lauantai 2. toukokuuta 2015

Iloja ja suruja

Loma! Meillä alkoi nyt vapusta viikon yhteinen ja minulla henkilökohtaisesti kahden viikon loma ennen kesätöiden alkua. Vapun vietimme yhdessä kaverini Miran kanssa Turussa - aattona kotona herkutellen ja Cluedoa pelaten ja vapunpäivänä Vartiovuorella piknikistä hyvässä säässä nauttien. Eilen ajoimme sitten jo Loviisaan parin yön välietapille ennen huomisia Hoinan agilitykilpailuja ja viikon mökkilomaa. Suunnitelmissamme on tehdä parin yön telttavaellus koirien kanssa, joten varautukaa ensi viikolla huimaan seikkailukertomukseen, mikäli sää ei pilaa suunnitelmiamme. :) Lisäksi on pakko päivittää Hoinan lenkkikuulumisiakin: viimeiset kolme viikkoa ovat menneet loistavasti, ja olemme voineet tehdä pitkiäkin lenkkejä vilkkaidenkin teiden varsilla ja kolisevalla teollisuusalueella!




Sitten hieman huonompiin uutisiin, joiden takia koko vapun juhliminen olisi varmasti jäänyt väliin, ellei sen ohjelmaa olisi etukäteen ollut suunniteltu. Viikko sitten ollessani Vääksyssä kasvattajan peruskurssilla, sain Herra B:ltä surullisen tiedon, joka on takuulla saavuttanut jokaisen meistä kuluneen viikon aikana. Nepalin maanjäristys ja sen jokapäiväiset jälkijäristykset ovat laittaneet suuren osan kaikesta infrastruktuurista maantasalle, ja valitettavasti myös ihmisuhrien määrä on ollut järkyttävän suuri. Nekään, joiden koti on vielä pystyssä, eivät uskalla mennä koteihinsa vaan nukkuvat teltoissa aukeilla paikoilla, sillä jälkijäristykset eivät ota loppuakseen.

Luojan kiitos Herra B:n perhe ja koti on kunnossa, vaikka järistyksen keskus olikin hänen kotimaakunnassaan. Kulunut viikko on kuitenkin ollut todella raskas, kun joka kerta puhelimen soidessa sitä pelkää pahinta. Tilanne hyväonnisillakin on maassa todella huono ja epävarma. Jos siis karkkipäivä tuntuu turhalta näiden uutisten jälkeen, voit auttaa ihan jo pelkästään lahjoittamalla karkkirahasi yhdeltä viikolta Nepalin maanjäristyksen uhreille, selvinneiden sekä fyysiseen että henkiseen hoitoon sekä tulevaisuudessa jälleenrakennukseen. Vaikka näihin kamaliin uutisaiheisiin turtuu hyvin nopeasti, hätä siellä ei häviä minnekään - esimerkiksi edellinen suuri jälkijäristys on ollut tänään. Tässä on yksi mahdollinen tapa lahjoittaa suoraan valikoidusti Nepaliin. On ollut hienoa nähdä, miten aktiivisesti nepalilaiset täällä Suomessa ovat tukeneet toisiaan ja rynnänneet vapaaehtoisiksi kaatosateeseen rahalippaiden kanssa. Joka kerran lippaaseen rahaa laittaessani olisin halunnut halata kerääjää, enkä ole voinut olla synkistelemättä: entä jos juuri hän on menettänyt kotinsa, rakkaansa tai perheensä tai pahimmassa tapauksessa kaikki kolme kerralla?






Lopuksi vielä taas hieman positiivisempi ilmoitusasia: Hapsutassu.com on valittu mukaan Suomen ensimmäiseen blogiportaaliin, Hurttahuoneeseen! Portaali on vasta aloittelemassa toimintaansa, joten lisätietoa tästä yhteistyöstä tullee myöhemmin. Nyt me painumme lomailemaan!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Hyvä viikko

 

Kuva © Katri Pietilä


Hoinalla on ollut hyvä viikko. Olemme voineet tehdä useampanakin päivänä jopa huikean kolmen kilometrin lenkin ilman, että Hoi olisi säikähtänyt matkan varrella - mutta mikä parempaa, ei vain niin, vaan myös niin, että se on kävellyt löysin hihnoin, haistellut ja oikeasti nauttinut lenkistä! Matkalla olemme törmänneet kiljuvaan laumaan päiväkotilaisiakin, eikä sitten taas sellainen ole Hoinaa haitannut yhtään. Koska koko mennyt viikko on ollut niin mukava, olen jo alkanut toivoa, että kaikki ne alun pelot tai yleinen epäluuloisuus olisivat vain johtuneet paikan uutuudesta eli Hoinan luonteenomaisesta reaktiivisuudesta ynnättynä tavallista korkeampaan stressiin. Tämä viikko vaan on ollut pitkästä aikaa niin miellyttävä ja itsellekin lenkeillä nautinnollinen, että teen kaikkeni, jotta tämä kehitys jatkuisi! Pitkiähän eivät nuokaan lenkit ole, mutta tuon matkan pystymme vielä pujottelemaan puistoissa, kuntopoluilla ja pikkuteillä. Jos ensi viikkokin jatkuu yhtä hienosti, voisimme koittaa jatkaa kuntopolkuja pidemmällekin. Joka tapauksessa on ollut ihanaa, kun ei ole välttämättä tarvinnut sanoa koirille juuri sanaakaan, vaan on voinut kiireettä antaa niiden haistella ja kuunnella itse linnunlaulua. :)

Chhaina taas aloitti puolitoista viikkoa sitten juoksunsa. En muista, mainitsinko asiasta täällä jo pari kuukautta sitten, mutta jos mainitsin, ne olivat vain jotkin haamujuoksut tai kenties Hoinan alkavia piskoja. Niinpä pikkulikka on nyt ollut treeneistä sivussa, kun taas Hoinan kanssa ollaan käyty agissa ihan kahdestaan. Ihanaa luksusta välillä! :) Lisäksi tänään tulimme Hoinan kanssa Loviisaan viikonloppuvisiitille. Chhainan jätin suosiolla Turkuun, ettei Nelsonia tarvitse stressata juoksuisella nartulla, sillä ainakin Finan juoksuihin se on reagoinut selvästi leikattunakin. Hoinalla onkin luvassa melkeinpä harrastusleiriä vastaava viikonloppu, sillä tarkoitus on tokoilla, käydä agilitaamassa ja hömppähakuilemassa sekä heitellä vielä frisbeetä, jos tuuliolot sen sallivat.



Kuva © B. Ghimire


Itse pääsin eilen yliopiston KV-siiven peesissä vierailemaan Turun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, mikä oli vähän kuin lapsi olisi päässyt karkkikauppaan, vaikka sanonta tilanteeseen nähden on hieman epäkorrekti. Karkkikauppa tuo paikka oli nimenomaan vain omasta näkökulmastani, koska pääsin kuulemaan hurjan paljon juuri sellaisesta työstä, joka itseäni tulevaisuudessa kiinnostaa, ja kyselemään vielä pääni tyhjäksi. Tunne oman alan löytämisestä on mieletön! Toisaalta kokemus ei tietysti todellakaan ollut vain innostava vaan myös silmiä avaava ja pysäyttävä. Kun kuulin, kauanko ihmiset saattavat pahimmillaan olla jo pelkässä päätöksenodotusprosessissakin, mietin monta kertaa, miten paljon siinä menee elämää hukkaan, miten pelottavaa kaikki voi tällaisen tulijan näkökulmasta olla ja mitä kaikkea muuta voisi tehdä, jos asiat olisivat toisin eikä tarvitsisi olla järjestelmän heittopussina. No tietysti kaikki on suhteellista; heittopussiuskin voi olla - ja ideahan tietysti on, että se olisi silti - pelastus.

Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni hakeutumassa suoranaisesti mihinkään auttamistyöhön, kuten hoitoalalle, mutta tällaisten inhimillisten, laajojen elämäntarinoiden suhteen haluaisin kovasti saada edes yhden tarinan hieman onnellisemmaksi. Haluan, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Toki samanlaista auttamistyötä on paljon muunkinlaista, mutta jo sivusta huomattavasti prosessillisesti ja henkisesti kevyempää työ- ja opiskeluperäistäkin maahanmuuttoa seuranneena tämä on aika luonnollinen valinta. Eli elämälläni on vihdoin suunta ja niin edelleen. :D Nyt kaikenlaista intoa puhkuen voinen painua pehkuihin, jotta pääsen aamulla ihmisten ajoissa usuttamaan ukkoja katoamaan metsään, jotta Hoinalla olisi hauskaa! Lennokasta viikonloppua!

torstai 9. huhtikuuta 2015

Sisäinen kauneus on ulkoista tärkeämpää

...niin myös tässä tapauksessa! Saapa nähdä, mitä kaikkea tämän neidin varalle vielä keksitään! ;)



tiistai 24. maaliskuuta 2015

Oma koti kullan kallis



Olemme pian asuneet kuukauden uudessa kodissamme, ja tästä on kyllä tullut niin koti kuin vain olla voi. Ei ehkä yllätä, että sisustusintoni on taas päässyt valloilleen... Onneksi sentään ei tännekään ole tarvinnut hankkia juuri mitään uutta - pari valaisinta, matto ja kenkäteline. Tilan määrä on aivan luksusta edelliseen verrattuna, ja koska ikkunoita on kahteen päinvastaiseen ilmansuuntaan, täällä on todella valoisaa. Olemmekin jo nyt harmitelleet, että tästä on joskus opiskelujen jälkeen lähdettävä pois, sillä muuten emme varmaan muuttaisi tästä seuraavaan kymmeneen vuoteen ainakaan! Lisäksi asuinalue on ihana: lapsiperheitä ja koiranomistajia naapureina, yölenkeillä ei tule ketään vastaan ja vieressä ovat niin kuntopolut metsässä kuin isot pellotkin!




Koska meillä on yhdistetyt sisarussyntymäpäivät ja tupaantulijaiset sekä sukulaisille että minun ja Herra B:n kavereille jo huhtikuussa täällä Turussa, on ollut hirveä hinku saada paikat siihen mennessä kuntoon. Makuuhuone tosin on vieläkin täynnä laatikoita ja likaisten ikkunoiden näkeminen suorassa auringonvalossa alkaa melkein itkettää, mutta onneksi vielä on monta viikkoa aikaa. Sitä ennen ehdin kestitä vielä monet vieraat ja leipoa tarjottavaa pakkaseen. Nyt voi ihan erilailla tulla yövieraitakin, kun on enemmän tilaa ja yksi lisävuode vuodesohvan lisäksi. Maltan tuskin odottaa, että saan kaikkia ihania ystäviä tänne Turkuun!



maanantai 23. maaliskuuta 2015

Epävirallisesti terve


"Vaikka mää olenki tämmöne reilu kokone tapaus ni emmää pal paina!"


Chhaina kävi perjantaina neljän sisaruksensa kera Tampereella luustokuvissa. Koko sakki sai hienot tulokset ja terveet kuvat, joista Chhainan omat olivat eläinlääkärin mukaan vieläpä kaikista parhaat! Kuvautin lonkat, kyynäret, olat ja selästä LTV- ja VA-lausuntoihin vaadittavat kohdat. Kennelliittoon kaikki lähti priimana, eli A/A, 0/0 jne., ja jos nyt eläinlääkärin ylistykseen Chhainan luuston kelpaamisesta terveen koiran malliesimerkiksi on yhtään luottaminen, samoja tuloksia odotellaan takaisinkin päin. :)




Koko loppupäivä menikin sitten lapsosella aivan hiprakassa. Kotona vielä 8h nukutuksesta heräämisestä Chhaina seisoi aivan vinossa mutta muisti kyllä tapansa mukaan olla vinossakin kerjäämässä nappulaa kippoon ruoka-aikaan! Se on kyllä niin ihana tapaus, että ei paremmasta väliä! Odotin jo, että joku vika siinä on oltava, edes luustossa, mutta tyyppi sen kun täydellistyy entisestään. Nytpä siis, kun luustokin on terveeksi todettu, voimme hyvin mielin lähteä illalla ensimmäisiin agilityn möllikisoihimme. :)



Molemmat peltokuvat © B. Ghimire

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kettu Repolainen pilven reunalla...



...hännällään huiski menemään! Eilen pikkusiskoni soitti ja keskeytti minun ja Herra B:n ravintolaillallisen (Masalassa, missäpä muualla!) huohottaen ja huutaen: "Missä sä oot? Siis taivaalla on ihan sairaan isot revontulet, koko automatka Porvoosta ja näkyy kotipihaltakin!" Onneksi meillä oli enää mangolassi litkimättä, ja se vedettiinkin sitten sellaista vauhtia, ettemme siinä paljon ehtineet mausta nautiskella!




Jo kaupungin keskustassa näki - kun osasi katsoa - että taivas oli tavallista vaaleampi, ja naapuripelloilla kävimme toteamassa taivaankannen keskipisteessä sykkivän koronan. Tuntia myöhemmin pääsimme vihdoin heittäytymään selinmakuulle Ruskon pelloille huovan päälle ja aloittamaan hurjan kuvaussession.




No, kuten tuosta alla olevasta kuvasta näkyy, saapumishetkellä koitti pettymys, kun taivaalla näkyi enää himmeästi vihreää. Odotus kuitenkin palkittiin uudella roihulla, ja samaan paikkaan löysi sen parin tunnin aikana muutama muukin. Herra B:lle näin selvät revontulet olivat ensimmäiset ikinä, ja olipahan mahtavaa kokea juuri yhdessä se hetki - ja mahtavaa, että ensimmäinen kerta sattui vielä olemaan poikkeuksellisen upea näytös! Omat kuvani on otettu taas tavan tapaan ilman jalustaa - milloin kamera maahan, vilttimytyn tai kenkien päälle tuettuna - mutta Herra B:n vielä kamerassa odottavat, jalustalla otetut kuvat lienevät aika huikeita!



perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kun ei enää kestä katsoa

Olen viime aikoina pyöritellyt Hoinaa ja sen pelkoja kovasti mielessäni, siis jo kuukausia. Yhden surullisen malliesimerkkilenkin jälkeen asia on palannut pintaan taas niin paljon, että olen pohtinut sitä silloinkin, kun ajatusten olisi kuulunut olla tenttikirjoissa. Siksi luvassa on nyt paremmin muotoiltu, pitkä kooste ajatuksistani, joita olen tällä viikolla kirjoittanut tai sanonut ääneen useammallekin ihmiselle. On mykistävää, että tähän asti meitä hyvin neuvoneiltakin on neuvot loppu.




Teimme siis pidemmän lenkin viime sunnuntaina, jolloin Hoina pelkäsi montaa kohdetta (yksi oli auditiivinen, kaksi visuaalista pelonaiheuttajaa) lenkin aikana ja lenkki oli sille painajainen, vaikka tarkoitus oli tarjota koirille ihanan rento sunnuntaikävely sumusateessa ilman kelloa tai kännyköitä. Chhainan kohdalla tämä tietysti toteutuikin, sillä se veteli tapansa mukaan koko ajan vieressä aivan rennosti.

Monet Hoinan reaktiot tulevat nykyään ihan odottamatta, koska pelonkohteita tulee uusia, ja mitä pidempi lenkki on (=pidempikestoinen stressi), sitä raskaampi lenkki on Hoinalle. Koirasta näkee, että se haluaa vain kotiin, ja sen kävely, olemus ja kaikki muuttuukin totaalisesti, kun se tajuaa kulkevansa kotiinpäin. Tuntuu, että tilanne pahenee vain iän myötä, sillä vielä vuosikkaana pidin Hoinaa aivan normaalina ja hyväpäisenä koirana, jolla toki oli yksi selvä traumaattinen pentuajan kokemus, joka aiheutti rajattua pelkoa samankaltaisiin ärsykkeisiin. Sille harkittiin pentuja, joista minä olisin halunnut koiran itselleni, eikä ollut mitään tällaista sekoilua - paitsi se yksi ymmärrettävä trauma, josta olen täällä blogissakin joskus kirjoitellut. Sittemmin jalostussuunnitelmat on kuopattu - jo yli vuosi sitten - enkä nykyään voisi kuvitellakaan vieväni Hoinaa esimerkiksi luonnetestiin, sillä se saisi sydänkohtauksen tai ainakin 100 uutta pelonaihetta arkeensa. Läpi se ei pääsisi ainakaan, mutta hylätynkin tuloksen voisin hakea, jos tietäisin, ettei se riskeeraisi arkea niin paljon. Sääliksi käy koirapoloa.

Nykyään olen tietoisesti ollut tiukoissa paikoissa kuin en olisikaan, siis täysin neutraali, mutta siltikin pidemmän lenkin lopuksi koira näyttää siltä kuin sitä olisi nuijittu päähän koko lenkin ajan. Jossakin vaiheessa tällaista pelottavaa, pidempää lenkkiä Hoina menee tilaan, jota kutsun hevosmoodiksi: en tiedä, miksi niitä hevosten silmälappuja kutsutaan, mutta Hoina siis kulkee ikään kuin laput silmillä ja yrittää selvitä vain tuijottamalla eteensä ja painamalla suoraan eteenpäin pysähtelemättä. Jos Chhaina pysähtyy haistelemaan, Hoina kääntyy huolissaan hoputtamaan eikä tosiaan haistele paljonkaan lenkin aikana. Viime aikoina olen oikein rohkaissut sitä samoille hajuapajille Chhainan kanssa ja huolehtinut, etten vahingossakaan liikauta soraa kenkien alla ja säikäytä sillä koiraa. Se nimittäin säpsähtää pelkotilassaan siitäkin kesken haistelun ja lopettaa. Missään tällaisissa tilanteissa Chhaina ei edes huomaa mitään, joten on helppoa panna merkille, miten varuillaan Hoina on koko ajan. Ja mitä enemmän se on varuillaan, sitä useampiin kohteisiin pelot laajenevat. Liikennevalot ovat juuri yksi tällainen asia: ne ovat aina olleet läsnä samaan aikaan kuin alkuperäisetkin pelon kohteet, ja nyt ne riittävät yksinkin saamaan aikaan saman välttämisreaktion.

Ottaen huomioon, että Hoina on elänyt suuren osan nuoruudestaan Helsingin Munkkiniemessä, missä ratikat kulkevat vähän väliä ja ihmisiä ja koiria tulee joka puolelta, että se on mennyt busseilla ja käynyt Kampissa teppuilemassa jo nuorena ja että sen sosiaalistaminen ei ole mitenkään eronnut muiden koirieni pentuajoista - paitsi ehkä parempana ja monipuolisempana kuin muiden - kehityskaari on surullinen. Nykyisin voimme lenkkeillä pitkiä lenkkejä rennosti vain yöllä. Aina isojen teiden varsilla, liikennevaloissa, ihan missä vaan tilanteessa, jossa ärsykkeitä on paljon, koirasta näkee, että se kävelee kyllä mutta pakotetusti ja inhoaa joka sekuntia. Otin alkuviikosta aamulenkiltä videota, kun kävimme vain oman asuinalueemme ympäri reilun kilometrin lenkin. Videolla ei näy mitään vahvoja reaktioita, oikeastaan tuo oli melko normaali lenkkimme, mutta koira pälyilee häntä koipien välissä, inhoaa pysähtyä ja yrittää kerran lähteä kotiinpäin hieman isompaa, aivan normaalia autotietä lähestyessämme.





Tähän mennessä kaikki, joilta olen kysynyt asiasta, ovat neuvoneet olemaan itse kuin viilipytty ja vaatimaan koiraa itse selviytymään. Olen seissyt puoli tuntia kadunkulmassa Helsingissä, kun pieniä lumiauroja on tullut joka kulmasta, olen seissyt Turussa vaihtuvan valomainoksen alla ja toivonut, että koiran panta ja hihna eivät petä, olen kävellyt kaikkien pelottavien paikkojen ohi niin neutraalisti, namia kuin leluakin tarjoten, mutta koira pelkää kuolevansa, kunnes pääsee pois tilanteesta. Olen vaatinut koiraa selviytymään, sillä onhan se työkoira, täytyyhän sen selviytyä. Mutta millainen käsitys minulla on itsestäni koiranomistajana, kun katson muka neutraalina omaa rakasta, heikkoa koiraani, vihdoin luovutan ja koira huokaisee helpotuksesta eteisessä ja sammuu kuin saunalyhty koko loppupäiväksi? Olen kysynyt miljoona kertaa itseltäni, miksi Hoinan täytyy selviytyä. Onhan siihen selvä vastaus: jotta voimme elää ja lenkkeillä normaalisti. Mutta emmehän voi siltikään.

Viime aikoina olen alkanut kääntyä oman moraalini mukaiseen vaihtoehtoon, joka kääntää kelkan toisinpäin. Minulla on mielestäni omistajana mahdollisuus ja velvollisuus helpottaa koirani oloa silloin, kun se ei selviä yksin. Kun puolentoista vuoden siedätyshoito on vienyt meitä vain ojasta allikkoon ja lenkkien jälkeen minä tarvitsen yhä useammin tapahtumien jälkipuintia, olen vaistomaisestikin yrittänyt alkaa tehdä lenkeistä Hoinalle mukavia: rentoa vapaana oloa aina kuin mahdollista, lyhyitä lenkkejä, joilla kannustan haistelemaan niin kauan kuin huvittaa, pidempi lenkki yöaikaan ja lenkkireitit pienempiä sisäteitä pitkin. Omistajana omatunto kolkuttaa silti silloinkin, mutta vaakakupissa lyhyt mutta onnistunut ja rento ulkoilu voittaa mennen tullen väkisin pakotetut, pitkät ja pelottavat lenkit - olkoonkin, että olen silloin luovuttaja.

Lyhyemmät lenkit tai lenkit keskiyöllä tosiaan toimivat paremmin. Saan nykyisin todella hyvän mielen siitä, jos ja kun silloin Hoina malttaa haistella rauhassa loppuun keskeytyksittä. Silloin voin aidosti luottaa siihen, että se on rauhallisin mielin ja silloin koen myös itse onnistuneeni. Itselläni olisi halua pidempiinkin lenkkeihin ja Chhaina niihin pystyy, joten ajatus "eläkelenkkeilystä" vajaan kolmivuotiaan paimenkoiran kanssa ei ole kovin mukava. Toisaalta kaikki oikeustajuni huutaa minua tekemään niin, koska tunnen oloni surkeaksi, kun raahaan Hoinaa pidemmälle, vaikka se yrittää melkein joka risteyksessä kääntyä kotiin tai sivuteille ja oikeasti simahtaa heti kun päästään kotiin. "Koiran parhaaksi" ei ainakaan enää riitä perustelemaan pitkiä lenkkejä.

Chhainan tulon myötä olen toki pannut merkille, että kotonakin Hoina on aina ollut taipuvainen ylireaktiivisuuteen: se säikähtää normaalia koiraa kymmenen kertaa suuremmalla reaktiolla jotakin yllättävää kolausta tai sitä että siihen vahingossa osuu, kun se on rentona. Juuri tätä tarkoitan sillä, kun olen joskus joillekuille sanonut kaiken olevan Hoinalle aina ensisijaisesti suurin potentiaalinen uhka. Nyt kaikki tosiaan tietysti korostuu, kun toinen mäntti vaan nostaa päätään ja haukottelee siinä missä toinen on kavahtanut metrin jos toisenkin niin, että "lattiat ovat rullalla".


Kinkkisintä on tajuta se, että oma rakas koira on vähitellen omien silmien edessä kehittynyt siksi, mitä moni kuvaisi ongelmakoiraksi. On esimerkiksi vain kaksi paikkaa, jonne uskallan antaa Hoinan hoitoon, sillä hihnalenkkeilyn ohjeistus on niin vaikea, ja Hoinan hihnalenkitys vaatii tottumattomalta hyvää ennakointia ja tilannetajua, mitä en itsekään aina hallitse. Kun koira ei ole ääniherkkä, ei liikeherkkä, eikä alustaherkkä mutta on kuitenkin mahdollisesti, tietyssä yhtälössä herkkä joillekin tai kaikille näistä, venäytän välillä itsekin käteni, kun sekunnissa rennosti kävelevä koira hyppää hihnan toiseen päähän ja kynsii asvalttia. Ja jos Hoina on ongelmakoira, voiko ongelmakoira olla harrastuskoira? Syksyllähän Hoinan reaktiivisuus oli lievempää, kun emme harrastaneet yhtään mitään, mutta en osaa tässä vaiheessa sanoa, kuinka paljon mikäkin johtuu nyt tässä vaiheessa treenaamisesta, muutosta tai mistään muustakaan. Voin vain todeta tilanteen ja sen, että se on huono.

Hoinassa on niin kovin paljon ristiriitoja. Se on niin tulinen ja menevä mutta niin heikko. Se on niin ihana mutta niin vaikea. Lisäksi koiranomistajana ja viiden itse koulutetun harrastuskoiran perusteella melko kokeneena kouluttajanakin oma kehitys koko ajan Hoinan selviytymisen vaatimisesta sen elämän helpottamisen suuntaan aiheuttaa myös ristiriitoja ajatuksissani. Olenko luovuttaja vai vain armollinen omistaja? Välillä toivon, että joku vain antaisi minulle luvan tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu, mutta tosiasiassa vain minä ja Herra B tiedämme, millaista arki Hoinan kanssa on, muutama muu ymmärtää sitä melko hyvin ja loput vain kertomani perusteella. Jos vain voisinkin sanoin kuvailla, kuinka surkeaa katsottavaa aikuinen Hoina on Chhainan rinnalla yrittäessään käyttää kaikki oljenkorret siinä missä toinen vain lunkisti lönköttelee menemään.


Palaveerasin kaikesta yllä mainitusta Miikun kanssa tällä viikolla, ja keskustelun ja parin säälittävän lenkinräpellyksen jälkeen kävin eilen spontaanisti silittämässä Hoinaa sen omalla patjalla. Se nousi ylös iloisen yllättyneenä, kapusi syliin istumaan, nuoli ja jäi siihen. Puristin sitä lujaa, halasin oikein kunnolla, ja lupasin sille, etten enää ikinä vaadi sitä selviytymään. Minähän olen olemassa juuri sitä varten.