"Onneksi olkoon..."

En tiedä, uskaltaako tätä hirveästi hehkuttaa ennen Suomen Agilityliiton virallista tiedotetta, mutten myöskään pysty pitämään tätä sähköpostiini kilahtanutta viestiä enää sisälläni, kun muuallakin olen nähnyt ilouutisia jo pulpahtelevan kuuluville:

...Sinut on valittu kauden 2015-16 TopTeamin näyttötilaisuuteen.

Kuva © Katri Pietilä

Olen istunut tietokoneen äärellä jo monta minuuttia tietämättä, mitä kirjoittaa. Olen aika varma, ettemme tule loistamaan huikeina valintatilaisuudessa - mutta toisaalta kerroin sen kyllä kaikissa hakemuksen kohdissa. Olisihan se aika metkaa, jos Hoi vetäisi ensimmäisen puhtaan suorituksensa jossakin noinkin tärkeässä paikassa kuin valintatestissä - ja vielä minun takuuvarma jännitykseni siinä lisävaikuttimena. Mutta kuten sanoin jo aiemmin blogissamme, pelkästään tämä ennakkotehtävissä ja haastattelussa pärjääminen on meille kultaakin kalliimpi merkki siitä, että jokin meidän menossamme oli potentiaalista ja kiinnostavaa. Voi että, miten vatsani vääntää jännityksestä jo nyt!

Chia de Gracia -alennuskoodi

Käyttääkö kukaan lukijoistamme Chia de Gracian tuotteita? Kuulisin mielelläni niistä kokemuksia, koska kyseessä on itselleni ennalta tuntematon mutta ilmeisen pidetty tuotesarja. Chia de Gracia tarjoaa siis erilaisia siemeniä ja muita luonnonrehuja koirille ja hevosille, ja nyt Hurttahuone ja Chia de Gracia yhteistyössä antavatkin kaikille blogimme lukijoille -20% alennuksen kaikista muista sarjan tuotteista, paitsi yli 9 kg chiapakkauksista. Etu on voimassa 23.8. saakka, ja sen saa käyttöönsä koodilla hurtta082015.

Merkintä on tehty yhteistyössä Chia de Gracian ja Hurttahuoneen kanssa.

Haastellaan

Olen aina ollut tietyllä tapaa vastarannan kiiski blogihaasteiden suhteen - ne kun tapaavat kiertää samaa kehää yhä uudelleen. Niin kävi tälläkin kertaa, ja olemme tulleet peräti kolmesti haastetuksi Liebster Award -kysymyskatraalla. Jos vastaisin kaikkiin haasteisiin, blogissamme ei muunlaisia postauksia olisikaan (lievää liioittelua?), mutta nyt minun oli pakko tulla vähän vastaan: kolmelle ihmiselle kieltäytyminen on ylivoimaista ihmiselle, jonka on muutenkin vaikea sanoa ei. En kuitenkaan haasta ketään eteenpäin tai liitä mukaan liirumlaarumeita, vaan tiivistän valikoiden kolmen haasteen kysymykset yhteen yhdentoista kysymyksen pakettiin, sillä moni kysymys toistui eri haastajien luetteloissa tai niiden vastaukset olivat muuten blogistamme ilmeneviä. Sitä paitsi epäilen silti, kiinnostaako ketään, mitä näihin vastaan.

1. Mitä harrastuslajia haluaisit vielä joskus kokeilla?

Suunnitelmissa olisi käydä sytyttelemässä omia koiria lampailla, mutta en usko, että tulemme paimennusta koskaan harrastamaan - tai mistäs sitä tietää. Toinen kiinnostava laji olisi vesipelastus. Koska minulla on kuitenkin selkeä taipumus omaksua päälaji ja koittaa tehdä edes yksi asia kunnolla, agility tulee vaan aina voittamaan kaikki muut lajit. Huomaahan sen siitäkin, että me olemme tokoilleet aina vain silloin, jos emme jostakin syystä ole päässeet tai pystyneet tekemään agilityä.

2. Kuulutko johonkin koirayhdistykseen ja jos niin mihin?

Jossakin vaiheessa eri yhdistysten jäsenyyksieni määrä oli hurja, mutta olen sittemmin karsinut listaa. Tällä hetkellä kuulun Suomen Kennelliittoon, Suomen bordercolliet ja australiankelpiet ry:hyn sekä Agility-Team Turkuun. Aiemmin olen kuulunut myös Suomen Cavalier Kingcharlesinspanieliyhdistykseen, Hurttaharrastajiin ja Loviisan seudun koiriin.

3. Mikä piirre koirassasi ärsyttää?

Hoinassa ärsyttää se, kun se menee ylikuumumisen, paineistumisen tai pelon takia sellaiseen tilaan, että se ei kuule, näe tai reagoi mihinkään, mitä sille sanon. Chhainassa puolestaan ärsyttää hyvin harvoin mikään. En oikeastaan muista, olenko koskaan ärsyyntynyt siihen kunnolla. Varmaan joskus ottaa vähän leikillään päähän sen bitchy mood - kun se riekkuu hihnassa tai Hoinan kaulassa ärinän kera, mutta silloinkin se ärsyttää minua vain leikisti. Chhainaan vaan kuuluu sellainen kakarointi. Ei Chhaina ole Chhaina, jos se ei ole ilkikurinen, ja onhan sille kaikella rakkaudella lanseerattu oma luonteenpiirrekin: elämäntapatuhmeliini. Chhai ei ole koskaan ärsyttävä idiootti vaan soma tuhmeliini. Hoinan näkökulmasta tässä voi olla jotakin epäreilua, koska siltä ei siedetä mitään pelleilyä. Toisaalta siihen saattaa puolestaan olla syynä se, että Hoinalla pelleily menee sekuntissa yli.

4. Minkä piirteesi luulet koiraasi sinussa ärsyttävän?

Luulen, että niitä pännii eniten epäloogisuuteni. Käytöstavoissa ja sääntöjen noudattamisessa olen kyllä johdonmukainen, mutta mielialojeni mukaan päälleni kiipeäminen, rapsutusten kerjääminen ynnä muu vastaava on joko äärimmäisen söpöä ja ihanaa tai saa minut käskemään koirien ottaa reilusti etäisyyttä.

5. Milloin koirasi on suloisimmillaan?

Chhaina on söpöimmillään, kun se joskus rapsuttelun jälkeen uuvahtaa pentumaisesti kerälle syliin ja nukkuu sikeästi ja silmiään availematta, vaikka koskisin sen tassuihin, silittelisin, vetäisin peiton ylleni tai vaihtaisin asentoa. Hoinassa suloisinta on se, että jos joku itkeä tirauttaa kyyneleenkin, Hoi lähestyy aina erityisen rauhallisesti pää painuksissa, kipuaa siivosti syliin halattavaksi ja vain on siinä lohduttamassa. Kyseinen käytös on todella erikoislaatuista Hoinalta, joka ei yleensä malta olla hetkeäkään rauhassa rapsuteltavana, ja tätä tapahtuu vain, jos joku itkee.

6. Mihin rotuihin haluaisit vielä tutustua?

Kolmea viimeistä koiraani etsiessäni olen harkinnut muiden muassa mudia, länsigöötanmaanpystykorvaa, kooikerhondjea, novascotiannoutajaa, australianpaimenkoiraa, australiankelpietä ja shetlanninlammaskoiraa. En oikein itsekään ole tiennyt, millaista koiraa olen halunnut, ja joka kerran olen kuitenkin löytänyt pentuhihnan päästä pienen bordercollien. Mistä niitä tulee?! No Miikulta tietysti! :D

7. Pelottavin hetki koirasi kanssa? Kenties tapaturma, karkaaminen joku muu tilanne missä olit sydän syrjällään koirasi vuoksi?

Varmaan karmaisevin hetki oli joskus alkutalvesta 2008, kun alle nelikuinen BC-lapseni Rilla pääsi pannastaan irti jahtaamaan autoa Loviisassa. Luojan kiitos hyytävä koiran nimen karjaisu sai pennun kääntymään saman tien ja palaamaan vitivalkoisen omistajansa luo. Sen jälkeen Rillalta kitkettiin aika tehokkaasti autojen paimennus pois.

8. Erikoisin kommentti jonka olet koirastasi saanut?

Muutama kuukausi sitten aamulenkillämme ohitimme jonkin päiväkotiryhmän niittyretkellään, ja porukasta eräs pieni tyttö hihkui koko muulle ryhmälle: "Hei kattokaa, talvikoiria! Kattokaa kaikki, talvikoiria!"

9. Kuinka päädyit ottamaan juuri tämän rotuisen koiran/koiria?

Cavaliereista luin aikoinaan ensin lehdestä - että teiniaikaisella idolillani oli ollut sellainen. Kun menimme koko perheellä Kotkan Ruusu -koiranäyttelyyn tutustumaan eri rotuihin, vanhempani sanoivat: "Jos meille koira tulee, niin se on sitten cavalier."

Bordercollieita olin aina ihaillut agilityssä ja ne näyttivät silmääni upeilta, mutten koskaan uskaltanut moista edes toivoa tai ehdottaa. Olimme jo käyneet katsomassa yhtä kooikerhondje-pentuetta, kun äitini alkoi epäröidä rotuvalintaa - tai lähinnä rodun mahdollista arkuutta tai pidättyväisyyttä. Olimme Kotkassa möllikisoissa cavalierien kanssa, kun äitini osoitti erästä bordercollieta ja sanoi: "En mä kyllä oikein tykännyt niistä koikkereista. Mieluummin sitten vaikka tommoinen. Ei tuo nyt kovin paljon isompi ole." Epäilemättä kyseessä oli pieni näyttelylinjainen narttukoira, mutta minähän meinasin pyörtyä ensin ihmetyksestä ja sitten onnesta. Minä saisin oman harrastuskoiran isolla H:lla! Kuten kontekstista näkyy, sille tielle on toistaiseksi jääty.

10. Oletko koskaan harkinnut kasvattajaksi ryhtymistä?

Vitsit, mikä ajoitus. Minulle on muutama päivä sitten myönnetty kennelnimi Minoon sitte. Teiniä toki haaveilin kaikkien muiden nuorten tyttöjen tapaan alkavani kasvattaa koiria heti, kun siihen pystyn. Täysi-ikäisyyden saavuttaessani minun ei kuitenkaan olisi tullut mieleenkään mennä kasvattajakurssille - olin nähnyt, mikä vastuu ja vaikeus kasvattamiseen liittyy. Salaa haaveilin oppivani jotakin kasvattamisesta liisauspentueella yhteistyössä Miikun kanssa, mutta koska niin Rillasta kuin Hoinastakaan ei ollut jalostuskoiraksi, en koskaan päässyt katsomaan sitä korttia. Muutama kuukausi sitten pääsin kuitenkin auttamaan kahden kolmen tunnin ikäisten shelttipentujen hoidossa, ja nyt sitä sitten haaveillaan, että parin vuoden päästä pystyisin itse kasvattamaan ensimmäisen pentueeni.

11. Rotusi plussat ja miinukset?

Hassua ehkä sanoa, mutta itse asiassa en ole varma, onko bordercollie minun the rotuni - Chhaina on, mutta en tiedä ovatko bordercolliet muuten. En ole ihastunut kovinkaan moneen bordercollieyksilöön näiden vuosien aikana, sillä en itse useinkaan hahmota rodun työinnon alta selkeitä erilaisia persoonia. Asiaa on vaikea selittää, mutta perheeni on ollut asiasta samaa mieltä. En hahmota Hoinassa - kuten en hahmottanut Rillassakaan - selvää yksilöä. Hoinassa esimerkiksi vuorottelevat aktiivisessa tilassa vain työmoottori, pelot ja leluinto; kotona se on aika näkymätön ja jos siihen joku yrittää tutustua, sen ainoa tuntema toimintatapa on hakea lelu. 

Sellaiset bordercolliet, joihin olen ihastunut, omaavat paljon plussia: ne ovat sopivankokoisia, näyttävät upeilta, niiden kanssa voi tehdä mitä vain ja ne eivät sekoa mistään - ja ne ovat selviä persoonia. Miinuspuolia ovat sitten näiden vastakohdat: piipittävät, huonohermoiset, tosikot tai pelkäävät koirat, joiden kanssa ei voi tehdä mitä vain tai ehkä mitään. Bordercollie on siis arvatenkin minun rotuni silloin, kun se on kaunis eli niukasti hapsuinen ja kevyehkö, hyvähermoinen ja kaikkeen sopiva, ihana kotikoira, persoona ja huumorintajuinen. Luulen, että listan kaksi viimeistä todella ovat suurin tekijä. Chhaina on kolmesta bordercolliestani ensimmäinen, jolla on huumorintajua ja selvä, oma yksilöllinen persoona. Vaikka koirastani X olisi meriittien tasolla mihin, cavalierien jälkeen en vain osaa kouluttaa koiraa, jolla ei ole tippaakaan pilkettä silmäkulmassaan. Siksi Hoinan kanssa harrastaminen onkin niin junnaavaa.

Miten leikkiä pennun kanssa

Kuva © Katri Pietilä

Koiran leikkiminen yksin tai lajitoverin kanssa on erilaista kuin ihmisen ja koiran välinen leikki. Eläinten oma leikki on luonnollisempaa ja perustuu toisaalta koiran yksilöllisiin, toisaalta sen lajityypillisiin ominaisuuksiin, kuten vietteihin. Myös ihmisen ja koiran leikissä edellämainituilla ominaisuuksilla on suuri vaikutus esimerkiksi leikin tyyliin, koiran äänenkäyttöön ja luonnolliseen leikkimishalukkuuteen. Ihmisen ja koiran välistä leikkiä tulee kuitenkin vartavasten harjoitella, ja helpointa on opetella yhteinen leikki jo pentuna.


Leikkimisestä on hyötyä

Asioiden opettaminen on helpompaa, jos koira pitää sekä leluista että ruuasta. Näitä kahta eri palkkaa käytetään nimittäin eri tarkoituksiin. Siinä missä makupalat ovat koiraa rauhoittava palkka, lelut taas lisäävät koiran innostusta ja nostavat sen virettä. Niinpä kaikkien koirieni kanssa on opeteltu leikkimään huolimatta siitä, kiinnostivatko lelut niitä luonnostaan – jos eivät, harjoittelu vaati vain enemmän aikaa, mielikuvitusta ja erilaisten lelujen kokeilemista.

Toimiessaan leikki paitsi luo sosiaalista sidettä ja luottamusta omistajan ja koiran välille, se myös soveltuu innostavaksi palkaksi oikeista toiminnoista. Lisäksi leikkiminen on mitä parasta ajanvietettä yhdessä lemmikin kanssa. Leikkimisen harjoitteluun kuuluu monta pientä sääntöä, jotka ihmisosapuolen tulisi omaksua. Minulle on muovautunut vuosien varrella tietty tapa opettaa pentu leikkimään, ja tämä tapa on toiminut niin vietikkäiden työhön jalostettujen koirien kuin säyseiden seurakoirienkin kanssa.

Heittäydy

Tärkeintä yhteisissä leikkihetkissä on se, että ihminen heittäytyy rooliinsa täysillä. Miten voisimme olettaa pennun kiinnostuvan leluista, jos emme itsekään vaikuta innostuneilta niistä? Leikittävän ihmisen tehtävä on siis etupäässä tehdä kaikkensa, jotta pentu alkaisi ihmetellä, mikä kumma on noin jännittävää. Leikittäjän rooliin voi kuulua puhuminen normaalista poikkeavalla tavalla, huudahtelu tai liikkuminen väijyen ja tempoa vaihdellen kohti lelua ja siitä poispäin. Kun koira tarttuu leluun tai edes menee sen luokse, sitä kehutaan. Karvaisen leikkijän innokkuudesta riippuen lelusta voi ottaa kevyesti kiinni tai ottaa esiin kokonaan toisen lelun, jolla sama kannustus toistetaan.

Yksin lelun kanssa hihkuminen voi tuntua typerältä, mikäli koira ei tunnu tajuavan ajatusta. Kuvitteellisesta ja ehkä todellisestakin yleisöstä on kuitenkin päästävä yli. Usein ainakin koulutustarkoituksessa samanlainen leikin harjoittelu viedään myöhemmin treenikentille tai muuten näkösälle. Silloin omistajan ei parane olla pidättyväinen, sillä uusissa ympäristöissä leikittäjä joutuu tekemään entistä kovemmin töitä voittaakseen pennun mielenkiinnon muilta ärsykkeiltä.

Myös heitetylle ja jo pysähtyneelle, niin sanotulle kuolleelle lelulle irtoaminen on hyvä taito. Tätä voi treenata esimerkiksi heittämällä lelua ja vapauttamalla koira lelulle aluksi vielä lelun ollessa liikkeessä. Kun into lelua kohtaan on näin toimittuna hyvä, viivettä vapautukseen voi kasvattaa. Toinen vaihtoehto on, että kuolleesta lelusta pidetään kiinni ja se herätetään henkiin, eli sitä aletaan liikuttaa heti koiran kiinnittäessä siihen pienenkin huomion. Itse tykkään mennä innon ja draivin kautta nimenomaan noiden heittojen, hetsaamisen ja viiveen kasvattamisen kautta. Samalla on helppo jatkaa harjoittelua siihen suuntaan, että heitetylle palkalle saakin mennä vasta odotusintoa lisäävästä ja siitä lelulle vapauttavasta palkkasanasta.

Älä jyrää

Koska ajatus on kasvattaa koiran halua leikkiä ihmisen kanssa, on tärkeää, että ihmisosapuoli todella ymmärtää roolinsa. Tarkoitus on kannustaa ja rohkaista pentua leikkimään. Se ei tapahdu tempaisemalla lelu koiralta pois, lelusta ainoastaan kiinni pitämisellä tai sillä härnäämisellä "ähäkutti etpäs saa kiinni" -tyyliin. Mietipä samaa tilannetta kouluympäristössä: Kuvittele itsesi pennuksi eli kouluympäristössä lapseksi ja lelu hatuksesi, jota muut pallottelevat tai eivät anna sinulle takaisin. Kauanko se on sinusta hauskaa? Tuskin kovin kauan, jos hetkeäkään.

Jos koira jo tarttuu leluun kevyesti, lelusta voi ottaa itsekin kiinni, mutta alussa päästetään heti irti ja kehutaan pentua. Kun pentu alkaa harjoittelun myötä pitää lelusta hanakammin kiinni, voi itsekin pitää kiinni kauemmin. Aina pitää kuitenkin päästää irti varmasti ennen kuin pentu päästäisi. Tässä vaiheessa on opittava itse tuntemaan koiransa ja tunnustelemaan, millä vauhdilla leikin rajuus voi edetä. Kaikki eivät välttämättä koskaan pääse rajuun revittelyyn asti. Koiran senhetkinen leikkimisen taso tulee hyväksyä, sillä jos ihminen on aina leikin "voittaja", koira menettää nopeasti mielenkiintonsa.

Kun koira voittaa, sen itsetunto kasvaa. Koiran tuleekin aina antaa elää siinä illuusiossa, että se on leikissä vahvempi. Erityisen toimiva ja koirien rakastama tapa leikkiä on se, että koiran vetäessä lelusta omistaja ei vedä takaisin vaan päinvastoin antaa koiran vetää itseään lelun kanssa. Tällainen heikompaa esittäminen saa jokaisen koiran lähes halkeamaan ylpeydestä. Tämäkin tosin tapahtuu vain silloin, kun ihminen muistaa "luovuttaa" tarpeeksi ajoissa ja antaa koiran voittaa. Sitä vastoin leikki, jossa ihminen jatkuvasti nyppää lelun pois koiralta tai ei anna koiran koskeakaan leluun, on ainoastaan koiran jyräämistä vahvemman asemaa hyväksi käyttäen. Mikä sellaisessa leikissä motivoi koiraa yrittämään uudelleen ja uudelleen? Koiran luonnolliset vietit voivat aluksi pitää mielenkiintoa yllä tällaisessakin leikissä, mutta koira oppii kyllä nopeasti ettei tule koskaan saamaan lelua.

 

Lopuksi tärkeää on myös oppia tuntemaan oma koiransa ja sen leikkityyli. Koira määrittelee sen, millaisen leikin se kokee palkitsevimmaksi. Jokainen koira ei ole terrierimäinen vetolelun revittelijä. Esimerkiksi kaikilla kolmella nykyisellä koirallani (tämän lisäyksen hetkellä vuosi 2024) on ihan erilaiset lempileikit: yksi rakastaa riekkua narupallon kanssa paikoillaan ympäri pyörien ja palloa maahan pomputtaen, yksi rakastaa vetää ja sitten päästä ravistamaan ja nyhtämään lelua ja yhden mielestä lelun ilmasta koppailu on maailman parasta. Jonkun mielestä esimerkiksi viimeiseksi mainittu koira on huono leikkijä, kun se ei ole revittelijä tai revi lelua ainakaan kovin kauaa, mutta minusta se on aivan loistava lelulla palkkautuja, kunhan vaan palkkaan tätä koiraa koppeja sille heitellen. Tässä ja kaikissa leikeissä on kuitenkin myös huomioitava palkkaushetkien turvallisuus – varsinkin heittopalkoissa on tärkeää suunnata helppo heitto suoraan koiran suuta kohti, eikä summanmutikassa heittää lelua, varsinkaan palloa jonnekin. Pitkälle heittäminen aiheuttaa usein koiran hurjaa ja hallitsematonta ryntäilyä tai vaarallisia hyppyjä huonoin alastuloin. Samoin esimerkiksi narupallon tai vetolelujen kanssa turvallisinta on antaa koiran juosta hakemaan lelu ohjaajalta "läpi juoksemalla" eli niin, että ohjaaja nostaa lelun saataville irti kropastaan ja antaa koiran juosta lelulle ja irrottaa itse siitä oikealla hetkellä niin, että koira voi jatkaa juoksua esteettä.

Irrottaminen kannattavaksi

Se, että pentu selviää leikistä aina voittajana, ei tarkoita, että siitä kasvaisi kuriton rasavilli, jolta lelua ei saa koskaan pois. Siitä hetkestä lähtien, kun koira alkaa tarttua leluun suullaan, mukaan tulee irrottamisen opettaminen. Irrottamisesta tehdään luonnollinen osa leikkiä. "Irti" onkin ensimmäinen vihjesana, jonka kaikki koirani oppivat, ja sitä otetaan mukaan jo heti ensimmäisinä kotiutumispäivinä samalla, kun yhteisiä leikkihetkiä harjoitellaan. Kun koira irrottaa otteensa, sen annetaan heti palkkioksi jatkaa leikkiä samalla tai toisella lelulla.

Irrottamisesta palkitaan etenkin opetusvaiheessa aina mutta muulloinkin vielä säännöllisesti. Olennaista on saada koiralle sellainen käsitys, että "irti" ei koskaan tarkoita leikin loppumista. Leikin lopusta ilmoitetaan erikseen esimerkiksi sanalla "loppu", kun taas irrottaminen on vain hauska jännityselementti, hetkellinen tauko leikissä. Koska koira oppii nopeasti yhdistämään myös "irti"- ja "loppu"-käskyt, on tärkeää, etttä irrottamisvihjeen jälkeen leikki moninkertaisesti useammin jatkuu kuin loppuu. Näin irrottamisesta tehdään koiralle kannattavaa läpi sen elämän.

Itse käytän opetteluvaiheessa aina kahta samanarvoista – tarvittaessa identtistä – lelua, koska siten leikki on jouhevampaa ja tauottomampaa. Leikin idea perustuu siihen, että vaikka lelut ovat koiran mielestä yhtä jännittäviä, niistä aktiivisena eli minulla oleva on aina jännittävämpi. Leluilla siis leikitään vuorotellen.

 

Aluksi koiraa leikitetään yhdellä lelulla, joka heitetään koiralle tai joka sen annetaan voittaa. Heti tämän jälkeen aletaan leikkiä toisella lelulla koiraa houkutellen, jolloin koiran mielenkiinto yleensä siirtyy passiivisesta, heitetystä tai jo voitetusta lelusta toiseen, omistajan käsissä aktiivisena olevaan leluun. Koiraa houkutellaan tällä uudella lelulla leikkiin, ja sen annetaan jälleen saada aktiivinen lelu itselleen. Joskus koiralle voi unohtua passiivinen lelu suuhun, jolloin se saattaa uuden lelun luo tullessaan tuoda toisen mukanaan ja ikään kuin vahingossa tulee samalla oppineeksi noutamista. Suussa oleva lelu saa kuitenkin pudota tai jäädä kokonaan niille sijoilleen, ja omistaja noukkii sen vaivihkaa samalla, kun koiran huomio on aktiivisessa lelussa.

Kehu, kannusta ja pidä itsekin hauskaa

Eri koirat leikkivät eri tavoin, eri intensiteetillä ja erilaisilla leluilla. Toisille leluksi kelpaa räsyinen hanska; toisille käy ainoastaan lelu, jonka taskuun on piilotettu ruokaa. Toiset juoksevat lelun perään, toiset revittelevät, toiset noutavat – jotkut tekevät näistä kaikkea ja jotkut eivät mitään näistä. Toistaiseksi olen saanut jokaisen koirani leikkimään myös treenikentällä. Meillä paimenkoirille mikä tahansa lelu tai edes lelunkaltainen on paras asia koko maailmassa, kun taas seurakoiralle oikeanlainen lelu on käypä ruuan korvike, ellei ruokaa ole saatavilla. Kummassakin tapauksessa leikkimisen säännöt ovat samat ja ne on opeteltu aivan samalla tavalla. Erityisen tärkeää on muistaa kehun ja kannustuksen merkitys aina leikittäessä. Siten leikkihetkiin yhdistyy myös ohjaajan aito ilahtuminen ja sosiaalinen palkkaus.

Oikeanpuolimmainen kuva Chhainasta © Katri Pietilä

Miten leikkiä pennun kanssa?

Kuva © Katri Pietilä

Agilityn myötä olen oppinut, miten paljon helpompaa harjoittelu on niin koiran mielentilan kuin erilaisten harjoitusmahdollisuuksienkin kannalta, jos koira tykkää leluista. Niinpä jo aikoinaan Fina-pennun kuin myös jälkeenpäin kaikkien bordercollieideni kanssa on opeteltu leikkimään, viis siitä, kiinnostiko niitä lelut ollenkaan vai olivatko ne luonnostaan hurjina leluihin. Oli tilanne kumpi tahansa, koiran ja ihmisen välistä leikkiä pitää pentuna opetella - jo siksi, että se kasvattaa suhdetta ja luottamusta osapuolten välillä, mutta etenkin, jos leluilla halutaan koiraan draivia. Siinä tapauksessa, että pentua lelut eivät juuri innosta, harjoittelu vaatii vaan enemmän aikaa, mielikuvitusta ja luultavasti erilaisten lelujen kokeilemista.

Itselleni on muovautunut vuosien varrella tietty tapa opettaa pentu leikkimään tai ylipäätään leikkiä koiran kanssa. Olen huomannut oman toimintatapani vasta, kun olen itse kiinnittänyt huomiota jonkin toisen koirakon huonoon leikkimiseen tai muiden antaessa omasta tavastani hyvää palautetta. Minulle on esimerkiksi sanottu, että kukapa koira ei minun kanssani haluaisi tehdä asioita, kun olen aina niin kannustava, iloinen ja "sisällä" koiran maailmassa, ja että osaan leikkiä hyviä pentuleikkejä. Niinpä aloin miettiä, mitä leikkimiseen oikein kuuluu ja miten me leikimme. Leikkimisen harjoitteluun kuuluu oikeastaan monta pientä sääntöä, jotka ihmisosapuolen tulisi omaksua.

Heittäydy

Tärkeintä yhteisissä leikkihetkissä on se, että ihminen heittäytyy hommaan täysillä. Miten voisit olettaa pennun kiinnostuvan karvaisista tai kumisista esineistä, jos sinäkään et vaikuta niistä innostuneelta? Leikittävän ihmisen tehtävä on siis etupäässä tehdä kaikkensa, että pentu alkaisi ihmetellä, mikä kumma on niin jännittävää. Itse puhun normaalista poikkeavalla tavalla, huudahtelen, liikun väijyen ja tempoa vaihdellen kohti lelua. Jos ja kun koira tarttuu leluun tai edes menee sen luokse, kehun, otan lelusta kevyesti kiinni tai otan esiin toisen lelun, jolla toistan saman kannustuksen. Alussa tuntee itsensä sata kertaa tyhmäksi, jos koira ei tunnu tajuavan ajatusta, mutta kuvitteellisesta ja ehkä todellisestakin yleisöstä on päästävä yli. Usein jossakin vaiheessa samanlainen leikin harjoittelu joka tapauksessa viedään treenikentille tai muuten näkösälle, joten silloin omistajan ei parane jarrutella.

Älä jyrää

Koska ajatus on kasvattaa koiran intoa, itseluottamusta ja halua leikkiä ihmisen kanssa, on todella tärkeää, että ihmisosapuoli ymmärtää roolinsa. Kun tarkoitus on kannustaa ja rohkaista pentua leikkimään, se ei tapahdu tempaisemalla lelu koiralta pois, lelusta kiinni pitämisellä tai sillä härnäämisellä "ähäkutti etpäs saa kiinni" -tyyliin. Mietipä samaa tilannetta kouluympäristössä: Kuvittele itsesi pennuksi ja lelu hatuksesi, jota muut pallottelevat tai eivät anna sinulle takaisin? Kauanko se on sinusta hauskaa? Tuskin kovin kauan, jos hetkeäkään.

Itse olen usein harjoitteluvaiheessa ja vielä treenikentälläkin leikittänyt koiraa kahdella samanarvoisella - tarvittaessa identtisellä - lelulla. Jos koira ei suostu tarttumaan leluun mutta lähtee sentään lelun perään, olen heittänyt yhden lelun ja koiran lähtiessä sen perään alkanutkin itse rallatella toisella lelulla houkutellen. Jos koira jo tarttuu leluun kevyesti, otan siitä itsekin kiinni mutta päästän heti irti ja kehun pentua. Kun ipana alkaa pitää lelusta hanakammin kiinni, pidän itsekin kiinni kauemmin mutta päästän aina irti varmasti ennen kuin pentu päästäisi. Tässä vaiheessa on opittava itse tuntemaan koiransa ja tunnustelemaan, millä vauhdilla leikin rajuus voi edetä. Kaikki eivät välttämättä koskaan pääse rajuun revittelyyn asti.

Sillä, että koiran annetaan voittaa lelu itselleen, kasvatetaan koiran itseluottamusta. Pennun pitää antaa elää siinä illuusiossa, että se on leikissä vahvempi. Olen huomannut erityisen toimivaksi ja koirien rakastamaksi tavaksi sen, että kun koira vetää tai roikkuu lelussa, en vedä takaisin vaan pidän lelusta kiinni ja annan koiran ikään kuin vetää minua muka heikompana minne se ikinä vetääkään. Välillä nyppäisen vastaan, mutta jossakin vaiheessa luovutan ja annan koiran voittaa. Tätä rakastavat meillä niin paimenet kuin luppakorvatkin! Minua alkaa aina ärsyttää, jos näen sellaista leikkimistä, jossa ihminen jyrää koiran henkisesti tai fyysisesti nyppäämällä lelun koiralta pois tai antamatta sitä ollenkaan koiralle. Millaista leikkiä se on?

Irti-käsky heti mukaan

Se, että pentu selviää leikistä aina voittajana, ei tarkoita sitä, että siitä kasvaisi kuriton rasavilli, jolta lelua ei saa koskaan pois. Siitä hetkestä lähtien, kun koira alkaa tarttua leluun suullaan, mukaan tulee irroittamisen opettaminen, sillä se on luonnollinen osa leikkiä. Olennaista on, että "irti" ei tarkoita leikin loppumista. Meillä leikin lopusta ilmoitetaan erikseen sanalla "loppu", kun taas irroittaminen on vain hauska jännityselementti leikissä. Pennun siis käsketään irroittaa lelusta ja aluksi autetaan tarvittaessa irroittamisessa hellästi kädellä. Irroittamisesta palkitaan etenkin opetusvaiheessa aina mutta muulloinkin vielä säännöllisesti. Palkinto on samalla lelulla leikin jatkaminen heittämällä tai lelua heiluttelemalla, tai kahdella lelulla leikittäessä toisen lelun kanssa leikin aloittaminen. Meillä tänä päivänäkään "irti" ei koskaan tarkoita leikin loppumista. Vasta, jos sanon "irti" ja "loppu" peräkkäin, leikki loppuu, mutta sitä on edeltänyt vähintäänkin pari kertaa, joissa irroittamisesta leikki on jatkunut vain kahta railakkaammin.

Itse käytän opetteluvaiheessa aina kahta lelua, koska siten leikki on jouhevampaa ja tauottomampaa, ja samalla koira usein oppii vahingossa tuomaan heitetyn lelun takaisin. Kun lelut ovat koiran mielestä yhtä jännittäviä, leikki toimii seuraavasti: koiran kiinnostus herätetään yhdellä lelulla, jolla revitellään tai joka heitetään, ja kun kiinnostus leluun herää, päästetään irti tai annetaan koiran juosta heitetylle lelulle ja aletaan kutsua koiraa leikkimään toisella - ja niin edelleen. Esimerkkivideolta näkyy, kuinka Chhaina alkaa tuoda heitettyä lelua takaisin ja pudottaa sen vähän ennen toisen lelun kimppuun hyökkäämistä. Toinen lelu saa siis pudota tai jäädä niille sijoilleen, ja omistaja noukkii sen vaivihkaa samalla, kun koiran huomio on toisessa lelussa.

Koiran ja ihmisen välisessä leikissä pätevät eri säännöt kuin
kahden koiran välisessä: yllä esimerkkejä kummastakin.

Kehu, kannusta ja pidä itsekin hauskaa

Eri koirat leikkivät eri tavoin, eri intensiteetillä ja erilaisilla leluilla. Toisille leluksi kelpaa räsyinen hanska, toisille lelu, jonka taskuun on piilotettu ruokaa. Toiset juoksevat perään, toiset revittelevät, toiset noutavat - jotkut tekevät näistä kaikkea ja jotkut eivät mitään näistä. Toistaiseksi olen itse saanut jokaisen koirani leikkimään vähintäänkin huvin vuoksi mutta kaikki myös treenikentällä. Meillä bordercollielle mikä tahansa lelu tai edes lelunkaltainen on the juttu, cavalierille se on mukiinmenevä ruuan korvike niin kauan kuin ruoka ei ole toinen vaihtoehto ja niin kauan kuin lelu on koiran mielestä oikeanlainen. Kummassakin tapauksessa leikkimisen säännöt ovat samat ja ne on opeteltu aivan samalla tavalla. Erityisen tärkeää on muistaa kehun ja kannustuksen merkitys aina leikittäessä ja leikin käyttö läpi koiran elämän myös ihan vain rentona ajanvietteenä eikä aina vain treenipalkkana. Mistään ei tule paremmalle tuulelle kuin ärisevästä, naama naantalinaurinkona hohtavasta, häntäänsä heiluttavasta ja lelua saalistavasta pikku koirasta, joka leikkiessään uhkuu ylpeyttä saaliistaan!

Oikeanpuolimmainen kuva Chhainasta © Katri Pietilä

Juttu julkaistaan myös Hurttahuone-blogiportaalin artikkelikokoelmassa.

Minoon sitte onnesta soikiana!

Huomasin tänään ihmetyksekseni, että Kennelliitto on laskuttanut minua kennelnimitodistuksesta. Prosessissa meni siis huomattavasti luultua vähemmän aikaa - alle kolme kuukautta - ja nyt FCI, Kennelliitto ja rotujärjestö ovat myöntäneet minulle kennelnimen Minoon sitte. Olen aina rakastanut suomen kielen murteita, ja valitsinkin kennelnimeni kunnioittamani murteen ja äiteeni virallisen kielen, pohojammaan, mukaan. Tarkoitus on siis jonakin päivänä saattaa maailmaan pohojalaasia uhoojia, koska vaatimattomuus on komiaa ja sopii häjyylle kakaroolle!

Pentuja ei nyt tietenkään ole lähiaikoina tiedossa, mutta onhan minulla se yksi haave, joka minut sai tähän hulluun ajatukseen kasvattamisesta ryhtymään. Ja jos haaveestani ei koskaan mitään tulisikaan, niin onpahan minulla ainakin pirun komia kennelnimi sitten loppuelämäkseni! :D Blogin osalta kennelnimen saaminen ei aiheuta mitään muita muutoksia kuin yhden linkin lisää yläpalkkiin. Sieltä klikkaamalla pääsee lukemaan alustavista kasvatusmietteistäni ja joskus sitten pentusuunnitelmista, kun sellaisten aika on. Muuten blogi pysyy aivan samana kuin ennenkin, sillä olemmehan ensisijaisesti jatkossakin ihan vain Bea, ukkeli ja Team HoiChhai ja asumme yhä osoitteessa hapsutassu.com. Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Kuntoutumista kameramasennuksesta

Olen ollut viime aikoina todella saamaton kamerani suhteen. Kuvien siirtely laitteelta toiselle ja läpi käyminen on tuntunut ylivoimaiselta, ja siksi myös kuvaaminen itsessään on vähentynyt huomattavasti. Siirsin vasta eilen koneelle tupaantulijaiskuvatkin, jotka on sentään otettu ennen huhtikuun puoliväliä. Niistäkin piti tehdä hieno merkintä tänne blogiin. Ehkä laitan ne vielä jälkijunassa itselle muistoksi?

Pari viikkoa sitten olimme kuitenkin mökillä useamman päivän lomalla, ja silloin vannotin itselleni, että koirista on ainakin pakko ottaa vesipetokuvia. No, muita en sitten ottanutkaan, ja otettujakin kuvia vastaan luonto yritti tehdä kaikkensa, kun kuuroileva sade ilmestyi aina heti rantaan päästyäni ja loppui aina, kun sain siitä tarpeekseni ja lähdin katoksen alle suojaan.

Koirilla on edessä melko rauhallinen kuukausi. Voi olla, ettei kumpikaan kilpaile elokuussa - ainakaan, mikäli pääsemme Hoinan kanssa Topteamin valintatilaisuuteen. Kummankin kanssa käymme kuitenkin ainakin pari kertaa viikossa aamutreenailemassa hallilla, koska molempien kanssa täytyy viilailla keppiosaamista ja Chhainalla vahvistaa vielä ripeämpiä kontakteja. Itselläni on vielä viisi viikkoa töitä edessä, minkä jälkeen pääsemme toivottavasti pitämään viikon kahden verran yhteistä lomaa koko perheellä, ennen kuin koulut ja armoton puurtaminen taas jatkuu. Osan ajasta vietämme takuulla mökillä, mutta vielä on harkinnassa, onko varaa ja halua lähteä ulkomaanmatkalle vai tehdä vain roadtrip Suomessa. Kotimaan kohteiden osalta saa ainakin ilomielin laittaa vinkkejä, jos tietää kivoja kaupunkeja, leirintäalueita tai nähtävyyksiä ja tapahtumia syyskuun alussa!

Moni on varmaan Instagram-seinältämme jo päässytkin näkemään, että kasvilaatikkomme ovat alkaneet antaa jo ensimmäistä satoa korjattavaksi. Olemme päässeet kokeilemaan jo pinaattia, salaattia, punajuuren naatteja sekä retiisejä, ja tänäänkin on tarkoitus tehdä tortilloja oman maan salaattisekoituksella täytettynä, kun entinen luokkakaverini tulee Turkuun kyläilemään. Myönnän, että kohottelin aikanaan hieman kulmakarvoja Herra B:n kasvimaainnostukselle, mutta omakohtaisen kokemuksen jälkeen voin kyllä sanoa, että mikään ei voita sitä tunnetta, kun kädet ovat täynnä itse kasvatettua ruokaa! :)