tiistai 30. huhtikuuta 2013

Ruma uni

Varoitus: Seuraava teksti ei ole kovin suositeltavaa luettavaa
hiljattain koiransa menettäneille tai muuten raskaasta tai ällöttävästäkin
aiheesta ahdistuville, saati niille, jotka tunsivat ihanan Saran paremmin. Aihe
todella ahdistaa itseänikin niin paljon, että se on pakko purkaa sanoiksi.
Kenenkään ei ole mikään pakko lukea seuraavaa.


Pari viikkoa sitten minulla oli todella huono päivä. Sellaista päivää, niin huonoa, minulla ei ollut vielä koskaan ollutkaan. Ahdistus kummitteli mielessä heti, jos unohdin sen tietoisesti häätää pois, ja vain ohikulkijan kohtaaminen vaati keskittymistä ja itkun pidättelyä. Kun ensimmäistä kertaa oikeasti pitkältä tuntuneen työpäivän jälkeen ajoin yksin kotiin, en voinutkaan enää taistella tunnetta vastaan, vaan koitin lähinnä nähdä jotakin suurten silmän pintaan kohonneiden kyynelmuurien takaa.

Tuota huonoa päivää edelsi kaamea painajainen maailman sydämellisimmästä koirasta, rakkaasta, viime jouluna edesmenneestä Sarastani. Koko yö oli silloin musta ja raskas, niin ahdistava, etten pysty edes kuvailemaan sitä. Unessani Sara heräsi henkiin, kun luulimme sen olleen jo kuollut. Sen sijaan, että muru olisi ollut oma pirtsakka ja pippurinen itsensä, se olikin kuin ontto kopio itsestään. Se oli huonommassa kunnossa kuin se koskaan oikeasti oli, ei jaksanut kävellä, ei oikein pystynyt hengittämään eikä ollut läsnä. Painajaisessa vietin sen kanssa pitkän ja pimeän yön sitä hoitaen ja jonkin tuntemattoman kerrostalon pihassa monta kertaa pissattaen, ja toivoin, että se jo vihdoin kuolisi. Sara oli herännyt henkiin, eikä millään kuollut. Jouduin katsomaan sen kärsimyksiä koko yön pystymättä tekemään mitään.


Sara heelingA rush hour! Sara granny takes it easy :)


Unessa Sara oli vain haamu itsestään - tutun näköinen kaveri mutta kuin ontto nukke. Silmät olivat yhtä tyhjää, sisällä oli vain tyhjää, se ei ollut minun Sarani. Aamulla heräsin yltäpäältä hiessä ja purskahdin itkuun. Minusta tuntui kuin kaunis muisto Sarasta olisi tärveltynyt kokonaan. Aina kun vain erehdyinkin muistelemaan edes sen kiiltävän mustaa turkkia, ahdistus vyöryi päälleni eikä suostunut katoamaan. Enkö enää koskaan voisi ajatella kauneinta sisupussiani ilman painajaisvaikutusta? Miksi Finakin kiehnäsi sinä aamuna niin paljon minuun ja tuijotti suurilla tummilla silmillään? Oliko sekin nähnyt saman unen?


The way mom holds her daughterSara the house elf


Vaikka tapauksesta on tosiaan jo se yli kaksi viikkoa aikaa, joudun vieläkin taistelemaan valtavaa pahaa oloa ja itkua vastaan ja silti ne vain tulevat. En voi käsittää, että saatoin nähdä niin hirveän unen Sarasta. Kun sen kunto joulun alla heikkeni vähitellen, näin kauniita unia rituaalisista viimeisistä kävelylenkeistä mökin metsässä. Aurinko paistoi ja tunnelma oli vapauttava ja hyväksyvä. Rillasta ensimmäiset unet näin vasta yli puolen vuoden jälkeen sen poismenosta, ja nekin olivat aina kauniita jälleennäkemisiä - pelkkää riemua siitä, että sainkin vielä yhden leikkihetken lisää sähikäiseni kanssa. Niinä aamuina oli ainoastaan hyvä olo.

Rillan viimeisellä matkalla en ollutkaan mukana, ja tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä. Tiedän, että painajainen Sarasta juontaa juurensa lopetushetkeen, joka ei ollut millään tavalla kaunis, mutta tuntui silloin lohdulliselta eikä koskaan tietoisesti minua häirinnyt saati sitten ahdistanut. Akuutti tilanne jouluaattoaamuna - mitä muuta olisimme voineet odottaa kuin paljon kaupungin ulkopuolella olevaa kivistä, kylmää navettaa, jossa vähintään yhtä kylmälle metallipöydälle Sara antoi viimeiset ruumiinlämpönsä. Siskoani pyörrytti. Äiti pyyteli meiltä anteeksi karuja olosuhteita, mutta sanoin, ettei se haitannut. Pääasia oli, että Saran ei tarvinnut kärsiä yhtään ylimääräistä. Silti se hetki, jolloin näin jo menehtyneen, onton lämpöisen rakkaani nenästä tippuvan nestepisaran metallipöydälle - se aiheutti tuon karmean painajaisen. Siihen pisaraan kulminoitui koko totuus siitä, että pienen mustan elämä oli oikeasti ohi, että se oli vain ontto ruumis enää. Ei ne löysät raajat tai hiljaisuus vaan se yksi pisara. Miten paljon sen onkaan täytynyt minua alitajuisesti ahdistaa. Miten paljon haluaisinkaan pyyhkiä tuon ruman unen pois.


"I caught it, mom!"Playtime! The queen

torstai 25. huhtikuuta 2013

Toyota-täti

Minut ristittiin tänään uudelleen - Toyota-tädiksi. Syy löytyy alla olevista kuvista ja autokoulun kakkos- (krhm, anteeksi, siis tätä nykyä) syventävästä vaiheesta. Ajelin tänään maksa ja perna toisiaan lujaa rutistaen Kulloon ajoradalle vain koska oli pakko. Kuka oikeasti haluaa liukastella tahallaan, jotkut jopa huvin vuoksi? Minulle riitti parinviikontakainen mökkitien alta sortuminen ja siltä ulos suistuminen...

Mutta miten olinkin niin ulapalla, että luulin saavani aamupäivällä keveän (jännityksen)laskun parin tunnin teoriasessiolla? Vielä mitä! Kukaan ei kertonut minulle, että pitäisi törmätä seinään 10km/h saati sitten joutua istumaan autossa ylösalaisin! Toisaalta ehkä ihan hyvä niin, muuten olisin saattanut keksiä jonkin kivan tekosyyn olla kokonaan menemättä. :D Hyvä etten pyörtynyt ja oksentanut sen auton kattoon - tai siis jälkimmäistä ensin.




Loppujen lopuksi koko systeemi oli aika hauska (kuinkahan monta kertaa minun pitää vielä päätyä samaan lopputulokseen ennen kuin uskon, ettei etukäteen panikoimisessa ole mitään älliä?) ja aika kului nopeasti. Vähän kyllä hurjistuttaa, miten pahasti tuolla liikenteessä voikaan käydä jo pienillä nopeuksilla...  Ruokatauon - josta minulle ei paljon iloa ollut, sillä unohdin hermostuksissani ottaa eväätkin mukaan - jälkeen siirryimme radalle, joka onnekseni oli mahdollisimman huonosti liukastettu. Ryhmämme sai surutta vetää kasteltuja kurveja jopa 70km/h ja silti jarrutus onnistui vielä todella hyvin ja nopeasti. Minun ei siis tarvinnut toistaa ojaanajon jälkeisiä liukkaita painajaisiani tosielämässä!

Vetäjä valisti meitä erityisesti autossa olevien irtotavaroiden kovassa vauhdissa saamasta massasta ja myös tarkisti jokaisen auton sisätilojen nykytilanteen. Kun hän näki ovelta, että takapenkilläni on koiranboksi, saatoin jo nähdä voitonriemuisen ilmeen: "Ai jahas, mitäs sulla täällä onkaan?" Oli muuten kokemisen arvoinen hetki, kun hän huomasikin kevythäkin olevan turvavöin köytetty ja kahden penkin väliin puristettu! :)  "No katos tätä, ei oo totta! Siis täähän on vöillä kiinni! Ihan itsekö sä tän olet keksinyt tän ja viritellyt tänne?" No ei kuule, kun joulupukki! Kun siinä lyhyen sananvaihdon jälkeen vetäjä totesi mun tietävän oman autoni asioista aika paljon (mm. edellisenä iltana olimme sattumalta juuri vaihtaneet siihen renkaat ja tarkistaneet niiden paineet), minut toivotettiin tervetulleeksi kouluttautumaan ajonopettajaksi - toistamiseen. Ensimmäinen kerta oli viikko takaperin arvioivan ajon jälkeen. Ei vissiin ihan negatiiviseksi tulkittavaa palautetta? :D




Oikeastaan minulla ei kyllä alunperin ollut mitään muuta kerrottavaa kuin se, miten ihanalta Wunderbaumilla varustettu auto voi tuoksua. Jos minulta ovatkin kaikki teinivuosien järkytykset jääneet kokeilematta, tämä hullutus varmaan suotakoon? Meille ei ole ikinä saatu ostaa tuoksuhärpäkettä vanhempien autoon, joten nyt omaan autooni ostin niitä kertalaakista varastoonkin. Ah! Voisin vaikka asua siinä tuoksussa! Sääli, ettei hajumolekyylejä saa täällä blogissa jaettua! Ostakaa siis omat Wunderbaumit ja olkaa ihmisiksi liikenteessä! Ainakin minulla on maailman kallein lasti kyydissäni, tulevanakin viikonloppuna. :)



torstai 18. huhtikuuta 2013

Raakaa faktaa



Heippatirallaa. Joku tarkkasilmäinen varmaan äkkäsikin jo ylläolevan kuvasarjan idean, mutta jos ei, niin kerrottakoon se: Finski Minipossu Läpsäläinen on saanut viime aikoina tutustua raakaan lihaan ihan kielikosketuksella. Finan maha on aina ollut todella huono kestämään ylipäätään mitään ruokia, saati sitten pientä muutosta ruokavaliossa, kuten solmuluita tai tiettyjä palkkanameja. Kun sillä alkoi tässä menneinä viikkoina harva se aamu ihan monta vuotta syömästään perusruuastaankin vatsa huutamaan aamuisin kuin vuodenvaihteen rakettitaivas, äiti alkoi hössöttää lääkäriin viemisellä, mutta minä halusin ensin tehdä BARF-kokeilun. Näin viikon jälkeen ei Finalla ole ollut minkäänlaisia vatsaoireita, joskin vahvemmista luista (hirvi) se on yhdeksän tunnin jälkeen puklannut kerran. Näillä jatketaan!

Kun nyt kerrankin Finastakin kirjoitan, miten voisin jättää kertomatta vielä edellistäkin ihanamman ilouutisen? Hampaat ovat aina olleet Saralle (Finan äidille) ja ainakin parille sen jälkeläiselle todellinen murheenkryyni. Saralta itseltään poistettiin aikanaan ainakin viisi hammasta ja nyt ainakin yksi sen pennuista on jo ylittänyt äitinsä hampaattomuustilastot. Luojan kiitos Finalla on vielä kaikki legot poskissa, mutta ne ovat silti aina likaantuneet todella helposti ja suu haissut useaan otteeseen niin pahalta, että olemme jo olleet menossa hammaslääkärin vastaanotolle (tämä aikanaan siirtyi kiireysasteikossa, kun Sara menikin huonoon kuntoon). Nyt sitten ostin töistä Tropicleanin Clean Teeth Geliä, jonka luvattiin olevan hammastahnaa, joka ei tarvitse harjaamista ollenkaan. Kiinnostuin tuotteesta jo kun sen ensimmäisen kerran näin, mutta vasta puolen vuoden päästä pääsin yli skeptisyydestäni ja se kannatti: parin viikon jälkeen kerran päivässä levitettynä ja raakaruokinnan myötä lisääntyneeseen luiden järsimiseen yhdistettynä Finan hampaat ovat muuttuneet tummanruskeista jo lähes vitivalkoisiksi! Uskomatonta!


Bewildered Boo!


Tällä viikolla osa treeniryhmistä on jo aloittanut ulkokentällä harjoittelun ja loputkin seuraavat perässä ensi viikolla. Minä tulenkin viettämään koko kevään illat maanantaista torstaihin koiratreeneissä - ja mikä kummallisempaa, aivan yhtä paljon tokossa kuin agilityssäkin! Oma tekniikkaryhmäni aloittaa tänään pohjustavilla irtoamistreeneillä, ja voitte vaan kuvitella, miten olen piirrellyt ratoja innoissani! Treenaan myös Hoinan kanssa tässä omassa ryhmässäni, joten pääsen tekemään sen kanssa juuri sellaista treeniä kuin kulloinkin tarvitsemme. Tästä keväästä on takuulla tulossa paras kevät pitkään aikaan!





Lopuksi on pakko vielä hehkuttaa ja naurahtaa hauskimmalle syntymäpäivälle pitkään aikaan. Itse kekkerit ovat kyllä vasta edessä, mutta virallisena päivänä töissä aamuseitsemältä sain niin hellyttävän lahjan, ettei mitään rajaa. Olen pitkään käyttänyt kahvitauoilla vain pahvimukeja, joiden säästämisellä aina niin pitkään kuin vain pahvimuki voi jaksaa pysyä kasassa olen herättänyt lievää hilpeyttä. Nyt sain sitten ihan ikioman mukin, joka viimeistään panee hymyilemään aamuseiskaltakin!

Toinen hauska synttärisattuma liittyi niihin kahteen onnittelukorttiin, jotka sain perheeltäni ja poikakaveriltani. Joko he tuntevat minut vaan niin mahdottoman hyvin tai sitten heillä on tismalleen sama maku - niin tai näin, sain heiltä ihanan värikkäät kortit, jotka ovat tismalleen samaa sarjaa! Ihan hyvin istuvat ilmeisesti perhe ja poikakaveri yhteen, kuten kuvastakin näkyy. :)



lauantai 13. huhtikuuta 2013

She makes me go...

Olen istunut koko aamupäivän Youtubessa, mikä ei todellakaan ole tapaistani. Olen yleensä todella huono kuuntelemaan musiikkia netissä, mutta näytettyäni siskolleni muutaman tämänhetkisen suosikkikappaleeni sain idean musapostauksesta ja unohduin etsimään lisää biisejä, jotka saavat etenkin kytkinjalkani vipattamaan autossa, sillä useimmiten vain siellä huudatan stereoita nupit kaakossa.

Minulla ei ole mitään sen erityisempää musiikkimakua, mutta rytmiikalla ja melodialla pelaaminen iskevät minuun kuitenkin useammin kuin lyriikat. En voi siis nimetä mitään genreä enkä oikein esityskieltäkään - suosikkeihini kun kuuluu niin suomen-, englannin-, unkarin-, nepalin-, espanjan- kuin intiankielisiäkin biisejä. Olen kuitenkin huomannut, että nopeimmin suosiooni pääsevät kappaleet, jotka voin heti kuvitella agilityvideoiden taustamusiikiksi tai kisafiiliksen boostaajiksi, ja siksi intouduinkin kasaamaan kokoon nimenomaan näitä tunnelmankohottajia. Voinpahan edes yrittää fiilistellä kotioloissa, kun tämäniltaiset kisat jäävät välistä... Alla siis kymmenkunta valitsemaani kisabiisiä satunnaisessa järjestyksessä (paitsi ykkönen on ehdoton!). Olisin iloinen, jos kertoisitte kommenttilootaan oman suosikkinne näistä ja vaikka jakaisitte lisää boosteribiisejä, joita voisin ladata agilitylistaani! Jos aihe osoittautuu lukijoita kiinnostavaksi, saatan jatkaa merkintää muillakin suosikeillani. :)























tiistai 9. huhtikuuta 2013

Koiranomistajaopiskelijan paradoksi

Ah, kevät kevät kevät! Minulla on todellakin kevättä ei vain rinnassa vaan ihan joka solussa! Ignoorasin siis täysin tulleen pikaisen takatalven ja sen aiheuttaman synkkyyden keskivertosuomalaisen mielessä, ja olen yhä sitä mieltä, että kesä on jo pian täällä! Valitettavasti minulle kevään tulo ei tosin ole tarkoittanut minkään sortin inspiraatiota energian suuntaamiseksi kouluasioihin, vaan olen vain hömpötellyt menemään koiratreeneistä kisoihin ja päinvastoin. Haut on laitettu menemään uskontotieteen, pohjoismaisten kielten ja saksan kielen aineisiin, ja nyt viimeistään pitäisi sitten edetä lukemisessa vähän enemmän kuin parikymmentä sivua päivässä kerran viikossa...
 

Happy Easter!


Tässä opiskeluja ja mahdollista muuttoa pohdiskellessa olen toistamiseen päätynyt futuuriseen tenkkapoohon, jota nimitän myös koiranomistajaopiskelijan paradoksiksi. Kun tulevaan autoon menevät kustannukset asuntovuokrasta puhumattakaan tulevat maksettaviksi, on sanomattakin selvää, että pennejä joutuu etsimään kaappien alta ja uuninkin takaa. Koko henkilökohtaisen budjetin kaataa viimeistään koiraharrastus, joten taas on muutama kauhunväreiden aalto paikallaan. Olen kotihiiri ja vähän vaatteita tai tavaroita shoppaileva, joten opintotuella pärjäisin varmaan oivallisesti, mikäli en omistaisi autoa. Auton puolestaan tarvitsen, jotta pääsen koiratreeneihin ja kisoihin. Jos oletetaan, että olen jatkossakin opiskelija, mahdollisuudet käydä töissä rajoittuisivat iltoihin ja viikonloppuihin - potentiaaliseen treeniaikaan - ja työllä rahoittaisin auton. Mutta hetkinen, mihin sitten tarvitsen autoa, jos vapaa-ajan työnteko tekee tyhjäksi tarpeen autolle koiraharrastuksia varten? Voisiko joku koiran ja auton omistava opiskelija valottaa minulle hieman näkökulmaa, joka minulla jää asiassa selvästi huomiotta? Epätoivoisemmin ilmaistuna: miten te sen teette?!

 
No matter the size of the step, take it.

Uusi askel aiheuttaa tuskailua...


Kun jatkan lieroiluani aivosolukkojen labyrintissä ulospääsyä löytämättä, voin yhä jatkaa onnellista ja huoletonta harrastuselämää täällä Loviisassa. Treenit alkavat viimeistään kahden viikon päästä, jolloin alan hillua kentällä kolmena neljänä iltana viikossa, milloin agilityliivi ylläni, milloin noutokapula perstaskussani. Vapaapäivinä yritän saada pääsykoekirjojen sivuihin vipinää, vaikka yllä kuvaamani ongelman aiheuttama hämmennys onkin toisinaan viedä kaiken motivaation.

Ps. Lieroilusta tuli mieleeni, että näin viime yönä unta, jossa omistin kaksi chihuahuaa. Kun otin ne syliini - tai käsiini - ne olivat hamsterin kokoisia niin että nyrkkini oli vähällä murskata ne, ja kun laskin hamsterikoirat maahan, ne muuttuivat kastemadoiksi, jotka kaivautuivat hiekkaan ja ilmeistyivät toiselle puolen mökkipihaa kumpikin aivan eri suunnille. Ja unen syvällisempi taso tai merkitys? Ei aavistustakaan!