Kun kirjoitin Hoinan leikkisyydestä, päätin, että teen vähitellen Hoinan luonteenpiirteistä kokonaisen artikkelisarjan. Tällä kertaa kirjoitan likan itsenäisyydestä, joka on tähän mennessä ollut sekä hyödyksi että haitaksi arjessa tai harrastuksissa.
En tiedä, kuvaisinko Hoinaa koskaan suoraan sanalla itsenäinen, sillä se on kuitenkin niin tiiviisti sidoksissa myös ympärillään oleviin ihmisiin. Hoina rakastaa ihmisiä ja käy mielellään heittämässä näille lentosuukot tai tarjoaa lelua - oli kyseessä sitten oman talon väki tai vieraat. Hoina kuitenkin tekee paljon myös itsekseen eikä täten tarvitse ihmistään koko ajan lähelleen. Agilityradalla se painaa menemään tuhatta ja sataa kääntymättä kyselemään suuntaa, ja kotona se joko köllii selällään jossakin nurkassa tai leikkii itsekseen. Se ei siis seuraa kotonakaan joka paikkaan, vaan nauttii rauhassa olostaan milloin missäkin.
Hoinassa näkyy paimenkoira siinä mielessä, että se työskentelee mieluiten etäältä ja itsenäisesti. Tokon seuraamisessa se paineistuu selvästi, ja agilityssä se ei malttaisi tulla haltuunottoihin millään tai ainakin pyrkii heti takaisin kauemmas kauhomaan täysillä eteenpäin. Ensimmäisissä pentuagilityissämme neli-viisikuisena kouluttaja kysyi, huomasinko, miten pentuni paineistui lähdön sivulle otosta. Se kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten etäältä työskentely on ollut Hoinalle ominaista alusta asti ja miten vaikeiksi jotkin asiat ovat harrastuksissa osoittautuneet.
Hoinalle tyypillistä: agissa tykitys suunnasta viis; tokossa haluttoman näköinen ryhti
Hoi ei kuitenkaan karta läheisyyttä vapaa-ajalla eli treenien ulkopuolella: pikemminkin päinvastoin! Se tulee mielellään kerälle syliin tai oikeaan halausotteeseen ja puskee kuonolla kainaloon tuhahdellen. Halija saa olla kuka tahansa. Näitä halihetkiä Hoina suo kuitenkin vain silloin, kun sitä itseä huvittaa. Pyytäen se voi tulla pyörähtämään sylissä mutta kirmaisee sitten äkkiä hakemaan lelun leikkihetken toivossa.
Hoinan halihetkenpyynti-ilme
Ihan ensimmäisinä viikkoinaan meillä Hoina oli pelottavankin itsenäinen. Vaikka se ei vaikuttanut mitenkään pelokkaalta, se vietti ensimmäiset päivät mökillämme jossakin piilossa nukkumassa, eikä siihen hevin saanut kontaktia. Ensimmäisissä leikkisissä pentutreeneissämme kotipihalla Hoina kavahti pientä tuhahdustani, kun itse möhlin jossakin treenijutussa, juoksi kolmen metrin päähän, eikä suostunut tulemaan takaisin treenaamaan ennen kuin houkuttelun jälkeen. Tämä onneksi on jäänyt pois jo silloin ensiviikkoina, mutta jäänteitä siitä on nähtävissä. Vaikka arjen tilanteissa Hoina kestää vaikka ihan pää punaisena huutamista pellolla lotkauttamatta korvaansakaan, treenitilanteissa pieni äänensävyn erokin saa Hoinan stressitason selvästi kohoamaan. Hoina on itse asiassa kovin samanlainen kuin omistajansa - jos se saa vihiä, ettei sen työskentelyyn olla tyytyväisiä tai ettei sen panos riitä, se ikään kuin lamaantuu ja jättäisi selvästi hommat sikseen, vaikka jatkaakin. Luultavasti tästä syystä seuraamisemmekin on äitynyt niin inhottavaksi liikkeeksi Hoinalle.
Oo sää vaan siellä, niin mää oon täällä!
En sano, onko Hoinan itsenäisyys mielestäni hyvä vai huono asia, sillä asiaa voi katsella niin monelta kantilta. Tokossa siitä on useimmissa liikkeissä haittaa, sillä niissä koiran on oltava koko ajan ihollani, agilityssä se antaa valtavasti mahdollisuuksia, kunhan vain saan koiran vauhdin hallintaani ja kotioloissa juuri se tekee Hoinasta maailman helpoimman koiran. Kuten sanoin jo leikkisyyskirjoituksessani, Hoinan kyky viihtyä omassa seurassaan lienee suurin syy siihen, miksi tuhoaminen tai muut tihutyöt eivät koskaan ole kiinnostaneet sitä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti