Sekalaisia siskoksia

Kumpi siskoksista on kumpikin?

Vietimme loppiaista edeltäneen viikonlopun Miikku-kasvattajan luona tokoa ja agilityä treenaillen, lenkkeillen ja herkutellen. Hoina oli taas hieno reissukaveri ja näytti myös hienosti taitojaan treenikentällä. Treeneistä enemmän juttua on tosin vain treeniblogin puolella, mutta siellä on pitkästä aikaa sitten videotakin!

Reissu oli meille todella antoisa, sillä saimme juuri tarvitsemamme toivon kipinän kumpaankin lajiin sekä tietysti taas roppakaupalla treeni-intoa! Lisäksi oli tietysti ihanaa hengailla sohvannurkassa Hoinan sisko Pro sylissä luikerrellen ja nähdä muitakin koiria. Myös Hoinan veli Urho piipahti kanssamme agilitytreeneissä, ja saimme osasta perheestä yhteiskuvan Instagramiin. On kyllä aina yhtä hämmästyttävää, miten samanlaisia Hoina ja Pro ovat. Ulkonäöllisesti ne erottaa helposti, jos katsoo oikeasta kulmasta, mutta kaikki ilmeet ja eleet ovat aivan identtiset. Useampaankin otteeseen sai katsoa uudemman kerran, että kumpikos likoista jaloissa pyörikään.

Ei pysty. Ei kykene. Aivan pakko ummistaa...silmät.

Kyläilyn ainoa suuri harmitus oli se, että näimme Hoinan olevan paukkuarka. Uutena vuotenahan likka makoili aivan levynä rakettien paukkuessa alinomaa, mutta lauantain tottistreeneissä kuokkiessamme Hoina reagoi starttipistooliin selvällä pelkoreaktiolla, josta se ei päässyt yli ennen kuin pääsi pois paikalta. Laukausten aikana Hoina kyllä revitteli kanssani lelulla, mutta joka pamauksen kohdalla seisahtui hetkeksi ja muljautti silmiään äänen suuntaan jatkaen sitten repimistä. Vasta kun laukaukset loppuivat, se lakkasi leikkimästä ja aloitti ulvovan haukun äänen tulosuuntaan eikä olisi halunnut mennä laukaisupaikkaa kohti - missä kentältä ulospääsyaukko sijaitsi. Sain Hoin kyllä leikkimään uudelleen, ja revittelimmekin lelulla pitkään, vaikka välillä likan oli pakko päästää irti ja haukkua vähän lisää. Leikin varjolla ja muutamalla takaakierrolla sain Hoinan ajatukset muualle niin, että pääsimme pois kentältä. Kentän ulkopuolella Hoina olikin sitten taas aivan normaali itsensä.

Olen iloinen, että Miikku näki Hoinan pelkoreaktion, sillä reaktio oli juuri samanlainen kuin Hoinan suhtautuminen esimerkiksi vaihtuviin valomainoksiin. Hoina ei vaan pääse noista tilanteista yli ennen kuin se pääsee paikalta pois. Paukkuarkuus kylläkin tuli täytenä yllätyksenä, sillä viisiviikkoisinahan noille ammuttiin aivan vierestä ilman minkäänlaista korvan lotkautusta, eikä Hoina tosiaan ilotulitteistakaan ole ollut moksiskaan - ei sisällä eikä ulkona. Veikkaan ja elättelen vielä toivoa, että reaktio ei niinkään tullut paukuille vaan sille, ettei Hoina nähnyt, mistä se outo ääni tuli, sillä laukausten aikaan meillä oli leikki kesken. Täytyy ottaa näitä laukauksia tulevaisuudessakin, jotta näkee, miten asia lähtee kehittymään. Jos laukauksista tosiaan tulee jatkossakin samanlainen säikähdys, voimme sanoa luonnetestille hyvästit jo kättelyssä. :(

Eilen vielä ennen kotiinpaluutani napsimme muutaman kuvan Miikun kotistudiossa. Miikulla itsellään lienee parempia kuvia, kun hänellä oli salamat ja kaikki kohdillaan. Minä en kuitenkaan malttanut odottaa niiden kuvien saamista, vaan ripottelin tähän merkintään siinä ohessa napsimiani making of -otoksia. Sekoittaako kukaan siskoksia? :)

Hoinan luonteenpiirteet: itsenäisyys

Kun kirjoitin Hoinan leikkisyydestä, päätin, että teen vähitellen Hoinan luonteenpiirteistä kokonaisen artikkelisarjan. Tällä kertaa kirjoitan likan itsenäisyydestä, joka on tähän mennessä ollut sekä hyödyksi että haitaksi arjessa tai harrastuksissa.

En tiedä, kuvaisinko Hoinaa koskaan suoraan sanalla itsenäinen, sillä se on kuitenkin niin tiiviisti sidoksissa myös ympärillään oleviin ihmisiin. Hoina rakastaa ihmisiä ja käy mielellään heittämässä näille lentosuukot tai tarjoaa lelua - oli kyseessä sitten oman talon väki tai vieraat. Hoina kuitenkin tekee paljon myös itsekseen eikä täten tarvitse ihmistään koko ajan lähelleen. Agilityradalla se painaa menemään tuhatta ja sataa kääntymättä kyselemään suuntaa, ja kotona se joko köllii selällään jossakin nurkassa tai leikkii itsekseen. Se ei siis seuraa kotonakaan joka paikkaan, vaan nauttii rauhassa olostaan milloin missäkin.

Hoinassa näkyy paimenkoira siinä mielessä, että se työskentelee mieluiten etäältä ja itsenäisesti. Tokon seuraamisessa se paineistuu selvästi, ja agilityssä se ei malttaisi tulla haltuunottoihin millään tai ainakin pyrkii heti takaisin kauemmas kauhomaan täysillä eteenpäin. Ensimmäisissä pentuagilityissämme neli-viisikuisena kouluttaja kysyi, huomasinko, miten pentuni paineistui lähdön sivulle otosta. Se kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten etäältä työskentely on ollut Hoinalle ominaista alusta asti ja miten vaikeiksi jotkin asiat ovat harrastuksissa osoittautuneet.

Hoinalle tyypillistä: agissa tykitys suunnasta viis; tokossa haluttoman näköinen ryhti

Hoi ei kuitenkaan karta läheisyyttä vapaa-ajalla eli treenien ulkopuolella: pikemminkin päinvastoin! Se tulee mielellään kerälle syliin tai oikeaan halausotteeseen ja puskee kuonolla kainaloon tuhahdellen. Halija saa olla kuka tahansa. Näitä halihetkiä Hoina suo kuitenkin vain silloin, kun sitä itseä huvittaa. Pyytäen se voi tulla pyörähtämään sylissä mutta kirmaisee sitten äkkiä hakemaan lelun leikkihetken toivossa.

Hoinan halihetkenpyynti-ilme

Ihan ensimmäisinä viikkoinaan meillä Hoina oli pelottavankin itsenäinen. Vaikka se ei vaikuttanut mitenkään pelokkaalta, se vietti ensimmäiset päivät mökillämme jossakin piilossa nukkumassa, eikä siihen hevin saanut kontaktia. Ensimmäisissä leikkisissä pentutreeneissämme kotipihalla Hoina kavahti pientä tuhahdustani, kun itse möhlin jossakin treenijutussa, juoksi kolmen metrin päähän, eikä suostunut tulemaan takaisin treenaamaan ennen kuin houkuttelun jälkeen. Tämä onneksi on jäänyt pois jo silloin ensiviikkoina, mutta jäänteitä siitä on nähtävissä. Vaikka arjen tilanteissa Hoina kestää vaikka ihan pää punaisena huutamista pellolla lotkauttamatta korvaansakaan, treenitilanteissa pieni äänensävyn erokin saa Hoinan stressitason selvästi kohoamaan. Hoina on itse asiassa kovin samanlainen kuin omistajansa - jos se saa vihiä, ettei sen työskentelyyn olla tyytyväisiä tai ettei sen panos riitä, se ikään kuin lamaantuu ja jättäisi selvästi hommat sikseen, vaikka jatkaakin. Luultavasti tästä syystä seuraamisemmekin on äitynyt niin inhottavaksi liikkeeksi Hoinalle.

Oo sää vaan siellä, niin mää oon täällä!

En sano, onko Hoinan itsenäisyys mielestäni hyvä vai huono asia, sillä asiaa voi katsella niin monelta kantilta. Tokossa siitä on useimmissa liikkeissä haittaa, sillä niissä koiran on oltava koko ajan ihollani, agilityssä se antaa valtavasti mahdollisuuksia, kunhan vain saan koiran vauhdin hallintaani ja kotioloissa juuri se tekee Hoinasta maailman helpoimman koiran. Kuten sanoin jo leikkisyyskirjoituksessani, Hoinan kyky viihtyä omassa seurassaan lienee suurin syy siihen, miksi tuhoaminen tai muut tihutyöt eivät koskaan ole kiinnostaneet sitä.

Loppuvuoden tiliote

Hyvää vanhaa vuotta! Moni varmaan huomasi, että meidän joulukalenterimme meni hieman mönkään. Päätin siis poistaa koko höskän rumentamasta blogia keskeneräisyydellään. Lomalle lähtiessäni menin nimittäin hukkaamaan mysteerin kirjainkoodit ja ratkaisun, joten eipä siinä ollut mitään tehtävissä sen jälkeen, kun olin jokaisen pussin ja nyssäkän kääntänyt nurinniskoin. Olisi ehkä tietenkin ollut fiksua raapustaa ratkaisu jonnekin muualle kuin vanhan ruokaostoskuitin taakse, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. En tiedä, jaksanko ryhtyä joulukalenteriin tässä muodossa enää ikinä. Murr.

Ei löydy täältäkään!

Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sillä välin, kun kesken jäänyt joulukalenteri piti huolta päivitystahdista. Hoinan terveystulokset tulivat Kennelliitosta - kaikki muuttumattomina - ja ne voi lukea Koirat-sivulta. Lisäksi kävimme uudemman kerran fysioterapeutilla, joka antoi meille lisää jumppaohjeita ja luvan palata vuodenvaihteen jälkeen vähitellen agilityyn - joskin matalammilla rimoilla. Lisäksi olemme treenailleet pienimuotoisesti tunnistusnoutoa ja kaukoja ihan vain koiran aktoivoimiseksi, sillä meillä ei ole mikään kiire avoimeen luokkaan. Kaikista liikkeistä olisi jo mahdollisuus vähintään arvosanaan seitsemän, mutta haluan vahvistaa piilopaikkamakuuta ja kaukokäskyjä sekä saada jonkun ulkopuolisen kommenttia luoksetulon pysäytyksestä ennen ajatustakaan koeilmoittautumisesta.

Mitä minuun itseeni tulee, olen pitkälti nauttinut vain ihanasta lomasta ja loppuvuoden positiivisista tenttituloksista. Lisäksi olen ollut pitkästä aikaa töissäkin ja menen vielä uuden vuoden jälkeen reiluksi viikoksi lisää, kunnes laumamme pääpaino keikahtaa taas Turkuun. Minulla on muuten meneillään hirmuinen hyvinvointi-innostus: ostin esimerkiksi joululahjaksi saamillani lahjakorteilla uudet treenivaatteet ja agilitykengät, jotka polttelevat jo kovasti ensikokeiluun. Lisäksi olen pitkästä aikaa nautiskellut hyvällä omallatunnolla useammasta ihanasta lifstyle-lehdestä sohvannurkassa glögiä siemaillen. Lumeton talvi ei ole haitannut minua yhtään, vaikka laskettelemaan olisi tietysti ollut mukava päästä tässä välipäivinä. Kyllä se talvi sieltä kuitenkin vielä tulee, se on varma.

Koiraharrastuksissa meillä oli tälle vuodelle vain yksi kunnon tavoite: päästä Finan kanssa SM-kisoihin agilityssä. Siihen ylsimme ja vielä pidemmällekin, kun teimme karsintaradalla vielä aikaan ehtineen nollatuloksen ja pääsimme finaaliradalle. Sielläkin vedimme kaatosateessa upean radan, jolla vain putki-A-erottelu koitui hylyksemme.

Kuva © Jukka Pätynen

Hoinan suhteen en muista asettaneeni mitään kiinteitä tavoitteita tälle vuodelle, mutta saimmepahan me alokasluokasta ykkösen, olemme jo hyvällä mallilla avoimen suhteen ja vähintään alussa osassa ylempienkin luokkien liikkeistä. Agilityssä möllikisoissa käynti olisi ensi vuonna ihan mukavaa, mutta varsinaisen kisauran suhteen en elättele suurempia toiveita. Hoina on vielä kovin kesken, sillä se ei osaa säädellä hurjaa vauhtiaan eri tilanteisiin sopivaksi ja estevarmuudessakin uupuu vielä. Tokossa nousemme kuitenkin ensi vuonna voittajaan, eikä ykkösen saaminen sieltäkään olisi paha juttu, vaikkakaan en siihen pyri. Hoina on vielä tietyllä tavalla häiriöherkkä ja vaatisi ihan jo pelkästään malttia kaikkeen tekemiseensä. Vaikka osaisimme kaikki liikkeet, olemme pulassa, kun koira on vietävä ylemmissä luokissa vapaana kehään. Näen Hoinan jo sieluni silmin lähtökuopissa liikkurin osoittamalla paikalla, kun minä vielä availen kehän ulkopuolella sen hihnan lukkoa.

Minulle uusi vuosi ei ole koskaan merkinnyt millään lailla uutta alkua, mutta tänä vuonna odotan vuoden vaihtumista joka tapauksessa innolla. Paitsi että meillä on suunnitelmissa hauska ilta nelistään ystäviemme Josefinan ja Barunin kanssa pelaillen, herkutellen ja keskiyön ilotulituksia ihaillen, odotan jo innolla takaisin agilityyn pääsyä ja loppiaisviikonlopun reissua Miikulle, mikä sekin tietää treenaamista. Vain yhteishaun lähstyminen nakuttaa takaraivossa kuin tikittävä aikapommi ja vaatii ajoittain miettimään hetkessä elämisen riemulta tulevaa. En kuitenkaan aio antaa sille periksi ainakaan niin kauan kuin olen lomalla! Ihanaa loppulomaa ja uutta vuotta kaikille! :)

Hoinan luonteenpiirteet: leikkisyys

Alkaneen joululoman kunniaksi ajattelin kirjoittaa ihan kunnolla enkä vain julkaista joulukalenterin luukkuja. Tajusin nimittäin, etten ole koskaan oikein kirjoittanut Hoinan luonteesta, kun ei Koirat-sivullakaan enää nykyään ole kuin tärkeimmät tiedot. Hoinis on kuitenkin myös värikkäin koirapersoona, jonka olen koskaan tavannut. Se on niin monenlainen. Ajattelin ensin kirjoittaa kaikista Hoinan luonteenpiirteistä yhdessä postauksessa, mutta jo yksin leikkimisestä tuli niin pitkä sepustus, että muut ominaisuudet jääköön myöhemmäksi!

Ensinnäkään en ole koskaan nähnyt koiraa, joka leikkii niin paljon kuin Hoina. Jo seitsenviikkoisena - ennen kuin pysyi edes kunnolla pystyssä - se peuhasi lelujen kanssa itsekseen, eikä tässä tavassa näy mitään hiipumisen merkkejä vielä puolitoistavuotiaanakaan. En kyllä haluaisikaan! Hoina ei pentunakaan tuhonnut mitään juuri siksi, että se osasi pitää itsensä kiireisenä lelujen kanssa. Sille ominaisin leikki on ottaa jonkin pitkähkön lelun päästä kiinni, pyöriä ympyrää ja paukuttaa lelulla lattiaa. Siihen karuselliin ei helposti pääsekään väliin - etenkään, jos lelu on narupallo ja Hoina pitää narunpäästä kiinni. Silloin lelun säteelle mentäessä joutuu itse vaaravyöhykkeelle, kun koira moukaroi menemään!

Hoinun maailma on ollut täynnä leikkien mahdollisuuksia jo pienestä pitäen.

Toinen Hoinan bravuuri on selällään kelliminen ja lelun kanssa jumppaaminen tassuilla. Joskus selällään puolelta toiselle kiemurtelu on Hoin mielestä mukavaa kyllä ihan ilman leluakin. Lisäksi Hoina osaa heitellä lelua itselleen, oli se sitten selällään tai jaloillaan. Se ottaa, riuhtaisee ja heittää lelun menemään ja etenkin selällä ollessaan sitten silmät pullollaan säpsähtelee kuin paniikissa lelua etsien. Se vasta on näky!

Hoin ehdoton lempilelu on kuitenkin sen oma nahkahihna, jonka saadessaan se vain juoksee pitkin peltoja ja raahaa hihnaa mukanaan. Tällä viikolla olen kuitenkin oppinut, että leikkien maailma voi ainakin Hoinan kohdalla muuttua yhä merkillisemmäksi päivä päivältä. Likka on nimittäin keksinyt, että vielä hauskempaa on leikkiä fleksillä niin, että minä talutan koiraa ja koira on kiinni aivan normaalisti pannastaan, mutta sitten se nappaa kiinni fleksin paksummasta osasta läheltä lukkopäätä ja juoksee pitkin ja poikin äristen ja muristen. Tätä se saa tietysti tehdä vain luvalla eikä koska tahansa. Välillä se juoksee ihan kiinni minuun antaen fleksin kelautua kokonaan sisään ja lähtee sitten taas vetämään hihnaa ulos kelasta. Varmaan siitä kelan vastustuksesta tulee juuri sellainen sopiva härnäysefekti. Eilen se taas keksi alkaa juosta samalla tavalla fleksin päästä kiinni pitäen minun ympäri. Nostin vain käteni pääni yläpuolelle, jotta naru ei kietoutuisi ympärilleni ja nauroin, kun koira veti parikymmentä kierrosta ympärilläni kuin napakelkka. Välillä minä kyllä mietin, että on tuolla koirallani vaan melko pimeä ullakko-osasto. No, ainakin siellä on bileet käynnissä vuorokauden ympäri.

Haha, nyt minun on melkein vaikeaa uskoa itseäni: Hoinan leikkiminenhän on 90% sen koko luonteesta - ihan siksi, että se leikkii kaiken sen ajan, kun se ei makaa kanttuvei ruokapöydän alla, ketarat pitkin seiniä ja silmät auki mutta kääntyneinä tuijottamaan pään sisäpuolta. Hyvä esimerkki tästä on se, että kun aamulla osoitan heräämisen merkkejä, Hoina tulee moikkaamaan sängyn laidalle ja ryntää sitten heti hakemaan jonkin leikkikapistuksen. Kun kutsun sitä, se vilkaisee minuun ja alkaa sitten katseellaan etsiä sopivaa tuliaista, ennen kuin tulee luokseni. Ulkona silloin kun se ei leiki hihnalla, se juoksee tuhatta ja sataa, jahtaa maanalaisia myyriä niiden tunnelin päästä toiseen tai touhailee muuten omiaan.

 

Vaikka annan ehkä kirjoituksessani ymmärtää, että Hoina leikkii koko ajan, asia ei kuitenkaan ole näin. Koira nimittäin nukkuu tai joka tapauksessa lojuu jossakin huilimassa melkein kolme neljäsosaa päivästä. Meillä ei siis asu yliaktiivista koiraa, joka ei osaa rauhoittua - ei sinne päinkään! Kotona Hoina on hiljainen kuin huopatossu ja säyseä kuin lammas eikä seuraa meitä omistajia minnekään. Välillä sen yli saa keittiössäkin kävellä, kun se laiskottelee silmät auki kyljellään täysmittaisena levynä eikä vain vaivaudu välittämään hälinästä. Pikemminkin Hoina vaan leikkii kaiken sen ajan, kun se sitten on aktiivinen. Jos ja kun me ihmiset emme sen kanssa leiki täällä sisällä, se tyytyy leikkimään itsekseen ja nauttii olostaan ihan täysillä. Ei siinä voi itsekään kuin hymyillä ja katsella toisen iloa. Toivon todella, ettei Hoina koskaan opikaan pois tavastaan, koska leikkiminen vaan on melkein koko sen persoonallisuus!

Tokotentteilyä

Ah, ihana viikonloppu! Pari viime viikkoa ovat olleet kamalan kiireisiä yliopiston osalta, mikä on verottanut aikaa myös Hoinan kanssa oleilulta ja tänne blogiinkin kirjoittelulta. Syksyn projektien deadlinet alkavat kuitenkin olla ohitse, ja minulla alkoi juuri ensimmäinen sellainen viikonloppu, jolloin minun ei tarvitse tehdä koulun eteen mitään. Heti perään seuraa kuitenkin huonompi uutinen: kevään myötä saan sanoa hyvästit perjantaivapaille. On siis nautittava vielä, kun voi!

Tuskinpa kukaan on huomannut, mutta päivittelin alkuviikosta koirien sivua Hoinan tulosten osalta. Me kävimme nimittäin viikko sitten Hoinan kanssa Salossa tokokokeessa, josta kotiinviemisiksi lähti kuin lähtikin ykköstulos. :) Olen sanonut alusta asti, että meillä ei ole harrastuksissa mikään kiire kisakentille, enkä ole varma, saanko Hoinaa esimerkiksi ensi vuoden puolella vielä kisakuntoon agilitypuolella. Tokossa meillä on kuitenkin pitkään ollut kaikki muu alokasluokan sisältö hallussa kaunista seuraamista lukuunottamatta, joten päätin pari kuukautta sitten, ettemme jää odottamaan seuraamisen parantumista ja vain sen takia venyttää kokeisiin menoa. Tämän vuoden aikana on nimittäin käynyt harvinaisen selväksi, ettei tuota seuraamista ihan hetkessä saa kuntoon ja että siitä tuskin koskaan saa kympin arvoista. Ei koiran tarvitse minusta olla priimaa kokeisiin mentäessä - riittää, että se osaa liikkeet ja on muuten koevalmis. Henkilökohtaisesti minusta on mukavampi mennä koiran kanssa kokeeseen, kun sinne ei tarvitse lähteä hakemaan varmaa kunniapalkintoa. Silloin onnistumiset tuntuvat paremmilta eikä toistaalta epäonnistuminen ole karvas pettymys. Vaikka tiedän, että moni varmaan ajattelee, mitä ihmettä me teimme tokokokeessa koiran seuraamisen ollessa aivan ala-arvoista, olen ylpeä Hoinasta, sillä en pelkää näyttää akilleen kantapäätämme ja tiesin kuitenkin koko ajan, että ykköstulos olisi aivan mahdollinen.

Valitettavasti olen kuitenkin kuullut, että Hoinan seuraamisasento on johtanut osaltaan juuri siihen, mitä pelkäsinkin ja mitä olen yrittänyt treeniblogissa videoinnilla sekä ongelman seuraamisella ja analysoinnilla ennaltaehkäistä. Jossakin kiertävän jutun mukaan hakatun näköinen asento johtuisi nimenomaan siitä, että olen tehnyt koiralleni jotakin. Tervetuloa vaan seuraamaan treeniblogiamme, tutustumaan treeneihimme ja kertomaan vinkkejä, jos Hoinan työasento niin puhuttaa. Parilla kouluttajallakin on huuli pyöristynyt, kun on nähnyt, millaiseksi kumarakoneeksi Hoina muuttuu kaikessa työssä, oli kyse sitten agilitystä, jumppapalloilusta tai tokosta. Koira oli sellainen jo ensimmäisissä pentuleikkitreeneissään kymmenviikkoisena: vaani, kyyristeli ja halusi tehdä kaiken oikein. Silloin se tosin kavahti pientäkin "oho":a ja kirmasi minusta neljän metrin päähän suostumatta hetkeen tulemaan takaisin. Siitä ei onneksi ole jäänteitä jäljellä kuin se perfektionistiolemus. Jos Hoina huomaa, että jokin ei riitä tai ei ola tarpeeksi hyvä, se ei lamaannu, mutta siitä näkee, että se ottaa hieman painetta. Siksi seuraamisestakin on varmaan tullut meille niin kova kierre.

Emme aio hakea alokasluokasta koulutustunnusta paitsi välttääksemme suurimmat riskit paikallamakuun pilaantumisen takia myös seuraamisten takia. Koska alokasluokassa on kaksi seuraamista, halusin siitä pian eroon, jotta - mikäli saan tehtyä Hoinan seuraamiselle jotakin - seuraamista ei kulutettaisi takaisin surkeaksi pitkäveteisyydellä ja kokeessa toistumisella. Nyt muita avoimen luokan liikkeitä vahvistaessani voin siis jatkaa seuraamisen treenaamista ilman, että minun tarvitsee pelätä koiran puutuvan siihen joka tapauksessa kokeessa. Avoimesta koulutustunnusta voin jo harkita, mutta jos murramme tunnistusnoudon lukon ennen sitä, saatamme myös painella suoraan voittajaan. Seuraavaan kokeeseen ei ole mikään kiire, mutta koska avoimen luokan liikkeistä muutama on jo kisavalmis eikä mikään ole täysin alkeissa, oletan ja toivon pääsevämme treenaamaan voittajan liikkeitä viimeistään ensi kesänä. :) Kevään aikana olisi siis tarkoitus "tenttiä" avoin luokka mallikkaasti!

Höh, olin aikeissa kirjoittaa tämän merkinnän Hoinan hassuista tavoista, mutta kuinkas kävikään. Se aihe jää siis ensi kertaan! Mukavaa viikonloppua kaikille!

Perhesiteitä

Kun tässä taannoin marmatin blogiepätoivoani, sain eräältä lukijalta ehdotuksen, että kirjoittaisin siitä, miten meillä koirat ovat tulleet toimeen keskenään. Ensin ajattelin, etten saisi aiheesta kokonaista kirjoitusta kasaan, mutta odotahan - ehkä sittenkin. Mietin vain, miten kaukaa aloittaisin. Taidan aloittaa aika kaukaa - jo siitäkin syystä, että kaikki eivät ehkä ole lukeneet kuulumisiamme siitä saakka, kun kotisivujeni nimi oli My Lovely Pets ja niiden ainoassa roolissa oli maailman oudoin kissa - siitä kun kopioin jonkun toisen kymmenvuotiaan MySpace-sivulta pari animaatiota (jotka eivät tasan olleet hänenkään tekemiään), sain häneltä vihaisen viestin ja pelkäsin poliisien tulevan yöllä hakemaan minut pois kotoa. Kauheaa, nyt repesin kyllä itselleni aika totaalisesti! :D

Aloitan siis aivan koiranomistajuuteni alusta. Ensinnäkin Sara ei olisi koskaan tullut meille, jos se olisi tullut toimeen puolisiskonsa kanssa. Sen edellinen omistaja ja nykyinen ystäväni joutui aikanaan tekemään suuren päätöksen ja luopumaan nuoresta koirastaan. Parin vuoden päästä siitä nelivuotias Sara muutti meille. Vuoden päästä tästä meille muutti myös Saran lapsi Fina. Äiti ja tytär eivät koskaan tapelleet, paitsi silloin, kun Sara keräsi itselleen perheen muidenkin koirien luut. Ne olivat kuten äiti ja tytär tapaavat olla, yleensä lähekkäin mutta välillä myös aivan itsekseen. Fina eli elämänsä viisi ensimmäistä vuotta aina Sara-äidin seurassa. Siksi äidin poismeno viime jouluaattona oli Finskille kova paikka ja Fina potee silloin tällöin eroahdistusta täysin yksin jäädessään.

Rilla sekoitti pakkaa hassusti tullessaan meille loppuvuodesta 2008. Vaikka Saran suhteen olimme jännittäneet paljon sen taustan vuoksi, mummo hyväksyi pienen BC:n kainaloonsa nukkumaan jo ensimmäisellä viikolla. Vasta vuoden ikäinen Fina sai olla Rillan mielestä väsymätön leikkitäti ja useimmiten -kalukin. Rillaa etsiskellessäni vastaan tuli myös sellaisia kasvattajia, jotka eivät halunneet antaa pentua kotiin, jossa oli ennestään niinkin nuori koira kuin Fina oli. Kaksi cavalieria eivät kuitenkaan välittäneet tuon taivaallista - jos ei pientä ähinää ja puhinaa lasketa - siinäkään vaiheessa, kun puolet isompi, täysikokoinen bordercollie kävi häikäilemättömästi niiden päälle nojatuoliin makaamaan. Siinä ne notkuivat kaikki kolme kuin cheerleaderit pyramidissaan.

Sitten Rillan sairaus alkoi oireilla - mitä me emme tietenkään siinä vaiheessa vielä ymmärtäneet tulkita oikein. Vaikka Rilla oli heti alkuun kohonnut luonnollisesti ilman mitään kahinoita Finan yläpuolelle laumahierarkiassa, yhtäkkiä tappelut sen ja Finan välillä olivat arkipäivää. Saralle Rilla ei koskaan uskaltanut sanoa yhtäkään poikittaista sanaa vaan nuoli tämän hampaatkin luimistellen ja palvoen ja leikki tämän kanssa villiä hippaa ulkona. Sen sijaan Finaa kohtaan jäykistelystä seurasi hullu hyökkäys ja tapporavistukset, yritit sitten mennä väliin ennen iskua tai et.

Ihme kyllä Finaa ei tarvinnut koskaan paikkailla. Rilla oli yhteenotoissa poikkeuksetta hyökkääjä - Fina ei edes provosoinut. Rilla lähti tietysti aina karvat pöllyten ja lentäen vessaan jäähylle. Ei minulle tullut mieleenkään miettiä, että sillä hullunkiilto silmissä purevalla koiralla saattoi olla jokin paikka kipeänä. Pidimme nuoria erillään ja mietimme, miten jatkamme eteenpäin, kun tappelut yhtäkkiä lakkasivat. Koirakasat nojatuolissa tekivät comebackin, ja olimme taas yhtä iloista laumaa. Välissä Rilla sai diagnoosinsa ja sitten aggressiivisuus palasi. Silmät aukesivat. Ei Rilla vihannutkaan Finaa.

Moni jo tietääkin, että tuon viimeisen havainnon jälkeen Rilla ei kauan elänyt. Sen jäljiltä, mitä Rillan kanssa tapahtui, Fina kuitenkin oppi pitämään puoliaan ja saattoi jopa hyökätä puolustamaan luutaan, kun Sara yritti tottuneesti poimia sen suoraan toisen suusta pois. Jollakin kieroutuneella tavalla olen asiasta hyvilläni. Nössöön, elämän lujaa päätä potkimaan koiraan tuli sisua.

Parin vuoden päästä taloon asteli viimeisin sisäänmuuttaja, Hoina. Tähän tarinan voisi oikeastaan lopettaakin. Hoinalla ei ole ollut Saran tai Finan aseman suhteen nokankoputtamista missään vaiheessa. Pikemminkin Saran kuoleman jälkeen Hoinasta tuli Finalle eräänlainen keinoemo. Hoina ja Fina piittaavat toisistaan todella vähän - kumpikin elelee tahollaan vaikka samassa tilassa olisivatkin. Jonkinlainen tukiside niiden välillä kuitenkin täytyy olla. Tiedättehän, sellainen kun kaksi toisistaan piittaamatonta käpertyy yön pimeinä tunteina samalle pedille niin, että peput koskevat toisiinsa. Tai sellainen kun tylsänä päivänä kumpikin luikertelee selällään samalla matolla ja koirat päätyvät puolivahingossa halailuun, jonka päätteeksi toinen pesee toisen naaman. Arvaatteko, kuka on se, joka toisen iltapesuista huolehtii?

Terapian tarpeessa

Tiistaina kävin elämäni ensimmäistä kertaa eläinfysioterapeutin vastaanotolla. Tarkoitushan oli alunperin mennä tarkastuttamaan Hoina muuten vain ja hakea tuntumaa säännölliseen ennalta ehkäisevään kropan huoltoon, mutta kuten ehkä muistatte minun maininneen, Hoinalla löydettiin vahingossa oletettu nivelsidevamma muutama viikko sitten. Lähdimme siis fyssarikäynnille aivan oikean terapian tarpeessa.

Käynti oli todella mielenkiintoinen! Yllätyin siitä, miten pienessä roolissa terapian aikana sitä sai itse olla. Terapeutti otti nimittäin alkuun Hoinan kanssa muutamia harjoitteita, joiden avulla hän arvioi koiran kuntoa ja löysikin heti pari ongelmakohtaa. Pinnaharjoitteessa, jossa Hoinan piti astua noin 10 cm korkuisen riman yli jalka kerrallaan, huomasimme, että toiseen suuntaan Hoina mieluummin hyppäsi riman yli. Samaten kahdeksikon muodossa samaa harjoitetta käyttäessään terapeutti huomautti, että toiseen suuntaan kahdeksikon lenkki oli huomattavasti suurempi. Kun hän sitten alkoi käsitellä Hoinan kroppaa, se osoittautui yllättävän kipeäksi. Toiseen suuntaan kylki taipui vain yläosasta eli lantio oli selvästi jumissa, ja lisäksi lantion kohdalla likka rimpuili ja yritti keksiä kaikkea muuta tekemistä. Niinpä terapeutti otti hetkeksi laserin käyttöön ja jatkoi vasta sitten paikkojen availua.

Vastaanottoaikamme loppupuolella Hoina sai tehdä samoja harjoitteita lyhyesti vielä uudelleen, ja muutosta oli heti nähtävissä. Sain kotiin mukaan läjäpäin jumppaohjeita, ja kipaisinkin heti kotimatkalla Prisman kautta ostamassa jumppapallon. Huomenna käynnin jälkeinen lepotauko on sitten vihdoin ohi ja saamme aloittaa lihaskuntoharjoittelun pallolla. Lisäksi viikon päästä saan kotoa lainaan vielä äidin tasapainotyynyn, jotta saamme liikkeisiin vähän vaihtelua. Myös mäkiperuuttelua tulemme tekemään lähipellon pientareella - ja näistä kaikista kirjoittelen varmasti jatkossakin! Käteni oikein syyhyävät ja vaativat tarttumaan jumppapalloon heti huomenaamulla. Hyvä, että maltoin nämä pari päivää pysyä housuissani!

Oli todella mielenkiintoista nähdä eläinfysioterapeutin toimintaa, ja täytyy myöntää, että kiinnostukseni ammattia kohtaan kasvoi entisestään - ja sen myötä tietysti epätietoisuus tämänhetkisten opintojen suhteen. Oli hämmentävää huomata, miten Hoina yritti viimeiseen asti olla aktiivinen ja tarjota sijaistoimintoja, kun sen olisi pitänyt käyttää kipeää kohtaa. En ole tuollaista aiemmin huomannutkaan, mutta nyt osaankin toivottavasti tarkkailla koiraani paremmin. Ainakin jouluun asti taukoilemme agilitystä ja ennen kentille paluuta käymme vielä uudella fysiovisiitillä. Fyssari oli kuitenkin kovasti sitä mieltä, että kun likka vastasi hoitoon jo noin hyvin käynnin aikana, kuukauden päästä tilanteen pitäisi olla jo aivan toinen, ja koko kuntokuurin jälkeen likan pitäisi taas olla myös agikuosissakin. :)

Sunday morning love you, Monday morning love you?

Huomenna alkaa taas koulu. Toisaalta ihan mukavaa, sillä kyllähän siellä kivaakin on. Opetusvapaankin aikana tuli kirjoitettua pari kouluhommaa pois päiväjärjestyksestä, ja kyllä se vaan tuntuu mahtavalta, kun syöttää yliopiston tietokantaan tekstin, jonka palautuspäivämäärään on vielä kaksi ja puoli viikkoa! Aikataulutus ja organisointikyky, siitäs saitte!

Ihan mukavasti ne ensimmäiset yliopistotentitkin menivät. Vain yksi kaikista kolmesta tosin oli kurssin päätöstentti, joten kahden muun arvosanat voivat vielä muuttua suuntaan tai toiseen: saldona silti 5, 4 ja 4 tässä vaiheessa. Eihän noita tenttejä kyllä oikein yliopistotenteiksi voi siinä mielessä kutsua, että yhtäkään kokonaista kirjaa en ole vielä lukenut. Tehtävät olivat ruotsissa ja saksassa aivan tavallisia kielioppitehtäviä ja fonetiikan huikeasta viiden minuutin - 20 juu/ei-väittämän - tentistä tuskin paljon tarvitsee mainita.

Fonetiikka sai minut kyllä muutenkin viime periodissa sen verran innostuneeksi, että vaikka vuoden päästä vaihtaisinkin vaikka sitten etanoiden tutkijaksi, punnitsen tässä paraikaa mielessäni, lähtisinkö huomenna aamulla pari tuntia aikaisemmin kokeilemaan siitä toistakin kurssia. Se tosin tietäisi neljää viikkotuntia lisää, mutta jos kurssi osoittautuisi mukavaksi, silloin viimeistään lopettaisin minua tähän asti eniten nyppineen saksan sanastokurssin, koska tämä yksi laaja uusi kurssi korvaisi siinä tapauksessa ne kaksi lopettamaani pienempää saksan kurssia. Olen ollut saksan sanastokurssilla kurssilla niin saamaton ja täysin epämotivoitunut, että en tiedä tulisinko edes pääsemään kokeesta läpi - ja sanasto on ollut muutenkin joka kielessä se huonoin osa-alueeni. Vuoden ympäri jatkuvalla kielioppikurssilla saan joka tapauksessa ylläpidettyä saksaakin sen verran kuin on tarvis. En tiedä, kiinnostaako ketään oikeasti lukea yliopistomanailujani, mutta nyt en välitä siitä. Minusta on hauskaa kirjoittaa opiskeluistakin jotakin, jotta sitten mahdollisen aineen tai koulun vaihdon jälkeen minulla on tästäkin elämänvaiheesta jotakin jonnekin taltioituna.

Muutoin meillä elellään aivan normaalia arkea. Koska viime viikolla jätimme tanssitunnin välistä, heiluin kompensaatioksi aamulla ensin imurin kanssa foxia ja sitten luutun ja pesuaineiden kanssa valssia, ja hyvin kirposi hiki otsalle siinäkin touhussa. Hoina jatkaa sairaslomaansa silti hirveästi riehuen - minkäs teet, kun koira on reikäpää - mutta pääsee onneksi tiistaina vihdoin fysioterapeutille. Haluan todella kuulla ammattilaisen arvion tämänhetkisestä tilanteesta, sillä minun silmääni Hoina kävelee aivan tasapainoisesti, juoksee paitsi kuin hullu myös suorassa ja on muutenkin aivan oma itsensä. Miten minun olisi siis tarkoitus tietää, koska me olemme taas terveitä?


Sunnuntaiaamun ja -illan sekä huomisen maanantaiaamun kunniaksi minun on vielä pakko jakaa alla oleva video, joka on naurattanut ja soinut päässä meidän taloudessamme koko viikonlopun. Kun tästä tulee uusi hitti - kovasti sitä on nimittäin videon kommenteissa povattu -, me kaikki olemme olleet trendiä edellä! ;) Nauttikaa tai älkää...

Kuunnellaan sateen ropinaa

Loviisan-loma on ohi ja laumamme on palannut takaisin Turkuun. Fina tosin jäi tällä kertaa kotiin ja nyt saan keskittyä vain yhden koiran huoltajuuteen. Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi olleet Hoinan kanssa kaksistaan - tai onhan meillä täällä tietysti myös herra B! :)

Asetelma on tuttu: järki vs. tunne

Kotona oli ihanaa ja niin oli myös töissä, ja nyt podenkin kotiinpaluumasennusta. Miten musertavalta tuntuukaan palata töistä, jossa olen "kultamuru" ja "pelastava enkeli" ja jota rakastan yli kaiken, takaisin yliopistoon, joka vain ahdistaa ja sekoittaa pääni, vaikka siellä periaatteessa viihdynkin! En väitä, ettenkö minäkin saattaisi haluta takaisin koulunpenkille tehtyäni vuoden tai kahden päivät töitä, mutta välillä mietin, miksen voisi tehdä ja nauttia siitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Nyt opiskelen "kompromissialaa" eli en todellakaan mitään unelma-ainettani mutta jotakin, missä olen hyvä ja mistä saisin takuulla töitä - jos vain vaihtaisin sivuaineeni, saksan, englantiin, voisin olla opettaja, joille ainakin löytyy hommia. Eilisilta meni kuitenkin peittojen alla masennellessa ja niiskuttaessa. Ahdistus ja harmitus vaan veivät kaikki voimat. Nukahdin sitten kielioppaan kainaloon valot päällä ja heräsin, kun mies alkoi panna tietokonetta puhuksiin ja asettua hänkin yöpuulle. Päätä on särkenyt kaksi päivää putkeen, eikä siihen auta Burana, ulkoilu, uni, ei ruoka. Huominen tunnin pituinen aromahieronta ei siis kertakaikkiaan voisi osua parempaan ajankohtaan.

Raappana - Sateen ropinaa

On kotiinpaluu ollut mukavaakin - tai kaikki muuhan siinä on mukavaa, paitsi se opiskelu. Eilen heti kotiin päästyäni tein hieman improvisoiden (resepti merkinnän lopussa) mahtavan makoisan makaronilaatikon odottamaan herra B:n kotiintuloa, ja tänään kävin Hoinan kanssa heti aamusta pitkän kävelylenkin utuisessa Kähärissä. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, miten upeasti Hoina käyttäytyikään hihnassa ainoana koirana: se ei vetänyt, ohitteli muut koirat tuskin luoden niihin silmäystäkään ja pellolla jolkotti käynnissä olleen työkoneen ohi epäluuloisesti mutta rauhassa vapaana kääntyillen säännöllisesti vilkuilemaan, vieläkö seuraan perässä. Tässähän melkein alkaa pitää hihnalenkkeilystä! ;) On tuo löysä hihna vaan luxusta meidän perheessä!

Marraskuu lähestyy vääjäämättä, mutta minua se ei haittaa - arvaatteko miksi? Joulu tulee! Kävimme viime viikonloppuna siskon kanssa jo ensimmäisillä jouluostoksilla ja sain hankittua paitsi kolme lahjaa myös askarteluvälineet joulukortteja varten. Lisäksi olen suunnitellut jo juhlaleipomisiakin. Joulu kestää sitä kauemmin, mitä aikaisemmin sen aloittaa! ;) Ennen joulua on kuitenkin luvassa vielä kolmivuotispäivämmekin, jonka kunniaksi ajattelimme piilottaa ihka ensimmäisen geokätkömme. Kätkön suunnittelu on vielä alkuvaiheessa, mutta piilosta tulee takuulla persoonallinen ja pidämme huolen siitä, että siihen tulee myös ripaus tarinaamme. :) Paikkavaihtoehtojakin on jo muutama!

Vielä paketissaan odottavia ja jo ennenaikaisesti käyttöönotettuja joululahjoja...

Makaronilaatikko

400g / 6 dl makaronia

3,5 dl soijarouhetta tai paketti jauhelihaa

1 sipuli

loraus ruokakermaa

1 dl maitoa

1 muna

muutama juustoviipale

korppujauhoja

suolaa

muutama ripaus paprikajauhetta

muutama ripaus oreganoa

muutama ripaus timjamia

ripaus valkosipulijauhetta

ripaus mustapippuria

puolikas kasvis- tai muu liemikuutio

Samalla kun keität makaronit kattilassa, keitä pannulla soijarouhe n. 2-3 desilitrassa vettä ja lisää joukkoon puolikas liemikuutio sekä silputtu sipuli. Jatka keittämistä, kunnes vesi on haihtunut ja sen jälkeen jatka vielä hetki pannulla paistamista ja lisää haluamasi mausteet. Itse käytin listalla olleita suolaa, paprikaa, oreganoa, timjamia, valkosipulijauhetta, pippuria ja liemikuutiota. Jos käytät jauhelihaa, jätä keittovaihe pois ja vain paista ja mausta liha ja sipulisilppu pannulla.

Kun makaronit ovat valmiit, valuta niistä loput vedet lävikössä. Voitele vuoka ja lisää siihen makaroni- ja soijarouhemäärän puoliväliin saakka makaronia ja soijarouhetta kumpaakin aina pieni kerros kerrallaan. Puolivälin saavutettuasi höylää viimeisimmän kerroksen päälle yksi ohut kerros juustoa ja jatka sitten taas kerros kerrokselta soijalla ja makaroneilla, kunnes ne loppuvat. Sen jälkeen lorauta koko vuoallisen päälle loraus ruokakermaa. Lopuksi riko muna lasiin, lisää joukkoon maito ja sekoita. Sitten kaada nesteseos pikkuhiljaa koko vuoallisen päälle. Lopuksi sirottele korppujauhoja päällimmäisen kerroksen pintaan ja paista reilu puoli tuntia 175-200 asteessa. Kun paistoaika on kulunut, syö niin paljon kuin napa vetää! :)

Englantilainen potilas

Meillä on ollut sangen touhukas loppuviikko! Minä olen ajellut parina päivänä kesärenkailla alkavaa talvea uhmaten töihin, meillä on käynyt koiravieraita ja olemme ehtineet käydä parikin kertaa tokoilemassa. Koulujuttujakin olisi, mutta miten ihmeessä itsensä saisi motivoitua niiden pariin, kun kaikkea muutakin mukavaa on tarjolla?

Voi, miten paljon Fina muuten näyttääkin Saralta!

Kuten kuvista näkyy, meillä ei silti ole ollut kovin hyvää tuuria tänä viikonloppuna, vaikka hauskaa onkin ollut! Parin sekunnin kärhämä keittiössä talon emännän ja vieraan välillä kääntyi luonnollisestikin pienemmän, emännän, siipirikoksi, joten pikainen treenikentälle lähtö vaihtui erään pienen cavalierin paketoimiseen. Tuo pikku neiti on kyllä uskomaton: kynsiä leikatessa se kiljuu kuin pieni sika, mutta takuulla kirvelevää haavaa putsatessa se vaan kelli selällään. Jo tämän päivän aikana haavaan on alkanut kehittyä uutta ihoa, mutta kyllähän tuollaisen kirvelevän vereslihahaavan paraneminen vie useamman päivän. Toivottavasti selvittäisiin ilman pahempia tulehduksia! Tassukin piti vräpätä mutta lähinnä vain kodin siisteyden vuoksi, sillä ison anturan juureen tullut hampaan viilto vuosi inhottavasti verta.

Olimme keittiössä siivoilemassa aamupalan jälkiä, ja kun kävelin Finan ja Pennin ohi jääkaapille, rähinä alkoi kuin tyhjästä. En todellakaan nähnyt kummankaan pörhistelevän - koska Rillan sairauden aikaan sitäkin valitettavasti tuli useampaan otteeseen todistettua -, mutta kaipa siinä vaan kävi tila liian ahtaaksi. No, näitä sattuu aina välillä koiraporukoissa.

Kuvat © Roosa Laaksonen

Pääsimme me pienen ensiapuharjoittelun jälkeen vihdoin kentällekin ja vedimme oikein pitkän kaavan tokotreenit! Kirjoittelen niistä myöhemmin tarkemmin myös treeniblogiin, mutta olen todella iloinen, että vaikka teimme lähes kaikkea sikin sokin, treeneistä ei missään vaiheessa tullut sähläämistä. Saimme vahvistettua juuri niitä asioita, joissa kaipaamme eniten harjoitusta emmekä ottaneet missään liikkeessä takapakkia. Seuraaminen on ikuisuusprojektimme - se oli tänään aivan yhtä kyylää kuin aina muulloinkin, mutta sellainen Hoinan työasento vain on! Siihen on kovin vaikeaa puuttua, enkä tiedä, saanko matalaa ja "hakatun näköistä" koiraa koskaan aidosti reippaaseen, taivasta kohden kapuavaan pystyasentoon.

Finan haaverin lisäksi Hoinalla oli viime yönä vatsa löysällä, ja sen seurauksena minä jouduin moppailemaan ripuleita rappusilta vielä puoliltaöin ja Hoina nukkumaan yönsä pesuhuoneessa. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta meillä oli jälleen huippuhauska viikonloppu, kuten olettaa saattoi! Koirailujen lisäksi ehdimme myös istua television ääressä perjantai-illan viihdeohjelmia ja tortilloja nauttien ja tietysti höpötellen. Sääli, että pitkän välimatkan takia tällaiset tyttöjen viikonloput ovat melko harvinaista herkkua. Ehkä Roosa ja Penni pääsevät pian myös Turun suuntaan! :)