulkopaikkakuntalaisia.

Viime aikoina eniten mun puhe onkin varmaan muuttunu englannin vaikutuksesta, ku siitä vaan on tullu niin arkinen kieli, et joskus vaan enkunkielinen vaihtoehto tulee nopeemmin kielen päälle. Saatan hyvinki kysyä, et "tiiäksä mitään kivaa restauranttii", ja se ottaa mun omiin korviin ihan yhtä pahasti ku luultavasti sullakin. Must on kumminki hauskaa huomata, et silti ne enkunkieliset sanat saa suomalaisen kieliasun ja taivutukset siinä nanosekunneissa, ku sen sanan sanoo. Vieraist kielist ja niiden sekottamisest sais kyl kokonaan uuenki stoorin, mutta jätetään tää vaan tällaseen pieneen loppukevennykseen: Oon joskus espanjaa opiskeltuani ihmetelly ääneen, miks paavi puhuu telkus espanjaa, ennen ku sit tajusin, et italiaa se taiski puhuu ja kielet vaan muistutti toisiaan tietyissä kohis niin paljon... Osasin siis espanjaa just tarpeeks ymmärtääkseni yksittäisii fraasei italiaa mutten siinä määrin tarpeeks, et oisin tunnistanu, ettei kuulemani kieli ollu muilta(kaan) osin espanjaa! :D


Nyt oliski kiva kuulla, et millasta suomee te puhutte ja koska teitä ei ymmärretä?

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Sisäinen rauha

Huhhuh! Alkavat nämä blogit levähtämään käsiin, kun on tämä "pääblogi", treeniloki ja nyt vielä kasvattisivujenkin uutisloki päivitettävänä. Tulee helposti sellainen olo, että blogit ovat jääneet aivan unholaan, mutta tosiasiassa merkinnät vain hajautuvat useaan eri nettipäiväkirjaan. Nyt on kuitenkin kaikkia muita blogeja on tullut päiviteltyä sen verran, että aikapaine alkoi kiristää pääbloginkin osalta – onhan tämä nimenomaan pääblogi!

Koska päivitystahti on ollut tämän blogin puolella melko verkkainen ja koska toisaalta me olemme tunnettuja äkkinäisistä liikkeistämme, olemme ehtineet esimerkiksi muuttaa uuteen kotiin pihan toiselle puolelle! Myös Chhainan pennut ovat kasvaneet jo puolivuotiaiksi ja näyttävät jo ihan oikeilta koirilta.




Meillähän oli viime vuonna loukkaantumisten ja pentujen vuoksi melkein vuoden tauko lähes kaikesta tavoitteellisesta treenaamisesta, joten nyt keväällä olemme taas aktivoituneet niin agilityssä kuin tokossakin. Myös juoksemassa käymme silloin tällöin. Juoksulenkeille tosin otan nykyään mukaani mieluiten vain Hoinan, koska Chhaina rakastaa haistella, joten juoksulenkit sen kanssa ovat melko rasittavia. Agilityn ja tokon lisäksi tarkoitus on myös kevään mittaan käydä taas hakuilemassa ja tutustumassa myös jälkitreeneihin - kumpaakin ihan vain aktivointimielessä.

Tällä hetkellä Chhaina on pitkälti ainoa agilitykoirani ja Hoina tokoilee. Mitään tietoista päätöstä Hoinan agilityjen lopettamisesta ei ole tehty, mutta tällä hetkellä tämä on tuntunut parhaalta. En siis sano, etteikö järjestely voisi muuttua heti ensi viikolla. Nautin kuitenkin itse agilitystä tällä hetkellä enemmän Chhainan kanssa, eivätkä sen kanssa lämmittely- ja jäähdyttelylenkitkään vaadi niin paljon kärsivällisyyttä ja hermoja minulta. Hoinan kanssa jouduin aina tekemään tietoisen päätöksen, että pysyn hyväntuulisena, vaikka koira vetäisi millaisilla kierroksilla tahansa. Tietyllä tapaa nykyinen järjestely on siis ollut myös helpotus. Usein tosin Hoina tulee mukaan hallille mutta vain tokoilee pihassa. Hoinalla tavoitteita ei tällä hetkellä ole missään lajissa - kisataan, jos siltä tuntuu. Chhainalla tavoitteet ovat puolestaan agilityssä selkeät: kolmosiin nyt ja SM-kisoihin vuoden päästä kesällä, jos ei tule loukkaantumisia.


Vasta lopetettuani kisaamisen aloitin kouluttamisen

Mielenkiintoisinta nimenomaan Hoinan kohdalla on lajissa kuin lajissa se, että kaikista tavoitteista riisuutuminen on todellakin muuttanut meidän tiimityöskentelyämme ja treenien sisältöä. Minun ei tarvitse hakata päätä seinään edistyksen puutteessa, ja toisaalta samalla olen herännyt ensimmäistä kertaa oikeasti kouluttamaan koiraa liikkeiden tai radan suorittamisen sijaan. Olen aina pitänyt itseäni laiskana omien koirieni kouluttajana, joka menee minimitreeneillä varsinkin tokokokeisiin ja jolle riittää se, että mikäli emme nollaisi yhtäkään liikettä, saisimme tokossa ykköstuloksen. Tietynlainen kunnianhimo ja kiinnostus itse tekemiseen on siis etenkin nimenomaan tokossa puuttunut, ja ainoa päämäärä on ollut oppia juuri tietyt liikkeet eikä missään nimessä vahingossakaan mitään ylimääräistä, herttinen sentään! Siitähän voi vaikka sairastua... :D

Pidin todennäköisenä, että kun saavutimme tokossa tavoitteemme AVO1 vanhoilla säännöillä, tokoilu loppuisi kokonaan. Olin ilmeisen väärässä, sillä niin vain olemme jumppailleet kaukokäskyjen vaihtoja olohuoneessa, korjailleet ruutua, kehittäneet ohjattua noutoa... Ehkä yhtenä yllättävimmistä juonenkäänteistä olen löytänyt itseni jo parina viikkona peräjälkeen työstämästä Hoinan seuraamista jälleen aivan alusta: siitä, että jo käskystä Hoinan katse ei painuisi alas kyyryyn. Käytännössä treenaamme siis perusasentoa ja ihan vain omaa painonsiirtoani, korkeintaan yhtä askelta. Vielä suurempana yllätyksenä olen joutunut huomaamaan, että "hömppätreenaillessamme" jaksan pysyä positiivisena ja kannustaa koiraa sen hieman säätäessä omiaankin. Kaikista suurimpana yllätyksenä ja toisaalta niin päivänselvänä asiana on tullut esiin se, että kas kummaa, koira ei otakaan niin suurta painetta tai tarvitsekaan sitä kannustusta enää samassa mittakaavassa. Tänään Hoina katsoi minuun innoissaan hymyillen, suoraan ylöspäin, kun sanoin "katso" - vaikka palkkasin lelulla, joka oli näkyvillä joko koiran vieressä tai kainalossani! Vain matalana hiipivän, lelusta vielä lyttänämmäksi painuvan paimenkoiran tunteva voi tietää, miten suuri, vuosia odotettu erävoitto tuohon sekunnin sadasosaan kiteytyikään. Kenet yllättää, että kun koira ei paineistu ja itsekin olen rennompi, saamme onnistumisia, mikä taas rentouttaa molempia? - Ei ketään. Ja silti se jotenkin pääsi yllättämään minut.

Myös treenien sisältö on enemmän tai vähemmän oleellisesti muuttunut juuri Hoinan kanssa tavoitteet unohdettuamme. Nyt tosiaankin uskallan kokeilla erilaisia asioita tokossa pelkäämättä koiran pilaamista. Eihän se enää "voi mennä pilalle", kun mielessäni ei ole tiettyjä tavoitteita tai kuvia valmiista liikkeistä, ja kun ei ole mitään väliä, oppiiko koira lopulta sen mitä yritän sille viestittää. Agilityssä taas jo viime keväänä Hoinan kanssa löysin itsestäni kokeilunhaluisen tyypin, joka halusi testata, kuinka pitkälle voin koiran kouluttaa sen sijaan, että olen useita vuosia koittanut kaikin keinoin kompensoida sen puutteita. Kokeilin, lukitseeko koira esteen, jos otankin enemmän riskillä, tai suorittaako se kepit, jos juoksen sitä vastaan keppien toisesta päästä niin, että erkanemme keppien puolivälissä vastakkaisiin suuntiin. Se riemu, joka repesi siitä, että tällaiset villit, suorastaan absurdit ideat saimme sitten toimimaan - sellaista en ole ennen kokenut. Lisäksi samat trendit ovat näkyneet minulla myös Chhainan kanssa treenaamisessa.




Aivan kaikki ei ole muuttunut

Tietysti Hoina on yhä tyypiltään sellainen koira, että se ihastuttaa ja raivostuttaa vuorotellen tai samaan aikaan, tilanteesta ja katsojasta riippuen. Keskiviikkona sen kanssa lenkkeily on vihoviimeinen asia maailmassa, ja heti torstaina tekisi mieli tehdä kolminkertainen lenkki normaaliin verrattuna, kun molemmat koirat käyttäytyvät kuin ihmisen ajatus. Olen miettinyt Hoinasta luopumista ohikiitävinä ajatuksina vielä senkin jälkeen, kun päätin sen pitää. Ajatus hiipii jatkossakin varmasti mieleen helpommin, sallitummin, kun sitä on jo kerran vakavasti harkittu. Toisaalta uusi huomen voi todellakin olla ja yleensä onkin aivan päinvastainen päivä, joten olen alkanut hyväksyä sen, että tällaista se elämä Hoinan kanssa on. Kun eniten ketuttaa kaikki, puran kaiken turhautuneisuuteni miehelle tai jollekulle tutulle ja totean vain, että tänään on kökkö päivä ja huomenna ehkä ei.

Siinä mielessä asiat ovat toki nyt erittäin hyvin, että Hoina ei stressaa mitään tiettyä, se pysähtyy haistelemaan entisten pahimpien pelkojensakin kohdalle, ja Hoina ja Chhaina leikkivät keskenään kuin pienet pennut melkein päivittäin. Silti se asia ei muutu, että Hoina ei ole minun temperamentilleni sopiva koira, sillä se imee kaikki mielialanvaihteluni ja paineistuu pienestäkin pääni sisäisestä ärsyyntymisen vivahteesta. Myöskään Hoinan perusluonne tai pentuajan traumakokemukset eivät kokonaan poistu hyvinäkään aikoina, vaan pimeässä kesken haistelun yllättävä viereisen talon oven avaus tai jokin muu aivan älyttömän mitätön asia voi saada siinä aikaan väistöliikkeen hihnassa - vain murto-osalla kerroista, mutta mahdollisuus on aina olemassa. Myös oma tila on Hoinalle siinä määrin tärkeä asia, että se saa suosiolla yhden kokonaisen huoneen yksityiskäyttöönsä silloin, kun meillä on koiravieraita. Uudessa kodissamme parasta onkin se, että myös makuu- ja olohuoneesta on omat ovet takapihalle!

Meillä on arjessa monia "erikoisjärjestelyjä" tai tiettyjä toimintamalleja selkeästi Hoinan vuoksi, mutta toisaalta ne eivät vaadi juurikaan aikaa tai huomiota, kun ne tulevat automaationa jo vuosien kokemuksella ja sulautuvat muutenkin omaan elämäntapaamme. Toisaalta kun toimimme Hoina-tuntemuksemme mukaan, arki on melko vaivatonta ja helppoa, yksittäisiä huonoja hetkiä lukuunottamatta aivan normaalia. Hoina-tuntemuksen olennaisimpia asioita on se, että ympäristön kannattaa olla yleisellä tasolla mahdollisimman vähä-ärsykkeinen. Tämä (ja oma yön ja pimeyden rakastamiseni) johtavat siihen, että 90 prosenttisesti pisimmät lenkit tehdään illalla. Yleisen ärsykepaljouden vaikutus selvisi meille parisen vuotta sitten, kun muutimme suhteellisen vilkkaan tien varresta rauhallisempaan taajamaan ja näimme muutokset parempaan koiran yleisessä olemuksessa. Mikäli mahdollista, Hoina ei lähde mukaan kaupunkikyläilyille sukulaisten ja tuttavien luo. Lisäksi sitä lenkittävät vain sen tuntevat henkilöt, ja sille kannattaa mieluummin olla aina hyväntuulinen kuin alkaa vaatia tai ärsyyntyä silloin, kun se ei pysty tottelemaan. Loppujen lopuksi nämä ovat hyvin helppoja ja luonnollisiakin asioita toteuttaa, sillä emme muutenkaan juuri lomaile ilman koiria tai tarvitse hoitajia, rakastan itsekin lenkkeillä iltaisin tai jopa yöllä, ja vain Chhainan kanssa reissaaminen onnistuu hyvin silloin, kun mies jäisi muutenkin kotiin.

Kuitenkin Hoinan kanssa kipuilu on ollut aina sellaista, mikä on tehnyt siitä ehkä vähän kyseenalaisenkin maineen omaavan persoonan, väärinymmärretyn, ja toisaalta niin kovin rakkaan ja läheisen. Se tuntimäärä, jonka olen käyttänyt Hoinan käyttäytymisen ja meidän suhteemme pohtimiseen, on järjetön, ja juuri siksi osaan kertoa siitä kaikki nämä asiat. Chhainan kohdalla huudahtaisin vain huolettomasti "en tiedä, katsotaan!" - toisaalta siksi, etten ole analysoinut sen jokaista elettä ja siten tunne sen aivan syvintä sielua; toisaalta siksi, että sen kanssa on aina vaan voinut olla huoleton ja katsoa, kuinka käy. Epäilen myös vahvasti, että Chhainan syvin sielu koostuu lähinnä ruokakipon muotoisista aivoista, joissa on älyllistä toimintaa vain silloin, kun tavoite on saada kippoon täytettä! :D Sen kanssa ei vaan ole koskaan tarvinnut kipuilla tai analysoida jokaista syy-seuraussuhdetta.


Tässä nyt oli ihan vain muutamien viime päivien ajatuksia, joten tästä käynee selväksi, että minun päässäni ei ainakaan kovin hiljaista ole! Juuri nyt kaikki on koirarintamalla jotenkin kivasti henkisessä tasapainossa minun kannaltani, ja olen jokakeväiseen tapaani aivan innoissani tulevasta harrastuskaudesta! Toivottavasti tämän merkinnän jälkeen kukaan ei poistu synkein mielin blogistamme vaan muutkin huomaisivat sen toivon, ilon ja jonkinlaisen rauhan, joka minulla ainakin nyt on näiden asioiden suhteen. Koiraharrastus ei ole ehkä koskaan tuntunut näin innostavalta, ja uusi kotimme antaa paljon mahdollisuuksia myös ihan rentoon koirien kanssa oloon ja puuhasteluun.

Myrskyn jälkeen on poutasää.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Hyvin menee, mutta menköön...

Jos olisin tällä hetkellä parempiuninen, olisi luultavasti fiksua nukkua koko pitkän viikonlopun yli... Here we go, follow the story.

Keskellä yötä menet pissattamaan koiria ja ajattelet, että et tarvitse siihen puhelinta, sillä käyt vain (wrong!), etkä avainta, kun jätät oven lukitsematta (also wrong!). Lähtiessä vielä avaat oven kerran ja tarkistat, että ovi varmasti aukeaa ja se aukeaa. Lähdet pissattamaan koirat, säikähdät, kun ne murisevat yhtäkkiä ja näet ketun jolkottavan karkuun ihan vierestä. Kuiskaat itsellesi wau... Palaat köhien ovelle, tartut kahvaan, ja yyyllätyys! Hähhähää loser! Nyt ei aukea!

Mies on mennyt aikaisin nukkumaan, koska ollaan molemmat kärsitty unettomuudesta koko viikon. Luultavasti hän on juuri päässyt sikeään uneen ensimmäistä kertaa viikkoon. Syyllisyys painaa, vaikka varmasti ovi oli lukitsematon. Ei ole avainta eikä puhelinta. Ulkona on kylmä kuin faaan. Linglottelet siinä ja kolkuttelet. Mietit, montako kertaa voi linglottaa ilman, että naapureita häiritsee tai joku kutsuu poliisit. Mietit, että mitä jos mies ei herää soitteluun. Linglottelet ja kokeilet kahvaa monta kertaa. Ei voi olla totta. Kyllä voi. Ja jos mies herää, tulisiko hän keskellä yötä avaamaan. Itse en menisi. Linglottelet. Alat jo miettiä, että mitäs sitten. Sopivasti sadattelet, vähän vikiset, ripauksen rukoilet. Mietit, herätätkö mieluummin naapurin vai sinnittelet koirinesi pakkasyössä. Koirilla ei ole takkeja (sinähän vain kävit!), joten se siitä. Arvot, kuka saa kunnian olla se epäonninen naapuri. Lopetat linglottelun. Sadattelu muuttuu enenevissä määrin vikinäksi.

Sitten! Ovi aukeaa hitaasti, ovenraosta kurkkaa uninen ja kysyvän näköinen mies lempeällä katseella, ja tarina saa sankarinsa. Pahoittelet miljoona kertaa, halaat ja kiität onneasi. Kaiken huipuksi oven suljettuasi avaat sen uudelleen ja nyt se on taas lukitsematon ja aukeaa normaalisti. Kuulostaako tutulta? Ei onneksi täälläkään!

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kun ei enää kestä katsoa

Olen viime aikoina pyöritellyt Hoinaa ja sen pelkoja kovasti mielessäni, siis jo kuukausia. Yhden surullisen malliesimerkkilenkin jälkeen asia on palannut pintaan taas niin paljon, että olen pohtinut sitä silloinkin, kun ajatusten olisi kuulunut olla tenttikirjoissa. Siksi luvassa on nyt paremmin muotoiltu, pitkä kooste ajatuksistani, joita olen tällä viikolla kirjoittanut tai sanonut ääneen useammallekin ihmiselle. On mykistävää, että tähän asti meitä hyvin neuvoneiltakin on neuvot loppu.




Teimme siis pidemmän lenkin viime sunnuntaina, jolloin Hoina pelkäsi montaa kohdetta (yksi oli auditiivinen, kaksi visuaalista pelonaiheuttajaa) lenkin aikana ja lenkki oli sille painajainen, vaikka tarkoitus oli tarjota koirille ihanan rento sunnuntaikävely sumusateessa ilman kelloa tai kännyköitä. Chhainan kohdalla tämä tietysti toteutuikin, sillä se veteli tapansa mukaan koko ajan vieressä aivan rennosti.

Monet Hoinan reaktiot tulevat nykyään ihan odottamatta, koska pelonkohteita tulee uusia, ja mitä pidempi lenkki on (=pidempikestoinen stressi), sitä raskaampi lenkki on Hoinalle. Koirasta näkee, että se haluaa vain kotiin, ja sen kävely, olemus ja kaikki muuttuukin totaalisesti, kun se tajuaa kulkevansa kotiinpäin. Tuntuu, että tilanne pahenee vain iän myötä, sillä vielä vuosikkaana pidin Hoinaa aivan normaalina ja hyväpäisenä koirana, jolla toki oli yksi selvä traumaattinen pentuajan kokemus, joka aiheutti rajattua pelkoa samankaltaisiin ärsykkeisiin. Sille harkittiin pentuja, joista minä olisin halunnut koiran itselleni, eikä ollut mitään tällaista sekoilua - paitsi se yksi ymmärrettävä trauma, josta olen täällä blogissakin joskus kirjoitellut. Sittemmin jalostussuunnitelmat on kuopattu - jo yli vuosi sitten - enkä nykyään voisi kuvitellakaan vieväni Hoinaa esimerkiksi luonnetestiin, sillä se saisi sydänkohtauksen tai ainakin 100 uutta pelonaihetta arkeensa. Läpi se ei pääsisi ainakaan, mutta hylätynkin tuloksen voisin hakea, jos tietäisin, ettei se riskeeraisi arkea niin paljon. Sääliksi käy koirapoloa.

Nykyään olen tietoisesti ollut tiukoissa paikoissa kuin en olisikaan, siis täysin neutraali, mutta siltikin pidemmän lenkin lopuksi koira näyttää siltä kuin sitä olisi nuijittu päähän koko lenkin ajan. Jossakin vaiheessa tällaista pelottavaa, pidempää lenkkiä Hoina menee tilaan, jota kutsun hevosmoodiksi: en tiedä, miksi niitä hevosten silmälappuja kutsutaan, mutta Hoina siis kulkee ikään kuin laput silmillä ja yrittää selvitä vain tuijottamalla eteensä ja painamalla suoraan eteenpäin pysähtelemättä. Jos Chhaina pysähtyy haistelemaan, Hoina kääntyy huolissaan hoputtamaan eikä tosiaan haistele paljonkaan lenkin aikana. Viime aikoina olen oikein rohkaissut sitä samoille hajuapajille Chhainan kanssa ja huolehtinut, etten vahingossakaan liikauta soraa kenkien alla ja säikäytä sillä koiraa. Se nimittäin säpsähtää pelkotilassaan siitäkin kesken haistelun ja lopettaa. Missään tällaisissa tilanteissa Chhaina ei edes huomaa mitään, joten on helppoa panna merkille, miten varuillaan Hoina on koko ajan. Ja mitä enemmän se on varuillaan, sitä useampiin kohteisiin pelot laajenevat. Liikennevalot ovat juuri yksi tällainen asia: ne ovat aina olleet läsnä samaan aikaan kuin alkuperäisetkin pelon kohteet, ja nyt ne riittävät yksinkin saamaan aikaan saman välttämisreaktion.

Ottaen huomioon, että Hoina on elänyt suuren osan nuoruudestaan Helsingin Munkkiniemessä, missä ratikat kulkevat vähän väliä ja ihmisiä ja koiria tulee joka puolelta, että se on mennyt busseilla ja käynyt Kampissa teppuilemassa jo nuorena ja että sen sosiaalistaminen ei ole mitenkään eronnut muiden koirieni pentuajoista - paitsi ehkä parempana ja monipuolisempana kuin muiden - kehityskaari on surullinen. Nykyisin voimme lenkkeillä pitkiä lenkkejä rennosti vain yöllä. Aina isojen teiden varsilla, liikennevaloissa, ihan missä vaan tilanteessa, jossa ärsykkeitä on paljon, koirasta näkee, että se kävelee kyllä mutta pakotetusti ja inhoaa joka sekuntia. Otin alkuviikosta aamulenkiltä videota, kun kävimme vain oman asuinalueemme ympäri reilun kilometrin lenkin. Videolla ei näy mitään vahvoja reaktioita, oikeastaan tuo oli melko normaali lenkkimme, mutta koira pälyilee häntä koipien välissä, inhoaa pysähtyä ja yrittää kerran lähteä kotiinpäin hieman isompaa, aivan normaalia autotietä lähestyessämme.





Tähän mennessä kaikki, joilta olen kysynyt asiasta, ovat neuvoneet olemaan itse kuin viilipytty ja vaatimaan koiraa itse selviytymään. Olen seissyt puoli tuntia kadunkulmassa Helsingissä, kun pieniä lumiauroja on tullut joka kulmasta, olen seissyt Turussa vaihtuvan valomainoksen alla ja toivonut, että koiran panta ja hihna eivät petä, olen kävellyt kaikkien pelottavien paikkojen ohi niin neutraalisti, namia kuin leluakin tarjoten, mutta koira pelkää kuolevansa, kunnes pääsee pois tilanteesta. Olen vaatinut koiraa selviytymään, sillä onhan se työkoira, täytyyhän sen selviytyä. Mutta millainen käsitys minulla on itsestäni koiranomistajana, kun katson muka neutraalina omaa rakasta, heikkoa koiraani, vihdoin luovutan ja koira huokaisee helpotuksesta eteisessä ja sammuu kuin saunalyhty koko loppupäiväksi? Olen kysynyt miljoona kertaa itseltäni, miksi Hoinan täytyy selviytyä. Onhan siihen selvä vastaus: jotta voimme elää ja lenkkeillä normaalisti. Mutta emmehän voi siltikään.

Viime aikoina olen alkanut kääntyä oman moraalini mukaiseen vaihtoehtoon, joka kääntää kelkan toisinpäin. Minulla on mielestäni omistajana mahdollisuus ja velvollisuus helpottaa koirani oloa silloin, kun se ei selviä yksin. Kun puolentoista vuoden siedätyshoito on vienyt meitä vain ojasta allikkoon ja lenkkien jälkeen minä tarvitsen yhä useammin tapahtumien jälkipuintia, olen vaistomaisestikin yrittänyt alkaa tehdä lenkeistä Hoinalle mukavia: rentoa vapaana oloa aina kuin mahdollista, lyhyitä lenkkejä, joilla kannustan haistelemaan niin kauan kuin huvittaa, pidempi lenkki yöaikaan ja lenkkireitit pienempiä sisäteitä pitkin. Omistajana omatunto kolkuttaa silti silloinkin, mutta vaakakupissa lyhyt mutta onnistunut ja rento ulkoilu voittaa mennen tullen väkisin pakotetut, pitkät ja pelottavat lenkit - olkoonkin, että olen silloin luovuttaja.

Lyhyemmät lenkit tai lenkit keskiyöllä tosiaan toimivat paremmin. Saan nykyisin todella hyvän mielen siitä, jos ja kun silloin Hoina malttaa haistella rauhassa loppuun keskeytyksittä. Silloin voin aidosti luottaa siihen, että se on rauhallisin mielin ja silloin koen myös itse onnistuneeni. Itselläni olisi halua pidempiinkin lenkkeihin ja Chhaina niihin pystyy, joten ajatus "eläkelenkkeilystä" vajaan kolmivuotiaan paimenkoiran kanssa ei ole kovin mukava. Toisaalta kaikki oikeustajuni huutaa minua tekemään niin, koska tunnen oloni surkeaksi, kun raahaan Hoinaa pidemmälle, vaikka se yrittää melkein joka risteyksessä kääntyä kotiin tai sivuteille ja oikeasti simahtaa heti kun päästään kotiin. "Koiran parhaaksi" ei ainakaan enää riitä perustelemaan pitkiä lenkkejä.

Chhainan tulon myötä olen toki pannut merkille, että kotonakin Hoina on aina ollut taipuvainen ylireaktiivisuuteen: se säikähtää normaalia koiraa kymmenen kertaa suuremmalla reaktiolla jotakin yllättävää kolausta tai sitä että siihen vahingossa osuu, kun se on rentona. Juuri tätä tarkoitan sillä, kun olen joskus joillekuille sanonut kaiken olevan Hoinalle aina ensisijaisesti suurin potentiaalinen uhka. Nyt kaikki tosiaan tietysti korostuu, kun toinen mäntti vaan nostaa päätään ja haukottelee siinä missä toinen on kavahtanut metrin jos toisenkin niin, että "lattiat ovat rullalla".


Kinkkisintä on tajuta se, että oma rakas koira on vähitellen omien silmien edessä kehittynyt siksi, mitä moni kuvaisi ongelmakoiraksi. On esimerkiksi vain kaksi paikkaa, jonne uskallan antaa Hoinan hoitoon, sillä hihnalenkkeilyn ohjeistus on niin vaikea, ja Hoinan hihnalenkitys vaatii tottumattomalta hyvää ennakointia ja tilannetajua, mitä en itsekään aina hallitse. Kun koira ei ole ääniherkkä, ei liikeherkkä, eikä alustaherkkä mutta on kuitenkin mahdollisesti, tietyssä yhtälössä herkkä joillekin tai kaikille näistä, venäytän välillä itsekin käteni, kun sekunnissa rennosti kävelevä koira hyppää hihnan toiseen päähän ja kynsii asvalttia. Ja jos Hoina on ongelmakoira, voiko ongelmakoira olla harrastuskoira? Syksyllähän Hoinan reaktiivisuus oli lievempää, kun emme harrastaneet yhtään mitään, mutta en osaa tässä vaiheessa sanoa, kuinka paljon mikäkin johtuu nyt tässä vaiheessa treenaamisesta, muutosta tai mistään muustakaan. Voin vain todeta tilanteen ja sen, että se on huono.

Hoinassa on niin kovin paljon ristiriitoja. Se on niin tulinen ja menevä mutta niin heikko. Se on niin ihana mutta niin vaikea. Lisäksi koiranomistajana ja viiden itse koulutetun harrastuskoiran perusteella melko kokeneena kouluttajanakin oma kehitys koko ajan Hoinan selviytymisen vaatimisesta sen elämän helpottamisen suuntaan aiheuttaa myös ristiriitoja ajatuksissani. Olenko luovuttaja vai vain armollinen omistaja? Välillä toivon, että joku vain antaisi minulle luvan tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu, mutta tosiasiassa vain minä ja Herra B tiedämme, millaista arki Hoinan kanssa on, muutama muu ymmärtää sitä melko hyvin ja loput vain kertomani perusteella. Jos vain voisinkin sanoin kuvailla, kuinka surkeaa katsottavaa aikuinen Hoina on Chhainan rinnalla yrittäessään käyttää kaikki oljenkorret siinä missä toinen vain lunkisti lönköttelee menemään.


Palaveerasin kaikesta yllä mainitusta Miikun kanssa tällä viikolla, ja keskustelun ja parin säälittävän lenkinräpellyksen jälkeen kävin eilen spontaanisti silittämässä Hoinaa sen omalla patjalla. Se nousi ylös iloisen yllättyneenä, kapusi syliin istumaan, nuoli ja jäi siihen. Puristin sitä lujaa, halasin oikein kunnolla, ja lupasin sille, etten enää ikinä vaadi sitä selviytymään. Minähän olen olemassa juuri sitä varten.

perjantai 8. elokuuta 2014

Tilinteon aika

Jestas, että kesä on mennyt nopeasti! Reilun kolmen kuukauden työrupeama Peten Koiratarvikkeella on taas ohi, ja nyt meillä on miehen ja lauman kanssa viikon mökkiloma. Edellisen merkinnän jälkeen ei ole tapahtunut mitään muuta huomionarvoista kuin että pikku-Chhai kävi voittamassa Kotkan match show'ssa 23.7. ensin pienet pennut ja sijoittumassa sitten vielä best in show -kehässäkin kolmanneksi kokonaisuudessaan vajaan sadan koiran joukossa. :) Likka oletettavasti hurmasi tuomarit lähinnä käyttäytymällä kehässä luonnostaan kuin vanha kehäkettu, sillä mikään näyttelypuudelihan ei tuokaan lapsi ole. Chhainan esiintymistaidot olivat kyllä huima yllätys itsellenikin, sillä kyseinen tapahtuma oli meille ensimmäinen laatuaan, emmekä olleet koskaan edes harjoitelleet seiso-käskyä saati mitään ympyräjuoksua. :D Luulen, että Turussakin käymme loppukesästä vielä muutamassa match show'ssa ihan vain siksi, että lapsen kanssa kaikki sujuu niin mukavasti ja mutkattomasti.




Kirjoitin jo vajaa kuukausi sitten, että minun täytyy keksiä Hoinan agilityyn uusi toimintasuunnitelma, mutta olen tähän mennessä edennyt vähän pidemmälle ajatusteni suhteen. Facebookissa kiertänyt artikkeli koiran stressistä sekä juttelu Miikun kanssa vain tukivat uutta, ensin kovin varovaista ajatusta siitä, että agility ei ehkä olisikaan paras mahdollinen laji Hoinalle. Jo ollessaan aivan aloittelija Hoina paloi agilitylle, ja laji ikään kuin huumasi sen. Nyt etenkin Agirodun ja muutaman alkukesästä käydyn kilpailun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että koiran vire menee yli. Ennen se pysyi hallittavana, mutta ei enää. Nykyään Hoinasta lähtee hallittavuus paitsi ennen rataa myös radalla, se jopa tikkaa käteen, ja jo lähdössä sen jokainen lihas on niin kireänä jännityksestä, että tuntuu kuin ne voisivat poksahtaa minä hetkenä hyvänsä. Sen suu louskuttaa ääneti valkoista vaahtoa ja silmät seisovat päässä. Lähtökäskystä seuraa useimmiten täysi kaaos. Silloin kun ei seuraa, teemme upean radan. Niitä on tähänastisista kahdestatoista startista ollut kaksi. Positiivisenkin stressitilan palkitsemisesta ja ylläpitämisestä saan Hoinalle takuulla lisää maanisuutta ja ylivireisyyttä arkeenkin.

En ole aikeissa lopettaa agilityä, mutta ajatuksen kypsyttelyn jälkeen peruin syksyn ryhmäpaikkamme ATT:llä, ja syksyllä käymme itsenäisesti harjoittelemassa vain malttia. Vuodenvaihteessa vertaan sitten, onko mitään muutosta havaittavissa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun korvissa radikaalilta päätökseltä, oikeastaan se oli minulle ihmeen helppo - ottaen huomioon, että rakastan agilityä niin paljon, että toivon voivani tehdä sitä jonakin päivänä työkseni. Mutta kun mietin, haluanko ajaa koirani äärirajoille fyysisesti ja henkisesti - olkoonkin, että se rakastaa agilityä - ja nähdä sen sekopäisenä, vai tehdä sen kanssa asioita, joissa se on oma rauhallinen tai höpsö itsensä, ei ole mitään mietittävää. Viime päivinä Hoina on vedellyt mökillä vartin pätkiä ihan vain nautiskelu-uintia itsekseen, olen piilotellut sille ruokaa pihalle, pelannut sen kanssa jalkapalloa ja vain puuhastellut asioita kotona niin, että koira on niissä mukana. Annan sen siis olla oma itsensä enkä vaadi siltä mitään erityisosaamista, en korjaa enkä pyydä tekemään paremmin. Kumma kyllä, tunnen olevani huomattavasti parempi omistaja. Olen vakuuttunut siitä, että olen tehnyt hyvän päätöksen, ja ihmiset, joiden kanssa olen asiasta jutellut ja jotka tuntevat Hoinan, ovat ilokseni olleet samaa mieltä.




Tiedän, että olen itse vahvistanut Hoinan sekopäisyyttä alusta asti, mutta tilanne ei ole aina ollut tällainen. Vajaat kaksi vuotta näytti siltä, etteivät tekemisen laatu tai koira itse kärsi hullaantumisesta, joten en ole osannut katsoa tilannetta nykyisestä näkökulmasta aiemmin. Lisäksi vaikka olen innostanut Chhainaa agilityssä tismalleen samalla lailla kuin Hoinaa pentuna, en näe Chhaissa merkkejäkään edes varsinaisesta syttymisestä lajiin. Se tekee putkea, koska osaa sen, mutta pihanurmikolle pissaaminen on luultavasti sen mielestä yhtä kiintoisaa. :D Pelkkä hetsaaminen ei siis voi olla Hoinan maanisuuden taustalla.

Olen aina sanonut, että Hoinassa on jo luovutusiästä ollut näkyvissä hulluus, käskyistä tai ylipäätään yhdessä tekemisestä stressaantuminen ja hullaantuminen. Se on siis sellainen syntyjään, ja nyt lähestyn sitä harrastuskoirana - en tavoitteiden vaan - uudesta, avoimesta näkökulmasta. Tämä taukoilu on ollut rennointa ja hauskinta aikaa Hoinan kanssa ikinä, sillä sehän ei ole mikään hullu arjessa. Se on oikeastaan kotona täysin ylivireisen koiran vastakohta: säyseä lammas, jonka kaulaa Chhaina saa luvan kanssa purra minkä ehtii, joka osaa myös vain nauttia, leikkiä selällään yksikseen kuin pikkupentu ja jonka kroppa on rento ja reteä.


No, ehkä voin lopuksi pehmentää laskeutumista loppua kohden kertomalla, että minulla ja Hoinalla on huomenna ja sunnuntaina luvassa yhteensä 16-tuntinen Vappu Alatalon hyppytekniikkakurssi, joten agilityä emme tosiaan ole täysin hylkäämässä. :) Odotan kyseistä kurssia jo aivan innolla, sillä mitä hyppytekniikkaan tulee, minulla on aivan totaalisen tyhjä aukko koiratietoudessani. Onko muilla kokemuksia kyseisestä kurssista? Olisi mukavaa kuulla, mitä on luvassa!

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Samaa vanhaa, mutta jotain uuttakin

Kesä on mennä hujahtanut ohi niin, ettei sitä ole oikein ehtinyt edes tajuta. Töitä on jäljellä enää alle neljä viikkoa, ja sitten on viikko lomaa ennen kuin yliopiston johdantokurssit taas alkavat. Minunhan ei luonnollisestikaan tarvitse osallistua kaikille infoluennoille, koska kävin kaikki samat tilaisuudet viime syksynä, mutta haluan tietysti päästä sisään uuteen aineeseen ja uuteen opiskelijaporukkaan, joten tuutorointiin aion osallistua. Kaikki tämä juontaa siis juurensa tähän:




Hain kevään yhteishaussa uudelleen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan vaihtaakseni pääaineeni pohjoismaisista kielistä uskontotieteeseen. Sisäinen pääaineen vaihto olisi tietysti ollut mahdollista, mutta halusin aloittaa aivan alusta niin, että viime vuoden opiskelut eivät vie tutkinnossani turhaa tilaa tai opintoajastani vuotta, koska ruotsi ja uskontotiede eivät kuitenkaan kovin helposti järkeväksi kokonaisuudeksikaan yhdisty. Pääsin kuin pääsinkin sisään, vaikka kattavien pääsykoevastausten jälkeen minusta tuntuikin, ettei taustamateriaalia voinut juurikaan hyödyntää tehtävissä. Ilmeisesti olin kuitenkin tiennyt jotain, sillä sain kokeesta 44/50 pistettä, ja mikäli kuuluin niihin, jotka valittiin sekä kokeen että taustapisteiden perusteella, laskeskelin, että pisteeni olisivat olleet jopa 90/100. Ihan itsevarmoilla fiiliksillä voi siis aloittaa uudet opinnot! :)

Tänä vuonna uskonto- ja kansatieteeseen sekä folkloristiikkaan oli yhteinen haku ja aineet ovat alussa yhtä ja samaa, joten kaupan päälle sain pari muutakin ainetta. Se on kiva juttu, sillä ne kaikki ovat olleet mielenkiintoisia erillisinäkin. Ymmärtääkseni ensimmäisenä vuonna näistä kolmesta valitaan sitten varsinainen pääaine, mutta en todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, jos kaikki haluavat pääaineekseen saman - kaikkiin aineisiin kun on kuitenkin tietty kiintiö. Sivuaineeksi otan ainakin näillä näkymin psykologian. Tähtäimessäni on mahdollisuus opettaa uskontoa ja psykologiaa, mutta pidän silmäni auki muillekin vaihtoehdoille. Toinen vaihtoehto olisi ainakin rakentaa erilaisilla kulttuuriaineilla laajempi, asiantuntijuutta syventävä yhdistelmä, mutta tiedä häntä. Ihanaa, kun on vaihtoehtoja! :)



Koirarintamalla olemme olleet melko rauhallisia. Tokossa käymme nyt kummankin BC:n kanssa viikoittain, mutta Hoinan varsinainen agilityryhmä on jo lopettanut tältä kesältä, ja nyt otan likkaa mukaan vain omiin tekniikkatreeneihini. Kieltämättä Hoinan kanssa oma pääni kaipaisi taukoa ja uutta toimintasuunnitelmaa, sillä mitä taitavammaksi Hoina tulee, sitä enemmän sillä keittää yli. Kepit ovat menneet pelkäksi pelleilyksi, koiran suu vaahtoaa kuin viimeistä päivää ja Agirodussa likka jopa näykkäsi minua radalla. Tavoitteena meillä on vieläkin harrastaa vain kivaa agilityä, ja päivä päivältä uskon enemmän puolittain vitsillä heittämääni lausahdukseen, että Chhaina nousee vielä agilityssä mennen tullen kakkosiin ennen Hoinaa. En todellakaan ole turhautunut, pettynyt tai yllättynyt - kaikkea muuta. Minun täytyy vain suunnitella järjellä, miten alan purkaa tuota Hoinaan ladattua pommia.



Kuva © Martta Ala-Krekola


Bordercolliekaksikkoni on varsin hauska. Toinen on tosiaan liekeissä niin, että ohjaajakin polttaa näppinsä, kun taas Chhainaa ei saa kentällä riemastumaan mistään. Se tekee tasaisen varmalla tyylillä niin tokoa kuin agilityn alkeita - hiljaa, rauhassa ja oikein. Jos juoksen kentällä riemukiljuen ja taputtaen karkuun, pentu tulee jolkotellen perässä. Tulee todella mielenkiintoista nähdä, miten nämä kaksi vielä kouluttavat minua. Ne ovat täydelliset ääripäät harrastuskoirina. Kotona Hoina on hassu, lapsellisen luottavainen ja uskollinen; Chhaina taas on rauhallinen, kissamaisen itsenäinen ja salaa veitsenterävän fiksu ja viilaa Hoinaa linssiin ihan huolella. :D

Välillä mietin, miten minulle on siunaantunut kaksi maailman ihaninta bordercollieta, jotka ovat kaikessa epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne eivät ole koneita, ja niiden jokainen luonteenpiirre pitää minut tietoisena siitä. Rakastan juuri sitä. Kun luen pentutreeniblogeja tai näen ystävien ja tuttujen mielettömiä saavutuksia Facebookissa, minussa kulkee vieläkin sekunnin sadasosan verran turhautuminen omaan saamattomuuteni aina kulloisellakin hetkellä, mutta tunne häipyy samantien, kun katsahdan lattialla nahistelevia koiriani ja päätän mieluummin pakata rekut autoon ja ajaa niiden kanssa mökille heittelemään frisbeetä järveen. Koiramaailmassa joku treenaa aina enemmän kuin minä, enkä minä edes halua olla se, joka treenaa eniten tai tehokkaimmin. On ihanaa taistella valitsemani rodun tuomaa - ehkä kuviteltuakin - tulospainetta vastaan ja todeta täysin rehellisenä, että minun koirani ovat täydellisimmillään silloin, kun ne eivät ole käskyn alla. :)

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Juoksuja ihmisenpyörässä

Maanantaina palasin yliopistolle yli kuukauden loman ja osittaisen työnteon jälkeen. Hirveästi ei olisi tehnyt mieli takaisin kouluun - etenkään kun en alunperin päässyt norjan kurssille, mutta koska en saanut tässä vaiheessa enää muitakaan kursseja valittua, opettaja otti minut vastentahtoisesti ylimääräisenä mukaan. Ihanaa istua eniten odottamillaan tunneilla tuntien itsensä mahdollisimman epätervetulleeksi vaivaksi.

Mitä lähemmäs yhteishaku hiipii, sitä sekavammat tunteeni ovat tulevaisuuden osalta. Jos jatkan ruotsia mutta päädynkin jossakin vaiheessa vaihtamaan koulua, olen nostanut opintotukea "turhiin opintoihin". Toisaalta minne minä hakisin? Välillä tekisi vain mieli tehdä töitä ainakin ne vuoden päivät, mutta tiedän, ettei se olisi kuin väliaikainen ratkaisu. Jossakin vaiheessa minunkin täytyy tietää, mitä haluan. Kunpa vain tässä maailmassa voisi tehdä sitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä.


 


Minulla ei ole Hoinasta tähän mennessä ollut varmaan yhtäkään seisotuskuvaa. Tänään likka kuitenkin pönötti useampaankin kertaan pellolla erinäisissä asennoissa, juuri oikeanlaisessa kulmassa, joten räpsin muutaman. Hoinalla taitaa olla biologinen kello hieman väärässä ajassa, sillä se pudotti kaiken vähänkin turkkinsa juuri pakkasiin mennessä. Nyt se on vielä tavallistakin enemmän slim fit -koira. Enkä voi olla huomauttamatta näissäkin Hoin luontaisesta hännän sijainnista: rennoissa peltoleikeissäkin häntä on lähempänä whippetin kuin bordercollien rotumääritelmän kohtaa hännän asennosta.


Muuten meille kuuluu oikein hyvää. Talvi alkaa vihdoin lupailla vuoden ensimmäistä laskettelupäivää, minun ei tarvitse stressata töidenhausta, sillä saan jatkaa unelmahommiani koko kesän ja lisäksi minua pyydettiin pitämään jatkokurssi viimekesäisestä agilityn tekniikkakurssista Loviisassa. Kun tulin lomilta ja töistä takaisin Turkuun, herra B odotti kotona koko asunto siivottuna, musiikki soimassa ja kynttilät palaen. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin - tuntea, miten kodikas ja rakas kotimme onkaan. Miten hyvä täällä on olla. Minulla on kaikki juuri niin hyvin kuin asiat voivat olla - jos keskityn vain nykyhetkeen ja unohdan sellaisen vähäpätöisen seikan kuin tulevaisuus.



Hoina 4kk ja Hoina 20 kk - sama ilme on tallella, mutta hui,
millainen mummoilme sillä on jälkimmäisessä kuvassa!


Osa on ehkä treenilokin puolelta huomannutkin, että olemme päässeet Hoinan kanssa takaisin kummankin harrastuslajin makuun. Löysin Lempäälän-reissulla tähän asti parhaiten toimivan lelupalkan: kaksi identtistä, sateenkaariväristä kumipalloa sekä lähipalkkaukseen pienen pinkin agilitypatukan. Pallojen kanssa Hoina ei pääse tekemään itselleen tyypillistä hurrikaanirevittelyä, joten ne eivät leluina nostata sen kierroksia liikaa. Toivon todella, että onni on myötä tästä eteenpäin ja saisin harrastaa tuon upean agikoiran kanssa ilman sen suurempia taukoiluja - vaikkakin juoksutauko lankeaa päällemme taas aivan hetkenä minä hyvänsä...

Olen muuten vähitellen korviani myöten täynnä Hoinan juoksuja. Ne ovat niin pitkät, runsaat ja - pahoitteluni seuraavasta - haisevat. Lisäksi niiden takia maksan vähintään 1,5 kuukauden harjoitusmaksut kankkulan kaivoon joka vuosi. Vaikka olen haaveillut Hoinan pennusta, Hoin luonteessa on alkanut ilmetä hieman liian monta kysymysmerkkiä pentusuunnitelmia silmällä pitäen. Toisaalta siinä on taas vähintään tuplamäärä ominaisuuksia, jotka ovat juuri ihannekoirani piirteitä. Vaikka en aivan näillä näppäimillä ole Hoinaa leikkauspöydälle viemässä, minua kiinostaisi tietää, millaisella operaatiolla muita narttukoiria on operoitu ja kuinka pitkiä aikoja leikkauksesta palautumiseen on mennyt. Myös mahdollisista haittavaikutuksista saa mielellään kertoa. Meillä kaikki likat ovat tähän asti saaneet olla juuri niin naisia kuin ovat halunneet, mutta Hoinan kanssa olen ensimmäistä kertaa tosissani harkitsemassa sterilointia. Osaako kukaan kertoa kokemuksista?

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Perhesiteitä

Kun tässä taannoin marmatin blogiepätoivoani, sain eräältä lukijalta ehdotuksen, että kirjoittaisin siitä, miten meillä koirat ovat tulleet toimeen keskenään. Ensin ajattelin, etten saisi aiheesta kokonaista kirjoitusta kasaan, mutta odotahan - ehkä sittenkin. Mietin vain, miten kaukaa aloittaisin. Taidan aloittaa aika kaukaa - jo siitäkin syystä, että kaikki eivät ehkä ole lukeneet kuulumisiamme siitä saakka, kun kotisivujeni nimi oli My Lovely Pets ja niiden ainoassa roolissa oli maailman oudoin kissa - siitä kun kopioin jonkun toisen kymmenvuotiaan MySpace-sivulta pari animaatiota (jotka eivät tasan olleet hänenkään tekemiään), sain häneltä vihaisen viestin ja pelkäsin poliisien tulevan yöllä hakemaan minut pois kotoa. Kauheaa, nyt repesin kyllä itselleni aika totaalisesti! :D




Aloitan siis aivan koiranomistajuuteni alusta. Ensinnäkin Sara ei olisi koskaan tullut meille, jos se olisi tullut toimeen puolisiskonsa kanssa. Sen edellinen omistaja ja nykyinen ystäväni joutui aikanaan tekemään suuren päätöksen ja luopumaan nuoresta koirastaan. Parin vuoden päästä siitä nelivuotias Sara muutti meille. Vuoden päästä tästä meille muutti myös Saran lapsi Fina. Äiti ja tytär eivät koskaan tapelleet, paitsi silloin, kun Sara keräsi itselleen perheen muidenkin koirien luut. Ne olivat kuten äiti ja tytär tapaavat olla, yleensä lähekkäin mutta välillä myös aivan itsekseen. Fina eli elämänsä viisi ensimmäistä vuotta aina Sara-äidin seurassa. Siksi äidin poismeno viime jouluaattona oli Finskille kova paikka ja Fina potee silloin tällöin eroahdistusta täysin yksin jäädessään.




Rilla sekoitti pakkaa hassusti tullessaan meille loppuvuodesta 2008. Vaikka Saran suhteen olimme jännittäneet paljon sen taustan vuoksi, mummo hyväksyi pienen BC:n kainaloonsa nukkumaan jo ensimmäisellä viikolla. Vasta vuoden ikäinen Fina sai olla Rillan mielestä väsymätön leikkitäti ja useimmiten -kalukin. Rillaa etsiskellessäni vastaan tuli myös sellaisia kasvattajia, jotka eivät halunneet antaa pentua kotiin, jossa oli ennestään niinkin nuori koira kuin Fina oli. Kaksi cavalieria eivät kuitenkaan välittäneet tuon taivaallista - jos ei pientä ähinää ja puhinaa lasketa - siinäkään vaiheessa, kun puolet isompi, täysikokoinen bordercollie kävi häikäilemättömästi niiden päälle nojatuoliin makaamaan. Siinä ne notkuivat kaikki kolme kuin cheerleaderit pyramidissaan.




Sitten Rillan sairaus alkoi oireilla - mitä me emme tietenkään siinä vaiheessa vielä ymmärtäneet tulkita oikein. Vaikka Rilla oli heti alkuun kohonnut luonnollisesti ilman mitään kahinoita Finan yläpuolelle laumahierarkiassa, yhtäkkiä tappelut sen ja Finan välillä olivat arkipäivää. Saralle Rilla ei koskaan uskaltanut sanoa yhtäkään poikittaista sanaa vaan nuoli tämän hampaatkin luimistellen ja palvoen ja leikki tämän kanssa villiä hippaa ulkona. Sen sijaan Finaa kohtaan jäykistelystä seurasi hullu hyökkäys ja tapporavistukset, yritit sitten mennä väliin ennen iskua tai et.

Ihme kyllä Finaa ei tarvinnut koskaan paikkailla. Rilla oli yhteenotoissa poikkeuksetta hyökkääjä - Fina ei edes provosoinut. Rilla lähti tietysti aina karvat pöllyten ja lentäen vessaan jäähylle. Ei minulle tullut mieleenkään miettiä, että sillä hullunkiilto silmissä purevalla koiralla saattoi olla jokin paikka kipeänä. Pidimme nuoria erillään ja mietimme, miten jatkamme eteenpäin, kun tappelut yhtäkkiä lakkasivat. Koirakasat nojatuolissa tekivät comebackin, ja olimme taas yhtä iloista laumaa. Välissä Rilla sai diagnoosinsa ja sitten aggressiivisuus palasi. Silmät aukesivat. Ei Rilla vihannutkaan Finaa.




Moni jo tietääkin, että tuon viimeisen havainnon jälkeen Rilla ei kauan elänyt. Sen jäljiltä, mitä Rillan kanssa tapahtui, Fina kuitenkin oppi pitämään puoliaan ja saattoi jopa hyökätä puolustamaan luutaan, kun Sara yritti tottuneesti poimia sen suoraan toisen suusta pois. Jollakin kieroutuneella tavalla olen asiasta hyvilläni. Nössöön, elämän lujaa päätä potkimaan koiraan tuli sisua.

Parin vuoden päästä taloon asteli viimeisin sisäänmuuttaja, Hoina. Tähän tarinan voisi oikeastaan lopettaakin. Hoinalla ei ole ollut Saran tai Finan aseman suhteen nokankoputtamista missään vaiheessa. Pikemminkin Saran kuoleman jälkeen Hoinasta tuli Finalle eräänlainen keinoemo. Hoina ja Fina piittaavat toisistaan todella vähän - kumpikin elelee tahollaan vaikka samassa tilassa olisivatkin. Jonkinlainen tukiside niiden välillä kuitenkin täytyy olla. Tiedättehän, sellainen kun kaksi toisistaan piittaamatonta käpertyy yön pimeinä tunteina samalle pedille niin, että peput koskevat toisiinsa. Tai sellainen kun tylsänä päivänä kumpikin luikertelee selällään samalla matolla ja koirat päätyvät puolivahingossa halailuun, jonka päätteeksi toinen pesee toisen naaman. Arvaatteko, kuka on se, joka toisen iltapesuista huolehtii?



sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Sunday morning love you, Monday morning love you?

Huomenna alkaa taas koulu. Toisaalta ihan mukavaa, sillä kyllähän siellä kivaakin on. Opetusvapaankin aikana tuli kirjoitettua pari kouluhommaa pois päiväjärjestyksestä, ja kyllä se vaan tuntuu mahtavalta, kun syöttää yliopiston tietokantaan tekstin, jonka palautuspäivämäärään on vielä kaksi ja puoli viikkoa! Aikataulutus ja organisointikyky, siitäs saitte!


Autumn colours in Kurjenrahka


Ihan mukavasti ne ensimmäiset yliopistotentitkin menivät. Vain yksi kaikista kolmesta tosin oli kurssin päätöstentti, joten kahden muun arvosanat voivat vielä muuttua suuntaan tai toiseen: saldona silti 5, 4 ja 4 tässä vaiheessa. Eihän noita tenttejä kyllä oikein yliopistotenteiksi voi siinä mielessä kutsua, että yhtäkään kokonaista kirjaa en ole vielä lukenut. Tehtävät olivat ruotsissa ja saksassa aivan tavallisia kielioppitehtäviä ja fonetiikan huikeasta viiden minuutin - 20 juu/ei-väittämän - tentistä tuskin paljon tarvitsee mainita.

Fonetiikka sai minut kyllä muutenkin viime periodissa sen verran innostuneeksi, että vaikka vuoden päästä vaihtaisinkin vaikka sitten etanoiden tutkijaksi, punnitsen tässä paraikaa mielessäni, lähtisinkö huomenna aamulla pari tuntia aikaisemmin kokeilemaan siitä toistakin kurssia. Se tosin tietäisi neljää viikkotuntia lisää, mutta jos kurssi osoittautuisi mukavaksi, silloin viimeistään lopettaisin minua tähän asti eniten nyppineen saksan sanastokurssin, koska tämä yksi laaja uusi kurssi korvaisi siinä tapauksessa ne kaksi lopettamaani pienempää saksan kurssia. Olen ollut saksan sanastokurssilla kurssilla niin saamaton ja täysin epämotivoitunut, että en tiedä tulisinko edes pääsemään kokeesta läpi - ja sanasto on ollut muutenkin joka kielessä se huonoin osa-alueeni. Vuoden ympäri jatkuvalla kielioppikurssilla saan joka tapauksessa ylläpidettyä saksaakin sen verran kuin on tarvis. En tiedä, kiinnostaako ketään oikeasti lukea yliopistomanailujani, mutta nyt en välitä siitä. Minusta on hauskaa kirjoittaa opiskeluistakin jotakin, jotta sitten mahdollisen aineen tai koulun vaihdon jälkeen minulla on tästäkin elämänvaiheesta jotakin jonnekin taltioituna.


Finnish autumn


Muutoin meillä elellään aivan normaalia arkea. Koska viime viikolla jätimme tanssitunnin välistä, heiluin kompensaatioksi aamulla ensin imurin kanssa foxia ja sitten luutun ja pesuaineiden kanssa valssia, ja hyvin kirposi hiki otsalle siinäkin touhussa. Hoina jatkaa sairaslomaansa silti hirveästi riehuen - minkäs teet, kun koira on reikäpää - mutta pääsee onneksi tiistaina vihdoin fysioterapeutille. Haluan todella kuulla ammattilaisen arvion tämänhetkisestä tilanteesta, sillä minun silmääni Hoina kävelee aivan tasapainoisesti, juoksee paitsi kuin hullu myös suorassa ja on muutenkin aivan oma itsensä. Miten minun olisi siis tarkoitus tietää, koska me olemme taas terveitä?


Sunnuntaiaamun ja -illan sekä huomisen maanantaiaamun kunniaksi minun on vielä pakko jakaa alla oleva video, joka on naurattanut ja soinut päässä meidän taloudessamme koko viikonlopun. Kun tästä tulee uusi hitti - kovasti sitä on nimittäin videon kommenteissa povattu -, me kaikki olemme olleet trendiä edellä! ;) Nauttikaa tai älkää...



torstai 24. lokakuuta 2013

Kuunnellaan sateen ropinaa

Loviisan-loma on ohi ja laumamme on palannut takaisin Turkuun. Fina tosin jäi tällä kertaa kotiin ja nyt saan keskittyä vain yhden koiran huoltajuuteen. Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi olleet Hoinan kanssa kaksistaan - tai onhan meillä täällä tietysti myös herra B! :)



Asetelma on tuttu: järki vs. tunne


Kotona oli ihanaa ja niin oli myös töissä, ja nyt podenkin kotiinpaluumasennusta. Miten musertavalta tuntuukaan palata töistä, jossa olen "kultamuru" ja "pelastava enkeli" ja jota rakastan yli kaiken, takaisin yliopistoon, joka vain ahdistaa ja sekoittaa pääni, vaikka siellä periaatteessa viihdynkin! En väitä, ettenkö minäkin saattaisi haluta takaisin koulunpenkille tehtyäni vuoden tai kahden päivät töitä, mutta välillä mietin, miksen voisi tehdä ja nauttia siitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Nyt opiskelen "kompromissialaa" eli en todellakaan mitään unelma-ainettani mutta jotakin, missä olen hyvä ja mistä saisin takuulla töitä - jos vain vaihtaisin sivuaineeni, saksan, englantiin, voisin olla opettaja, joille ainakin löytyy hommia. Eilisilta meni kuitenkin peittojen alla masennellessa ja niiskuttaessa. Ahdistus ja harmitus vaan veivät kaikki voimat. Nukahdin sitten kielioppaan kainaloon valot päällä ja heräsin, kun mies alkoi panna tietokonetta puhuksiin ja asettua hänkin yöpuulle. Päätä on särkenyt kaksi päivää putkeen, eikä siihen auta Burana, ulkoilu, uni, ei ruoka. Huominen tunnin pituinen aromahieronta ei siis kertakaikkiaan voisi osua parempaan ajankohtaan.






Raappana - Sateen ropinaa


On kotiinpaluu ollut mukavaakin - tai kaikki muuhan siinä on mukavaa, paitsi se opiskelu. Eilen heti kotiin päästyäni tein hieman improvisoiden (resepti merkinnän lopussa) mahtavan makoisan makaronilaatikon odottamaan herra B:n kotiintuloa, ja tänään kävin Hoinan kanssa heti aamusta pitkän kävelylenkin utuisessa Kähärissä. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, miten upeasti Hoina käyttäytyikään hihnassa ainoana koirana: se ei vetänyt, ohitteli muut koirat tuskin luoden niihin silmäystäkään ja pellolla jolkotti käynnissä olleen työkoneen ohi epäluuloisesti mutta rauhassa vapaana kääntyillen säännöllisesti vilkuilemaan, vieläkö seuraan perässä. Tässähän melkein alkaa pitää hihnalenkkeilystä! ;) On tuo löysä hihna vaan luxusta meidän perheessä!

Marraskuu lähestyy vääjäämättä, mutta minua se ei haittaa - arvaatteko miksi? Joulu tulee! Kävimme viime viikonloppuna siskon kanssa jo ensimmäisillä jouluostoksilla ja sain hankittua paitsi kolme lahjaa myös askarteluvälineet joulukortteja varten. Lisäksi olen suunnitellut jo juhlaleipomisiakin. Joulu kestää sitä kauemmin, mitä aikaisemmin sen aloittaa! ;) Ennen joulua on kuitenkin luvassa vielä kolmivuotispäivämmekin, jonka kunniaksi ajattelimme piilottaa ihka ensimmäisen geokätkömme. Kätkön suunnittelu on vielä alkuvaiheessa, mutta piilosta tulee takuulla persoonallinen ja pidämme huolen siitä, että siihen tulee myös ripaus tarinaamme. :) Paikkavaihtoehtojakin on jo muutama!



Vielä paketissaan odottavia ja jo ennenaikaisesti käyttöönotettuja joululahjoja...


Makaronilaatikko

400g / 6 dl makaronia
3,5 dl soijarouhetta tai paketti jauhelihaa
1 sipuli
loraus ruokakermaa
1 dl maitoa
1 muna
muutama juustoviipale
korppujauhoja
suolaa
muutama ripaus paprikajauhetta
muutama ripaus oreganoa
muutama ripaus timjamia
ripaus valkosipulijauhetta
ripaus mustapippuria
puolikas kasvis- tai muu liemikuutio

Samalla kun keität makaronit kattilassa, keitä pannulla soijarouhe n. 2-3 desilitrassa vettä ja lisää joukkoon puolikas liemikuutio sekä silputtu sipuli. Jatka keittämistä, kunnes vesi on haihtunut ja sen jälkeen jatka vielä hetki pannulla paistamista ja lisää haluamasi mausteet. Itse käytin listalla olleita suolaa, paprikaa, oreganoa, timjamia, valkosipulijauhetta, pippuria ja liemikuutiota. Jos käytät jauhelihaa, jätä keittovaihe pois ja vain paista ja mausta liha ja sipulisilppu pannulla.

Kun makaronit ovat valmiit, valuta niistä loput vedet lävikössä. Voitele vuoka ja lisää siihen makaroni- ja soijarouhemäärän puoliväliin saakka makaronia ja soijarouhetta kumpaakin aina pieni kerros kerrallaan. Puolivälin saavutettuasi höylää viimeisimmän kerroksen päälle yksi ohut kerros juustoa ja jatka sitten taas kerros kerrokselta soijalla ja makaroneilla, kunnes ne loppuvat. Sen jälkeen lorauta koko vuoallisen päälle loraus ruokakermaa. Lopuksi riko muna lasiin, lisää joukkoon maito ja sekoita. Sitten kaada nesteseos pikkuhiljaa koko vuoallisen päälle. Lopuksi sirottele korppujauhoja päällimmäisen kerroksen pintaan ja paista reilu puoli tuntia 175-200 asteessa. Kun paistoaika on kulunut, syö niin paljon kuin napa vetää! :)

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Aivopirtelöä

Nyt, kun irvokas otsikko on herättänyt sopivan mielikuvan päähänne, sanon pari sanaa opiskeluistani. Minulla on siis takanani jo kaksi viikkoa täyttä opiskelua pohjoismaisten kielten laitoksella ja jokaista syksyn kurssia on päässyt makustelemaan vähintään kahdesti. Ruotsi sujuu ihan kelvollisesti ja sen opiskelu maistuu kiitettävästi, mutta kieltenopiskelun aiheuttamilta traumoilta en todellakaan ole välttynyt.


Vaikka ymmärrän ruotsia erinomaisesti ja kirjoitankin sitä melko sujuvasti, puhepuoli ei minulla ole vain lapsenkengissä vaan täysin paljasjaloin. Välillä olen tosin yllättynyt, miten joku suunnittelematonkin fraasi vain lurpsahti suusta koko luokan kuultaville, mutta useammin olen kyllä naurattanut ainakin itseäni melko huolella. Esiteltyäni vierustoverini koiran, "som också jag har", tajusin, että sellainen pieni etuliite kuin lik- jäi lauseen alusta puuttumaan. Ei sillä: yksi uusi, yhteisomistuskoira kelpaisi kyllä! :D Sitten oli se toinen kerta, kun olin puoli minuuttia vakuutellut itselleni osaavani lausua vastaussanan oikein ja rohkenin vihdoin nostamaan käteni. Sain vastausvuoron, vastasin oikein - ja mitä tapahtui? Minua läimäistiin lisäkysymyksellä! "Kan du förklara vad som ordet betyder?" Juu tuota ett ögonblick bara! Näiden lisäksi minun ei varmaan tarvitse edes mainita niitä lukemattomia kertoja, kun ruotsin 'mutta' keskellä lausetta tulikin englanniksi tai kotona joku vastaus ukkelille englannin sijaan sujuvalla ruotsin kielellä. Odottakaahan, kun sekoitan mukaan vielä saksaakin!


Shake it baby !

Finan aivopirtelöresepti - kas näin, ja jokainen aivosolu ja kieli on varmasti solmussa.


Niin tosiaan ja sitten on se hyytävän hytisyttävä saksa. Tuntuu, että jokaikinen tunti on yksi selviytymistarina ja olo tunnin jälkeen on kuin puoli päivää päähän paukutetulla naulalla. Opettajat ovat kahdella kolmesta kurssista natiiveja, ja lausuvat täydellisellä ääntämyksellään niin, että puoli sanaa on jo nielaistu ennen kuin minä ehdin edes arvuutella sen alkuosaa. Hauskan kuuloistahan saksa on, mutta mitä iloa hauskuudesta on, jos ei ymmärrä yhtikäs mitään? Tilannetta ei helpota myöskään se tosiasia, että kurssitoverit ovat jo huomattavasti edistyneempiä nieleskelijöitä. Välillä tekisi ihan vain opettajan innostuneen hymyn takia heittää ilmoille jotakin lennokasta kohdekielellä, mutta minkäs teet. Joka tunnin jälkeen täytyy jaksaa lohdutella ja mielikuvitushalailla itseään, että voi taas mennä ensi kerralla miettimään, kuka väittikään minun osaavan saksaa. Vaikka olin lukiossakin kyseisessä aineessa aina hyvä (ja nyt mietin, miten ihmeessä), se tökki jo silloin - kuka siis käski valitsemaan sen sivuaineeksi? Kai minulla vain meni muuan keltainen neste päähän, kun sain sivuaineoikeuden suoraan pääsykokeella: muuta selitystä en keksi. Tai sitten en vain taas osannut sanoa ei tarpeeksi ajoissa.


Miniature world

Saanko minäkin vain kömpiä kotiloon ja roikkua huoletonna heinänkorressa?


Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin nähnyt vähän valoa tunnelin päässä. Ainakin kaikille kieltenopiskelijoille pakolliset fonetiikan luennot ovat tähän mennessä olleet mielenkiintoisia ja jopa jotakin sellaista, mitä kielipääaineeseen voisi yhdistää. Mutta mitä muuta tämän yhdistelmän lisäksi sitten ottaisi, jotta voisi haaveilla saavansa joskus töitäkin? Unkarinhan ottaisin pääaineeksi asti heti, ellei sellaista pikku asiaa kuin tulevaisuus tarvitsisi ottaa huomioon. Ehkä jossain tarvitaan unkarin ja pohjoismaisten kielten asiantuntijaa - kuka tietää - joka osaa selittää, miten äänteitä muodostetaan vaikkapa uvulaarisella alueella? (Jep, sinne meni viimeinenkin lukija!) Taitaa olla parempi, että menen selvittämään päätäni unten maille - ellen kuole tai melkein kuole siellä tänäänkin. Viime yönä herättelin nimittäin itseäni junaturman nokisten uhrien joukosta savupilvien keskeltä - ja ihme kyllä heräsin! Ps. Uneni kuultuaan äidin ensikysymys oli, olenko katsonut Salattuja elämiä. - Ainoastaan maanantain jakson...


Sleeping...beauty?

Whaat? Herääminen on so last season.

tiistai 6. elokuuta 2013

Ohjelma monneista?

Onko kukaan koskaan katsonut MTV:n Catfish-ohjelmaa? Itse jäin kerran katsomaan sitä sohvalla löhöillessäni, kun sisko kanavasurffaili ja kiinnittyi katsomaan sarjaa, jossa nettirakkautensa huijaamaksi tullut mies tiimeineen auttaa muita virtuaalimaailmassa rakastuneita tapaamaan toisensa oikeasti. Ennen tapaamista tiimi tekee salapoliisityötä selvitelläkseen, kuinka suuri todennäköisyys on, että netissä esittäytyneet osapuolet ovat sitä, mitä väittävät olevansa. Useimmiten profiilien takana on ollut ainakin pientä salattavaa, joskus ei mitään ja välillä netti-ihastus on ollut niin kieroutunut, ettei toisella ole ollut mitään mahdollisuuksia edes yrittää sulattaa valheita kaiken paljastuttua.


Once you stop searching for something, you find everything - just like I found you.


Ohjelman vaiheessa juuri ennen parin ensimmäistä oikeaa tapaamista minulle tulee hassuja kipristyksiä vastanpohjalle, eikä syyttä. Olenhan itsekin kokenut nettirakkauden ensitapaamisen, joskin ypöyksin ja vieläpä kovin nuorena - vain seitsemäntoistavuotiaana. Nyt jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, ei ihme, että vanhempani olivat silloin hermona. Onhan noita varoituksia kuullut ala-asteelta asti, mutta eihän sitä omalle kohdalleen usko mitään pahaa sattuvan. Vasta kyseisen ohjelman myötä olen tajunnut sen todella: olisin voinut tavata ihan kenet hullun tahansa - mutta en tavannut! Silloin, kun astelin iltapimeällä Helsingin rautatieaseman laiturilla kohti päätepysäkille hidastavaa junaa, minun mielestäni mitään muuta mahdollisuutta ei ollutkaan kuin että junasta astuva mies olisi juuri se, josta oli viime kuukausien aikana tullut paras ystäväni ikinä. Täristen huokaisin nähdessäni ikkunalasin läpi tutunnäköisen hahmon, joka hetkeä myöhemmin halasi minua vähintään yhtä hermona. Nyt vasta TV-sarjan jaksoja katselleena ymmärrän, että tuolla optimistisella ja toiveikkaalla ajatuksella oli vain minimaalinen toteutumistodennäköisyys. Ja se toteutui siitä huolimatta.

Uskomaton tarinamme ei kuulu koko tuhatpäiselle blogiyleisölleni, mutta vähän voin sitä raottaa, sillä minua inhottaa netissä tapaamisen tuoma yleisesti vääränlainen sävy keskustelukumppaneideni ajatuksiin, kun kerron tapaamisestamme. Haluaisin aina tähdentää, etten ikinä ole nettideittaillut - ikään kuin sekään olisi mikään synti. Kaipa olen vanhanaikainen? Niin tai näin, kumpikaan meistä ei hakenut seuraa vaan tutustuimme toisiimme sattumalta yhteisen harrastuksen, valokuvauksen, kautta. Yhdeksän kuukauden aikana keskustelun luonne muuttui toistamiseen lyhyeen loppuneesta smalltalkista syvällisemmäksi ja meistä tuli hyvät ystävät. Vajaan vuoden päästä ensimmäisestä keskustelustamme kummankin puolelta heräsi halu tavata ja tuoda sama ystävyys oikeaan elämään. Niinpä me sitten tapasimme ja aloimme viettää joulut, juhannukset ja pääsiäiset yhdessä, ja tänä syksynä yhteisen historiamme ensi-illasta tulee jo tai vasta kolme vuotta. Mikään virtuaalikeskusteluissa sanottu ei ollut sanojen helinää kummankaan puolelta, vaan olemme yhä ja aina toistemme sielunsisarukset. Kaiken jaamme, hyvässä ja pahassa, ja jos on tarvis, niin vähän itketäänkin. Ja mikä on uskomatonta, lähes identtisen ajatusmaailman - vaikkakin täysin erilaisen luonteen - omaavan henkilön piti löytyä alunalkujaan yli 5000 kilometrin päästä! Kiitos Nepal! Annoit minulle kaiken, minkä menettämistä voin pelätä.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kiiskejä toispual jokke

Nyt ovat edellisestä merkinnästä asiat muuttuneet sen verran, että lienee hyvä päivittää vähän tilannetta. Aivan ensimmäiseksi haluan kuitenkin osoittaa syvimmät kiitokseni kaikille viime merkintää kommentoineille ja omia kokemuksiaan raottaneille lukijoille. Saitte minut unohtamaan stressin ja valmistautumaan tulosten tuloon rauhallisemmin mielin. Joku minut paremmin tunteva voisi väittää, että tykkään taas leikkiä vastarannan kiiskiä, kun joudun toteamaan monen suositteleman välivuoden jäävän kuitenkin "vain haaveeksi". Se ei todellakaan johdu teistä tai kommenteistanne, päinvastoin. Varmistuin siitä, että kuuntelisin sydäntäni ensireaktion tullessa ja niin teinkin.




Maanantaiaamuna tasan viikko sitten päivittelin yliopiston nettisivuja melko tiheästi. Tässä oli jo ensimmäinen vihje: minua kiinnosti. Jo edellisellä viikolla sairaslomallani ehdin katsella asuntoja netistä ja tiesin, että opiskelupaikan tullen ei olisi aikaa jahkailuun. Siksi nimeni yliopiston sivuilla nähtyäni virnistin äkkiä ja salaa innosta, jätin työt lähes niille sijoilleen ja lähdin ajamaan isän työpaikan kautta papparaisen kanssa Turkuun. Parin tunnin kuluttua istuimme herra B:n ja isän kanssa kiinteistövälittäjän autossa matkalla katsomaan kolmea mahdollista asuntoa. Miten jännittävää!

Ensimmäiseltä asunnolta odotin kuvauksen perusteella eniten: vain neljä vuotta sitten rakennettu 35 neliön kaksio kävelymatkan päässä keskustasta ja yliopistolta samalla seudulla kuin mistä tiesin hyvän ystäväni ja treenikaverini juuri vuokranneen kämpän. Lisäksi vanhan omakotitaloalueen reunamilla sijaitsevan asunnon ympäristö näytti mukavalta lenkkeilymaastojen ja rauhallisuuden suhteen. Minä olen hirmuinen asunto- ja sisustushirmu, joten rakastuin hyvässä kunnossa olleeseen asuntoon heti - vaikkakin pieni koko kaksiolle jäi mietityttämään huonekalujen sijoittelun kannalta. Herra B:n riemu valoisalla puolella sijaitsevista ikkunoista antoi ykkösvaihtoehdolle kuitenkin vain lisäarvoa. Ja no, mitäpä sitä kuhnailemaan - eiväthän kyseisen asunnon jälkeen kaksi jälkimmäistä tuntuneet enää miltään! Niin sitä rustattiin nimet papereihin ja lähdettiin kolmisin keskustaan juhlistamaan uutta kotia kakkukahvien muodossa. :) Myöhemmin selvisi myös, että kaverini kämppä on vain parin talon päässä eli koiralenkeille ja -treeneihin löytyy aina seuraa!




Nyt on muuttoilmoitus jo tehty, uusia, puuttuvia sisustuselementtejä hankittu YO-lahjakorteilla ja menneenä viikonloppuna tyhjennelty Helsingin asuntoa minun tavaroistani. Herra B oli suorittamassa kyseistä projektia kanssani ja samalla ehdimme nauttia Helsingin tunnelmasta varmaan viimeistä kertaa aivan kunnolla. Lauantaina vietimme ihanaa kaupunkipäivää Esplanadin puistossa jäätelöä nuoleksien ja kaupoissa ostoksia tehden ja sunnuntaina istuimme kahdestaan pienessä, suojaisessa kohdassa Munkkiniemen rannassa - molemmilla jalat rantavedessä - ja muistelimme yhteisiä hetkiämme ja ihmettelimme, miten kummassa tähän on tultu. B:n sanoin on niin outoa, että ennen täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee yhtäkkiä se tärkein kaikista.




Vaikka kaikki tuntuukin kovin jännittävältä ja oikealta tässä vaiheessa, yhteen asiaan en ollut varautunut. "Apinaparkkia" riisuessani minuun iski yllättäen lujaa se, miten omannäköiseni olinkaan asunnosta tehnyt. Kun koristeet ja tärkeimmät esineeni vähenivät ja hävisivät puoleenkymmeneen muovipussiin, sisällä alkoi näyttää taas poikamiesboksilta, jossa on vain kaikki elämiseen tarvittava. Kun aloin ihmetellä asiaa herra B:lle, minulla alkoivatkin kyynelet valua kesken lauseen ja kurkkuun juuttui kuin pala Ruususen omenaa. Lopulta en voinut kuin itkeä nyyhkyttää sohvannurkassa ja katsoa alastonta asuntoa.




Kyllä kelpaa siivota, kun on tällainen muuttoapuri!


Tällä hetkellä pikku Toyotani on tupaten täynnä tavaroita, jotka odottavat maisemanvaihdosta. Ensi viikonloppuna menemme mittailemaan ja siivoamaan Turun asuntoamme. Muuton jälkeen voitte olla varmoja, että tulen hetken aikaa vouhkaamaan sisustuksesta ja kaikesta uuteen kotikaupunkiin liittyvästä - silloin toivottavasti parempilaatuisten kuvien kera. Ai niin ja loppuun on vielä pakko hehkuttaa, että tuleva treenipaikkakin on Hoinalle jo plakkarissa, vieläpä kisaryhmästä. Me ollaan nykyään ATT:läisiä! :)

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kaikenlaisia romahduksia

Huhhei. Olen ollut viimeisen viikon ajan niin hirveän stressin kourissa, että päivät ovat vaan lipuneet ohi ja pinna on ollut todella kireänä. Tätä merkintääkin olen kirjoittanut jo monta päivää, poistellut osia siitä ja tallentanut, välillä jo päättänyt olla julkaisemattakin. Yleensä kirjoittelusta on kuitenkin ollut apua, joten ei kai tässä mitään voi menettääkään?

Lähinnä ne ovat olleet nuo ensi viikolla tulevat pääsykoetulokset, jotka stressaavat jo etukäteen, mutta viime viikolla oloni tukaloitui entisestään, kun Facebook alkoi täyttyä tuttavien tuloshehkutuksista. Kaikki onnelliset koulupaikan saaneet ovat innosta soikeina ja sanovat elämänsä suurimpien unelmien toteutuvan haluamaansa paikkaan pääsyn johdosta. Näitä uutisia on ollut ihanaa lukea, mutta samalla tyrmistyin omasta, vielä siihen asti suhteellisen harmittomana pitämästäni tulosahdistuksestani. Miksi minä en odota tulosten julkistamista malttamattomana? Miksi en ole vieläkään varma, mitä oikeasti edes haluaisin opiskella? Miksi pohdin tosissani välivuoden mahdollisuutta - siinäkin tapauksessa, että pääsisin sisään yliopistoon?


Minulla oli epävarma tunne jo keväällä, kun luin pääsykoekirjoja. Olen aina rakastanut opiskelua. Lukiostakin minut piti melkein potkia ulos, eikä minulla ole ikinä ollut motivaation suhteen ongelmia, oli kyseessä sitten suosikki- tai inhokkiaineeni. Kuitenkin pääsykokeisiin lukeminen tökki jo alkuunsa. Tuhersin moneen otteeseen itkua ja ihmettelin äidille ääneen, miksei minua innosta, kun olen tottunut siihen, että innostaa. Aina minua on innostanut. Uskontotiedehän tökki - ei niinkään aihe vaan kirja - sen verran, etten koskaan edes mennyt kokeilemaan koetta. Ruotsin materiaali sen sijaan oli kokonaan todella mielenkiintoista ja saksan koe puolestaan kokeena niin mukava, että sitä tehdessäni halusin oikeasti päästä sisään. Koska valinta muuttui niin viime hetkellä eikä ollut alunperinkään mikään usean vuoden takainen itsestäänselvyys, se tuntuu jääneen hiertämään jonnekin hampaankoloon. Valitsinko oikein? Haluanko lukea kieliä vai jotakin aivan muuta? Miksei minulle tule sitä hirveää hinkua aloittaa opinnot mahdollisimman pian? Haluan innostua ja pomppia kattoon, jos saan myöntävän vastauksen yliopistolta, mutta juuri nyt lähtökohdat siihen näyttävät melko huonoilta.



Hoinankin mielestä vatvon asioita ehkä vähän turhan paljon...


Fakta on se, että minä pelkään. Pelkään ihan tajuttomasti. Oikea valinta, väärä valinta - mistä tietää kumman tekee? Eikö oikeaan valintaan kuuluisi liittyä ainakin suurimmaksi osaksi positiivisia jälkituntemuksia? Kun vastapainona on vielä välivuosi, jolle työt ovat tiedossa, koiratreenit pilkkahintaisia ja saisin itse jatkaa kouluttamista, olen vähintäänkin pulassa. Ja ainakin kerran päivässä joku vastaantulija tai tuttu kysyy, ovatko tulokset jo tulleet. Välillä tekisi mieli suorastaan vetää kädet korville ja alkaa lallattaa kyselijän päälle kuin pikkulapsi. Tulokset kiinnostavat enemmän muita kuin minua! Eikö se ole aika huolestuttavaa?




En kuitenkaan ole vain muutosta vastaan. Siinä olisi monta superhyvääkin juttua, kuten poikaystävän kanssa yhteen muutto, ihana oma koti, maisemanvaihdos uusine alkuineen sekä se mahdollisuus opiskelusta sittenkin innostumiseen. Se fiilis on meinaan tullessaan oikeasti todella inspiroiva ja voimaannuttava. Ehkä pelkäänkin liikaa, ettei sitä tule? Välivuoden jälkeen kaikki mikä nyt on mahdollista on mahdollista vielä silloinkin - paitsi toki olisi haettava uudelleen - mutta jos nyt lähden opiskelemaan, en pääse enää kotikonnuilleni ja nykyiseen työpaikkaani noin vain takaisin, toisin sanoen en oikein voi pitää väli(rahankeruu)vuotta enää myöhemmin. Jotkut sanovat katuvansa, etteivät aikoinaan ottaneet välivuotta; suurin osa kannustaa jatkamaan suoraan opiskelemaan, että pääsee äkkiä leipään kiinni. "Pidithän sinä loppujen lopuksi jo tavallaan yhden välivuoden, kun valitsit nelivuotisen lukion." Ystäväni puki hakuihin liittyvän stressin hienosti sanoiksi toteamalla, että kirjoitusten jälkeenkään ei saanut levätä, kun oli jo uusi deadline odottamassa. Niinpä, huilaaminen voisi oikeasti tehdä hyvää. Itselläni ei ole mikään kiire yhteiskunnan koneiston rattaaksi.


Jos koskaan kahlasit näin pitkälle hermoromahdukseni läpi, tunnet varmaan olosi yhtä pahoinvoivaksi kuin minä. En tiedä, vilustuttiko auton ilmastointilaite minut keinotekoisine lounatuulineen vai vetikö stressi maton altani, mutta lauantai-iltana päälleni vyöryi kova flunssa. Pari yötä olen nyt hikoillut puoliunessa, sunnuntain vaihtelin vain puolikuolleena makuupaikkaa liikuttaakseni särkeviä lihaksiani ja vaikka tänään tunnen oloni istuessa jo melko hyväksikin, kulutan vähintään nessupaketin päivässä, olen aivastanut useamman kerran Hoina-paran naamalle ja hikoilen kuin pieni sika heti, jos nousen ylös pidemmäksi aikaa. Rajalliset liikkumismahdollisuudet alkavat näkyä monen tunnin päiväunien jälkeen tekemisen puutteena. Nyt voisinkin heittää pallon kaikille teille, jotka olette viettäneet välivuoden tai menneet suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan. Miltä epätoivoinen hätähuutoni kuulostaa ja mitä tekisitte, jos olisitte minä (ja vastaukset ilman omaa lehmää ojassa, kiitos)? Tällä viikolla yritän vielä jutella ajatuksiani halki eri ihmisten kanssa ja lopulta luottaa tulosten tullessa siihen aivan välittömään ensireaktioon.


Loppuun liitän vielä rennomman videopätkän vesileikeistä Hoinan ja Finan kanssa lauantai-iltapäivältä, kun olin vielä pahaa-aavistamaton flunssan uhriksi valikoitumisesta. Hoina ei pärskinyt tai luullut hukkuvansa yhdelläkään yrittämällä enkä minäkään saanut yhtään paniikkinaarmua lisää reisiini. :) Finakin on rohkaistunut kahlailussa hurjasti ja vetää rannassa jo hirveitä spurtteja lelun perään!


 

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Ruma uni

Varoitus: Seuraava teksti ei ole kovin suositeltavaa luettavaa
hiljattain koiransa menettäneille tai muuten raskaasta tai ällöttävästäkin
aiheesta ahdistuville, saati niille, jotka tunsivat ihanan Saran paremmin. Aihe
todella ahdistaa itseänikin niin paljon, että se on pakko purkaa sanoiksi.
Kenenkään ei ole mikään pakko lukea seuraavaa.


Pari viikkoa sitten minulla oli todella huono päivä. Sellaista päivää, niin huonoa, minulla ei ollut vielä koskaan ollutkaan. Ahdistus kummitteli mielessä heti, jos unohdin sen tietoisesti häätää pois, ja vain ohikulkijan kohtaaminen vaati keskittymistä ja itkun pidättelyä. Kun ensimmäistä kertaa oikeasti pitkältä tuntuneen työpäivän jälkeen ajoin yksin kotiin, en voinutkaan enää taistella tunnetta vastaan, vaan koitin lähinnä nähdä jotakin suurten silmän pintaan kohonneiden kyynelmuurien takaa.

Tuota huonoa päivää edelsi kaamea painajainen maailman sydämellisimmästä koirasta, rakkaasta, viime jouluna edesmenneestä Sarastani. Koko yö oli silloin musta ja raskas, niin ahdistava, etten pysty edes kuvailemaan sitä. Unessani Sara heräsi henkiin, kun luulimme sen olleen jo kuollut. Sen sijaan, että muru olisi ollut oma pirtsakka ja pippurinen itsensä, se olikin kuin ontto kopio itsestään. Se oli huonommassa kunnossa kuin se koskaan oikeasti oli, ei jaksanut kävellä, ei oikein pystynyt hengittämään eikä ollut läsnä. Painajaisessa vietin sen kanssa pitkän ja pimeän yön sitä hoitaen ja jonkin tuntemattoman kerrostalon pihassa monta kertaa pissattaen, ja toivoin, että se jo vihdoin kuolisi. Sara oli herännyt henkiin, eikä millään kuollut. Jouduin katsomaan sen kärsimyksiä koko yön pystymättä tekemään mitään.


Sara heelingA rush hour! Sara granny takes it easy :)


Unessa Sara oli vain haamu itsestään - tutun näköinen kaveri mutta kuin ontto nukke. Silmät olivat yhtä tyhjää, sisällä oli vain tyhjää, se ei ollut minun Sarani. Aamulla heräsin yltäpäältä hiessä ja purskahdin itkuun. Minusta tuntui kuin kaunis muisto Sarasta olisi tärveltynyt kokonaan. Aina kun vain erehdyinkin muistelemaan edes sen kiiltävän mustaa turkkia, ahdistus vyöryi päälleni eikä suostunut katoamaan. Enkö enää koskaan voisi ajatella kauneinta sisupussiani ilman painajaisvaikutusta? Miksi Finakin kiehnäsi sinä aamuna niin paljon minuun ja tuijotti suurilla tummilla silmillään? Oliko sekin nähnyt saman unen?


The way mom holds her daughterSara the house elf


Vaikka tapauksesta on tosiaan jo se yli kaksi viikkoa aikaa, joudun vieläkin taistelemaan valtavaa pahaa oloa ja itkua vastaan ja silti ne vain tulevat. En voi käsittää, että saatoin nähdä niin hirveän unen Sarasta. Kun sen kunto joulun alla heikkeni vähitellen, näin kauniita unia rituaalisista viimeisistä kävelylenkeistä mökin metsässä. Aurinko paistoi ja tunnelma oli vapauttava ja hyväksyvä. Rillasta ensimmäiset unet näin vasta yli puolen vuoden jälkeen sen poismenosta, ja nekin olivat aina kauniita jälleennäkemisiä - pelkkää riemua siitä, että sainkin vielä yhden leikkihetken lisää sähikäiseni kanssa. Niinä aamuina oli ainoastaan hyvä olo.

Rillan viimeisellä matkalla en ollutkaan mukana, ja tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä. Tiedän, että painajainen Sarasta juontaa juurensa lopetushetkeen, joka ei ollut millään tavalla kaunis, mutta tuntui silloin lohdulliselta eikä koskaan tietoisesti minua häirinnyt saati sitten ahdistanut. Akuutti tilanne jouluaattoaamuna - mitä muuta olisimme voineet odottaa kuin paljon kaupungin ulkopuolella olevaa kivistä, kylmää navettaa, jossa vähintään yhtä kylmälle metallipöydälle Sara antoi viimeiset ruumiinlämpönsä. Siskoani pyörrytti. Äiti pyyteli meiltä anteeksi karuja olosuhteita, mutta sanoin, ettei se haitannut. Pääasia oli, että Saran ei tarvinnut kärsiä yhtään ylimääräistä. Silti se hetki, jolloin näin jo menehtyneen, onton lämpöisen rakkaani nenästä tippuvan nestepisaran metallipöydälle - se aiheutti tuon karmean painajaisen. Siihen pisaraan kulminoitui koko totuus siitä, että pienen mustan elämä oli oikeasti ohi, että se oli vain ontto ruumis enää. Ei ne löysät raajat tai hiljaisuus vaan se yksi pisara. Miten paljon sen onkaan täytynyt minua alitajuisesti ahdistaa. Miten paljon haluaisinkaan pyyhkiä tuon ruman unen pois.


"I caught it, mom!"Playtime! The queen