Porin bortsut

Tänä viikonloppuna on ehtinyt tapahtua vaikka mitä! Ajattelin alunperin tiivistää koko pakan yhteen postaukseen, mutta koska pelkästään meidän koiratapaamisesta tuli näin jumalattomasti kuvamateriaalia, kerron kaikesta muusta vähän myöhemmin. :) Yksi viikonloppupuuhistamme oli siis kuitenkin Porin päivävisiitti, ja koska sinne suunnalle kerran lähdimme, oli tietysti pakko järjestää pienimuotoinen tapaaminen Porin bortsupoikien, Rillan veljen Veetin ja tämän "pikkuveljen" Lemmyn, kanssa. Jestas, miten upeita pojat olivatkin!

Hoina ja Lemmy löysivät nopeasti toisistaan seuraa, kun Lemmy vain jaksoi sytytellä Hoinaa mukaan leikkiin - Hoina kun oli tavalliseen tapaansa kuin rannalla ei ketään muuta olisi ollutkaan. :D Meidän eilen kuusivuotissyntymäpäiviään viettänyt Finamme sen sijaan piti Veetin kiireisenä ihmeellisine valejuoksuineen? Kotona likka on tyrkyttänyt itseään Hoinalle jo monta päivää, vaikkei Finan juoksun aika ole nyt enkä ole siltä pisaran pisaraa nähnyt lattialla. Rannalla Veetikin aisti rusakon hormonit eikä Finalla tietysti olisi ollut mitään pientä puuhastelua vastaan, joten jouduin sitten joko kantelemaan kahdeksan kilon mölttiä kainalossani tai vaihtoehtoisesti istumaan punanutun takapuolen päällä. Fina tai sen paremmin Veetikään ei tietenkään voinut käsittää moista siveysistuntoa...

Love me, baby!

Hoina ja Lemmy uskaltautuivat vielä ihmeen hyvin veteenkin, vaikkei se lähes kuumasta päivästä huolimatta varmaan kovin lämmintä enää ollutkaan. Etenkin rantaliejujen penkominen oli Hoinasta älyttömän mukavaa ja hyväntuoksuista. Minä en ehkä ollut asiasta aivan samaa mieltä. On ihanaa vastaanottaa mädältä kalalta haisevan koiran yllätyshyökkäys naamalle...

Vasta poikien rinnalla sitä oikeasti huomasi, miten pieni suikero Hoiski oikein onkaan: turkkia sillä ei ole nimeksikään (ihanaa! ♥) ja jalat näyttivät tuolla entistä rimpulammilta. Melkein sai pelätä, että ne katkeavat koirien kisaillessa. :D Pojilla sen sijaan oli muhkeat turkit ja voimakkaat raajat, kuten uroksella kuuluukin olla - pään jämäkkyydestä puhumattakaan. Blondi Lemmy vei lisäksi värityksellään sekä minun että miehen sydämen, mikä näkyy kuvien jakautumisessa kutakin koiraa kohti. Lemmyn kuvista vain alle puolet mahtuivat edes tähän yhteen blogimerkintään! Minäkin haluan vielä joskus oman punaisen paimeneni...

Tuo Yyterin tuntumassa ollut koiraranta oli aivan mahtava. Sillä oli pituutta enemmän kuin olisin koskaan uskonut, ja ellei Fina olisi joutunut tarkastelemaan tilannetta lintuperspektiivistä, olisi koko konkkaronkka saanut juosta sydämensä kyllyydestä. Kiitos vielä Gitelle ja pojille aivan superhauskasta päivästä ja seurasta! Nyt tiedämme, missä tapaamme jatkossakin! ;)

Ruskaretki

Eiliselle lupailtiin alunperin sadetta, mutta kun meteorologit muuttivat mieltänsä, me lähdimme extempore-reissulle Kurjenrahkan kansallispuistoon. Matkaa meiltä soiselle patikointireitistölle kertyi vain reilut 30 kilometriä, joten sinne tekee helposti useammankin reissun. Ainakin kännyköiden reistailun vuoksi tuolle samaiselle reitille on palattava uudelleen geokätköilyn merkeissä!

Kiersimme kuutisen kilometrin lenkin Savojärven ympäri, ja suurin osa reitistä oli pitkospuita. Sunnuntai-iltapäivällä paikalla oli aivan hurjan paljon porukkaa ja koiria. Itse lähdimme kiertämään polkua ikään kuin takaperin, joten vastaantulijoita riitti! Pahimmillaan vastaan tuli porukka, jolla oli kymmenkunta koiraa mukana - ja uskokaa vain, että siinä oli melskettä ja hännän heilutusta.

En kyllä voi kylliksi hehkuttaa kaunista Suomen luontoa ja sitä, miten siellä sielu lepää. Niin, ellei pari inhottavaa piskiä kisko käsiäsi rakoille ja kasvojasi hampaiden kiristys -ilmeelle. Ah, kuinka rentouttavaa! Lakan lehtiä löysimme vaikka kuinka, mutta harmiksemme ne kaikki olivat kuivia ja marjat tipotiessään. Ilmeisesti täytyy olla aiemmin liikkeellä ensi vuonna!

Menneen talven lomia

Huhheijjaa! Elokuu on ollut melkoista hullunmyllyä. Tuntuu, että lomasta on jo ikuisuus, vaikkei siitä ole viikkoakaan. Kotikaupunki ja vaikka mikä on muuttunut tai vielä muuttumassa, ja ehdinpä minä keuhkokuumeenkin sairastaa sopivasti loman loppuun ja koulun alkuun. Ennen kuin ruotsin ja saksan opiskelu oikeasti alkaa ja pitelen vielä kynsin ja hampain kiinni sellaisesta aarteesta kuin aika, haluan ummistaa silmäni ja palata vielä hetkeksi lomatunnelmiin.

Aloitimme lomamme Lappeenrannan-käynnillä, kun kummiperheeni oli ystävällisesti luvannut meille täyshoidon upeassa kerrostaloasunnossa aivan Saimaan rannalla! Fina jäi perheeni kanssa Loviisaan, joten matkasimme poikaystävän ja Hoinan kanssa kolmistaan kohti itärajaa kahden navigaattorin avustamana. Ei määrä vaan se laatu tuli todellakin todistettua, kun samassa risteyksessä Lumia käski vasemmalle ja Xcoveri oikealle. Toisen mukaan kohteeseen oli määrä saapua puoli tuntia toisen ennustetta aiemmin - ja puolimatkassa laitteet vaihtoivat vielä saapumisaikaa päittäin!

Kuvista voi ehkä päätellä, että pääsimme kuitenkin perille ja nautimme upeista kesäsäistä pienisuuressa rantakaupungissa kummitädin gourmet-ruokia nauttien, paistettuja torimuikkuja ahmien, Linnoitusten yössä laituriravintolan iltateitä hörppien ja laskeutuen kymmenen metriä ylös-alas Saimaan kanavassa. Hiekkalinnoituksia pääsin ihailemaan jo kolmatta kertaa, ja mikä tuuri meillä kävikään: tänä vuonna teemana oli Kalevala, joten herra B sai hänelle vasta kääntäen lukemaani Kalevalaan kuvitukset!

Muutoin emme sen suurempia reissailleet vaan yksinkertaisesti mökkeilimme. Kalaa tuli järvestä vedettyä omiin kitusiin aika määrä, mustikoita poimittua litratolkulla, parit kanttarellikastikkeet keitettyä ja sellaista - aivan ihanaa perusmökkielämää. Minä olen itse varsinainen eräjorma: rakastan hiljaisuutta ja erakkona elelyä, joten jokainen sekunti oli yhtä iloa. Ensimmäisinä ukkosiltoina istuin räpsyttämässä Canonille reilut tuhat mustaa kuvaa, joiden sekaan mahtui parikymmentä valoisaakin otosta. Lukio- ja koirakamuni Josefina käväisi yhden yön visiitillä riehuttamassa Hoinaa ja hyppäämässä pommin vielä lämpimään järviveteen. Finakin liittyi seuraamme jossakin vaiheessa. Hetken tuntui, että kesä ei lopu koskaan.

Valitettavasti lähes koko alkuviikko mökillä oli sateista ja jo syksyisen koleaa, joten ainoan aurinkoisen päivän tullen päräytimme tietysti Toyota-kärryllämme Repovedelle patikoimaan. Köysisillat ja itse hilattavat lossit kiinnostivat sen verran paljon, että reitiksi valikoitui lyhyehkö Ketunlenkki. Samaan oli päätynyt moni muukin - paljon ei viitsinyt pysähdellä, jos ei halunnut jäädä toisten jalkoihin. Koirailijoitakin oli mukavasti liikkeellä!

Viiden kilometrin reitin varrelle mahtui jylhiä maisemia ja tiukkojakin nousuja. Meillä oli eväitä mukana mutta vähän köyhälti, ja paikan päällä harmittelimme, ettemme ottaneet vaikkapa jotakin grillattavaa mukaan. Tarkoituksenamme oli alunperin käydä kiertämässä myös toinen reitti, mutta lopulta päätimme jättää sen väliin, mistä olin jälkeenpäin onnellinen. Minulla alkoi nimittäin jo kotimatkalla kuusi päivää putkeen kestänyt kova päänsärky, jonka aikana parin päivän päästä patikoinnista minulle nousi myös 38-39 asteen kuume. Tauti diagnosoitiin keuhkokuumeeksi ja napsin vieläkin antibiootteja ja käyn seurantakäynneillä terveyskeskuksessa täällä Turussa.

Kuten arvata saattaa, loppuloma meni sitten vähän plörinäksi. Vietimme kyllä ihanat rapujuhlat - joissa teekkari-iskä vastasi juomalauluista - koko perheen ja isovanhempien voimin, ja poikakaverin pikkuserkku tyttöystävineen tuli pariksi yöksi mökkilomalle, mutta olisivathan Alias-taisto, Uno-turnaus, ja petankkisota olleet mukavampia ilman Burana-elvytystä... Olosuhteille nyt ei koskaan voi mitään, mutta niistä huolimatta loma oli kyllä juuri sellainen kuin toivoa saattaa. Erityiskiitokset kuuluvat vieraileville tähdillemme, Josefinalle, Pramsulle ja Kaisalle! Lisäksi vapaiden aikana keksimme uuden harrastuksen - nimittäin geokätköilyn! Vilkaisin piruuttani, löytyisikö mökkimetsistä aarrekätköjä ja olihan siellä! Nyt sitä on sitten rymytty jo kolmen aarteen perässä ja löydetty jo yksi Sveitsistä lähtöisin oleva vaeltava kolikko!

Yliopistopäiviä minulla on takanani jo nelisen kappaletta, mutta oobuelämästä tarinoin lisää toisella kertaa ja viikonloppuisesta agilityleiristä treeniblogissa myös, jahka saan koottua kuva- ja videomateriaalin järkevästi. Nyt kutsuu terveyskeskus ja sitten ainejärjestön grilli-ilta Ruissalossa! Energistä syksyn alkua kaikille! Ai niin PS. Hoina kävi Tellun ja lainahandlerin kanssa hakemassa Heinolan näyttelystä EH:n ja sijoittumassa junioreiden kilpailuluokassa neljänneksi! Kapea naamataulu, vielä huono selkälinja ja kehityskelpoiset sivuliikkeet sillä oli, mutta muuten se on oikein kelpo bordercollie ja tuomari kehui hyvin kehittyneeksi. :)

Saturnuksen kuutkin oikeassa kulmassa

Mikäköhän kuume nyt on oikein liikkeellä, kun minullakin on suorastaan bloggausinspiraatio?! Niin paljon ihania asioita on tapahtunut viime aikoina ja tulee tapahtumaan ihan lähiviikkoina, että tuntuu, kuin suonissa suorastaan diiseli virtaisi! :)

Kuva 1. Fina vietti kanssani "rankkaa" työpäivää viime perjantaina.

Kuva 2. "Äää ei lelut kuulu puihin, voitko nyt ottaa sen alas sieltä?!"

Kuva 3. Fina mukana poikakaverini viljelypalstalla sadonkorjuussa :)

Alan olla varma siitä, että tein jatko-opintojen osalta oikean päätöksen. Moni tuskailujani lukenut ei ehkä tätä hevin usko, mutta minun on yleensä helppo tehdä suuriakin päätöksiä ja olla niihin jälkikäteen tyytyväinen. Tämä tosin kävi toteen vasta siinä vaiheessa, kun opin kuuntelemaan sydäntäni järkeilyjen ja tunteilujen sijaan - ja tämä käännekohta voitaneen sijoittaa suunnilleen yhdeksännen luokan kevääseen. Alkuviikosta olen hoitanut kaikenlaisia paperihommia muuttoon liittyen - muiden muassa ilmoittauduin yliopistoon - ja huonekaluhankinnatkin ovat hyvällä mallilla. Olen kaikesta uudesta hyvinkin innoissani. Suurkiitos riemusta kuuluu onnenkantamoiselle, joka soi meille lähestulkoon naapuriksi jo valmiiksi parhaan kaverin Loviisasta ja treenipaikan samaisen henkilön kanssa samaan ryhmään. Asiat ovat vain loksahdelleet niin mutkattomasti paikoilleen, että johan tässä on pakko uskoa: näin juuri sen piti mennä.

Viikko sitten kävimme poikakaverini kanssa tulevassa kodissamme alkusiivoilemassa ja mittailemassa seinien ja ikkunoiden leveyksiä. Pikkuriikkiseen kaksioon jokainen huonekalu tulee täyttämään enimmäiskoon sentilleen, mutta ainakin mittanauhan mukaan kaiken pitäisi mahtua paikoilleen. Siivousta on tosin rutkasti vielä edessäkin - uudehko asunto on edellisen asukkaan jäljiltä niin likainen, etten voi käsittää, miten minkäänlaista loppusiivousta ei ole vaadittu, tai ainakin tarkistuksesta on päässyt todella helpolla läpi. Viemärit olivat täynnä hiuksia ja ruskeaa en-edes-halua-ajatella-mitä, lavuaarin ulkoreuna oli harmaassa liejun peitossa samoin kuin wc-kaapin pohja, keittiön kaapit ja jääkaapin ovi olivat täynnä tummia roiskeita ja kylpyhuoneen lattia valkoisia täpliä. Ai niin, ja vessanpöntössä oli ruskea kakkavesi pohjassa. En minäkään mikään siisteyden sipuli ole, mutta hyi olkoon se haju! Kämppä on niin mukava muuten, etten tuollaisiin huomannut edes kiinnittää ensi käynnillä huomiota. Onneksi se kaikki on siivottavissa.

Satoa poikakaverin peltotilkulta, naminami!

Samalla reissulla kävimme Finan kanssa pitkästä aikaa tokokokeessa. Tällä kertaa emme nollanneet yhtäkään liikettä, ja pisteitä kertyi meille huimat 170! Ensimmäisen ykköstuloksen myötä minä olen aivan tokokuumeen kourissa ja haalinut mahdollisia kokeita kalenteriini jo useammankin, ja niistä yhdestä tuli tänään jo vahvistus paikan saamisesta! Olen aina sanonut, että Fina osaa kyllä liikkeet, mutta sen kanssa tulos riippuu aina päivästä ja likan motivaatiosta. Sunnuntaina meillä oli jokainen Saturnuksen kuukin oikeassa kulmassa, ja samaa toivon toki tulevaisuudessakin, jotta mahdottomalta tuntunut tavoite TK1 saataisiin vielä tällä vuosikymmenellä aikaiseksi. :) Jos kokeen pisteet tai tarkempi sepustus videosta puhumattakaan kiinnostaa, kurkatkaa ihmeessä treeniblogiimme, jonka linkki löytyy tuolta keltaisesta yläpalkista. :) Myös Hoinan kanssa intouduin Finan ykkösen myötä treenaamaan seuraamista kuntoon, ja mökkiloman edistys lupailee todella hyvää!

Koska tämä merkintä hipoo pian jo ennätysten rajoja, tiivistin loput kuulumisemme pieneen kesävideoon, jossa näkyy niin muuttopuuhia, Hoinan epävirallisesti ensimmäiset vesipelastustreenit kuin kaksikon hulluttelua mökilläkin. Toivon kovasti kommentteja videosta, jotta tiedän, kannattaako näiden väkertämiseen kuluttaa takamusta jatkossakin. Lisäksi kaikille turkulaisille tai seudun koiraharrastajille: kaikki vinkit vepe-, toko- ja PK-hakuporukoista ovat enemmän kuin tervetulleita! Nyt, koska olen niin kovin hyvällä tuulella, teen ylhäisessä yksinäisyydessäni sushia vain ja ainoastaan itselleni! :)

Olemme saavuttaneet kaiken

Siitä on vuosi ja kolmisen kuukautta, kun nousimme Finan kanssa kolmosiin. Sen piti olla meidän agilityuramme huippu ja loppu. Suoritusajat riittivät nipinnapin kakkosluokassa ja jo sieltä ehdimme silti keräillä muutaman yliaikanollan - kolmosissa meillä ei olisi siis mitään saumaa. Sitten saimmekin kolmosista heti alkuun aikarajoihin mahtuneen nollan, ja opin, mikä SM-nolla on. Asetin uuden tavoitteen: SM-kisoihin pääsyn.

Osallistumisoikeuden SM-kisoihin 2013 saaminen osoittautuikin yllättävän vaikeaksi. Nollia on kyllä tullut, mutta kaksi kolmasosaa niistä on ollut yliaikanollia ja tuplan metsästäminen jäi viimeiseksi. Yhdenkin nollan saamiseen meillä on pitänyt olla kaikki maailmankaikkeuden taivaankappaleet oikeassa asennossa: kyllä- ja ei-listat tuomareista heidän vakioetenemiensä mukaan ja niihen mukaan kilpailujen valitseminen, sattuma, että useammasta ilmoitetusta tuomarista juuri meille sopiva viittoisi meidän ratamme ja tietysti vielä se tuuri, että onnistuisimme juuri silloin, oikeaan aikaan. Tuplanollaa emme millään saaneet, vaikka metsästimme ainoastaan sitä kymmenissä starteissa monen kuukauden ajan. Vuokkoset Areenalla itkin useamman kerran puolen sekunnin aikaylityksiä läheltä piti -tuplanollissa. Hyväksyin jo vihdoin sen, että SM-karkeloiden tulisi odottaa Hoinan kasvamista.

Viikonloppuna lähdimme kuitenkin Fannyn ja Noonan kanssa Lietoon skabailemaan, jottei minun tarvitsisi soimata itseäni luovuttamisesta. Voisinpahan ainakin sanoa yrittäneeni viimeiseen asti eikä varaa jossitteluun jäisi. Etsiydyimme kisapaikalle, vaikka kaikki kolme navigaattoria kieltäytyivät toimimasta juuri, kun olisimme niitä tarvinneet, ja yövyimme keskustassa pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Iltalenkillä istuskelimme hetken Aurajoen rannalla. Siinä vaiheessa minulla ja Finalla oli jo tuplanolla taskussa.

Koska kaksipäiväisissä kilpailuissa kisakirja jäi toimistoon yöksi, en uskaltanut hehkuttaa saavutuksellamme ennen kuin eilen, kun vihdoin näin mustaa valkoisella. Saimme Liedosta yhteensä neljä nollaa, joista yhdellä oli puoli sekuntia yliaikaa ja kolme muuta olivat hyväksyttyjä nollatuloksia. Kaksi niistä olivat peräkkäisiltä radoilta.


Olemme saavuttaneet kaiken - nyt sellaisenkin, mistä emme edes uskaltaneet haaveilla kakkosluokkalaisina. Pääsemme osaksi hieman isompia kilpailuja, joihin aivan kaikki eivät pääsekään. Se on loviisalaiselle nuorelle naiselle ja pienelle agilityjyrsijälle suurenmoinen saavutus. Vuolaimmat kiitokseni kuuluvat vanhemmilleni, jotka ovat antaneet minun kisata tämän kevään ajan huomattavasti normaalia enemmän ja Fannylle, jota ilman en olisi edes lähtenyt tälle nimenomaiselle kisareissulle! ♥ Tavoitteita emme enää aseta, vaan tästä edespäin ainoastaan nautimme kilpailuista, haasteista ja toisistamme radalla. Paineet ovat poissa. Minusta tuntuu, että nyt se agility vasta alkaa. :)

Nyt näemme kaiken tuplana.

Rukajoikujat

Puu- ja erityisesti kelohonkateema sisustuksessa vaan säväyttää!

Taas on yksi reissu takanapäin! Lähdimme heti kirjoitusten jälkeen perheellä (paitsi Fina, joka pääsi isovanhempien hellään huomaan lellittäväksi) Rukalle viettämään pientä hengähdyslomaa. Hoinahan on jo tottunut pohjoisenmatkaaja, joten automatka meni kaikin puolin sutjakkaasti. Kirjoitusten tuloksiakin minulta on jo ehditty udella, joten laitetaan niitä heti tähän kärkeen: aikaisemmista tutkintokerroista plakkarissa oli jo lyhyen saksan L, keskipitkän ruotsin L, uskonnon pisteen vajaa L eli eximia sekä syksyltä pitkän englannin E. Lomalle sain sitten viimeviikkoisten kokeiden alustavia pisteitä ja sekä psykologia että äidinkieli lähtivät lautakuntaan rajatapauksina - laudatureina, joista jompi kumpi tai molemmat saattavat laskea juuri ja juuri E:n puolelle. Psykologia oli huippuyllätys mutta äidinkieli pettymys (jos siis valahtaisi E:ksi), ja omituinen seikka onkin, että näin kummastakin enneunen juuri pisteiden kuulemista edeltävänä yönä. Ennen äidinkielen pisteiden saamista unessa selvisi, että pisteet jäivät yllättävän alas ja heräsin paniikinomaisen pettymyksen tunteeseen - ja aamulla luin koneelta saaneeni esseestä huonommat pisteet kuin odotin. Psykologian pisteidensaannin vastaisena yönä taas shoppasin marketin tyhjäksi herkuista laudaturia juhliakseni, ja seuraavana aamuna uni kävi toteen. Uskomatonta! Mutta jännäksi menee siis loppuun saakka...  
 

Pari ensimmäistä päivää vaan tutustuimme alueeseen ja lueskelimme siinä sivussa siskon kanssa koulujuttuja - sisko kokeisiinsa ja minä pääsykoekirjoja. Kyllä, lomalla, mutta pääsykoekirjat ovat suorastaan syyhyttäneet minua jo kuukausia, joten en malttanut enää odottaa! :D Ruotsinkielisen kirjan ehdin saamaankin loman aikana aivan loppusuoralle ja sitten seuraavan kanssa tahti on toivottavasti nopeampi. Miten mielenkiintoisia juttuja sieltä löytyikään! Mutta tämänhän piti olla lomamerkintä...




Illalla kävin äidin ja Hoinan kanssa lenkillä ja olin näkevinäni toiveajattelu-revontulia taivaalla. Mökin suuntaan palatessamme valoilmiöt vain vahvistuivat ja minun loppulenkkini menikin suu auki naamataulu taivasta töllistellen ja toivoen, etteivät liikennemerkit tai valotolpat osu tielle siinä samalla. Soitin jo paluumatkalta siskolleni, että menisi äkkiä pihalle, mutta mökin pihalle päästessämme revontulet olivat jo melkoisia. Ryntäsin kiireesti sisälle hakemaan kameraa ja heittäydyin vähintään seuraavaksi 45 minuutiksi hankeen toivoen, että saisin ikuistettua edes tärähtäneen valonpilkahduksen todisteeksi poikakaverille. Ilman jalustaa se osoittautuikin melkoiseksi missioksi.

Lopputulos on kuitenkin häikäisevä! Jos joku olisi kertonut minulle viikko sitten, että tulen lomani aikana napsaisemaan kuvan edes jostakin öiseen valoilmiöön viittaavasta valopilkusta, olisin nauranut pääni irti. Tosiasiassa herätimme siskoni kanssa varmaan koko naapuruston huutamalla ja kiljumalla pihalla. Välillä joku ukko käveli ohi ja etsi ihmeissään katseellaan jostakin pimeydestä kuuluneen suljinäänen lähdettä. Vaan kun ei auttanut paljon edes hengittää kuvia ottaessa!

 
  En nyt vielä selosta revontulista sen enempää, vaikka - kuten ehkä huomasitte - voisin tarinoida niistä kokonaisen merkinnän (ja aionkin, siksi juuri en vielä kerro!). Seuraavana päivänä ehdimme käydä ainoastaan peruslenkeillä ja illalla ravintolassa, jonne muuten Hoina sai tulla mukaan! En olisi voinut olla ylpeämpi naperostani, joka pizzanhajussa vaan tyytyi makoilemaan ravintolan lattialla ja, no, auttamaan palkkioksi oman annokseni syömisessä. :) Flexin ja kymmenkuisen BC-pennun kanssa julkisesta ruokailuhetkestä kun olisi voinut tulla melkein mitä tahansa!  
 

Yöllä sitten alkoikin show. Kuokkavieras nimeltä norovirus kolusi minut läpi puolessatoista vuorokaudessa, minkä jälkeen se vaihtoi uhriaan kuin tuttuun ja turvalliseen hiuspehkoon kyllästynyt täi ja siirtyi iskään ja siskooni ja viimeiseksi äitiin. Mökkimme nimi oli tässäkin mielessä enne muttei ehkä kovin toivotussa mielessä - olihan se melkoinen Rukajoiku, kun pahimmillaan kolme ihmistä kiljui latua vessaan... Hoinallakin saattoi olla vähän tylsää, jos sitä voi yhtään päätellä seuraavista kuvista:  
   
  Loppuviikosta pääsimme sentään vielä nautiskelemaan upeista maisemista ja rinteistä! Tosin rinteeseen lähtiessämme kitkarenkainen auto ei aluksi päässyt jäistä, hiekoittamatonta rinnettä mökin pihasta tielle, joten ennen kuin pääsimme edes kunnolla matkaan, farkku liukui etenemisen sijaan rinnettä alaspäin takakulma edellä vinottain lumikasaan. Ylös yrittäessä renkaat sutivat, alas ei päässyt, kun hanki raapi auton kylkeä. Ihana naapurissa tarkastuskäynnillä juuri parahiksi ollut talonmies vaimoineen tulivat apuun, ja taisipa mies virnuilla jotakin Suomen surkeimman kuskin liveshow'sta. Hei, mitä mitä! Se on lempiohjelmani ja haluaisin kokeilla kaikkia niitä tehtäviä itse, mutta tuohon liukumiseen ei olisi kukaan kuski voinut vaikuttaa! :D Lopulta pääsimme kuitenkin työntövoimin liikenteeseen.  
   
  Sairastelusta huolimatta reissu oli oikein mukava, ja vähäisiksi jääneiden laskettelupäivien vuoksi hinku takaisin rinteeseen on kova! Hoina oli koko matkan ajan niin mallikkaasti, että päätin omistaa reissuvideomme kokonaan sille. Oheinen video on oma versiomme luonnetestistä, ja sen ainakin olemme läpäisseet! Nauraminen on sallittua ja suorastaan pakollista. :D  
 
 
  Ovat nuo Lapin maisemat - tiedän, tiedän! Ruka ei ole Lapissa, mutta minusta se on aivan tarpeeksi korkealla! - vaan niin upeat, oikein sellainen suomalaisen sydämen sielunmaisema. Yhdessä postikortissa sanottiinkin osuvasti, että yksin tunturilla hiljentyminen avaa tien omaan itseen aivan auki. Voisin elää vain ihastelemalla noita taivaallisia näkymiä. Niissä on jotakin niin puhdasta ja pyhää, sellaista, mikä vetää jo ennestään hiljaisen suomalaisen tyystin mykistyneeksi.