Kaikenlaisia romahduksia

Huhhei. Olen ollut viimeisen viikon ajan niin hirveän stressin kourissa, että päivät ovat vaan lipuneet ohi ja pinna on ollut todella kireänä. Tätä merkintääkin olen kirjoittanut jo monta päivää, poistellut osia siitä ja tallentanut, välillä jo päättänyt olla julkaisemattakin. Yleensä kirjoittelusta on kuitenkin ollut apua, joten ei kai tässä mitään voi menettääkään?

Lähinnä ne ovat olleet nuo ensi viikolla tulevat pääsykoetulokset, jotka stressaavat jo etukäteen, mutta viime viikolla oloni tukaloitui entisestään, kun Facebook alkoi täyttyä tuttavien tuloshehkutuksista. Kaikki onnelliset koulupaikan saaneet ovat innosta soikeina ja sanovat elämänsä suurimpien unelmien toteutuvan haluamaansa paikkaan pääsyn johdosta. Näitä uutisia on ollut ihanaa lukea, mutta samalla tyrmistyin omasta, vielä siihen asti suhteellisen harmittomana pitämästäni tulosahdistuksestani. Miksi minä en odota tulosten julkistamista malttamattomana? Miksi en ole vieläkään varma, mitä oikeasti edes haluaisin opiskella? Miksi pohdin tosissani välivuoden mahdollisuutta - siinäkin tapauksessa, että pääsisin sisään yliopistoon?

Minulla oli epävarma tunne jo keväällä, kun luin pääsykoekirjoja. Olen aina rakastanut opiskelua. Lukiostakin minut piti melkein potkia ulos, eikä minulla ole ikinä ollut motivaation suhteen ongelmia, oli kyseessä sitten suosikki- tai inhokkiaineeni. Kuitenkin pääsykokeisiin lukeminen tökki jo alkuunsa. Tuhersin moneen otteeseen itkua ja ihmettelin äidille ääneen, miksei minua innosta, kun olen tottunut siihen, että innostaa. Aina minua on innostanut. Uskontotiedehän tökki - ei niinkään aihe vaan kirja - sen verran, etten koskaan edes mennyt kokeilemaan koetta. Ruotsin materiaali sen sijaan oli kokonaan todella mielenkiintoista ja saksan koe puolestaan kokeena niin mukava, että sitä tehdessäni halusin oikeasti päästä sisään. Koska valinta muuttui niin viime hetkellä eikä ollut alunperinkään mikään usean vuoden takainen itsestäänselvyys, se tuntuu jääneen hiertämään jonnekin hampaankoloon. Valitsinko oikein? Haluanko lukea kieliä vai jotakin aivan muuta? Miksei minulle tule sitä hirveää hinkua aloittaa opinnot mahdollisimman pian? Haluan innostua ja pomppia kattoon, jos saan myöntävän vastauksen yliopistolta, mutta juuri nyt lähtökohdat siihen näyttävät melko huonoilta.

Hoinankin mielestä vatvon asioita ehkä vähän turhan paljon...

Fakta on se, että minä pelkään. Pelkään ihan tajuttomasti. Oikea valinta, väärä valinta - mistä tietää kumman tekee? Eikö oikeaan valintaan kuuluisi liittyä ainakin suurimmaksi osaksi positiivisia jälkituntemuksia? Kun vastapainona on vielä välivuosi, jolle työt ovat tiedossa, koiratreenit pilkkahintaisia ja saisin itse jatkaa kouluttamista, olen vähintäänkin pulassa. Ja ainakin kerran päivässä joku vastaantulija tai tuttu kysyy, ovatko tulokset jo tulleet. Välillä tekisi mieli suorastaan vetää kädet korville ja alkaa lallattaa kyselijän päälle kuin pikkulapsi. Tulokset kiinnostavat enemmän muita kuin minua! Eikö se ole aika huolestuttavaa?

En kuitenkaan ole vain muutosta vastaan. Siinä olisi monta superhyvääkin juttua, kuten poikaystävän kanssa yhteen muutto, ihana oma koti, maisemanvaihdos uusine alkuineen sekä se mahdollisuus opiskelusta sittenkin innostumiseen. Se fiilis on meinaan tullessaan oikeasti todella inspiroiva ja voimaannuttava. Ehkä pelkäänkin liikaa, ettei sitä tule? Välivuoden jälkeen kaikki mikä nyt on mahdollista on mahdollista vielä silloinkin - paitsi toki olisi haettava uudelleen - mutta jos nyt lähden opiskelemaan, en pääse enää kotikonnuilleni ja nykyiseen työpaikkaani noin vain takaisin, toisin sanoen en oikein voi pitää väli(rahankeruu)vuotta enää myöhemmin. Jotkut sanovat katuvansa, etteivät aikoinaan ottaneet välivuotta; suurin osa kannustaa jatkamaan suoraan opiskelemaan, että pääsee äkkiä leipään kiinni. "Pidithän sinä loppujen lopuksi jo tavallaan yhden välivuoden, kun valitsit nelivuotisen lukion." Ystäväni puki hakuihin liittyvän stressin hienosti sanoiksi toteamalla, että kirjoitusten jälkeenkään ei saanut levätä, kun oli jo uusi deadline odottamassa. Niinpä, huilaaminen voisi oikeasti tehdä hyvää. Itselläni ei ole mikään kiire yhteiskunnan koneiston rattaaksi.

Jos koskaan kahlasit näin pitkälle hermoromahdukseni läpi, tunnet varmaan olosi yhtä pahoinvoivaksi kuin minä. En tiedä, vilustuttiko auton ilmastointilaite minut keinotekoisine lounatuulineen vai vetikö stressi maton altani, mutta lauantai-iltana päälleni vyöryi kova flunssa. Pari yötä olen nyt hikoillut puoliunessa, sunnuntain vaihtelin vain puolikuolleena makuupaikkaa liikuttaakseni särkeviä lihaksiani ja vaikka tänään tunnen oloni istuessa jo melko hyväksikin, kulutan vähintään nessupaketin päivässä, olen aivastanut useamman kerran Hoina-paran naamalle ja hikoilen kuin pieni sika heti, jos nousen ylös pidemmäksi aikaa. Rajalliset liikkumismahdollisuudet alkavat näkyä monen tunnin päiväunien jälkeen tekemisen puutteena. Nyt voisinkin heittää pallon kaikille teille, jotka olette viettäneet välivuoden tai menneet suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan. Miltä epätoivoinen hätähuutoni kuulostaa ja mitä tekisitte, jos olisitte minä (ja vastaukset ilman omaa lehmää ojassa, kiitos)? Tällä viikolla yritän vielä jutella ajatuksiani halki eri ihmisten kanssa ja lopulta luottaa tulosten tullessa siihen aivan välittömään ensireaktioon.


Loppuun liitän vielä rennomman videopätkän vesileikeistä Hoinan ja Finan kanssa lauantai-iltapäivältä, kun olin vielä pahaa-aavistamaton flunssan uhriksi valikoitumisesta. Hoina ei pärskinyt tai luullut hukkuvansa yhdelläkään yrittämällä enkä minäkään saanut yhtään paniikkinaarmua lisää reisiini. :) Finakin on rohkaistunut kahlailussa hurjasti ja vetää rannassa jo hirveitä spurtteja lelun perään!

 

Keskikesän eräjormailua

Onkimista, Hoinan meilletulon vuosipäivää, kanootilla melomista, lepakoiden pyrähdysten pakoilua, juhannuksen perinne-eräjormaolympialaisten häviämistä, aamupalan nauttimista helteisellä laiturilla, Hoinan uimakoulua ja sen vuoksi muutamaa lisänaarmua nahkassa, soutamista, hyvää seuraa, mölkyn nelossijaa (minun osaltani) ja heittokapulan takaisin hakemista (Hoinan rooli pelissä), kuperkeikkahyppyjä järveen sekä palanutta vegeruokaa - sellainen oli meidän juhannus! Vain lentopalloturnaus jäi uupumaan - mutta ei, kesä ei lopu juhannukseen! Nythän se vasta alkaa!

Ps. Opin ensimmäisen pitkän nepalinkielisen lauseeni, joka menee kirjoitettuna suunnilleen näin: Malai nindra lageko chhaina, tara timi sanga paltana manchha. Se tarkoittaa, etten ole väsynyt, mutta haluan loikoilla vieressäsi/kainalossasi. Tärkeimmät opitaan ensin! :)

Kannet kiinni

Hieman on myöhässä tämä kirjoitus, mutta nyt saatan sen loppuun asti, kun kerran aloitin ja sain kuvatkin käsiteltyä. Aivan kuukautta ei minun ylioppilasjuhlistani ole sentään kulunut, sillä käytännön järjestelyjen helpottamiseksi siirsimme varsinaista kotivastaanottoa viikolla eteenpäin oikeasta päivästä, siis kahdeksanteen päivään. Tuosta päivämäärästä onkin tullut minulle varsinainen muistojen suma: sekä rippijuhlani, eräs suuri leikkaus ja nyt myös YO:ni ovat olleet kaikki päiväyksellä 8.6.


Koululla lakkiaiset vietettiin tietysti kuun ensimmäisenä viikonloppuna, kuten muuallakin. Seremonia oli melkoisen juhlallinen ja aiheutti minulle liudan sydämen tykytyksiä. Olin nimittäin ensimmäisenä yli satapäisessä saliin astuvassa valmistuvien kulkueessa ja juhlan loppupäässä vihoviimeisenä lakitettavana, jonka kenkien kopinan loppumista kaikki pitivät merkkiäänenä seuraavan osion alkamiseen. Kaikki meni kuitenkin hienosti ja loppupäivän nautimme juhlahumusta ystävien juhlissa Espoossa ja Raumalla. Ai niin, ja olin koko koulun ainoa niillä tutkintokerroilla lyhyen saksan (kevät -12) ja psykologian (kevät -13) laudaturin kirjoittanut opiskelija. Se on minusta noin isossa koulussa aika hieno juttu se. Myös psykologian stipendi napsahti todistuskansion väliin. :)




Viikon odottelun jälkeen koitti vihdoin myös minun juhlapäiväni, jolloin kotimme kirjaimellisesti täyttyi ihanista ystävistä ja sukulaisista. Alunperin näytti siltä, että tulossa olisi reilut 80 ihmistä, mutta melkeimpä onneksemme peruutuksia tuli viimeisten päivien aikana suhteellisen monta. Kaikkia olisi tietysti ollut ihanaa nähdä, mutta kuutisenkymmenen vieraan juhlat säilyivät vielä hallittavina. Vain muutamien kanssa en ehtinyt vaihtaa kuulumisia lainkaan. Osa vieraista myös viihtyi pitkään, ja väen vähetessä pidotkin muuttuivat rennommaksi takapihalla istuskeluksi ja höpöttelyksi.
Vasta, kun vieraat olivat lähteneet, ehdin paneutua hyllylle kerääntyneisiin onnittelukortteihin ja paketteihin, ja vaikkei näin varmaan saisi sanoa - enkä tavallisesti sanoisikaan - oli yksi lahja aivan omaa luokkaansa. Suuren koonsa (n. 60cm x 70cm) vuoksi se sai minut tarttumaan itseensä ensimmäisenä, ja vain pienen paperinrepäisyn jälkeen repesin totaaliseen itkuun keskellä olohuonetta. Tuore mutta jo niin rakas Munkka-ystäväiseni Josefina oli tehnyt valokuvistani upean värikkään ja valtavan kollaasin kehyksiin. Siitä löytyy hetkiä jokaisen koirani kanssa sekä ikimuistoinen Ylläksen reissu, pari viime juhannusta ja elämäni ensimmäinen agilityn kolmosluokkaan nousu, Finan kanssa. Kortissa oli teksti: "...maailman paras juttu, että joskus tartuit hetkeen ja valmistut juuri nyt Munkkiniemen yhteiskoulusta." Tuo lause kietoi yhteen koko sekavan lukiokuvioni - sen, kuinka vaihdoin lukiota kesken lukuvuoden tietämättä tai edes arvaamatta siitä vielä mitään vuorokautta ennen muuttohetkeä sekä sen, miten moinen jättimuutos ja -riski kannatti todella ja oli elämäni paras carpe diem -päätös. En voi vieläkään uskoa muuttotarinaani todeksi. Olisin nauranut kitarisani halki, jos minulle olisi viikko ennen vaihdosta sanottu, että tulen moista edes harkitsemaan.

En voi kuin kiittää kaikkia lukiotaipaleeseeni vaikuttaneita sattumia ja ihmisiä. Vuodet niin Loviisassa kuin Munkassakin olivat upeita ja sanonnan veroisesti elämäni parhaita vuosia. Vasta ne opettivat minulle, kuka todella olen. Olen ehkä lähempänä aikuisuutta. Kiitos kaikille ihanille ihmisille upeaan juhlapäivääni tavalla tai toisella osallistumisesta! ♥

Mökkitunnelmia

Eilen lähdimme ykskaks mökille heittämään talviturkit. Vesi oli jo yli 21-asteista! Hoina oli tosin lauman - ihmiset mukaan lukien - ainoa, joka ei veteen ei vielä uskaltautunut. Yritin kyllä kovasti lievällä painostamisellakin saada sitä edes kahlailemaan, mutta Hoinasta vesileikit laituritasosta olivat aivan riittävän jännittäviä. Samalla ulkoilutin kameraanikin pitkästä aikaa mukanani. Blogimerkintään ahtaaminen rumentaa kuvien laatua ikävästi, mutta kutakin otosta klikkaamalla niiden pitäisi aueta suurempina.

Tämä postaus jää nyt vähän tyngäksi, sillä meillä on kotona hirveä hulina ylioppilasjuhlieni järjestelyissä. Lakin sain kyllä päähäni jo lauantaina, mutta käytännön syistä juhlat ovat vasta ensi viikonloppuna edessä. Niistä ja päättäjäisistä lisäilen kuvia ja tunnelmia sitten molemmista kerralla. Stipendiä ja muitakin iloisia uutisia kävi koululla ilmi, mutta niistä enemmän seuraavassa merkinnässä. Ihanaa hellettä kaikille lukijoille! :)

Mää oon tääl Turuus ny

Terkut taas Turusta! Olen täällä niin sanotulla pääsykoelomalla nyt vielä pari päivää, ja sitten on palattava takaisin kotiin ylioppilasjuhlia varten. Itse vietän varsinaisia juhlia kotona vasta viikon päästä, mutta kai sinne kouluun on vielä viimeisen kerran raahauduttava jo lauantaina! ;) Eilen minulla oli ensimmäinen, saksan pääsykoe, sillä viikontakaiseen uskontotieteen kokeeseen en loppujen lopuksi edes mennyt. Ottaen huomioon, että uskonnon kirjasta ei jäänyt päähän yhtikäs mitään, yliopistolle moneksi tunniksi vääntäytyminen olisi ollut silkkaa ajanhukkaa. Saksan koe tuntui yllättävän mukavalta "puuhavihkolta", vaikka olen edellisen kerran tapaillut kielioppiasioita yli puolitoista vuotta sitten. Sanastoa testaava osio meni eniten hakuammunnalla, sillä suurinta osaa siellä olevista sanoista en rehellisesti sanottuna ollut koskaan kuullutkaan. Tällä hetkellä ykkösvalintani on kuitenkin kohdistunut pohjoismaisiin kieliin, joiden koe on vielä edessä huomenna.

Nämä pääsykokeet kokonaisuudessaan ovat muutenkin aiheuttaneet päänvaivaa. Kun saa olla ihan unelmapaikassa töissä eikä rahaakaan koskaan tulevanakaan opiskelijana ole liikaa - etenkään auton ja koiraharrastusten kera - välivuosi totta tosiaan houkuttelisi. Nyt teilasin jo ykkösvaihtoehtoni, uskontotieteen, enkä vielä yhtään tiedä, mitä teen, jos vaikka pääsisin vain tuohon saksan kieleen, jonka olen koskaan halunnut korkeintaan sivuaineeksi. Kieli-ihminen olen aina ollut, mutta silti tuo ruotsin kiilaaminen uskonnon edelle yllätti minut. Noh, osa epävarmuudesta selvinnee huomenna ja loput viimeistään tulosten julkistamisen myötä.

Turku on muuten mielettömän kaunis kaupunki. Jo maanantai-iltana kävimme poikakaverin kanssa etsimässä koepaikat etukäteen, jotta itse koetta jännittäessä ei tarvitsisi hermoilla vielä älyttömän huonon suuntavaiston kanssa. Yliopistonmäellä samoilun jälkeen menimme Auran rantaan istuskelemaan ja syömään jäätelöt, ja tajusin, miten hienoa olisikaan tulla koulun jälkeen rantapenkereelle oleskelemaan tai lukemaan. Ajatus tuntui niin houkuttelevalta, että se oli pakko testata käytännössä heti eilisen pääsykokeen jälkeen. Auringonotto keskellä päivää tuoreella nurmella joen rannassa oli melkoisen rentouttava kokemus! Ehkä tästä tosiaan voisi tulla uusi kotikaupunkini - jos ei vielä tänä kesänä, niin ainakin vuoden sisällä.

Hoinan kanssa - vaikka yllä olevissa kuvissa se ressukka onkin jätetty toimettomana kotiin - olemme viime aikoina kovasti harjoitelleet kotipihassa verkkokeppejä eri kulmista sekä oikeaoppisia saksalaisia ja välistävetoja ylemmillä medikorkeuksilla. Fina puolestaan sai tosiaan viikko sitten SM-nollat ensimmäisenä Loviisan seudun koirana kasaan, ja nyt menneenä viikonloppuna heti perään tulleen toisen tuplanollan myötä suomenmestaruuskisoihin vaadittavat tulokset ovatkin meillä jo tuplana: neljätoista nollaa, joista neljä ovat kahtena tuplanollana. Vaikka kisoihin pääsy siis jäikin ajallisesti viime tinkaan, ei enää voi sanoa, että se olisi ollut pienestä kiinni! Alla on vielä kuva viime viikonlopun Vantaan kisoista - onneksi Koirakuvaaja vastaa tällä kertaa merkinnän laadukkaammasta kuvatarjonnasta! :)

 

Olemme saavuttaneet kaiken

Siitä on vuosi ja kolmisen kuukautta, kun nousimme Finan kanssa kolmosiin. Sen piti olla meidän agilityuramme huippu ja loppu. Suoritusajat riittivät nipinnapin kakkosluokassa ja jo sieltä ehdimme silti keräillä muutaman yliaikanollan - kolmosissa meillä ei olisi siis mitään saumaa. Sitten saimmekin kolmosista heti alkuun aikarajoihin mahtuneen nollan, ja opin, mikä SM-nolla on. Asetin uuden tavoitteen: SM-kisoihin pääsyn.

Osallistumisoikeuden SM-kisoihin 2013 saaminen osoittautuikin yllättävän vaikeaksi. Nollia on kyllä tullut, mutta kaksi kolmasosaa niistä on ollut yliaikanollia ja tuplan metsästäminen jäi viimeiseksi. Yhdenkin nollan saamiseen meillä on pitänyt olla kaikki maailmankaikkeuden taivaankappaleet oikeassa asennossa: kyllä- ja ei-listat tuomareista heidän vakioetenemiensä mukaan ja niihen mukaan kilpailujen valitseminen, sattuma, että useammasta ilmoitetusta tuomarista juuri meille sopiva viittoisi meidän ratamme ja tietysti vielä se tuuri, että onnistuisimme juuri silloin, oikeaan aikaan. Tuplanollaa emme millään saaneet, vaikka metsästimme ainoastaan sitä kymmenissä starteissa monen kuukauden ajan. Vuokkoset Areenalla itkin useamman kerran puolen sekunnin aikaylityksiä läheltä piti -tuplanollissa. Hyväksyin jo vihdoin sen, että SM-karkeloiden tulisi odottaa Hoinan kasvamista.

Viikonloppuna lähdimme kuitenkin Fannyn ja Noonan kanssa Lietoon skabailemaan, jottei minun tarvitsisi soimata itseäni luovuttamisesta. Voisinpahan ainakin sanoa yrittäneeni viimeiseen asti eikä varaa jossitteluun jäisi. Etsiydyimme kisapaikalle, vaikka kaikki kolme navigaattoria kieltäytyivät toimimasta juuri, kun olisimme niitä tarvinneet, ja yövyimme keskustassa pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Iltalenkillä istuskelimme hetken Aurajoen rannalla. Siinä vaiheessa minulla ja Finalla oli jo tuplanolla taskussa.

Koska kaksipäiväisissä kilpailuissa kisakirja jäi toimistoon yöksi, en uskaltanut hehkuttaa saavutuksellamme ennen kuin eilen, kun vihdoin näin mustaa valkoisella. Saimme Liedosta yhteensä neljä nollaa, joista yhdellä oli puoli sekuntia yliaikaa ja kolme muuta olivat hyväksyttyjä nollatuloksia. Kaksi niistä olivat peräkkäisiltä radoilta.


Olemme saavuttaneet kaiken - nyt sellaisenkin, mistä emme edes uskaltaneet haaveilla kakkosluokkalaisina. Pääsemme osaksi hieman isompia kilpailuja, joihin aivan kaikki eivät pääsekään. Se on loviisalaiselle nuorelle naiselle ja pienelle agilityjyrsijälle suurenmoinen saavutus. Vuolaimmat kiitokseni kuuluvat vanhemmilleni, jotka ovat antaneet minun kisata tämän kevään ajan huomattavasti normaalia enemmän ja Fannylle, jota ilman en olisi edes lähtenyt tälle nimenomaiselle kisareissulle! ♥ Tavoitteita emme enää aseta, vaan tästä edespäin ainoastaan nautimme kilpailuista, haasteista ja toisistamme radalla. Paineet ovat poissa. Minusta tuntuu, että nyt se agility vasta alkaa. :)

Nyt näemme kaiken tuplana.

Kymmenen syytä hymyyn

1. tänään oli vapaapäivä
2. sää on ollut upea, vaikka vuoden ensimmäinen ukkonenkin tuli koettua
3. saimme Hoin kanssa agilityssä kaikki uudet jutut toimimaan
4. Hoina teki jo ensimmäiset nopeat kepit kokonaan ilman verkkoja, vaikka toistoja verkoillakin on takana yhteensä vain viitisentoista (nyt ilman verkkoja siksi, että ne ehdittiin jo korjata pois)
5. tokotreeneissä sain paimenelta sekä ruudun- että hypynkyttäysmoodin pois päältä
6. minusta tuntuu, että meistä tulee ehkä sittenkin jotakin!
7. ajelin ympäri Loviisaa 20km/h vain ihaillen kaunista kotikaupunkiani
8. sisko teki meille mahtavat salaatti-majoneesivoileivät
9. ilmoittauduin Finan kanssa sittenkin vielä ainakin kuuteen starttiin...
10. teimme Hoinan kanssa ihka ensimmäisen lyhyen pyöräilylenkin ihmisten ilmoilla ehjin nahoin