keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Dilledong

Tovi on taas vierähtänyt viime kirjoituskerrasta, mutta paljon ei ole muuttunut. Nelson on kotiutunut etälaumaamme hienosti, päässyt trimmaajalle kehuttavaksi ja kynittäväksi sekä alkanut hoikistua. Hoina aloitti juoksunsa, joten meillä - tai ainakaan Hoinalla - ei ole nyt hetkeen asiaa kotikäynnille. Chhaina on yhä oma hassu itsensä (jos et usko, katso Instagram-videoita!) ja alkaa korkeuden puolesta saavuttaa aikuiskokoaan. Painonsa puolesta se on sisaruksiin verrattuna melkoinen sintti - vain 11 kg! Minä olen viettänyt lähes joka illan yli puoleen yöhön asti koulukirjoja lukien, ja sen vuoksi jokainen päivä enemmän tai vähemmän toistaa itseään seuraavana.


Hoinan tilanne minulla pyörii koulujuttujen jälkeen toisiksi eniten päässäni. Olen tehnyt sillä nyt kahden viikon ajan kohdennettua huolellisuus- ja malttitreeniä, mutta onnistumisprosentti on yhä 2% luokkaa. Stressi - oli se sitten positiivista tai negatiivista - muuttaa Hoinan ihan täysin. Kuten olen herra B:lle monet kerrat kertonut, Hoina is unlearning everything she used to be pro at. Vai miltä alla oleva video teistä näyttää? Kun Hoi tekee vastaavan suorituksen ja pyydän sitä tekemään kunnolla, se yrittää aina vain enemmän, tekee aina vain huonommin ja stressaa aina vain enemmän. Chhainan treenivuoron ja vartin kotimatkankaan aikana Hoina ei lakkaa läähättämästä ja melkein yskimästä boksissaan: se ei palaudu.

Lajin vaihto on ollut mielessä ja siihen on moni kannustanutkin. Mutta mistä löydän lajin, joka ei vie Hoinaa kierroksille ja korosta sen reaktiivisuutta arjessakin? Toko on samanlaista kuin agility, joskaan ei toki yhtä kiihkeää, mutta kuvio on samanlainen. Sillä ainoalla hakukerrallakaan Hoina ei ennen käskyä kuule muuta kuin käskyn ja sinkoaa sitten 200% nopeudella metsään. Siellä se teki hienosti, koska homma oli meille täysin leikkimielistä eikä vaadi niin paljon tarkkuutta, mutta ylisuuret positiiviset stressikierrokset se sai aikaan sielläkin. Seuraava kokeilumme juoksujen jälkeen on rallytoko, jossa voin koko ajan tsempata Hoinaa. En millään haluaisi laittaa 2,5-vuotiasta koiraa eläkkeelle, mutta totuus on se, että kun olemme vähentäneet harrastamista, Hoina on muuttunut kotonakin. Kun sille puhuu, se ei enää säntää heti hakemaan koko lelukoppaa vaan istuu paijailtavana kuin Chhaina. En ole koskaan kokenut, että Hoina olisi stressissä kotona, mutta tämän muutoksen nähtyäni huomaan, että se on ainakin vähemmän stressissä myös kotona kuin ennen.



Tosiasiassa alun kaltaisia yrityksiä aloittaa aivan keppijonon keskeltä
tuli käsiavunkin kanssa rutkasti onnistumisia enemmän. Halusin vain
onnistumisilla näyttää, että Hoina todellakin osaa kepit yhä. Puomi on
käsittämättömin. Toisessa päässä oli lelupalkka valmiina, puomi on
Hoinan lempiesteitä ja niitä, jotka se taitaa pomminvarmasti. Lopun
kontaktilla näkyy vielä tyypillinen jäkittäminen, kun ei vaan pysty.


Vaikka Chhainaa ottaessani olin sitä mieltä, että Hoina saa olla ykkösharrastuskoirani ainakin nelisen vuotta eteenpäin, olen nyt sattuneista syistä päättänyt panostaa Chhainaan ja laittaa rahani sen koulutuksiin. Hoinan kanssa ei pääse tekemään asioita, joita se osaa, eikä myöskään uusia asioita, vaikka kenen agilitygurun oppeihin menisi. Eniten harmittaa se, että Hoina on aivan mielettömän taitava. Se melkein itkettää. Kun se tekee kepit, kontaktit tai hypyt oikein, se on niin mielettömän hieno, että itkettää ilosta. Minulla on joulun jälkeen varmuuden vuoksi kummallekin koiralle ryhmäpaikka varattuna ATT:n mölliryhmään, mutta alan uskoa, että lopulta vain Chhaina sinne menee. Pikku Chhai sai myöskin lokakuusta eteenpäin kymmeneksi viikoksi treenipaikan aloittelevat tavoitteelliset -ryhmässä, Mynämäen seudun koirakerhossa, mistä olen enemmän kuin riemuissani. Lisäksi ajattelin alustavasti kokeilla pikkulikan kanssa aivan uusia koulutustekniikoita, joten pian kunnolla alkava touhuaminen sen kanssa saa sentään jotakin valoa koiratreeneihin. :)


Olin aikeissa kirjoittaa paljon muustakin, mutta jotenkin tämä aihe vie aina mehut. Ehkä palaan siis asiaan ensi viikolla, kun pääsen eroon ensimmäisestä isosta tentistä. Jos meitä tulee sillä välin ikävä, kannattaa seurailla tuota Instagram-tiliämme (belissahh). Chhainan hullunkurisuus pakottaa minut päivittelemään sitä usein! :)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Nepa Nelson

Loppuviikosta Saran ja Finan kasvattaja julkaisi Facebookissa ilmoituksen uutta kotia etsivästä cavalierherra Nelsonista. Koska Nelson on meille tutun ja myöskin Loviisassa asuvan koiran jälkikasvua, välitin uutisen heti äidille ja vitsailin, että tässä olisi teille Finan kaveriksi Cherien pentu. Äiti ei koskaan vastannut viestiini.

Lauantai-iltana ajellessani hakutreenien jälkeen Turusta Loviisaan, pikkusiskoni soitti minulle, että hän oli yhdessä äidin kanssa saanut iskän suostuteltua mukaan hulluun ajatukseen. Niinpä kävimme eilen Bigin luona katsomassa pari kuukautta kasvattajan narttulaumassa koiranpäiviä elellyttä Nelsonia. Reilu tunti myöhemmin Nelson istui minun autoni takapenkillä Finan kanssa ja matkasi kohti Loviisaa mukanaan iso matkakassi täynnä tarvikkeita.




En voi vieläkään uskoa mitään aisteistani, kun näen likkalaumamme joukossa viisivuotiaan, 14-kiloisen (huom. Hoina painaa 14 kg, Fina 7 kg :D), turkikkaan ja muutenkin muhkean cavalieruroksen! En kuuna päivänä tarkoittanut vitsiä tosissani, mutta Nelsonin kohtalo iski perheen sydämeen aivan samoin kuin Saran aikoinaan. Herra Nelson kotiutui laumaamme varsin sutjakkaasti, eikä minunkaan paimenillani ollut herralle pahaa sanaa sanottavana. Nelson on kuitenkin leikkaamaton kuten kaikki narttummekin, äärimmäisen turkikas toisin kuin kukaan koiristamme tähän asti ja ylipainoinen. Seuraavien viikkojen aikana Nepa joutuukin yhdenmukaistamisleirille, jossa kyytiä saavat niin miesmasiinat, turkki kuin massakin! :D Lisäksi minä aion henkilökohtaisesti pitää huolen siitä, että herra saa jalostustietokantaan virallisia terveystuloksiakin - vähintään sydänkuuntelun mutta mielellään koko setin kerralla.

Näin ensi näkemältä Nelson on luonteeltaan kovin leppoisa. Se rakastaa rapsuja, seuraa joka paikkaan ja käyttäytyy nätisti lenkeillä. Nepasta tulee mitä luultavimmin eniten siskoni koira, ja ensimmäiset viikot Ellis saakin luoda koiraherraan suhdetta, jotta syksymmällä onnistuvat myös vapaalenkit metsässä. Kuvia herrasta otetaan paremmalla kameralla vasta, kun sen tukevahkosta ruhosta saadaan pari kiloa pois. :D Siihen asti kännykkäkuvat saavat kelvata, eikä niitäkään valitettavasti hetkeen tule, kun minä lähden paimentyttöjen kanssa tänään takaisin Turkuun.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Jotakin uutta, jotakin vanhaa

Paluu Turkuun on tuntunut hyvältä. Ensimmäinen viikko johdantokurssia ja tuutorointia on takana, ja odotan kurssien alkua yhä innolla. Kun kaikille kulttuurin- ja historiantutkimuksen laitoksen opiskelijoille yhteisessä tilaisuudessa mainittiin uskontotiede, kansatiede ja folkloristiikka, minulle tuli ensimmäistä kertaa aito, sisäinen riemu tajutessani, että jes, minä opiskelen tätä! Viime vuonna kuuntelin samaisessa tilaisuudessa, mitä kaikkea mielenkiintoista muut alkavat opiskella, enkä kokenut minkäänlaista ylpeyttä itsestäni tai pääaineestani.


The struggle of life


Ryhmäämme kuuluu reilut 30 opiskelijaa, mutta jonkinlainen hajaannus kuitenkin tapahtuu ensimmäisen vuoden aikana, kun kaikki suuntautuvat sitten yhteen kolmesta aineesta. Uusien ihmisten kanssa on ollut helppo jutella, ja meille on järjestetty tälle viikolle kaikkea kivaa, kuten eilinen Bollywood-leffailta, ilmainen kaupunkijunalla ja jokilautalla ajelu tälle illalle ja saunailta perjantaille.

Jännitin etukäteen, millä tavoin opiskelun luonne muuttuu uuden pääaineen myötä, ja olihan se pienoinen järkytys huomata, miten paljon jo pelkästään ensimmäisessä periodissa on luettavaa: seitsemän kirjaa! En ole uskaltanut edes laskea tarkalleen, mutta sivuja on sellaiset 2000... Jessus! Enhän minä lukenut koko viime vuoden aikana edes yhtä vaivaista 200 sivun oppikirjaa! :D Olihan meillä toki mielin määrin esseitä, esitelmiä ja kaunokirjallisuutta, mutta silti. Minä en osaa lukea - tai no osaan tietysti, mutten ole mitään lukijatyyppiä. Ajattelin siis olla itselleni armollinen ja kohdata tiiliskivikasan heti. Yritän saada ainakin toisen kehityspsykologian kirjoista lähes loppuun muistiinpanoineen jo ennen kurssin alkua, jotta voin sitten keskittyä pääaineeseen kunnolla. Parituhatta sivua asiatekstiä parissa kuukaudessa allekirjoittaneen lukunopeudella ei vaan muuten onnistu, ei sitten millään. Tähän mennessä lukeminen on kyllä onneksi sujunut moitteettomasti ja suorastaan innolla, sillä rakastan psykologiaa ja muistan vielä paljon ylioppilaskirjoitusten ajalta. Kaikki on siis ollut pääasiassa vanhan kertausta. Samaa en voi sanoa, kun vilkaisen noita kulttuurintutkimuksen kirjoja... Mutta kevyemmästä on hyvä aloittaa! :)




Olemme myös saaneet kotiin vähän uutta ilmettä, kun kyllästyin sohvapöydättömyyteen ja haimme asiaan helpotusta. Löysimme vielä juuri sellaisen pöydän, kun olimme etsineetkin, ja Herra B piiloinsinöörinä keksi asettaa sen päälle lasilevyn vanhasta taulustaan ja kiinnittää sen turvallisuuden vuoksi koukullisilla imukupeilla korin punoksiin. En käsitä, miten jollakulla voi aina välähtää moisia tee se itse -ideoita! :D




Lopuksi on vielä pakko hehkuttaa, että olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun pääsin mukaan lauantaina lähistöllä järjestettäviin hakutreeneihin! Vaikka en ole koskaan ollut innostunut PK-lajeista kisamielessä, olen silti halunnut päästä kokeilemaan niitä jo Rillan ollessa pentu, ja nyt kuusi vuotta myöhemmin toiveeni vihdoin toteutuu. :) Facebookissa joku kyseli lisävahvistusta treeniporukkaansa, ja halukkaita - suurin osa aivan ummikkoja, kuten allekirjoittanutkin - oli niin monta, että järjestäjät päättivät jakaa treenaajat kahdelle eri päivälle, eivätkä kaikki siltikään mahtuneet mukaan. Minä satuin onnekseni huomaamaan ilmoituksen reaaliajassa, ja niinpä Hoina pääsee lauantaina etsimään metsästä kännykkäni sijaan ihmisiä! Chhainakin pääsee tietysti mukaan katselemaan ja jos meillä käy tuuri myös tallaamaan aluetta.

Olen aivan innoissani siitä, että pääsemme jo toistamiseen tänä syksynä kokeilemaan jotakin aivan uutta mutta kuitenkin jotain, johon Hoinalla luulisi olevan esine-etsinnän jäljiltä hyvä pohja valmiina. Mikäli lukijoissamme on hakuilijoita, kuulisin mielelläni, millaista treeniä näin aloittelevalle saattaisi olla luvassa! :)

tiistai 26. elokuuta 2014

Chhaina 6 kk


Paljon onnea ihana sylimussukka!


Kuuden kuukauden rajapyykin kunniaksi ajattelin hieman päivittää muutaman kuukauden takaista listaa Chhainan luonteenpiirteistä. Paljon on pysynyt samana, mutta muutoksiakin on tapahtunut - vain parempaan suuntaan!


...nukkuu kynsiä leikattaessa. Silloin tassuja on hauska lerputella ja "paiskoa" löysinä ympäriinsä. :D
Tämä pätee vieläkin! Kynsioperaation jälkeen Chhaina ei herää edes siihen että lopetan, vaan annan sen yleensä torkkua sylissäni vielä tovin ja silittelen sitä. Samanlaista sylivauvaa en tiedä!

...ilmaisee mielipiteensä kimakalla ja maailman ärsyttävimmällä haukulla.
Pätee vieläkin mutta enää vain silloin tällöin Hoinan ja Chhainan välisissä leikeissä. Koulutuksen ja tiukan jäähylinjan ansiosta turha ääntely niin muuten vain kuin paimenten painileikeissäkin on jäänyt pois.

...on ahne koira. Sopii laumaan. En ymmärrä, mistä ihmiset edes löytävät nirsoja koiria?!
Joo-o. Mihinkäs tämä tästä muuttuisi? :D Raivokas ensikosketus ruoka-annokseen heittää aina puolet kipon sisällöstä pitkin matinvatia...

...paimentaa Hoinaa hienolla kaarella ja kyttäyksellä maassa. Isoäidin peruja?
Blogin uusi nimi voisi olla ketjureaktio. Kun Hoina kyttää lelua, Chhaina kyttää Hoinaa. Aina.

...on määrätietoinen. Heti alussa se vei Hoinalta lelut vanhemman jäädessä ihmettelemään.
Tämä on laimentunut hieman suhteellisesti, sillä nykyään Hoina osaa kyllä olla aivan yhtä törkeä Chhaille.

...tietää, mitä ei saa tehdä, ja tekee silti. Sitten se juoksee karkuun äärimmäisen huvittuneena.
Tästä ei ole tietoakaan! Nykyään Chhaina on kuin ajatus. Se ei tee mitään turhaa ja on aivan ♥

...nukkuu yönsä hiljaa ja pissimättä boksissaan. Yökuivaksi sekin oppi ensimmäisestä yöstä lähtien.
Hiljaa ja paikoillaan Chhaina kyllä nukkuu, mutta se on ensimmäinen pentumme, joka on jo viisikuisena nukkunut täysin vapaana muiden koirien kanssa. Sisäsiisteys toimii, eikä pentu vaeltele tai leiki muiden kanssa yöllä. Liputan yhä häkkiunikoulun puolesta - se vaan toimii kerta toisensa jälkeen!

...pidättää päivälläkin koko työpäivän ajan, mutta pissailee sitten senkin edestä ilta-aikaan. :D
Meillä on oltu täysin sisäsiistejä jo kuukauden päivät!

...voi kakata vain paikkaan, jossa piikkioksat raastavat pentua joka puolelta. Se on puskajussi.
Tässä Chhaina on luojan kiitos tullut hieman vastaan. En kestäisi piikkipensaiden keskelle riuhtomista enää isommalta koiralta. :D

...rutisee unisena. Chhain yksi ensimmäisiä kutsumanimiä olikin Pentu Unirutina.
Ihan hiljaa se on nykyään. Sääli, sillä rakastin unirutinaa!

...kiljuu suihkussa kuin teurastettava sika. Lyön vaikka vetoa, että meidän suihkusessiomme ymmärretään jonakin päivänä naapurissa väärin ja minua odottaa syyte eläinrääkkäyksestä.
Tämä kuulostaa niin hassulta nykyään, sillä Chhaina on kyllä ollut kyllä aivan hiiren hiljaa suihkussakin jo useamman kuukauden. Onneksi!

...on koko ajan kuin pienessä hiprakassa. Kaikki on ihmeellistä ja tuijotettavaa, pysähtymisen arvoista.
Kyllä Chhaina on pentuajoista nopeutunut mutta pyöriä, ihmisiä ja muita koiria se vielä pysähtyy katselemaan. Se ei paimenna tai kyttää; se vain ihmettelee.

...hakee paremmin kontaktia muihin koiriin kuin ihmisiin, vaikkei kummankaan suhteen ole ongelmia.
Kyllä tämä pätee vieläkin. Chhaina on ihmisiä kohtaan avoin mutta kuitenkin pidättyväinen. Se ei ryntää tervehtimään vieraita mutta ei heitä pelkää tai aristelekaan.

...on rauhallisin pentumme tähän asti ja päässyt siksi erityisesti äidin suosioon.
Chhaina on saanut pitää paikkansa "talon parhaana koirana". En ole vielä tavannut ihmistä, joka ei olisi Chhainaan ihastunut, ja perheeni ikävöi pentua ihan tosissaan nyt, kun asumme Turussa.

...rakastaa läheisyyttä ja on äärettömän helppo saada nukahtamaan syliin rapsuteltavaksi!
Kuten kynnenleikkuukohdasta voi päätellä, tämä vain vahvistuu vahvistumistaan. Jos Chhaina saisi päättää, se olisi koko ajan jonkun sylissä tai kainalossa tai kyljessä tai päällä...ja usein onkin! :D

...leikkii Hoinan kanssa nätisti, mutta siskon kanssa puolestaan rähinöi, eli dominanssiakin löytyy...
Sisarusten kanssa Chhainaa ei viimeksi juurikaan kiinnostanut leikkiä mutta kyllä se dominanssiaan näyttää heti, kun ruokaa on muutaman metrin säteellä. Fina-ressun kohdalla on jo saatu huomata, että ikä ei välttämättä tuo kunnioitusta. Hoinan valtijuutta pentu ei ole vielä koetellut, mutta Fina alkaa jo jäädä alakynteen. Tässäkin on siis jännä ketju: Chhaina kunnioittaa Hoinaa muttei Finaa, kun taas Hoina kyllä arvostaa Finaa.

...on sytyteltävä koira. Leluilla palkkaantumista saa opetella ja leikkiin innostaa ja rohkaista.
Koko pentuaika on kulunut leikkimisen opettelussa, ja nykyään lapsi leikkiikin jo hienosti! Chhaina ei sekoa leluista kuten Hoina, mutta kyllä se nykyään lähtee lelun kuin lelun perään eikä luovuta vetoleikeissäkään ihan heti. Harjoittelua jatketaan tietysti vielä...




Loppuun lisään vielä, että Chhaina on yhä maailman helpoin koira, ja se soveltuisi täysin kenen tahansa - ja helpostikin myös ensimmäiseksi - koiraksi. Toisaalta mitä enemmän opin tuntemaan Chhainaa, sitä paremmin ymmärrän, kuinka vaikea koira Hoina loppujen lopuksi on, vaikka en ole sitä ikinä vaikeana pitänyt. Chhainan kanssa törmään nimittäin usein tilanteisiin, joissa odotan sen reagoivan ärsykkeeseen X ja yllätyn, kun likka löntystelee muina pentuina ohi. Nämä tilanteet ovat paljastaneet, miten moneen asiaan olen tottunut varautumaan Hoinan kanssa. Siinä missä Hoina ahdistuu ja suorastaan panikoituu valomainoksista, liikennevaloista ja keskustan vilinästä ja on vaan jotenkin todella terävä ja nopeatempoinen, Chhainan kanssa edellä mainittuihin asioihin ei ole tarvinnut edes totutella. Chhai-Chhai on siis äärimmäisen rento ja avoin kaikille ulkomaailman asioille.

Viikonloppuna saimme vielä ensimmäisen vilauksen pennun reaktiosta, kun tupa täyttyi riehuvista ja äänekkäistä, alle 10-vuotiaista lapsista: Chhaina kävi varovasti haistelemassa vieraita eteisestä mutta illan aikana haki vain hiljaista ja rauhallista silittelyä ja alkoi lopulta etsiä rauhaa melskeen keskeltä. Hoina puolestaan oli kuin Linnanmäellä, kun sillä oli kokonaiset neljä palvelijaa heittelemässä leluja. :D Paimenet olivat siis täysin omia itsejään, kun taas Fina yllätti meidät totaalisesti. Lasten lähestyminen sai sen murisemaan ja myöhemmin, kun yksi lapsista tuli nätisti silittämään Finaa valvonnassani, Fina vain pullisteli silmiään ja näytti varoitusmerkkejä. Niinpä vein likan hyvissä ajoin yläkertaan ovien taakse, jotta se sai olla rauhassa. Ja kun tarkemmin mietin, niin eihän Fina ole koskaan uskaltanut mennä lasten lähelle lenkeilläkään, jos joku on sitä halunnut silittää.


Aihe pääsi nyt valitettavasti karkaamaan muihinkin koiriin, mutta ehkä se tärkein tuli esille. En ole katunut Chhainaakaan sekuntiakaan vaan päinvastoin kiitellyt kohtaloa siitä, että se toi minulle maailman ihanimman ja omimman pennun - juuri niin kuin ennustajaeukko lupasi.




Kaikki merkinnän kuvat © Katri Pietilä

tiistai 19. elokuuta 2014

Sä olet kaunistunut niin...


Kaikki kuvat © Katri Pietilä


Kävimme viikonloppuna taas pitkästä aikaa Miikku-kasvattajan luona. Pari yötä tuli nukuttua makeasti, kun käytiin aina iltasella pellolla valokuvailemassa, päiväsaikaan remuttiin Chhainan sisarusten Kenon ja Jokrun sekä Miikun omien koirien kanssa ja välillä natusteltiin asiaankuuluvia ähkyherkkuja yleisurheilun EM-kisaruudun ääressä. Lisäksi Miikku hieroi taas Hoinan, mistä minä olen jälleen ikihyviksi kiitollinen! :)




Chhaina täyttää viikon päästä jo puoli vuotta, ja se kaunistuu päivä päivältä. Olemme alkaneet vähitellen temppuilla enemmän ruokinnan yhteydessä, ja paraikaa etsiskelen lähikunnista sopivaa, pienempää monitoimiseuraa, jossa pääsisimme jo kursseille - ATT:llä kun ikäraja ryhmiin on ehdoton yksi vuosi. Koska minulla on hallille kuitenkin avain, aiomme varmasti ottaa Chhainankin kanssa hyppytekniikkaa jo nyt syksyn mittaan, koska sain Hoinan koulutuksen yhteydessä Vappu Alatalolta pentutreeneihinkin ohjeita.


Muutimme tosiaan eilen Miikulta - ja samalla kesälomilta - palatessamme takaisin Turkuun, koska ensimmäiset yliopistojutut alkavat jo huomenaamulla. Hoina oli aluksi lenkeillä hieman stressaantunut kaupunkiin paluusta, mutta koska koirilla on melkoisen toiminnantäyteiset puolitoista viikkoa takanaan, ne saavatkin nyt viettää aluksi muutaman lepopäivän. Suurkiitos vielä Miikulle: ansaitset täydet pisteet täysihoidosta, kuvista ja Hoinan käsittelystä! ♥

perjantai 8. elokuuta 2014

Tilinteon aika

Jestas, että kesä on mennyt nopeasti! Reilun kolmen kuukauden työrupeama Peten Koiratarvikkeella on taas ohi, ja nyt meillä on miehen ja lauman kanssa viikon mökkiloma. Edellisen merkinnän jälkeen ei ole tapahtunut mitään muuta huomionarvoista kuin että pikku-Chhai kävi voittamassa Kotkan match show'ssa 23.7. ensin pienet pennut ja sijoittumassa sitten vielä best in show -kehässäkin kolmanneksi kokonaisuudessaan vajaan sadan koiran joukossa. :) Likka oletettavasti hurmasi tuomarit lähinnä käyttäytymällä kehässä luonnostaan kuin vanha kehäkettu, sillä mikään näyttelypuudelihan ei tuokaan lapsi ole. Chhainan esiintymistaidot olivat kyllä huima yllätys itsellenikin, sillä kyseinen tapahtuma oli meille ensimmäinen laatuaan, emmekä olleet koskaan edes harjoitelleet seiso-käskyä saati mitään ympyräjuoksua. :D Luulen, että Turussakin käymme loppukesästä vielä muutamassa match show'ssa ihan vain siksi, että lapsen kanssa kaikki sujuu niin mukavasti ja mutkattomasti.




Kirjoitin jo vajaa kuukausi sitten, että minun täytyy keksiä Hoinan agilityyn uusi toimintasuunnitelma, mutta olen tähän mennessä edennyt vähän pidemmälle ajatusteni suhteen. Facebookissa kiertänyt artikkeli koiran stressistä sekä juttelu Miikun kanssa vain tukivat uutta, ensin kovin varovaista ajatusta siitä, että agility ei ehkä olisikaan paras mahdollinen laji Hoinalle. Jo ollessaan aivan aloittelija Hoina paloi agilitylle, ja laji ikään kuin huumasi sen. Nyt etenkin Agirodun ja muutaman alkukesästä käydyn kilpailun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että koiran vire menee yli. Ennen se pysyi hallittavana, mutta ei enää. Nykyään Hoinasta lähtee hallittavuus paitsi ennen rataa myös radalla, se jopa tikkaa käteen, ja jo lähdössä sen jokainen lihas on niin kireänä jännityksestä, että tuntuu kuin ne voisivat poksahtaa minä hetkenä hyvänsä. Sen suu louskuttaa ääneti valkoista vaahtoa ja silmät seisovat päässä. Lähtökäskystä seuraa useimmiten täysi kaaos. Silloin kun ei seuraa, teemme upean radan. Niitä on tähänastisista kahdestatoista startista ollut kaksi. Positiivisenkin stressitilan palkitsemisesta ja ylläpitämisestä saan Hoinalle takuulla lisää maanisuutta ja ylivireisyyttä arkeenkin.

En ole aikeissa lopettaa agilityä, mutta ajatuksen kypsyttelyn jälkeen peruin syksyn ryhmäpaikkamme ATT:llä, ja syksyllä käymme itsenäisesti harjoittelemassa vain malttia. Vuodenvaihteessa vertaan sitten, onko mitään muutosta havaittavissa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun korvissa radikaalilta päätökseltä, oikeastaan se oli minulle ihmeen helppo - ottaen huomioon, että rakastan agilityä niin paljon, että toivon voivani tehdä sitä jonakin päivänä työkseni. Mutta kun mietin, haluanko ajaa koirani äärirajoille fyysisesti ja henkisesti - olkoonkin, että se rakastaa agilityä - ja nähdä sen sekopäisenä, vai tehdä sen kanssa asioita, joissa se on oma rauhallinen tai höpsö itsensä, ei ole mitään mietittävää. Viime päivinä Hoina on vedellyt mökillä vartin pätkiä ihan vain nautiskelu-uintia itsekseen, olen piilotellut sille ruokaa pihalle, pelannut sen kanssa jalkapalloa ja vain puuhastellut asioita kotona niin, että koira on niissä mukana. Annan sen siis olla oma itsensä enkä vaadi siltä mitään erityisosaamista, en korjaa enkä pyydä tekemään paremmin. Kumma kyllä, tunnen olevani huomattavasti parempi omistaja. Olen vakuuttunut siitä, että olen tehnyt hyvän päätöksen, ja ihmiset, joiden kanssa olen asiasta jutellut ja jotka tuntevat Hoinan, ovat ilokseni olleet samaa mieltä.




Tiedän, että olen itse vahvistanut Hoinan sekopäisyyttä alusta asti, mutta tilanne ei ole aina ollut tällainen. Vajaat kaksi vuotta näytti siltä, etteivät tekemisen laatu tai koira itse kärsi hullaantumisesta, joten en ole osannut katsoa tilannetta nykyisestä näkökulmasta aiemmin. Lisäksi vaikka olen innostanut Chhainaa agilityssä tismalleen samalla lailla kuin Hoinaa pentuna, en näe Chhaissa merkkejäkään edes varsinaisesta syttymisestä lajiin. Se tekee putkea, koska osaa sen, mutta pihanurmikolle pissaaminen on luultavasti sen mielestä yhtä kiintoisaa. :D Pelkkä hetsaaminen ei siis voi olla Hoinan maanisuuden taustalla.

Olen aina sanonut, että Hoinassa on jo luovutusiästä ollut näkyvissä hulluus, käskyistä tai ylipäätään yhdessä tekemisestä stressaantuminen ja hullaantuminen. Se on siis sellainen syntyjään, ja nyt lähestyn sitä harrastuskoirana - en tavoitteiden vaan - uudesta, avoimesta näkökulmasta. Tämä taukoilu on ollut rennointa ja hauskinta aikaa Hoinan kanssa ikinä, sillä sehän ei ole mikään hullu arjessa. Se on oikeastaan kotona täysin ylivireisen koiran vastakohta: säyseä lammas, jonka kaulaa Chhaina saa luvan kanssa purra minkä ehtii, joka osaa myös vain nauttia, leikkiä selällään yksikseen kuin pikkupentu ja jonka kroppa on rento ja reteä.


No, ehkä voin lopuksi pehmentää laskeutumista loppua kohden kertomalla, että minulla ja Hoinalla on huomenna ja sunnuntaina luvassa yhteensä 16-tuntinen Vappu Alatalon hyppytekniikkakurssi, joten agilityä emme tosiaan ole täysin hylkäämässä. :) Odotan kyseistä kurssia jo aivan innolla, sillä mitä hyppytekniikkaan tulee, minulla on aivan totaalisen tyhjä aukko koiratietoudessani. Onko muilla kokemuksia kyseisestä kurssista? Olisi mukavaa kuulla, mitä on luvassa!

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Samaa vanhaa, mutta jotain uuttakin

Kesä on mennä hujahtanut ohi niin, ettei sitä ole oikein ehtinyt edes tajuta. Töitä on jäljellä enää alle neljä viikkoa, ja sitten on viikko lomaa ennen kuin yliopiston johdantokurssit taas alkavat. Minunhan ei luonnollisestikaan tarvitse osallistua kaikille infoluennoille, koska kävin kaikki samat tilaisuudet viime syksynä, mutta haluan tietysti päästä sisään uuteen aineeseen ja uuteen opiskelijaporukkaan, joten tuutorointiin aion osallistua. Kaikki tämä juontaa siis juurensa tähän:




Hain kevään yhteishaussa uudelleen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan vaihtaakseni pääaineeni pohjoismaisista kielistä uskontotieteeseen. Sisäinen pääaineen vaihto olisi tietysti ollut mahdollista, mutta halusin aloittaa aivan alusta niin, että viime vuoden opiskelut eivät vie tutkinnossani turhaa tilaa tai opintoajastani vuotta, koska ruotsi ja uskontotiede eivät kuitenkaan kovin helposti järkeväksi kokonaisuudeksikaan yhdisty. Pääsin kuin pääsinkin sisään, vaikka kattavien pääsykoevastausten jälkeen minusta tuntuikin, ettei taustamateriaalia voinut juurikaan hyödyntää tehtävissä. Ilmeisesti olin kuitenkin tiennyt jotain, sillä sain kokeesta 44/50 pistettä, ja mikäli kuuluin niihin, jotka valittiin sekä kokeen että taustapisteiden perusteella, laskeskelin, että pisteeni olisivat olleet jopa 90/100. Ihan itsevarmoilla fiiliksillä voi siis aloittaa uudet opinnot! :)

Tänä vuonna uskonto- ja kansatieteeseen sekä folkloristiikkaan oli yhteinen haku ja aineet ovat alussa yhtä ja samaa, joten kaupan päälle sain pari muutakin ainetta. Se on kiva juttu, sillä ne kaikki ovat olleet mielenkiintoisia erillisinäkin. Ymmärtääkseni ensimmäisenä vuonna näistä kolmesta valitaan sitten varsinainen pääaine, mutta en todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, jos kaikki haluavat pääaineekseen saman - kaikkiin aineisiin kun on kuitenkin tietty kiintiö. Sivuaineeksi otan ainakin näillä näkymin psykologian. Tähtäimessäni on mahdollisuus opettaa uskontoa ja psykologiaa, mutta pidän silmäni auki muillekin vaihtoehdoille. Toinen vaihtoehto olisi ainakin rakentaa erilaisilla kulttuuriaineilla laajempi, asiantuntijuutta syventävä yhdistelmä, mutta tiedä häntä. Ihanaa, kun on vaihtoehtoja! :)



Koirarintamalla olemme olleet melko rauhallisia. Tokossa käymme nyt kummankin BC:n kanssa viikoittain, mutta Hoinan varsinainen agilityryhmä on jo lopettanut tältä kesältä, ja nyt otan likkaa mukaan vain omiin tekniikkatreeneihini. Kieltämättä Hoinan kanssa oma pääni kaipaisi taukoa ja uutta toimintasuunnitelmaa, sillä mitä taitavammaksi Hoina tulee, sitä enemmän sillä keittää yli. Kepit ovat menneet pelkäksi pelleilyksi, koiran suu vaahtoaa kuin viimeistä päivää ja Agirodussa likka jopa näykkäsi minua radalla. Tavoitteena meillä on vieläkin harrastaa vain kivaa agilityä, ja päivä päivältä uskon enemmän puolittain vitsillä heittämääni lausahdukseen, että Chhaina nousee vielä agilityssä mennen tullen kakkosiin ennen Hoinaa. En todellakaan ole turhautunut, pettynyt tai yllättynyt - kaikkea muuta. Minun täytyy vain suunnitella järjellä, miten alan purkaa tuota Hoinaan ladattua pommia.



Kuva © Martta Ala-Krekola


Bordercolliekaksikkoni on varsin hauska. Toinen on tosiaan liekeissä niin, että ohjaajakin polttaa näppinsä, kun taas Chhainaa ei saa kentällä riemastumaan mistään. Se tekee tasaisen varmalla tyylillä niin tokoa kuin agilityn alkeita - hiljaa, rauhassa ja oikein. Jos juoksen kentällä riemukiljuen ja taputtaen karkuun, pentu tulee jolkotellen perässä. Tulee todella mielenkiintoista nähdä, miten nämä kaksi vielä kouluttavat minua. Ne ovat täydelliset ääripäät harrastuskoirina. Kotona Hoina on hassu, lapsellisen luottavainen ja uskollinen; Chhaina taas on rauhallinen, kissamaisen itsenäinen ja salaa veitsenterävän fiksu ja viilaa Hoinaa linssiin ihan huolella. :D

Välillä mietin, miten minulle on siunaantunut kaksi maailman ihaninta bordercollieta, jotka ovat kaikessa epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne eivät ole koneita, ja niiden jokainen luonteenpiirre pitää minut tietoisena siitä. Rakastan juuri sitä. Kun luen pentutreeniblogeja tai näen ystävien ja tuttujen mielettömiä saavutuksia Facebookissa, minussa kulkee vieläkin sekunnin sadasosan verran turhautuminen omaan saamattomuuteni aina kulloisellakin hetkellä, mutta tunne häipyy samantien, kun katsahdan lattialla nahistelevia koiriani ja päätän mieluummin pakata rekut autoon ja ajaa niiden kanssa mökille heittelemään frisbeetä järveen. Koiramaailmassa joku treenaa aina enemmän kuin minä, enkä minä edes halua olla se, joka treenaa eniten tai tehokkaimmin. On ihanaa taistella valitsemani rodun tuomaa - ehkä kuviteltuakin - tulospainetta vastaan ja todeta täysin rehellisenä, että minun koirani ovat täydellisimmillään silloin, kun ne eivät ole käskyn alla. :)