Iloja ja suruja

Loma! Meillä alkoi nyt vapusta viikon yhteinen ja minulla henkilökohtaisesti kahden viikon loma ennen kesätöiden alkua. Vapun vietimme yhdessä kaverini Miran kanssa Turussa - aattona kotona herkutellen ja Cluedoa pelaten ja vapunpäivänä Vartiovuorella piknikistä hyvässä säässä nauttien. Eilen ajoimme sitten jo Loviisaan parin yön välietapille ennen huomisia Hoinan agilitykilpailuja ja viikon mökkilomaa. Suunnitelmissamme on tehdä parin yön telttavaellus koirien kanssa, joten varautukaa ensi viikolla huimaan seikkailukertomukseen, mikäli sää ei pilaa suunnitelmiamme. :) Lisäksi on pakko päivittää Hoinan lenkkikuulumisiakin: viimeiset kolme viikkoa ovat menneet loistavasti, ja olemme voineet tehdä pitkiäkin lenkkejä vilkkaidenkin teiden varsilla ja kolisevalla teollisuusalueella!

Sitten hieman huonompiin uutisiin, joiden takia koko vapun juhliminen olisi varmasti jäänyt väliin, ellei sen ohjelmaa olisi etukäteen ollut suunniteltu. Viikko sitten ollessani Vääksyssä kasvattajan peruskurssilla, sain Herra B:ltä surullisen tiedon, joka on takuulla saavuttanut jokaisen meistä kuluneen viikon aikana. Nepalin maanjäristys ja sen jokapäiväiset jälkijäristykset ovat laittaneet suuren osan kaikesta infrastruktuurista maantasalle, ja valitettavasti myös ihmisuhrien määrä on ollut järkyttävän suuri. Nekään, joiden koti on vielä pystyssä, eivät uskalla mennä koteihinsa vaan nukkuvat teltoissa aukeilla paikoilla, sillä jälkijäristykset eivät ota loppuakseen.

Luojan kiitos Herra B:n perhe ja koti on kunnossa, vaikka järistyksen keskus olikin hänen kotimaakunnassaan. Kulunut viikko on kuitenkin ollut todella raskas, kun joka kerta puhelimen soidessa sitä pelkää pahinta. Tilanne hyväonnisillakin on maassa todella huono ja epävarma. Jos siis karkkipäivä tuntuu turhalta näiden uutisten jälkeen, voit auttaa ihan jo pelkästään lahjoittamalla karkkirahasi yhdeltä viikolta Nepalin maanjäristyksen uhreille, selvinneiden sekä fyysiseen että henkiseen hoitoon sekä tulevaisuudessa jälleenrakennukseen. Vaikka näihin kamaliin uutisaiheisiin turtuu hyvin nopeasti, hätä siellä ei häviä minnekään - esimerkiksi edellinen suuri jälkijäristys on ollut tänään. Tässä on yksi mahdollinen tapa lahjoittaa suoraan valikoidusti Nepaliin. On ollut hienoa nähdä, miten aktiivisesti nepalilaiset täällä Suomessa ovat tukeneet toisiaan ja rynnänneet vapaaehtoisiksi kaatosateeseen rahalippaiden kanssa. Joka kerran lippaaseen rahaa laittaessani olisin halunnut halata kerääjää, enkä ole voinut olla synkistelemättä: entä jos juuri hän on menettänyt kotinsa, rakkaansa tai perheensä tai pahimmassa tapauksessa kaikki kolme kerralla?

Lopuksi vielä taas hieman positiivisempi ilmoitusasia: Hapsutassu.com on valittu mukaan Suomen ensimmäiseen blogiportaaliin, Hurttahuoneeseen! Portaali on vasta aloittelemassa toimintaansa, joten lisätietoa tästä yhteistyöstä tullee myöhemmin. Nyt me painumme lomailemaan!

Hyvä viikko

 

Kuva © Katri Pietilä

Hoinalla on ollut hyvä viikko. Olemme voineet tehdä useampanakin päivänä jopa huikean kolmen kilometrin lenkin ilman, että Hoi olisi säikähtänyt matkan varrella - mutta mikä parempaa, ei vain niin, vaan myös niin, että se on kävellyt löysin hihnoin, haistellut ja oikeasti nauttinut lenkistä! Matkalla olemme törmänneet kiljuvaan laumaan päiväkotilaisiakin, eikä sitten taas sellainen ole Hoinaa haitannut yhtään. Koska koko mennyt viikko on ollut niin mukava, olen jo alkanut toivoa, että kaikki ne alun pelot tai yleinen epäluuloisuus olisivat vain johtuneet paikan uutuudesta eli Hoinan luonteenomaisesta reaktiivisuudesta ynnättynä tavallista korkeampaan stressiin. Tämä viikko vaan on ollut pitkästä aikaa niin miellyttävä ja itsellekin lenkeillä nautinnollinen, että teen kaikkeni, jotta tämä kehitys jatkuisi! Pitkiähän eivät nuokaan lenkit ole, mutta tuon matkan pystymme vielä pujottelemaan puistoissa, kuntopoluilla ja pikkuteillä. Jos ensi viikkokin jatkuu yhtä hienosti, voisimme koittaa jatkaa kuntopolkuja pidemmällekin. Joka tapauksessa on ollut ihanaa, kun ei ole välttämättä tarvinnut sanoa koirille juuri sanaakaan, vaan on voinut kiireettä antaa niiden haistella ja kuunnella itse linnunlaulua. :)

Chhaina taas aloitti puolitoista viikkoa sitten juoksunsa. En muista, mainitsinko asiasta täällä jo pari kuukautta sitten, mutta jos mainitsin, ne olivat vain jotkin haamujuoksut tai kenties Hoinan alkavia piskoja. Niinpä pikkulikka on nyt ollut treeneistä sivussa, kun taas Hoinan kanssa ollaan käyty agissa ihan kahdestaan. Ihanaa luksusta välillä! :) Lisäksi tänään tulimme Hoinan kanssa Loviisaan viikonloppuvisiitille. Chhainan jätin suosiolla Turkuun, ettei Nelsonia tarvitse stressata juoksuisella nartulla, sillä ainakin Finan juoksuihin se on reagoinut selvästi leikattunakin. Hoinalla onkin luvassa melkeinpä harrastusleiriä vastaava viikonloppu, sillä tarkoitus on tokoilla, käydä agilitaamassa ja hömppähakuilemassa sekä heitellä vielä frisbeetä, jos tuuliolot sen sallivat.

Kuva © B. Ghimire

Itse pääsin eilen yliopiston KV-siiven peesissä vierailemaan Turun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, mikä oli vähän kuin lapsi olisi päässyt karkkikauppaan, vaikka sanonta tilanteeseen nähden on hieman epäkorrekti. Karkkikauppa tuo paikka oli nimenomaan vain omasta näkökulmastani, koska pääsin kuulemaan hurjan paljon juuri sellaisesta työstä, joka itseäni tulevaisuudessa kiinnostaa, ja kyselemään vielä pääni tyhjäksi. Tunne oman alan löytämisestä on mieletön! Toisaalta kokemus ei tietysti todellakaan ollut vain innostava vaan myös silmiä avaava ja pysäyttävä. Kun kuulin, kauanko ihmiset saattavat pahimmillaan olla jo pelkässä päätöksenodotusprosessissakin, mietin monta kertaa, miten paljon siinä menee elämää hukkaan, miten pelottavaa kaikki voi tällaisen tulijan näkökulmasta olla ja mitä kaikkea muuta voisi tehdä, jos asiat olisivat toisin eikä tarvitsisi olla järjestelmän heittopussina. No tietysti kaikki on suhteellista; heittopussiuskin voi olla - ja ideahan tietysti on, että se olisi silti - pelastus.

Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni hakeutumassa suoranaisesti mihinkään auttamistyöhön, kuten hoitoalalle, mutta tällaisten inhimillisten, laajojen elämäntarinoiden suhteen haluaisin kovasti saada edes yhden tarinan hieman onnellisemmaksi. Haluan, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Toki samanlaista auttamistyötä on paljon muunkinlaista, mutta jo sivusta huomattavasti prosessillisesti ja henkisesti kevyempää työ- ja opiskeluperäistäkin maahanmuuttoa seuranneena tämä on aika luonnollinen valinta. Eli elämälläni on vihdoin suunta ja niin edelleen. :D Nyt kaikenlaista intoa puhkuen voinen painua pehkuihin, jotta pääsen aamulla ihmisten ajoissa usuttamaan ukkoja katoamaan metsään, jotta Hoinalla olisi hauskaa! Lennokasta viikonloppua!

Sisäinen kauneus on ulkoista tärkeämpää

...niin myös tässä tapauksessa! Saapa nähdä, mitä kaikkea tämän neidin varalle vielä keksitään! ;)

Epävirallisesti terve

"Vaikka mää olenki tämmöne reilu kokone tapaus ni emmää pal paina!"

Chhaina kävi perjantaina neljän sisaruksensa kera Tampereella luustokuvissa. Koko sakki sai hienot tulokset ja terveet kuvat, joista Chhainan omat olivat eläinlääkärin mukaan vieläpä kaikista parhaat! Kuvautin lonkat, kyynäret, olat ja selästä LTV- ja VA-lausuntoihin vaadittavat kohdat. Kennelliittoon kaikki lähti priimana, eli A/A, 0/0 jne., ja jos nyt eläinlääkärin ylistykseen Chhainan luuston kelpaamisesta terveen koiran malliesimerkiksi on yhtään luottaminen, samoja tuloksia odotellaan takaisinkin päin. :)

Koko loppupäivä menikin sitten lapsosella aivan hiprakassa. Kotona vielä 8h nukutuksesta heräämisestä Chhaina seisoi aivan vinossa mutta muisti kyllä tapansa mukaan olla vinossakin kerjäämässä nappulaa kippoon ruoka-aikaan! Se on kyllä niin ihana tapaus, että ei paremmasta väliä! Odotin jo, että joku vika siinä on oltava, edes luustossa, mutta tyyppi sen kun täydellistyy entisestään. Nytpä siis, kun luustokin on terveeksi todettu, voimme hyvin mielin lähteä illalla ensimmäisiin agilityn möllikisoihimme. :)

Molemmat peltokuvat © B. Ghimire

Dilledong

Tovi on taas vierähtänyt viime kirjoituskerrasta, mutta paljon ei ole muuttunut. Nelson on kotiutunut etälaumaamme hienosti, päässyt trimmaajalle kehuttavaksi ja kynittäväksi sekä alkanut hoikistua. Hoina aloitti juoksunsa, joten meillä - tai ainakaan Hoinalla - ei ole nyt hetkeen asiaa kotikäynnille. Chhaina on yhä oma hassu itsensä (jos et usko, katso Instagram-videoita!) ja alkaa korkeuden puolesta saavuttaa aikuiskokoaan. Painonsa puolesta se on sisaruksiin verrattuna melkoinen sintti - vain 11 kg! Minä olen viettänyt lähes joka illan yli puoleen yöhön asti koulukirjoja lukien, ja sen vuoksi jokainen päivä enemmän tai vähemmän toistaa itseään seuraavana.

Hoinan tilanne minulla pyörii koulujuttujen jälkeen toisiksi eniten päässäni. Olen tehnyt sillä nyt kahden viikon ajan kohdennettua huolellisuus- ja malttitreeniä, mutta onnistumisprosentti on yhä 2% luokkaa. Stressi - oli se sitten positiivista tai negatiivista - muuttaa Hoinan ihan täysin. Kuten olen herra B:lle monet kerrat kertonut, Hoina is unlearning everything she used to be pro at. Vai miltä alla oleva video teistä näyttää? Kun Hoi tekee vastaavan suorituksen ja pyydän sitä tekemään kunnolla, se yrittää aina vain enemmän, tekee aina vain huonommin ja stressaa aina vain enemmän. Chhainan treenivuoron ja vartin kotimatkankaan aikana Hoina ei lakkaa läähättämästä ja melkein yskimästä boksissaan: se ei palaudu.

Lajin vaihto on ollut mielessä ja siihen on moni kannustanutkin. Mutta mistä löydän lajin, joka ei vie Hoinaa kierroksille ja korosta sen reaktiivisuutta arjessakin? Toko on samanlaista kuin agility, joskaan ei toki yhtä kiihkeää, mutta kuvio on samanlainen. Sillä ainoalla hakukerrallakaan Hoina ei ennen käskyä kuule muuta kuin käskyn ja sinkoaa sitten 200% nopeudella metsään. Siellä se teki hienosti, koska homma oli meille täysin leikkimielistä eikä vaadi niin paljon tarkkuutta, mutta ylisuuret positiiviset stressikierrokset se sai aikaan sielläkin. Seuraava kokeilumme juoksujen jälkeen on rallytoko, jossa voin koko ajan tsempata Hoinaa. En millään haluaisi laittaa 2,5-vuotiasta koiraa eläkkeelle, mutta totuus on se, että kun olemme vähentäneet harrastamista, Hoina on muuttunut kotonakin. Kun sille puhuu, se ei enää säntää heti hakemaan koko lelukoppaa vaan istuu paijailtavana kuin Chhaina. En ole koskaan kokenut, että Hoina olisi stressissä kotona, mutta tämän muutoksen nähtyäni huomaan, että se on ainakin vähemmän stressissä myös kotona kuin ennen.

Tosiasiassa alun kaltaisia yrityksiä aloittaa aivan keppijonon keskeltä
tuli käsiavunkin kanssa rutkasti onnistumisia enemmän. Halusin vain
onnistumisilla näyttää, että Hoina todellakin osaa kepit yhä. Puomi on
käsittämättömin. Toisessa päässä oli lelupalkka valmiina, puomi on
Hoinan lempiesteitä ja niitä, jotka se taitaa pomminvarmasti. Lopun
kontaktilla näkyy vielä tyypillinen jäkittäminen, kun ei vaan pysty.

Vaikka Chhainaa ottaessani olin sitä mieltä, että Hoina saa olla ykkösharrastuskoirani ainakin nelisen vuotta eteenpäin, olen nyt sattuneista syistä päättänyt panostaa Chhainaan ja laittaa rahani sen koulutuksiin. Hoinan kanssa ei pääse tekemään asioita, joita se osaa, eikä myöskään uusia asioita, vaikka kenen agilitygurun oppeihin menisi. Eniten harmittaa se, että Hoina on aivan mielettömän taitava. Se melkein itkettää. Kun se tekee kepit, kontaktit tai hypyt oikein, se on niin mielettömän hieno, että itkettää ilosta. Minulla on joulun jälkeen varmuuden vuoksi kummallekin koiralle ryhmäpaikka varattuna ATT:n mölliryhmään, mutta alan uskoa, että lopulta vain Chhaina sinne menee. Pikku Chhai sai myöskin lokakuusta eteenpäin kymmeneksi viikoksi treenipaikan aloittelevat tavoitteelliset -ryhmässä, Mynämäen seudun koirakerhossa, mistä olen enemmän kuin riemuissani. Lisäksi ajattelin alustavasti kokeilla pikkulikan kanssa aivan uusia koulutustekniikoita, joten pian kunnolla alkava touhuaminen sen kanssa saa sentään jotakin valoa koiratreeneihin. :)

Olin aikeissa kirjoittaa paljon muustakin, mutta jotenkin tämä aihe vie aina mehut. Ehkä palaan siis asiaan ensi viikolla, kun pääsen eroon ensimmäisestä isosta tentistä. Jos meitä tulee sillä välin ikävä, kannattaa seurailla tuota Instagram-tiliämme (belissahh). Chhainan hullunkurisuus pakottaa minut päivittelemään sitä usein! :)

Jotakin uutta, jotakin vanhaa

Paluu Turkuun on tuntunut hyvältä. Ensimmäinen viikko johdantokurssia ja tuutorointia on takana, ja odotan kurssien alkua yhä innolla. Kun kaikille kulttuurin- ja historiantutkimuksen laitoksen opiskelijoille yhteisessä tilaisuudessa mainittiin uskontotiede, kansatiede ja folkloristiikka, minulle tuli ensimmäistä kertaa aito, sisäinen riemu tajutessani, että jes, minä opiskelen tätä! Viime vuonna kuuntelin samaisessa tilaisuudessa, mitä kaikkea mielenkiintoista muut alkavat opiskella, enkä kokenut minkäänlaista ylpeyttä itsestäni tai pääaineestani.

Ryhmäämme kuuluu reilut 30 opiskelijaa, mutta jonkinlainen hajaannus kuitenkin tapahtuu ensimmäisen vuoden aikana, kun kaikki suuntautuvat sitten yhteen kolmesta aineesta. Uusien ihmisten kanssa on ollut helppo jutella, ja meille on järjestetty tälle viikolle kaikkea kivaa, kuten eilinen Bollywood-leffailta, ilmainen kaupunkijunalla ja jokilautalla ajelu tälle illalle ja saunailta perjantaille.

Jännitin etukäteen, millä tavoin opiskelun luonne muuttuu uuden pääaineen myötä, ja olihan se pienoinen järkytys huomata, miten paljon jo pelkästään ensimmäisessä periodissa on luettavaa: seitsemän kirjaa! En ole uskaltanut edes laskea tarkalleen, mutta sivuja on sellaiset 2000... Jessus! Enhän minä lukenut koko viime vuoden aikana edes yhtä vaivaista 200 sivun oppikirjaa! :D Olihan meillä toki mielin määrin esseitä, esitelmiä ja kaunokirjallisuutta, mutta silti. Minä en osaa lukea - tai no osaan tietysti, mutten ole mitään lukijatyyppiä. Ajattelin siis olla itselleni armollinen ja kohdata tiiliskivikasan heti. Yritän saada ainakin toisen kehityspsykologian kirjoista lähes loppuun muistiinpanoineen jo ennen kurssin alkua, jotta voin sitten keskittyä pääaineeseen kunnolla. Parituhatta sivua asiatekstiä parissa kuukaudessa allekirjoittaneen lukunopeudella ei vaan muuten onnistu, ei sitten millään. Tähän mennessä lukeminen on kyllä onneksi sujunut moitteettomasti ja suorastaan innolla, sillä rakastan psykologiaa ja muistan vielä paljon ylioppilaskirjoitusten ajalta. Kaikki on siis ollut pääasiassa vanhan kertausta. Samaa en voi sanoa, kun vilkaisen noita kulttuurintutkimuksen kirjoja... Mutta kevyemmästä on hyvä aloittaa! :)

Olemme myös saaneet kotiin vähän uutta ilmettä, kun kyllästyin sohvapöydättömyyteen ja haimme asiaan helpotusta. Löysimme vielä juuri sellaisen pöydän, kun olimme etsineetkin, ja Herra B piiloinsinöörinä keksi asettaa sen päälle lasilevyn vanhasta taulustaan ja kiinnittää sen turvallisuuden vuoksi koukullisilla imukupeilla korin punoksiin. En käsitä, miten jollakulla voi aina välähtää moisia tee se itse -ideoita! :D

Lopuksi on vielä pakko hehkuttaa, että olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun pääsin mukaan lauantaina lähistöllä järjestettäviin hakutreeneihin! Vaikka en ole koskaan ollut innostunut PK-lajeista kisamielessä, olen silti halunnut päästä kokeilemaan niitä jo Rillan ollessa pentu, ja nyt kuusi vuotta myöhemmin toiveeni vihdoin toteutuu. :) Facebookissa joku kyseli lisävahvistusta treeniporukkaansa, ja halukkaita - suurin osa aivan ummikkoja, kuten allekirjoittanutkin - oli niin monta, että järjestäjät päättivät jakaa treenaajat kahdelle eri päivälle, eivätkä kaikki siltikään mahtuneet mukaan. Minä satuin onnekseni huomaamaan ilmoituksen reaaliajassa, ja niinpä Hoina pääsee lauantaina etsimään metsästä kännykkäni sijaan ihmisiä! Chhainakin pääsee tietysti mukaan katselemaan ja jos meillä käy tuuri myös tallaamaan aluetta.

Olen aivan innoissani siitä, että pääsemme jo toistamiseen tänä syksynä kokeilemaan jotakin aivan uutta mutta kuitenkin jotain, johon Hoinalla luulisi olevan esine-etsinnän jäljiltä hyvä pohja valmiina. Mikäli lukijoissamme on hakuilijoita, kuulisin mielelläni, millaista treeniä näin aloittelevalle saattaisi olla luvassa! :)

Tilinteon aika

Jestas, että kesä on mennyt nopeasti! Reilun kolmen kuukauden työrupeama Peten Koiratarvikkeella on taas ohi, ja nyt meillä on miehen ja lauman kanssa viikon mökkiloma. Edellisen merkinnän jälkeen ei ole tapahtunut mitään muuta huomionarvoista kuin että pikku-Chhai kävi voittamassa Kotkan match show'ssa 23.7. ensin pienet pennut ja sijoittumassa sitten vielä best in show -kehässäkin kolmanneksi kokonaisuudessaan vajaan sadan koiran joukossa. :) Likka oletettavasti hurmasi tuomarit lähinnä käyttäytymällä kehässä luonnostaan kuin vanha kehäkettu, sillä mikään näyttelypuudelihan ei tuokaan lapsi ole. Chhainan esiintymistaidot olivat kyllä huima yllätys itsellenikin, sillä kyseinen tapahtuma oli meille ensimmäinen laatuaan, emmekä olleet koskaan edes harjoitelleet seiso-käskyä saati mitään ympyräjuoksua. :D Luulen, että Turussakin käymme loppukesästä vielä muutamassa match show'ssa ihan vain siksi, että lapsen kanssa kaikki sujuu niin mukavasti ja mutkattomasti.

Kirjoitin jo vajaa kuukausi sitten, että minun täytyy keksiä Hoinan agilityyn uusi toimintasuunnitelma, mutta olen tähän mennessä edennyt vähän pidemmälle ajatusteni suhteen. Facebookissa kiertänyt artikkeli koiran stressistä sekä juttelu Miikun kanssa vain tukivat uutta, ensin kovin varovaista ajatusta siitä, että agility ei ehkä olisikaan paras mahdollinen laji Hoinalle. Jo ollessaan aivan aloittelija Hoina paloi agilitylle, ja laji ikään kuin huumasi sen. Nyt etenkin Agirodun ja muutaman alkukesästä käydyn kilpailun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että koiran vire menee yli. Ennen se pysyi hallittavana, mutta ei enää. Nykyään Hoinasta lähtee hallittavuus paitsi ennen rataa myös radalla, se jopa tikkaa käteen, ja jo lähdössä sen jokainen lihas on niin kireänä jännityksestä, että tuntuu kuin ne voisivat poksahtaa minä hetkenä hyvänsä. Sen suu louskuttaa ääneti valkoista vaahtoa ja silmät seisovat päässä. Lähtökäskystä seuraa useimmiten täysi kaaos. Silloin kun ei seuraa, teemme upean radan. Niitä on tähänastisista kahdestatoista startista ollut kaksi. Positiivisenkin stressitilan palkitsemisesta ja ylläpitämisestä saan Hoinalle takuulla lisää maanisuutta ja ylivireisyyttä arkeenkin.

En ole aikeissa lopettaa agilityä, mutta ajatuksen kypsyttelyn jälkeen peruin syksyn ryhmäpaikkamme ATT:llä, ja syksyllä käymme itsenäisesti harjoittelemassa vain malttia. Vuodenvaihteessa vertaan sitten, onko mitään muutosta havaittavissa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun korvissa radikaalilta päätökseltä, oikeastaan se oli minulle ihmeen helppo - ottaen huomioon, että rakastan agilityä niin paljon, että toivon voivani tehdä sitä jonakin päivänä työkseni. Mutta kun mietin, haluanko ajaa koirani äärirajoille fyysisesti ja henkisesti - olkoonkin, että se rakastaa agilityä - ja nähdä sen sekopäisenä, vai tehdä sen kanssa asioita, joissa se on oma rauhallinen tai höpsö itsensä, ei ole mitään mietittävää. Viime päivinä Hoina on vedellyt mökillä vartin pätkiä ihan vain nautiskelu-uintia itsekseen, olen piilotellut sille ruokaa pihalle, pelannut sen kanssa jalkapalloa ja vain puuhastellut asioita kotona niin, että koira on niissä mukana. Annan sen siis olla oma itsensä enkä vaadi siltä mitään erityisosaamista, en korjaa enkä pyydä tekemään paremmin. Kumma kyllä, tunnen olevani huomattavasti parempi omistaja. Olen vakuuttunut siitä, että olen tehnyt hyvän päätöksen, ja ihmiset, joiden kanssa olen asiasta jutellut ja jotka tuntevat Hoinan, ovat ilokseni olleet samaa mieltä.

Tiedän, että olen itse vahvistanut Hoinan sekopäisyyttä alusta asti, mutta tilanne ei ole aina ollut tällainen. Vajaat kaksi vuotta näytti siltä, etteivät tekemisen laatu tai koira itse kärsi hullaantumisesta, joten en ole osannut katsoa tilannetta nykyisestä näkökulmasta aiemmin. Lisäksi vaikka olen innostanut Chhainaa agilityssä tismalleen samalla lailla kuin Hoinaa pentuna, en näe Chhaissa merkkejäkään edes varsinaisesta syttymisestä lajiin. Se tekee putkea, koska osaa sen, mutta pihanurmikolle pissaaminen on luultavasti sen mielestä yhtä kiintoisaa. :D Pelkkä hetsaaminen ei siis voi olla Hoinan maanisuuden taustalla.

Olen aina sanonut, että Hoinassa on jo luovutusiästä ollut näkyvissä hulluus, käskyistä tai ylipäätään yhdessä tekemisestä stressaantuminen ja hullaantuminen. Se on siis sellainen syntyjään, ja nyt lähestyn sitä harrastuskoirana - en tavoitteiden vaan - uudesta, avoimesta näkökulmasta. Tämä taukoilu on ollut rennointa ja hauskinta aikaa Hoinan kanssa ikinä, sillä sehän ei ole mikään hullu arjessa. Se on oikeastaan kotona täysin ylivireisen koiran vastakohta: säyseä lammas, jonka kaulaa Chhaina saa luvan kanssa purra minkä ehtii, joka osaa myös vain nauttia, leikkiä selällään yksikseen kuin pikkupentu ja jonka kroppa on rento ja reteä.


No, ehkä voin lopuksi pehmentää laskeutumista loppua kohden kertomalla, että minulla ja Hoinalla on huomenna ja sunnuntaina luvassa yhteensä 16-tuntinen Vappu Alatalon hyppytekniikkakurssi, joten agilityä emme tosiaan ole täysin hylkäämässä. :) Odotan kyseistä kurssia jo aivan innolla, sillä mitä hyppytekniikkaan tulee, minulla on aivan totaalisen tyhjä aukko koiratietoudessani. Onko muilla kokemuksia kyseisestä kurssista? Olisi mukavaa kuulla, mitä on luvassa!

Pala pientä kasvutarinaa

Meillä on ollut Hoinan kanssa aivan huippu viikonloppu! Korkkasimme nimittäin agilityuramme kaksipäiväisellä kilpailuviikonlopulla Pyhtäällä ja Helsingin Purina-Areenalla. En ole unohtanut, että epäilin pitkään, olisimmeko kisavalmiita edes tämän vuoden puolella, mutta muutama analyyttinen hetki mursi vähitellen tämän epäilyksen muurin. Ensinnäkin tajusin, ettemme missään muualla pääse harjoittelemaan ykkösluokan ratoja ja kokonaista ratasuoritusta niin hyvin kuin kilpailutilanteessa. Lisäksi keväällä tapahtunut estevarmuuden lisääntyminen pujottelulla ja hypyillä ajoi minut ajattelemaan yhä useammin: miksi ei?

Tuloksia voi lukea enemmän treeniblogista, mutta kootusti viikonlopun saldona on yksi voitto vitosella sekä kuusi hylkyä, joista yhden hylkäsin itse, joista useimmat menivät pieleen vain väärän putken pään takia ja joista kaksi oli ratasuorituksina silti kokonaisia, ehjiä suorituksia. Saimme siis viikonlopun aikana yhtäkkiä jopa kolme sujuvaa ratasuoritusta, mikä on enemmän kuin uskalsin odottaa - emmehän olleet koskaan missään harjoituksissakaan päässeet seitsemättä estettä pidemmälle ensi yrittämällä. Lähdin todellakin alunperin kilpailuihin vain harjoittelemaan lähtöjä, ja olin valmistautunut olemaan edes yrittämättä yhtäkään kokonaista rataa. Vaan Hoinahan osoittautui mahtavaksi kisakaveriksi! :)

Tänään, ajellessani kohti Konalaa aamuvarhaisella, pohdin, miten uudenlaisella asenteella olen kilpailemassa - meillä ei ole paineita! En haluakaan nollia, ennen kuin alamme saamaan tiheämmin ehjiä ratoja. Ykkösissä haluan siis kasvattaa ratavarmuutta mutta myös lisätä luottamusta sekä minun ja Hoinan välillä että omaan tekemiseeni. Tänään otin kilpailuissa sellaisia lähtöjä, joita en ole koskaan uskaltanut kokeilla edes harjoituksissa, valitsin riskialttiita ohjausvaihtoehtoja, jollaisia en Finan kanssa ole koskaan nollan toivo silmissäni kiiluen ottanut edes kolmosissa, ja pidin koirani kanssa hauskaa. Kun hain kilpailukirjan toimistosta, hölmistyin neljästä pikkulapusta, joissa kaikissa luki kissan kokoisin kirjaimin: HYL. "Ai hylkyjäkö ne kaikki olivat? Hoho! Mutta mehän tehtiin pari aivan upeaakin rataa!" Juuri tällaista haluan agilityn olevan: paineetonta, rentoa, hauskanpitoa ja onnistumisia tuloksista viis. Minusta tuntuu kuin olisin tämän viikonlopun aikana kasvanut ohjaajana enemmän kuin kaikkien seitsemän agilityvuoteni aikana. :)

Ps. Pikkulikka osaa jo kolme temppua: perusasennon, maahanmenon ja siivekkeen kierron. Pentu on hauska - paitsi silloin, kun se haukkua räksyttää isoille siskoilleen...

Mennään yhtäaikaa nukkumaan, sanotaan ne kaksi kieltosanaa...

Sen piti olla shetlanninlammaskoira ja tulla vasta vuoden päästä. Ainakin sillä piti olla normaali turkki. Sitten ennustajaeukko sanoi, että minulle tulisi pentu jo tänä vuonna ja että tämä pentu olisi sopiva, ei kaduttaisi myöhemmin ja olisi juuri oikea valinta. Viikon päästä tästä Miikulta tuli viesti: "Ei varmaan pitäis laittaa sinulle viestiä, että yksi tyttö on vapailla markkinoilla..." Näin minulla on jo kaksi dramaattisen kohtalon kuljettamaa koiraa kotonani: ensin juhannus-, sitten pääsiäispentu. Kaksi bordercollieta. Tytöstä vapailla markkinoilla tuli Hoinan nepalilainen kieltosanapari Chhaina [Tshaina, ei siis oikeasti ch-äännettä], minun lyhyehkökarvainen rusakkopentuni. Se oli suosikkini kaikista seitsemästä pennusta.

 Mero naam Maria hoina. Malai bok lageko chhaina.

Minun nimeni ei ole Maria. Minulla ei ole nälkä.

Nimi on Enne - toinen nimi. Meidän koirillamme - niin ja kissalla - on aina ollut epäviralliset toiset nimet. Julia Elviira, Sara Sofia, Fina-Stina, Rilla Maaria, Hoina Hellevi ja nyt Chhaina Enne: onhan tuo pieni pallero sentään toteen käynyt ennustus. Toivottavasti vain ennustuksen lisämääreetkin toteutuvat!

En siis todellakaan ollut suunnitellut itselleni pentua Priiman pennuista. Miikku heitti välillä, että jos Priimalle koskaan tulisi toisia pentuja, niistä voisin ehkä tasaisemman (lue: vähemmän maanisen) kaverin saada harrastuksiini, mutta minun mielestäni toinen bordercollie tulisi taloon lähestulkoon kuolleen ruumiini yli - ellei se olisi ollut Hoinan pentu.

Tämä tarjous saada Priiman pentu jo nyt tuli kuitenkin täydelliseen ajankohtaan, sillä olen menossa neljäksi kuukaudeksi töiden perässä Loviisaan, ja siellä odottaa yhä Hoinan järeä pentuaitaus, jonka avulla pentuajan tuhoilta on helppo välttyä. Emä Priiman olen puolestaan tuntenut nelikuisesta saakka. Lisäksi ainakin teoriassa voin kiikuttaa pentua mukanani töissä koko kesän, ja koska vedän tänä kesänä myös pentuagilityä, pääsee pikku Tshaikovski alaikäisenä mukaan heti pienestä pitäen. Vuoden tai kahdenkaan päästä olosuhteet pennunotolle eivät olisi näin ihanteelliset. Hoina tulee kuitenkin olemaan ainakin pennun pari ensimmäistä ikävuotta ykköstreenattavani, sillä sen ja minun yhteistyö agilityssä on vasta puhkeamassa kukkaan, ja koitan viimeiseen asti välttää, että pennun tulo veisi Hoinalta mitään pois. Tokoa teen kummankin kanssa niin kauan kuin se on minusta hauskaa. Olisinkin toivonut, että Hoina olisi ollut jo kolmevuotias, kisaisi jo agilityssä ja olisi tokossakin saanut jo AVO1 ennen uuden koiran tuloa, mutta en vaan voinut kieltäytyä tarpeeksi harkittuani.

Kuva © Katri Pietilä

Chhainan turkki on näin alkuun mysteeri, sillä pennuista odotettiin lyhytkarvaisia, mutta luovutusiässä pentueessa oli selvästi lyhytkarvaisia ja sitten tällaisia pikkupörröjä pentuja, kuten Chhaina. Minun silmääni sillä on ainakin tässä vaiheessa aivan yhtä paljon turkkia kuin Hoinallakin tuossa iässä. Saapa nähdä. Lyhytkarvaisuus oli minulle ehkä suurin pohdinnan aihe, sillä minun silmääni vain hyvin harva lyhytkarvainen bordercollie on ollut kaunis, ja kyllähän sen oman koiran toivoisi silmääkin miellyttävän. Siskoni yritti lohduttaa minua sanomalla, että oppiihan sitä omaansa rakastamaan, vaikka siitä tulisi kuinka ruma. Nyt Chhaina on ainakin maailman suloisin pieni koiran alku! Miikkukin enteili sille ainakin jonkinlaista turkkia. ;) Ensireaktioni Miikun tarjoukseen kertonee kuitenkin jotakin.

M: Ei varmaan pitäis laittaa sinulle
viestiä, että yksi tyttö on vapailla
markkinoilla ;) Mutta luet sen
kuitenkin sivuilta jossain välissä.

B: Hahhaha ei ole todellista :D

M: Kyllä se vaan on ;)

B: Tuleeks niille ees karvaa :D

En alunperin suinkaan innostunut Miikun viestistä kuten teini-Bea olisi tehnyt, vaan lupasin harkita asiaa ja tulla katsomaan pentuja ainakin kahdesti ennen lopullista päätöstä. Välillä olin jo viittä vaille kieltäytymässä. Kun vaakakuppi alkoi sitten jo kallistua myönteisen vastauksen puolelle, sain vielä samanlaisia pelkotiloja ja painajaisia kuin ennen Hoinan ottamista: Entä jos kaikki menee pieleen? Entä jos pentu tuhoaa niin paljon, että meiltä lähtee kämppä alta ja minulta loppuvat rahat? Entä jos se onkin sairas? Rillan muiston negatiivinen puoli nosti siis taas päätään esiin. Käytyäni katsomassa kuusiviikkoista Chhainaa ja sen sisaruksia, minulle tuli sellainen olo, että päätös on oikea ja että kaikki tulee menemään hyvin. Sen jälkeen olen vain odottanut pentua malttamattomana, ja nyt se on täällä! :) On muuten hassua, että vaikka minulla on kaksi suomalaista bordercollieta, niissä virtaa vain kansainvälinen veri! Hoinan äitihän on tsekkiläinen Roihu ja isä ruotsalainen Jösta ja nyt Chhainan äiti amerikkalainen Priima ja isä brittiläinen Kuje - kaikki tuontikoiria.

Kuva © Katri Pietilä

Minulla alkoi nyt sopivasti viikon pääsiäisloma, jonka tulemme viettämään Loviisassa perheeni luona. Pentu tulee takuulla parin ensimmäisen päivän jälkeen näkemään pyhinä paljon tuttujamme, ja lisäksi perjantaina Chhaina pääsee mukaani lentokentälle hakemaan siskoani Berliinin-matkalta. Ajattelin yksinkertaisesti kiikuttaa pentua mukanani aivan joka paikkaan: agilityhalliin, rautatieasemalle, linja-autoihin, kirjakauppaan... Ja erityisesti turisteilemaan agilitykisoihin ja suurten kaupunkien keskustoihin enemmän kuin Hoinaa vein. En halua toista hallissa sekoavaa tai edes vain vaihtuvia valomainoksia pelkäävää koiraa. Muuten teen kaiken aivan kuten Hoinan kanssa kaksi vuotta sitten. Siitähän kasvoi sentään maailman helpoin ja rakastettavin kotikoira.

Koska Hoinassa on minulle vielä moneksi vuodeksi ei vain harrastuskaveria vaan myös ihan rehellistä työnsarkaa, Chhainasta odotetaan luonteelta monin tavoin Hoinan vastakohtaa: rauhallista, ei-maanista, jopa ehkä vireeltään agilityyn nostateltavaa koiraa. Esimerkiksi taistelutahtoa sillä oli tytöistä vähiten, joten ensimmäiset viikot sen kanssa opetellaan vain leikkimään ja "riehumaan" silloin, kun minä niin toivoisin. Pentutestin kuvauksen mukaan Chhaina on luonteeltaan helppo, rauhallinen ja ensimmäiseksi koiraksi sopiva pentu. Katsotaan, mitä likasta kasvaa! Toivottavasti pentu saa minut myös kantamaan kameraa vähän useammin. :)

Sosiaalistamista - mutta kenen?

Mennyt vuorokausi on ollut kummallinen - oikeastaan kerrassaan ihanan outo! En tiedä, miten yhden päivän aikana ehtiikään tehdä niin paljon ja niin erilaisia asioita kuin olen nyt puuhannut.

Hauskuus alkoi eilen illalla, kun lähdin ensimmäistä kertaa pesemään pikkuruista Tuijottajaani. Nyt joku varmaan ajattelee, minkälainen auton omistaja mahdankaan olla, mutta ei hätää: kyse oli ensimmäisestä koneen suorittamasta pesusta. Viimeksi olen puunannut pirssini aivan itse omin kätösin. ;) No, koska olen muistaakseni ollut pienenä autopesuloissa lievästi sanottuna kammoksissa takapenkillä, ehkä saattanut jopa joskus huutaa, niin ensimmäistä kertaa itse sinne molemmilta puolilta lukittuvaan tuubiin ajaminen tuntui hieman jännittävältä ajatukselta. Pienenä olin nimittäin aivan varma, että jonakin kertana pesuhallin ovet eivät aukeaisikaan pesun jälkeen, että auto ei olisi keskellä ja saisi siten tälliä koneelta, että harjat eivät ymmärtäisikään nousta tuulilasia myöden vaan paiskautuisivat joko tuulilasista tai putoaisivat katosta sisään tai että ne vähintäänkin rikkoisivat ikkunat ja lasinsirpaleet lentelisivät päällemme. Ja että kuolisimme sinne. Ei sen vakavampia traumoja kuitenkaan. :D

Saatoin kyllä vieläkin tuntea pientä jännitettä lihaksissani, mutta kuten tämä merkintä ehkä osoittaa, olen elossa ja himpuran ylpeä kadunreunaa koristavasta, pitkästä aikaa puhdasta luntakin valkoisemmasta autostani! Melkein tunsin olevani mies, kun kuivailin siinä tiivisteitä ja paloin halusta vain ihailla ja kiillottaa hohtavaa maalipintaa. Nyt en ymmärrettävästikään halua koskeakaan auton virtalukkoon, kunnes näistä kurakeleistä päästään eroon!

Penkkarikuvat viime vuodelta jonkun perheenjäsenen ottamana.
Kuka lie tuolla toisena oikealla hihkuu :-)

Tänään tavallisesta poikkeavan arkielämän vietto on jatkunut. Itsekuria eniten koettelevan saksan tunnin jälkeen menin luokkakaverini kanssa kahvittelemaan erääseen kuppilaan, koska me molemmat kaipasimme vähän piristystä. Se kahvittelu venyi vähäisestä aiemmasta tutustumisesta huolimatta lähemmäs nelituntiseksi,  - lounastajatkin ehtivät siinä välissä tulla ja mennä - mutta jatkoimme kuppilasta vielä kohti keskustaa. Siellä valokuvailimme penkkarirekkajonoa, napsimme muutaman karkin jo avatulta kadulta ja jatkoimme hyvin alkanutta päivää kiertelemällä kauppoja. Mikäs siinä oli ollessa, kun juttua riitti, ja minullakin oli kerrankin melko vapaa iltapäivä. Lopulta saimme kasattua louunaankin eri ruokanurkkausten monista maistiaisista, mikä oli minulle aivan uusi, mutta ehdottoman hauska kokemus. "Mennään vielä nopeesti tonne, jos tuollakin olisi jotakin!" kuului useamman kerran. :D Yhteensä hilluimme melkein kuusi tuntia kaupungilla. Ei huonommin!

Illemmalla kävimme Herra B:n kanssa postissa asioilla ja pikavisiitillä ruokakaupassa, ja sielläkin minuun iski jokin kumma vimma. Viiden Mars-patukan tarjouksen ohi ei tehnyt ollenkaan tiukkaa kävellä, vaan astelimme kassajonoon ostoskori täynnä vain terveellistä ruokaa: hedelmiä, mausteita, kuivattuja luomuherkkuja, piimää ja kalaa. Löysimme nimittäin pitkästä aikaa haukifilettä halvalla, ja tokihan oli taas tartuttava tilaisuuteen, kannettava kilo herkkua kotiin ja pakastettava se sopiviksi kerta-annoksiksi. Tämä kuulostaa varmasti aivan hullulta, mutta ruokakaupassa käynti on aina yksi viikkomme kohokohtia. Se kuulostaa pahalta, mutta ei suinkaan tarkoita sitä, että muu elämämme olisi jotenkin aivan pohjasakkaa - päinvastoin! Jotenkin vain arkiset yhteiset jutut ovat niitä parhaita.

Vielä edellistäkin illemmalla soittelin ensimmäistä kertaa ikinä maratonpuhelun tällä hetkellä pitkäaikaisimmalle ystävälleni. Nyt syksyn ajan olemme kirjoitelleet vain wanhan ajan kirjeitä, mutta nyt oli aivan sellainen tunne, että sosialisointia mahtuisi vielä tälle päivälle, eikä seuraavaan kirjeeseen tai tapaamiseen malttaisi odottaa. En muuten tiedä, onko koiralenkki koskaan tuntunut niin lyhyeltä ja nopealta kuin tänään!

Jokainen, joka minut paremmin tuntee, tietää, että jokainen yllä mainittu yksittäinen tapahtuma on oma erillinen ihmeensä: minä tuntitolkulla viettämässä hurlumhei-aikaa kaupungilla, selviämässä kaupasta ilman mitään epäterveelliseksi luokiteltavaa, kävelemässä iltamyöhään kadulla puhuen yksikseni (handsfreehin), saati sitten uskaltamassa itse tehdä yksin jotakin ensimmäistä kertaa. No okei, myönnetään... Kyllä minä Herra B:n valjastin autopesuun apukuskin paikalle - ihan vain siltä varalta, että peltilehmäpesuri olisi sattunut huonolle tuulelle juuri minun kohdallani. Siitäkin huolimatta olen enemmän kuin ylpeä itsestäni ja ollut tänään parhaalla tuulella pitkään aikaan!

Tokotentteilyä

Ah, ihana viikonloppu! Pari viime viikkoa ovat olleet kamalan kiireisiä yliopiston osalta, mikä on verottanut aikaa myös Hoinan kanssa oleilulta ja tänne blogiinkin kirjoittelulta. Syksyn projektien deadlinet alkavat kuitenkin olla ohitse, ja minulla alkoi juuri ensimmäinen sellainen viikonloppu, jolloin minun ei tarvitse tehdä koulun eteen mitään. Heti perään seuraa kuitenkin huonompi uutinen: kevään myötä saan sanoa hyvästit perjantaivapaille. On siis nautittava vielä, kun voi!

Tuskinpa kukaan on huomannut, mutta päivittelin alkuviikosta koirien sivua Hoinan tulosten osalta. Me kävimme nimittäin viikko sitten Hoinan kanssa Salossa tokokokeessa, josta kotiinviemisiksi lähti kuin lähtikin ykköstulos. :) Olen sanonut alusta asti, että meillä ei ole harrastuksissa mikään kiire kisakentille, enkä ole varma, saanko Hoinaa esimerkiksi ensi vuoden puolella vielä kisakuntoon agilitypuolella. Tokossa meillä on kuitenkin pitkään ollut kaikki muu alokasluokan sisältö hallussa kaunista seuraamista lukuunottamatta, joten päätin pari kuukautta sitten, ettemme jää odottamaan seuraamisen parantumista ja vain sen takia venyttää kokeisiin menoa. Tämän vuoden aikana on nimittäin käynyt harvinaisen selväksi, ettei tuota seuraamista ihan hetkessä saa kuntoon ja että siitä tuskin koskaan saa kympin arvoista. Ei koiran tarvitse minusta olla priimaa kokeisiin mentäessä - riittää, että se osaa liikkeet ja on muuten koevalmis. Henkilökohtaisesti minusta on mukavampi mennä koiran kanssa kokeeseen, kun sinne ei tarvitse lähteä hakemaan varmaa kunniapalkintoa. Silloin onnistumiset tuntuvat paremmilta eikä toistaalta epäonnistuminen ole karvas pettymys. Vaikka tiedän, että moni varmaan ajattelee, mitä ihmettä me teimme tokokokeessa koiran seuraamisen ollessa aivan ala-arvoista, olen ylpeä Hoinasta, sillä en pelkää näyttää akilleen kantapäätämme ja tiesin kuitenkin koko ajan, että ykköstulos olisi aivan mahdollinen.

Valitettavasti olen kuitenkin kuullut, että Hoinan seuraamisasento on johtanut osaltaan juuri siihen, mitä pelkäsinkin ja mitä olen yrittänyt treeniblogissa videoinnilla sekä ongelman seuraamisella ja analysoinnilla ennaltaehkäistä. Jossakin kiertävän jutun mukaan hakatun näköinen asento johtuisi nimenomaan siitä, että olen tehnyt koiralleni jotakin. Tervetuloa vaan seuraamaan treeniblogiamme, tutustumaan treeneihimme ja kertomaan vinkkejä, jos Hoinan työasento niin puhuttaa. Parilla kouluttajallakin on huuli pyöristynyt, kun on nähnyt, millaiseksi kumarakoneeksi Hoina muuttuu kaikessa työssä, oli kyse sitten agilitystä, jumppapalloilusta tai tokosta. Koira oli sellainen jo ensimmäisissä pentuleikkitreeneissään kymmenviikkoisena: vaani, kyyristeli ja halusi tehdä kaiken oikein. Silloin se tosin kavahti pientäkin "oho":a ja kirmasi minusta neljän metrin päähän suostumatta hetkeen tulemaan takaisin. Siitä ei onneksi ole jäänteitä jäljellä kuin se perfektionistiolemus. Jos Hoina huomaa, että jokin ei riitä tai ei ola tarpeeksi hyvä, se ei lamaannu, mutta siitä näkee, että se ottaa hieman painetta. Siksi seuraamisestakin on varmaan tullut meille niin kova kierre.

Emme aio hakea alokasluokasta koulutustunnusta paitsi välttääksemme suurimmat riskit paikallamakuun pilaantumisen takia myös seuraamisten takia. Koska alokasluokassa on kaksi seuraamista, halusin siitä pian eroon, jotta - mikäli saan tehtyä Hoinan seuraamiselle jotakin - seuraamista ei kulutettaisi takaisin surkeaksi pitkäveteisyydellä ja kokeessa toistumisella. Nyt muita avoimen luokan liikkeitä vahvistaessani voin siis jatkaa seuraamisen treenaamista ilman, että minun tarvitsee pelätä koiran puutuvan siihen joka tapauksessa kokeessa. Avoimesta koulutustunnusta voin jo harkita, mutta jos murramme tunnistusnoudon lukon ennen sitä, saatamme myös painella suoraan voittajaan. Seuraavaan kokeeseen ei ole mikään kiire, mutta koska avoimen luokan liikkeistä muutama on jo kisavalmis eikä mikään ole täysin alkeissa, oletan ja toivon pääsevämme treenaamaan voittajan liikkeitä viimeistään ensi kesänä. :) Kevään aikana olisi siis tarkoitus "tenttiä" avoin luokka mallikkaasti!

Höh, olin aikeissa kirjoittaa tämän merkinnän Hoinan hassuista tavoista, mutta kuinkas kävikään. Se aihe jää siis ensi kertaan! Mukavaa viikonloppua kaikille!

Saturnuksen kuutkin oikeassa kulmassa

Mikäköhän kuume nyt on oikein liikkeellä, kun minullakin on suorastaan bloggausinspiraatio?! Niin paljon ihania asioita on tapahtunut viime aikoina ja tulee tapahtumaan ihan lähiviikkoina, että tuntuu, kuin suonissa suorastaan diiseli virtaisi! :)

Kuva 1. Fina vietti kanssani "rankkaa" työpäivää viime perjantaina.

Kuva 2. "Äää ei lelut kuulu puihin, voitko nyt ottaa sen alas sieltä?!"

Kuva 3. Fina mukana poikakaverini viljelypalstalla sadonkorjuussa :)

Alan olla varma siitä, että tein jatko-opintojen osalta oikean päätöksen. Moni tuskailujani lukenut ei ehkä tätä hevin usko, mutta minun on yleensä helppo tehdä suuriakin päätöksiä ja olla niihin jälkikäteen tyytyväinen. Tämä tosin kävi toteen vasta siinä vaiheessa, kun opin kuuntelemaan sydäntäni järkeilyjen ja tunteilujen sijaan - ja tämä käännekohta voitaneen sijoittaa suunnilleen yhdeksännen luokan kevääseen. Alkuviikosta olen hoitanut kaikenlaisia paperihommia muuttoon liittyen - muiden muassa ilmoittauduin yliopistoon - ja huonekaluhankinnatkin ovat hyvällä mallilla. Olen kaikesta uudesta hyvinkin innoissani. Suurkiitos riemusta kuuluu onnenkantamoiselle, joka soi meille lähestulkoon naapuriksi jo valmiiksi parhaan kaverin Loviisasta ja treenipaikan samaisen henkilön kanssa samaan ryhmään. Asiat ovat vain loksahdelleet niin mutkattomasti paikoilleen, että johan tässä on pakko uskoa: näin juuri sen piti mennä.

Viikko sitten kävimme poikakaverini kanssa tulevassa kodissamme alkusiivoilemassa ja mittailemassa seinien ja ikkunoiden leveyksiä. Pikkuriikkiseen kaksioon jokainen huonekalu tulee täyttämään enimmäiskoon sentilleen, mutta ainakin mittanauhan mukaan kaiken pitäisi mahtua paikoilleen. Siivousta on tosin rutkasti vielä edessäkin - uudehko asunto on edellisen asukkaan jäljiltä niin likainen, etten voi käsittää, miten minkäänlaista loppusiivousta ei ole vaadittu, tai ainakin tarkistuksesta on päässyt todella helpolla läpi. Viemärit olivat täynnä hiuksia ja ruskeaa en-edes-halua-ajatella-mitä, lavuaarin ulkoreuna oli harmaassa liejun peitossa samoin kuin wc-kaapin pohja, keittiön kaapit ja jääkaapin ovi olivat täynnä tummia roiskeita ja kylpyhuoneen lattia valkoisia täpliä. Ai niin, ja vessanpöntössä oli ruskea kakkavesi pohjassa. En minäkään mikään siisteyden sipuli ole, mutta hyi olkoon se haju! Kämppä on niin mukava muuten, etten tuollaisiin huomannut edes kiinnittää ensi käynnillä huomiota. Onneksi se kaikki on siivottavissa.

Satoa poikakaverin peltotilkulta, naminami!

Samalla reissulla kävimme Finan kanssa pitkästä aikaa tokokokeessa. Tällä kertaa emme nollanneet yhtäkään liikettä, ja pisteitä kertyi meille huimat 170! Ensimmäisen ykköstuloksen myötä minä olen aivan tokokuumeen kourissa ja haalinut mahdollisia kokeita kalenteriini jo useammankin, ja niistä yhdestä tuli tänään jo vahvistus paikan saamisesta! Olen aina sanonut, että Fina osaa kyllä liikkeet, mutta sen kanssa tulos riippuu aina päivästä ja likan motivaatiosta. Sunnuntaina meillä oli jokainen Saturnuksen kuukin oikeassa kulmassa, ja samaa toivon toki tulevaisuudessakin, jotta mahdottomalta tuntunut tavoite TK1 saataisiin vielä tällä vuosikymmenellä aikaiseksi. :) Jos kokeen pisteet tai tarkempi sepustus videosta puhumattakaan kiinnostaa, kurkatkaa ihmeessä treeniblogiimme, jonka linkki löytyy tuolta keltaisesta yläpalkista. :) Myös Hoinan kanssa intouduin Finan ykkösen myötä treenaamaan seuraamista kuntoon, ja mökkiloman edistys lupailee todella hyvää!

Koska tämä merkintä hipoo pian jo ennätysten rajoja, tiivistin loput kuulumisemme pieneen kesävideoon, jossa näkyy niin muuttopuuhia, Hoinan epävirallisesti ensimmäiset vesipelastustreenit kuin kaksikon hulluttelua mökilläkin. Toivon kovasti kommentteja videosta, jotta tiedän, kannattaako näiden väkertämiseen kuluttaa takamusta jatkossakin. Lisäksi kaikille turkulaisille tai seudun koiraharrastajille: kaikki vinkit vepe-, toko- ja PK-hakuporukoista ovat enemmän kuin tervetulleita! Nyt, koska olen niin kovin hyvällä tuulella, teen ylhäisessä yksinäisyydessäni sushia vain ja ainoastaan itselleni! :)

Kiiskejä toispual jokke

Nyt ovat edellisestä merkinnästä asiat muuttuneet sen verran, että lienee hyvä päivittää vähän tilannetta. Aivan ensimmäiseksi haluan kuitenkin osoittaa syvimmät kiitokseni kaikille viime merkintää kommentoineille ja omia kokemuksiaan raottaneille lukijoille. Saitte minut unohtamaan stressin ja valmistautumaan tulosten tuloon rauhallisemmin mielin. Joku minut paremmin tunteva voisi väittää, että tykkään taas leikkiä vastarannan kiiskiä, kun joudun toteamaan monen suositteleman välivuoden jäävän kuitenkin "vain haaveeksi". Se ei todellakaan johdu teistä tai kommenteistanne, päinvastoin. Varmistuin siitä, että kuuntelisin sydäntäni ensireaktion tullessa ja niin teinkin.

Maanantaiaamuna tasan viikko sitten päivittelin yliopiston nettisivuja melko tiheästi. Tässä oli jo ensimmäinen vihje: minua kiinnosti. Jo edellisellä viikolla sairaslomallani ehdin katsella asuntoja netistä ja tiesin, että opiskelupaikan tullen ei olisi aikaa jahkailuun. Siksi nimeni yliopiston sivuilla nähtyäni virnistin äkkiä ja salaa innosta, jätin työt lähes niille sijoilleen ja lähdin ajamaan isän työpaikan kautta papparaisen kanssa Turkuun. Parin tunnin kuluttua istuimme herra B:n ja isän kanssa kiinteistövälittäjän autossa matkalla katsomaan kolmea mahdollista asuntoa. Miten jännittävää!

Ensimmäiseltä asunnolta odotin kuvauksen perusteella eniten: vain neljä vuotta sitten rakennettu 35 neliön kaksio kävelymatkan päässä keskustasta ja yliopistolta samalla seudulla kuin mistä tiesin hyvän ystäväni ja treenikaverini juuri vuokranneen kämpän. Lisäksi vanhan omakotitaloalueen reunamilla sijaitsevan asunnon ympäristö näytti mukavalta lenkkeilymaastojen ja rauhallisuuden suhteen. Minä olen hirmuinen asunto- ja sisustushirmu, joten rakastuin hyvässä kunnossa olleeseen asuntoon heti - vaikkakin pieni koko kaksiolle jäi mietityttämään huonekalujen sijoittelun kannalta. Herra B:n riemu valoisalla puolella sijaitsevista ikkunoista antoi ykkösvaihtoehdolle kuitenkin vain lisäarvoa. Ja no, mitäpä sitä kuhnailemaan - eiväthän kyseisen asunnon jälkeen kaksi jälkimmäistä tuntuneet enää miltään! Niin sitä rustattiin nimet papereihin ja lähdettiin kolmisin keskustaan juhlistamaan uutta kotia kakkukahvien muodossa. :) Myöhemmin selvisi myös, että kaverini kämppä on vain parin talon päässä eli koiralenkeille ja -treeneihin löytyy aina seuraa!

Nyt on muuttoilmoitus jo tehty, uusia, puuttuvia sisustuselementtejä hankittu YO-lahjakorteilla ja menneenä viikonloppuna tyhjennelty Helsingin asuntoa minun tavaroistani. Herra B oli suorittamassa kyseistä projektia kanssani ja samalla ehdimme nauttia Helsingin tunnelmasta varmaan viimeistä kertaa aivan kunnolla. Lauantaina vietimme ihanaa kaupunkipäivää Esplanadin puistossa jäätelöä nuoleksien ja kaupoissa ostoksia tehden ja sunnuntaina istuimme kahdestaan pienessä, suojaisessa kohdassa Munkkiniemen rannassa - molemmilla jalat rantavedessä - ja muistelimme yhteisiä hetkiämme ja ihmettelimme, miten kummassa tähän on tultu. B:n sanoin on niin outoa, että ennen täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee yhtäkkiä se tärkein kaikista.

Vaikka kaikki tuntuukin kovin jännittävältä ja oikealta tässä vaiheessa, yhteen asiaan en ollut varautunut. "Apinaparkkia" riisuessani minuun iski yllättäen lujaa se, miten omannäköiseni olinkaan asunnosta tehnyt. Kun koristeet ja tärkeimmät esineeni vähenivät ja hävisivät puoleenkymmeneen muovipussiin, sisällä alkoi näyttää taas poikamiesboksilta, jossa on vain kaikki elämiseen tarvittava. Kun aloin ihmetellä asiaa herra B:lle, minulla alkoivatkin kyynelet valua kesken lauseen ja kurkkuun juuttui kuin pala Ruususen omenaa. Lopulta en voinut kuin itkeä nyyhkyttää sohvannurkassa ja katsoa alastonta asuntoa.

Kyllä kelpaa siivota, kun on tällainen muuttoapuri!

Tällä hetkellä pikku Toyotani on tupaten täynnä tavaroita, jotka odottavat maisemanvaihdosta. Ensi viikonloppuna menemme mittailemaan ja siivoamaan Turun asuntoamme. Muuton jälkeen voitte olla varmoja, että tulen hetken aikaa vouhkaamaan sisustuksesta ja kaikesta uuteen kotikaupunkiin liittyvästä - silloin toivottavasti parempilaatuisten kuvien kera. Ai niin ja loppuun on vielä pakko hehkuttaa, että tuleva treenipaikkakin on Hoinalle jo plakkarissa, vieläpä kisaryhmästä. Me ollaan nykyään ATT:läisiä! :)

Kannet kiinni

Hieman on myöhässä tämä kirjoitus, mutta nyt saatan sen loppuun asti, kun kerran aloitin ja sain kuvatkin käsiteltyä. Aivan kuukautta ei minun ylioppilasjuhlistani ole sentään kulunut, sillä käytännön järjestelyjen helpottamiseksi siirsimme varsinaista kotivastaanottoa viikolla eteenpäin oikeasta päivästä, siis kahdeksanteen päivään. Tuosta päivämäärästä onkin tullut minulle varsinainen muistojen suma: sekä rippijuhlani, eräs suuri leikkaus ja nyt myös YO:ni ovat olleet kaikki päiväyksellä 8.6.


Koululla lakkiaiset vietettiin tietysti kuun ensimmäisenä viikonloppuna, kuten muuallakin. Seremonia oli melkoisen juhlallinen ja aiheutti minulle liudan sydämen tykytyksiä. Olin nimittäin ensimmäisenä yli satapäisessä saliin astuvassa valmistuvien kulkueessa ja juhlan loppupäässä vihoviimeisenä lakitettavana, jonka kenkien kopinan loppumista kaikki pitivät merkkiäänenä seuraavan osion alkamiseen. Kaikki meni kuitenkin hienosti ja loppupäivän nautimme juhlahumusta ystävien juhlissa Espoossa ja Raumalla. Ai niin, ja olin koko koulun ainoa niillä tutkintokerroilla lyhyen saksan (kevät -12) ja psykologian (kevät -13) laudaturin kirjoittanut opiskelija. Se on minusta noin isossa koulussa aika hieno juttu se. Myös psykologian stipendi napsahti todistuskansion väliin. :)




Viikon odottelun jälkeen koitti vihdoin myös minun juhlapäiväni, jolloin kotimme kirjaimellisesti täyttyi ihanista ystävistä ja sukulaisista. Alunperin näytti siltä, että tulossa olisi reilut 80 ihmistä, mutta melkeimpä onneksemme peruutuksia tuli viimeisten päivien aikana suhteellisen monta. Kaikkia olisi tietysti ollut ihanaa nähdä, mutta kuutisenkymmenen vieraan juhlat säilyivät vielä hallittavina. Vain muutamien kanssa en ehtinyt vaihtaa kuulumisia lainkaan. Osa vieraista myös viihtyi pitkään, ja väen vähetessä pidotkin muuttuivat rennommaksi takapihalla istuskeluksi ja höpöttelyksi.
Vasta, kun vieraat olivat lähteneet, ehdin paneutua hyllylle kerääntyneisiin onnittelukortteihin ja paketteihin, ja vaikkei näin varmaan saisi sanoa - enkä tavallisesti sanoisikaan - oli yksi lahja aivan omaa luokkaansa. Suuren koonsa (n. 60cm x 70cm) vuoksi se sai minut tarttumaan itseensä ensimmäisenä, ja vain pienen paperinrepäisyn jälkeen repesin totaaliseen itkuun keskellä olohuonetta. Tuore mutta jo niin rakas Munkka-ystäväiseni Josefina oli tehnyt valokuvistani upean värikkään ja valtavan kollaasin kehyksiin. Siitä löytyy hetkiä jokaisen koirani kanssa sekä ikimuistoinen Ylläksen reissu, pari viime juhannusta ja elämäni ensimmäinen agilityn kolmosluokkaan nousu, Finan kanssa. Kortissa oli teksti: "...maailman paras juttu, että joskus tartuit hetkeen ja valmistut juuri nyt Munkkiniemen yhteiskoulusta." Tuo lause kietoi yhteen koko sekavan lukiokuvioni - sen, kuinka vaihdoin lukiota kesken lukuvuoden tietämättä tai edes arvaamatta siitä vielä mitään vuorokautta ennen muuttohetkeä sekä sen, miten moinen jättimuutos ja -riski kannatti todella ja oli elämäni paras carpe diem -päätös. En voi vieläkään uskoa muuttotarinaani todeksi. Olisin nauranut kitarisani halki, jos minulle olisi viikko ennen vaihdosta sanottu, että tulen moista edes harkitsemaan.

En voi kuin kiittää kaikkia lukiotaipaleeseeni vaikuttaneita sattumia ja ihmisiä. Vuodet niin Loviisassa kuin Munkassakin olivat upeita ja sanonnan veroisesti elämäni parhaita vuosia. Vasta ne opettivat minulle, kuka todella olen. Olen ehkä lähempänä aikuisuutta. Kiitos kaikille ihanille ihmisille upeaan juhlapäivääni tavalla tai toisella osallistumisesta! ♥

Olemme saavuttaneet kaiken

Siitä on vuosi ja kolmisen kuukautta, kun nousimme Finan kanssa kolmosiin. Sen piti olla meidän agilityuramme huippu ja loppu. Suoritusajat riittivät nipinnapin kakkosluokassa ja jo sieltä ehdimme silti keräillä muutaman yliaikanollan - kolmosissa meillä ei olisi siis mitään saumaa. Sitten saimmekin kolmosista heti alkuun aikarajoihin mahtuneen nollan, ja opin, mikä SM-nolla on. Asetin uuden tavoitteen: SM-kisoihin pääsyn.

Osallistumisoikeuden SM-kisoihin 2013 saaminen osoittautuikin yllättävän vaikeaksi. Nollia on kyllä tullut, mutta kaksi kolmasosaa niistä on ollut yliaikanollia ja tuplan metsästäminen jäi viimeiseksi. Yhdenkin nollan saamiseen meillä on pitänyt olla kaikki maailmankaikkeuden taivaankappaleet oikeassa asennossa: kyllä- ja ei-listat tuomareista heidän vakioetenemiensä mukaan ja niihen mukaan kilpailujen valitseminen, sattuma, että useammasta ilmoitetusta tuomarista juuri meille sopiva viittoisi meidän ratamme ja tietysti vielä se tuuri, että onnistuisimme juuri silloin, oikeaan aikaan. Tuplanollaa emme millään saaneet, vaikka metsästimme ainoastaan sitä kymmenissä starteissa monen kuukauden ajan. Vuokkoset Areenalla itkin useamman kerran puolen sekunnin aikaylityksiä läheltä piti -tuplanollissa. Hyväksyin jo vihdoin sen, että SM-karkeloiden tulisi odottaa Hoinan kasvamista.

Viikonloppuna lähdimme kuitenkin Fannyn ja Noonan kanssa Lietoon skabailemaan, jottei minun tarvitsisi soimata itseäni luovuttamisesta. Voisinpahan ainakin sanoa yrittäneeni viimeiseen asti eikä varaa jossitteluun jäisi. Etsiydyimme kisapaikalle, vaikka kaikki kolme navigaattoria kieltäytyivät toimimasta juuri, kun olisimme niitä tarvinneet, ja yövyimme keskustassa pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Iltalenkillä istuskelimme hetken Aurajoen rannalla. Siinä vaiheessa minulla ja Finalla oli jo tuplanolla taskussa.

Koska kaksipäiväisissä kilpailuissa kisakirja jäi toimistoon yöksi, en uskaltanut hehkuttaa saavutuksellamme ennen kuin eilen, kun vihdoin näin mustaa valkoisella. Saimme Liedosta yhteensä neljä nollaa, joista yhdellä oli puoli sekuntia yliaikaa ja kolme muuta olivat hyväksyttyjä nollatuloksia. Kaksi niistä olivat peräkkäisiltä radoilta.


Olemme saavuttaneet kaiken - nyt sellaisenkin, mistä emme edes uskaltaneet haaveilla kakkosluokkalaisina. Pääsemme osaksi hieman isompia kilpailuja, joihin aivan kaikki eivät pääsekään. Se on loviisalaiselle nuorelle naiselle ja pienelle agilityjyrsijälle suurenmoinen saavutus. Vuolaimmat kiitokseni kuuluvat vanhemmilleni, jotka ovat antaneet minun kisata tämän kevään ajan huomattavasti normaalia enemmän ja Fannylle, jota ilman en olisi edes lähtenyt tälle nimenomaiselle kisareissulle! ♥ Tavoitteita emme enää aseta, vaan tästä edespäin ainoastaan nautimme kilpailuista, haasteista ja toisistamme radalla. Paineet ovat poissa. Minusta tuntuu, että nyt se agility vasta alkaa. :)

Nyt näemme kaiken tuplana.

Kymmenen syytä hymyyn

1. tänään oli vapaapäivä
2. sää on ollut upea, vaikka vuoden ensimmäinen ukkonenkin tuli koettua
3. saimme Hoin kanssa agilityssä kaikki uudet jutut toimimaan
4. Hoina teki jo ensimmäiset nopeat kepit kokonaan ilman verkkoja, vaikka toistoja verkoillakin on takana yhteensä vain viitisentoista (nyt ilman verkkoja siksi, että ne ehdittiin jo korjata pois)
5. tokotreeneissä sain paimenelta sekä ruudun- että hypynkyttäysmoodin pois päältä
6. minusta tuntuu, että meistä tulee ehkä sittenkin jotakin!
7. ajelin ympäri Loviisaa 20km/h vain ihaillen kaunista kotikaupunkiani
8. sisko teki meille mahtavat salaatti-majoneesivoileivät
9. ilmoittauduin Finan kanssa sittenkin vielä ainakin kuuteen starttiin...
10. teimme Hoinan kanssa ihka ensimmäisen lyhyen pyöräilylenkin ihmisten ilmoilla ehjin nahoin