X-files

On aamu ennen kahta tenttiä. Viikonlopun vietin Lempäälässä Miikku-kasvattajan luona tekemässä kaikkea muuta kuin lukemassa tenttikirjoja ja mitä teen nyt aamulla: kirjoitan viikonlopusta tietysti! Kuvamateriaalia ei valitettavasti reissulta ole kuin puhelimella napsitut pikaotokset, mutta toivottavasti sepustus täydentää niitä sitten senkin edestä.

Valmiina lähtöön!

Lähdimme Hoinan kanssa kahdestaan Miikulle jo perjantai-iltana, ja Fina jäi herra B:n kanssa kotosalle. Myös Hoinan veli Lieska omistajineen yöpyi kasvattajalla koko viikonlopun, joten meillä oli oikein hauska tyttöjen viikonloppu. Reissun varsinainen tarkoitus oli kuitenkin lauantain luustokuvaus. Ennen kuin väsyneinä pääsimme eläintarvikeliikkeen ja Subwayn kautta takaisin maaseudulle, vietimme pienessä huoneessa kuusi tuntia istuen ja odottaen, kun koirilta yksi toisensa jälkeen kirjaimellisesti pistettiin taju kankaalle ja läpivalaistiin sitten koko kroppa: kyynäret, olat, selkä ja lonkat. Iltapäivää kohden humalassa hoippuvat bordercolliet lisääntyivät täysjärkisten kustannuksella, mutta onneksi uutiset olivat kaikkien pentujen kohdalla iloisia. Luusto oli jokaisella kunnossa selkää ja olkia myöden, vaikka tassuvikaisella Prolla tietysti väärin luutunut tassu oli ennallaan - joskin paljon parempi kuin oltiin pelätty!

Hoina vuoroaan odottelemassa ja hetken päästä tillin tallin

Hoinalla ja Lieskalla kummallakin todettiin myös pieni nivelsidevamma: Lieskalla varpaassa ja Hoinalla lonkassa. Huomasin torstaina treenien jälkeen, että Hoina ravasi aavistuksen vinoon, joten kyseinen haaveri voisi senkin selittää. Kuvissa lonkan tilannetta ei näkynyt millään lailla, mutta eläinlääkäri sai käsin jotenkin lonksuteltua niveltä, joten nyt luvassa on kuukauden-parin agilitytauko. En tiedä, missä vaiheessa moinen vamma on tullut, mutta lääkärin mukaan se ei paljon pikku liukastumista enempää vaadi. Minä tietysti jouduin taistelemaan itkua vastaan koko lauantai-iltapäivän, vaikka vamman kuuluisi parantua normaaliksi pelkällä levolla ja fysioterapeutin ohjeilla. Jotenkin vaan se, että pentueen isoin yllätysuutinen koski taas minun koiraani, tuntui siinä vaiheessa todella epäreilulta, enkä voi kieltää olleeni pettynyt joutuessani heti perumaan loppuvuoden treenejä, keppitehokurssin ja Roosan ja Pennin kanssa suunnitellun agilityviikonlopun. Terveys tietysti ennen kaikkea, mutta ajoitus vain oli niin ilkeä: edessä oli juuri kaikkea ekstrakivaa, ja vastahan pääsimme juoksutauoltakin. Kun tästä lepotauosta päästään, saammekin jo odotella seuraavia juoksuja.

Hoina ja Lieska heräilemässä ja Hoina illalla "pesässään" liinavaateboksissa

Onneksi olin sentään ehtinyt varata fysioterapeutin ennaltaehkäisevän käynnin jo viikko sitten, jotta saamme jo parin viikon kuluttua uuden arvion vammasta ja kenties joitakin jumppaliikkeitä. Kipeä tuo koipi ei tunnu olevan, johan siitä kertoo viime treeneissä täyskorkeiden maksirimojen ylhäällä pysyminenkin, mutta jumia se varmaan on aiheuttanut. Silti omistajan vastuu oman koiransa kuntoutumisesta on Rillan tapauksen jälkeen karmea taakka näinkin pienessä vammassa. "Fyssarilta saat varmasti jumppaliikkeitä" oli kuin dejavu kolmen vuoden takaisesta shokista.

Likka äiteensä kanssa :-)

Sunnuntaiaamuna menimme vielä koko sisarusparven voimin treenaamaan, joskin meillä tietysti treenilaji muuttui tokoksi. Näytin erinäisiä alokas- ja avoimen luokan liikkeitämme sekä treenivaihettamme ohjatun noudon kanssa. Saimme paljon hyvää palautetta edistymisestä, ohjatun eri suuntien erottelusta ja jäävien nopeudesta, mutta tokokonkarien silmissä seuraaminen on yhä suurin työsarkamme - niin kuin se onkin. Myös paikkamakuuta teimme ääriolosuhteissa niin, että koirien takana toinen koira teki agilityä haukkuen. Hoina sieti niinkin kovaa häiriötä yllättävän hyvin. Agilityhulluna se tietysti kurotteli päätään korkealle, oli muutenkin levoton ja taisi kerran nousta istumaankin, mutta ei lähtenyt paikoiltaan. Saimme siis reissun lopuksi hyviä treenivinkkejä, ja nythän toko onkin parin kuukauden ajan päälajinamme. Onneksi minulla on juuri nyt kova tokokuumekin, joten emmeköhän me saa pidettyä itsemme kiireisenä senkin lajin parissa. :)

Syyssairauksia

Syyskuume on iskenyt - tai oikeammin kuumeet, mikäli sitä sanaa voi käyttää monikossa. Kuumeilen vähän kaikesta. On matkakuume lämpimään ja matkakuume kylmään Lappiin, matkakuume patikoimaan ja matkakuume palmujen alle löhöilemään. Lämpömittarin asteet nousevat myös kisoille ja seuraavalle roadtripille sekä mökkiviikonlopulle. Lisäksi ehdin kuumeilla aromahieronnasta ja lisätreenimahdollisuudesta Hoinan kanssa, mutta ne asiat ovat jo hoidossa! Tilasin nimittäin hyppyesteen, josta muokata helposti mukana kannettava tokohyppy, varasin itselleni tenttiviikkojen jälkeisen hemmotteluhetken ja ilmoitin Hoinan keppitehokurssille.

Meillä oli eilen ensimmäinen kerta paritanssikurssilla, ja täytyy sanoa, että kylläpä oli kivaa ja paljon porukkaa! Herra B:kin hihkui kotimatkalla, miten hauskaa tunnilla oli ja miten mahtava idea moiselle kurssille osallistuminen oli. Eihän siinä voinut itsekään kuin hymyillä. Ensimmäisellä kerralla nollatasosta viimeiseen sujuvaan tuijottelutanssiin, jossa rytmi tuli jo muualta kuin aivonystyröistä eikä varpaille astuttu enää kovin monta kertaa - aika hyvin, sanoisin! Lopputunnista pystyi jo vain nauttimaan musiikista ajattelematta yhtikäs mitään.

Sitten kevyesti vali vali -osastolle: Minulla on jo pitkään ollut sellainen olo, että tässä minun blogijärjestelyssäni on jotakin pielessä. Kahden blogin ylläpitäminen on tuntunut toimivalta, mutta jotenkin kummastakin tuntuu puuttuvan se pieni loppusilaus. Ajattelin kauan, että olkoon, itsellenihän minä vain kirjoitan, mutten pysty huijaamaan itseäni. Kyllä se vähän kirpaisee, että parillasadalla päiväkävijällä suurin osa merkinnöistä jää kokonaan kommentitta. Tai sitten tulen vain epänormaalin iloiseksi aina yhdenkin uuden kommentin huomatessani! Nyt pyytäisinkin kaikkia tämän merkinnän lukeneita sanomaan, mikä meidän blogissamme tai blogeissamme on hyvää ja mikä puolestaan ei oikein iske tai toimi. Mikä se on se pieni loppusilaus, joka jää uupumaan? Tunnen, että jotakin puuttuu, että blogini ei ole täysin sellainen kuin haluaisin, mutta en keksi itse ratkaisua. Syytän kuitenkin sitä ikuista ristiriitaa sekä itseni että lukijakunnan näkökulmasta: kirjoittaako koirista vai itsestäni?

Tai istuako luennolla itseä vai koiratreenejä varten?

Toisaalta ristiriita koirien ja itseni välillä hallitsee ihan arkeakin. Yleensä onnistun tasapainottelussa melko hyvin, mutta sitten tulee näitä mustia hetkiä, kun äly pimenee ja sitä päättää lähteä kasvattajalle luustokuvauksen ohessa koko viikonlopuksi kylään ja treenailemaan, vaikka heti maanantaina edessä on kaksi tenttiä ja keskiviikkona kolmas. Eikä harmita tai kaduta yhtään! Viikonlopun lisäksi odotan myös ensi loppuviikkoa, kun lähden pienelle kotilomalle ja pääsen samalla viettämään tyttöjen viikonloppua Roosan ja Pennin kanssa treenaillen, pitkästä aikaa samoihin treeneihin vanhojen treenikavereiden kanssa ja vihdoinkin taas töihin!

One sunny day

Tupaantuliaiset olivat ihanat. Koko päivä oli ihana. Rakkaita ja iloisia ihmisiä tupa täynnä, vaikka viime hetken muutoksiakin piti tehdä. Huomasimme nimittäin edellisenä iltana astuneemme ehkä hieman liian suuriin saappaisiin suunnitelmalla kahdenkymmenen vieraan mahduttamisesta 35 neliöön. Niinpä peruimme juhlien kaveripuolen ja päätimme järjestää paikallisille nepalilaisille erikseen pienempiä peli- ja ruokailtoja myöhemmin. Päätös oli erinomainen, sillä istumapaikkoja ei nytkään ollut koko ajan kaikille tarjolla, mutta silti oli helppo keskustella vieraiden kanssa, kun porukka oli tarpeeksi pieni.

Tarjoamisiakin oli ilokseni riittämiin ja reilusti ylikin. Pyöräytin itse kaksi maustekakkua, joista toiseen lisäsin vielä appelsiinijogurttia ja minttukrokanttisuklaata, sekä pellillisen mokkapaloja. Lisäksi äiti debytoi uransa voileipäkakkutaiteilijana ja onnistui loistavasti! Jopa minä, joka en muuten ole moisista välittänyt, pidin tästä versiosta ja erityisesti äidin koristeluista olen ylpeä. Ehkä äitikin vielä jonakin päivänä ymmärtää, että ihminen voi olla luova ja osata koristella ja piirtää ilman, että on mikään Picasso. :)

Iltapäivällä kävimme vielä porukalla paikallisessa ravintolassa päivällisellä ja hämyisessä nurkkapubissa jälkiruokajuomilla. Ruoka oli jälleen erinomaista ja annoskin juuri sopivan kokoinen, mutta illalla sain kamalia vatsanväänteitä. Syytän häikäilemättömästi päivällistä, sillä enhän minä toki ahmisi niin paljon herkkuja, että tulisin huonovointiseksi!

Vaikka olisi tehnyt mieli jäädä istumaan pubiin pidemmäksikin aikaa pelailemaan korttia tai muita paikan tarjoamia seurapelejä, lähdimme kuitenkin takaisin kotiin käyttämään koirat lenkillä ja saunomaan uusien ihanien saunatamineiden kera. Muita saamiamme lahjoja olivat pullollinen itse tehtyä omenamehua, silitysrauta, äidin ja iskän "vanha" viinilasisetti sekä keittiöpyyhe ja palasaippuasarja. Lisäksi mummi ja pappa toivat mökiltä tuliaisina myös pussillisen suppilovahveroita ja lasipurkit sekä sienipikkelssiä että marjahilloa - me kun olemme olleet niin harmissamme siitä, ettemme itse ole ehtineet mökille asti syksyn satoa korjaamaan!

Lämmin kiitos vielä kaikille upeaa ja aurinkoista päivää tekemässä olleille, ja lopuille ystäville ja tutuille: Olette aina tervetulleita! Vaikka me asummekin nykyään täällä kansallisessa pepunreiässä, ei täällä elo ole yhtään hassumpaa. Kyllä tänne uskaltaa tulla - ainakin käymään! :)

Tuparijärjestelyjä

Hoina: Miksi ihmeessä siivoat kuin hullu? Sotkua täällä on kuitenkin taas viimeistään huomenna!

Bea: Siksi, että meille on tulossa huomenna talo täyteen tuparivieraita.

Fina: ?

Hoina: Tä? Täyteen? Minnes ajattelit meidät laittaa? Parvekkeelleko palelemaan?

Bea: Tarvitseeko teidät laittaa jonnekin? Ajattelin, että voitte hyvin olla siellä pöydän alla, kun olette siellä aina muutenkin.

Fina: ?!

Hoina: Jassoo! Huolehdi sitten, ettei sun vieraillasi ole isot jalat! Tulee muuten hieman ahdasta, enkä mä todellakaan halua kenenkään ukkovarpaita nenäni eteen.

Bea: Joojoo nirppanokka. Huoh, ehkä voisin tässä välissä leipoakin...

Fina: !

Hoina: Niin tai sitten tässä olis tällainen lelu... Ihan tällainen kiva lelu vaan.

Aikamatkalla

Mainitsin jo edellisessä blogimerkinnässäni, että ennätimme tehdä viikonlopun aikana vaikka mitä muutakin kuin vain viettää iltapäivän Porin Mäntyluodossa. Esimerkiksi syy sille, miksi vietimme Porissa vain iltapäivän emmekä koko päivää, kuten olimme alunperin suunnitelleet, oli perjantai-illan rapujuhla. Ainejärjestömme nimittäin järjesti opiskelemallemme kulttuurille tyypilliset kräftskivanit, joiden snapsilaulujen myötä aamulla rattiin pääsyä joutui odottelemaan kauemmin. Ilta oli todella mukava ja herkullinen - niitä snapseja lukuunottamatta! - ja kotiinkin pääsi takaisin ihan ihmisten ajoissa reilusti ennen puolta yötä. Yksi asia minua vain jäi mietityttämään: miksi ihmeessä niin heelan goorerissa kuin pippi longstumpeissakin on aina jonkinlaista sulahopsulalallan fallanleita? Onko tämä jokin mystinen ruotsalainen kansanlaulutapa, vai onko sanoittajalla vain tullut inspiraatiokatko, kun puolet sanoituksista on aivan siansaksaa? :D

Lauantaina tosiaan kävimme Porissa, mutta muuallakin kuin vain koirailemassa. Tarkoituksenamme oli käydä keskustassakin ajelulla, mutta lopulta päädyimme käymään pikku kävelyllä ainoastaan vanhalla kotitiellämme. En ollenkaan muistanut, miten soma pieni idylli joenrannan asuntoalue onkaan! Teki niin kovasti mieli käydä linglottamassa vanhojen naapureiden ovikelloja, mutta olo oli muutenkin niin epätodellinen, etten sitten sentään aivan sitä tehnyt. Erään silloisen naapurintytön äidille sanoin kuitenkin - kuten kuka tahansa ohikulkija - "Hei", kun tämä oli aivan pihan portilla juuri tullessamme heidän talonsa kohdalle. En olisi tunnistanut naista enää, mutta näin pyörätuolissa istuvan naapurintytön - nyttemmin jo naisen - lakaisevan lehtiä takapihalla. Siitä tiesin heidän yhä asuvan samalla paikalla. Huh, miten siinä tuleekin kummallinen olo, kun tervehtii entistä naapuriaan kuin tuntematonta, vaikka itsestä tuntuu, ettei kuusivuotiaasta parikymppiseksi omassa mielessä tai lapsuuden ympäristössä mikään ole muuttunut. Sanoinkuvaamattoman epätodellinen olo saattoi tuntua jotakuinkin siltä kuin olisi vieraillut aikakoneella 14 vuoden takana - vain sinä tunnistat tuttusi, mutta he eivät enää muista sinua.

Sunnuntaina juhlistimme sitten Finan syntymäpäiviä, suunnittelimme ensi viikonlopun tupaantuliaisia ja ilmoittauduimme Herra B:n kanssa yliopistoliikunnan paritanssikurssille! Koska Nepalissa tanssitaan jokseenkin eri tavalla kuin täällä, ajattelin, että olisi järkevää ja sangen hauskaa yhdessäoloa lähteä opettelemaan valsseja ja muita perustansseja aivan alusta. Onnekseni mies on varsin avoin tyyppi ja innostui hänkin ajatuksesta samantien. Kurssi on viiden kerran pituinen, ja heti sen perään alkaa jatkokurssi, mikäli pariheilumisesta innostuu yhtään enemmän. Saapa nähdä, millaista tunneilla tulee olemaan - koska en itsekään mikään rannan hennoin ja taipuisin ruohonkorsi ole - ja millaisia tansseja meillä puolestaan ensi viikonloppuna on edessä, kun tupareille päästetään lähisukulaisten lisäksi vajaa kymmenkunta nepalilaista! Viime bailuissa ukot eivät ainakaan olleet pysyä housuissaan, kun heikäläistä sarangimusiikkia alkoi tulvia kaiuttimista! :D

Porin bortsut

Tänä viikonloppuna on ehtinyt tapahtua vaikka mitä! Ajattelin alunperin tiivistää koko pakan yhteen postaukseen, mutta koska pelkästään meidän koiratapaamisesta tuli näin jumalattomasti kuvamateriaalia, kerron kaikesta muusta vähän myöhemmin. :) Yksi viikonloppupuuhistamme oli siis kuitenkin Porin päivävisiitti, ja koska sinne suunnalle kerran lähdimme, oli tietysti pakko järjestää pienimuotoinen tapaaminen Porin bortsupoikien, Rillan veljen Veetin ja tämän "pikkuveljen" Lemmyn, kanssa. Jestas, miten upeita pojat olivatkin!

Hoina ja Lemmy löysivät nopeasti toisistaan seuraa, kun Lemmy vain jaksoi sytytellä Hoinaa mukaan leikkiin - Hoina kun oli tavalliseen tapaansa kuin rannalla ei ketään muuta olisi ollutkaan. :D Meidän eilen kuusivuotissyntymäpäiviään viettänyt Finamme sen sijaan piti Veetin kiireisenä ihmeellisine valejuoksuineen? Kotona likka on tyrkyttänyt itseään Hoinalle jo monta päivää, vaikkei Finan juoksun aika ole nyt enkä ole siltä pisaran pisaraa nähnyt lattialla. Rannalla Veetikin aisti rusakon hormonit eikä Finalla tietysti olisi ollut mitään pientä puuhastelua vastaan, joten jouduin sitten joko kantelemaan kahdeksan kilon mölttiä kainalossani tai vaihtoehtoisesti istumaan punanutun takapuolen päällä. Fina tai sen paremmin Veetikään ei tietenkään voinut käsittää moista siveysistuntoa...

Love me, baby!

Hoina ja Lemmy uskaltautuivat vielä ihmeen hyvin veteenkin, vaikkei se lähes kuumasta päivästä huolimatta varmaan kovin lämmintä enää ollutkaan. Etenkin rantaliejujen penkominen oli Hoinasta älyttömän mukavaa ja hyväntuoksuista. Minä en ehkä ollut asiasta aivan samaa mieltä. On ihanaa vastaanottaa mädältä kalalta haisevan koiran yllätyshyökkäys naamalle...

Vasta poikien rinnalla sitä oikeasti huomasi, miten pieni suikero Hoiski oikein onkaan: turkkia sillä ei ole nimeksikään (ihanaa! ♥) ja jalat näyttivät tuolla entistä rimpulammilta. Melkein sai pelätä, että ne katkeavat koirien kisaillessa. :D Pojilla sen sijaan oli muhkeat turkit ja voimakkaat raajat, kuten uroksella kuuluukin olla - pään jämäkkyydestä puhumattakaan. Blondi Lemmy vei lisäksi värityksellään sekä minun että miehen sydämen, mikä näkyy kuvien jakautumisessa kutakin koiraa kohti. Lemmyn kuvista vain alle puolet mahtuivat edes tähän yhteen blogimerkintään! Minäkin haluan vielä joskus oman punaisen paimeneni...

Tuo Yyterin tuntumassa ollut koiraranta oli aivan mahtava. Sillä oli pituutta enemmän kuin olisin koskaan uskonut, ja ellei Fina olisi joutunut tarkastelemaan tilannetta lintuperspektiivistä, olisi koko konkkaronkka saanut juosta sydämensä kyllyydestä. Kiitos vielä Gitelle ja pojille aivan superhauskasta päivästä ja seurasta! Nyt tiedämme, missä tapaamme jatkossakin! ;)

Tuulet puhaltaa

Tämä syksy inspiroi minua. Uusi alku agilityrintamalla, viilenevät ilmat, värit ja se, että saa taas polttaa kynttilöitä ja olla huivi kaulassa aamusta iltaan. Rakastan huiveja! Syksy on saanut minut tekemään myös muutaman cosy-hankinnan - nimitys siksi, että kyseiset asusteet hommattuani minulla on ollut aivan ihana fiilis. Löysin nimittäin sellaisen vanhan ja rupuisen näköisen repun, jonka hinta ei kylläkään ollut rupuista nähnytkään, sekä ihanan kaulahuivin (haa!), jollaisia muistan lapsuudessani mummin vaatekaapin pursunneen ja joita minun piti nyt ostaa kerralla kaksi asusteen pituuden lisäämiseksi.

Lisäksi olen saanut kouluhommia tehtyä jopa puolitoista viikkoa ennen määräaikaa, vastaanottanut peloista huolimatta erityisesti kirjallisen viestinnän kurssilla imartelevaa palautetta kirjoitustaidoistani ("ei vain keskitason yläpuolella vaan aivan siellä yläpäässä") ja kisakuumekin sekä agility- että tokorintamalla nostaa taas päätään. Viikon päästä saatamme uskaltautua Hoinan kanssa möllikisoihin, joskaan emme tekemään rataa, vaan harjoittelemaan lähtöjä ja rimoja sielläkin. Ensi viikonloppuna puolestaan ajattelimme suunnata pitkästä aikaa katsomaan, mitä vanhaan kotikaupunkiini Poriin kuuluu, ja juoksuttamaan siellä omia karvaisia Rillan veljen, Veetin, ja tämän "pikkuveljen", Lemmyn, kanssa. Tämä syksy on jotenkin uudella lailla raikas! Vielä kun joku vinkkaisi, mistä löydän Svea-pipon mallisen ja khakinvihreän pipon, joka ei kuitenkaan olisi Svea-pipo, niin kaikki olisi aivan täydellistä! :-)