Kaikenlaisia romahduksia

Huhhei. Olen ollut viimeisen viikon ajan niin hirveän stressin kourissa, että päivät ovat vaan lipuneet ohi ja pinna on ollut todella kireänä. Tätä merkintääkin olen kirjoittanut jo monta päivää, poistellut osia siitä ja tallentanut, välillä jo päättänyt olla julkaisemattakin. Yleensä kirjoittelusta on kuitenkin ollut apua, joten ei kai tässä mitään voi menettääkään?

Lähinnä ne ovat olleet nuo ensi viikolla tulevat pääsykoetulokset, jotka stressaavat jo etukäteen, mutta viime viikolla oloni tukaloitui entisestään, kun Facebook alkoi täyttyä tuttavien tuloshehkutuksista. Kaikki onnelliset koulupaikan saaneet ovat innosta soikeina ja sanovat elämänsä suurimpien unelmien toteutuvan haluamaansa paikkaan pääsyn johdosta. Näitä uutisia on ollut ihanaa lukea, mutta samalla tyrmistyin omasta, vielä siihen asti suhteellisen harmittomana pitämästäni tulosahdistuksestani. Miksi minä en odota tulosten julkistamista malttamattomana? Miksi en ole vieläkään varma, mitä oikeasti edes haluaisin opiskella? Miksi pohdin tosissani välivuoden mahdollisuutta - siinäkin tapauksessa, että pääsisin sisään yliopistoon?

Minulla oli epävarma tunne jo keväällä, kun luin pääsykoekirjoja. Olen aina rakastanut opiskelua. Lukiostakin minut piti melkein potkia ulos, eikä minulla ole ikinä ollut motivaation suhteen ongelmia, oli kyseessä sitten suosikki- tai inhokkiaineeni. Kuitenkin pääsykokeisiin lukeminen tökki jo alkuunsa. Tuhersin moneen otteeseen itkua ja ihmettelin äidille ääneen, miksei minua innosta, kun olen tottunut siihen, että innostaa. Aina minua on innostanut. Uskontotiedehän tökki - ei niinkään aihe vaan kirja - sen verran, etten koskaan edes mennyt kokeilemaan koetta. Ruotsin materiaali sen sijaan oli kokonaan todella mielenkiintoista ja saksan koe puolestaan kokeena niin mukava, että sitä tehdessäni halusin oikeasti päästä sisään. Koska valinta muuttui niin viime hetkellä eikä ollut alunperinkään mikään usean vuoden takainen itsestäänselvyys, se tuntuu jääneen hiertämään jonnekin hampaankoloon. Valitsinko oikein? Haluanko lukea kieliä vai jotakin aivan muuta? Miksei minulle tule sitä hirveää hinkua aloittaa opinnot mahdollisimman pian? Haluan innostua ja pomppia kattoon, jos saan myöntävän vastauksen yliopistolta, mutta juuri nyt lähtökohdat siihen näyttävät melko huonoilta.

Hoinankin mielestä vatvon asioita ehkä vähän turhan paljon...

Fakta on se, että minä pelkään. Pelkään ihan tajuttomasti. Oikea valinta, väärä valinta - mistä tietää kumman tekee? Eikö oikeaan valintaan kuuluisi liittyä ainakin suurimmaksi osaksi positiivisia jälkituntemuksia? Kun vastapainona on vielä välivuosi, jolle työt ovat tiedossa, koiratreenit pilkkahintaisia ja saisin itse jatkaa kouluttamista, olen vähintäänkin pulassa. Ja ainakin kerran päivässä joku vastaantulija tai tuttu kysyy, ovatko tulokset jo tulleet. Välillä tekisi mieli suorastaan vetää kädet korville ja alkaa lallattaa kyselijän päälle kuin pikkulapsi. Tulokset kiinnostavat enemmän muita kuin minua! Eikö se ole aika huolestuttavaa?

En kuitenkaan ole vain muutosta vastaan. Siinä olisi monta superhyvääkin juttua, kuten poikaystävän kanssa yhteen muutto, ihana oma koti, maisemanvaihdos uusine alkuineen sekä se mahdollisuus opiskelusta sittenkin innostumiseen. Se fiilis on meinaan tullessaan oikeasti todella inspiroiva ja voimaannuttava. Ehkä pelkäänkin liikaa, ettei sitä tule? Välivuoden jälkeen kaikki mikä nyt on mahdollista on mahdollista vielä silloinkin - paitsi toki olisi haettava uudelleen - mutta jos nyt lähden opiskelemaan, en pääse enää kotikonnuilleni ja nykyiseen työpaikkaani noin vain takaisin, toisin sanoen en oikein voi pitää väli(rahankeruu)vuotta enää myöhemmin. Jotkut sanovat katuvansa, etteivät aikoinaan ottaneet välivuotta; suurin osa kannustaa jatkamaan suoraan opiskelemaan, että pääsee äkkiä leipään kiinni. "Pidithän sinä loppujen lopuksi jo tavallaan yhden välivuoden, kun valitsit nelivuotisen lukion." Ystäväni puki hakuihin liittyvän stressin hienosti sanoiksi toteamalla, että kirjoitusten jälkeenkään ei saanut levätä, kun oli jo uusi deadline odottamassa. Niinpä, huilaaminen voisi oikeasti tehdä hyvää. Itselläni ei ole mikään kiire yhteiskunnan koneiston rattaaksi.

Jos koskaan kahlasit näin pitkälle hermoromahdukseni läpi, tunnet varmaan olosi yhtä pahoinvoivaksi kuin minä. En tiedä, vilustuttiko auton ilmastointilaite minut keinotekoisine lounatuulineen vai vetikö stressi maton altani, mutta lauantai-iltana päälleni vyöryi kova flunssa. Pari yötä olen nyt hikoillut puoliunessa, sunnuntain vaihtelin vain puolikuolleena makuupaikkaa liikuttaakseni särkeviä lihaksiani ja vaikka tänään tunnen oloni istuessa jo melko hyväksikin, kulutan vähintään nessupaketin päivässä, olen aivastanut useamman kerran Hoina-paran naamalle ja hikoilen kuin pieni sika heti, jos nousen ylös pidemmäksi aikaa. Rajalliset liikkumismahdollisuudet alkavat näkyä monen tunnin päiväunien jälkeen tekemisen puutteena. Nyt voisinkin heittää pallon kaikille teille, jotka olette viettäneet välivuoden tai menneet suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan. Miltä epätoivoinen hätähuutoni kuulostaa ja mitä tekisitte, jos olisitte minä (ja vastaukset ilman omaa lehmää ojassa, kiitos)? Tällä viikolla yritän vielä jutella ajatuksiani halki eri ihmisten kanssa ja lopulta luottaa tulosten tullessa siihen aivan välittömään ensireaktioon.


Loppuun liitän vielä rennomman videopätkän vesileikeistä Hoinan ja Finan kanssa lauantai-iltapäivältä, kun olin vielä pahaa-aavistamaton flunssan uhriksi valikoitumisesta. Hoina ei pärskinyt tai luullut hukkuvansa yhdelläkään yrittämällä enkä minäkään saanut yhtään paniikkinaarmua lisää reisiini. :) Finakin on rohkaistunut kahlailussa hurjasti ja vetää rannassa jo hirveitä spurtteja lelun perään!

 

Ruma uni

Varoitus: Seuraava teksti ei ole kovin suositeltavaa luettavaa
hiljattain koiransa menettäneille tai muuten raskaasta tai ällöttävästäkin
aiheesta ahdistuville, saati niille, jotka tunsivat ihanan Saran paremmin. Aihe
todella ahdistaa itseänikin niin paljon, että se on pakko purkaa sanoiksi.
Kenenkään ei ole mikään pakko lukea seuraavaa.

Pari viikkoa sitten minulla oli todella huono päivä. Sellaista päivää, niin huonoa, minulla ei ollut vielä koskaan ollutkaan. Ahdistus kummitteli mielessä heti, jos unohdin sen tietoisesti häätää pois, ja vain ohikulkijan kohtaaminen vaati keskittymistä ja itkun pidättelyä. Kun ensimmäistä kertaa oikeasti pitkältä tuntuneen työpäivän jälkeen ajoin yksin kotiin, en voinutkaan enää taistella tunnetta vastaan, vaan koitin lähinnä nähdä jotakin suurten silmän pintaan kohonneiden kyynelmuurien takaa.

Tuota huonoa päivää edelsi kaamea painajainen maailman sydämellisimmästä koirasta, rakkaasta, viime jouluna edesmenneestä Sarastani. Koko yö oli silloin musta ja raskas, niin ahdistava, etten pysty edes kuvailemaan sitä. Unessani Sara heräsi henkiin, kun luulimme sen olleen jo kuollut. Sen sijaan, että muru olisi ollut oma pirtsakka ja pippurinen itsensä, se olikin kuin ontto kopio itsestään. Se oli huonommassa kunnossa kuin se koskaan oikeasti oli, ei jaksanut kävellä, ei oikein pystynyt hengittämään eikä ollut läsnä. Painajaisessa vietin sen kanssa pitkän ja pimeän yön sitä hoitaen ja jonkin tuntemattoman kerrostalon pihassa monta kertaa pissattaen, ja toivoin, että se jo vihdoin kuolisi. Sara oli herännyt henkiin, eikä millään kuollut. Jouduin katsomaan sen kärsimyksiä koko yön pystymättä tekemään mitään.

Unessa Sara oli vain haamu itsestään - tutun näköinen kaveri mutta kuin ontto nukke. Silmät olivat yhtä tyhjää, sisällä oli vain tyhjää, se ei ollut minun Sarani. Aamulla heräsin yltäpäältä hiessä ja purskahdin itkuun. Minusta tuntui kuin kaunis muisto Sarasta olisi tärveltynyt kokonaan. Aina kun vain erehdyinkin muistelemaan edes sen kiiltävän mustaa turkkia, ahdistus vyöryi päälleni eikä suostunut katoamaan. Enkö enää koskaan voisi ajatella kauneinta sisupussiani ilman painajaisvaikutusta? Miksi Finakin kiehnäsi sinä aamuna niin paljon minuun ja tuijotti suurilla tummilla silmillään? Oliko sekin nähnyt saman unen?

Vaikka tapauksesta on tosiaan jo se yli kaksi viikkoa aikaa, joudun vieläkin taistelemaan valtavaa pahaa oloa ja itkua vastaan ja silti ne vain tulevat. En voi käsittää, että saatoin nähdä niin hirveän unen Sarasta. Kun sen kunto joulun alla heikkeni vähitellen, näin kauniita unia rituaalisista viimeisistä kävelylenkeistä mökin metsässä. Aurinko paistoi ja tunnelma oli vapauttava ja hyväksyvä. Rillasta ensimmäiset unet näin vasta yli puolen vuoden jälkeen sen poismenosta, ja nekin olivat aina kauniita jälleennäkemisiä - pelkkää riemua siitä, että sainkin vielä yhden leikkihetken lisää sähikäiseni kanssa. Niinä aamuina oli ainoastaan hyvä olo.

Rillan viimeisellä matkalla en ollutkaan mukana, ja tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä. Tiedän, että painajainen Sarasta juontaa juurensa lopetushetkeen, joka ei ollut millään tavalla kaunis, mutta tuntui silloin lohdulliselta eikä koskaan tietoisesti minua häirinnyt saati sitten ahdistanut. Akuutti tilanne jouluaattoaamuna - mitä muuta olisimme voineet odottaa kuin paljon kaupungin ulkopuolella olevaa kivistä, kylmää navettaa, jossa vähintään yhtä kylmälle metallipöydälle Sara antoi viimeiset ruumiinlämpönsä. Siskoani pyörrytti. Äiti pyyteli meiltä anteeksi karuja olosuhteita, mutta sanoin, ettei se haitannut. Pääasia oli, että Saran ei tarvinnut kärsiä yhtään ylimääräistä. Silti se hetki, jolloin näin jo menehtyneen, onton lämpöisen rakkaani nenästä tippuvan nestepisaran metallipöydälle - se aiheutti tuon karmean painajaisen. Siihen pisaraan kulminoitui koko totuus siitä, että pienen mustan elämä oli oikeasti ohi, että se oli vain ontto ruumis enää. Ei ne löysät raajat tai hiljaisuus vaan se yksi pisara. Miten paljon sen onkaan täytynyt minua alitajuisesti ahdistaa. Miten paljon haluaisinkaan pyyhkiä tuon ruman unen pois.

Koiranomistajaopiskelijan paradoksi

Ah, kevät kevät kevät! Minulla on todellakin kevättä ei vain rinnassa vaan ihan joka solussa! Ignoorasin siis täysin tulleen pikaisen takatalven ja sen aiheuttaman synkkyyden keskivertosuomalaisen mielessä, ja olen yhä sitä mieltä, että kesä on jo pian täällä! Valitettavasti minulle kevään tulo ei tosin ole tarkoittanut minkään sortin inspiraatiota energian suuntaamiseksi kouluasioihin, vaan olen vain hömpötellyt menemään koiratreeneistä kisoihin ja päinvastoin. Haut on laitettu menemään uskontotieteen, pohjoismaisten kielten ja saksan kielen aineisiin, ja nyt viimeistään pitäisi sitten edetä lukemisessa vähän enemmän kuin parikymmentä sivua päivässä kerran viikossa...

 

Tässä opiskeluja ja mahdollista muuttoa pohdiskellessa olen toistamiseen päätynyt futuuriseen tenkkapoohon, jota nimitän myös koiranomistajaopiskelijan paradoksiksi. Kun tulevaan autoon menevät kustannukset asuntovuokrasta puhumattakaan tulevat maksettaviksi, on sanomattakin selvää, että pennejä joutuu etsimään kaappien alta ja uuninkin takaa. Koko henkilökohtaisen budjetin kaataa viimeistään koiraharrastus, joten taas on muutama kauhunväreiden aalto paikallaan. Olen kotihiiri ja vähän vaatteita tai tavaroita shoppaileva, joten opintotuella pärjäisin varmaan oivallisesti, mikäli en omistaisi autoa. Auton puolestaan tarvitsen, jotta pääsen koiratreeneihin ja kisoihin. Jos oletetaan, että olen jatkossakin opiskelija, mahdollisuudet käydä töissä rajoittuisivat iltoihin ja viikonloppuihin - potentiaaliseen treeniaikaan - ja työllä rahoittaisin auton. Mutta hetkinen, mihin sitten tarvitsen autoa, jos vapaa-ajan työnteko tekee tyhjäksi tarpeen autolle koiraharrastuksia varten? Voisiko joku koiran ja auton omistava opiskelija valottaa minulle hieman näkökulmaa, joka minulla jää asiassa selvästi huomiotta? Epätoivoisemmin ilmaistuna: miten te sen teette?!

 


Uusi askel aiheuttaa tuskailua...

Kun jatkan lieroiluani aivosolukkojen labyrintissä ulospääsyä löytämättä, voin yhä jatkaa onnellista ja huoletonta harrastuselämää täällä Loviisassa. Treenit alkavat viimeistään kahden viikon päästä, jolloin alan hillua kentällä kolmena neljänä iltana viikossa, milloin agilityliivi ylläni, milloin noutokapula perstaskussani. Vapaapäivinä yritän saada pääsykoekirjojen sivuihin vipinää, vaikka yllä kuvaamani ongelman aiheuttama hämmennys onkin toisinaan viedä kaiken motivaation.

Ps. Lieroilusta tuli mieleeni, että näin viime yönä unta, jossa omistin kaksi chihuahuaa. Kun otin ne syliini - tai käsiini - ne olivat hamsterin kokoisia niin että nyrkkini oli vähällä murskata ne, ja kun laskin hamsterikoirat maahan, ne muuttuivat kastemadoiksi, jotka kaivautuivat hiekkaan ja ilmeistyivät toiselle puolen mökkipihaa kumpikin aivan eri suunnille. Ja unen syvällisempi taso tai merkitys? Ei aavistustakaan!