lauantai 10. maaliskuuta 2018

Puhdasrotuinen murre vai murresekoitus?

Uskokaa tai älkää, mutta tämä merkintä on jo vuoden lojunut luonnoksissa. Nyt ajattelin sen kuitenkin julkaista, sillä olihan se jo täysin valmiiksi aikoinaan kirjoitettu. Viime keväänä monikielisyystenttiin lukiessani aloin pohtia omaa kielitaitoani ja erityisesti murrerepertuaariani. Ikään kuin todistusaineistoksi ajattelinkin poikkeuksellisesti kirjoittaa nyt sillä puhekielen tyylillä, jolla normaalistikin puhun.

Must mullei oo mitään sen erityisempää murretta, muuta ku sellanen yleinen puhekieli vaa. Mut sitku mä aloin miettii, nii oonhan mä joskus puhunu murteitaki. Tiiättekste esim. mikä oli mun ensi kieli? No se oli Kotkan murre. Et mä oon ihan varmast joskus pienenä huutanu kurkku suorana laivaleikkipuistos et "emmiä mummi viäl haluu lähtä minnee täält!"

Sit kun mä olin neljä, ni me muutettiin Poriin. Mä en muista sinänsä Porin murteesta itteni kohalta mitään muuta ku sen, että aika nopeesti muuton jälkeen mä itkin äitille Poris keskel kaupunkii lohduttomasti, et "äiti miä en koskaa opi tät Porin kielt"! Myös Putouksen Salme Pasin ja parin porilaisen opiskelijakaverin puhe oli kivan tutun kuulosta, kotoisaa, mut ehkä kuitenki enimmäkseen siks, että se muistutti vanhoista porilaisista tutuista kuin niinkään siks, että olisin ite koskaan niin puhunu. Kaikest huolimatta se Kotkan kieli vaa korvautu sit jollaa muulla versiolla, mut mä en kyl ite osaa sanoo, missä määrin mä oon poria puhunu. Muistan vaan, et Porista Loviisaan mun mukana kulki sana "okra", eli ookoo, ja seki hävis sitte ajan myötä, ku ei kukaan Loviisassa ymmärtäny, mitä mä sillä tarkotin.

Mun mielest mä puhun vieläki sitä murretta, jonka mä sit varmaan viimeistään Loviisas omaksuin. Ihan tällanen peruspuhekieli. Välil mua on harmittanu ja mun suomen kielen opetellu mieskin on sanonu, et on tylsää, ku mä en puhu mitään murretta. Joskus mä kyl mietin, et puhunksmä mitään murretta vaiko enkö. Sen mä ainakin muistan, et ku vaihoin lukioo Hesaan, nii siellä yks luokkakaveri huomautti mun ruotsinlainoista, jotka on vieläki mulle ihan normikieltä. Mä siis nykyäänki sanon helposti tervehdykseks heissan ja lähtiessä melkein aina moido. Musta siinä ei oo mitään ihmeellistä, mut Hesas se näytti olevan hyvinki huomiota herättävää ja sitä seuras usein vähintään kysymys, oonko mä ruotsinkielinen. En ole - jostain syystä mä vaan heittelen ruotsia ja enkkua sinne tänne normaalia puhetta enemmänki ihan tiedostamattani, ihan luonnostaan. Jos joku juttu on ihan täydellinen tai jotkut asiat tapahtuu täysin samaan aikaan, sanon aina, että se on just precis hyvä tai että se tapahtu just precis samaan aikaan. Usein saatan myös automaattisesti vastata sopivaan kysymykseen ingenting, jag vet inte tai vielä useemmin tack, koska varsinkin Loviisassa se vaan tuli osaks puhetta ihan itestään.

Ehkä hauskinta, mitä oon tajunnu on, et isin puheesta on jääny mulle sanavarastoon sellasii sanoja, joita kukaan ei oikeen ymmärrä. Jos mä kysyn keltä vaan, et paljonks joku bungaa, ni mä voisin väittää, että kukaan ei ymmärrä tai pyytää ainaki toistamaan. Sama toistuu helposti, jos kysyy, et onks sul fyrkkaa. Mulle nää on kumminki iskän suusta jääny ihan yhtä normaaleiks sanoiks ku yleiskielenki sanat. Yllättäen mieskään ei ihan heti ymmärrä, jos joskus vahingossa kysyn siltä jotain noita sanoja käyttäen.

Myös äitin pohojalaanen sanavarasto ja äidin puolen suku on tehny pienen vaikutuksensa, minkä huomasin vasta, kun nimesin kasvattini päässilimääseksi ja kaikki kyseli, että mitä ihmettä se tarkottaa. Etenki vaikeeta oli yrittää selittää, et mitä se ny sit oikeesti tarkottaa, ku mikään sana ei oikeen tavottanu sitä oikeeta merkitystä. Emmäkään kyl mitää pohojalaasta oikeesti osaa puhuu, mut silti päässilimäänen on mulle ihan normisana ihan kuten ehtoo tai se, että ku joku on sanonu jotain, ni se on sama ku että "se kehuu, jotta...". Lisäks meillä aina kinastellaan, että mistä ja kenen puolelta meille on tullu sana nappo. Aina meillon saunassa nappoo käytetty, mut kumpikaan vanhempi ei tunnusta sitä sanaa meille opettaneensa. Koussikka se iso kauha kai Kymenlaakson seudulla olis ja kyllä mä senki termin merkityksen ymmärrän, mut nappo se vaan on. Missä päin puhutaan naposta, osaisko joku ilmiantaa, keltä meidän suvusta me oltais se voitu oppia? :D

Tän koko mietinnön päätteeks tulee lähinnä sellanen olo, et mun puhe taitaa kyl olla melekonen sekasikiö vähän sitä sun tätä. Välillä "emmääkään kyl tiä", ku sit taas joskus "mäkään en kyl tiiä". Siskoa taas aina ärsyttää, kun en yksinkertasesti osaa sanoo vaan opiskelija, vaan jostain kumman syystä vaan ja ainoastaan se sana tulee aina ulos itäsuomalaisena oppiiskelijana mulle muuten vieraalla painotuksella. Turkua ei oo mulle tarttunut juur mitään, ku kaikki mun kaverit on alunperin tai vielä nykyäänkin ulkopaikkakuntalaisia.

Viime aikoina eniten mun puhe onkin varmaan muuttunu englannin vaikutuksesta, ku siitä vaan on tullu niin arkinen kieli, et joskus vaan enkunkielinen vaihtoehto tulee nopeemmin kielen päälle. Saatan hyvinki kysyä, et "tiiäksä mitään kivaa restauranttii", ja se ottaa mun omiin korviin ihan yhtä pahasti ku luultavasti sullakin. Must on kumminki hauskaa huomata, et silti ne enkunkieliset sanat saa suomalaisen kieliasun ja taivutukset siinä nanosekunneissa, ku sen sanan sanoo. Vieraist kielist ja niiden sekottamisest sais kyl kokonaan uuenki stoorin, mutta jätetään tää vaan tällaseen pieneen loppukevennykseen: Oon joskus espanjaa opiskeltuani ihmetelly ääneen, miks paavi puhuu telkus espanjaa, ennen ku sit tajusin, et italiaa se taiski puhuu ja kielet vaan muistutti toisiaan tietyissä kohis niin paljon... Osasin siis espanjaa just tarpeeks ymmärtääkseni yksittäisii fraasei italiaa mutten siinä määrin tarpeeks, et oisin tunnistanu, ettei kuulemani kieli ollu muilta(kaan) osin espanjaa! :D


Nyt oliski kiva kuulla, et millasta suomee te puhutte ja koska teitä ei ymmärretä?

torstai 8. helmikuuta 2018

29.9.2007-20.12.2017

Pilliwink's Heart-Flower, "Fina"




Vain viikkoa ennen joulua koko perheeni oli meillä kylässä Fina ja Nelson mukanaan. Fina ei suostunut söi vähän huonosti jo lauantai-iltana, ja sunnuntaiaamuna se kieltäytyi ruuasta. Periaatteessa tämä oli kovin epänormaalia ahneelta Finalta, mutta olimme tottuneet siihen, että Fina saattoi joskus jättää yhden aterian väliin, jos sitä närästi kovin. Muuten likka oli aivan normaali tättähäärä itsensä meillä ollessaan, mutta vanhempieni palattua Espooseen ei ruoka vieläkään maistunut. Se ei pariin päivään syönyt nappulaakaan, mutta lopulta märkäruoka meni hitaasti alas. Puhuimme äidin kanssa puhelimessa, miten molemmille hiipi ikävä tunne vatsanpohjassa. Viisi vuotta sitten juuri ennen joulua Sara meni äkkiä huonoon kuntoon ja lopetettiin jouluaattoaamuna.

Tiistaina äiti soitteli jo päivystykseen, mutta koska muuten koira oli suhteellisen oma itsensä, niin sitä jäätiin vain seurailemaan. Heti seuraavana päivänä äitini lähtikin suoraan töistä Finan kanssa päivystykseen, koska koira oli ollut flegmaattinen ja silmät kiinni sylissäkin sekä haluton kävelemään ulkona. Jo siinä vaiheessa totesin vain, että oi voi, ei kuulosta hyvältä...

Niinhän siinä sitten kävi, että äiti soitti itkuisena Finan jäävän suoraan eläinsairaalaan, sillä niin sen perna kuin imusolmukkeetkin olivat suurentuneet. Diagnoosi oli useita kasvaimia, ja koska Fina jo käytännössä vain nukkui lääkärissäkin, mitään ei ollut tehtävissä. Mamman oma Fina lähti juuri niin kuin paha tunteeni enteili, äitinsä tassunjäljissä aivan saman ikäisenä ja samalla tavoin joulun aikaan. Sellainen yhteensattuma tuntui todella käsittämättömältä.






Jos olisin tiennyt vain neljä päivää aiemmin, mitä tuleman pitää, olisin osannut edes sanoa Finulle heipat. Minä en kuitenkaan nähnyt Finaa päivääkään kipeänä, vaan sen 10v ja melkein 3kk se oli aina happy happy joy joy ja mamman oma kainaloinen. Fina oli mukana maskottina agileirillä vielä pari viikkoa ennen sateenkaarisillalle siirtymistä, ja kuukausi takaperin se riekkui kanssani hallilla hulluna pallon kanssa ja kepitteli ihan yhtä hurjasti kuin aina ennenkin. Jos jotain koirilleni toivon, niin tervettä elämää ja sitten pikaista lähtöä. Sellaisen meidän molemmat hapsulikat saivatkin, odotin vain Finalla olevan vielä monta vuotta edessään. Vielä kymmenvuotiaanakin Finaa erehtyivät jopa cavalierihmiset luulemaan pennuksi!




Puhelun aikana ja sen jälkeen itkin hysteerisesti, ja otin heti yhteyttä mieheeni ja parhaaseen ystävääni. Kaikista koiristamme juuri Finan poismenoa olin aina pelännyt eniten, olihan se ensimmäinen pentumme, jonka näimme ensi kerran alle vuorokauden ikäisenä kasvattajallaan. Nyt Finan menehtyminen tuli kuitenkin niin puskista, että olo on sen illan jälkeen ollut vain todella epätodellinen. Toisaalta koin myös syvää helpotusta, että mamman pikku Finu, kuten sitä itse aina kutsuin, lähti äkkiarvaamatta ja eli ikinuorena aina siihen asti. Lähtö vain tuli liian aikaisin. Mistään en koskaan saa toista mamman Finua, ja sen tajuaminen sattuu paljon.


Tässä vielä Facebookista kopioidut parhaat muistoni Finun kanssa itselleni ikuisesti talteen.

Joulukuun alun agileirillä, kun Fina pääsi hallille vaatimaan kaikilta tyypeiltä "namit tai rapsut!", olin hihnan toisessa päässä superylpeä, että tässä on SE mun Fina. Tunsin samanlaista, valtavaa ylpeyttä kuin uutta pentua esitellessä, paitsi monta kertaa vahvempana! ❤ Finan ja minun suhteesta ja kaikista agi- ja tokotuloksista tulen aina vastedeskin halkeamaan ylpeydestä. Siinä oli tekemisen meininkiä ja monia tuomareita naurattaneita tilanteita. Parhaimmillaan saimme samassa tokokokeessa viisi kertaa arvosanan 10, huonoimmillaan taisi olla sama tai isompikin määrä hylättyjä liikkeitä.






Agissa teimme parhaimmillamme peräkanaa seitsemän puhdasta rataa, joista kuusi vieläpä samana viikonloppuna. Silloin ennen rataa tuntui, ettemme me yksinkertaisesti enää osaa tehdä virheitä, että olemme voittamattomia varmuudessa. Siinä yhteispelissä ja fiiliksessä on tavoittelemista muiden nykyisten ja tulevien koirien kanssa koirakkona.❤ Fina palkittiin myös kahden eri seuran vuoden agilitykoirana, mikä on cavalierin kanssa aivan upea tunnustus. Ja kun sitten pääsimme ultimaattiseen tavoitteeseemme, SM-kisoihin, niin vielä kenraalikisoissa yksilöitä edeltävänä päivänä Fina teki temput ja lähti lähtökäskyllä jahtaamaan tuulessa lentäviä koivunlehtiä kuin pikku pentu. Huono kenraali lupasi kuitenkin hyvää h-hetkeä, sillä pääsimme yksilöissä finaaliin asti!




Kuva SM-finaalista 2013 © Pätynen


Fina ei koskaan palkkautunut harrastusuramme aikana lelulla, mutta kymmenvuotiaana se repi narupalloa raivoisasti agilityhallilla. Aivan sen lempileluja kotioloissa ja mökillä olivat kuitenkin pienet kumifrisbeet, joita etsittiin "Missä rispii!" -hetsauksella. Fina vaan oli maailman ihanin ja juuuri minulle sopivan hassu tyyppi! Se kakkasi Helsingissä keskelle nelikaistaisen tien suojatietä valojen vaihtuessa jo punaisiksi, ja kainaloon sen kaapattuanikin pökäleitä vain tipahteli. Jos taas Hoinaa joskus meillä ahdisti ja se yritti Finaan ahdistustaan purkaa, vielä Hoinaa niskavilloista pidellessäni Fina rökitti takaisin minkä kerkesi, koska olihan hän the boss. Lisäksi aina vanhemmille mennessäni Fina tanssi ja hyppi riemusta ja sen oli pakko saada nukkua minun kanssani tai matkakassissani. Siksi se pääsikin usein Turun-lomille tai mökille meidän kanssa, kun en vain voinut jättää sitä lähtiessäni. ❤ Onneksi Fiffan piti huolen, että sitä ei unohdeta! Surullisinta on vain se, ettei näitä muistoja enää kerry lisää...




Yllä Finu mamman kassista vasta heränneenä silmät sikkurallaan.
Alla Finu mamman kanssa Munkkiniemenrannassa. ♥