Englantilainen potilas

Meillä on ollut sangen touhukas loppuviikko! Minä olen ajellut parina päivänä kesärenkailla alkavaa talvea uhmaten töihin, meillä on käynyt koiravieraita ja olemme ehtineet käydä parikin kertaa tokoilemassa. Koulujuttujakin olisi, mutta miten ihmeessä itsensä saisi motivoitua niiden pariin, kun kaikkea muutakin mukavaa on tarjolla?

Voi, miten paljon Fina muuten näyttääkin Saralta!

Kuten kuvista näkyy, meillä ei silti ole ollut kovin hyvää tuuria tänä viikonloppuna, vaikka hauskaa onkin ollut! Parin sekunnin kärhämä keittiössä talon emännän ja vieraan välillä kääntyi luonnollisestikin pienemmän, emännän, siipirikoksi, joten pikainen treenikentälle lähtö vaihtui erään pienen cavalierin paketoimiseen. Tuo pikku neiti on kyllä uskomaton: kynsiä leikatessa se kiljuu kuin pieni sika, mutta takuulla kirvelevää haavaa putsatessa se vaan kelli selällään. Jo tämän päivän aikana haavaan on alkanut kehittyä uutta ihoa, mutta kyllähän tuollaisen kirvelevän vereslihahaavan paraneminen vie useamman päivän. Toivottavasti selvittäisiin ilman pahempia tulehduksia! Tassukin piti vräpätä mutta lähinnä vain kodin siisteyden vuoksi, sillä ison anturan juureen tullut hampaan viilto vuosi inhottavasti verta.

Olimme keittiössä siivoilemassa aamupalan jälkiä, ja kun kävelin Finan ja Pennin ohi jääkaapille, rähinä alkoi kuin tyhjästä. En todellakaan nähnyt kummankaan pörhistelevän - koska Rillan sairauden aikaan sitäkin valitettavasti tuli useampaan otteeseen todistettua -, mutta kaipa siinä vaan kävi tila liian ahtaaksi. No, näitä sattuu aina välillä koiraporukoissa.

Kuvat © Roosa Laaksonen

Pääsimme me pienen ensiapuharjoittelun jälkeen vihdoin kentällekin ja vedimme oikein pitkän kaavan tokotreenit! Kirjoittelen niistä myöhemmin tarkemmin myös treeniblogiin, mutta olen todella iloinen, että vaikka teimme lähes kaikkea sikin sokin, treeneistä ei missään vaiheessa tullut sähläämistä. Saimme vahvistettua juuri niitä asioita, joissa kaipaamme eniten harjoitusta emmekä ottaneet missään liikkeessä takapakkia. Seuraaminen on ikuisuusprojektimme - se oli tänään aivan yhtä kyylää kuin aina muulloinkin, mutta sellainen Hoinan työasento vain on! Siihen on kovin vaikeaa puuttua, enkä tiedä, saanko matalaa ja "hakatun näköistä" koiraa koskaan aidosti reippaaseen, taivasta kohden kapuavaan pystyasentoon.

Finan haaverin lisäksi Hoinalla oli viime yönä vatsa löysällä, ja sen seurauksena minä jouduin moppailemaan ripuleita rappusilta vielä puoliltaöin ja Hoina nukkumaan yönsä pesuhuoneessa. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta meillä oli jälleen huippuhauska viikonloppu, kuten olettaa saattoi! Koirailujen lisäksi ehdimme myös istua television ääressä perjantai-illan viihdeohjelmia ja tortilloja nauttien ja tietysti höpötellen. Sääli, että pitkän välimatkan takia tällaiset tyttöjen viikonloput ovat melko harvinaista herkkua. Ehkä Roosa ja Penni pääsevät pian myös Turun suuntaan! :)

Koti-ilta

Pitkästä aikaa kotona - siis ihan kotikotona! Minulla on ollut koko ilta vapaana, kunhan vain ensin perille pääsin! Aamulla lähdin nimittäin ajamaan reilun parin tunnin työmatkaa kohti Porvoota, olin pitkästä aikaa muutaman tunnin töissä ja jatkoin vasta iltapäivällä Loviisaan. Kotiin päästyäni rakastin vain kaikkea, mitä näin: kotipihaa, kodin tuoksua, nurmelle levinneitä lehtiä ja sitä tunnetta, kun avaa oven kotiin ja näkee kaikki rakkaat huoneet. Ainoa harmitus oli se, että koti oli muista ihmisistä tyhjä. Perhe lähti nimittäin Tukholman risteilylle, jolle minäkin tietysti olisin viivana lähtenyt, jos olisin lippuja tilatessa tiennyt opetusvapaista.

Heti kotiin päästyäni vaihdoin ylleni kaksi numeroa liian suuret kolitsit, heitin kassit ja nyssäkät nurkkaan ja heittäydyin sohvalle. Koko valtava talo vain minun ja koirien käytettävissä sunnuntaihin asti. Ihanaa vaihtelua! Kyllä muuten huomasi, etten ole vähään aikaan ole (seisoma)töissä ollut - niin väsyneet olivat jalat vain puolikkaankin päivän jälkeen. Siksi päätin, että täksi illaksi antautuisin täysin pehmoiseen ja lämpöiseen syliin - vain minä ja sohva, okei ja televisio! Pieni kupponen teetä ja annos vanhan ajan vaniljajäätelöä lakkahillolla ja lakritsiströsseleillä ei sekään ollut kovin huono valinta! ;)

Loppujen lopuksi minulla ei kovin yksinäistä täällä ole ollut, ei ainakaan vielä tänä iltana. Tassut raapivat kylpyhuoneen oven raolleen heti saunaan päästyäni, ja eiköhän sieltä Fina tullut, ryöminyt oven alta ja kavunnut ylälauteille asti 80°C löylyihin. Hoina seurasi isosiskonsa esimerkkiä, joskin hieman persoonallisemmalla tavalla, ja toi lelunsa suihkuun. Niinpä niin, mitenpä sitä tällaisten turrikoiden kanssa voisi itsensä yksinäiseksi tunteakaan? :)

X-files

On aamu ennen kahta tenttiä. Viikonlopun vietin Lempäälässä Miikku-kasvattajan luona tekemässä kaikkea muuta kuin lukemassa tenttikirjoja ja mitä teen nyt aamulla: kirjoitan viikonlopusta tietysti! Kuvamateriaalia ei valitettavasti reissulta ole kuin puhelimella napsitut pikaotokset, mutta toivottavasti sepustus täydentää niitä sitten senkin edestä.

Valmiina lähtöön!

Lähdimme Hoinan kanssa kahdestaan Miikulle jo perjantai-iltana, ja Fina jäi herra B:n kanssa kotosalle. Myös Hoinan veli Lieska omistajineen yöpyi kasvattajalla koko viikonlopun, joten meillä oli oikein hauska tyttöjen viikonloppu. Reissun varsinainen tarkoitus oli kuitenkin lauantain luustokuvaus. Ennen kuin väsyneinä pääsimme eläintarvikeliikkeen ja Subwayn kautta takaisin maaseudulle, vietimme pienessä huoneessa kuusi tuntia istuen ja odottaen, kun koirilta yksi toisensa jälkeen kirjaimellisesti pistettiin taju kankaalle ja läpivalaistiin sitten koko kroppa: kyynäret, olat, selkä ja lonkat. Iltapäivää kohden humalassa hoippuvat bordercolliet lisääntyivät täysjärkisten kustannuksella, mutta onneksi uutiset olivat kaikkien pentujen kohdalla iloisia. Luusto oli jokaisella kunnossa selkää ja olkia myöden, vaikka tassuvikaisella Prolla tietysti väärin luutunut tassu oli ennallaan - joskin paljon parempi kuin oltiin pelätty!

Hoina vuoroaan odottelemassa ja hetken päästä tillin tallin

Hoinalla ja Lieskalla kummallakin todettiin myös pieni nivelsidevamma: Lieskalla varpaassa ja Hoinalla lonkassa. Huomasin torstaina treenien jälkeen, että Hoina ravasi aavistuksen vinoon, joten kyseinen haaveri voisi senkin selittää. Kuvissa lonkan tilannetta ei näkynyt millään lailla, mutta eläinlääkäri sai käsin jotenkin lonksuteltua niveltä, joten nyt luvassa on kuukauden-parin agilitytauko. En tiedä, missä vaiheessa moinen vamma on tullut, mutta lääkärin mukaan se ei paljon pikku liukastumista enempää vaadi. Minä tietysti jouduin taistelemaan itkua vastaan koko lauantai-iltapäivän, vaikka vamman kuuluisi parantua normaaliksi pelkällä levolla ja fysioterapeutin ohjeilla. Jotenkin vaan se, että pentueen isoin yllätysuutinen koski taas minun koiraani, tuntui siinä vaiheessa todella epäreilulta, enkä voi kieltää olleeni pettynyt joutuessani heti perumaan loppuvuoden treenejä, keppitehokurssin ja Roosan ja Pennin kanssa suunnitellun agilityviikonlopun. Terveys tietysti ennen kaikkea, mutta ajoitus vain oli niin ilkeä: edessä oli juuri kaikkea ekstrakivaa, ja vastahan pääsimme juoksutauoltakin. Kun tästä lepotauosta päästään, saammekin jo odotella seuraavia juoksuja.

Hoina ja Lieska heräilemässä ja Hoina illalla "pesässään" liinavaateboksissa

Onneksi olin sentään ehtinyt varata fysioterapeutin ennaltaehkäisevän käynnin jo viikko sitten, jotta saamme jo parin viikon kuluttua uuden arvion vammasta ja kenties joitakin jumppaliikkeitä. Kipeä tuo koipi ei tunnu olevan, johan siitä kertoo viime treeneissä täyskorkeiden maksirimojen ylhäällä pysyminenkin, mutta jumia se varmaan on aiheuttanut. Silti omistajan vastuu oman koiransa kuntoutumisesta on Rillan tapauksen jälkeen karmea taakka näinkin pienessä vammassa. "Fyssarilta saat varmasti jumppaliikkeitä" oli kuin dejavu kolmen vuoden takaisesta shokista.

Likka äiteensä kanssa :-)

Sunnuntaiaamuna menimme vielä koko sisarusparven voimin treenaamaan, joskin meillä tietysti treenilaji muuttui tokoksi. Näytin erinäisiä alokas- ja avoimen luokan liikkeitämme sekä treenivaihettamme ohjatun noudon kanssa. Saimme paljon hyvää palautetta edistymisestä, ohjatun eri suuntien erottelusta ja jäävien nopeudesta, mutta tokokonkarien silmissä seuraaminen on yhä suurin työsarkamme - niin kuin se onkin. Myös paikkamakuuta teimme ääriolosuhteissa niin, että koirien takana toinen koira teki agilityä haukkuen. Hoina sieti niinkin kovaa häiriötä yllättävän hyvin. Agilityhulluna se tietysti kurotteli päätään korkealle, oli muutenkin levoton ja taisi kerran nousta istumaankin, mutta ei lähtenyt paikoiltaan. Saimme siis reissun lopuksi hyviä treenivinkkejä, ja nythän toko onkin parin kuukauden ajan päälajinamme. Onneksi minulla on juuri nyt kova tokokuumekin, joten emmeköhän me saa pidettyä itsemme kiireisenä senkin lajin parissa. :)

Syyssairauksia

Syyskuume on iskenyt - tai oikeammin kuumeet, mikäli sitä sanaa voi käyttää monikossa. Kuumeilen vähän kaikesta. On matkakuume lämpimään ja matkakuume kylmään Lappiin, matkakuume patikoimaan ja matkakuume palmujen alle löhöilemään. Lämpömittarin asteet nousevat myös kisoille ja seuraavalle roadtripille sekä mökkiviikonlopulle. Lisäksi ehdin kuumeilla aromahieronnasta ja lisätreenimahdollisuudesta Hoinan kanssa, mutta ne asiat ovat jo hoidossa! Tilasin nimittäin hyppyesteen, josta muokata helposti mukana kannettava tokohyppy, varasin itselleni tenttiviikkojen jälkeisen hemmotteluhetken ja ilmoitin Hoinan keppitehokurssille.

Meillä oli eilen ensimmäinen kerta paritanssikurssilla, ja täytyy sanoa, että kylläpä oli kivaa ja paljon porukkaa! Herra B:kin hihkui kotimatkalla, miten hauskaa tunnilla oli ja miten mahtava idea moiselle kurssille osallistuminen oli. Eihän siinä voinut itsekään kuin hymyillä. Ensimmäisellä kerralla nollatasosta viimeiseen sujuvaan tuijottelutanssiin, jossa rytmi tuli jo muualta kuin aivonystyröistä eikä varpaille astuttu enää kovin monta kertaa - aika hyvin, sanoisin! Lopputunnista pystyi jo vain nauttimaan musiikista ajattelematta yhtikäs mitään.

Sitten kevyesti vali vali -osastolle: Minulla on jo pitkään ollut sellainen olo, että tässä minun blogijärjestelyssäni on jotakin pielessä. Kahden blogin ylläpitäminen on tuntunut toimivalta, mutta jotenkin kummastakin tuntuu puuttuvan se pieni loppusilaus. Ajattelin kauan, että olkoon, itsellenihän minä vain kirjoitan, mutten pysty huijaamaan itseäni. Kyllä se vähän kirpaisee, että parillasadalla päiväkävijällä suurin osa merkinnöistä jää kokonaan kommentitta. Tai sitten tulen vain epänormaalin iloiseksi aina yhdenkin uuden kommentin huomatessani! Nyt pyytäisinkin kaikkia tämän merkinnän lukeneita sanomaan, mikä meidän blogissamme tai blogeissamme on hyvää ja mikä puolestaan ei oikein iske tai toimi. Mikä se on se pieni loppusilaus, joka jää uupumaan? Tunnen, että jotakin puuttuu, että blogini ei ole täysin sellainen kuin haluaisin, mutta en keksi itse ratkaisua. Syytän kuitenkin sitä ikuista ristiriitaa sekä itseni että lukijakunnan näkökulmasta: kirjoittaako koirista vai itsestäni?

Tai istuako luennolla itseä vai koiratreenejä varten?

Toisaalta ristiriita koirien ja itseni välillä hallitsee ihan arkeakin. Yleensä onnistun tasapainottelussa melko hyvin, mutta sitten tulee näitä mustia hetkiä, kun äly pimenee ja sitä päättää lähteä kasvattajalle luustokuvauksen ohessa koko viikonlopuksi kylään ja treenailemaan, vaikka heti maanantaina edessä on kaksi tenttiä ja keskiviikkona kolmas. Eikä harmita tai kaduta yhtään! Viikonlopun lisäksi odotan myös ensi loppuviikkoa, kun lähden pienelle kotilomalle ja pääsen samalla viettämään tyttöjen viikonloppua Roosan ja Pennin kanssa treenaillen, pitkästä aikaa samoihin treeneihin vanhojen treenikavereiden kanssa ja vihdoinkin taas töihin!

One sunny day

Tupaantuliaiset olivat ihanat. Koko päivä oli ihana. Rakkaita ja iloisia ihmisiä tupa täynnä, vaikka viime hetken muutoksiakin piti tehdä. Huomasimme nimittäin edellisenä iltana astuneemme ehkä hieman liian suuriin saappaisiin suunnitelmalla kahdenkymmenen vieraan mahduttamisesta 35 neliöön. Niinpä peruimme juhlien kaveripuolen ja päätimme järjestää paikallisille nepalilaisille erikseen pienempiä peli- ja ruokailtoja myöhemmin. Päätös oli erinomainen, sillä istumapaikkoja ei nytkään ollut koko ajan kaikille tarjolla, mutta silti oli helppo keskustella vieraiden kanssa, kun porukka oli tarpeeksi pieni.

Tarjoamisiakin oli ilokseni riittämiin ja reilusti ylikin. Pyöräytin itse kaksi maustekakkua, joista toiseen lisäsin vielä appelsiinijogurttia ja minttukrokanttisuklaata, sekä pellillisen mokkapaloja. Lisäksi äiti debytoi uransa voileipäkakkutaiteilijana ja onnistui loistavasti! Jopa minä, joka en muuten ole moisista välittänyt, pidin tästä versiosta ja erityisesti äidin koristeluista olen ylpeä. Ehkä äitikin vielä jonakin päivänä ymmärtää, että ihminen voi olla luova ja osata koristella ja piirtää ilman, että on mikään Picasso. :)

Iltapäivällä kävimme vielä porukalla paikallisessa ravintolassa päivällisellä ja hämyisessä nurkkapubissa jälkiruokajuomilla. Ruoka oli jälleen erinomaista ja annoskin juuri sopivan kokoinen, mutta illalla sain kamalia vatsanväänteitä. Syytän häikäilemättömästi päivällistä, sillä enhän minä toki ahmisi niin paljon herkkuja, että tulisin huonovointiseksi!

Vaikka olisi tehnyt mieli jäädä istumaan pubiin pidemmäksikin aikaa pelailemaan korttia tai muita paikan tarjoamia seurapelejä, lähdimme kuitenkin takaisin kotiin käyttämään koirat lenkillä ja saunomaan uusien ihanien saunatamineiden kera. Muita saamiamme lahjoja olivat pullollinen itse tehtyä omenamehua, silitysrauta, äidin ja iskän "vanha" viinilasisetti sekä keittiöpyyhe ja palasaippuasarja. Lisäksi mummi ja pappa toivat mökiltä tuliaisina myös pussillisen suppilovahveroita ja lasipurkit sekä sienipikkelssiä että marjahilloa - me kun olemme olleet niin harmissamme siitä, ettemme itse ole ehtineet mökille asti syksyn satoa korjaamaan!

Lämmin kiitos vielä kaikille upeaa ja aurinkoista päivää tekemässä olleille, ja lopuille ystäville ja tutuille: Olette aina tervetulleita! Vaikka me asummekin nykyään täällä kansallisessa pepunreiässä, ei täällä elo ole yhtään hassumpaa. Kyllä tänne uskaltaa tulla - ainakin käymään! :)

Tuparijärjestelyjä

Hoina: Miksi ihmeessä siivoat kuin hullu? Sotkua täällä on kuitenkin taas viimeistään huomenna!

Bea: Siksi, että meille on tulossa huomenna talo täyteen tuparivieraita.

Fina: ?

Hoina: Tä? Täyteen? Minnes ajattelit meidät laittaa? Parvekkeelleko palelemaan?

Bea: Tarvitseeko teidät laittaa jonnekin? Ajattelin, että voitte hyvin olla siellä pöydän alla, kun olette siellä aina muutenkin.

Fina: ?!

Hoina: Jassoo! Huolehdi sitten, ettei sun vieraillasi ole isot jalat! Tulee muuten hieman ahdasta, enkä mä todellakaan halua kenenkään ukkovarpaita nenäni eteen.

Bea: Joojoo nirppanokka. Huoh, ehkä voisin tässä välissä leipoakin...

Fina: !

Hoina: Niin tai sitten tässä olis tällainen lelu... Ihan tällainen kiva lelu vaan.

Aikamatkalla

Mainitsin jo edellisessä blogimerkinnässäni, että ennätimme tehdä viikonlopun aikana vaikka mitä muutakin kuin vain viettää iltapäivän Porin Mäntyluodossa. Esimerkiksi syy sille, miksi vietimme Porissa vain iltapäivän emmekä koko päivää, kuten olimme alunperin suunnitelleet, oli perjantai-illan rapujuhla. Ainejärjestömme nimittäin järjesti opiskelemallemme kulttuurille tyypilliset kräftskivanit, joiden snapsilaulujen myötä aamulla rattiin pääsyä joutui odottelemaan kauemmin. Ilta oli todella mukava ja herkullinen - niitä snapseja lukuunottamatta! - ja kotiinkin pääsi takaisin ihan ihmisten ajoissa reilusti ennen puolta yötä. Yksi asia minua vain jäi mietityttämään: miksi ihmeessä niin heelan goorerissa kuin pippi longstumpeissakin on aina jonkinlaista sulahopsulalallan fallanleita? Onko tämä jokin mystinen ruotsalainen kansanlaulutapa, vai onko sanoittajalla vain tullut inspiraatiokatko, kun puolet sanoituksista on aivan siansaksaa? :D

Lauantaina tosiaan kävimme Porissa, mutta muuallakin kuin vain koirailemassa. Tarkoituksenamme oli käydä keskustassakin ajelulla, mutta lopulta päädyimme käymään pikku kävelyllä ainoastaan vanhalla kotitiellämme. En ollenkaan muistanut, miten soma pieni idylli joenrannan asuntoalue onkaan! Teki niin kovasti mieli käydä linglottamassa vanhojen naapureiden ovikelloja, mutta olo oli muutenkin niin epätodellinen, etten sitten sentään aivan sitä tehnyt. Erään silloisen naapurintytön äidille sanoin kuitenkin - kuten kuka tahansa ohikulkija - "Hei", kun tämä oli aivan pihan portilla juuri tullessamme heidän talonsa kohdalle. En olisi tunnistanut naista enää, mutta näin pyörätuolissa istuvan naapurintytön - nyttemmin jo naisen - lakaisevan lehtiä takapihalla. Siitä tiesin heidän yhä asuvan samalla paikalla. Huh, miten siinä tuleekin kummallinen olo, kun tervehtii entistä naapuriaan kuin tuntematonta, vaikka itsestä tuntuu, ettei kuusivuotiaasta parikymppiseksi omassa mielessä tai lapsuuden ympäristössä mikään ole muuttunut. Sanoinkuvaamattoman epätodellinen olo saattoi tuntua jotakuinkin siltä kuin olisi vieraillut aikakoneella 14 vuoden takana - vain sinä tunnistat tuttusi, mutta he eivät enää muista sinua.

Sunnuntaina juhlistimme sitten Finan syntymäpäiviä, suunnittelimme ensi viikonlopun tupaantuliaisia ja ilmoittauduimme Herra B:n kanssa yliopistoliikunnan paritanssikurssille! Koska Nepalissa tanssitaan jokseenkin eri tavalla kuin täällä, ajattelin, että olisi järkevää ja sangen hauskaa yhdessäoloa lähteä opettelemaan valsseja ja muita perustansseja aivan alusta. Onnekseni mies on varsin avoin tyyppi ja innostui hänkin ajatuksesta samantien. Kurssi on viiden kerran pituinen, ja heti sen perään alkaa jatkokurssi, mikäli pariheilumisesta innostuu yhtään enemmän. Saapa nähdä, millaista tunneilla tulee olemaan - koska en itsekään mikään rannan hennoin ja taipuisin ruohonkorsi ole - ja millaisia tansseja meillä puolestaan ensi viikonloppuna on edessä, kun tupareille päästetään lähisukulaisten lisäksi vajaa kymmenkunta nepalilaista! Viime bailuissa ukot eivät ainakaan olleet pysyä housuissaan, kun heikäläistä sarangimusiikkia alkoi tulvia kaiuttimista! :D