keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Hui hai hiisi

Northern lights in Ruka Northern lights in Ruka


Lupailin taannoin syvällisempää postausta revontulista, joten saamanne pitää - tosin pelkkiin revontuliin en ajatellut paneutua. Siellä Rukalla ollessamme saimme siis tosiaan nähdä upeimman taivaan valonäytelmän reiluun kymmeneen vuoteen (muistan yhä Loviisassa 8-9-vuotiaana näkemäni koko taivaan peittäneet revontulet, jotka olivat kuin suuri vihreä hämähäkki pään yläpuolella) ja yllätysyllätys se laittoi minut miettimään (mikäpä ei minua mietityttäisi...). Leiskuvat ja vinhaa vauhtia vaihtuvat valojuovat olivat aktiivisimmilla hetkillään jopa hieman pelottavia - jotakin niin outoa, kaunista ja erilaista. Ajoittain ne kerääntyivät ikään kuin napakohtaan suureksi vuoroin aukenevaksi, vuoroin sulkeutuvaksi silmäksi. Nuo revontulet olivat jotakin niin vaikuttavaa, että tähtitieteilijä-Bea 7v. heräsi taas henkiin ja olisi mieluummin kylmettynyt kameransa kanssa lumikasaan kuin lähtenyt kesken kaiken sisälle. Kun äiti vihdoin mökissä tiedusteli, kuulimmeko valoilmiön ääniä, ryntäsin takaisin ulos. Wau, siis mitä ääniä!? Mutta esitys oli jo sammunut.


When the sky falls down... Thunder in Pápa lV


Kun sitten lähtöaamuna upeassa auringonnousussa jo ennen shamaaninlaulua Hoinan kanssa lenkkeillessäni olin jälleen pakahtua luonnon kauneudesta, jonkinlainen miniatyyripalapeli tuntui ratkenneen: en ole ateisti. En ole kyllä koskaan väittänytkään olevani, mutta nyt tajusin, etten ole. Luonto ja sen ilmiöt, kuten vaikkapa juurikin nuo revontulet, valtava rankkasade, ukkonen tai myrsky, saavat minussa aikaan juuri sellaisen pyhyyden tunteen kuin uskon jonkinlaisen jumaluudenkin kokemisen aiheuttavan - sellaisen, jossa aika tuntuu merkityksettömältä, minä pieneltä ja jokin voima vain itseä suuremmalta. Ja loppujen lopuksi uskohan minä kohtaloon, selvänäkijöiden ja meedioiden kykyihin, kummituksiin ja joulupukkiinkin. :D Kaikenlaiset animistiset luonnonuskonnot metsänhenkineen ja tonttuineen ovatkin supermielenkiintoisia. Tahdon uskoa saunatonttuihin! Vaikka olen aina ollut jotenkin epäuskonnollinen ja järkiperäinen, luonnonilmiöt yhdistyvät minussa hyvin helposti tietynlaiseen lapsenomaiseen taikauskoon. Hassua ja kai jotenkin suloisen naiiviakin? Hopefully! :)


Cheese

Ekaluokkalaisena kerroin päivän tapahtumat kuu-ukolle mielikuvitusystävien sijaan.


Tästä päästäänkin hyvin taas opiskeluun - tai opiskelua edeltävään opiskeluun. Kuten aiemminkin olen maininnut, Åbo Akademin uskontotieteen pääsykoekirja oli jo hyvässä vauhdissa, kun tänään sitten vielä ennen hakemuksen laittamista tarkistin vielä viimeisen kerran, etteivät mitkään pääsykoepäivät menisi päällekkäin. Mielestäni olin tämän tarkistanut jo aikaisemmin, mutta jossakin kohtaa aivoja neuroni oli mitä ilmeisimmin etsiytynyt väärään synapsirakoon: Åbo Akademin ja Turun yliopiston uskontotieteen pääsykokeet - eli kaksi ensisijaista hakukohdettani - ovat tismalleen samaan aikaan! Onneksi tässä on vielä muutama päivä aikaa naputella valintansa yliopistohakuun, ja on minulla varasuunnitelmakin. Kamala pettymys vaan tietysti iski ja harmitus hukkaan heitetyn työn takia. Ehkä tästä voisi taas ottaa opikseen...



Ajanhukkaa :(

Ps. Tuolta oikealta sivupalkista voi nyt helposti liittyä Blogger-lukijaksi, jos omistaa Google- tai Blogger-tilin tai sitten tilata blogimme päivitykset Blogilistaan ja Blogloviniin!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Rukajoikujat

Mysterious Finnish design: Clock Finnish design: Wooden lamp
Finnish design: Wooden seat

Puu- ja erityisesti kelohonkateema sisustuksessa vaan säväyttää!


Taas on yksi reissu takanapäin! Lähdimme heti kirjoitusten jälkeen perheellä (paitsi Fina, joka pääsi isovanhempien hellään huomaan lellittäväksi) Rukalle viettämään pientä hengähdyslomaa. Hoinahan on jo tottunut pohjoisenmatkaaja, joten automatka meni kaikin puolin sutjakkaasti. Kirjoitusten tuloksiakin minulta on jo ehditty udella, joten laitetaan niitä heti tähän kärkeen: aikaisemmista tutkintokerroista plakkarissa oli jo lyhyen saksan L, keskipitkän ruotsin L, uskonnon pisteen vajaa L eli eximia sekä syksyltä pitkän englannin E. Lomalle sain sitten viimeviikkoisten kokeiden alustavia pisteitä ja sekä psykologia että äidinkieli lähtivät lautakuntaan rajatapauksina - laudatureina, joista jompi kumpi tai molemmat saattavat laskea juuri ja juuri E:n puolelle. Psykologia oli huippuyllätys mutta äidinkieli pettymys (jos siis valahtaisi E:ksi), ja omituinen seikka onkin, että näin kummastakin enneunen juuri pisteiden kuulemista edeltävänä yönä. Ennen äidinkielen pisteiden saamista unessa selvisi, että pisteet jäivät yllättävän alas ja heräsin paniikinomaisen pettymyksen tunteeseen - ja aamulla luin koneelta saaneeni esseestä huonommat pisteet kuin odotin. Psykologian pisteidensaannin vastaisena yönä taas shoppasin marketin tyhjäksi herkuista laudaturia juhliakseni, ja seuraavana aamuna uni kävi toteen. Uskomatonta! Mutta jännäksi menee siis loppuun saakka...
 
 
Rukatunturi


Pari ensimmäistä päivää vaan tutustuimme alueeseen ja lueskelimme siinä sivussa siskon kanssa koulujuttuja - sisko kokeisiinsa ja minä pääsykoekirjoja. Kyllä, lomalla, mutta pääsykoekirjat ovat suorastaan syyhyttäneet minua jo kuukausia, joten en malttanut enää odottaa! :D Ruotsinkielisen kirjan ehdin saamaankin loman aikana aivan loppusuoralle ja sitten seuraavan kanssa tahti on toivottavasti nopeampi. Miten mielenkiintoisia juttuja sieltä löytyikään! Mutta tämänhän piti olla lomamerkintä...


Heavy loads on our shoulders Arctic dog Rukatunturi


Illalla kävin äidin ja Hoinan kanssa lenkillä ja olin näkevinäni toiveajattelu-revontulia taivaalla. Mökin suuntaan palatessamme valoilmiöt vain vahvistuivat ja minun loppulenkkini menikin suu auki naamataulu taivasta töllistellen ja toivoen, etteivät liikennemerkit tai valotolpat osu tielle siinä samalla. Soitin jo paluumatkalta siskolleni, että menisi äkkiä pihalle, mutta mökin pihalle päästessämme revontulet olivat jo melkoisia. Ryntäsin kiireesti sisälle hakemaan kameraa ja heittäydyin vähintään seuraavaksi 45 minuutiksi hankeen toivoen, että saisin ikuistettua edes tärähtäneen valonpilkahduksen todisteeksi poikakaverille. Ilman jalustaa se osoittautuikin melkoiseksi missioksi.

Lopputulos on kuitenkin häikäisevä! Jos joku olisi kertonut minulle viikko sitten, että tulen lomani aikana napsaisemaan kuvan edes jostakin öiseen valoilmiöön viittaavasta valopilkusta, olisin nauranut pääni irti. Tosiasiassa herätimme siskoni kanssa varmaan koko naapuruston huutamalla ja kiljumalla pihalla. Välillä joku ukko käveli ohi ja etsi ihmeissään katseellaan jostakin pimeydestä kuuluneen suljinäänen lähdettä. Vaan kun ei auttanut paljon edes hengittää kuvia ottaessa!


Northern lights in Ruka Northern lights in Ruka Northern lights in Ruka Northern lights in Ruka Northern lights in Ruka Northern lights in Ruka Northern lights in Ruka
 
 
En nyt vielä selosta revontulista sen enempää, vaikka - kuten ehkä huomasitte - voisin tarinoida niistä kokonaisen merkinnän (ja aionkin, siksi juuri en vielä kerro!). Seuraavana päivänä ehdimme käydä ainoastaan peruslenkeillä ja illalla ravintolassa, jonne muuten Hoina sai tulla mukaan! En olisi voinut olla ylpeämpi naperostani, joka pizzanhajussa vaan tyytyi makoilemaan ravintolan lattialla ja, no, auttamaan palkkioksi oman annokseni syömisessä. :) Flexin ja kymmenkuisen BC-pennun kanssa julkisesta ruokailuhetkestä kun olisi voinut tulla melkein mitä tahansa!
 
 


Yöllä sitten alkoikin show. Kuokkavieras nimeltä norovirus kolusi minut läpi puolessatoista vuorokaudessa, minkä jälkeen se vaihtoi uhriaan kuin tuttuun ja turvalliseen hiuspehkoon kyllästynyt täi ja siirtyi iskään ja siskooni ja viimeiseksi äitiin. Mökkimme nimi oli tässäkin mielessä enne muttei ehkä kovin toivotussa mielessä - olihan se melkoinen Rukajoiku, kun pahimmillaan kolme ihmistä kiljui latua vessaan... Hoinallakin saattoi olla vähän tylsää, jos sitä voi yhtään päätellä seuraavista kuvista:
 
 
 
 
Loppuviikosta pääsimme sentään vielä nautiskelemaan upeista maisemista ja rinteistä! Tosin rinteeseen lähtiessämme kitkarenkainen auto ei aluksi päässyt jäistä, hiekoittamatonta rinnettä mökin pihasta tielle, joten ennen kuin pääsimme edes kunnolla matkaan, farkku liukui etenemisen sijaan rinnettä alaspäin takakulma edellä vinottain lumikasaan. Ylös yrittäessä renkaat sutivat, alas ei päässyt, kun hanki raapi auton kylkeä. Ihana naapurissa tarkastuskäynnillä juuri parahiksi ollut talonmies vaimoineen tulivat apuun, ja taisipa mies virnuilla jotakin Suomen surkeimman kuskin liveshow'sta. Hei, mitä mitä! Se on lempiohjelmani ja haluaisin kokeilla kaikkia niitä tehtäviä itse, mutta tuohon liukumiseen ei olisi kukaan kuski voinut vaikuttaa! :D Lopulta pääsimme kuitenkin työntövoimin liikenteeseen.
 
 
 
 
Sairastelusta huolimatta reissu oli oikein mukava, ja vähäisiksi jääneiden laskettelupäivien vuoksi hinku takaisin rinteeseen on kova! Hoina oli koko matkan ajan niin mallikkaasti, että päätin omistaa reissuvideomme kokonaan sille. Oheinen video on oma versiomme luonnetestistä, ja sen ainakin olemme läpäisseet! Nauraminen on sallittua ja suorastaan pakollista. :D
 
 

 
 
Ovat nuo Lapin maisemat - tiedän, tiedän! Ruka ei ole Lapissa, mutta minusta se on aivan tarpeeksi korkealla! - vaan niin upeat, oikein sellainen suomalaisen sydämen sielunmaisema. Yhdessä postikortissa sanottiinkin osuvasti, että yksin tunturilla hiljentyminen avaa tien omaan itseen aivan auki. Voisin elää vain ihastelemalla noita taivaallisia näkymiä. Niissä on jotakin niin puhdasta ja pyhää, sellaista, mikä vetää jo ennestään hiljaisen suomalaisen tyystin mykistyneeksi.
 
 
Northern sunset Ready for a walk Northern winterview Northern sunset Fell landscape

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tällainenko on laskuhumala?


♥ Helsinki

Elämäni Helsinki-vaihe on nyt ohi. Tämä kuva oli ensimmäisessä
Helsingistä julkaisemassani blogimerkinnässä kaksi ja puoli vuotta sitten.


Hassua. Nyt se on ohi: lukio ja ylioppilaskirjoitukset. Eilen vielä lähestulkoon itkin ja uhosin, että meni miten meni, tänään iltapäivällä istuisin jo onnesta aivan puurona bussissa matkalla kotiin eikä minun tarvitsisi ajatella yhtään mitään. Nyt istun siinä bussissa, eikä tämä olo nyt mikään maatajärisyttävän erityinen ole.

Koe tuntui lopulta helpolta. Ainakin onnistuin enkä voi enää vaikuttaa arvosanaani, joten koetta on turha jälkeenpäin miettiäkään. Puolessa välissä olin jo aivan puhki. Sen jälkeen kirjoitin vielä kymmenen liuskaa lisää. Kun vihdoin pääsin kämpille pakkaamaan, en olisi jaksanut liikahtaa senttimetriäkään. Olo oli kuin minkäkin maratonin jäljiltä - niin fyysiset kuin henkisetkin voimat olivat karanneet teille tietymättömille. Maleksin hetken blogeja lueskellen ja lähdin kohta sitten ratikalla kohti keskustaa. En katsonut kelloa enkä bussiaikatauluja. Nyt ei tarvita enää aikatauluja!

Ratikassa ympärilläni lehahti välillä ikävä polttoaineen haju. Tankkasin auton eilen ilman suojahanskoja ja sain lapasiini Diesel-öljyä. Sitten laitoin lapaset yöksi hattuhyllylle ja aamulla pipokin haisi. Sitten laitoin hanskat ja pipon koulussa takin hihaan ja kohta koko takki löyhkäsi. Hienoa, Bea! Siinä minä sitten istuin ratikassa laskuhumalan kaltaisessa melankolisessa väsymyshuurussa - vai diiselipöllyissä, who knows? - ihmetellen, missä se kauan odotettu riemu oli ja toivoen että joku kantaisi minut kotiin.

Kampin terminaalissa pikavuoron kuskille oli käynyt jokin aivopieru, jota tämä lähti selvittämään ja jätti meidät matkustajat hölmistyneinä jonottamaan tyhjään bussiin. Minä en jaksanut jäädä sinne kekkuloimaan, joten hilpaisin samaan aikaan viereisellä laiturilla lähdössä olevaan vakiovuoroon. En tiedä miksi, mutta minulle tuli bussissa vielä huono olokin. Porvoon linja-autoasemalla mietin, miten hyvin sana etoa kuvasi oloani. Minua etoi. Sitten aloin miettiä, miksi joitakin ällöttäviä asioita sanotaan etoviksi, vaikkei oikeasti etoisikaan yhtään. Se on niin hyvin kuvaava sana, ettei sitä pitäisi kuluttaa. Sitten tajusin, että sitä sanaahan käytetään lisäksi vielä aivan väärin! Jos lattialla on vaikkapa kuolainen kumikana, kuten meillä usein on, saatan sanoa, että onpas se etova. Mutta eihän se kana ole etova! Ei sitä edo (taipuuko se noin?!)! Minua etoo! Silloinhan kanan kuuluisi olla edottava, koska se saa minut etomaan! :D Eihän kutitettava henkilökään ole kutittava, vaan kutittava henkilö on se joka kutittaa. Yes, sir! Tällainen äikkämonsteri todellakin olen. :D

Nyt, kun selvensin kaikille upeat mielenliikkeeni, voin varmaan mennä lepäämään. :D Palannen takaisin puikkoihin, kun tästä psykologian kirjoitusten laskuhumalasta selvitään...

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Kevättä rinnassa

Olin eilen illalla pitkän aikaa koneella, sormet näppäimistöllä, valmiina kirjoittamaan tai tekemään mitä tahansa muuta kuin tarttumaan lukiokirjoihin niitä viimeisiä kertoja koskaan. Sitä paitsi blogiin kirjoittaminenhan olisi mitä parhainta harjoitusta äidinkielen esseekokeeseen! No, lopulta simahdin sanaakaan kirjoittamatta Nukkumatin käsivarsille ja vain toivoin parasta. Ihan hyvin tuo ainakin tuntui menevän: jos ei sieltä L:ää tule, niin se on sitten voivoi - ainakin sain aikaiseksi juuri omannäköiseni aineen!


Winter portrait Posing with my friend It's me or the Sheltie girl!


Perjantaina kävimme pitkästä aikaa Fannyn ja Noonan kanssa lenkillä ja kameraan tarttui mukaan muutama ihan aurinkoinenkin otos. Yleensä juuri hienoilla säillä muistan kyllä ottaa kameran, mutta aina joko muistikortti tai akku jää kotiin... Viikonloppuna teimme puolestaan Finan kanssa pienen roadtripin Kotkan ja Turun kisojen kautta Helsinkiin, mutta tuplanolla antaa aina vain odotuttaa itseään. Yritän saada reissusta treeniblogiin parempaakin sepustusta, mutta sen verran sanon, että älkää unohtako pöytää ihmiset! Ei välttämättä ole kovin itsevarma fiilis radalle lähdettäessä, jos se sisältää koiralle täysin uusia esteitä. :D


Fun in the forest


Lopuksi minun on jaettava ilouutinen, joka saa minut jaksamaan läpi vaikka harmaan kiven - tai jos nyt vaikka ensin vaan psykologian kirjoitusten. Keväästäni on nimittäin näillä näkymin tulossa aivan mahtava! Kunhan keskiviikon puristuksesta selvitään, luvassa on viikon lomamatka Rukalle, töitä ainakin heinäkuun puoliväliin saakka ja mikä parasta - huhtikuun puolesta välistä alkaen treenejä melkein joka arki-illalle! Nyt, kun asun taas Loviisassa, pääsen koska tahansa kentälle omin avaimin, ja lisäksi paitsi että aion itse osallistua koulutusryhmiin, vedän myös ihan ikiomaa agilityn tekniikkaryhmää! Juuri ennen Helsinkiin muuttoani toimin apukouluttajana alkeiskurssilla, mutta nyt olen ensi kertaa aivan omin päin ohjaksissa ja saan toteuttaa treenit mieleni mukaan. Luvassa on siis jotakuinkin samanlaisia treenejä, joita olemme koko kevään Hoinan kanssa tehneet omatoimitreeneissä, ja Hoina tulee olemaan mukana tässä omassa ryhmässänikin. Olen ryhmästä niin innoissani, että pelihousut meinaavat vallan revetä! Ainakin tulemme itse saamaan juuri sellaista harjoitusta kuin tarvitsemmekin ja toivon todella, että myös muut saisivat kurssista paljon uusia asioita radalla hyödynnettäväksi. Tarkoitus olisi saada aikaan keskusteleva ja toisiaan avustava tavoitteellinen pienryhmä, jossa kaikki toimii mahdollisimman joustavasti.


Vigilant

Hoinakin kurkottelee jo kohti kevättä :)

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Oodi ilolle

En koskaan ennen Hoinan tuloa oikein kertonut pennunhankintaprosessista muuta kuin että pentukuume oli polttava ja että oma pelkoni oli suurin kapula rattaissa. Suurin syy hiljaisuteen on se, että uuden koiran tulo oli epävarmaa vielä viikkoa ennen sen saapumista. Mitä olisin kirjoittanut, kun en itsekään ollut perillä suunnitelmistani - tai välttämättä edes siitä, mitä halusin? Halusin uutta koiraa paljon, mutta pelkäsin sen hankintaa vielä enemmän: että se olisi sairas, jotenkin vaikealuonteinen, väärä valinta tai että minua alkaisi kaduttaa. Että arki kaupungissa tai kerrostalossa ei jostain syystä sujuisi. Että pentu tuhoaisi taloa niin paljon, ettei minulla olisi varaa maksaa korvauksia. Kauhuskenaarioita oli lukemattomia. Kissa meni aikoinaan melkein läpi vierashuoneen paitsi tapetista myös seinälevystä ja Rilla söi pari sisäportaiden askelman reunaa ja repi parit ikkunanpokat irti ja pisti ne tuusannuuskaksi. Skenaariot olivat myös realistisia.


This is ME! Cuckoo Can't you see I'm working?


Hoinan saapumista edeltäneen vuoden verran ehdin kirjoitella kasvattajille - ja voi, miettikää, miten moneen kasvattajaan sitä ehtiikään tuossa ajassa olla yhteydessä. Suurin osa viesteistä oli esittäytymisviestejä, joissa kerroin olevani vielä harkintavaiheessa ja kyselin, miten juuri hänen rotunsa täyttäisi luettelemani kriteerit uuden koiran varalle. Välillä mietin vakavissani kelpietä, kooikerhondjea (joka oli pitkään ykkösvaihtoehto ennen Rillaakin) ja kolmatta cavalieriakin. Bordercolliekasvattajista ehdin vaivata lähes jokaista vähänkään säädyllisen matkan päässä asuvaa ja paria ulkomaistakin. Sitten välillä, aivan hetkeksi, innostuin göötistä, aussiesta ja metsästyslinjan cockeristakin. Siinä on jo melkoinen rotukirjo. En todellakaan tiennyt, mitä halusin. Halusin vain epätoivoisesti löytää parhaan vaihtoehdon.

Miikun koirista ihanasta luppakorvaisesta Roihusta tuli näiden muutaman vuoden aikana oma suosikkini, mutta sen pentusuunnitelmien osalta olimme Miikun kanssa pitkään samaa mieltä: ne pennut eivät ehkä olisi sitä, mitä minä etsin. Halusin helpon ja rauhallisen opiskelijan kaverin, enkä täysin epävarman tulevaisuuden takia voinut luvata aktiivista harrastamista, saati sitten kisaamista. Työlinjainen koira oli minulle ehdoton nounou. Miten paljon minua hymyilyttääkin nyt, kun mietin asiaa ja haen katseellani tuota työlinjaista koiraa, josta ei näy tai kuulu merkkiäkään sisätiloissa. Jään yhä ihmettelemään, miten monesta seikasta Hoinan tulo olikaan lopulta kiinni.


4 months I'm on holiday! Confusion at the end of the tunnel


En muista, mitä silloin tapahtui, mikä sai aikaan sen muutoksen, että aloinkin odottaa Roihunkin pentuetta. Samanaikaisesti minulla oli useita rautoja tulessa, mutta suosikkikoirani ja jo ystäväksi muodostunut kasvattaja tuntuivat käsittämättömän turvallisilta vaihtoehdoilta. Olin nähnyt Roihun useita kertoja jo nuoresta asti ja tiesin, että vaikka kaikki maailman ongelmat soluttautuisivat juuri minun ja pentuni päälle, Miikku olisi aina tavoitettavissa ja valmis auttamaan. Kolme narttua olisi pitänyt syntyä, jotta minulle olisi riittänyt oma. Kolme narttua kahden uroksen ohella syntyikin, mutta vain kaksi jäivät henkiin. Se oli ensimmäinen kolaus, kohtalo vs. Bea: 1-0.

Peli ei kuitenkaan ollut vielä menetetty. Riippuen toisista pennunostajista, joille pennun sukupuolella ei ollut ratkaiseva merkitys, minulle saattaisi vielä riittää oma pienokainen. Viisiviikkoisista pennuista (Vinku-)Iita eli Hoina hurmasi minut, kun olin Miikun tilalla viikonlopun. Sitten alkoi näyttää siltä, että nykyisin Hoinan veljen, Urhon, omistajat päätyisivätkin todella urokseen ja minulle kenties liikenisikin pentu. Peli oli 1-1. Kuluiko tästä tiedosta päivääkään, kun selvisi, että toisella nartuista - sillä ehkä enemmän minulle kaavaillusta - olikin tassuvika ja se jäisi kotiin kasvamaan. 2-1 kohtalolle. Samoihin aikoihin Iita, josta oli kaavailtu sijoituspentua toisaalle, vapautui. 2-2 Tässä vaiheessa luovutukseen oli enää viikko aikaa. Toivonkipinät syttyivät silmiini, mutta Miikku yritti jarrutella. Halusin helpon, rauhallisen, ei-työlinjaisen koiran, ja Iita olisi työlinjainen, ilmeisesti - jos ei pentueen kovapäisin - niin ainakin jokseenkin vahvaluonteisen oloinen ja melkoinen menijä. Minä en ollut nähnyt Iitassa vierailuni aikana mitään negatiivista ja jaksoin vakuutella, rukoilla ja uskoa, että pärjäisin sen kanssa. Miikun viimeiset sanat olivat jotakuinkin seuraavanlaiset: "...muista, että mä olen sitten ainakin varoittanut." :D Joojoo! Kyllä minä sen kanssa pärjään!


Mom, I miss you!


Viime juhannusaattona ajoimme sitten siskon ja poikakaverin kanssa hakemaan tuota pientä kerää mökille kanssamme juhannuksen viettoon, ja olin ikionnellinen. Pentu oli koko monituntisen matkan ajan hiljaa boksissaan. Muutama ensimmäinen päivä kuitenkin salaa huolestuttivat minua. En tuntunut saavan pentuun, Hoinaan, kunnollista kontaktia. Se ei ollut kovinkaan kiinnostunut ihmisistä - minusta ehkä vähiten - ja luonnollisesti hakeutui pihallakin piilopaikkoihin nukkumaan. Ensimmäinen erävoitto olivat juhannuspäivän olympialaiset pihalla, kun seitsenviikkoinen Hoina nukahti kerälle keskelle pelikenttäämme - meidän lähellemme. Kahdeksanviikkoisena pentu oli ensimmäistä kertaa mukanani töissä, ei tehnyt ensimmäisinä viitenä meilläolopäivänään mitään tarpeita sisään ja töissäkin meni rennosti metalliseen pukuhuoneen kaappiini laukkuni päälle koisimaan. Rakastuin pentuun täysillä.


What's next? Walking in the forest Jetlag


Nyt, kun kymmenen kuukautta Hoinan elämästä on takana, halusin kertoa, miksi olen rakastunut koiraan. Kaikkia koiriani olen aina rakastanut syvästi, eivätkä ne ole sydämessäni minkäänlaisessa tärkeysjärjestyksessä. Hoinan kohdalla olen kuitenkin kokenut tunteita, jotka vastaavat melkein ihastumisen tunnetta. Valtavia tunnekuohuja, rakkauden aaltoja, jotka pyyhkivät ylitse. Sellaisia, että kun koira tapittaa minua juuri ylläolevan kaltaisella katseella, liikutun melkein kyyneliin. Sellaisia, että kun pentu on riehuessaan törmännyt seinään tai kaatanut jonkin pienen esineen, ensin suutahtaa mutta sulaa pian hersyvään nauruun sen hölmistyneelle ilmeelle. Kaikki ne kauhuskenaariot laukesivat mielessäni kuin jännitys ja muuttuivat niin vahvaksi helpotukseksi, että kiitollisuudesta tuli syvää rakkautta. Minulla on ollut maailman helpoin pentu, joka ei ole tuhonnut mitään, on viihtynyt alusta asti 8-9 tuntia yksin ja täysin tyytyväisenä oloonsa ja on kaikessa yhdessäolossa täysin läsnä. Ongelma työkonetrauman kanssa ei ole missään vaiheessa saanut minua pettymään tai katumaan - se oli silkkaa huonoa tuuria. Tämä pentu on voittanut minut täysin puolelleen ilman, että sen on vielä edes tarvinnut todistaa kykyjään missään harrastuksissa. Se kaikki on toivottavasti vielä edessä.


Winter walkie with friends


Viimeinen sysäys tämän merkinnän kirjoittamiseen oli äitini. On sanomattakin selvää, että erityisesti sairaan Rillan tuhotyöt hiersivät pahan rakon äidin ja Rillan välille ja sitä kautta myös meidän välillemme. Pelkäsin myös tämän toistumista ja olen ymmälläni, että minulla ylipäätään on uusi bordercollie niiden vastoinkäymisten jälkeen, jotka Rillan kohdalle osuivat. Suurimmat ilonhetket ovatkin tulleet niistä lähes päivittäisistä hetkistä, jolloin äidin sanat vilpittömästi hyväksyvät Hoinan. "Sä olet kyllä maailman paras koira...tietysti Saran jälkeen." Tämän lauseen kuuleminen viime viikolla merkitsi minulle enemmän kuin ehkä mikään, mitä kukaan on koiristani koskaan sanonut. Cavalierit ovat aina olleet kullannuppuja siitä hetkestä lähtien, kun niiden tassut ovat ensi kerran hipaisseet talomme lattiaa, mutta riehakkaamman ja "vaikeamman" koiran on täytynyt jollakin tapaa ansaita paikkansa perheenkin koirana. Nyt en voi muuta kuin kiittää ja ylistää kaikkia niitä kohtalon oikkuja pennunhankintavaiheessa ja Miikun jarrupolkimen löysäämistä. Me ollaan pärjätty paremmin kuin koskaan olisin uskaltanut toivoa, eikä sekunnin sadasosaakaan ole tarvinnut katua. "Se on kyllä niin ihana koira!"


After all... Big girl