Rukajoikujat

Puu- ja erityisesti kelohonkateema sisustuksessa vaan säväyttää!

Taas on yksi reissu takanapäin! Lähdimme heti kirjoitusten jälkeen perheellä (paitsi Fina, joka pääsi isovanhempien hellään huomaan lellittäväksi) Rukalle viettämään pientä hengähdyslomaa. Hoinahan on jo tottunut pohjoisenmatkaaja, joten automatka meni kaikin puolin sutjakkaasti. Kirjoitusten tuloksiakin minulta on jo ehditty udella, joten laitetaan niitä heti tähän kärkeen: aikaisemmista tutkintokerroista plakkarissa oli jo lyhyen saksan L, keskipitkän ruotsin L, uskonnon pisteen vajaa L eli eximia sekä syksyltä pitkän englannin E. Lomalle sain sitten viimeviikkoisten kokeiden alustavia pisteitä ja sekä psykologia että äidinkieli lähtivät lautakuntaan rajatapauksina - laudatureina, joista jompi kumpi tai molemmat saattavat laskea juuri ja juuri E:n puolelle. Psykologia oli huippuyllätys mutta äidinkieli pettymys (jos siis valahtaisi E:ksi), ja omituinen seikka onkin, että näin kummastakin enneunen juuri pisteiden kuulemista edeltävänä yönä. Ennen äidinkielen pisteiden saamista unessa selvisi, että pisteet jäivät yllättävän alas ja heräsin paniikinomaisen pettymyksen tunteeseen - ja aamulla luin koneelta saaneeni esseestä huonommat pisteet kuin odotin. Psykologian pisteidensaannin vastaisena yönä taas shoppasin marketin tyhjäksi herkuista laudaturia juhliakseni, ja seuraavana aamuna uni kävi toteen. Uskomatonta! Mutta jännäksi menee siis loppuun saakka...  
 

Pari ensimmäistä päivää vaan tutustuimme alueeseen ja lueskelimme siinä sivussa siskon kanssa koulujuttuja - sisko kokeisiinsa ja minä pääsykoekirjoja. Kyllä, lomalla, mutta pääsykoekirjat ovat suorastaan syyhyttäneet minua jo kuukausia, joten en malttanut enää odottaa! :D Ruotsinkielisen kirjan ehdin saamaankin loman aikana aivan loppusuoralle ja sitten seuraavan kanssa tahti on toivottavasti nopeampi. Miten mielenkiintoisia juttuja sieltä löytyikään! Mutta tämänhän piti olla lomamerkintä...




Illalla kävin äidin ja Hoinan kanssa lenkillä ja olin näkevinäni toiveajattelu-revontulia taivaalla. Mökin suuntaan palatessamme valoilmiöt vain vahvistuivat ja minun loppulenkkini menikin suu auki naamataulu taivasta töllistellen ja toivoen, etteivät liikennemerkit tai valotolpat osu tielle siinä samalla. Soitin jo paluumatkalta siskolleni, että menisi äkkiä pihalle, mutta mökin pihalle päästessämme revontulet olivat jo melkoisia. Ryntäsin kiireesti sisälle hakemaan kameraa ja heittäydyin vähintään seuraavaksi 45 minuutiksi hankeen toivoen, että saisin ikuistettua edes tärähtäneen valonpilkahduksen todisteeksi poikakaverille. Ilman jalustaa se osoittautuikin melkoiseksi missioksi.

Lopputulos on kuitenkin häikäisevä! Jos joku olisi kertonut minulle viikko sitten, että tulen lomani aikana napsaisemaan kuvan edes jostakin öiseen valoilmiöön viittaavasta valopilkusta, olisin nauranut pääni irti. Tosiasiassa herätimme siskoni kanssa varmaan koko naapuruston huutamalla ja kiljumalla pihalla. Välillä joku ukko käveli ohi ja etsi ihmeissään katseellaan jostakin pimeydestä kuuluneen suljinäänen lähdettä. Vaan kun ei auttanut paljon edes hengittää kuvia ottaessa!

 
  En nyt vielä selosta revontulista sen enempää, vaikka - kuten ehkä huomasitte - voisin tarinoida niistä kokonaisen merkinnän (ja aionkin, siksi juuri en vielä kerro!). Seuraavana päivänä ehdimme käydä ainoastaan peruslenkeillä ja illalla ravintolassa, jonne muuten Hoina sai tulla mukaan! En olisi voinut olla ylpeämpi naperostani, joka pizzanhajussa vaan tyytyi makoilemaan ravintolan lattialla ja, no, auttamaan palkkioksi oman annokseni syömisessä. :) Flexin ja kymmenkuisen BC-pennun kanssa julkisesta ruokailuhetkestä kun olisi voinut tulla melkein mitä tahansa!  
 

Yöllä sitten alkoikin show. Kuokkavieras nimeltä norovirus kolusi minut läpi puolessatoista vuorokaudessa, minkä jälkeen se vaihtoi uhriaan kuin tuttuun ja turvalliseen hiuspehkoon kyllästynyt täi ja siirtyi iskään ja siskooni ja viimeiseksi äitiin. Mökkimme nimi oli tässäkin mielessä enne muttei ehkä kovin toivotussa mielessä - olihan se melkoinen Rukajoiku, kun pahimmillaan kolme ihmistä kiljui latua vessaan... Hoinallakin saattoi olla vähän tylsää, jos sitä voi yhtään päätellä seuraavista kuvista:  
   
  Loppuviikosta pääsimme sentään vielä nautiskelemaan upeista maisemista ja rinteistä! Tosin rinteeseen lähtiessämme kitkarenkainen auto ei aluksi päässyt jäistä, hiekoittamatonta rinnettä mökin pihasta tielle, joten ennen kuin pääsimme edes kunnolla matkaan, farkku liukui etenemisen sijaan rinnettä alaspäin takakulma edellä vinottain lumikasaan. Ylös yrittäessä renkaat sutivat, alas ei päässyt, kun hanki raapi auton kylkeä. Ihana naapurissa tarkastuskäynnillä juuri parahiksi ollut talonmies vaimoineen tulivat apuun, ja taisipa mies virnuilla jotakin Suomen surkeimman kuskin liveshow'sta. Hei, mitä mitä! Se on lempiohjelmani ja haluaisin kokeilla kaikkia niitä tehtäviä itse, mutta tuohon liukumiseen ei olisi kukaan kuski voinut vaikuttaa! :D Lopulta pääsimme kuitenkin työntövoimin liikenteeseen.  
   
  Sairastelusta huolimatta reissu oli oikein mukava, ja vähäisiksi jääneiden laskettelupäivien vuoksi hinku takaisin rinteeseen on kova! Hoina oli koko matkan ajan niin mallikkaasti, että päätin omistaa reissuvideomme kokonaan sille. Oheinen video on oma versiomme luonnetestistä, ja sen ainakin olemme läpäisseet! Nauraminen on sallittua ja suorastaan pakollista. :D  
 
 
  Ovat nuo Lapin maisemat - tiedän, tiedän! Ruka ei ole Lapissa, mutta minusta se on aivan tarpeeksi korkealla! - vaan niin upeat, oikein sellainen suomalaisen sydämen sielunmaisema. Yhdessä postikortissa sanottiinkin osuvasti, että yksin tunturilla hiljentyminen avaa tien omaan itseen aivan auki. Voisin elää vain ihastelemalla noita taivaallisia näkymiä. Niissä on jotakin niin puhdasta ja pyhää, sellaista, mikä vetää jo ennestään hiljaisen suomalaisen tyystin mykistyneeksi.