Porin bortsut

Tänä viikonloppuna on ehtinyt tapahtua vaikka mitä! Ajattelin alunperin tiivistää koko pakan yhteen postaukseen, mutta koska pelkästään meidän koiratapaamisesta tuli näin jumalattomasti kuvamateriaalia, kerron kaikesta muusta vähän myöhemmin. :) Yksi viikonloppupuuhistamme oli siis kuitenkin Porin päivävisiitti, ja koska sinne suunnalle kerran lähdimme, oli tietysti pakko järjestää pienimuotoinen tapaaminen Porin bortsupoikien, Rillan veljen Veetin ja tämän "pikkuveljen" Lemmyn, kanssa. Jestas, miten upeita pojat olivatkin!

Hoina ja Lemmy löysivät nopeasti toisistaan seuraa, kun Lemmy vain jaksoi sytytellä Hoinaa mukaan leikkiin - Hoina kun oli tavalliseen tapaansa kuin rannalla ei ketään muuta olisi ollutkaan. :D Meidän eilen kuusivuotissyntymäpäiviään viettänyt Finamme sen sijaan piti Veetin kiireisenä ihmeellisine valejuoksuineen? Kotona likka on tyrkyttänyt itseään Hoinalle jo monta päivää, vaikkei Finan juoksun aika ole nyt enkä ole siltä pisaran pisaraa nähnyt lattialla. Rannalla Veetikin aisti rusakon hormonit eikä Finalla tietysti olisi ollut mitään pientä puuhastelua vastaan, joten jouduin sitten joko kantelemaan kahdeksan kilon mölttiä kainalossani tai vaihtoehtoisesti istumaan punanutun takapuolen päällä. Fina tai sen paremmin Veetikään ei tietenkään voinut käsittää moista siveysistuntoa...

Love me, baby!

Hoina ja Lemmy uskaltautuivat vielä ihmeen hyvin veteenkin, vaikkei se lähes kuumasta päivästä huolimatta varmaan kovin lämmintä enää ollutkaan. Etenkin rantaliejujen penkominen oli Hoinasta älyttömän mukavaa ja hyväntuoksuista. Minä en ehkä ollut asiasta aivan samaa mieltä. On ihanaa vastaanottaa mädältä kalalta haisevan koiran yllätyshyökkäys naamalle...

Vasta poikien rinnalla sitä oikeasti huomasi, miten pieni suikero Hoiski oikein onkaan: turkkia sillä ei ole nimeksikään (ihanaa! ♥) ja jalat näyttivät tuolla entistä rimpulammilta. Melkein sai pelätä, että ne katkeavat koirien kisaillessa. :D Pojilla sen sijaan oli muhkeat turkit ja voimakkaat raajat, kuten uroksella kuuluukin olla - pään jämäkkyydestä puhumattakaan. Blondi Lemmy vei lisäksi värityksellään sekä minun että miehen sydämen, mikä näkyy kuvien jakautumisessa kutakin koiraa kohti. Lemmyn kuvista vain alle puolet mahtuivat edes tähän yhteen blogimerkintään! Minäkin haluan vielä joskus oman punaisen paimeneni...

Tuo Yyterin tuntumassa ollut koiraranta oli aivan mahtava. Sillä oli pituutta enemmän kuin olisin koskaan uskonut, ja ellei Fina olisi joutunut tarkastelemaan tilannetta lintuperspektiivistä, olisi koko konkkaronkka saanut juosta sydämensä kyllyydestä. Kiitos vielä Gitelle ja pojille aivan superhauskasta päivästä ja seurasta! Nyt tiedämme, missä tapaamme jatkossakin! ;)

Tuulet puhaltaa

Tämä syksy inspiroi minua. Uusi alku agilityrintamalla, viilenevät ilmat, värit ja se, että saa taas polttaa kynttilöitä ja olla huivi kaulassa aamusta iltaan. Rakastan huiveja! Syksy on saanut minut tekemään myös muutaman cosy-hankinnan - nimitys siksi, että kyseiset asusteet hommattuani minulla on ollut aivan ihana fiilis. Löysin nimittäin sellaisen vanhan ja rupuisen näköisen repun, jonka hinta ei kylläkään ollut rupuista nähnytkään, sekä ihanan kaulahuivin (haa!), jollaisia muistan lapsuudessani mummin vaatekaapin pursunneen ja joita minun piti nyt ostaa kerralla kaksi asusteen pituuden lisäämiseksi.

Lisäksi olen saanut kouluhommia tehtyä jopa puolitoista viikkoa ennen määräaikaa, vastaanottanut peloista huolimatta erityisesti kirjallisen viestinnän kurssilla imartelevaa palautetta kirjoitustaidoistani ("ei vain keskitason yläpuolella vaan aivan siellä yläpäässä") ja kisakuumekin sekä agility- että tokorintamalla nostaa taas päätään. Viikon päästä saatamme uskaltautua Hoinan kanssa möllikisoihin, joskaan emme tekemään rataa, vaan harjoittelemaan lähtöjä ja rimoja sielläkin. Ensi viikonloppuna puolestaan ajattelimme suunnata pitkästä aikaa katsomaan, mitä vanhaan kotikaupunkiini Poriin kuuluu, ja juoksuttamaan siellä omia karvaisia Rillan veljen, Veetin, ja tämän "pikkuveljen", Lemmyn, kanssa. Tämä syksy on jotenkin uudella lailla raikas! Vielä kun joku vinkkaisi, mistä löydän Svea-pipon mallisen ja khakinvihreän pipon, joka ei kuitenkaan olisi Svea-pipo, niin kaikki olisi aivan täydellistä! :-)

Ruskaretki

Eiliselle lupailtiin alunperin sadetta, mutta kun meteorologit muuttivat mieltänsä, me lähdimme extempore-reissulle Kurjenrahkan kansallispuistoon. Matkaa meiltä soiselle patikointireitistölle kertyi vain reilut 30 kilometriä, joten sinne tekee helposti useammankin reissun. Ainakin kännyköiden reistailun vuoksi tuolle samaiselle reitille on palattava uudelleen geokätköilyn merkeissä!

Kiersimme kuutisen kilometrin lenkin Savojärven ympäri, ja suurin osa reitistä oli pitkospuita. Sunnuntai-iltapäivällä paikalla oli aivan hurjan paljon porukkaa ja koiria. Itse lähdimme kiertämään polkua ikään kuin takaperin, joten vastaantulijoita riitti! Pahimmillaan vastaan tuli porukka, jolla oli kymmenkunta koiraa mukana - ja uskokaa vain, että siinä oli melskettä ja hännän heilutusta.

En kyllä voi kylliksi hehkuttaa kaunista Suomen luontoa ja sitä, miten siellä sielu lepää. Niin, ellei pari inhottavaa piskiä kisko käsiäsi rakoille ja kasvojasi hampaiden kiristys -ilmeelle. Ah, kuinka rentouttavaa! Lakan lehtiä löysimme vaikka kuinka, mutta harmiksemme ne kaikki olivat kuivia ja marjat tipotiessään. Ilmeisesti täytyy olla aiemmin liikkeellä ensi vuonna!

Yliopiston hyvät puolet osa I

Tämä päämajani Fennicum on siitä kätevä minunlaisilleni väärään kerrokseen eksyneille, että aina voi vaania alemman kerroksen väkeä. Minulla onkin tuuria, sillä mitäpä muutakaan alapuolellamme opiskeltaisiinkaan kuin unkaria! ♥

Aivopirtelöä

Nyt, kun irvokas otsikko on herättänyt sopivan mielikuvan päähänne, sanon pari sanaa opiskeluistani. Minulla on siis takanani jo kaksi viikkoa täyttä opiskelua pohjoismaisten kielten laitoksella ja jokaista syksyn kurssia on päässyt makustelemaan vähintään kahdesti. Ruotsi sujuu ihan kelvollisesti ja sen opiskelu maistuu kiitettävästi, mutta kieltenopiskelun aiheuttamilta traumoilta en todellakaan ole välttynyt.

Vaikka ymmärrän ruotsia erinomaisesti ja kirjoitankin sitä melko sujuvasti, puhepuoli ei minulla ole vain lapsenkengissä vaan täysin paljasjaloin. Välillä olen tosin yllättynyt, miten joku suunnittelematonkin fraasi vain lurpsahti suusta koko luokan kuultaville, mutta useammin olen kyllä naurattanut ainakin itseäni melko huolella. Esiteltyäni vierustoverini koiran, "som också jag har", tajusin, että sellainen pieni etuliite kuin lik- jäi lauseen alusta puuttumaan. Ei sillä: yksi uusi, yhteisomistuskoira kelpaisi kyllä! :D Sitten oli se toinen kerta, kun olin puoli minuuttia vakuutellut itselleni osaavani lausua vastaussanan oikein ja rohkenin vihdoin nostamaan käteni. Sain vastausvuoron, vastasin oikein - ja mitä tapahtui? Minua läimäistiin lisäkysymyksellä! "Kan du förklara vad som ordet betyder?" Juu tuota ett ögonblick bara! Näiden lisäksi minun ei varmaan tarvitse edes mainita niitä lukemattomia kertoja, kun ruotsin 'mutta' keskellä lausetta tulikin englanniksi tai kotona joku vastaus ukkelille englannin sijaan sujuvalla ruotsin kielellä. Odottakaahan, kun sekoitan mukaan vielä saksaakin!

Finan aivopirtelöresepti - kas näin, ja jokainen aivosolu ja kieli on varmasti solmussa.

Niin tosiaan ja sitten on se hyytävän hytisyttävä saksa. Tuntuu, että jokaikinen tunti on yksi selviytymistarina ja olo tunnin jälkeen on kuin puoli päivää päähän paukutetulla naulalla. Opettajat ovat kahdella kolmesta kurssista natiiveja, ja lausuvat täydellisellä ääntämyksellään niin, että puoli sanaa on jo nielaistu ennen kuin minä ehdin edes arvuutella sen alkuosaa. Hauskan kuuloistahan saksa on, mutta mitä iloa hauskuudesta on, jos ei ymmärrä yhtikäs mitään? Tilannetta ei helpota myöskään se tosiasia, että kurssitoverit ovat jo huomattavasti edistyneempiä nieleskelijöitä. Välillä tekisi ihan vain opettajan innostuneen hymyn takia heittää ilmoille jotakin lennokasta kohdekielellä, mutta minkäs teet. Joka tunnin jälkeen täytyy jaksaa lohdutella ja mielikuvitushalailla itseään, että voi taas mennä ensi kerralla miettimään, kuka väittikään minun osaavan saksaa. Vaikka olin lukiossakin kyseisessä aineessa aina hyvä (ja nyt mietin, miten ihmeessä), se tökki jo silloin - kuka siis käski valitsemaan sen sivuaineeksi? Kai minulla vain meni muuan keltainen neste päähän, kun sain sivuaineoikeuden suoraan pääsykokeella: muuta selitystä en keksi. Tai sitten en vain taas osannut sanoa ei tarpeeksi ajoissa.

Saanko minäkin vain kömpiä kotiloon ja roikkua huoletonna heinänkorressa?

Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin nähnyt vähän valoa tunnelin päässä. Ainakin kaikille kieltenopiskelijoille pakolliset fonetiikan luennot ovat tähän mennessä olleet mielenkiintoisia ja jopa jotakin sellaista, mitä kielipääaineeseen voisi yhdistää. Mutta mitä muuta tämän yhdistelmän lisäksi sitten ottaisi, jotta voisi haaveilla saavansa joskus töitäkin? Unkarinhan ottaisin pääaineeksi asti heti, ellei sellaista pikku asiaa kuin tulevaisuus tarvitsisi ottaa huomioon. Ehkä jossain tarvitaan unkarin ja pohjoismaisten kielten asiantuntijaa - kuka tietää - joka osaa selittää, miten äänteitä muodostetaan vaikkapa uvulaarisella alueella? (Jep, sinne meni viimeinenkin lukija!) Taitaa olla parempi, että menen selvittämään päätäni unten maille - ellen kuole tai melkein kuole siellä tänäänkin. Viime yönä herättelin nimittäin itseäni junaturman nokisten uhrien joukosta savupilvien keskeltä - ja ihme kyllä heräsin! Ps. Uneni kuultuaan äidin ensikysymys oli, olenko katsonut Salattuja elämiä. - Ainoastaan maanantain jakson...

Whaat? Herääminen on so last season.

Oranssi on optimismin väri

Seuraa viimeinen sisustuspostaus vähään aikaan - älkää siis ahdistuko, ihmiset! Oranssi väri puhkoo silmiänne enää vain tämän kerran, kunnes vimmassani yllätän teidät taas. Hahaa! Olen edellä mainitun suhteen kuitenkin melko tosissani, sillä viimeisetkin sisustukselliset elementit alkavat olla paikoillaan eikä näin ollen kuvapäivitettävääkään ole tiedossa. Koska tuoreimpia kuvia kodistamme on kuitenkin kyselty, esittelen kotimme vielä kertaalleen. Tervetuloa siis kahden B:n ja kahden karvamadon matalaan majaan - kuvien ohessa tosin turinoin aivan muita juttuja.

Makuuhuoneesta ei ole monta kuvaa, koska se on aina kaoottinen... Ikkunaideasta kiitos Fannylle!

Viikonloppuna kävimme ensimmäistä kertaa muuton jälkeen Loviisassa. Tein koulutyöt ja siivoukset Turussa pois alta jo perjantaina, jotta voisin sitten kotopuolessa rentoutua oikein kunnolla, mutta asiat eivät menneet ihan niin. Todellisuudessa pesin kolme koneellista pyykkiä, kävin kirjastossa tulostamassa koulupapereita, purkasin ja lajittelin puolenkymmentä muuttolaatikollista Helsingin-kämpän tavaroitani ja pesin, hinkkasin, vahasin ja kiillotin kolmisen tuntia tähän asti pesujen osalta laiminlyötyä pikkukärryäni - ja eikös sen keulassa ollut aivan yhtä karmea ötököiden kalmisto, kun eilen illalla saavuimme takaisin Turkuun. Huoh!
Ennätimme me sentään pienen ajattoman hetken viettää uimarannan laiturilla piknikillä, ja se se vasta upeaa olikin! Syyskuun puoliväliä lähestytään uhkaavasti ja silti vielä merelläkin vaan helle porotti. Pastasalaatin, kuuman kaakaon, äidin tekemän porkkanakakun ja muutaman piparin jälkeen painovoima veti meidät vaaka-asentoon loikoilemaan ja ottamaan vielä viimeiset rusketukset nahkaan. Kunpa kesä ei loppuisikaan. :)


Olohuone ensin kirkkaassa päivänvalossa ja sitten tunnelmallisena illalla.

Meinasin jo hetken valitella kirjoitettavan loppumista, mutta sohvan näkeminen yllä olevassa kuvassa viritti eräänkin viimeviikkoisen hetken aistimukset hyvin selkeiksi mieleni verkostossa. Sitä vaan on olemassa asioita, jotka haluaisi unohtaa heti, kun niistä on päässyt eroon - nimittäin vaikkapa sellainen koiran juoksuhousujen ja ripulin yhdistelmän aiheuttama aamushow. Hoina tosiaan aloitti juoksunsa juuri, kun meillä oli tiedossa kaikkea mukavaa agilityrintamalla, ja kipittelee nyt sisällä hienoissa pikkuhousuissaan. Kun sitten eräänä aamuna kömmin pahaa-aavistamattomana makuuhuoneen kynnyksen yli olohuoneen puolelle, vastassani oli paitsi tajunnanräjäyttävä hajuvalli myös kakkaa - tuoretta ja lämmintä kakkaa kaikkialla, minne uskalsin katsoa. Viimeisenä uskalsin vilkaista mattoa ja uutta sohvaa, ja siinä vaiheessa alkoivat aamu-unisenkin hippulat vinkua. :D Mutta voi tuota koiraressua, kun se itseinhon ja nöyryytyksen sekaisin ilmein luimisteli kylpyhuoneen lattialla riisuessani sen juoksupöksyjä, joihin oli tullut yön aikana hieman lisäpainoa... *tirsk* Anteeksi Hoina!


Lopuksi vielä vähän keittiötä ja ruokailunurkkausta patsaineen :)

Kakkaepisodistakin selvisimme. Nyt meillä tuoksuu taas ihan hyvältä, uskokaa vaan, ja Hoinallakin on upouudet sexypöksyt jalassaan. Sohva ja mattokin selvisivät säikähdyksellä - luojan kiitos, sillä tämä koti on kyllä niin kotoisa ja meidän näköinen, että olisin varmaan poksahtanut palasiksi, jos se olisi heti mennyt pilalle. Parina iltana uuden kodin ja yhdessä asumisen vuoksi on pitänyt tirauttaa muutama onnenkyynelkin. Kun vielä viimeiset kirppislöydöt - makuuhuoneen vanhan talon ikkuna ja viimeisessä kuvassa näkyvä venähtänyt Buddha - kotiutuivat eilen, ei meillä enää ole muuta tehtävää asunnon osalta kuin pitää se jotakuinkin siistinä. Onneksi on perjantaivapaat!

Ensimmäisen viikon jälkeen

Det här ska vara mitt nya hem tillsvidare.

Ensimmäinen viikko Turussa on jo takanapäin. Tuntuu ihan hyvältä. Jostain syystä koulupäivät eivät ole jännittäneet yhtään - ei edes ensimmäinen päivä, vaikka ihan kaikki oli uutta. Kai minä olen vihdoin alkanut oppia, että olen oma itseni enkä muuksi muutu. Mitäpä sitä yhtä uutta koulua ja ensi alkuun pariakymmentä uutta ihmistä jännittämään.

Varsinainen koulu ei ole vielä alkanut, mutta muutamia huomioita olen jo pystynyt uudesta tilanteesta tekemään. Ensinnäkin koirat näyttävät viihtyvän oikein hyvin keskenään pienemmässäkin kämpässä, enkä kyllä raaski lähettää Finaa kotiin. Ne ovat kuin yö ja päivä, mutta jakavat silti saman pedin ja intoutuvat välillä leikkimäänkin. Olen haalinut kaikenlaista koiraohjelmaa tässä tarjonnan huumassa, vaikka toisinaan menot ovat sattuneet päällekkäin kouluporukan illanistujaistenkin kanssa. On vaan niin ihanaa touhuta nassikoiden kanssa!

Toiseksi olen pyöräillyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin koko viime vuonna. Päivässä pelkästään koulumatkasta tulee vähintään 5 km ellen sotke päivän päätteeksi vielä jonnekin muualle. Pyörällä pääsee kamalan nopeasti ja helposti minne vain. Yksi hyvä puoli fillaroimisessa on myös se, ettei Toyota menetä tienvarsipaikkaansa. Kun sillä uskaltaa jonnekin lähteä, saa aina rukoilla kaikkia maailman henkiolentoja, että puistotiellä olisi pienen valkoisen auton mentävä kolo. Mietin siis vähintään kolme kertaa, ennen kuin liikun autolla minnekään. Ei liene huono asia - lompakko saa pitää vatsansa ja minä puolestaan pääsen omastani eroon. Muhaha!

Kymmenen kiloa perunaa omalta palstalta ja kokonaan poikakaverin kasvateista valmistettu ateria!

Itse koulun alkaminen stressaa minua kyllä aivan kiitettävästi - ainakin, jos stressi on yhtään verrannollinen tällä viikolla näkemieni painajaisten määrään. On ehkä vähän aikaista avata suunsa jo ennen kuin on yhtäkään oppituntia puuduttanut takapuoltaan, mutta minusta tuntuu jo nyt, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. Jos ensivaikutelmani pitää paikkansa vielä vuoden päästä, minulla on jo alustavaa varasuunnitelmaa aivojeni perukoilla. Ainakin tämän vuoden opiskelen ruotsia ja saksaa, eikä niihin laitetty työpanos takuulla mene hukkaan, vaikka jotain muuta päättäisinkin myöhemmin. Porukkamme on ainakin avoin ja todella mukava! Aika kuluu nopeasti ja on helppoa ja hauskaa jutella melkein mistä vain. Siitä on kyllä kiittäminen loistavia tuutoreitamme!

Kodissa ei kovin suurta muutosta ole vielä tapahtunut edellisen postaukseni jälkeen. Sohvaa odottelemme yhä ja mikäli liikkeestä ei tänään oteta minuun yhteyttä, soitan sinne heti maanantaina. Ehkä me se jouluksi saadaan. :) Yövieraita olisi kyllä jo mukava majoittaa... Nyt olemme lähinnä siivoilleet paikkoja ja ostelleet puuttuvia asioita, kuten esimerkiksi valaisimia. Lisäksi vapaa-aika on kulunut paitsi koira- ja koulutouhuihin myös poikakaverin edellisestä asunnosta hävitettyjen tavaroiden metsästämiseen. Uusi, mielestämme alunperin niin kovin mukava kämppis poikakaverin vielä tämän kuun vuokraamassa solussa oli lomamme aikana järjestänyt asunnontarjoajan "siivoamaan" mieheni tavaroita, vaikka hän tiesi meidän tulevan hakemaan ne lomareissumme jälkeen ja aiemmissa keskusteluissa kaikki sopi aivan mainiosti. Kenelläkään ei tietysti olisi ollut mitään oikeutta hävittää vuokralaisen tavaroita toisen pyynnöstä, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. Tavarat ovat jo kaatopaikalla tai jossakin muualla saavuttamattomissa, mutta korvausten ruinaamisessa on tuhlautunut jo useampi tunti - toistaiseksi tuloksetta. Onneksi meillä ei ole muuta tekemistä! Toivottavasti en törmää tyyppiin yliopistolla ihan heti - kerran kävin jo iloisesti juttelemassa, kun en vielä tästä sattumuksesta tiennyt, piru vie! - koska en todellakaan tiedä, mitä sanoa ihmiselle, joka sanoo yhtä ja tekee toista.