Menneitä ja tulevaa

Lueskelin tuossa aamupäivällä Apinaparkki-blogiamme, joka palveli meitä koko Helsingissä asumisen ajan eli kolme vuotta. Tuo blogi on minulle oikea aarre. Siihen on rustattu varmasti parhaat vuodet elämässäni - ja miten hauskasti silloin kirjoitinkaan! Sieltä löytyi kaikki hauskimmat kommellukset isossa kaupungissa, meidän historiallinen viiden pystin kisaviikonloppumme Finan kanssa ja ihanaa Agility Akatemian treeneistä imettyä intoa! Nykyään tuntuu, että kirjoitan silkkaa persoonatonta jaadijaadia. Auts. :D

Meille kuuluu innostusta ja lamaannusta. Innostus koskee ehdottomasti kaikkea koiriin, agilityyn ja vapaa-aikaan liittyvää, lamaannus yksinomaan koulua. Vedän näillä näkymin koko kesän tekniikkaryhmää Loviisassa - mikäli ryhmä täyttyy - ja teemat alkavat hahmottua. Fina on pitkästä aikaa meillä Turussa, ja sunnuntaina kävimme sen kanssa hakemassa yhden nollankin kisoista. Lisäksi maltan tuskin odottaa Hoinan juoksujen loppua, jotta pääsemme sen kanssa taas ryhmätreeneihin.

Sen sijaan päätettyäni hakea kevään yhteishaussa uudelleen, kaikki vähäkin motivaatio nykyisiin opintoihin loppui kuin seinään. Jätinkin pois jo yhden kurssin ja harkitsen toisen keskeyttämistä, jotta ehtisin edes hieman selailla pääsykoemateriaaliakin - edes viikoittain. Silti välillä kirpoaa kylmänhiki otsalle, kun ajattelee, miten helppo ja ihana tämä vuosi on toisaalta yliopistossa ollut ja miten ikävä minun tulee fonetiikkaa. Että jos en laiskurina selviäkään paksuista kirjoista ja esseevastauksista! :D Kun en todellakaan koe itseäni miksikään luontaiseksi yliopistoihmiseksi... Kaikkea mukavaa on kuitenkin edessä, enkä aio vieläkään antaa opiskelujeni stressata. Kyllä minustakin ehkä jonakin päivänä vielä jotakin tulee. :D Silti vaihtaisin (ja olen vaihtanutkin!) ruotsin käännöstehtävät tulevien treenien suunnitteluun ja pohjustamiseen koska tahansa!

 

Muuten meillä on ollut aika hiljaiseloa viimeiset viikot. Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut mitään kirjoitettua. Hoinan kanssa matkustimme Loviisaan kahdella eri bussilla, ja sain taas olla omasta pienestä reppureissaajastani älyttömän ylpeä. Se vain koisi lattialla. Kerran tosin ihmettelin, mihin se koira ehti parissa sekunnissa hävitä, ja sehän oli ryöminyt edessä olevan penkkiparin alta seuraavaan välikköön, jossa luojan kiitos ei ollut ketään. :D Komensin äkkiä koirapirulaisen takaisin, ja sieltähän se liukui takaisin hihnoineen päivineen, mahallaan kuin pingviinit jäätä pitkin. Loviisan loma jäi muuten aika laihaksi, kun sairastin koko viikon kotisoffalla äidin ja siskon kanssa influenssaa.


Odotan kesää varmasti enemmän kuin koskaan. Kolmisen kuukautta tutussa, ihanassa työpaikassa, illat treenikentällä - ja no, toukokuussa vielä lukemassa pääsykokeisiin - enkä voi väittää, että oma kotipiha keppi- ja pienille ohjaustreeneille sekä mökin läheisyys minua kovasti haittaisivat. Lisäksi meillä on suunnitelmissa myös mukavia treenipäiviä, kun pääsemme sekä Vappu Alatalon hyppytekniikkakoulutukseen että Nina Mantereen kuukausittaisiin treeneihin. Kun vielä tokopuolelle saisi jonkin gurun taikomaan taas vähän innostusta, niin johan tässä olisi koko kattaus valmiina! Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että kesän aikana edistymme Hoinan kanssa ainakin agilityssä ihan harppauksin. Katsotaan, miten käy. Maltan tuskin odottaa sitä vaihetta, kun pystyn vihdoin luottamaan yhteiseen tekemiseemme ilman epävarmuutta. Nyt opettelen vielä, miten Horrarilla ajetaan paalupaikalle. ;)

Onko täällä muuten ihmisiä, jotka ovat seuranneet menoamme jo Apinaparkin aikaan?

Juoksuja ihmisenpyörässä

Maanantaina palasin yliopistolle yli kuukauden loman ja osittaisen työnteon jälkeen. Hirveästi ei olisi tehnyt mieli takaisin kouluun - etenkään kun en alunperin päässyt norjan kurssille, mutta koska en saanut tässä vaiheessa enää muitakaan kursseja valittua, opettaja otti minut vastentahtoisesti ylimääräisenä mukaan. Ihanaa istua eniten odottamillaan tunneilla tuntien itsensä mahdollisimman epätervetulleeksi vaivaksi.

Mitä lähemmäs yhteishaku hiipii, sitä sekavammat tunteeni ovat tulevaisuuden osalta. Jos jatkan ruotsia mutta päädynkin jossakin vaiheessa vaihtamaan koulua, olen nostanut opintotukea "turhiin opintoihin". Toisaalta minne minä hakisin? Välillä tekisi vain mieli tehdä töitä ainakin ne vuoden päivät, mutta tiedän, ettei se olisi kuin väliaikainen ratkaisu. Jossakin vaiheessa minunkin täytyy tietää, mitä haluan. Kunpa vain tässä maailmassa voisi tehdä sitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä.

 

Minulla ei ole Hoinasta tähän mennessä ollut varmaan yhtäkään seisotuskuvaa. Tänään likka kuitenkin pönötti useampaankin kertaan pellolla erinäisissä asennoissa, juuri oikeanlaisessa kulmassa, joten räpsin muutaman. Hoinalla taitaa olla biologinen kello hieman väärässä ajassa, sillä se pudotti kaiken vähänkin turkkinsa juuri pakkasiin mennessä. Nyt se on vielä tavallistakin enemmän slim fit -koira. Enkä voi olla huomauttamatta näissäkin Hoin luontaisesta hännän sijainnista: rennoissa peltoleikeissäkin häntä on lähempänä whippetin kuin bordercollien rotumääritelmän kohtaa hännän asennosta.

Muuten meille kuuluu oikein hyvää. Talvi alkaa vihdoin lupailla vuoden ensimmäistä laskettelupäivää, minun ei tarvitse stressata töidenhausta, sillä saan jatkaa unelmahommiani koko kesän ja lisäksi minua pyydettiin pitämään jatkokurssi viimekesäisestä agilityn tekniikkakurssista Loviisassa. Kun tulin lomilta ja töistä takaisin Turkuun, herra B odotti kotona koko asunto siivottuna, musiikki soimassa ja kynttilät palaen. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin - tuntea, miten kodikas ja rakas kotimme onkaan. Miten hyvä täällä on olla. Minulla on kaikki juuri niin hyvin kuin asiat voivat olla - jos keskityn vain nykyhetkeen ja unohdan sellaisen vähäpätöisen seikan kuin tulevaisuus.

Hoina 4kk ja Hoina 20 kk - sama ilme on tallella, mutta hui,

millainen mummoilme sillä on jälkimmäisessä kuvassa!

Osa on ehkä treenilokin puolelta huomannutkin, että olemme päässeet Hoinan kanssa takaisin kummankin harrastuslajin makuun. Löysin Lempäälän-reissulla tähän asti parhaiten toimivan lelupalkan: kaksi identtistä, sateenkaariväristä kumipalloa sekä lähipalkkaukseen pienen pinkin agilitypatukan. Pallojen kanssa Hoina ei pääse tekemään itselleen tyypillistä hurrikaanirevittelyä, joten ne eivät leluina nostata sen kierroksia liikaa. Toivon todella, että onni on myötä tästä eteenpäin ja saisin harrastaa tuon upean agikoiran kanssa ilman sen suurempia taukoiluja - vaikkakin juoksutauko lankeaa päällemme taas aivan hetkenä minä hyvänsä...

Olen muuten vähitellen korviani myöten täynnä Hoinan juoksuja. Ne ovat niin pitkät, runsaat ja - pahoitteluni seuraavasta - haisevat. Lisäksi niiden takia maksan vähintään 1,5 kuukauden harjoitusmaksut kankkulan kaivoon joka vuosi. Vaikka olen haaveillut Hoinan pennusta, Hoin luonteessa on alkanut ilmetä hieman liian monta kysymysmerkkiä pentusuunnitelmia silmällä pitäen. Toisaalta siinä on taas vähintään tuplamäärä ominaisuuksia, jotka ovat juuri ihannekoirani piirteitä. Vaikka en aivan näillä näppäimillä ole Hoinaa leikkauspöydälle viemässä, minua kiinostaisi tietää, millaisella operaatiolla muita narttukoiria on operoitu ja kuinka pitkiä aikoja leikkauksesta palautumiseen on mennyt. Myös mahdollisista haittavaikutuksista saa mielellään kertoa. Meillä kaikki likat ovat tähän asti saaneet olla juuri niin naisia kuin ovat halunneet, mutta Hoinan kanssa olen ensimmäistä kertaa tosissani harkitsemassa sterilointia. Osaako kukaan kertoa kokemuksista?

Sunday morning love you, Monday morning love you?

Huomenna alkaa taas koulu. Toisaalta ihan mukavaa, sillä kyllähän siellä kivaakin on. Opetusvapaankin aikana tuli kirjoitettua pari kouluhommaa pois päiväjärjestyksestä, ja kyllä se vaan tuntuu mahtavalta, kun syöttää yliopiston tietokantaan tekstin, jonka palautuspäivämäärään on vielä kaksi ja puoli viikkoa! Aikataulutus ja organisointikyky, siitäs saitte!

Ihan mukavasti ne ensimmäiset yliopistotentitkin menivät. Vain yksi kaikista kolmesta tosin oli kurssin päätöstentti, joten kahden muun arvosanat voivat vielä muuttua suuntaan tai toiseen: saldona silti 5, 4 ja 4 tässä vaiheessa. Eihän noita tenttejä kyllä oikein yliopistotenteiksi voi siinä mielessä kutsua, että yhtäkään kokonaista kirjaa en ole vielä lukenut. Tehtävät olivat ruotsissa ja saksassa aivan tavallisia kielioppitehtäviä ja fonetiikan huikeasta viiden minuutin - 20 juu/ei-väittämän - tentistä tuskin paljon tarvitsee mainita.

Fonetiikka sai minut kyllä muutenkin viime periodissa sen verran innostuneeksi, että vaikka vuoden päästä vaihtaisinkin vaikka sitten etanoiden tutkijaksi, punnitsen tässä paraikaa mielessäni, lähtisinkö huomenna aamulla pari tuntia aikaisemmin kokeilemaan siitä toistakin kurssia. Se tosin tietäisi neljää viikkotuntia lisää, mutta jos kurssi osoittautuisi mukavaksi, silloin viimeistään lopettaisin minua tähän asti eniten nyppineen saksan sanastokurssin, koska tämä yksi laaja uusi kurssi korvaisi siinä tapauksessa ne kaksi lopettamaani pienempää saksan kurssia. Olen ollut saksan sanastokurssilla kurssilla niin saamaton ja täysin epämotivoitunut, että en tiedä tulisinko edes pääsemään kokeesta läpi - ja sanasto on ollut muutenkin joka kielessä se huonoin osa-alueeni. Vuoden ympäri jatkuvalla kielioppikurssilla saan joka tapauksessa ylläpidettyä saksaakin sen verran kuin on tarvis. En tiedä, kiinnostaako ketään oikeasti lukea yliopistomanailujani, mutta nyt en välitä siitä. Minusta on hauskaa kirjoittaa opiskeluistakin jotakin, jotta sitten mahdollisen aineen tai koulun vaihdon jälkeen minulla on tästäkin elämänvaiheesta jotakin jonnekin taltioituna.

Muutoin meillä elellään aivan normaalia arkea. Koska viime viikolla jätimme tanssitunnin välistä, heiluin kompensaatioksi aamulla ensin imurin kanssa foxia ja sitten luutun ja pesuaineiden kanssa valssia, ja hyvin kirposi hiki otsalle siinäkin touhussa. Hoina jatkaa sairaslomaansa silti hirveästi riehuen - minkäs teet, kun koira on reikäpää - mutta pääsee onneksi tiistaina vihdoin fysioterapeutille. Haluan todella kuulla ammattilaisen arvion tämänhetkisestä tilanteesta, sillä minun silmääni Hoina kävelee aivan tasapainoisesti, juoksee paitsi kuin hullu myös suorassa ja on muutenkin aivan oma itsensä. Miten minun olisi siis tarkoitus tietää, koska me olemme taas terveitä?


Sunnuntaiaamun ja -illan sekä huomisen maanantaiaamun kunniaksi minun on vielä pakko jakaa alla oleva video, joka on naurattanut ja soinut päässä meidän taloudessamme koko viikonlopun. Kun tästä tulee uusi hitti - kovasti sitä on nimittäin videon kommenteissa povattu -, me kaikki olemme olleet trendiä edellä! ;) Nauttikaa tai älkää...

Kuunnellaan sateen ropinaa

Loviisan-loma on ohi ja laumamme on palannut takaisin Turkuun. Fina tosin jäi tällä kertaa kotiin ja nyt saan keskittyä vain yhden koiran huoltajuuteen. Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi olleet Hoinan kanssa kaksistaan - tai onhan meillä täällä tietysti myös herra B! :)

Asetelma on tuttu: järki vs. tunne

Kotona oli ihanaa ja niin oli myös töissä, ja nyt podenkin kotiinpaluumasennusta. Miten musertavalta tuntuukaan palata töistä, jossa olen "kultamuru" ja "pelastava enkeli" ja jota rakastan yli kaiken, takaisin yliopistoon, joka vain ahdistaa ja sekoittaa pääni, vaikka siellä periaatteessa viihdynkin! En väitä, ettenkö minäkin saattaisi haluta takaisin koulunpenkille tehtyäni vuoden tai kahden päivät töitä, mutta välillä mietin, miksen voisi tehdä ja nauttia siitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Nyt opiskelen "kompromissialaa" eli en todellakaan mitään unelma-ainettani mutta jotakin, missä olen hyvä ja mistä saisin takuulla töitä - jos vain vaihtaisin sivuaineeni, saksan, englantiin, voisin olla opettaja, joille ainakin löytyy hommia. Eilisilta meni kuitenkin peittojen alla masennellessa ja niiskuttaessa. Ahdistus ja harmitus vaan veivät kaikki voimat. Nukahdin sitten kielioppaan kainaloon valot päällä ja heräsin, kun mies alkoi panna tietokonetta puhuksiin ja asettua hänkin yöpuulle. Päätä on särkenyt kaksi päivää putkeen, eikä siihen auta Burana, ulkoilu, uni, ei ruoka. Huominen tunnin pituinen aromahieronta ei siis kertakaikkiaan voisi osua parempaan ajankohtaan.

Raappana - Sateen ropinaa

On kotiinpaluu ollut mukavaakin - tai kaikki muuhan siinä on mukavaa, paitsi se opiskelu. Eilen heti kotiin päästyäni tein hieman improvisoiden (resepti merkinnän lopussa) mahtavan makoisan makaronilaatikon odottamaan herra B:n kotiintuloa, ja tänään kävin Hoinan kanssa heti aamusta pitkän kävelylenkin utuisessa Kähärissä. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, miten upeasti Hoina käyttäytyikään hihnassa ainoana koirana: se ei vetänyt, ohitteli muut koirat tuskin luoden niihin silmäystäkään ja pellolla jolkotti käynnissä olleen työkoneen ohi epäluuloisesti mutta rauhassa vapaana kääntyillen säännöllisesti vilkuilemaan, vieläkö seuraan perässä. Tässähän melkein alkaa pitää hihnalenkkeilystä! ;) On tuo löysä hihna vaan luxusta meidän perheessä!

Marraskuu lähestyy vääjäämättä, mutta minua se ei haittaa - arvaatteko miksi? Joulu tulee! Kävimme viime viikonloppuna siskon kanssa jo ensimmäisillä jouluostoksilla ja sain hankittua paitsi kolme lahjaa myös askarteluvälineet joulukortteja varten. Lisäksi olen suunnitellut jo juhlaleipomisiakin. Joulu kestää sitä kauemmin, mitä aikaisemmin sen aloittaa! ;) Ennen joulua on kuitenkin luvassa vielä kolmivuotispäivämmekin, jonka kunniaksi ajattelimme piilottaa ihka ensimmäisen geokätkömme. Kätkön suunnittelu on vielä alkuvaiheessa, mutta piilosta tulee takuulla persoonallinen ja pidämme huolen siitä, että siihen tulee myös ripaus tarinaamme. :) Paikkavaihtoehtojakin on jo muutama!

Vielä paketissaan odottavia ja jo ennenaikaisesti käyttöönotettuja joululahjoja...

Makaronilaatikko

400g / 6 dl makaronia

3,5 dl soijarouhetta tai paketti jauhelihaa

1 sipuli

loraus ruokakermaa

1 dl maitoa

1 muna

muutama juustoviipale

korppujauhoja

suolaa

muutama ripaus paprikajauhetta

muutama ripaus oreganoa

muutama ripaus timjamia

ripaus valkosipulijauhetta

ripaus mustapippuria

puolikas kasvis- tai muu liemikuutio

Samalla kun keität makaronit kattilassa, keitä pannulla soijarouhe n. 2-3 desilitrassa vettä ja lisää joukkoon puolikas liemikuutio sekä silputtu sipuli. Jatka keittämistä, kunnes vesi on haihtunut ja sen jälkeen jatka vielä hetki pannulla paistamista ja lisää haluamasi mausteet. Itse käytin listalla olleita suolaa, paprikaa, oreganoa, timjamia, valkosipulijauhetta, pippuria ja liemikuutiota. Jos käytät jauhelihaa, jätä keittovaihe pois ja vain paista ja mausta liha ja sipulisilppu pannulla.

Kun makaronit ovat valmiit, valuta niistä loput vedet lävikössä. Voitele vuoka ja lisää siihen makaroni- ja soijarouhemäärän puoliväliin saakka makaronia ja soijarouhetta kumpaakin aina pieni kerros kerrallaan. Puolivälin saavutettuasi höylää viimeisimmän kerroksen päälle yksi ohut kerros juustoa ja jatka sitten taas kerros kerrokselta soijalla ja makaroneilla, kunnes ne loppuvat. Sen jälkeen lorauta koko vuoallisen päälle loraus ruokakermaa. Lopuksi riko muna lasiin, lisää joukkoon maito ja sekoita. Sitten kaada nesteseos pikkuhiljaa koko vuoallisen päälle. Lopuksi sirottele korppujauhoja päällimmäisen kerroksen pintaan ja paista reilu puoli tuntia 175-200 asteessa. Kun paistoaika on kulunut, syö niin paljon kuin napa vetää! :)

Yliopiston hyvät puolet osa I

Tämä päämajani Fennicum on siitä kätevä minunlaisilleni väärään kerrokseen eksyneille, että aina voi vaania alemman kerroksen väkeä. Minulla onkin tuuria, sillä mitäpä muutakaan alapuolellamme opiskeltaisiinkaan kuin unkaria! ♥

Aivopirtelöä

Nyt, kun irvokas otsikko on herättänyt sopivan mielikuvan päähänne, sanon pari sanaa opiskeluistani. Minulla on siis takanani jo kaksi viikkoa täyttä opiskelua pohjoismaisten kielten laitoksella ja jokaista syksyn kurssia on päässyt makustelemaan vähintään kahdesti. Ruotsi sujuu ihan kelvollisesti ja sen opiskelu maistuu kiitettävästi, mutta kieltenopiskelun aiheuttamilta traumoilta en todellakaan ole välttynyt.

Vaikka ymmärrän ruotsia erinomaisesti ja kirjoitankin sitä melko sujuvasti, puhepuoli ei minulla ole vain lapsenkengissä vaan täysin paljasjaloin. Välillä olen tosin yllättynyt, miten joku suunnittelematonkin fraasi vain lurpsahti suusta koko luokan kuultaville, mutta useammin olen kyllä naurattanut ainakin itseäni melko huolella. Esiteltyäni vierustoverini koiran, "som också jag har", tajusin, että sellainen pieni etuliite kuin lik- jäi lauseen alusta puuttumaan. Ei sillä: yksi uusi, yhteisomistuskoira kelpaisi kyllä! :D Sitten oli se toinen kerta, kun olin puoli minuuttia vakuutellut itselleni osaavani lausua vastaussanan oikein ja rohkenin vihdoin nostamaan käteni. Sain vastausvuoron, vastasin oikein - ja mitä tapahtui? Minua läimäistiin lisäkysymyksellä! "Kan du förklara vad som ordet betyder?" Juu tuota ett ögonblick bara! Näiden lisäksi minun ei varmaan tarvitse edes mainita niitä lukemattomia kertoja, kun ruotsin 'mutta' keskellä lausetta tulikin englanniksi tai kotona joku vastaus ukkelille englannin sijaan sujuvalla ruotsin kielellä. Odottakaahan, kun sekoitan mukaan vielä saksaakin!

Finan aivopirtelöresepti - kas näin, ja jokainen aivosolu ja kieli on varmasti solmussa.

Niin tosiaan ja sitten on se hyytävän hytisyttävä saksa. Tuntuu, että jokaikinen tunti on yksi selviytymistarina ja olo tunnin jälkeen on kuin puoli päivää päähän paukutetulla naulalla. Opettajat ovat kahdella kolmesta kurssista natiiveja, ja lausuvat täydellisellä ääntämyksellään niin, että puoli sanaa on jo nielaistu ennen kuin minä ehdin edes arvuutella sen alkuosaa. Hauskan kuuloistahan saksa on, mutta mitä iloa hauskuudesta on, jos ei ymmärrä yhtikäs mitään? Tilannetta ei helpota myöskään se tosiasia, että kurssitoverit ovat jo huomattavasti edistyneempiä nieleskelijöitä. Välillä tekisi ihan vain opettajan innostuneen hymyn takia heittää ilmoille jotakin lennokasta kohdekielellä, mutta minkäs teet. Joka tunnin jälkeen täytyy jaksaa lohdutella ja mielikuvitushalailla itseään, että voi taas mennä ensi kerralla miettimään, kuka väittikään minun osaavan saksaa. Vaikka olin lukiossakin kyseisessä aineessa aina hyvä (ja nyt mietin, miten ihmeessä), se tökki jo silloin - kuka siis käski valitsemaan sen sivuaineeksi? Kai minulla vain meni muuan keltainen neste päähän, kun sain sivuaineoikeuden suoraan pääsykokeella: muuta selitystä en keksi. Tai sitten en vain taas osannut sanoa ei tarpeeksi ajoissa.

Saanko minäkin vain kömpiä kotiloon ja roikkua huoletonna heinänkorressa?

Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin nähnyt vähän valoa tunnelin päässä. Ainakin kaikille kieltenopiskelijoille pakolliset fonetiikan luennot ovat tähän mennessä olleet mielenkiintoisia ja jopa jotakin sellaista, mitä kielipääaineeseen voisi yhdistää. Mutta mitä muuta tämän yhdistelmän lisäksi sitten ottaisi, jotta voisi haaveilla saavansa joskus töitäkin? Unkarinhan ottaisin pääaineeksi asti heti, ellei sellaista pikku asiaa kuin tulevaisuus tarvitsisi ottaa huomioon. Ehkä jossain tarvitaan unkarin ja pohjoismaisten kielten asiantuntijaa - kuka tietää - joka osaa selittää, miten äänteitä muodostetaan vaikkapa uvulaarisella alueella? (Jep, sinne meni viimeinenkin lukija!) Taitaa olla parempi, että menen selvittämään päätäni unten maille - ellen kuole tai melkein kuole siellä tänäänkin. Viime yönä herättelin nimittäin itseäni junaturman nokisten uhrien joukosta savupilvien keskeltä - ja ihme kyllä heräsin! Ps. Uneni kuultuaan äidin ensikysymys oli, olenko katsonut Salattuja elämiä. - Ainoastaan maanantain jakson...

Whaat? Herääminen on so last season.

Ensimmäisen viikon jälkeen

Det här ska vara mitt nya hem tillsvidare.

Ensimmäinen viikko Turussa on jo takanapäin. Tuntuu ihan hyvältä. Jostain syystä koulupäivät eivät ole jännittäneet yhtään - ei edes ensimmäinen päivä, vaikka ihan kaikki oli uutta. Kai minä olen vihdoin alkanut oppia, että olen oma itseni enkä muuksi muutu. Mitäpä sitä yhtä uutta koulua ja ensi alkuun pariakymmentä uutta ihmistä jännittämään.

Varsinainen koulu ei ole vielä alkanut, mutta muutamia huomioita olen jo pystynyt uudesta tilanteesta tekemään. Ensinnäkin koirat näyttävät viihtyvän oikein hyvin keskenään pienemmässäkin kämpässä, enkä kyllä raaski lähettää Finaa kotiin. Ne ovat kuin yö ja päivä, mutta jakavat silti saman pedin ja intoutuvat välillä leikkimäänkin. Olen haalinut kaikenlaista koiraohjelmaa tässä tarjonnan huumassa, vaikka toisinaan menot ovat sattuneet päällekkäin kouluporukan illanistujaistenkin kanssa. On vaan niin ihanaa touhuta nassikoiden kanssa!

Toiseksi olen pyöräillyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin koko viime vuonna. Päivässä pelkästään koulumatkasta tulee vähintään 5 km ellen sotke päivän päätteeksi vielä jonnekin muualle. Pyörällä pääsee kamalan nopeasti ja helposti minne vain. Yksi hyvä puoli fillaroimisessa on myös se, ettei Toyota menetä tienvarsipaikkaansa. Kun sillä uskaltaa jonnekin lähteä, saa aina rukoilla kaikkia maailman henkiolentoja, että puistotiellä olisi pienen valkoisen auton mentävä kolo. Mietin siis vähintään kolme kertaa, ennen kuin liikun autolla minnekään. Ei liene huono asia - lompakko saa pitää vatsansa ja minä puolestaan pääsen omastani eroon. Muhaha!

Kymmenen kiloa perunaa omalta palstalta ja kokonaan poikakaverin kasvateista valmistettu ateria!

Itse koulun alkaminen stressaa minua kyllä aivan kiitettävästi - ainakin, jos stressi on yhtään verrannollinen tällä viikolla näkemieni painajaisten määrään. On ehkä vähän aikaista avata suunsa jo ennen kuin on yhtäkään oppituntia puuduttanut takapuoltaan, mutta minusta tuntuu jo nyt, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. Jos ensivaikutelmani pitää paikkansa vielä vuoden päästä, minulla on jo alustavaa varasuunnitelmaa aivojeni perukoilla. Ainakin tämän vuoden opiskelen ruotsia ja saksaa, eikä niihin laitetty työpanos takuulla mene hukkaan, vaikka jotain muuta päättäisinkin myöhemmin. Porukkamme on ainakin avoin ja todella mukava! Aika kuluu nopeasti ja on helppoa ja hauskaa jutella melkein mistä vain. Siitä on kyllä kiittäminen loistavia tuutoreitamme!

Kodissa ei kovin suurta muutosta ole vielä tapahtunut edellisen postaukseni jälkeen. Sohvaa odottelemme yhä ja mikäli liikkeestä ei tänään oteta minuun yhteyttä, soitan sinne heti maanantaina. Ehkä me se jouluksi saadaan. :) Yövieraita olisi kyllä jo mukava majoittaa... Nyt olemme lähinnä siivoilleet paikkoja ja ostelleet puuttuvia asioita, kuten esimerkiksi valaisimia. Lisäksi vapaa-aika on kulunut paitsi koira- ja koulutouhuihin myös poikakaverin edellisestä asunnosta hävitettyjen tavaroiden metsästämiseen. Uusi, mielestämme alunperin niin kovin mukava kämppis poikakaverin vielä tämän kuun vuokraamassa solussa oli lomamme aikana järjestänyt asunnontarjoajan "siivoamaan" mieheni tavaroita, vaikka hän tiesi meidän tulevan hakemaan ne lomareissumme jälkeen ja aiemmissa keskusteluissa kaikki sopi aivan mainiosti. Kenelläkään ei tietysti olisi ollut mitään oikeutta hävittää vuokralaisen tavaroita toisen pyynnöstä, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. Tavarat ovat jo kaatopaikalla tai jossakin muualla saavuttamattomissa, mutta korvausten ruinaamisessa on tuhlautunut jo useampi tunti - toistaiseksi tuloksetta. Onneksi meillä ei ole muuta tekemistä! Toivottavasti en törmää tyyppiin yliopistolla ihan heti - kerran kävin jo iloisesti juttelemassa, kun en vielä tästä sattumuksesta tiennyt, piru vie! - koska en todellakaan tiedä, mitä sanoa ihmiselle, joka sanoo yhtä ja tekee toista.

Kiiskejä toispual jokke

Nyt ovat edellisestä merkinnästä asiat muuttuneet sen verran, että lienee hyvä päivittää vähän tilannetta. Aivan ensimmäiseksi haluan kuitenkin osoittaa syvimmät kiitokseni kaikille viime merkintää kommentoineille ja omia kokemuksiaan raottaneille lukijoille. Saitte minut unohtamaan stressin ja valmistautumaan tulosten tuloon rauhallisemmin mielin. Joku minut paremmin tunteva voisi väittää, että tykkään taas leikkiä vastarannan kiiskiä, kun joudun toteamaan monen suositteleman välivuoden jäävän kuitenkin "vain haaveeksi". Se ei todellakaan johdu teistä tai kommenteistanne, päinvastoin. Varmistuin siitä, että kuuntelisin sydäntäni ensireaktion tullessa ja niin teinkin.

Maanantaiaamuna tasan viikko sitten päivittelin yliopiston nettisivuja melko tiheästi. Tässä oli jo ensimmäinen vihje: minua kiinnosti. Jo edellisellä viikolla sairaslomallani ehdin katsella asuntoja netistä ja tiesin, että opiskelupaikan tullen ei olisi aikaa jahkailuun. Siksi nimeni yliopiston sivuilla nähtyäni virnistin äkkiä ja salaa innosta, jätin työt lähes niille sijoilleen ja lähdin ajamaan isän työpaikan kautta papparaisen kanssa Turkuun. Parin tunnin kuluttua istuimme herra B:n ja isän kanssa kiinteistövälittäjän autossa matkalla katsomaan kolmea mahdollista asuntoa. Miten jännittävää!

Ensimmäiseltä asunnolta odotin kuvauksen perusteella eniten: vain neljä vuotta sitten rakennettu 35 neliön kaksio kävelymatkan päässä keskustasta ja yliopistolta samalla seudulla kuin mistä tiesin hyvän ystäväni ja treenikaverini juuri vuokranneen kämpän. Lisäksi vanhan omakotitaloalueen reunamilla sijaitsevan asunnon ympäristö näytti mukavalta lenkkeilymaastojen ja rauhallisuuden suhteen. Minä olen hirmuinen asunto- ja sisustushirmu, joten rakastuin hyvässä kunnossa olleeseen asuntoon heti - vaikkakin pieni koko kaksiolle jäi mietityttämään huonekalujen sijoittelun kannalta. Herra B:n riemu valoisalla puolella sijaitsevista ikkunoista antoi ykkösvaihtoehdolle kuitenkin vain lisäarvoa. Ja no, mitäpä sitä kuhnailemaan - eiväthän kyseisen asunnon jälkeen kaksi jälkimmäistä tuntuneet enää miltään! Niin sitä rustattiin nimet papereihin ja lähdettiin kolmisin keskustaan juhlistamaan uutta kotia kakkukahvien muodossa. :) Myöhemmin selvisi myös, että kaverini kämppä on vain parin talon päässä eli koiralenkeille ja -treeneihin löytyy aina seuraa!

Nyt on muuttoilmoitus jo tehty, uusia, puuttuvia sisustuselementtejä hankittu YO-lahjakorteilla ja menneenä viikonloppuna tyhjennelty Helsingin asuntoa minun tavaroistani. Herra B oli suorittamassa kyseistä projektia kanssani ja samalla ehdimme nauttia Helsingin tunnelmasta varmaan viimeistä kertaa aivan kunnolla. Lauantaina vietimme ihanaa kaupunkipäivää Esplanadin puistossa jäätelöä nuoleksien ja kaupoissa ostoksia tehden ja sunnuntaina istuimme kahdestaan pienessä, suojaisessa kohdassa Munkkiniemen rannassa - molemmilla jalat rantavedessä - ja muistelimme yhteisiä hetkiämme ja ihmettelimme, miten kummassa tähän on tultu. B:n sanoin on niin outoa, että ennen täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee yhtäkkiä se tärkein kaikista.

Vaikka kaikki tuntuukin kovin jännittävältä ja oikealta tässä vaiheessa, yhteen asiaan en ollut varautunut. "Apinaparkkia" riisuessani minuun iski yllättäen lujaa se, miten omannäköiseni olinkaan asunnosta tehnyt. Kun koristeet ja tärkeimmät esineeni vähenivät ja hävisivät puoleenkymmeneen muovipussiin, sisällä alkoi näyttää taas poikamiesboksilta, jossa on vain kaikki elämiseen tarvittava. Kun aloin ihmetellä asiaa herra B:lle, minulla alkoivatkin kyynelet valua kesken lauseen ja kurkkuun juuttui kuin pala Ruususen omenaa. Lopulta en voinut kuin itkeä nyyhkyttää sohvannurkassa ja katsoa alastonta asuntoa.

Kyllä kelpaa siivota, kun on tällainen muuttoapuri!

Tällä hetkellä pikku Toyotani on tupaten täynnä tavaroita, jotka odottavat maisemanvaihdosta. Ensi viikonloppuna menemme mittailemaan ja siivoamaan Turun asuntoamme. Muuton jälkeen voitte olla varmoja, että tulen hetken aikaa vouhkaamaan sisustuksesta ja kaikesta uuteen kotikaupunkiin liittyvästä - silloin toivottavasti parempilaatuisten kuvien kera. Ai niin ja loppuun on vielä pakko hehkuttaa, että tuleva treenipaikkakin on Hoinalle jo plakkarissa, vieläpä kisaryhmästä. Me ollaan nykyään ATT:läisiä! :)

Kannet kiinni

Hieman on myöhässä tämä kirjoitus, mutta nyt saatan sen loppuun asti, kun kerran aloitin ja sain kuvatkin käsiteltyä. Aivan kuukautta ei minun ylioppilasjuhlistani ole sentään kulunut, sillä käytännön järjestelyjen helpottamiseksi siirsimme varsinaista kotivastaanottoa viikolla eteenpäin oikeasta päivästä, siis kahdeksanteen päivään. Tuosta päivämäärästä onkin tullut minulle varsinainen muistojen suma: sekä rippijuhlani, eräs suuri leikkaus ja nyt myös YO:ni ovat olleet kaikki päiväyksellä 8.6.


Koululla lakkiaiset vietettiin tietysti kuun ensimmäisenä viikonloppuna, kuten muuallakin. Seremonia oli melkoisen juhlallinen ja aiheutti minulle liudan sydämen tykytyksiä. Olin nimittäin ensimmäisenä yli satapäisessä saliin astuvassa valmistuvien kulkueessa ja juhlan loppupäässä vihoviimeisenä lakitettavana, jonka kenkien kopinan loppumista kaikki pitivät merkkiäänenä seuraavan osion alkamiseen. Kaikki meni kuitenkin hienosti ja loppupäivän nautimme juhlahumusta ystävien juhlissa Espoossa ja Raumalla. Ai niin, ja olin koko koulun ainoa niillä tutkintokerroilla lyhyen saksan (kevät -12) ja psykologian (kevät -13) laudaturin kirjoittanut opiskelija. Se on minusta noin isossa koulussa aika hieno juttu se. Myös psykologian stipendi napsahti todistuskansion väliin. :)




Viikon odottelun jälkeen koitti vihdoin myös minun juhlapäiväni, jolloin kotimme kirjaimellisesti täyttyi ihanista ystävistä ja sukulaisista. Alunperin näytti siltä, että tulossa olisi reilut 80 ihmistä, mutta melkeimpä onneksemme peruutuksia tuli viimeisten päivien aikana suhteellisen monta. Kaikkia olisi tietysti ollut ihanaa nähdä, mutta kuutisenkymmenen vieraan juhlat säilyivät vielä hallittavina. Vain muutamien kanssa en ehtinyt vaihtaa kuulumisia lainkaan. Osa vieraista myös viihtyi pitkään, ja väen vähetessä pidotkin muuttuivat rennommaksi takapihalla istuskeluksi ja höpöttelyksi.
Vasta, kun vieraat olivat lähteneet, ehdin paneutua hyllylle kerääntyneisiin onnittelukortteihin ja paketteihin, ja vaikkei näin varmaan saisi sanoa - enkä tavallisesti sanoisikaan - oli yksi lahja aivan omaa luokkaansa. Suuren koonsa (n. 60cm x 70cm) vuoksi se sai minut tarttumaan itseensä ensimmäisenä, ja vain pienen paperinrepäisyn jälkeen repesin totaaliseen itkuun keskellä olohuonetta. Tuore mutta jo niin rakas Munkka-ystäväiseni Josefina oli tehnyt valokuvistani upean värikkään ja valtavan kollaasin kehyksiin. Siitä löytyy hetkiä jokaisen koirani kanssa sekä ikimuistoinen Ylläksen reissu, pari viime juhannusta ja elämäni ensimmäinen agilityn kolmosluokkaan nousu, Finan kanssa. Kortissa oli teksti: "...maailman paras juttu, että joskus tartuit hetkeen ja valmistut juuri nyt Munkkiniemen yhteiskoulusta." Tuo lause kietoi yhteen koko sekavan lukiokuvioni - sen, kuinka vaihdoin lukiota kesken lukuvuoden tietämättä tai edes arvaamatta siitä vielä mitään vuorokautta ennen muuttohetkeä sekä sen, miten moinen jättimuutos ja -riski kannatti todella ja oli elämäni paras carpe diem -päätös. En voi vieläkään uskoa muuttotarinaani todeksi. Olisin nauranut kitarisani halki, jos minulle olisi viikko ennen vaihdosta sanottu, että tulen moista edes harkitsemaan.

En voi kuin kiittää kaikkia lukiotaipaleeseeni vaikuttaneita sattumia ja ihmisiä. Vuodet niin Loviisassa kuin Munkassakin olivat upeita ja sanonnan veroisesti elämäni parhaita vuosia. Vasta ne opettivat minulle, kuka todella olen. Olen ehkä lähempänä aikuisuutta. Kiitos kaikille ihanille ihmisille upeaan juhlapäivääni tavalla tai toisella osallistumisesta! ♥

Mää oon tääl Turuus ny

Terkut taas Turusta! Olen täällä niin sanotulla pääsykoelomalla nyt vielä pari päivää, ja sitten on palattava takaisin kotiin ylioppilasjuhlia varten. Itse vietän varsinaisia juhlia kotona vasta viikon päästä, mutta kai sinne kouluun on vielä viimeisen kerran raahauduttava jo lauantaina! ;) Eilen minulla oli ensimmäinen, saksan pääsykoe, sillä viikontakaiseen uskontotieteen kokeeseen en loppujen lopuksi edes mennyt. Ottaen huomioon, että uskonnon kirjasta ei jäänyt päähän yhtikäs mitään, yliopistolle moneksi tunniksi vääntäytyminen olisi ollut silkkaa ajanhukkaa. Saksan koe tuntui yllättävän mukavalta "puuhavihkolta", vaikka olen edellisen kerran tapaillut kielioppiasioita yli puolitoista vuotta sitten. Sanastoa testaava osio meni eniten hakuammunnalla, sillä suurinta osaa siellä olevista sanoista en rehellisesti sanottuna ollut koskaan kuullutkaan. Tällä hetkellä ykkösvalintani on kuitenkin kohdistunut pohjoismaisiin kieliin, joiden koe on vielä edessä huomenna.

Nämä pääsykokeet kokonaisuudessaan ovat muutenkin aiheuttaneet päänvaivaa. Kun saa olla ihan unelmapaikassa töissä eikä rahaakaan koskaan tulevanakaan opiskelijana ole liikaa - etenkään auton ja koiraharrastusten kera - välivuosi totta tosiaan houkuttelisi. Nyt teilasin jo ykkösvaihtoehtoni, uskontotieteen, enkä vielä yhtään tiedä, mitä teen, jos vaikka pääsisin vain tuohon saksan kieleen, jonka olen koskaan halunnut korkeintaan sivuaineeksi. Kieli-ihminen olen aina ollut, mutta silti tuo ruotsin kiilaaminen uskonnon edelle yllätti minut. Noh, osa epävarmuudesta selvinnee huomenna ja loput viimeistään tulosten julkistamisen myötä.

Turku on muuten mielettömän kaunis kaupunki. Jo maanantai-iltana kävimme poikakaverin kanssa etsimässä koepaikat etukäteen, jotta itse koetta jännittäessä ei tarvitsisi hermoilla vielä älyttömän huonon suuntavaiston kanssa. Yliopistonmäellä samoilun jälkeen menimme Auran rantaan istuskelemaan ja syömään jäätelöt, ja tajusin, miten hienoa olisikaan tulla koulun jälkeen rantapenkereelle oleskelemaan tai lukemaan. Ajatus tuntui niin houkuttelevalta, että se oli pakko testata käytännössä heti eilisen pääsykokeen jälkeen. Auringonotto keskellä päivää tuoreella nurmella joen rannassa oli melkoisen rentouttava kokemus! Ehkä tästä tosiaan voisi tulla uusi kotikaupunkini - jos ei vielä tänä kesänä, niin ainakin vuoden sisällä.

Hoinan kanssa - vaikka yllä olevissa kuvissa se ressukka onkin jätetty toimettomana kotiin - olemme viime aikoina kovasti harjoitelleet kotipihassa verkkokeppejä eri kulmista sekä oikeaoppisia saksalaisia ja välistävetoja ylemmillä medikorkeuksilla. Fina puolestaan sai tosiaan viikko sitten SM-nollat ensimmäisenä Loviisan seudun koirana kasaan, ja nyt menneenä viikonloppuna heti perään tulleen toisen tuplanollan myötä suomenmestaruuskisoihin vaadittavat tulokset ovatkin meillä jo tuplana: neljätoista nollaa, joista neljä ovat kahtena tuplanollana. Vaikka kisoihin pääsy siis jäikin ajallisesti viime tinkaan, ei enää voi sanoa, että se olisi ollut pienestä kiinni! Alla on vielä kuva viime viikonlopun Vantaan kisoista - onneksi Koirakuvaaja vastaa tällä kertaa merkinnän laadukkaammasta kuvatarjonnasta! :)

 

Koiranomistajaopiskelijan paradoksi

Ah, kevät kevät kevät! Minulla on todellakin kevättä ei vain rinnassa vaan ihan joka solussa! Ignoorasin siis täysin tulleen pikaisen takatalven ja sen aiheuttaman synkkyyden keskivertosuomalaisen mielessä, ja olen yhä sitä mieltä, että kesä on jo pian täällä! Valitettavasti minulle kevään tulo ei tosin ole tarkoittanut minkään sortin inspiraatiota energian suuntaamiseksi kouluasioihin, vaan olen vain hömpötellyt menemään koiratreeneistä kisoihin ja päinvastoin. Haut on laitettu menemään uskontotieteen, pohjoismaisten kielten ja saksan kielen aineisiin, ja nyt viimeistään pitäisi sitten edetä lukemisessa vähän enemmän kuin parikymmentä sivua päivässä kerran viikossa...

 

Tässä opiskeluja ja mahdollista muuttoa pohdiskellessa olen toistamiseen päätynyt futuuriseen tenkkapoohon, jota nimitän myös koiranomistajaopiskelijan paradoksiksi. Kun tulevaan autoon menevät kustannukset asuntovuokrasta puhumattakaan tulevat maksettaviksi, on sanomattakin selvää, että pennejä joutuu etsimään kaappien alta ja uuninkin takaa. Koko henkilökohtaisen budjetin kaataa viimeistään koiraharrastus, joten taas on muutama kauhunväreiden aalto paikallaan. Olen kotihiiri ja vähän vaatteita tai tavaroita shoppaileva, joten opintotuella pärjäisin varmaan oivallisesti, mikäli en omistaisi autoa. Auton puolestaan tarvitsen, jotta pääsen koiratreeneihin ja kisoihin. Jos oletetaan, että olen jatkossakin opiskelija, mahdollisuudet käydä töissä rajoittuisivat iltoihin ja viikonloppuihin - potentiaaliseen treeniaikaan - ja työllä rahoittaisin auton. Mutta hetkinen, mihin sitten tarvitsen autoa, jos vapaa-ajan työnteko tekee tyhjäksi tarpeen autolle koiraharrastuksia varten? Voisiko joku koiran ja auton omistava opiskelija valottaa minulle hieman näkökulmaa, joka minulla jää asiassa selvästi huomiotta? Epätoivoisemmin ilmaistuna: miten te sen teette?!

 


Uusi askel aiheuttaa tuskailua...

Kun jatkan lieroiluani aivosolukkojen labyrintissä ulospääsyä löytämättä, voin yhä jatkaa onnellista ja huoletonta harrastuselämää täällä Loviisassa. Treenit alkavat viimeistään kahden viikon päästä, jolloin alan hillua kentällä kolmena neljänä iltana viikossa, milloin agilityliivi ylläni, milloin noutokapula perstaskussani. Vapaapäivinä yritän saada pääsykoekirjojen sivuihin vipinää, vaikka yllä kuvaamani ongelman aiheuttama hämmennys onkin toisinaan viedä kaiken motivaation.

Ps. Lieroilusta tuli mieleeni, että näin viime yönä unta, jossa omistin kaksi chihuahuaa. Kun otin ne syliini - tai käsiini - ne olivat hamsterin kokoisia niin että nyrkkini oli vähällä murskata ne, ja kun laskin hamsterikoirat maahan, ne muuttuivat kastemadoiksi, jotka kaivautuivat hiekkaan ja ilmeistyivät toiselle puolen mökkipihaa kumpikin aivan eri suunnille. Ja unen syvällisempi taso tai merkitys? Ei aavistustakaan!

Hui hai hiisi

Lupailin taannoin syvällisempää postausta revontulista, joten saamanne pitää - tosin pelkkiin revontuliin en ajatellut paneutua. Siellä Rukalla ollessamme saimme siis tosiaan nähdä upeimman taivaan valonäytelmän reiluun kymmeneen vuoteen (muistan yhä Loviisassa 8-9-vuotiaana näkemäni koko taivaan peittäneet revontulet, jotka olivat kuin suuri vihreä hämähäkki pään yläpuolella) ja yllätysyllätys se laittoi minut miettimään (mikäpä ei minua mietityttäisi...). Leiskuvat ja vinhaa vauhtia vaihtuvat valojuovat olivat aktiivisimmilla hetkillään jopa hieman pelottavia - jotakin niin outoa, kaunista ja erilaista. Ajoittain ne kerääntyivät ikään kuin napakohtaan suureksi vuoroin aukenevaksi, vuoroin sulkeutuvaksi silmäksi. Nuo revontulet olivat jotakin niin vaikuttavaa, että tähtitieteilijä-Bea 7v. heräsi taas henkiin ja olisi mieluummin kylmettynyt kameransa kanssa lumikasaan kuin lähtenyt kesken kaiken sisälle. Kun äiti vihdoin mökissä tiedusteli, kuulimmeko valoilmiön ääniä, ryntäsin takaisin ulos. Wau, siis mitä ääniä!? Mutta esitys oli jo sammunut.

Kun sitten lähtöaamuna upeassa auringonnousussa jo ennen shamaaninlaulua Hoinan kanssa lenkkeillessäni olin jälleen pakahtua luonnon kauneudesta, jonkinlainen miniatyyripalapeli tuntui ratkenneen: en ole ateisti. En ole kyllä koskaan väittänytkään olevani, mutta nyt tajusin, etten ole. Luonto ja sen ilmiöt, kuten vaikkapa juurikin nuo revontulet, valtava rankkasade, ukkonen tai myrsky, saavat minussa aikaan juuri sellaisen pyhyyden tunteen kuin uskon jonkinlaisen jumaluudenkin kokemisen aiheuttavan - sellaisen, jossa aika tuntuu merkityksettömältä, minä pieneltä ja jokin voima vain itseä suuremmalta. Ja loppujen lopuksi uskohan minä kohtaloon, selvänäkijöiden ja meedioiden kykyihin, kummituksiin ja joulupukkiinkin. :D Kaikenlaiset animistiset luonnonuskonnot metsänhenkineen ja tonttuineen ovatkin supermielenkiintoisia. Tahdon uskoa saunatonttuihin! Vaikka olen aina ollut jotenkin epäuskonnollinen ja järkiperäinen, luonnonilmiöt yhdistyvät minussa hyvin helposti tietynlaiseen lapsenomaiseen taikauskoon. Hassua ja kai jotenkin suloisen naiiviakin? Hopefully! :)

Ekaluokkalaisena kerroin päivän tapahtumat kuu-ukolle mielikuvitusystävien sijaan.

Tästä päästäänkin hyvin taas opiskeluun - tai opiskelua edeltävään opiskeluun. Kuten aiemminkin olen maininnut, Åbo Akademin uskontotieteen pääsykoekirja oli jo hyvässä vauhdissa, kun tänään sitten vielä ennen hakemuksen laittamista tarkistin vielä viimeisen kerran, etteivät mitkään pääsykoepäivät menisi päällekkäin. Mielestäni olin tämän tarkistanut jo aikaisemmin, mutta jossakin kohtaa aivoja neuroni oli mitä ilmeisimmin etsiytynyt väärään synapsirakoon: Åbo Akademin ja Turun yliopiston uskontotieteen pääsykokeet - eli kaksi ensisijaista hakukohdettani - ovat tismalleen samaan aikaan! Onneksi tässä on vielä muutama päivä aikaa naputella valintansa yliopistohakuun, ja on minulla varasuunnitelmakin. Kamala pettymys vaan tietysti iski ja harmitus hukkaan heitetyn työn takia. Ehkä tästä voisi taas ottaa opikseen...

Ajanhukkaa :(
Ps. Tuolta oikealta sivupalkista voi nyt helposti liittyä Blogger-lukijaksi, jos omistaa Google- tai Blogger-tilin tai sitten tilata blogimme päivitykset Blogilistaan ja Blogloviniin!