Menneen talven lomia

Huhheijjaa! Elokuu on ollut melkoista hullunmyllyä. Tuntuu, että lomasta on jo ikuisuus, vaikkei siitä ole viikkoakaan. Kotikaupunki ja vaikka mikä on muuttunut tai vielä muuttumassa, ja ehdinpä minä keuhkokuumeenkin sairastaa sopivasti loman loppuun ja koulun alkuun. Ennen kuin ruotsin ja saksan opiskelu oikeasti alkaa ja pitelen vielä kynsin ja hampain kiinni sellaisesta aarteesta kuin aika, haluan ummistaa silmäni ja palata vielä hetkeksi lomatunnelmiin.

Aloitimme lomamme Lappeenrannan-käynnillä, kun kummiperheeni oli ystävällisesti luvannut meille täyshoidon upeassa kerrostaloasunnossa aivan Saimaan rannalla! Fina jäi perheeni kanssa Loviisaan, joten matkasimme poikaystävän ja Hoinan kanssa kolmistaan kohti itärajaa kahden navigaattorin avustamana. Ei määrä vaan se laatu tuli todellakin todistettua, kun samassa risteyksessä Lumia käski vasemmalle ja Xcoveri oikealle. Toisen mukaan kohteeseen oli määrä saapua puoli tuntia toisen ennustetta aiemmin - ja puolimatkassa laitteet vaihtoivat vielä saapumisaikaa päittäin!

Kuvista voi ehkä päätellä, että pääsimme kuitenkin perille ja nautimme upeista kesäsäistä pienisuuressa rantakaupungissa kummitädin gourmet-ruokia nauttien, paistettuja torimuikkuja ahmien, Linnoitusten yössä laituriravintolan iltateitä hörppien ja laskeutuen kymmenen metriä ylös-alas Saimaan kanavassa. Hiekkalinnoituksia pääsin ihailemaan jo kolmatta kertaa, ja mikä tuuri meillä kävikään: tänä vuonna teemana oli Kalevala, joten herra B sai hänelle vasta kääntäen lukemaani Kalevalaan kuvitukset!

Muutoin emme sen suurempia reissailleet vaan yksinkertaisesti mökkeilimme. Kalaa tuli järvestä vedettyä omiin kitusiin aika määrä, mustikoita poimittua litratolkulla, parit kanttarellikastikkeet keitettyä ja sellaista - aivan ihanaa perusmökkielämää. Minä olen itse varsinainen eräjorma: rakastan hiljaisuutta ja erakkona elelyä, joten jokainen sekunti oli yhtä iloa. Ensimmäisinä ukkosiltoina istuin räpsyttämässä Canonille reilut tuhat mustaa kuvaa, joiden sekaan mahtui parikymmentä valoisaakin otosta. Lukio- ja koirakamuni Josefina käväisi yhden yön visiitillä riehuttamassa Hoinaa ja hyppäämässä pommin vielä lämpimään järviveteen. Finakin liittyi seuraamme jossakin vaiheessa. Hetken tuntui, että kesä ei lopu koskaan.

Valitettavasti lähes koko alkuviikko mökillä oli sateista ja jo syksyisen koleaa, joten ainoan aurinkoisen päivän tullen päräytimme tietysti Toyota-kärryllämme Repovedelle patikoimaan. Köysisillat ja itse hilattavat lossit kiinnostivat sen verran paljon, että reitiksi valikoitui lyhyehkö Ketunlenkki. Samaan oli päätynyt moni muukin - paljon ei viitsinyt pysähdellä, jos ei halunnut jäädä toisten jalkoihin. Koirailijoitakin oli mukavasti liikkeellä!

Viiden kilometrin reitin varrelle mahtui jylhiä maisemia ja tiukkojakin nousuja. Meillä oli eväitä mukana mutta vähän köyhälti, ja paikan päällä harmittelimme, ettemme ottaneet vaikkapa jotakin grillattavaa mukaan. Tarkoituksenamme oli alunperin käydä kiertämässä myös toinen reitti, mutta lopulta päätimme jättää sen väliin, mistä olin jälkeenpäin onnellinen. Minulla alkoi nimittäin jo kotimatkalla kuusi päivää putkeen kestänyt kova päänsärky, jonka aikana parin päivän päästä patikoinnista minulle nousi myös 38-39 asteen kuume. Tauti diagnosoitiin keuhkokuumeeksi ja napsin vieläkin antibiootteja ja käyn seurantakäynneillä terveyskeskuksessa täällä Turussa.

Kuten arvata saattaa, loppuloma meni sitten vähän plörinäksi. Vietimme kyllä ihanat rapujuhlat - joissa teekkari-iskä vastasi juomalauluista - koko perheen ja isovanhempien voimin, ja poikakaverin pikkuserkku tyttöystävineen tuli pariksi yöksi mökkilomalle, mutta olisivathan Alias-taisto, Uno-turnaus, ja petankkisota olleet mukavampia ilman Burana-elvytystä... Olosuhteille nyt ei koskaan voi mitään, mutta niistä huolimatta loma oli kyllä juuri sellainen kuin toivoa saattaa. Erityiskiitokset kuuluvat vieraileville tähdillemme, Josefinalle, Pramsulle ja Kaisalle! Lisäksi vapaiden aikana keksimme uuden harrastuksen - nimittäin geokätköilyn! Vilkaisin piruuttani, löytyisikö mökkimetsistä aarrekätköjä ja olihan siellä! Nyt sitä on sitten rymytty jo kolmen aarteen perässä ja löydetty jo yksi Sveitsistä lähtöisin oleva vaeltava kolikko!

Yliopistopäiviä minulla on takanani jo nelisen kappaletta, mutta oobuelämästä tarinoin lisää toisella kertaa ja viikonloppuisesta agilityleiristä treeniblogissa myös, jahka saan koottua kuva- ja videomateriaalin järkevästi. Nyt kutsuu terveyskeskus ja sitten ainejärjestön grilli-ilta Ruissalossa! Energistä syksyn alkua kaikille! Ai niin PS. Hoina kävi Tellun ja lainahandlerin kanssa hakemassa Heinolan näyttelystä EH:n ja sijoittumassa junioreiden kilpailuluokassa neljänneksi! Kapea naamataulu, vielä huono selkälinja ja kehityskelpoiset sivuliikkeet sillä oli, mutta muuten se on oikein kelpo bordercollie ja tuomari kehui hyvin kehittyneeksi. :)

Ohjelma monneista?

Onko kukaan koskaan katsonut MTV:n Catfish-ohjelmaa? Itse jäin kerran katsomaan sitä sohvalla löhöillessäni, kun sisko kanavasurffaili ja kiinnittyi katsomaan sarjaa, jossa nettirakkautensa huijaamaksi tullut mies tiimeineen auttaa muita virtuaalimaailmassa rakastuneita tapaamaan toisensa oikeasti. Ennen tapaamista tiimi tekee salapoliisityötä selvitelläkseen, kuinka suuri todennäköisyys on, että netissä esittäytyneet osapuolet ovat sitä, mitä väittävät olevansa. Useimmiten profiilien takana on ollut ainakin pientä salattavaa, joskus ei mitään ja välillä netti-ihastus on ollut niin kieroutunut, ettei toisella ole ollut mitään mahdollisuuksia edes yrittää sulattaa valheita kaiken paljastuttua.

Ohjelman vaiheessa juuri ennen parin ensimmäistä oikeaa tapaamista minulle tulee hassuja kipristyksiä vastanpohjalle, eikä syyttä. Olenhan itsekin kokenut nettirakkauden ensitapaamisen, joskin ypöyksin ja vieläpä kovin nuorena - vain seitsemäntoistavuotiaana. Nyt jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, ei ihme, että vanhempani olivat silloin hermona. Onhan noita varoituksia kuullut ala-asteelta asti, mutta eihän sitä omalle kohdalleen usko mitään pahaa sattuvan. Vasta kyseisen ohjelman myötä olen tajunnut sen todella: olisin voinut tavata ihan kenet hullun tahansa - mutta en tavannut! Silloin, kun astelin iltapimeällä Helsingin rautatieaseman laiturilla kohti päätepysäkille hidastavaa junaa, minun mielestäni mitään muuta mahdollisuutta ei ollutkaan kuin että junasta astuva mies olisi juuri se, josta oli viime kuukausien aikana tullut paras ystäväni ikinä. Täristen huokaisin nähdessäni ikkunalasin läpi tutunnäköisen hahmon, joka hetkeä myöhemmin halasi minua vähintään yhtä hermona. Nyt vasta TV-sarjan jaksoja katselleena ymmärrän, että tuolla optimistisella ja toiveikkaalla ajatuksella oli vain minimaalinen toteutumistodennäköisyys. Ja se toteutui siitä huolimatta.

Uskomaton tarinamme ei kuulu koko tuhatpäiselle blogiyleisölleni, mutta vähän voin sitä raottaa, sillä minua inhottaa netissä tapaamisen tuoma yleisesti vääränlainen sävy keskustelukumppaneideni ajatuksiin, kun kerron tapaamisestamme. Haluaisin aina tähdentää, etten ikinä ole nettideittaillut - ikään kuin sekään olisi mikään synti. Kaipa olen vanhanaikainen? Niin tai näin, kumpikaan meistä ei hakenut seuraa vaan tutustuimme toisiimme sattumalta yhteisen harrastuksen, valokuvauksen, kautta. Yhdeksän kuukauden aikana keskustelun luonne muuttui toistamiseen lyhyeen loppuneesta smalltalkista syvällisemmäksi ja meistä tuli hyvät ystävät. Vajaan vuoden päästä ensimmäisestä keskustelustamme kummankin puolelta heräsi halu tavata ja tuoda sama ystävyys oikeaan elämään. Niinpä me sitten tapasimme ja aloimme viettää joulut, juhannukset ja pääsiäiset yhdessä, ja tänä syksynä yhteisen historiamme ensi-illasta tulee jo tai vasta kolme vuotta. Mikään virtuaalikeskusteluissa sanottu ei ollut sanojen helinää kummankaan puolelta, vaan olemme yhä ja aina toistemme sielunsisarukset. Kaiken jaamme, hyvässä ja pahassa, ja jos on tarvis, niin vähän itketäänkin. Ja mikä on uskomatonta, lähes identtisen ajatusmaailman - vaikkakin täysin erilaisen luonteen - omaavan henkilön piti löytyä alunalkujaan yli 5000 kilometrin päästä! Kiitos Nepal! Annoit minulle kaiken, minkä menettämistä voin pelätä.

The story begins today

Huokaus - mistä aloittaisinkaan? Olen hinkunut koneelle pääsyä jo pari päivää, sormeni ovat syyhynneet tökkimään näppäimiä ja nyt kun olen vihdoin blanco tekstilaatikko nenäni edessä, ajatuksia ja kerrottavaa vaan on yksiselitteisesti liikaa! Tilannetta pahentaa se, että olen yksin kotona - täysin yksin, sillä koiratkin ovat mökillä reuhaamassa - ja hiljaisuus yhdessä tyhjän blogiruudun kanssa painostaa liikaa. No, koska nyt koirat mainitsin, niin minun on pakko hehkuttaa Hoinan uusinta taitoa: voin talsia sikinsokin pitkin metsää ja pudottaa puhelimen tai ruokailuservetin missä vaiheessa tahansa "vahingossa" ryteikköön ja Hoina pieni palauttaa sen käteeni minuutissa! Mikä veikkonen!

Ennen kuin pääsen oobutunnelmiin, merkitsen vielä tänne nettipäiväkirjaksikin miellettävään verkkonurkkaani viime maanantain koko perheen Helsinki-päivän ja pidän teitä lukijoita jännityksessä. :) Maanantaina starttasimme siis auton kotipihaltamme jo kahdeksalta aamulla ja kymmeneltä tönötimme koko perheellä jo Kiasman edessä kimppakuljetusta odottelemassa. Osallistuimme samalle kajakkiretkelle kuin minä ja poikakaverini viime kesänä, eikä pettyä tarvinnut tänäkään vuonna! Sää oli mitä mainioin ja kansainvälistä tunnelmaa toi melontaan hänkin osallistunut ihastuttava sveitsiläisherra. Vaikka tuuli oli merellä noin 7 m/s luokkaa, eteneminen ei ollut ollenkaan raskasta - paitsi silloin kun kimppakajakilla tahdin määrääjänä olleen siskoni melonta kärsi omituisista rytmihäiriöistä. :D

Me pikkunaiset meloimme kajakeilla, mutta iskä valitsi banaanin! Kuvat © Kata

Torstaina suuntasimme sitten jo Suomen Turkuun muuttohommiin. Matkaan lähti iskä, äiti ja minä - koiratkin olisivat kovasti tulleet, jos vain olisimme ne huolineet mukaan. Toimistolla käynniksi riitti nimet paperiin ja avaimet käteen, joten jo puolenpäivän maissa kuorman purkaminen oli täydessä vauhdissa. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun kaikki huonekalut näyttivät mahtuvan, kunnes menimme hakemaan poikakaverin osuutta. Minimalistiseksi ja vähän omistavaksi ihmiseksi herra B:llä oli melkoisesti kamaa roudattavana! Minä vuoroin nyyhkin ja nauroin, että mehän emme itse mahdu uuteen kotiimme ollenkaan, mutta kyllä sitä vaan ihmeellisesti kaikki tavarat löysivät parissa päivässä oman paikkansa. Ensimmäisenä iltana yhteisessä kodissamme emme jaksaneet kuin ihmetellä, miten tähän on tultu kolmen vuoden kaukosuhteen jälkeen. Tuntuu aika taivaalliselta! :)




Perjantain poikakaverini oli täyden päivän töissä, joten minä sain aivan kaikessa rauhassa mörssäröidä menemään sisustusvimmani kanssa. (En minä oikeasti mikään pirttihirmu ole - ihan oli vapaat kädet annettu!) Se tosiasia, että lattia oli täynnä muuttolaatikoita ja -kasseja hidasti toki projektia, mutta mistäs se purkuinspiraatio tulee, jos ei kivan näköisestä kodin alusta? Sisustus on ollut minulle aina sydämen asia ja olen ostellut erinäisiä asioita uutta kotia varten jo vähitellen viimeisen vuoden ajan. Se olikin ilmeisen järkevää, sillä nyt riitti että jaksoi vain laittaa kaiken paikoilleen! Sohva sekä makuuhuoneen ja eteisen kattolamput vielä uupuvat, mutta ensimmäiseksi mainittu on kyllä jo tilattu. Vaikka yhdistetty löhöilypaikka ja vieraspeti siis vielä puuttuvat, olohuone on jo nyt lempipaikkani. Ai miksikö? - Sain vihdoin ripustaa vuosia haaveilemani postileimakapan - lähestulkoon sen ainoan vasta nyt hankitun elementin - verhoklipseihin!




Kuten ensimmäisessä kuvassa näkyy, joudumme pitämään sälekaihtimia etenkin keskellä päivää kiinni. Näyttäähän se ihan hullulta, mutta eteläpuolen ikkunoilla on kesäaikaan haittapuolensa! Voin kertoa, että muutaman hikikarpalon olen minäkin saanut muuttolaatikoita tyhjennellessä pyyhkiä otsaltani... Mitä kämppään muuten tulee, olen sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että herra B antoi minun tuoda oranssin värin tähän uuteen kotiin. :) Oranssista tuli minulle Munkka-aikana jonkinlainen energiaväri - sellainen, joka pitää yllä hyvää tuulta ja kodikkuutta. Tietysti jo ennestään olemassa olevien esineiden yhteensopivuus helpottaa myös lompakkoa, joka näinä päivinä yrittää viimeisillä voimillaankin puristautua kiinni materialismihirviön hyökätessä.

Vaikka kuvista voisi ehkä päätellä toisin - kuvakulmat on valittu huolella! - kämpälle jäi vielä jonkin verran työnsarkaa siivoamisen saralla, mutta tänään ajoin kuitenkin takaisin Loviisaan ja palaan uuteen kotiin vasta kahden ja puolen viikon päästä. Sitä ennen ohjelmassa on nimittäin vielä huippupaljon mökkeilyä, lomareissaamista, koiranäyttelyä ja mökkivieraita: siis kansankielellä L.O.M.A!

Saturnuksen kuutkin oikeassa kulmassa

Mikäköhän kuume nyt on oikein liikkeellä, kun minullakin on suorastaan bloggausinspiraatio?! Niin paljon ihania asioita on tapahtunut viime aikoina ja tulee tapahtumaan ihan lähiviikkoina, että tuntuu, kuin suonissa suorastaan diiseli virtaisi! :)

Kuva 1. Fina vietti kanssani "rankkaa" työpäivää viime perjantaina.

Kuva 2. "Äää ei lelut kuulu puihin, voitko nyt ottaa sen alas sieltä?!"

Kuva 3. Fina mukana poikakaverini viljelypalstalla sadonkorjuussa :)

Alan olla varma siitä, että tein jatko-opintojen osalta oikean päätöksen. Moni tuskailujani lukenut ei ehkä tätä hevin usko, mutta minun on yleensä helppo tehdä suuriakin päätöksiä ja olla niihin jälkikäteen tyytyväinen. Tämä tosin kävi toteen vasta siinä vaiheessa, kun opin kuuntelemaan sydäntäni järkeilyjen ja tunteilujen sijaan - ja tämä käännekohta voitaneen sijoittaa suunnilleen yhdeksännen luokan kevääseen. Alkuviikosta olen hoitanut kaikenlaisia paperihommia muuttoon liittyen - muiden muassa ilmoittauduin yliopistoon - ja huonekaluhankinnatkin ovat hyvällä mallilla. Olen kaikesta uudesta hyvinkin innoissani. Suurkiitos riemusta kuuluu onnenkantamoiselle, joka soi meille lähestulkoon naapuriksi jo valmiiksi parhaan kaverin Loviisasta ja treenipaikan samaisen henkilön kanssa samaan ryhmään. Asiat ovat vain loksahdelleet niin mutkattomasti paikoilleen, että johan tässä on pakko uskoa: näin juuri sen piti mennä.

Viikko sitten kävimme poikakaverini kanssa tulevassa kodissamme alkusiivoilemassa ja mittailemassa seinien ja ikkunoiden leveyksiä. Pikkuriikkiseen kaksioon jokainen huonekalu tulee täyttämään enimmäiskoon sentilleen, mutta ainakin mittanauhan mukaan kaiken pitäisi mahtua paikoilleen. Siivousta on tosin rutkasti vielä edessäkin - uudehko asunto on edellisen asukkaan jäljiltä niin likainen, etten voi käsittää, miten minkäänlaista loppusiivousta ei ole vaadittu, tai ainakin tarkistuksesta on päässyt todella helpolla läpi. Viemärit olivat täynnä hiuksia ja ruskeaa en-edes-halua-ajatella-mitä, lavuaarin ulkoreuna oli harmaassa liejun peitossa samoin kuin wc-kaapin pohja, keittiön kaapit ja jääkaapin ovi olivat täynnä tummia roiskeita ja kylpyhuoneen lattia valkoisia täpliä. Ai niin, ja vessanpöntössä oli ruskea kakkavesi pohjassa. En minäkään mikään siisteyden sipuli ole, mutta hyi olkoon se haju! Kämppä on niin mukava muuten, etten tuollaisiin huomannut edes kiinnittää ensi käynnillä huomiota. Onneksi se kaikki on siivottavissa.

Satoa poikakaverin peltotilkulta, naminami!

Samalla reissulla kävimme Finan kanssa pitkästä aikaa tokokokeessa. Tällä kertaa emme nollanneet yhtäkään liikettä, ja pisteitä kertyi meille huimat 170! Ensimmäisen ykköstuloksen myötä minä olen aivan tokokuumeen kourissa ja haalinut mahdollisia kokeita kalenteriini jo useammankin, ja niistä yhdestä tuli tänään jo vahvistus paikan saamisesta! Olen aina sanonut, että Fina osaa kyllä liikkeet, mutta sen kanssa tulos riippuu aina päivästä ja likan motivaatiosta. Sunnuntaina meillä oli jokainen Saturnuksen kuukin oikeassa kulmassa, ja samaa toivon toki tulevaisuudessakin, jotta mahdottomalta tuntunut tavoite TK1 saataisiin vielä tällä vuosikymmenellä aikaiseksi. :) Jos kokeen pisteet tai tarkempi sepustus videosta puhumattakaan kiinnostaa, kurkatkaa ihmeessä treeniblogiimme, jonka linkki löytyy tuolta keltaisesta yläpalkista. :) Myös Hoinan kanssa intouduin Finan ykkösen myötä treenaamaan seuraamista kuntoon, ja mökkiloman edistys lupailee todella hyvää!

Koska tämä merkintä hipoo pian jo ennätysten rajoja, tiivistin loput kuulumisemme pieneen kesävideoon, jossa näkyy niin muuttopuuhia, Hoinan epävirallisesti ensimmäiset vesipelastustreenit kuin kaksikon hulluttelua mökilläkin. Toivon kovasti kommentteja videosta, jotta tiedän, kannattaako näiden väkertämiseen kuluttaa takamusta jatkossakin. Lisäksi kaikille turkulaisille tai seudun koiraharrastajille: kaikki vinkit vepe-, toko- ja PK-hakuporukoista ovat enemmän kuin tervetulleita! Nyt, koska olen niin kovin hyvällä tuulella, teen ylhäisessä yksinäisyydessäni sushia vain ja ainoastaan itselleni! :)

Kiiskejä toispual jokke

Nyt ovat edellisestä merkinnästä asiat muuttuneet sen verran, että lienee hyvä päivittää vähän tilannetta. Aivan ensimmäiseksi haluan kuitenkin osoittaa syvimmät kiitokseni kaikille viime merkintää kommentoineille ja omia kokemuksiaan raottaneille lukijoille. Saitte minut unohtamaan stressin ja valmistautumaan tulosten tuloon rauhallisemmin mielin. Joku minut paremmin tunteva voisi väittää, että tykkään taas leikkiä vastarannan kiiskiä, kun joudun toteamaan monen suositteleman välivuoden jäävän kuitenkin "vain haaveeksi". Se ei todellakaan johdu teistä tai kommenteistanne, päinvastoin. Varmistuin siitä, että kuuntelisin sydäntäni ensireaktion tullessa ja niin teinkin.

Maanantaiaamuna tasan viikko sitten päivittelin yliopiston nettisivuja melko tiheästi. Tässä oli jo ensimmäinen vihje: minua kiinnosti. Jo edellisellä viikolla sairaslomallani ehdin katsella asuntoja netistä ja tiesin, että opiskelupaikan tullen ei olisi aikaa jahkailuun. Siksi nimeni yliopiston sivuilla nähtyäni virnistin äkkiä ja salaa innosta, jätin työt lähes niille sijoilleen ja lähdin ajamaan isän työpaikan kautta papparaisen kanssa Turkuun. Parin tunnin kuluttua istuimme herra B:n ja isän kanssa kiinteistövälittäjän autossa matkalla katsomaan kolmea mahdollista asuntoa. Miten jännittävää!

Ensimmäiseltä asunnolta odotin kuvauksen perusteella eniten: vain neljä vuotta sitten rakennettu 35 neliön kaksio kävelymatkan päässä keskustasta ja yliopistolta samalla seudulla kuin mistä tiesin hyvän ystäväni ja treenikaverini juuri vuokranneen kämpän. Lisäksi vanhan omakotitaloalueen reunamilla sijaitsevan asunnon ympäristö näytti mukavalta lenkkeilymaastojen ja rauhallisuuden suhteen. Minä olen hirmuinen asunto- ja sisustushirmu, joten rakastuin hyvässä kunnossa olleeseen asuntoon heti - vaikkakin pieni koko kaksiolle jäi mietityttämään huonekalujen sijoittelun kannalta. Herra B:n riemu valoisalla puolella sijaitsevista ikkunoista antoi ykkösvaihtoehdolle kuitenkin vain lisäarvoa. Ja no, mitäpä sitä kuhnailemaan - eiväthän kyseisen asunnon jälkeen kaksi jälkimmäistä tuntuneet enää miltään! Niin sitä rustattiin nimet papereihin ja lähdettiin kolmisin keskustaan juhlistamaan uutta kotia kakkukahvien muodossa. :) Myöhemmin selvisi myös, että kaverini kämppä on vain parin talon päässä eli koiralenkeille ja -treeneihin löytyy aina seuraa!

Nyt on muuttoilmoitus jo tehty, uusia, puuttuvia sisustuselementtejä hankittu YO-lahjakorteilla ja menneenä viikonloppuna tyhjennelty Helsingin asuntoa minun tavaroistani. Herra B oli suorittamassa kyseistä projektia kanssani ja samalla ehdimme nauttia Helsingin tunnelmasta varmaan viimeistä kertaa aivan kunnolla. Lauantaina vietimme ihanaa kaupunkipäivää Esplanadin puistossa jäätelöä nuoleksien ja kaupoissa ostoksia tehden ja sunnuntaina istuimme kahdestaan pienessä, suojaisessa kohdassa Munkkiniemen rannassa - molemmilla jalat rantavedessä - ja muistelimme yhteisiä hetkiämme ja ihmettelimme, miten kummassa tähän on tultu. B:n sanoin on niin outoa, että ennen täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee yhtäkkiä se tärkein kaikista.

Vaikka kaikki tuntuukin kovin jännittävältä ja oikealta tässä vaiheessa, yhteen asiaan en ollut varautunut. "Apinaparkkia" riisuessani minuun iski yllättäen lujaa se, miten omannäköiseni olinkaan asunnosta tehnyt. Kun koristeet ja tärkeimmät esineeni vähenivät ja hävisivät puoleenkymmeneen muovipussiin, sisällä alkoi näyttää taas poikamiesboksilta, jossa on vain kaikki elämiseen tarvittava. Kun aloin ihmetellä asiaa herra B:lle, minulla alkoivatkin kyynelet valua kesken lauseen ja kurkkuun juuttui kuin pala Ruususen omenaa. Lopulta en voinut kuin itkeä nyyhkyttää sohvannurkassa ja katsoa alastonta asuntoa.

Kyllä kelpaa siivota, kun on tällainen muuttoapuri!

Tällä hetkellä pikku Toyotani on tupaten täynnä tavaroita, jotka odottavat maisemanvaihdosta. Ensi viikonloppuna menemme mittailemaan ja siivoamaan Turun asuntoamme. Muuton jälkeen voitte olla varmoja, että tulen hetken aikaa vouhkaamaan sisustuksesta ja kaikesta uuteen kotikaupunkiin liittyvästä - silloin toivottavasti parempilaatuisten kuvien kera. Ai niin ja loppuun on vielä pakko hehkuttaa, että tuleva treenipaikkakin on Hoinalle jo plakkarissa, vieläpä kisaryhmästä. Me ollaan nykyään ATT:läisiä! :)