Raakaa faktaa

Heippatirallaa. Joku tarkkasilmäinen varmaan äkkäsikin jo ylläolevan kuvasarjan idean, mutta jos ei, niin kerrottakoon se: Finski Minipossu Läpsäläinen on saanut viime aikoina tutustua raakaan lihaan ihan kielikosketuksella. Finan maha on aina ollut todella huono kestämään ylipäätään mitään ruokia, saati sitten pientä muutosta ruokavaliossa, kuten solmuluita tai tiettyjä palkkanameja. Kun sillä alkoi tässä menneinä viikkoina harva se aamu ihan monta vuotta syömästään perusruuastaankin vatsa huutamaan aamuisin kuin vuodenvaihteen rakettitaivas, äiti alkoi hössöttää lääkäriin viemisellä, mutta minä halusin ensin tehdä BARF-kokeilun. Näin viikon jälkeen ei Finalla ole ollut minkäänlaisia vatsaoireita, joskin vahvemmista luista (hirvi) se on yhdeksän tunnin jälkeen puklannut kerran. Näillä jatketaan!

Kun nyt kerrankin Finastakin kirjoitan, miten voisin jättää kertomatta vielä edellistäkin ihanamman ilouutisen? Hampaat ovat aina olleet Saralle (Finan äidille) ja ainakin parille sen jälkeläiselle todellinen murheenkryyni. Saralta itseltään poistettiin aikanaan ainakin viisi hammasta ja nyt ainakin yksi sen pennuista on jo ylittänyt äitinsä hampaattomuustilastot. Luojan kiitos Finalla on vielä kaikki legot poskissa, mutta ne ovat silti aina likaantuneet todella helposti ja suu haissut useaan otteeseen niin pahalta, että olemme jo olleet menossa hammaslääkärin vastaanotolle (tämä aikanaan siirtyi kiireysasteikossa, kun Sara menikin huonoon kuntoon). Nyt sitten ostin töistä Tropicleanin Clean Teeth Geliä, jonka luvattiin olevan hammastahnaa, joka ei tarvitse harjaamista ollenkaan. Kiinnostuin tuotteesta jo kun sen ensimmäisen kerran näin, mutta vasta puolen vuoden päästä pääsin yli skeptisyydestäni ja se kannatti: parin viikon jälkeen kerran päivässä levitettynä ja raakaruokinnan myötä lisääntyneeseen luiden järsimiseen yhdistettynä Finan hampaat ovat muuttuneet tummanruskeista jo lähes vitivalkoisiksi! Uskomatonta!

Tällä viikolla osa treeniryhmistä on jo aloittanut ulkokentällä harjoittelun ja loputkin seuraavat perässä ensi viikolla. Minä tulenkin viettämään koko kevään illat maanantaista torstaihin koiratreeneissä - ja mikä kummallisempaa, aivan yhtä paljon tokossa kuin agilityssäkin! Oma tekniikkaryhmäni aloittaa tänään pohjustavilla irtoamistreeneillä, ja voitte vaan kuvitella, miten olen piirrellyt ratoja innoissani! Treenaan myös Hoinan kanssa tässä omassa ryhmässäni, joten pääsen tekemään sen kanssa juuri sellaista treeniä kuin kulloinkin tarvitsemme. Tästä keväästä on takuulla tulossa paras kevät pitkään aikaan!

Lopuksi on pakko vielä hehkuttaa ja naurahtaa hauskimmalle syntymäpäivälle pitkään aikaan. Itse kekkerit ovat kyllä vasta edessä, mutta virallisena päivänä töissä aamuseitsemältä sain niin hellyttävän lahjan, ettei mitään rajaa. Olen pitkään käyttänyt kahvitauoilla vain pahvimukeja, joiden säästämisellä aina niin pitkään kuin vain pahvimuki voi jaksaa pysyä kasassa olen herättänyt lievää hilpeyttä. Nyt sain sitten ihan ikioman mukin, joka viimeistään panee hymyilemään aamuseiskaltakin!

Toinen hauska synttärisattuma liittyi niihin kahteen onnittelukorttiin, jotka sain perheeltäni ja poikakaveriltani. Joko he tuntevat minut vaan niin mahdottoman hyvin tai sitten heillä on tismalleen sama maku - niin tai näin, sain heiltä ihanan värikkäät kortit, jotka ovat tismalleen samaa sarjaa! Ihan hyvin istuvat ilmeisesti perhe ja poikakaveri yhteen, kuten kuvastakin näkyy. :)

She makes me go...

Olen istunut koko aamupäivän Youtubessa, mikä ei todellakaan ole tapaistani. Olen yleensä todella huono kuuntelemaan musiikkia netissä, mutta näytettyäni siskolleni muutaman tämänhetkisen suosikkikappaleeni sain idean musapostauksesta ja unohduin etsimään lisää biisejä, jotka saavat etenkin kytkinjalkani vipattamaan autossa, sillä useimmiten vain siellä huudatan stereoita nupit kaakossa.

Minulla ei ole mitään sen erityisempää musiikkimakua, mutta rytmiikalla ja melodialla pelaaminen iskevät minuun kuitenkin useammin kuin lyriikat. En voi siis nimetä mitään genreä enkä oikein esityskieltäkään - suosikkeihini kun kuuluu niin suomen-, englannin-, unkarin-, nepalin-, espanjan- kuin intiankielisiäkin biisejä. Olen kuitenkin huomannut, että nopeimmin suosiooni pääsevät kappaleet, jotka voin heti kuvitella agilityvideoiden taustamusiikiksi tai kisafiiliksen boostaajiksi, ja siksi intouduinkin kasaamaan kokoon nimenomaan näitä tunnelmankohottajia. Voinpahan edes yrittää fiilistellä kotioloissa, kun tämäniltaiset kisat jäävät välistä... Alla siis kymmenkunta valitsemaani kisabiisiä satunnaisessa järjestyksessä (paitsi ykkönen on ehdoton!). Olisin iloinen, jos kertoisitte kommenttilootaan oman suosikkinne näistä ja vaikka jakaisitte lisää boosteribiisejä, joita voisin ladata agilitylistaani! Jos aihe osoittautuu lukijoita kiinnostavaksi, saatan jatkaa merkintää muillakin suosikeillani. :)

Koiranomistajaopiskelijan paradoksi

Ah, kevät kevät kevät! Minulla on todellakin kevättä ei vain rinnassa vaan ihan joka solussa! Ignoorasin siis täysin tulleen pikaisen takatalven ja sen aiheuttaman synkkyyden keskivertosuomalaisen mielessä, ja olen yhä sitä mieltä, että kesä on jo pian täällä! Valitettavasti minulle kevään tulo ei tosin ole tarkoittanut minkään sortin inspiraatiota energian suuntaamiseksi kouluasioihin, vaan olen vain hömpötellyt menemään koiratreeneistä kisoihin ja päinvastoin. Haut on laitettu menemään uskontotieteen, pohjoismaisten kielten ja saksan kielen aineisiin, ja nyt viimeistään pitäisi sitten edetä lukemisessa vähän enemmän kuin parikymmentä sivua päivässä kerran viikossa...

 

Tässä opiskeluja ja mahdollista muuttoa pohdiskellessa olen toistamiseen päätynyt futuuriseen tenkkapoohon, jota nimitän myös koiranomistajaopiskelijan paradoksiksi. Kun tulevaan autoon menevät kustannukset asuntovuokrasta puhumattakaan tulevat maksettaviksi, on sanomattakin selvää, että pennejä joutuu etsimään kaappien alta ja uuninkin takaa. Koko henkilökohtaisen budjetin kaataa viimeistään koiraharrastus, joten taas on muutama kauhunväreiden aalto paikallaan. Olen kotihiiri ja vähän vaatteita tai tavaroita shoppaileva, joten opintotuella pärjäisin varmaan oivallisesti, mikäli en omistaisi autoa. Auton puolestaan tarvitsen, jotta pääsen koiratreeneihin ja kisoihin. Jos oletetaan, että olen jatkossakin opiskelija, mahdollisuudet käydä töissä rajoittuisivat iltoihin ja viikonloppuihin - potentiaaliseen treeniaikaan - ja työllä rahoittaisin auton. Mutta hetkinen, mihin sitten tarvitsen autoa, jos vapaa-ajan työnteko tekee tyhjäksi tarpeen autolle koiraharrastuksia varten? Voisiko joku koiran ja auton omistava opiskelija valottaa minulle hieman näkökulmaa, joka minulla jää asiassa selvästi huomiotta? Epätoivoisemmin ilmaistuna: miten te sen teette?!

 


Uusi askel aiheuttaa tuskailua...

Kun jatkan lieroiluani aivosolukkojen labyrintissä ulospääsyä löytämättä, voin yhä jatkaa onnellista ja huoletonta harrastuselämää täällä Loviisassa. Treenit alkavat viimeistään kahden viikon päästä, jolloin alan hillua kentällä kolmena neljänä iltana viikossa, milloin agilityliivi ylläni, milloin noutokapula perstaskussani. Vapaapäivinä yritän saada pääsykoekirjojen sivuihin vipinää, vaikka yllä kuvaamani ongelman aiheuttama hämmennys onkin toisinaan viedä kaiken motivaation.

Ps. Lieroilusta tuli mieleeni, että näin viime yönä unta, jossa omistin kaksi chihuahuaa. Kun otin ne syliini - tai käsiini - ne olivat hamsterin kokoisia niin että nyrkkini oli vähällä murskata ne, ja kun laskin hamsterikoirat maahan, ne muuttuivat kastemadoiksi, jotka kaivautuivat hiekkaan ja ilmeistyivät toiselle puolen mökkipihaa kumpikin aivan eri suunnille. Ja unen syvällisempi taso tai merkitys? Ei aavistustakaan!

Hui hai hiisi

Lupailin taannoin syvällisempää postausta revontulista, joten saamanne pitää - tosin pelkkiin revontuliin en ajatellut paneutua. Siellä Rukalla ollessamme saimme siis tosiaan nähdä upeimman taivaan valonäytelmän reiluun kymmeneen vuoteen (muistan yhä Loviisassa 8-9-vuotiaana näkemäni koko taivaan peittäneet revontulet, jotka olivat kuin suuri vihreä hämähäkki pään yläpuolella) ja yllätysyllätys se laittoi minut miettimään (mikäpä ei minua mietityttäisi...). Leiskuvat ja vinhaa vauhtia vaihtuvat valojuovat olivat aktiivisimmilla hetkillään jopa hieman pelottavia - jotakin niin outoa, kaunista ja erilaista. Ajoittain ne kerääntyivät ikään kuin napakohtaan suureksi vuoroin aukenevaksi, vuoroin sulkeutuvaksi silmäksi. Nuo revontulet olivat jotakin niin vaikuttavaa, että tähtitieteilijä-Bea 7v. heräsi taas henkiin ja olisi mieluummin kylmettynyt kameransa kanssa lumikasaan kuin lähtenyt kesken kaiken sisälle. Kun äiti vihdoin mökissä tiedusteli, kuulimmeko valoilmiön ääniä, ryntäsin takaisin ulos. Wau, siis mitä ääniä!? Mutta esitys oli jo sammunut.

Kun sitten lähtöaamuna upeassa auringonnousussa jo ennen shamaaninlaulua Hoinan kanssa lenkkeillessäni olin jälleen pakahtua luonnon kauneudesta, jonkinlainen miniatyyripalapeli tuntui ratkenneen: en ole ateisti. En ole kyllä koskaan väittänytkään olevani, mutta nyt tajusin, etten ole. Luonto ja sen ilmiöt, kuten vaikkapa juurikin nuo revontulet, valtava rankkasade, ukkonen tai myrsky, saavat minussa aikaan juuri sellaisen pyhyyden tunteen kuin uskon jonkinlaisen jumaluudenkin kokemisen aiheuttavan - sellaisen, jossa aika tuntuu merkityksettömältä, minä pieneltä ja jokin voima vain itseä suuremmalta. Ja loppujen lopuksi uskohan minä kohtaloon, selvänäkijöiden ja meedioiden kykyihin, kummituksiin ja joulupukkiinkin. :D Kaikenlaiset animistiset luonnonuskonnot metsänhenkineen ja tonttuineen ovatkin supermielenkiintoisia. Tahdon uskoa saunatonttuihin! Vaikka olen aina ollut jotenkin epäuskonnollinen ja järkiperäinen, luonnonilmiöt yhdistyvät minussa hyvin helposti tietynlaiseen lapsenomaiseen taikauskoon. Hassua ja kai jotenkin suloisen naiiviakin? Hopefully! :)

Ekaluokkalaisena kerroin päivän tapahtumat kuu-ukolle mielikuvitusystävien sijaan.

Tästä päästäänkin hyvin taas opiskeluun - tai opiskelua edeltävään opiskeluun. Kuten aiemminkin olen maininnut, Åbo Akademin uskontotieteen pääsykoekirja oli jo hyvässä vauhdissa, kun tänään sitten vielä ennen hakemuksen laittamista tarkistin vielä viimeisen kerran, etteivät mitkään pääsykoepäivät menisi päällekkäin. Mielestäni olin tämän tarkistanut jo aikaisemmin, mutta jossakin kohtaa aivoja neuroni oli mitä ilmeisimmin etsiytynyt väärään synapsirakoon: Åbo Akademin ja Turun yliopiston uskontotieteen pääsykokeet - eli kaksi ensisijaista hakukohdettani - ovat tismalleen samaan aikaan! Onneksi tässä on vielä muutama päivä aikaa naputella valintansa yliopistohakuun, ja on minulla varasuunnitelmakin. Kamala pettymys vaan tietysti iski ja harmitus hukkaan heitetyn työn takia. Ehkä tästä voisi taas ottaa opikseen...

Ajanhukkaa :(
Ps. Tuolta oikealta sivupalkista voi nyt helposti liittyä Blogger-lukijaksi, jos omistaa Google- tai Blogger-tilin tai sitten tilata blogimme päivitykset Blogilistaan ja Blogloviniin!

Rukajoikujat

Puu- ja erityisesti kelohonkateema sisustuksessa vaan säväyttää!

Taas on yksi reissu takanapäin! Lähdimme heti kirjoitusten jälkeen perheellä (paitsi Fina, joka pääsi isovanhempien hellään huomaan lellittäväksi) Rukalle viettämään pientä hengähdyslomaa. Hoinahan on jo tottunut pohjoisenmatkaaja, joten automatka meni kaikin puolin sutjakkaasti. Kirjoitusten tuloksiakin minulta on jo ehditty udella, joten laitetaan niitä heti tähän kärkeen: aikaisemmista tutkintokerroista plakkarissa oli jo lyhyen saksan L, keskipitkän ruotsin L, uskonnon pisteen vajaa L eli eximia sekä syksyltä pitkän englannin E. Lomalle sain sitten viimeviikkoisten kokeiden alustavia pisteitä ja sekä psykologia että äidinkieli lähtivät lautakuntaan rajatapauksina - laudatureina, joista jompi kumpi tai molemmat saattavat laskea juuri ja juuri E:n puolelle. Psykologia oli huippuyllätys mutta äidinkieli pettymys (jos siis valahtaisi E:ksi), ja omituinen seikka onkin, että näin kummastakin enneunen juuri pisteiden kuulemista edeltävänä yönä. Ennen äidinkielen pisteiden saamista unessa selvisi, että pisteet jäivät yllättävän alas ja heräsin paniikinomaisen pettymyksen tunteeseen - ja aamulla luin koneelta saaneeni esseestä huonommat pisteet kuin odotin. Psykologian pisteidensaannin vastaisena yönä taas shoppasin marketin tyhjäksi herkuista laudaturia juhliakseni, ja seuraavana aamuna uni kävi toteen. Uskomatonta! Mutta jännäksi menee siis loppuun saakka...  
 

Pari ensimmäistä päivää vaan tutustuimme alueeseen ja lueskelimme siinä sivussa siskon kanssa koulujuttuja - sisko kokeisiinsa ja minä pääsykoekirjoja. Kyllä, lomalla, mutta pääsykoekirjat ovat suorastaan syyhyttäneet minua jo kuukausia, joten en malttanut enää odottaa! :D Ruotsinkielisen kirjan ehdin saamaankin loman aikana aivan loppusuoralle ja sitten seuraavan kanssa tahti on toivottavasti nopeampi. Miten mielenkiintoisia juttuja sieltä löytyikään! Mutta tämänhän piti olla lomamerkintä...




Illalla kävin äidin ja Hoinan kanssa lenkillä ja olin näkevinäni toiveajattelu-revontulia taivaalla. Mökin suuntaan palatessamme valoilmiöt vain vahvistuivat ja minun loppulenkkini menikin suu auki naamataulu taivasta töllistellen ja toivoen, etteivät liikennemerkit tai valotolpat osu tielle siinä samalla. Soitin jo paluumatkalta siskolleni, että menisi äkkiä pihalle, mutta mökin pihalle päästessämme revontulet olivat jo melkoisia. Ryntäsin kiireesti sisälle hakemaan kameraa ja heittäydyin vähintään seuraavaksi 45 minuutiksi hankeen toivoen, että saisin ikuistettua edes tärähtäneen valonpilkahduksen todisteeksi poikakaverille. Ilman jalustaa se osoittautuikin melkoiseksi missioksi.

Lopputulos on kuitenkin häikäisevä! Jos joku olisi kertonut minulle viikko sitten, että tulen lomani aikana napsaisemaan kuvan edes jostakin öiseen valoilmiöön viittaavasta valopilkusta, olisin nauranut pääni irti. Tosiasiassa herätimme siskoni kanssa varmaan koko naapuruston huutamalla ja kiljumalla pihalla. Välillä joku ukko käveli ohi ja etsi ihmeissään katseellaan jostakin pimeydestä kuuluneen suljinäänen lähdettä. Vaan kun ei auttanut paljon edes hengittää kuvia ottaessa!

 
  En nyt vielä selosta revontulista sen enempää, vaikka - kuten ehkä huomasitte - voisin tarinoida niistä kokonaisen merkinnän (ja aionkin, siksi juuri en vielä kerro!). Seuraavana päivänä ehdimme käydä ainoastaan peruslenkeillä ja illalla ravintolassa, jonne muuten Hoina sai tulla mukaan! En olisi voinut olla ylpeämpi naperostani, joka pizzanhajussa vaan tyytyi makoilemaan ravintolan lattialla ja, no, auttamaan palkkioksi oman annokseni syömisessä. :) Flexin ja kymmenkuisen BC-pennun kanssa julkisesta ruokailuhetkestä kun olisi voinut tulla melkein mitä tahansa!  
 

Yöllä sitten alkoikin show. Kuokkavieras nimeltä norovirus kolusi minut läpi puolessatoista vuorokaudessa, minkä jälkeen se vaihtoi uhriaan kuin tuttuun ja turvalliseen hiuspehkoon kyllästynyt täi ja siirtyi iskään ja siskooni ja viimeiseksi äitiin. Mökkimme nimi oli tässäkin mielessä enne muttei ehkä kovin toivotussa mielessä - olihan se melkoinen Rukajoiku, kun pahimmillaan kolme ihmistä kiljui latua vessaan... Hoinallakin saattoi olla vähän tylsää, jos sitä voi yhtään päätellä seuraavista kuvista:  
   
  Loppuviikosta pääsimme sentään vielä nautiskelemaan upeista maisemista ja rinteistä! Tosin rinteeseen lähtiessämme kitkarenkainen auto ei aluksi päässyt jäistä, hiekoittamatonta rinnettä mökin pihasta tielle, joten ennen kuin pääsimme edes kunnolla matkaan, farkku liukui etenemisen sijaan rinnettä alaspäin takakulma edellä vinottain lumikasaan. Ylös yrittäessä renkaat sutivat, alas ei päässyt, kun hanki raapi auton kylkeä. Ihana naapurissa tarkastuskäynnillä juuri parahiksi ollut talonmies vaimoineen tulivat apuun, ja taisipa mies virnuilla jotakin Suomen surkeimman kuskin liveshow'sta. Hei, mitä mitä! Se on lempiohjelmani ja haluaisin kokeilla kaikkia niitä tehtäviä itse, mutta tuohon liukumiseen ei olisi kukaan kuski voinut vaikuttaa! :D Lopulta pääsimme kuitenkin työntövoimin liikenteeseen.  
   
  Sairastelusta huolimatta reissu oli oikein mukava, ja vähäisiksi jääneiden laskettelupäivien vuoksi hinku takaisin rinteeseen on kova! Hoina oli koko matkan ajan niin mallikkaasti, että päätin omistaa reissuvideomme kokonaan sille. Oheinen video on oma versiomme luonnetestistä, ja sen ainakin olemme läpäisseet! Nauraminen on sallittua ja suorastaan pakollista. :D  
 
 
  Ovat nuo Lapin maisemat - tiedän, tiedän! Ruka ei ole Lapissa, mutta minusta se on aivan tarpeeksi korkealla! - vaan niin upeat, oikein sellainen suomalaisen sydämen sielunmaisema. Yhdessä postikortissa sanottiinkin osuvasti, että yksin tunturilla hiljentyminen avaa tien omaan itseen aivan auki. Voisin elää vain ihastelemalla noita taivaallisia näkymiä. Niissä on jotakin niin puhdasta ja pyhää, sellaista, mikä vetää jo ennestään hiljaisen suomalaisen tyystin mykistyneeksi.  
 

Tällainenko on laskuhumala?

Elämäni Helsinki-vaihe on nyt ohi. Tämä kuva oli ensimmäisessä
Helsingistä julkaisemassani blogimerkinnässä kaksi ja puoli vuotta sitten.

Hassua. Nyt se on ohi: lukio ja ylioppilaskirjoitukset. Eilen vielä lähestulkoon itkin ja uhosin, että meni miten meni, tänään iltapäivällä istuisin jo onnesta aivan puurona bussissa matkalla kotiin eikä minun tarvitsisi ajatella yhtään mitään. Nyt istun siinä bussissa, eikä tämä olo nyt mikään maatajärisyttävän erityinen ole.

Koe tuntui lopulta helpolta. Ainakin onnistuin enkä voi enää vaikuttaa arvosanaani, joten koetta on turha jälkeenpäin miettiäkään. Puolessa välissä olin jo aivan puhki. Sen jälkeen kirjoitin vielä kymmenen liuskaa lisää. Kun vihdoin pääsin kämpille pakkaamaan, en olisi jaksanut liikahtaa senttimetriäkään. Olo oli kuin minkäkin maratonin jäljiltä - niin fyysiset kuin henkisetkin voimat olivat karanneet teille tietymättömille. Maleksin hetken blogeja lueskellen ja lähdin kohta sitten ratikalla kohti keskustaa. En katsonut kelloa enkä bussiaikatauluja. Nyt ei tarvita enää aikatauluja!

Ratikassa ympärilläni lehahti välillä ikävä polttoaineen haju. Tankkasin auton eilen ilman suojahanskoja ja sain lapasiini Diesel-öljyä. Sitten laitoin lapaset yöksi hattuhyllylle ja aamulla pipokin haisi. Sitten laitoin hanskat ja pipon koulussa takin hihaan ja kohta koko takki löyhkäsi. Hienoa, Bea! Siinä minä sitten istuin ratikassa laskuhumalan kaltaisessa melankolisessa väsymyshuurussa - vai diiselipöllyissä, who knows? - ihmetellen, missä se kauan odotettu riemu oli ja toivoen että joku kantaisi minut kotiin.

Kampin terminaalissa pikavuoron kuskille oli käynyt jokin aivopieru, jota tämä lähti selvittämään ja jätti meidät matkustajat hölmistyneinä jonottamaan tyhjään bussiin. Minä en jaksanut jäädä sinne kekkuloimaan, joten hilpaisin samaan aikaan viereisellä laiturilla lähdössä olevaan vakiovuoroon. En tiedä miksi, mutta minulle tuli bussissa vielä huono olokin. Porvoon linja-autoasemalla mietin, miten hyvin sana etoa kuvasi oloani. Minua etoi. Sitten aloin miettiä, miksi joitakin ällöttäviä asioita sanotaan etoviksi, vaikkei oikeasti etoisikaan yhtään. Se on niin hyvin kuvaava sana, ettei sitä pitäisi kuluttaa. Sitten tajusin, että sitä sanaahan käytetään lisäksi vielä aivan väärin! Jos lattialla on vaikkapa kuolainen kumikana, kuten meillä usein on, saatan sanoa, että onpas se etova. Mutta eihän se kana ole etova! Ei sitä edo (taipuuko se noin?!)! Minua etoo! Silloinhan kanan kuuluisi olla edottava, koska se saa minut etomaan! :D Eihän kutitettava henkilökään ole kutittava, vaan kutittava henkilö on se joka kutittaa. Yes, sir! Tällainen äikkämonsteri todellakin olen. :D

Nyt, kun selvensin kaikille upeat mielenliikkeeni, voin varmaan mennä lepäämään. :D Palannen takaisin puikkoihin, kun tästä psykologian kirjoitusten laskuhumalasta selvitään...

Kevättä rinnassa

Olin eilen illalla pitkän aikaa koneella, sormet näppäimistöllä, valmiina kirjoittamaan tai tekemään mitä tahansa muuta kuin tarttumaan lukiokirjoihin niitä viimeisiä kertoja koskaan. Sitä paitsi blogiin kirjoittaminenhan olisi mitä parhainta harjoitusta äidinkielen esseekokeeseen! No, lopulta simahdin sanaakaan kirjoittamatta Nukkumatin käsivarsille ja vain toivoin parasta. Ihan hyvin tuo ainakin tuntui menevän: jos ei sieltä L:ää tule, niin se on sitten voivoi - ainakin sain aikaiseksi juuri omannäköiseni aineen!

Perjantaina kävimme pitkästä aikaa Fannyn ja Noonan kanssa lenkillä ja kameraan tarttui mukaan muutama ihan aurinkoinenkin otos. Yleensä juuri hienoilla säillä muistan kyllä ottaa kameran, mutta aina joko muistikortti tai akku jää kotiin... Viikonloppuna teimme puolestaan Finan kanssa pienen roadtripin Kotkan ja Turun kisojen kautta Helsinkiin, mutta tuplanolla antaa aina vain odotuttaa itseään. Yritän saada reissusta treeniblogiin parempaakin sepustusta, mutta sen verran sanon, että älkää unohtako pöytää ihmiset! Ei välttämättä ole kovin itsevarma fiilis radalle lähdettäessä, jos se sisältää koiralle täysin uusia esteitä. :D

Lopuksi minun on jaettava ilouutinen, joka saa minut jaksamaan läpi vaikka harmaan kiven - tai jos nyt vaikka ensin vaan psykologian kirjoitusten. Keväästäni on nimittäin näillä näkymin tulossa aivan mahtava! Kunhan keskiviikon puristuksesta selvitään, luvassa on viikon lomamatka Rukalle, töitä ainakin heinäkuun puoliväliin saakka ja mikä parasta - huhtikuun puolesta välistä alkaen treenejä melkein joka arki-illalle! Nyt, kun asun taas Loviisassa, pääsen koska tahansa kentälle omin avaimin, ja lisäksi paitsi että aion itse osallistua koulutusryhmiin, vedän myös ihan ikiomaa agilityn tekniikkaryhmää! Juuri ennen Helsinkiin muuttoani toimin apukouluttajana alkeiskurssilla, mutta nyt olen ensi kertaa aivan omin päin ohjaksissa ja saan toteuttaa treenit mieleni mukaan. Luvassa on siis jotakuinkin samanlaisia treenejä, joita olemme koko kevään Hoinan kanssa tehneet omatoimitreeneissä, ja Hoina tulee olemaan mukana tässä omassa ryhmässänikin. Olen ryhmästä niin innoissani, että pelihousut meinaavat vallan revetä! Ainakin tulemme itse saamaan juuri sellaista harjoitusta kuin tarvitsemmekin ja toivon todella, että myös muut saisivat kurssista paljon uusia asioita radalla hyödynnettäväksi. Tarkoitus olisi saada aikaan keskusteleva ja toisiaan avustava tavoitteellinen pienryhmä, jossa kaikki toimii mahdollisimman joustavasti.

Hoinakin kurkottelee jo kohti kevättä :)