Näytetään tekstit, joissa on tunniste pentu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pentu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Purna Purre Purnelius Purnauskis

On melko vaikeaa palata blogin ääreen, kun ei ole ikuisuuksiin kirjoittanut. Kaikki uudemmat kuulumiset liittyvät niihin vanhoihin kuulumisiin, jotka nekin pitäisi kertoa. Siksi en edes yritä lähteä moiseen, vaan aloitan vain yhdestä aiheesta - siitä, joka on tuonut elämääni eniten aitoa iloa sitten pitkään aikaan.
Aloitan Purnasta.




Purna on yksi suuri onnenpotku. Sille oli asetettu varmaan tähänastisista koiristani tarkimmat luonnespeksit jo ennen syntymäänsä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä tiesin kaikin puolin, millaisen koiran haluaisin ja millaista en. Juuri tällä kertaa etsin ennen kaikkea iloista ystävää. Ilon kaipuu jäi rakkaan Finan jälkeen kaihertamaan. Vaikka muutkin koirani ovat toki omalla tavallaan iloisia, sellaista finamaista aitoa tuhannen riemua pelkästä olemassaolostani en tunnista muista koiristani. Ehkä siihen liittyi niin vahvasti kaikkea muutakin minun ja Finan yhteisestä matkasta, että vaikka samanlaista iloa joku muu koiristani ilmentäisikin, en ehkä tunnistaisi sitä samankaltaiseksi. Ilon toive oli niin suuri, että saatoin alitajuisesti karsia vaihtoehtoja pelkästään sen perusteella. Shelttejäkään koskevat stereotypiani eivät olleet yleisellä tasolla kovin mairittelevia, mutta se on nyt enää tässä vaiheessa toissijaista. Tärkeintä ja hienointa on se, että Purna on iloisin sheltti (ja ehkä myös ylipäätään koira), jonka olen ikinä tavannut.

Toinen kriteeri pennulle oli tietysti, että sen vanhemmat olisivat kaikin puolin järkipäisiä ja arjessa helppoja. Minua ei myöskään tällä kertaa haittaisi, jos koko olisi vaihteeksi pienempi. Rodun tuli myös olla harrastuskoirapotentiaalinen tavalla tai toisella. Minulle olisi kuitenkin sopinut yhtä lailla harrastuscavalier kuin harrastusbordercollie, eli tämä kriteeri oli aika löyhä. Huomasin tosin pian, että paimenkoirat olivat totuttaneet minut liian hyvään, ja lopulta listallani oli monia yllättäviäkin ominaisuuksia, joista en enää olisi osannutkaan luopua. Lähellä irti pysyminen ilman sen kummempaa opetusta oli yksi näistä.




Tähän taloon ei pentua tule ilman, että kohtalolla olisi näppinsä pelissä

Etsin tietynlaista yhdistelmää, en rotua. Siksi minulla oli harkinnassani yksi cavalierpentue, yksi bordercolliepentue, kaksi kooikeripentuetta, yksi mudipentue ja kaksi shelttipentuetta. Muutama ihminen taisi minulle ääneen ihmetelläkin, tiedänkö itsekään, mitä oikein halusin. Tiesin! En olisi odottanut mainituista roduista samantyyppisiä koiria, en tietenkään, mutta jos mistä tahansa näistä olisi löytynyt minulle sopiva järkipäisen ja sosiaalisen oloinen yksilö, olisin huolinut minkä tahansa omakseni. Päätin taas antaa vähän kohtalonkin päättää, minkä koiran se minulle tällä kertaa antaisi – onhan se Hoinan ja Chhainankin kohdalla puuttunut peliin aika lailla. Omat epäröintini saivat minut myös kieltäytymään jo yhdestä onnenpotkusta, sillä silloin oma pentuun liittyvä tunneprosessointini oli kesken ja ajankohta ihan vain parin viikon marginaalilla huono. Kieltäytyminen kadutti ja harmitti, sillä näytti jo, että pennulle otollisin aikaikkuna ehtisi sulkeutua ja seuraava sopiva hetki siirtyisi hamaan tulevaisuuteen. Sitten päätin vielä yhtenä iltana tehdä hakuja netissä. Löysin yhden kiinnostavan yhdistelmän (sen toisen mainitsemistani shelttipentueista), mutta uskoin olevani siihen jo aivan liian myöhässä...

Kohtalo avitti minua taas. Kun vain uros näytti tuosta yhdistelmästä mahdolliselta ja sellaiseen päätyminen olisi vaatinut tällaisen narttulauman kanssa suurempaa harkintaa, joku (jolle olen ikuisesti kiitollinen) vetäytyi pennunotosta. Niinpä kasvattaja tarjosi minulle tyttöä. Olimme käyneet katsomassa pentuja jo ennen tätä peruutusta, ja silloin heti pentuhuoneeseen päästyämme juuri tytöt ryntäsivät heti pentulaatikosta syliin kiipeilemään. Vaikka tilanteeseen sekoittui jo tuttuun tapaan jännitystä ja valinnan kauhua, se tärkein ja aiemmin vielä puolitiehen jäänyt reaktio tuli heti. Koko sydämeni muljahti riemusta ja huusi sisälläni "OTAN!" – olinhan sitä paitsi jo urosmietinnöissäni manannut, että minun ei tarvitsisi hetkeäkään miettiä, jos vain tarjolla olisi tyttö.




Elämäni paras heliumpallo

Purna on edelleen kuin se kolmiviikkoinen napero silloin, sylissä ja ylipäätään ihmisten päällä ilmiömäisesti ja tasapainotellen kiipeilijä. Vuorikauriiksi sitä kutsummekin. Kiipeilyn lisäksi se haluaa fyysistä läheisyyttä, koko ajan. Se ei silti todellakaan ole mikään ärsyttävä huomion kerjääjä tai itsensä tyrkyttäjä (sellaistahan meillä ei vielä olekaan...! :D) vaan pikemminkin vaivihkainen läsnäolija – niin vaivihkaa kuin koira nyt voi kyljen tai mahan päällä maata sängyssä, istua jalkojen välissä vessassa tai maata kylpyhuoneen matolla suihkuvahtina. Se saa minut tuntemaan itseni erityiseksi ja tärkeäksi aina siitä hetkestä alkaen, kun aamulla ensimmäisen kerran silmäni avaan, joka päivä. Päivä ei vaan voi alkaa huonosti, kun joku jo aamulla ilahtuu heräämisestäsi! Missä minä olen, on myös Purna.

Purna itse tuntui kiintyvän minuun ylipäätään nopeammin kuin mikään pentuni koskaan. Minusta tuntui, että jo alle vuorokaudessa se piti minua omana ihmisenään. Lisäksi jo heti alussa se on luottanut siihen, että minun seurassani on turvallista, minkä vuoksi se on ollut sinut kaiken kohtaamamme kanssa. Näistä (ja varmaan rodunvaihtoon liittyneistä ristiriitaisista tunteista ja onnistuneen valinnan helpotuksesta) johtuen minulle onkin syntynyt niin vahva ja ainutlaatuinen side pieneen pentuseeni, että sydän syrjälläni jopa hieman säikyn sen lävistävyyttä.

Purna ei ole kuin varjo. Varjo katoaa auringon mennessä mailleen tai pilvien taa. Purna ei katoa koskaan. Pikemminkin se on kuin hiljainen hengitys. Siinä se on, lähelläsi kevyesti koskettaen, osa sinua koko ajan, vaikket sitä huomaisikaan.

Jos Purna on vuorikauris ja hiljainen hengitys, se on myös superpallo. Silloin sen huomaa! Toista yhtä kevyesti bouncaavaa koiraa kuitenkin ilman älytöntä hyppelyä en ole tavannut. Jo pikkupentuna koppailin sitä ilmasta, ettei se laskeutuisi huonosti yksittäisistä riemunvolteistaan. Se rakastaa myös ottaa koko huoneenmitan kiihdytyksen ja pompahtaa suoraan syliin soffalle hirveällä vauhdilla ja tohinalla, mutta silti niin viattomasti, kevyesti ja iloisesti. Että kato mä tulin nyt! Näin se hyppäsi myös suoraan ystäväni kahvikupilliseen yhtenä kauniina päivänä.




Pelottavan ihana

Ihmeellisintä Purnassa on kuitenkin sen oppimis- ja keskittymiskyky yhdistettynä vielä tuohon erityiseen suhteeseen, joka välillemme on muodostunut. Purna on alusta asti ollut lupaavimman oloinen harrastuskoirani kaikista tähänastisista. Tämä havaintoni on kantanut jo heti luovutusiästä ainakin nyt tänne pian 8kk ikään. Purnan kanssa voi joskus unohtaa kouluttavansa koiraa, kun se tuntuu tarjoavan aina vain juuri kulloinkin haluamaasi asiaa heti, äkkäävän kerrasta palkkaan ja toimintoon liittyvän syy-seuraussuhteen ja siten oppivan hurjan isoja asioita ihan hetkessä. Muutenkin minulta on kyllä täysin mennyt ohi, että minulla olisi ollut pentua talossa – niin helppo tulokas Purna on ollut. Ja koska minulla on nyt se tilanne, että Purnalle ei ole tulossakaan mitään erityisiä tavoitteita, ainoastaan yhteistyötoiveita, niin juuri nyt tahdon vain olla kiitollinen ja toivoa, että jokapäiväinen ilahtuminen ja yhdessäolo pienen Purnan kanssa on vasta aivan alussa. Jospa voisimme yhdessä opetella kaikenlaista mukavaa jopa seuraavien 15 vuoden ajan.

Tiedän jo nyt reilun puolen vuoden yhdessäolon jälkeen, että en ehkä koskaan tule saamaan toista yhtä valloittavaa ja oppivaista koirapersoonaa. Purna ei vastaa mitään stereotypioitani rodustaan, pennuista yleensä tai koiran kouluttamisesta. Se on pikemminkin vähän kuin henkieläin, joka aidosti ilahduttaa ihan omana itsenään, aidosti ilahtuu minusta omana itsenäni ja joko valvoo tai nukkuu vierelläni joka hetki. Siinä on jotakin kissamaisen, koiramaisen ja inhimillisen sekoitusta niin, ettei sitä tahdo pentuna tai eläimenä pitääkään. On aivan kuin sille olisi joku jo syntymässä kertonut, mitä saa ja ei saa tehdä, sillä se ei ole koskaan edes kokeillut sammutettavia käytösmalleja kotona. Ja mikä parasta, Purna sanoo "okei" jäädessään yksin ilman muita koiria, se sanoo "okei" jäädessään yksin muiden koirien kanssa, ja se sanoo "okei, mun vuoro jo" toisten koirien kynsiä leikattaessa. Lisäksi se sanoo "okei" kaupungissa, "okei", kun raketti pamahtaa ihan lähistöllä ja "okei, sanokaas mihin suuntaan, niin minä meen eeltä" messuhallissa.

Laumaankin Purna on solahtanut täydellisesti. Chhainaa Purna on pitänyt äitinään ensi kohtaamisesta lähtien, ja kunhan Hoina sai itse sanella Purnalle tutustumisen ja kanssakäymisen ehdot, nyt Purna palvoo Hoinaa idolinaan. Lenkillä ne menevät kylki kiinni toisen kyljessä, ja aamuisin Hoinan tullessa sängyn viereen Purna läpsii sitä tassuilla naamalle kuin rumpusoolossa: "Hoina-täti! Hoina-täti! Kato Hoina-täti! Täältä pesee Hoina-täti!"




Tavallisesti pentua kriteerien mukaan etsittessä on aina turvauduttava realismiin: itse voi tehdä paljon, silti kaikkea ei yleensä kuitenkaan saa, ja odottamattomat asiat voivat muuttaa hyvänkin alun toiseksi. Perheemme tähänastisten kahdeksan koiran ja yhden pentueen kasvattamisen kokemuksella tiedostan nämä asiat paremmin kuin hyvin, ja olen kokenut ne myös käytännössä. Juuri siksi tämä kaikki tuntuukin niin äimistyttävältä. Miten koira voi olla niin pedantisti "check" jokaiseen kriteerilistan kohtaan? Ja miten jo pennun kolmannen päivän kohdalla uudessa kodissaan voi tulla se tunne, että tähän koiraan minulla on erityinen suhde ja sillä minuun, kun yleensä tällainen tunne tulee ehkä puolen vuoden tai vuoden ikäisen koiran kanssa?

Vastaus on tällä kertaa hyvinkin mustavalkoinen, tuijottaa pilke silmäkulmassa suoraan minuun: "Näin!" ja hyppää kujeillen maailman parhaan mustekalalelun kimppuun.




Tähän tarinaan ei sanota vielä pitkään aikaan "sen pituinen se".


torstai 26. helmikuuta 2015

Chhaina 1v



Vuosi sitten en edes suunnitellut pentua. En edes haaveillut pennusta. En tiennyt mitään mistään pennusta, ja tuskin edes seurasin Chhainan ja sisarusparvensa syntymää tai ensimmäisiä viikkoja. En ollut koskaan voinut pahimmissa painajaisissanikaan eläväni kahden bordercollien kanssa. Ei ristussentään ikinä.


Sitten tuli ennustus ja sitten tuli Miikun tekstari. Sitten tuli Chhaina.


Chhaina on uskomattomin koira ikinä sanan kaikissa väreissä. Se on tolloin, ovelin, häijyin, hulluin, hassuin, pirulaisin, idiootein, laiskin ja kouluttamattomin kaikistä tähänastisista koiristani. Se on pellossa kasvanut tulevaisuuden agikaverini, joka ei vieläkään pysy paikalla makaamassa viittä sekuntia kauempaa ja joka tekee juuri niin kuin sitä itseä lystää. Se ei tule käskystä luokse, jollei sille anna siihen jotakin hyvää syytä, ja se heittäytyy selälleen kierimään jokaisen maassa lojuvan kuolleen linnun tai koiranläjän päälle.

Chhaina läpsii, raapii ja ohjailee ihmisen käsiä etutassuillaan, erehtyi rapsuttaja sitten yhden sekunnin tai vain vaivaisen kymmenen minuutin hyväilyyn, ja jos tassu tökitään pois, likka työntää kallonsa paenneen käden alle ja heittää sen takaisin päälaelleen. Chhai on pönttö, hullu, ovela ja uskomaton. Ei sitä voi sanoin kuvailla. Kotona Chhaina tunnetaan ilmiselvästä motostaan: "Wherever there is comfort, there is Chhaina." Lisäksi Chhainan vakiovarustukseen kuuluvat the Huulet ja niiden kymmenet variaatiot, esimerkiksi lerppuhuuli, pirunhuulet, the alahuuli, kielihuuli sekä intohuulet. Eri huulimuodostelmien sekä aina uusien päähänpistojen takia Chhaina on kuullut elämänsä aikana englanninkielisen huudahduksen "Jesus!" ehkä useammin kuin oman nimensä. En siis yhtään ihmettelisi, jos pentu pitäisi itseään vielä jeesuksenakin. :D


Video, jonka @belissahh julkaisi


Yksi Chhainaa täydellisesti kuvaava muisto on ajalta, kun menin katsomaan pentuja (vai peräti hakemaan omaani kotiin?): ajoin autollani Miikun pihaan, ja samassa hiekkatietä pitkin porhalsi luokseni lauma pieniä bordercolliepentuja katsomaan, kuka jännä tyyppi nyt tuli. Sieltä tuli koko pentue - kaikki paitsi Chhaina. Tämä likka ei korvaansa lotkauttanut saati ottanut stressiä siitä, että kaikki muut keksivät juosta yhdessä toisaalle - ehei! Chhaina lähti toikkaroimaan hiiitaaaasti samaa tietä täysin päinvastaiseen suuntaan eikä ottanut kutsuhuutoja kuuleviin korviinsa. Muistan, että silloin kävi kyllä mielessä, että noinkohan tuosta rääpäleestä koiraa tulee tai että kuinkahan päästänsä vajaa se on. :D Ei se karkuun lähtenyt, se ei vaan tajunnut eikä sitä kiinnostanut. Yhtä lailla Chhainalla kesti yli puoli vuotta tajuta, mihin kummaan lelu katosi, kun se heitettiin metrin päähän. Siihen nähden siis välillä likan terävä oveluus suorastaan yllättää!




Agilityjuttujen lisäksi olen opettanut Chhainalle vain yhden asian, mutta siitä asiasta olenkin todella ylpeä. Chhaina ei ole enää äänekäs haukkuva. Tai no kyllähän se haukkuu agilityssä, jos teen Hoinan kanssa ja sen pitäisi odottaa vuoroaan, ja toisaalta kyllähän se maukuu, örisee, huokailee ja kujertaa kotona silloin, jos se haluaa jotakin. Chhaina on myös mestarieläin näyttelemään oikein surkeaa, suorastaan masentunutta koirapoloa, jos ruoka-aika on uhkaavasti myöhästymässä. Kun useimmiten esitys ei mene minulle läpi, Chhaina päättää toimia suorasukaisemmin ja hyppää suorilta jaloilta 85cm koiraportin yli ruokatynnyrin viereen. Tämän taidon se oppi toissapäivänä.




Lenkillä Chhaina koluaa jokaisen ojanpohjan vetäen minut ja Hoinan perässään sinne, syö kaiken syötävän ja syömäkelvottoman sekä kiertää jokaisen vastaantulevan perään heti kun nämä ovat ohittaneet meidät. Jos Hoina säikähtää remmissä jotakin, Chhaina ei edes huomaa vaan laiskan rennosti lönkyttelee menemään, mutta vapaana ollessaan hurja pikku Chhai on töissä. Oiva hakukaari, maihin heittäytyminen, hiipivä lähestyminen ja tuijotus, paimennettavan ohjailu ja välillä sitä kohti hyökkiminen...ja Hoina-parka kun epätoivoisesti haluaisi vain saada juosta rauhassa...




Chhaina nukkuu kynsiä leikattaessa, nukkuu nyt, nukkui äsken ja nukkuu kohtakin, ja aamulla sillä sekunnilla, kun Herra B nousee sängystä lähteäkseen töihin, Chhaina loikkaa paikkaamaan tyhjää puolta viereeni. Se on toisaalta myös ainoa kaikista meillä olleista koirista, joka herättää viikonloppuaamuisin, jos joku muu ihmisistä on jo hereillä mutta hänen makuuhuoneessaan vielä koisitaan. Silloin Chhaina muuttuu mouruavaksi kolliksi ja leikkii, että sänky on pomppulinna.




Agilityssä koiralapsi on ikäisekseen taitava ja vauhdiltaan perusmenijä. Siitä ei koskaan tule tykkiä, mutta sen valttikortiksi muodostuu mitä luultavimmin jäätävä nollavarmuus - tai sitten ei. Persoonana se on kuin minulle nakutettu: suututtaa ja ärsyttää mutta naurattaa ja mykistää sitäkin enemmän. Sen kujeille ei näytä tulevan loppua, ja sen kanssa on vaikea tehdä mitään tosissaan. Jopa agilityssä sillä on the Great Face Expression juuri ennen lähtökäskyä, mikä on saanut jo useamman kouluttajan sekä itseni putoamaan tuolilta. Koiraa ei vaan voi katsoa samalla kun sen kutsuu, koska yksinkertaisesti repeäisi nauruun.




Semmoinen se on, meidän Chhaina. Kun sitä ei etsinyt, se tuli: paras koira. Jos saisin päättää, kaikki tulevat koirani olisivat Chhainan klooneja. Suurkiitos myöskin ihan hullulle Miikulle, joka uskalsi heittää minua viime maaliskuussa tekstarilla ja ehdottaa Chhainaa minulle! Suosittelen syvästi seuraamaan meitä Instagramissa (belissahh), sillä tähän postaukseen on totaalisen mahdotonta kuvailla, miten hullu tuo pieni ihana koiralapsi on! Se tekee minun elämästäni niin sekopäistä, että kaikki on vaan aivan mahdottoman ihanan tärähtänyttä - ja juuri sitä tällainen tunnollinen suorittaja kaipaa vastapainoksi! Ja edelleen: jos Chhaina olisi ihminen, se olisi joko joogaava ja meditoiva buddhalaismunkki (kiire ei ole minnekään...) tai Albert Einsteinin yksinkertainen veli elokuvasta Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Katsokaa nyt herranjestas mikä huurupää. :D


 


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Muutosten alkuvuosi


Kuva © Katri Pietilä


Ohhoh! Helmikuu on jo puolessa välissä, ja tämä on vasta ensimmäinen merkintämme tänä vuonna! Hapsutassujen blogi on elellyt melkoista hiljaiseloa, vaikka aktiivinen treenikausi agilityn saralla on saatu taas käyntiin kummankin paimenen kanssa ja koulussakin ensimmäisen periodin loppu häämöttää jo. Tauko blogikirjoittelussa johtuu siitä, että olen kirjoitellut muihin blogeihin: treenimuistioon parin säälittävän merkinnän verran sekä uuteen, omaan salaiseen blogiini, jossa olen koettanut tsempata itseäni pieneen elämäntapamuutokseen. :)

Toinen merkittävä syy huomiomme ja ajankäyttömme suuntautumiseen muualle on se, että me keksimme muuttaa halvempaan mutta suurempaan opiskelija-asuntoon, joten sisustusinto ja vanhojen tavaroiden läpikäynti on vienyt kaiken vapaa-ajan, vaikka muuttoon on vielä pari viikkoa. Samaan syssyyn vaihdoin myös viime viikonloppuna auton koiramaisemmaksi, koska etenkin nyt, kun Chhainakin on täysikokoinen, pikku Corolla alkoi käydä meille vähän turhan ahtaaksi! :D Tämä alkuvuosi on siis ollut melkoista myllerrystä mutta samalla parasta aikaa pitkään, pitkään aikaan!




Mitä koiriin tulee, Chhaina aloitti tänään juoksunsa - vain kaksi viikkoa ennen vuoden ikää! Siitä on kasvanut hurjan iso koira, joka saa etenkin nyt vielä karvansa pudottaneen Hoinan näyttämään aivan kääpiöltä sen rinnalla. Paino likoilla oli ainakin pari viikkoa sitten vielä vajaat kaksi kiloa niin, että Hoina oli se massavampi. Chhaina on kuitenkin aivan selvästi 50 cm paremmalla puolella: kotimittauksella 53 cm voisi olla vähiten pielessä oleva mittaus. Hienoa siis agilityä ajatellen, että koiralla on kokoa.




Agilityssä kumpikin koira on nyt alkuvuodesta saanut pääni totaalisesti pyörälle. Chhaina vasta mölliryhmään siirtyneenä vetelee jo nollaratoja lukuunottamatta esteitä, joita vielä skippailemme osana rataa, ja Hoinan kanssa päätin antaa lähtöongelman olla, minkä jälkeen treeneistä on tullut tehokkaita ja todella onnistuneita. Maanantaina vedimme sen kanssa 15 estettä nollana ensi yrittämällä! Myös lisenssin olen vihdoin saanut uusittua, joten muuton jälkeen aion käyttää viikonloppuja muutamaan kisareissuun Hoinan kera. Treeneissä on alkanut olla sellainen flow-meininki, että haluan samantien testata myös kisatilannetta. Muuten kynnys ja paineet nousevat jossakin vaiheessa liian isoiksi, kun tiedän, että koira pystyy kokonaiseen rataan yhä useammin ja useammin ja siksi kisaradoiltakin pitäisi tulla onnistumisia. Kisailua ennen tulee kuitenkin tosiaan vielä se muutto, joten hiljaiselo blogin puolella jatkunee vielä ainakin tovin.

torstai 27. marraskuuta 2014

Joulun tunnelmaa kodissa ja kaupungissa



Viime loppuviikosta äiti tuli meille kylään muutamaksi päiväksi. Kävimme sekä kaupungilla joulumarkkinoilla ja pikkuisissa sisustusputiikeissa että Myllyssä jouluostoksilla. Myyjillä kävikin tuuri, sillä upean luminen sää syleili Turkua vain ja ainoastaan tämän viikonlopun yli. Joulumarkkinat ovat itselleni joka joulun alla aivan ehdoton tunnelman lataaja, oli kaupunki mikä hyvänsä. Markkinoilla oli vaikka mitä mukavaa, mutta kaikki kojuostokset tulivat kyllä ihan itselleni! Hupsista. :D

Löysin kasan aivan täydellisesti opiskeluihini ja muutenkin mielenkiintoisia kirjoja suomalaisten muinaisuskosta, vanhoista vainajarituaaleista ja vaikka mistä. Valinta oli äärimmäisen vaikeaa, mutta päädyin lopulta juuri edellämainittuihin aiheisiin. Onpahan joululomalle luettavaa! :) Lisäksi partiolaisten kojulta oli pakko ostaa riisipuuroa - oli muuten parasta syömääni joulupuuroa ikinä - ja perinteinen partiolaisten joulukalenteri. Partion kalentereita on nimittäin tullut itsekin pienenä kaupiteltua paikallisten markettien edessä ja ovelta ovelle aivan jääkalikkana. En erityisemmin ikävöi kyseistä hommaa, vaikka ihana ja salaa vähän nostalginen olo tulikin kalenterin ostamisesta.




Paras löytömme oli täydellinen vahinko: olimme jo lähteneet markkinoilta ja käyneet välissä muualla, kun päätimme takaisin tullessamme vielä poiketa markkinatorin läpi ihan vaan siksi, että meillä oli aikaa ja sää oli hyvä kävelyyn. Oikeastaan äiti ne huomasi: vanhoista aidanseipäistä tehdyt tikkaat - siis täydelliset sisustustikkaat - nojailemassa yhden kojun tolpparakenteisiin! Ja kun sisustusliikkeissä vartavasten sisustustikkaina myytävät aidanseivästikkaat voivat maksaa viisikymppiäkin, nämä maksoivat vain 25 euroa! Myyjä oli pihalla kuin lumiukko, kun hihkuin ja hymyilin, että eiväthän tikkaat maksa mitään ja hoin tehneeni päivän parhaan löydön. Hän oli aivan ällikällä lyöty innostani ja kysäisi vain, että menikö hän piru vie myymään tikkaita aivan alihintaan. :D

Ei siinä muu auttanut kuin napata tikkaat kainaloon ja jatkaa kaupunkikierrosta. Kirjastossa ja Sokoksella tuli parikin ihmistä kyselemään, että mistä olen moisen löydön tehnyt ja paljonko tikkaat maksoivat. Loppupäivän ostokset liittyivätkin sitten tikkaiden koristeluun. Koska meille ei joulukuusta mahdu, tikkaat saavat luvan ajaa sen asian ja ovat nyt kotimme joulutunnelman ytimessä. :)




Koirille ei kuulu mitään ihmeellistä, jos sitä ei lasketa, että minun mittani täyttyi Chhainan päivä päivältä paheneviin sisustustempauksiin, ja siitä hyvästä neiti joutuu nykyään olemaan yksin ollessaan vain makuuhuoneeseen rajatulla alueella. Maanantaina palasimme Chhainan kanssa puolentoista viikon agilitytauolta, joka johtui yksinkertaisesti hirveästä taakasta kouluhommia, ja eilen aloitimme aamun tokotreeneillä kummankin kanssa. Pientä edistymistä on tapahtunut kummallakin saralla, mutta mitään niin merkittävää ei ole tapahtunut, että jaksaisin ja ehtisin erikseen kirjoittaa treeniblogin puolelle. Hoinalle olen yrittänyt soitella paikkaa loppuvuoden tokokokeisiin, mutta koska kaikista on tarjottu vasta tuhannetta varasijaa, seuraava koe menee väkisinkin ensi vuoden puolelle.

Etälauman kuulumisista tiedän puhelujen kautta sen verran, että Nelson ja Fina kävivät toisiinsa Finan juoksun aikana erottelusta huolimatta niin kuumina, että Fina lähti hoitoon koirien stressitasojen tasaannuttamiseksi. Nelson joutui - tai pääsi vihdoin - leikkauspöydälle tällä välin ja samalla reissulla sillä havaittiin perustarkastuksessa vahva sydämen sivuääni. :( Vielä leikkauksen jälkeenkin Fina sai Nepan pään niin pyörälle, että Fina lähti uusintakierrokselle hoitoon. Toissapäivänä parin yhdistämistä saman katon alle kokeiltiin taas, ja nyt kuulemma Nepan välillä innostuessa Fina antaa sille köniin aivan 6-0, eli sen puolelta vaara alkaa olla ohi. :D




Lupasin viime merkinnässä kuvan TV-tasostamme, jahka päällystysprojekti olisi valmis. Tuolta se nyt sitten näyttää, ja olemme kyllä todella tyytyväisiä! Kunpa vain saman voisi tehdä kaikille näille tummille kalusteillemme... Tästä eteenpäin ostan kaikki huonekalut vaaleina! Koko olohuoneen ilme muuttui valoisammaksi, kun auringonsäteitä imevä musta laatikosto katosi.

Muutenkin kodin jouluvalmistelut alkavat olla siivon ylläpitoa (köh köh...) ja leipomuksia vaille valmiit ja lahjatkin ovat paria lukuunottamatta hankittuina. Joulupaketeissa on parasta se, että ennen h-hetkeä niitä voi aina käyttää joulusisustuksessa! :) Siksi olen innokkaasti häärinyt lahjapapereiden kanssa heti, kun jotakin kivaa on löytynyt. Äiti ei voinut kuin naurahtaa vouhotukselleni ja todeta, että joku taitaa olla vähän jouluihminen...



tiistai 26. elokuuta 2014

Chhaina 6 kk


Paljon onnea ihana sylimussukka!


Kuuden kuukauden rajapyykin kunniaksi ajattelin hieman päivittää muutaman kuukauden takaista listaa Chhainan luonteenpiirteistä. Paljon on pysynyt samana, mutta muutoksiakin on tapahtunut - vain parempaan suuntaan!


...nukkuu kynsiä leikattaessa. Silloin tassuja on hauska lerputella ja "paiskoa" löysinä ympäriinsä. :D
Tämä pätee vieläkin! Kynsioperaation jälkeen Chhaina ei herää edes siihen että lopetan, vaan annan sen yleensä torkkua sylissäni vielä tovin ja silittelen sitä. Samanlaista sylivauvaa en tiedä!

...ilmaisee mielipiteensä kimakalla ja maailman ärsyttävimmällä haukulla.
Pätee vieläkin mutta enää vain silloin tällöin Hoinan ja Chhainan välisissä leikeissä. Koulutuksen ja tiukan jäähylinjan ansiosta turha ääntely niin muuten vain kuin paimenten painileikeissäkin on jäänyt pois.

...on ahne koira. Sopii laumaan. En ymmärrä, mistä ihmiset edes löytävät nirsoja koiria?!
Joo-o. Mihinkäs tämä tästä muuttuisi? :D Raivokas ensikosketus ruoka-annokseen heittää aina puolet kipon sisällöstä pitkin matinvatia...

...paimentaa Hoinaa hienolla kaarella ja kyttäyksellä maassa. Isoäidin peruja?
Blogin uusi nimi voisi olla ketjureaktio. Kun Hoina kyttää lelua, Chhaina kyttää Hoinaa. Aina.

...on määrätietoinen. Heti alussa se vei Hoinalta lelut vanhemman jäädessä ihmettelemään.
Tämä on laimentunut hieman suhteellisesti, sillä nykyään Hoina osaa kyllä olla aivan yhtä törkeä Chhaille.

...tietää, mitä ei saa tehdä, ja tekee silti. Sitten se juoksee karkuun äärimmäisen huvittuneena.
Tästä ei ole tietoakaan! Nykyään Chhaina on kuin ajatus. Se ei tee mitään turhaa ja on aivan ♥

...nukkuu yönsä hiljaa ja pissimättä boksissaan. Yökuivaksi sekin oppi ensimmäisestä yöstä lähtien.
Hiljaa ja paikoillaan Chhaina kyllä nukkuu, mutta se on ensimmäinen pentumme, joka on jo viisikuisena nukkunut täysin vapaana muiden koirien kanssa. Sisäsiisteys toimii, eikä pentu vaeltele tai leiki muiden kanssa yöllä. Liputan yhä häkkiunikoulun puolesta - se vaan toimii kerta toisensa jälkeen!

...pidättää päivälläkin koko työpäivän ajan, mutta pissailee sitten senkin edestä ilta-aikaan. :D
Meillä on oltu täysin sisäsiistejä jo kuukauden päivät!

...voi kakata vain paikkaan, jossa piikkioksat raastavat pentua joka puolelta. Se on puskajussi.
Tässä Chhaina on luojan kiitos tullut hieman vastaan. En kestäisi piikkipensaiden keskelle riuhtomista enää isommalta koiralta. :D

...rutisee unisena. Chhain yksi ensimmäisiä kutsumanimiä olikin Pentu Unirutina.
Ihan hiljaa se on nykyään. Sääli, sillä rakastin unirutinaa!

...kiljuu suihkussa kuin teurastettava sika. Lyön vaikka vetoa, että meidän suihkusessiomme ymmärretään jonakin päivänä naapurissa väärin ja minua odottaa syyte eläinrääkkäyksestä.
Tämä kuulostaa niin hassulta nykyään, sillä Chhaina on kyllä ollut kyllä aivan hiiren hiljaa suihkussakin jo useamman kuukauden. Onneksi!

...on koko ajan kuin pienessä hiprakassa. Kaikki on ihmeellistä ja tuijotettavaa, pysähtymisen arvoista.
Kyllä Chhaina on pentuajoista nopeutunut mutta pyöriä, ihmisiä ja muita koiria se vielä pysähtyy katselemaan. Se ei paimenna tai kyttää; se vain ihmettelee.

...hakee paremmin kontaktia muihin koiriin kuin ihmisiin, vaikkei kummankaan suhteen ole ongelmia.
Kyllä tämä pätee vieläkin. Chhaina on ihmisiä kohtaan avoin mutta kuitenkin pidättyväinen. Se ei ryntää tervehtimään vieraita mutta ei heitä pelkää tai aristelekaan.

...on rauhallisin pentumme tähän asti ja päässyt siksi erityisesti äidin suosioon.
Chhaina on saanut pitää paikkansa "talon parhaana koirana". En ole vielä tavannut ihmistä, joka ei olisi Chhainaan ihastunut, ja perheeni ikävöi pentua ihan tosissaan nyt, kun asumme Turussa.

...rakastaa läheisyyttä ja on äärettömän helppo saada nukahtamaan syliin rapsuteltavaksi!
Kuten kynnenleikkuukohdasta voi päätellä, tämä vain vahvistuu vahvistumistaan. Jos Chhaina saisi päättää, se olisi koko ajan jonkun sylissä tai kainalossa tai kyljessä tai päällä...ja usein onkin! :D

...leikkii Hoinan kanssa nätisti, mutta siskon kanssa puolestaan rähinöi, eli dominanssiakin löytyy...
Sisarusten kanssa Chhainaa ei viimeksi juurikaan kiinnostanut leikkiä mutta kyllä se dominanssiaan näyttää heti, kun ruokaa on muutaman metrin säteellä. Fina-ressun kohdalla on jo saatu huomata, että ikä ei välttämättä tuo kunnioitusta. Hoinan valtijuutta pentu ei ole vielä koetellut, mutta Fina alkaa jo jäädä alakynteen. Tässäkin on siis jännä ketju: Chhaina kunnioittaa Hoinaa muttei Finaa, kun taas Hoina kyllä arvostaa Finaa.

...on sytyteltävä koira. Leluilla palkkaantumista saa opetella ja leikkiin innostaa ja rohkaista.
Koko pentuaika on kulunut leikkimisen opettelussa, ja nykyään lapsi leikkiikin jo hienosti! Chhaina ei sekoa leluista kuten Hoina, mutta kyllä se nykyään lähtee lelun kuin lelun perään eikä luovuta vetoleikeissäkään ihan heti. Harjoittelua jatketaan tietysti vielä...




Loppuun lisään vielä, että Chhaina on yhä maailman helpoin koira, ja se soveltuisi täysin kenen tahansa - ja helpostikin myös ensimmäiseksi - koiraksi. Toisaalta mitä enemmän opin tuntemaan Chhainaa, sitä paremmin ymmärrän, kuinka vaikea koira Hoina loppujen lopuksi on, vaikka en ole sitä ikinä vaikeana pitänyt. Chhainan kanssa törmään nimittäin usein tilanteisiin, joissa odotan sen reagoivan ärsykkeeseen X ja yllätyn, kun likka löntystelee muina pentuina ohi. Nämä tilanteet ovat paljastaneet, miten moneen asiaan olen tottunut varautumaan Hoinan kanssa. Siinä missä Hoina ahdistuu ja suorastaan panikoituu valomainoksista, liikennevaloista ja keskustan vilinästä ja on vaan jotenkin todella terävä ja nopeatempoinen, Chhainan kanssa edellä mainittuihin asioihin ei ole tarvinnut edes totutella. Chhai-Chhai on siis äärimmäisen rento ja avoin kaikille ulkomaailman asioille.

Viikonloppuna saimme vielä ensimmäisen vilauksen pennun reaktiosta, kun tupa täyttyi riehuvista ja äänekkäistä, alle 10-vuotiaista lapsista: Chhaina kävi varovasti haistelemassa vieraita eteisestä mutta illan aikana haki vain hiljaista ja rauhallista silittelyä ja alkoi lopulta etsiä rauhaa melskeen keskeltä. Hoina puolestaan oli kuin Linnanmäellä, kun sillä oli kokonaiset neljä palvelijaa heittelemässä leluja. :D Paimenet olivat siis täysin omia itsejään, kun taas Fina yllätti meidät totaalisesti. Lasten lähestyminen sai sen murisemaan ja myöhemmin, kun yksi lapsista tuli nätisti silittämään Finaa valvonnassani, Fina vain pullisteli silmiään ja näytti varoitusmerkkejä. Niinpä vein likan hyvissä ajoin yläkertaan ovien taakse, jotta se sai olla rauhassa. Ja kun tarkemmin mietin, niin eihän Fina ole koskaan uskaltanut mennä lasten lähelle lenkeilläkään, jos joku on sitä halunnut silittää.


Aihe pääsi nyt valitettavasti karkaamaan muihinkin koiriin, mutta ehkä se tärkein tuli esille. En ole katunut Chhainaakaan sekuntiakaan vaan päinvastoin kiitellyt kohtaloa siitä, että se toi minulle maailman ihanimman ja omimman pennun - juuri niin kuin ennustajaeukko lupasi.




Kaikki merkinnän kuvat © Katri Pietilä

tiistai 19. elokuuta 2014

Sä olet kaunistunut niin...


Kaikki kuvat © Katri Pietilä


Kävimme viikonloppuna taas pitkästä aikaa Miikku-kasvattajan luona. Pari yötä tuli nukuttua makeasti, kun käytiin aina iltasella pellolla valokuvailemassa, päiväsaikaan remuttiin Chhainan sisarusten Kenon ja Jokrun sekä Miikun omien koirien kanssa ja välillä natusteltiin asiaankuuluvia ähkyherkkuja yleisurheilun EM-kisaruudun ääressä. Lisäksi Miikku hieroi taas Hoinan, mistä minä olen jälleen ikihyviksi kiitollinen! :)




Chhaina täyttää viikon päästä jo puoli vuotta, ja se kaunistuu päivä päivältä. Olemme alkaneet vähitellen temppuilla enemmän ruokinnan yhteydessä, ja paraikaa etsiskelen lähikunnista sopivaa, pienempää monitoimiseuraa, jossa pääsisimme jo kursseille - ATT:llä kun ikäraja ryhmiin on ehdoton yksi vuosi. Koska minulla on hallille kuitenkin avain, aiomme varmasti ottaa Chhainankin kanssa hyppytekniikkaa jo nyt syksyn mittaan, koska sain Hoinan koulutuksen yhteydessä Vappu Alatalolta pentutreeneihinkin ohjeita.


Muutimme tosiaan eilen Miikulta - ja samalla kesälomilta - palatessamme takaisin Turkuun, koska ensimmäiset yliopistojutut alkavat jo huomenaamulla. Hoina oli aluksi lenkeillä hieman stressaantunut kaupunkiin paluusta, mutta koska koirilla on melkoisen toiminnantäyteiset puolitoista viikkoa takanaan, ne saavatkin nyt viettää aluksi muutaman lepopäivän. Suurkiitos vielä Miikulle: ansaitset täydet pisteet täysihoidosta, kuvista ja Hoinan käsittelystä! ♥

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Tyttöjen päivä


Äiti ja tytär, Priima ja Chhaina
Kuva © Katri Pietilä


Tänään vietettiin likkojen päivää, kun lauman BC-tytöt pääsivät Agirotuun - toinen räjäyttämään radan Nopeat hylyt -joukkueen nimen arvoisesti ja toinen turisteilemaan. Paikalla olivat kaikki Chhainan siskot ja Priima-äiti sekä liuta muita tuttuja koiria ja ihmisiä. Puolittainen pentumiitti ja kimppakuvat voittivat kyllä hätäisen sähläysstartin mennen tullen, mutta tulipahan varmistettua, että kilpailutauko Hoinan kanssa saa jatkua. :D

Ihana Miikku kuvaili sakkia, ja eivätkös ne vaan olekin aivan mainioita? Valitettavasti tällä kertaa pojat (3 kpl) puuttuivat geimeistä, mutta syksymmällä toivottavasti saadaan kaikki yhteen kuvaan. :) Suurkiitos Miikku, Päivi ja Jing-Lin kantoavusta ja Päivi ja Jussi telttapaikasta sekä äiti ja iskä ihanasta seurasta ja koiranpitoavusta! Tällaiset tapaamistapahtumat ovat parhautta!



Keno, Kikka, Priima-äiti, Chhaina ja Bingo
Kuva © Katri Pietilä

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Chhaina...




...nukkuu kynsiä leikattaessa. Silloin tassuja on hauska lerputella ja "paiskoa" löysinä ympäriinsä. :D
...ilmaisee mielipiteensä kimakalla ja maailman ärsyttävimmällä haukulla.
...on ahne koira. Sopii laumaan. En ymmärrä, mistä ihmiset edes löytävät nirsoja koiria?!
...paimentaa Hoinaa hienolla kaarella ja kyttäyksellä maassa. Isoäidin peruja?

...on määrätietoinen. Heti alussa se vei Hoinalta lelut vanhemman jäädessä ihmettelemään.
...tietää, mitä ei saa tehdä, ja tekee silti. Sitten se juoksee karkuun äärimmäisen huvittuneena.
...on jo kolmas pystykorvainen bordercollieni. Minussa on jokin pystykorvamagneetti!


...nukkuu yönsä hiljaa ja pissimättä boksissaan. Yökuivaksi sekin oppi ensimmäisestä yöstä lähtien.
...pidättää päivälläkin koko työpäivän ajan, mutta pissailee sitten senkin edestä ilta-aikaan. :D
...voi kakata vain paikkaan, jossa piikkioksat raastavat pentua joka puolelta. Se on puskajussi.
...rutisee unisena. Chhain yksi ensimmäisiä kutsumanimiä olikin Pentu Unirutina.

...kiljuu suihkussa kuin teurastettava sika. Lyön vaikka vetoa, että meidän suihkusessiomme ymmärretään jonakin päivänä naapurissa väärin ja minua odottaa syyte eläinrääkkäyksestä.
...on koko ajan kuin pienessä hiprakassa. Kaikki on ihmeellistä ja tuijotettavaa, pysähtymisen arvoista. Chhaina olisi ihmisenä joko juoppo tai syntyjä syviä ihmettelevä munkki. Kiire ei ole minnekään...


...lausutaan Tsaina eli ei ole Kiina englanniksi.
...tarkoittaa "ei" nepaliksi. Bok lageko chha? Chhaina. -Onko sinulla nälkä? Ei ole.
...hakee paremmin kontaktia muihin koiriin kuin ihmisiin, vaikkei kummankaan suhteen ole ongelmia.
...on rauhallisin pentumme tähän asti ja päässyt siksi erityisesti äidin suosioon.

....rakastaa läheisyyttä ja on äärettömän helppo saada nukahtamaan syliin rapsuteltavaksi!
...leikkii Hoinan kanssa nätisti, mutta siskon kanssa puolestaan rähinöi, eli dominanssiakin löytyy...
...on Hoinan tavoin pilkullinen etutassuista. Lisäksi Chhailla on kauneuspilkku kirsun vaalealla puolella.
...on sytyteltävä koira. Leluilla palkkaantumista saa opetella ja leikkiin innostaa ja rohkaista.

torstai 29. toukokuuta 2014

Karussa kiireessä

Minusta on aina ollut järkevää pitää koirilla nimilaattaa puhelinnumeroineen solkipannassa killumassa, mutta salaa olen miettinyt, että näinköhän niillä koskaan mitään tekee. Viime viikonloppuna olin ihan iloinen, että moinen löytyi Chhainankin kaulasta, sillä neiti kävi vähän tutkimassa lähiympäristöä omin nokkineen. 

Istuskellessani tyytyväisenä pöydän ääressä puhelimeni soi yhtäkkiä, ja vaikka en yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin, olin myös ihan iloinen, että sillä kertaa vastasin. Minulta kysyttiin, oliko minulla koira karussa, mihin minä hölmistyneenä ihmettelin, että ei kai, ja aloin samalla etsiä katseellani koiria sisältä. Joku ruskea kuulemma, aika pieni. Veikkasin Finaa, mutta puhelimessa ei vahvistettu tätä. Selvisi, että vanhempien tullessa kotiin mökiltä ja raahatessa tavaroita autosta sisälle pentu oli livahtanut ovesta ulos. Naapurista se onneksi löytyi, ja hekään eivät olleet vielä päivittäneet tietojaan meidän uudesta tulokkaastamme ja luulivat siksi koiran tulleen kauempaa. Luojan kiitos he olivat pihalla!




Illat ovat yhä olleet melkoista hulinaa, kun treenejä on melkein joka illalle, ja kun niitä ei ole, olen vain maannut rikkipoikkipuhki sohvalla. Lisäksi minulla on vielä yksi ruotsin kurssi kesken, kun opettaja sai minut maaniteltua suorittamaan sen loppuun asti kuukauden lisäajan avulla, vaikka olisin halunnut jättää kurssin kesken pääsykoekiireiden tieltä. Chhainkaan kanssa ei olla mitään systemaattista pentutreenaamista aloitettu, mitä nyt käyty tekemässä mutkaputkea ja takaakiertoja pentuagilityssä ja opeteltu istumaan, odottamaan, menemään maahan ja antamaan tassun käskystä. Leikkiä olen yrittänyt sen kanssa, kun penne niin hennosti minun kanssani leikkii, vaikka muiden koirien kanssa niin koirat kuin lelutkin saavat melkoista ääntä ja kyytiä. Kuolleelle ja liikkuvalle lelulle se juoksee kyllä, mutta siihen se jääkin, ja vetoleikeissä olen antanut voittaa heti, jos likka vähänkään yrittää pitää kiinni ja houkutella sitten toiseen, mutta en voi väittää pennun innostuvan riehumaan yritysteni aikana. Palkkana toimivat siis toistaiseksi paremmin makupalat. Tänään löysin kylläkin kotoa lelun, josta Chhaina innostui oikein kunnolla, joten koitan siirtää samaa leikkimistä myös treenikentälle ensi viikolla.

Mökillä ennätimme onneksi viime lauantaina piipahtaa koko lauman voimin. Hoinalla oli vielä tuoreessa muistissa, millaisia uimahyppyjä frisbeen perään voi tehdä, ja Chhainakin laitettiin pariin otteeseen uimaan - ja kerran se peruutti itse vahingossa liian pitkälle laiturilla ja humahti veteen. Eihän tuo nyt ensi kosketuksella vedestä erityisemmin pitänyt mutta ei kyllä pahemmin traumatisoitunutkaan. Paremmalta Chhain kanssa näyttää kuin Hoinan kanssa aikoinaan. Hoinahan suorastaan kammosi minua ja uimakouluani, mutta vesipeto saatiin siitäkin.




Blogiin on aina inhottavaa kirjoitella, jos ei ole päivittää samalla uusia kuvia - mitä minulla ei tosiaan ole. Kaiken kiireen keskellä olen laiskasti tyytynyt kamerakuviin ja Instagram-tilini päivittelyyn, joten laadukkaammat pikkupentuajan kuvat voi tylysti laskea yhden käden sormilla. Josko tästä ilmatkin taas vähitellen paranisivat, sillä alkaisi olla jo ihan aikapaineenkin takia korkea aika kaivella kameraa pitkästä aikaa esiin... Ja kaipa näillä säillä voisi aloittaa myös jonkinlaista asentotreeniä kontaktiboksilla. Onneksi Chhainan suhteen ei ole mikään kiire treenailla yhtään mitään muuta kuin kivana seurakoirana olemista. :)