Näytetään tekstit, joissa on tunniste reissu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste reissu. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Kotimatkalla

 

Terveyspoliiseille tiedoksi, että reppu oli luonnollisesti tyhjä!
Pentu vasta totuttelee uuteen rinkkaansa. :)


Teimme Chhainan kanssa kahdestaan viikonloppuna reppureissun Loviisaan. Hoina jäi herra B:n kanssa Turkuun, koska sillä on juoksut, ja Nelson odottaa yhä onnellisen tietämättömänä tulevaa pallioperaatiota. Chhaina oli aivan ihana matkakumppani: se sai hienolla käytöksellään liki kymmenkunnan eri ihmisen juttelemaan kanssani, ihastelemaan pentua tai kysymään sen rotua. Likka kylläkin huohotti ja läähätti matkan Loviisasta Helsinkiin, mutta siksi että bussi oli niin tukalan kuuma, että minullekin tuli siellä huono olo. Sen sijaan Helsinki-Turku-välillä Chhai nukkui koko matkan lattialla. Nukuin itsekin tunnin verran eli puolet matkasta, eikä likka ollut eväänsäkään räväyttänyt sillä välin. Yli viiden tunnin matka ja neljän ja puolen tunnin istuminen kolmessa eri linja-autossa kävi yhtä leikiten kuin yksinkin - paitsi että yhdessä matkustaminen oli paljon mukavampaa, kun oli hassua ja hulvatonta seuraa! :)

Ison kunniamerkin pentu saa myös käyttäytymisestään Kampissa: maanalainen kaukoliikenteen terminaali liukkaine lattioineen ei jännittänyt yhtään vaan heittelimme kevyesti ylävitosia sielläkin. Ulkona sain käskytettyä Chhainan pissimään betoniviidakossa ja bussin vaihdon kamalassa kiireessä puun juurella olleille pikkukiville, ja lisäksi pentu tuli kiltisti kanssani rappusia ja käytäviä myös kauppakeskuksen ihmisvilinässä, kun minun oli saatava yläkerroksen kahvilasta välipalaa ja juotavaa koiralle. Hoinahan on sekin yhtä rento matkustelija mutta juurikin Kampissa ja Helsingin keskustassa se vetää, panikoi tai stressaa, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua.




Yksi kotilomalle asettamistani tavoitteista oli ennättää metsään valokuvaamaan koiria ja etenkin Nelsonia, josta en ilman kunnollista kuvaa ole vielä tähän mennessä saanut tehtyä omaa osiota tuonne koirien esittelyynkään. Tarkoitus oli käydä iskän ja koirien kanssa kunnon lenkillä, mutta alkumatkasta eteemme ilmestyneet suppilovahverot aiheuttivat sellaisen keräilyhysterian, että koirat saivat tyytyä herkuttelemaan mustikoilla ja säntäilemään sinne tänne omatoimisesti.


Viikonloppuna sattui myös ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen haaveri Nelsonin kanssa, kun yrittäessämme leikata sen kynsiä se puri minua kahteen eri otteeseen ihan kunnolla käteen. Ensimmäisestä nappaisusta päätin vielä, että koira ei todellakaan tule pääsemään kynsienleikkuusta puremalla, mutta toisella ja kovemmalla herralla jo huusin ja itkin niin, että homma jäi kertaheitolla siihen - kyllä näköjään 13-kiloisella cavalierillakin riittää puruvoimaa. 

Olemme olleet Nepan käsittelyssä varuillamme juuri puremisen kannalta, koska se oli yksi syy herran kodinvaihtoon, mutta koska tuohon tapaukseen mennessä mitään moista ei ollut esiintynyt missään hoitotoimenpiteessäkään ja koska trimmaajakin väitti leikanneensa kynnet aivan ongelmitta, koiran reaktio tuli silti vähän yllätyksenä. Minähän nyt en tietysti tule Nelsonin kynsiä jatkossakaan leikkaamaan, kun koira asuu monen sadan kilometrin päässä, mutta joku keinohan leikkaamiseen on keksittävä. Osa kynsistä oli jo nyt niin pitkiä, että niitä ei kohta millään saakaan leikattua.




Lopuksi on pakko vielä laittaa Finasta tuore seitsenvuotispotretti. Aivan uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu! Toisaalta tuntuu, että Fina olisi ollut meillä jo ikuisuuden - onhan sen jälkeen meille ehtinyt tulla jo neljä muuta koiraa. Ihan hullua! Minulla on ollut jo pidempään ikävä omaa agilityrusakkoani, ja olemme suunnitelleet perheen kanssa tekevämme jossakin vaiheessa muutaman viikon koiravaihdon niin, että mitä luultavimmin iskän paras kaveri Hoina saa mennä Loviisaan isän lenkkikaveriksi ja Fina pääsee puolestaan pitkästä aikaa treenaamaan ja kisaamaan tänne Turkuun. :)


lauantai 5. heinäkuuta 2014

Juhannus Rodoksella



Juhannusviikolla olimme Herra B:n kanssa ensimmäisellä kunnon ulkomaanmatkallamme. Alunperin tarkoituksenamme oli lähteä koirien kanssa sillä viikolla vaeltamaan, mutta kun matkakuume iski, rinkka vaihtui nopeasti matkalaukkuun ja halpa eräloma tyhjään kukkaroon. Kohteeksi valikoitui Mallorcan ja Kreikan väliltä Rodos, jonka lähimaillakaan emme kumpikaan olleet koskaan aiemmin käyneet. Matkan ajoitus osoittautuikin täydelliseksi, sillä Loviisassa satoi juhannusviikolla lunta. :D Tätä merkintää kirjoittaessani loikoilen kuitenkin bikineissä kotipihalla, joten en kyllä valita Suomenkaan kesästä, silloin kun se vain uskaltaa näyttäytyä.

Koska Herra B ei halunnut mustua auringossa kovin paljon, vietimme lomalla vain pari täysin rantapäivää. Parina päivänä kävimme sitten järjestetyillä retkillä ja parina kaupungissa. Ehdottomasti eniten aikaa vietimme kuitenkin vakioravintolassamme, jossa otin melkein joka iltana mustekalarenkaita ja jossa istuimme ja venytimme ruokailua vain nähdäksemme illan MM-jalkapallomatsin loppuun saakka. Meistä tuli siis nopeasti tarjoilijoille tuttuja, ja viimeisenä iltana heitä tuli oikein kaksin kappalein naureskelemaan minulle: "Always kalamares! Very good kalamares!" Ravintola oli muuten paraatipaikalla, mitä tulee auringonlaskuihin...




Itse Rodoksen kaupunki ei antanut meille paljon mitään, paitsi yhden geokätkön, johon mukanani matkannut travelbugi oli kuitenkin suureksi pettymykseksemme liian suuri. :( Emme kumpikaan ole kaupunkilomailijoita, joten emme tulleet astuneeksi ollenkaan vanhan kaupungin puolelle, vaan pyörimme vain saaren kärjen kaduilla ja sataman tuntumassa etsimässä valmiiksi paikkaa, josta purjehdusretkemme oli määrä lähteä seuraavana päivänä.




Purjehdus olikin ylivoimaisesti koko loman ehdoton kohokohta meidän molempien mielestä! Paikallinen kippari vei meidät, pari saksalaista tyttöä, venäläisen isän lapsineen ja saksalais-venäläisen pariskunnan koko päivän rentouttavalle retkelle saaren koillisrannikolle. Levittäydyimme veneen kannelle vähin vaattein ja nautimme tuulesta ja juuri tunnelmaan sopivasta musiikista. Välillä pysähtelimme tunniksi erilaisten rantojen tuntumaan uimaan kirkkaan turkoosissa merivedessä ja auringonsäteiden valaisemissa luolissa. Vesimeloniastia ja täytetyt patongit kiersivät sylistä syliin, ja aurinkorasvaa lisäiltiin puolen tunnin välein.

Kotimatkalla tuuli oli niinkin voimakas, että purjehdimme huimaa vauhtia aivan kenollamme niin, että me, jotka makasimme kannella, makasimme lähes pystyasennossa kohisevat aallot allamme, ja välillä jännitettiin, miten käy, kun kippari oli hävinnyt kannen alle ja haamuvene (siis autopilotti hieman jännittävämmäksi väritettynä :D) kiisi minkä kerkesi. Reissu oli vaan aivan mieletön!




Seuraavana päivänä osallistuimme bussiretkelle, joka tutustui "koskemattomaan Rodokseen" eli pieniin kyliin, joihin turistibussit eivät muuten vain eksy. Vaikka nähtävyydet eivät retkellä päätä huimanneet, opas oli kävelevä tietopankki, ja saimme tietää ummet ja lammet kreikkalaisista: heidän käsityksistään suomalaisista, miten he nimeävät lapsensa, miten talouskriisi on näkynyt paikallisessa arjessa ja miten koko saari oli kokoontunut rukoilemaan lentokentälle, kun "petolentokone" Finnairilta laskeutui ensimmäistä kertaa saarelle, jonka kiitoradan ei voitu luvata olevan tarpeeksi pitkä suuren lentokoneen laskeutumiselle ja miten suomalaisturistit olivat olleet otettuja, kun koko saari oli tullut vastaanottamaan heitä. :D


 


Parina päivänä vuokrasimme vain parinsadan metrin päässä olevalta rannalta oman auringonpalvontapaikan ja kelluimme hurjissa aalloissa. Viimeisenä päivänä aallokko oli niin kova, että välillä uusi aalto vyöryi niskaan ennen kuin ensimmäisestä oli selvinnyt, ja merestä oli lähes mahdoton päästä ylös. Pari keski-ikäistä naistakin pyöri peppusiltaan rantakivikossa, kun aina joko tuleva aalto vei tasapainon tai vetäytyvä olisi tahtonut imeä mukanaan.

Aallokko oli upea myös muutamana iltana. Kerran menimme illan jalkapallo-ottelun jälkeen rannan aallonmurtajalle makoilemaan aivan pimeän tähtitaivaan alle ja vain kuuntelimme meren pauhua ja laskeutuvien lentokoneiden huminaa.




Kreikan päässä lentokentällä pääsin vielä matkan lopussa näpäyttämään suomalaista nuorta miestä, joka marisi perässämme, kuinka etenimme Herra B:n kanssa jonossa liian hitaasti, kun emme seisoneet edessä olevan kantapäillä. Koska puhuimme tietysti keskenämme englantia, sain aika pitkään miettiä sopivaa hetkeä näpäyttää jotakin takaisin, ja tulihan se hetki, kun poika hiljeni aika ripeästi. ;)

Lentoyhtiömme oli muuten aika söpö! Siinä missä Finnairilla on koneissaan siellä täällä kattotelevisioita, JetTimen koneissa kierrätettiin yhtä paperista karttaa, johon kapteeni oli piirtänyt lyijykynällä lentoreitin. :D Meidänkin koneemme oli muuten Boeing 700-sarjan kone, joiden lentoturmatutkintoja olemme seuranneet koko kevään Jimiltä. ;) Meidän reissumme meni kuitenkin mallikkaasti kaikin puolin, vaikkakin minä, joka odotan joka nurkan takaa tuhoutunutta matkalaukkua tai turvatarkastuksissa pidätetyksi tulemista, odotin lopun auton lentoparkista noutoon saakka, että autoni on varastettu tai että parkkilasku onkin kolminkertainen. Sitä se(kään) ei ollut, vaan melkein puolet halvempi kuin odotin!

Vielä parikin viikkoa matkan jälkeen olemme Herra B:n kanssa ihmetelleet, miten meillä on aina vaan hauskempaa yhdessä ja miten helposti kaikki sujuu yhteisymmärryksessä ilman edes tarvetta kompromisseille. Huippureissu!



maanantai 6. tammikuuta 2014

Sekalaisia siskoksia


Kumpi siskoksista on kumpikin?


Vietimme loppiaista edeltäneen viikonlopun Miikku-kasvattajan luona tokoa ja agilityä treenaillen, lenkkeillen ja herkutellen. Hoina oli taas hieno reissukaveri ja näytti myös hienosti taitojaan treenikentällä. Treeneistä enemmän juttua on tosin vain treeniblogin puolella, mutta siellä on pitkästä aikaa sitten videotakin!

Reissu oli meille todella antoisa, sillä saimme juuri tarvitsemamme toivon kipinän kumpaankin lajiin sekä tietysti taas roppakaupalla treeni-intoa! Lisäksi oli tietysti ihanaa hengailla sohvannurkassa Hoinan sisko Pro sylissä luikerrellen ja nähdä muitakin koiria. Myös Hoinan veli Urho piipahti kanssamme agilitytreeneissä, ja saimme osasta perheestä yhteiskuvan Instagramiin. On kyllä aina yhtä hämmästyttävää, miten samanlaisia Hoina ja Pro ovat. Ulkonäöllisesti ne erottaa helposti, jos katsoo oikeasta kulmasta, mutta kaikki ilmeet ja eleet ovat aivan identtiset. Useampaankin otteeseen sai katsoa uudemman kerran, että kumpikos likoista jaloissa pyörikään.



Ei pysty. Ei kykene. Aivan pakko ummistaa...silmät.


Kyläilyn ainoa suuri harmitus oli se, että näimme Hoinan olevan paukkuarka. Uutena vuotenahan likka makoili aivan levynä rakettien paukkuessa alinomaa, mutta lauantain tottistreeneissä kuokkiessamme Hoina reagoi starttipistooliin selvällä pelkoreaktiolla, josta se ei päässyt yli ennen kuin pääsi pois paikalta. Laukausten aikana Hoina kyllä revitteli kanssani lelulla, mutta joka pamauksen kohdalla seisahtui hetkeksi ja muljautti silmiään äänen suuntaan jatkaen sitten repimistä. Vasta kun laukaukset loppuivat, se lakkasi leikkimästä ja aloitti ulvovan haukun äänen tulosuuntaan eikä olisi halunnut mennä laukaisupaikkaa kohti - missä kentältä ulospääsyaukko sijaitsi. Sain Hoin kyllä leikkimään uudelleen, ja revittelimmekin lelulla pitkään, vaikka välillä likan oli pakko päästää irti ja haukkua vähän lisää. Leikin varjolla ja muutamalla takaakierrolla sain Hoinan ajatukset muualle niin, että pääsimme pois kentältä. Kentän ulkopuolella Hoina olikin sitten taas aivan normaali itsensä.

Olen iloinen, että Miikku näki Hoinan pelkoreaktion, sillä reaktio oli juuri samanlainen kuin Hoinan suhtautuminen esimerkiksi vaihtuviin valomainoksiin. Hoina ei vaan pääse noista tilanteista yli ennen kuin se pääsee paikalta pois. Paukkuarkuus kylläkin tuli täytenä yllätyksenä, sillä viisiviikkoisinahan noille ammuttiin aivan vierestä ilman minkäänlaista korvan lotkautusta, eikä Hoina tosiaan ilotulitteistakaan ole ollut moksiskaan - ei sisällä eikä ulkona. Veikkaan ja elättelen vielä toivoa, että reaktio ei niinkään tullut paukuille vaan sille, ettei Hoina nähnyt, mistä se outo ääni tuli, sillä laukausten aikaan meillä oli leikki kesken. Täytyy ottaa näitä laukauksia tulevaisuudessakin, jotta näkee, miten asia lähtee kehittymään. Jos laukauksista tosiaan tulee jatkossakin samanlainen säikähdys, voimme sanoa luonnetestille hyvästit jo kättelyssä. :(




Eilen vielä ennen kotiinpaluutani napsimme muutaman kuvan Miikun kotistudiossa. Miikulla itsellään lienee parempia kuvia, kun hänellä oli salamat ja kaikki kohdillaan. Minä en kuitenkaan malttanut odottaa niiden kuvien saamista, vaan ripottelin tähän merkintään siinä ohessa napsimiani making of -otoksia. Sekoittaako kukaan siskoksia? :)

maanantai 14. lokakuuta 2013

X-files

On aamu ennen kahta tenttiä. Viikonlopun vietin Lempäälässä Miikku-kasvattajan luona tekemässä kaikkea muuta kuin lukemassa tenttikirjoja ja mitä teen nyt aamulla: kirjoitan viikonlopusta tietysti! Kuvamateriaalia ei valitettavasti reissulta ole kuin puhelimella napsitut pikaotokset, mutta toivottavasti sepustus täydentää niitä sitten senkin edestä.


IMG_8724 IMG_8738

Valmiina lähtöön!


Lähdimme Hoinan kanssa kahdestaan Miikulle jo perjantai-iltana, ja Fina jäi herra B:n kanssa kotosalle. Myös Hoinan veli Lieska omistajineen yöpyi kasvattajalla koko viikonlopun, joten meillä oli oikein hauska tyttöjen viikonloppu. Reissun varsinainen tarkoitus oli kuitenkin lauantain luustokuvaus. Ennen kuin väsyneinä pääsimme eläintarvikeliikkeen ja Subwayn kautta takaisin maaseudulle, vietimme pienessä huoneessa kuusi tuntia istuen ja odottaen, kun koirilta yksi toisensa jälkeen kirjaimellisesti pistettiin taju kankaalle ja läpivalaistiin sitten koko kroppa: kyynäret, olat, selkä ja lonkat. Iltapäivää kohden humalassa hoippuvat bordercolliet lisääntyivät täysjärkisten kustannuksella, mutta onneksi uutiset olivat kaikkien pentujen kohdalla iloisia. Luusto oli jokaisella kunnossa selkää ja olkia myöden, vaikka tassuvikaisella Prolla tietysti väärin luutunut tassu oli ennallaan - joskin paljon parempi kuin oltiin pelätty!




Hoina vuoroaan odottelemassa ja hetken päästä tillin tallin


Hoinalla ja Lieskalla kummallakin todettiin myös pieni nivelsidevamma: Lieskalla varpaassa ja Hoinalla lonkassa. Huomasin torstaina treenien jälkeen, että Hoina ravasi aavistuksen vinoon, joten kyseinen haaveri voisi senkin selittää. Kuvissa lonkan tilannetta ei näkynyt millään lailla, mutta eläinlääkäri sai käsin jotenkin lonksuteltua niveltä, joten nyt luvassa on kuukauden-parin agilitytauko. En tiedä, missä vaiheessa moinen vamma on tullut, mutta lääkärin mukaan se ei paljon pikku liukastumista enempää vaadi. Minä tietysti jouduin taistelemaan itkua vastaan koko lauantai-iltapäivän, vaikka vamman kuuluisi parantua normaaliksi pelkällä levolla ja fysioterapeutin ohjeilla. Jotenkin vaan se, että pentueen isoin yllätysuutinen koski taas minun koiraani, tuntui siinä vaiheessa todella epäreilulta, enkä voi kieltää olleeni pettynyt joutuessani heti perumaan loppuvuoden treenejä, keppitehokurssin ja Roosan ja Pennin kanssa suunnitellun agilityviikonlopun. Terveys tietysti ennen kaikkea, mutta ajoitus vain oli niin ilkeä: edessä oli juuri kaikkea ekstrakivaa, ja vastahan pääsimme juoksutauoltakin. Kun tästä lepotauosta päästään, saammekin jo odotella seuraavia juoksuja.



Hoina ja Lieska heräilemässä ja Hoina illalla "pesässään" liinavaateboksissa


Onneksi olin sentään ehtinyt varata fysioterapeutin ennaltaehkäisevän käynnin jo viikko sitten, jotta saamme jo parin viikon kuluttua uuden arvion vammasta ja kenties joitakin jumppaliikkeitä. Kipeä tuo koipi ei tunnu olevan, johan siitä kertoo viime treeneissä täyskorkeiden maksirimojen ylhäällä pysyminenkin, mutta jumia se varmaan on aiheuttanut. Silti omistajan vastuu oman koiransa kuntoutumisesta on Rillan tapauksen jälkeen karmea taakka näinkin pienessä vammassa. "Fyssarilta saat varmasti jumppaliikkeitä" oli kuin dejavu kolmen vuoden takaisesta shokista.



Likka äiteensä kanssa :-)


Sunnuntaiaamuna menimme vielä koko sisarusparven voimin treenaamaan, joskin meillä tietysti treenilaji muuttui tokoksi. Näytin erinäisiä alokas- ja avoimen luokan liikkeitämme sekä treenivaihettamme ohjatun noudon kanssa. Saimme paljon hyvää palautetta edistymisestä, ohjatun eri suuntien erottelusta ja jäävien nopeudesta, mutta tokokonkarien silmissä seuraaminen on yhä suurin työsarkamme - niin kuin se onkin. Myös paikkamakuuta teimme ääriolosuhteissa niin, että koirien takana toinen koira teki agilityä haukkuen. Hoina sieti niinkin kovaa häiriötä yllättävän hyvin. Agilityhulluna se tietysti kurotteli päätään korkealle, oli muutenkin levoton ja taisi kerran nousta istumaankin, mutta ei lähtenyt paikoiltaan. Saimme siis reissun lopuksi hyviä treenivinkkejä, ja nythän toko onkin parin kuukauden ajan päälajinamme. Onneksi minulla on juuri nyt kova tokokuumekin, joten emmeköhän me saa pidettyä itsemme kiireisenä senkin lajin parissa. :)

tiistai 1. lokakuuta 2013

Aikamatkalla

Mainitsin jo edellisessä blogimerkinnässäni, että ennätimme tehdä viikonlopun aikana vaikka mitä muutakin kuin vain viettää iltapäivän Porin Mäntyluodossa. Esimerkiksi syy sille, miksi vietimme Porissa vain iltapäivän emmekä koko päivää, kuten olimme alunperin suunnitelleet, oli perjantai-illan rapujuhla. Ainejärjestömme nimittäin järjesti opiskelemallemme kulttuurille tyypilliset kräftskivanit, joiden snapsilaulujen myötä aamulla rattiin pääsyä joutui odottelemaan kauemmin. Ilta oli todella mukava ja herkullinen - niitä snapseja lukuunottamatta! - ja kotiinkin pääsi takaisin ihan ihmisten ajoissa reilusti ennen puolta yötä. Yksi asia minua vain jäi mietityttämään: miksi ihmeessä niin heelan goorerissa kuin pippi longstumpeissakin on aina jonkinlaista sulahopsulalallan fallanleita? Onko tämä jokin mystinen ruotsalainen kansanlaulutapa, vai onko sanoittajalla vain tullut inspiraatiokatko, kun puolet sanoituksista on aivan siansaksaa? :D




Lauantaina tosiaan kävimme Porissa, mutta muuallakin kuin vain koirailemassa. Tarkoituksenamme oli käydä keskustassakin ajelulla, mutta lopulta päädyimme käymään pikku kävelyllä ainoastaan vanhalla kotitiellämme. En ollenkaan muistanut, miten soma pieni idylli joenrannan asuntoalue onkaan! Teki niin kovasti mieli käydä linglottamassa vanhojen naapureiden ovikelloja, mutta olo oli muutenkin niin epätodellinen, etten sitten sentään aivan sitä tehnyt. Erään silloisen naapurintytön äidille sanoin kuitenkin - kuten kuka tahansa ohikulkija - "Hei", kun tämä oli aivan pihan portilla juuri tullessamme heidän talonsa kohdalle. En olisi tunnistanut naista enää, mutta näin pyörätuolissa istuvan naapurintytön - nyttemmin jo naisen - lakaisevan lehtiä takapihalla. Siitä tiesin heidän yhä asuvan samalla paikalla. Huh, miten siinä tuleekin kummallinen olo, kun tervehtii entistä naapuriaan kuin tuntematonta, vaikka itsestä tuntuu, ettei kuusivuotiaasta parikymppiseksi omassa mielessä tai lapsuuden ympäristössä mikään ole muuttunut. Sanoinkuvaamattoman epätodellinen olo saattoi tuntua jotakuinkin siltä kuin olisi vieraillut aikakoneella 14 vuoden takana - vain sinä tunnistat tuttusi, mutta he eivät enää muista sinua.




Sunnuntaina juhlistimme sitten Finan syntymäpäiviä, suunnittelimme ensi viikonlopun tupaantuliaisia ja ilmoittauduimme Herra B:n kanssa yliopistoliikunnan paritanssikurssille! Koska Nepalissa tanssitaan jokseenkin eri tavalla kuin täällä, ajattelin, että olisi järkevää ja sangen hauskaa yhdessäoloa lähteä opettelemaan valsseja ja muita perustansseja aivan alusta. Onnekseni mies on varsin avoin tyyppi ja innostui hänkin ajatuksesta samantien. Kurssi on viiden kerran pituinen, ja heti sen perään alkaa jatkokurssi, mikäli pariheilumisesta innostuu yhtään enemmän. Saapa nähdä, millaista tunneilla tulee olemaan - koska en itsekään mikään rannan hennoin ja taipuisin ruohonkorsi ole - ja millaisia tansseja meillä puolestaan ensi viikonloppuna on edessä, kun tupareille päästetään lähisukulaisten lisäksi vajaa kymmenkunta nepalilaista! Viime bailuissa ukot eivät ainakaan olleet pysyä housuissaan, kun heikäläistä sarangimusiikkia alkoi tulvia kaiuttimista! :D