perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kun ei enää kestä katsoa

Olen viime aikoina pyöritellyt Hoinaa ja sen pelkoja kovasti mielessäni, siis jo kuukausia. Yhden surullisen malliesimerkkilenkin jälkeen asia on palannut pintaan taas niin paljon, että olen pohtinut sitä silloinkin, kun ajatusten olisi kuulunut olla tenttikirjoissa. Siksi luvassa on nyt paremmin muotoiltu, pitkä kooste ajatuksistani, joita olen tällä viikolla kirjoittanut tai sanonut ääneen useammallekin ihmiselle. On mykistävää, että tähän asti meitä hyvin neuvoneiltakin on neuvot loppu.




Teimme siis pidemmän lenkin viime sunnuntaina, jolloin Hoina pelkäsi montaa kohdetta (yksi oli auditiivinen, kaksi visuaalista pelonaiheuttajaa) lenkin aikana ja lenkki oli sille painajainen, vaikka tarkoitus oli tarjota koirille ihanan rento sunnuntaikävely sumusateessa ilman kelloa tai kännyköitä. Chhainan kohdalla tämä tietysti toteutuikin, sillä se veteli tapansa mukaan koko ajan vieressä aivan rennosti.

Monet Hoinan reaktiot tulevat nykyään ihan odottamatta, koska pelonkohteita tulee uusia, ja mitä pidempi lenkki on (=pidempikestoinen stressi), sitä raskaampi lenkki on Hoinalle. Koirasta näkee, että se haluaa vain kotiin, ja sen kävely, olemus ja kaikki muuttuukin totaalisesti, kun se tajuaa kulkevansa kotiinpäin. Tuntuu, että tilanne pahenee vain iän myötä, sillä vielä vuosikkaana pidin Hoinaa aivan normaalina ja hyväpäisenä koirana, jolla toki oli yksi selvä traumaattinen pentuajan kokemus, joka aiheutti rajattua pelkoa samankaltaisiin ärsykkeisiin. Sille harkittiin pentuja, joista minä olisin halunnut koiran itselleni, eikä ollut mitään tällaista sekoilua - paitsi se yksi ymmärrettävä trauma, josta olen täällä blogissakin joskus kirjoitellut. Sittemmin jalostussuunnitelmat on kuopattu - jo yli vuosi sitten - enkä nykyään voisi kuvitellakaan vieväni Hoinaa esimerkiksi luonnetestiin, sillä se saisi sydänkohtauksen tai ainakin 100 uutta pelonaihetta arkeensa. Läpi se ei pääsisi ainakaan, mutta hylätynkin tuloksen voisin hakea, jos tietäisin, ettei se riskeeraisi arkea niin paljon. Sääliksi käy koirapoloa.

Nykyään olen tietoisesti ollut tiukoissa paikoissa kuin en olisikaan, siis täysin neutraali, mutta siltikin pidemmän lenkin lopuksi koira näyttää siltä kuin sitä olisi nuijittu päähän koko lenkin ajan. Jossakin vaiheessa tällaista pelottavaa, pidempää lenkkiä Hoina menee tilaan, jota kutsun hevosmoodiksi: en tiedä, miksi niitä hevosten silmälappuja kutsutaan, mutta Hoina siis kulkee ikään kuin laput silmillä ja yrittää selvitä vain tuijottamalla eteensä ja painamalla suoraan eteenpäin pysähtelemättä. Jos Chhaina pysähtyy haistelemaan, Hoina kääntyy huolissaan hoputtamaan eikä tosiaan haistele paljonkaan lenkin aikana. Viime aikoina olen oikein rohkaissut sitä samoille hajuapajille Chhainan kanssa ja huolehtinut, etten vahingossakaan liikauta soraa kenkien alla ja säikäytä sillä koiraa. Se nimittäin säpsähtää pelkotilassaan siitäkin kesken haistelun ja lopettaa. Missään tällaisissa tilanteissa Chhaina ei edes huomaa mitään, joten on helppoa panna merkille, miten varuillaan Hoina on koko ajan. Ja mitä enemmän se on varuillaan, sitä useampiin kohteisiin pelot laajenevat. Liikennevalot ovat juuri yksi tällainen asia: ne ovat aina olleet läsnä samaan aikaan kuin alkuperäisetkin pelon kohteet, ja nyt ne riittävät yksinkin saamaan aikaan saman välttämisreaktion.

Ottaen huomioon, että Hoina on elänyt suuren osan nuoruudestaan Helsingin Munkkiniemessä, missä ratikat kulkevat vähän väliä ja ihmisiä ja koiria tulee joka puolelta, että se on mennyt busseilla ja käynyt Kampissa teppuilemassa jo nuorena ja että sen sosiaalistaminen ei ole mitenkään eronnut muiden koirieni pentuajoista - paitsi ehkä parempana ja monipuolisempana kuin muiden - kehityskaari on surullinen. Nykyisin voimme lenkkeillä pitkiä lenkkejä rennosti vain yöllä. Aina isojen teiden varsilla, liikennevaloissa, ihan missä vaan tilanteessa, jossa ärsykkeitä on paljon, koirasta näkee, että se kävelee kyllä mutta pakotetusti ja inhoaa joka sekuntia. Otin alkuviikosta aamulenkiltä videota, kun kävimme vain oman asuinalueemme ympäri reilun kilometrin lenkin. Videolla ei näy mitään vahvoja reaktioita, oikeastaan tuo oli melko normaali lenkkimme, mutta koira pälyilee häntä koipien välissä, inhoaa pysähtyä ja yrittää kerran lähteä kotiinpäin hieman isompaa, aivan normaalia autotietä lähestyessämme.





Tähän mennessä kaikki, joilta olen kysynyt asiasta, ovat neuvoneet olemaan itse kuin viilipytty ja vaatimaan koiraa itse selviytymään. Olen seissyt puoli tuntia kadunkulmassa Helsingissä, kun pieniä lumiauroja on tullut joka kulmasta, olen seissyt Turussa vaihtuvan valomainoksen alla ja toivonut, että koiran panta ja hihna eivät petä, olen kävellyt kaikkien pelottavien paikkojen ohi niin neutraalisti, namia kuin leluakin tarjoten, mutta koira pelkää kuolevansa, kunnes pääsee pois tilanteesta. Olen vaatinut koiraa selviytymään, sillä onhan se työkoira, täytyyhän sen selviytyä. Mutta millainen käsitys minulla on itsestäni koiranomistajana, kun katson muka neutraalina omaa rakasta, heikkoa koiraani, vihdoin luovutan ja koira huokaisee helpotuksesta eteisessä ja sammuu kuin saunalyhty koko loppupäiväksi? Olen kysynyt miljoona kertaa itseltäni, miksi Hoinan täytyy selviytyä. Onhan siihen selvä vastaus: jotta voimme elää ja lenkkeillä normaalisti. Mutta emmehän voi siltikään.

Viime aikoina olen alkanut kääntyä oman moraalini mukaiseen vaihtoehtoon, joka kääntää kelkan toisinpäin. Minulla on mielestäni omistajana mahdollisuus ja velvollisuus helpottaa koirani oloa silloin, kun se ei selviä yksin. Kun puolentoista vuoden siedätyshoito on vienyt meitä vain ojasta allikkoon ja lenkkien jälkeen minä tarvitsen yhä useammin tapahtumien jälkipuintia, olen vaistomaisestikin yrittänyt alkaa tehdä lenkeistä Hoinalle mukavia: rentoa vapaana oloa aina kuin mahdollista, lyhyitä lenkkejä, joilla kannustan haistelemaan niin kauan kuin huvittaa, pidempi lenkki yöaikaan ja lenkkireitit pienempiä sisäteitä pitkin. Omistajana omatunto kolkuttaa silti silloinkin, mutta vaakakupissa lyhyt mutta onnistunut ja rento ulkoilu voittaa mennen tullen väkisin pakotetut, pitkät ja pelottavat lenkit - olkoonkin, että olen silloin luovuttaja.

Lyhyemmät lenkit tai lenkit keskiyöllä tosiaan toimivat paremmin. Saan nykyisin todella hyvän mielen siitä, jos ja kun silloin Hoina malttaa haistella rauhassa loppuun keskeytyksittä. Silloin voin aidosti luottaa siihen, että se on rauhallisin mielin ja silloin koen myös itse onnistuneeni. Itselläni olisi halua pidempiinkin lenkkeihin ja Chhaina niihin pystyy, joten ajatus "eläkelenkkeilystä" vajaan kolmivuotiaan paimenkoiran kanssa ei ole kovin mukava. Toisaalta kaikki oikeustajuni huutaa minua tekemään niin, koska tunnen oloni surkeaksi, kun raahaan Hoinaa pidemmälle, vaikka se yrittää melkein joka risteyksessä kääntyä kotiin tai sivuteille ja oikeasti simahtaa heti kun päästään kotiin. "Koiran parhaaksi" ei ainakaan enää riitä perustelemaan pitkiä lenkkejä.

Chhainan tulon myötä olen toki pannut merkille, että kotonakin Hoina on aina ollut taipuvainen ylireaktiivisuuteen: se säikähtää normaalia koiraa kymmenen kertaa suuremmalla reaktiolla jotakin yllättävää kolausta tai sitä että siihen vahingossa osuu, kun se on rentona. Juuri tätä tarkoitan sillä, kun olen joskus joillekuille sanonut kaiken olevan Hoinalle aina ensisijaisesti suurin potentiaalinen uhka. Nyt kaikki tosiaan tietysti korostuu, kun toinen mäntti vaan nostaa päätään ja haukottelee siinä missä toinen on kavahtanut metrin jos toisenkin niin, että "lattiat ovat rullalla".


Kinkkisintä on tajuta se, että oma rakas koira on vähitellen omien silmien edessä kehittynyt siksi, mitä moni kuvaisi ongelmakoiraksi. On esimerkiksi vain kaksi paikkaa, jonne uskallan antaa Hoinan hoitoon, sillä hihnalenkkeilyn ohjeistus on niin vaikea, ja Hoinan hihnalenkitys vaatii tottumattomalta hyvää ennakointia ja tilannetajua, mitä en itsekään aina hallitse. Kun koira ei ole ääniherkkä, ei liikeherkkä, eikä alustaherkkä mutta on kuitenkin mahdollisesti, tietyssä yhtälössä herkkä joillekin tai kaikille näistä, venäytän välillä itsekin käteni, kun sekunnissa rennosti kävelevä koira hyppää hihnan toiseen päähän ja kynsii asvalttia. Ja jos Hoina on ongelmakoira, voiko ongelmakoira olla harrastuskoira? Syksyllähän Hoinan reaktiivisuus oli lievempää, kun emme harrastaneet yhtään mitään, mutta en osaa tässä vaiheessa sanoa, kuinka paljon mikäkin johtuu nyt tässä vaiheessa treenaamisesta, muutosta tai mistään muustakaan. Voin vain todeta tilanteen ja sen, että se on huono.

Hoinassa on niin kovin paljon ristiriitoja. Se on niin tulinen ja menevä mutta niin heikko. Se on niin ihana mutta niin vaikea. Lisäksi koiranomistajana ja viiden itse koulutetun harrastuskoiran perusteella melko kokeneena kouluttajanakin oma kehitys koko ajan Hoinan selviytymisen vaatimisesta sen elämän helpottamisen suuntaan aiheuttaa myös ristiriitoja ajatuksissani. Olenko luovuttaja vai vain armollinen omistaja? Välillä toivon, että joku vain antaisi minulle luvan tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu, mutta tosiasiassa vain minä ja Herra B tiedämme, millaista arki Hoinan kanssa on, muutama muu ymmärtää sitä melko hyvin ja loput vain kertomani perusteella. Jos vain voisinkin sanoin kuvailla, kuinka surkeaa katsottavaa aikuinen Hoina on Chhainan rinnalla yrittäessään käyttää kaikki oljenkorret siinä missä toinen vain lunkisti lönköttelee menemään.


Palaveerasin kaikesta yllä mainitusta Miikun kanssa tällä viikolla, ja keskustelun ja parin säälittävän lenkinräpellyksen jälkeen kävin eilen spontaanisti silittämässä Hoinaa sen omalla patjalla. Se nousi ylös iloisen yllättyneenä, kapusi syliin istumaan, nuoli ja jäi siihen. Puristin sitä lujaa, halasin oikein kunnolla, ja lupasin sille, etten enää ikinä vaadi sitä selviytymään. Minähän olen olemassa juuri sitä varten.

12 kommenttia :

  1. Hei, tosi kurja tilanne teillä. Mitä kaikkea Hoinasta on tutkittu? En blogista selailemalla löytänyt. Itsellä ainakin ensimmäinen ajatus on, että näyttää ja kuulostaa hyvin mahdollisesti (myös) fyysisesti kipeältä koiralta :( :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla koirat-sivulla näkyy, että luusto on kuvattu: olat, selkä, lonkat, kyynäret - ja kaikki terveiksi. Lisäksi loppuvuodesta muun sairastelun yhteydessä otettiin Hoinasta joitakin veriarvoja, eikä silloinkaan missään ollut mitään.

      Uskallan kyllä sanoa melkeinpä 99% varmuudella, että tämä on ihan henkistä. On nimittäin ihan selkeää, mistä pelot ovat aikoinaan lähteneet ja miten ne ovat levinneet, ja koiran reaktiivisuus on aina ollut korkea. Hoina liikkuu ihan ongelmitta ja on käynyt näiden pelkotilojen ohessa myös agin puolesta niin fyssarilla, hieronnoissa kuin hyppytekniikkakoulutuksessa, jossa nimenomaan sielläkin painotin kouluttajaa arvioimaan, näkyykö koirassa mitään heikkoutta. Pelot liittyvät vain tiettyihin tilanteisiin, joita koira selvästi ennakoi. Täytyy toki pitää silmät auki tuonkin mahdollisuuden varalta, ja terveyshälytin yhden nuorena lopetetun BC:n jälkeen onkin aika matalaksi viritetty.

      Poista
  2. :( Pelkojen yleistyminen on kyllä ihan totta. Arvostan pohdintaa ja tätäkin kirjoitusta, valitsemasi polku kuulostaa oikein hyvältä. Tsemppiä ja toivottavasti kummankin olo alkaa kohenemaan :)

    VastaaPoista
  3. Kyllä mielestäni on parempi, että helpotat Hoinan elämää, ja yrität vähentää stressiä. Eipä "floodingilla" eli viemällä koiria tilanteisiin joissa se ei selviä, ja pakottamalla selviämään tule oikeasti muuta tulosta kuin koira oppii sen opitun avuttomuuden. Parempihan on jos saat lyhyillä lenkeillä ja yölenkeillä Hoinalle oikean mielentilan ja mahdollisesti vielä joskus sen täysin stressittömäksi, jolloin olet päässyt tilanteeseen, josta voit lähteä siedättämään "sitä oikeaa elämää" varten, jos se siis on mahdollista. Mutta silloinkin pitää tehdä pienillä askeleilla, eikä suoraan keskelle kaupungin vilinää, vaan hallituissa tilanteissa. Mutta onhan mahdollista että ne pelot vaan yleistyy kokoajan, mutta ehkä yleisen stressin vähentämisellä voi vaikuttaa vähän ainakin siihenkin. Ja voihan olla että treenaaminen vaikuttaa stressitasoon, joka taas vaikuttaa siihen että on myös stressitilassa ja valmiudessa vapaa-ajallakin. Varmasti on rankkaa katsella Hoinaa tuollaisena, koska mulle jo tekee pahaa se että Pyryä ahdistaa laukaukset (viimeistään se viides kuultu laukaus) ja sillä ei ole mitään muuta tavoitetta kuin päästä kotiin. Meillä päin kun ammutaan kohtuullisen paljon metsästysaikana.. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaikille tsempeistä! Pohdin vielä ensimmäisen kirjoittajan viestin jälkeen kasvattajankin kanssa tuota fyysisen kivun mahdollisuutta, eikä kumpikaan pidä sitä ainakaan suoraan syynä. Miikku muistutti, että silloin 1,5 vuotta sitten, kun Hoina oli heillä maalla siedätyslomalla työkonepelon kanssa, tilanteessa tapahtui edistystä, vaikka koira sai taatusti tuplasti liikuntaa verrattuna meidän taajamalenkkeilyymme. Mutta ei tosiaan suljeta silmiä siltäkään vaihtoehdolta!

      Kati, juuri tuohon olen itsekin päätynyt jossakin vaiheessa, että mitä korkeammalla yleinen stressi on, sitä helpommin Hoina reagoi - ja onhan se loogista. Siksi juuri nytkin olemme niin sanotusti kokeilemassa taas agilityä, mutta koska muutimme viikko sitten, on mahdotonta sanoa, mikä kaikki johtuu yleisestä stressitasosta ja mikä vain uusista maisemista ja etenkin siitä viime viikonlopun lenkistä. On ihan hullua, että sen yhden ja ensimmäisen lenkin perusteella Hoinalla on jo täällä uudella asuinalueella yksi ilmansuunta neljästä, johon se ei halua mennä, vaikka sinne yrittäisi mennä eri reittiä.

      Huomenna käydään kokeilemassa pitkästä aikaa myös agikisailua - onneksi kylläkin ne tutuissa maisemissa. Tähän asti Hoinan treenit ovat ainakin sujuneet hyvällä kehityskaarella, eikä arjen stressi ole ainakaan vielä alkanut näkyä treeneissä niin kuin se syksyllä näkyi. Uusi mottoni on yksinkertaisesti, että haluan ansaita Hoinan luottamuksen takaisin. Sen pitää tietää, että minä olen valmis tukemaan sitä enkä vie sitä tilanteisiin, joista se ei selviä. En halua tehdä tästä ongelmasta aivan härkästäkään, sillä suurimman osan ajasta Hoina on kuitenkin aivan symppis ja tavallinen koira hyvällä työmoottorilla! :)

      Poista
  4. Voi miten harmillista. :( En tiennyt, että Hoinan kanssa on näin mittavia ongelmia. Aksu on haka yleistämään asioita myös. Se pelkäsi jossain vaiheessa hiekkateitä. Koko pelko lähti siitä, kun lenkkikaveri tömäytti puisella kävelysillalla lumet kengistänsä niin, että silta kumahti. Sen jälkeen Aksu pelkäsi siltoja ja hiljalleen laajensi pelkoaan myös hiekkateihin. Flooding ei sen kanssa tosiaankaan toiminut, eikä mikään ihme. Eihän sen päähän mahdu muuta, kuin hengissä selviytyminen, kun pelko on riittävän suurta. Toivottavasti Hoinan kanssa helpottaa vielä, kun se huomaa, ettei sen tarvitse selviytyä yksin, vaan sinä olet sen varahermot. Ei mikään helppo pesti, myönnetään. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, nykyään riittää tosiaan, että menemme autotien varrella pyöräteitä, niin Hoina yrittää kääntyä sisäteille. Onneksi ilta-aikaan tilanne on ihan toinen. Silloin se on aivan rauhallinen, haistelee ja nautiskelee. Se on hassua, sillä päiväsaikaankaan teillä ei välttämättä mene auton autoa tai ole muitakaan yhtään sen suurempia stressin aiheuttajia kuin illemmalla. Kai se on vain tottunut siihen, että päiväsaikaan kaikki ne ikävät jutut ovat tapahtuneet.

      Poista
  5. Hei, teitä mitenkään tuntematta, mutta samoja oman koiran kanssa kokeneena, todella lämpimästi suosittelen googlettamaan Kirsi Liikanen, ja ottamaan yhteyttä. Koulutettu ja kokenut ihminen, auttoi meitä paaaljon. Ei rahasta turhilla käynneillä ja toimii todella "koiraystävällisesti". Suosittelen. Saattaa joskus olla vaikeasti tavoitettavissa ja puhelin on ehkä paras vaihtoehto :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heips! Googlailinkin kyllä heti, mutta kyseinen henkilö vaikuttaa valitettavasti kyllä aivan liian kauana meidän nurkiltamme!

      Poista
  6. Törmäsin sattumalta tähän tekstiisi ja ajattelin kertoa, miten olen auttanut omaa reaktiivista, pelkotilaan herkästi menevää koiraani. Totesin melko nopeasti, että koiralleni toimii parhaiten operantti koulutusmenetelmä, ja lähdin työstämään arjen pelkoja sitä kautta. Hyvin yksinkertaisesti aloin vastaehdollistaa koiraa jänniin asioihin reagoimiseen. Koska pahimmissa pelkotiloissa (kuten vaikka Hoina tuolla videolla) en saanut koiraan mitään kontaktia & se ei todellakaan suostunut syömään mitään, aloitimme hyvin kaukaa. Opetin sille sisällä kotioloissa palkka/naksusanan (jes), jota käytin aina, kun se kiinnitti huomionsa asioihin. Eli kun koira vaikka katsoi tuolia, sanoin jes ja palkkasin sen herkuilla. Sitten pyysin miestäni liikuttamaan tuolia, ja taas tuolin huomioimisesta jes ja palkka. Ulkona treenasin tätä vain hallituissa tilanteissa: joko niin, että pelottava kohde oli tarpeeksi kaukana tai sitten niin, että se oli hyvin helppo, ei oikeastaan edes pelottava. Alkutaival oli pitkä, koska vastaehdollistumisesta piti tehdä koiralle rento ja positiivinen asia - ja hyvin vahva käytös. Koko ajan mentiin koiran ehdoilla, en halunnut haastaa sitä. Puolen vuoden prosessin jälkeen koirani yhä jännittää asioita, mutta se selviää niistä paljon paremmin, koska se osaa hakea minulta tukea. Ja tietenkin pitää muistaa, että ympäristöä ei voi hallita, vääränlaisia tilanteita tulee väkisinkin eteen. En tiedä onko tästä teille mitään iloa, mutta halusin kuitenkin jakaa tarinamme, koska lähtötilanteemme muistutti niin paljon tuota Hoinan tilannetta :) Tsemppiä molemmille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos kommentistasi! :) Vastaavanlaista on tosiaan yritetty Hoinankin kanssa silloin, kun pelon kohde rajoittui vielä selvään traumaan, jolloin itsekin olin selvillä koiran mielenliikkeistä. Silloin olen rohkaissut ja palkkaillut joskus koiraa bussiaseman vaihtumattomia valomainoksia vasten hyppäämisestä/nousemisesta, kun se pelkäsi vaihtuvia versioita ja teettänyt samanlaisia temppuja pysäköityjen työkoneiden kanssa, kun se pelkäsi niiden kolinaa pentuajan trauman jälkeen.

      Nykyään en oikein voisi edes kuvitella tekeväni moista, koska minulla ei ole rehellisesti aavistustakaan, mitä Hoina milloinkin pelkää. Aivan kesken rauhallisen kävelyn se saattaa singahtaa täysillä hihnan toiseen päähän niin, että käteni on mennä sijoiltaan, kun en osaa ollenkaan odottaa moista, ja joka kerran pelon aiheuttaja on ollut eri kohde. Ja itse asiassa nykyään riittää, että poistumme parin korttelin pituisesta puistosta, jonka ympärillä on pikkuisia autoteitä, joilla nopeusrajoitus on huimat 40 km/h, niin Hoina koettaa joka risteyksessä kääntyä takaisin sisäteille. Ei se nyt kauhusta kankea ole, mutta kyllä se pitää pakottaa haluamaansa suuntaan risteyskohdissa, jos haluaa mennä puistoa pidemmälle. Tämä risteyksissä kääntyily tapahtuu myös sellaiseen aikaan, kun koko korttelissa ei liiku yhtään ihmistä tai autoa meidän lisäksemme ja sellaisessa korttelissa, jossa mitään selvää pelkotapahtumaa ei ole tapahtunut. Siksi on lähes mahdotonta arvailla, mistä stressi johtuu, ja olenkin päätynyt arvailemaan, että Hoina yrittää vain valita "varmuuden vuoksi rauhallisimman reitin". Joka päivä sen pitää kyllä mukavuusalueeltaan poistua, enkä reagoi sen kääntymisyrityksiin muuten kuin pysymällä lujana ja jatkamalla eteenpäin, kun se hyvin voimakkaasti ehdottaa reittimuutosta. Kun risteyksestä päästään, Hoina jatkaa kyllä lähes normaalisti kävelyä mutta yrittää samaa taas seuraavassa risteyksessä.

      Yhteenvetona siis voisin sanoa, että nykyään ulkoilemme paljon sikinsokin tuossa viereisessä puistossa, ja kun teemme pidemmän lenkin (reitillä, jolla varsinaista pelon syytä en tiedä tai usko edes olevan), pysyn lujana ja tuen Hoinaa yksinkertaisesti olemalla itsevarma ja päättäväinen ja näyttämällä, ettei tälläkään kertaa mitään tapahdu, vaikka mentäisiin eri reittiäkin. Se puisto nimittäin lienee enintään puolen neliökilometrin kokoinen, joten pidemmälle on vähän pakko poiketa...

      Poista
    2. Yllä kirjoittamaani vielä lisään tarkennukseksi, että Hoina ei koskaan ole stressannut ohikulkevia ihmisiä tai koiria, mutta mainitsin "hiljaiset lenkkihetket" vain lisätodisteena sille, että ympäristössä ei todellakaan välttämättä tapahdu yhtään mitään, ja silloinkin Hoina haluaisi tehdä omat reittivalintansa.

      Poista