The story begins today

Huokaus - mistä aloittaisinkaan? Olen hinkunut koneelle pääsyä jo pari päivää, sormeni ovat syyhynneet tökkimään näppäimiä ja nyt kun olen vihdoin blanco tekstilaatikko nenäni edessä, ajatuksia ja kerrottavaa vaan on yksiselitteisesti liikaa! Tilannetta pahentaa se, että olen yksin kotona - täysin yksin, sillä koiratkin ovat mökillä reuhaamassa - ja hiljaisuus yhdessä tyhjän blogiruudun kanssa painostaa liikaa. No, koska nyt koirat mainitsin, niin minun on pakko hehkuttaa Hoinan uusinta taitoa: voin talsia sikinsokin pitkin metsää ja pudottaa puhelimen tai ruokailuservetin missä vaiheessa tahansa "vahingossa" ryteikköön ja Hoina pieni palauttaa sen käteeni minuutissa! Mikä veikkonen!

Ennen kuin pääsen oobutunnelmiin, merkitsen vielä tänne nettipäiväkirjaksikin miellettävään verkkonurkkaani viime maanantain koko perheen Helsinki-päivän ja pidän teitä lukijoita jännityksessä. :) Maanantaina starttasimme siis auton kotipihaltamme jo kahdeksalta aamulla ja kymmeneltä tönötimme koko perheellä jo Kiasman edessä kimppakuljetusta odottelemassa. Osallistuimme samalle kajakkiretkelle kuin minä ja poikakaverini viime kesänä, eikä pettyä tarvinnut tänäkään vuonna! Sää oli mitä mainioin ja kansainvälistä tunnelmaa toi melontaan hänkin osallistunut ihastuttava sveitsiläisherra. Vaikka tuuli oli merellä noin 7 m/s luokkaa, eteneminen ei ollut ollenkaan raskasta - paitsi silloin kun kimppakajakilla tahdin määrääjänä olleen siskoni melonta kärsi omituisista rytmihäiriöistä. :D

Me pikkunaiset meloimme kajakeilla, mutta iskä valitsi banaanin! Kuvat © Kata

Torstaina suuntasimme sitten jo Suomen Turkuun muuttohommiin. Matkaan lähti iskä, äiti ja minä - koiratkin olisivat kovasti tulleet, jos vain olisimme ne huolineet mukaan. Toimistolla käynniksi riitti nimet paperiin ja avaimet käteen, joten jo puolenpäivän maissa kuorman purkaminen oli täydessä vauhdissa. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun kaikki huonekalut näyttivät mahtuvan, kunnes menimme hakemaan poikakaverin osuutta. Minimalistiseksi ja vähän omistavaksi ihmiseksi herra B:llä oli melkoisesti kamaa roudattavana! Minä vuoroin nyyhkin ja nauroin, että mehän emme itse mahdu uuteen kotiimme ollenkaan, mutta kyllä sitä vaan ihmeellisesti kaikki tavarat löysivät parissa päivässä oman paikkansa. Ensimmäisenä iltana yhteisessä kodissamme emme jaksaneet kuin ihmetellä, miten tähän on tultu kolmen vuoden kaukosuhteen jälkeen. Tuntuu aika taivaalliselta! :)




Perjantain poikakaverini oli täyden päivän töissä, joten minä sain aivan kaikessa rauhassa mörssäröidä menemään sisustusvimmani kanssa. (En minä oikeasti mikään pirttihirmu ole - ihan oli vapaat kädet annettu!) Se tosiasia, että lattia oli täynnä muuttolaatikoita ja -kasseja hidasti toki projektia, mutta mistäs se purkuinspiraatio tulee, jos ei kivan näköisestä kodin alusta? Sisustus on ollut minulle aina sydämen asia ja olen ostellut erinäisiä asioita uutta kotia varten jo vähitellen viimeisen vuoden ajan. Se olikin ilmeisen järkevää, sillä nyt riitti että jaksoi vain laittaa kaiken paikoilleen! Sohva sekä makuuhuoneen ja eteisen kattolamput vielä uupuvat, mutta ensimmäiseksi mainittu on kyllä jo tilattu. Vaikka yhdistetty löhöilypaikka ja vieraspeti siis vielä puuttuvat, olohuone on jo nyt lempipaikkani. Ai miksikö? - Sain vihdoin ripustaa vuosia haaveilemani postileimakapan - lähestulkoon sen ainoan vasta nyt hankitun elementin - verhoklipseihin!




Kuten ensimmäisessä kuvassa näkyy, joudumme pitämään sälekaihtimia etenkin keskellä päivää kiinni. Näyttäähän se ihan hullulta, mutta eteläpuolen ikkunoilla on kesäaikaan haittapuolensa! Voin kertoa, että muutaman hikikarpalon olen minäkin saanut muuttolaatikoita tyhjennellessä pyyhkiä otsaltani... Mitä kämppään muuten tulee, olen sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että herra B antoi minun tuoda oranssin värin tähän uuteen kotiin. :) Oranssista tuli minulle Munkka-aikana jonkinlainen energiaväri - sellainen, joka pitää yllä hyvää tuulta ja kodikkuutta. Tietysti jo ennestään olemassa olevien esineiden yhteensopivuus helpottaa myös lompakkoa, joka näinä päivinä yrittää viimeisillä voimillaankin puristautua kiinni materialismihirviön hyökätessä.

Vaikka kuvista voisi ehkä päätellä toisin - kuvakulmat on valittu huolella! - kämpälle jäi vielä jonkin verran työnsarkaa siivoamisen saralla, mutta tänään ajoin kuitenkin takaisin Loviisaan ja palaan uuteen kotiin vasta kahden ja puolen viikon päästä. Sitä ennen ohjelmassa on nimittäin vielä huippupaljon mökkeilyä, lomareissaamista, koiranäyttelyä ja mökkivieraita: siis kansankielellä L.O.M.A!

Saturnuksen kuutkin oikeassa kulmassa

Mikäköhän kuume nyt on oikein liikkeellä, kun minullakin on suorastaan bloggausinspiraatio?! Niin paljon ihania asioita on tapahtunut viime aikoina ja tulee tapahtumaan ihan lähiviikkoina, että tuntuu, kuin suonissa suorastaan diiseli virtaisi! :)

Kuva 1. Fina vietti kanssani "rankkaa" työpäivää viime perjantaina.

Kuva 2. "Äää ei lelut kuulu puihin, voitko nyt ottaa sen alas sieltä?!"

Kuva 3. Fina mukana poikakaverini viljelypalstalla sadonkorjuussa :)

Alan olla varma siitä, että tein jatko-opintojen osalta oikean päätöksen. Moni tuskailujani lukenut ei ehkä tätä hevin usko, mutta minun on yleensä helppo tehdä suuriakin päätöksiä ja olla niihin jälkikäteen tyytyväinen. Tämä tosin kävi toteen vasta siinä vaiheessa, kun opin kuuntelemaan sydäntäni järkeilyjen ja tunteilujen sijaan - ja tämä käännekohta voitaneen sijoittaa suunnilleen yhdeksännen luokan kevääseen. Alkuviikosta olen hoitanut kaikenlaisia paperihommia muuttoon liittyen - muiden muassa ilmoittauduin yliopistoon - ja huonekaluhankinnatkin ovat hyvällä mallilla. Olen kaikesta uudesta hyvinkin innoissani. Suurkiitos riemusta kuuluu onnenkantamoiselle, joka soi meille lähestulkoon naapuriksi jo valmiiksi parhaan kaverin Loviisasta ja treenipaikan samaisen henkilön kanssa samaan ryhmään. Asiat ovat vain loksahdelleet niin mutkattomasti paikoilleen, että johan tässä on pakko uskoa: näin juuri sen piti mennä.

Viikko sitten kävimme poikakaverini kanssa tulevassa kodissamme alkusiivoilemassa ja mittailemassa seinien ja ikkunoiden leveyksiä. Pikkuriikkiseen kaksioon jokainen huonekalu tulee täyttämään enimmäiskoon sentilleen, mutta ainakin mittanauhan mukaan kaiken pitäisi mahtua paikoilleen. Siivousta on tosin rutkasti vielä edessäkin - uudehko asunto on edellisen asukkaan jäljiltä niin likainen, etten voi käsittää, miten minkäänlaista loppusiivousta ei ole vaadittu, tai ainakin tarkistuksesta on päässyt todella helpolla läpi. Viemärit olivat täynnä hiuksia ja ruskeaa en-edes-halua-ajatella-mitä, lavuaarin ulkoreuna oli harmaassa liejun peitossa samoin kuin wc-kaapin pohja, keittiön kaapit ja jääkaapin ovi olivat täynnä tummia roiskeita ja kylpyhuoneen lattia valkoisia täpliä. Ai niin, ja vessanpöntössä oli ruskea kakkavesi pohjassa. En minäkään mikään siisteyden sipuli ole, mutta hyi olkoon se haju! Kämppä on niin mukava muuten, etten tuollaisiin huomannut edes kiinnittää ensi käynnillä huomiota. Onneksi se kaikki on siivottavissa.

Satoa poikakaverin peltotilkulta, naminami!

Samalla reissulla kävimme Finan kanssa pitkästä aikaa tokokokeessa. Tällä kertaa emme nollanneet yhtäkään liikettä, ja pisteitä kertyi meille huimat 170! Ensimmäisen ykköstuloksen myötä minä olen aivan tokokuumeen kourissa ja haalinut mahdollisia kokeita kalenteriini jo useammankin, ja niistä yhdestä tuli tänään jo vahvistus paikan saamisesta! Olen aina sanonut, että Fina osaa kyllä liikkeet, mutta sen kanssa tulos riippuu aina päivästä ja likan motivaatiosta. Sunnuntaina meillä oli jokainen Saturnuksen kuukin oikeassa kulmassa, ja samaa toivon toki tulevaisuudessakin, jotta mahdottomalta tuntunut tavoite TK1 saataisiin vielä tällä vuosikymmenellä aikaiseksi. :) Jos kokeen pisteet tai tarkempi sepustus videosta puhumattakaan kiinnostaa, kurkatkaa ihmeessä treeniblogiimme, jonka linkki löytyy tuolta keltaisesta yläpalkista. :) Myös Hoinan kanssa intouduin Finan ykkösen myötä treenaamaan seuraamista kuntoon, ja mökkiloman edistys lupailee todella hyvää!

Koska tämä merkintä hipoo pian jo ennätysten rajoja, tiivistin loput kuulumisemme pieneen kesävideoon, jossa näkyy niin muuttopuuhia, Hoinan epävirallisesti ensimmäiset vesipelastustreenit kuin kaksikon hulluttelua mökilläkin. Toivon kovasti kommentteja videosta, jotta tiedän, kannattaako näiden väkertämiseen kuluttaa takamusta jatkossakin. Lisäksi kaikille turkulaisille tai seudun koiraharrastajille: kaikki vinkit vepe-, toko- ja PK-hakuporukoista ovat enemmän kuin tervetulleita! Nyt, koska olen niin kovin hyvällä tuulella, teen ylhäisessä yksinäisyydessäni sushia vain ja ainoastaan itselleni! :)

Kaikenlaisia romahduksia

Huhhei. Olen ollut viimeisen viikon ajan niin hirveän stressin kourissa, että päivät ovat vaan lipuneet ohi ja pinna on ollut todella kireänä. Tätä merkintääkin olen kirjoittanut jo monta päivää, poistellut osia siitä ja tallentanut, välillä jo päättänyt olla julkaisemattakin. Yleensä kirjoittelusta on kuitenkin ollut apua, joten ei kai tässä mitään voi menettääkään?

Lähinnä ne ovat olleet nuo ensi viikolla tulevat pääsykoetulokset, jotka stressaavat jo etukäteen, mutta viime viikolla oloni tukaloitui entisestään, kun Facebook alkoi täyttyä tuttavien tuloshehkutuksista. Kaikki onnelliset koulupaikan saaneet ovat innosta soikeina ja sanovat elämänsä suurimpien unelmien toteutuvan haluamaansa paikkaan pääsyn johdosta. Näitä uutisia on ollut ihanaa lukea, mutta samalla tyrmistyin omasta, vielä siihen asti suhteellisen harmittomana pitämästäni tulosahdistuksestani. Miksi minä en odota tulosten julkistamista malttamattomana? Miksi en ole vieläkään varma, mitä oikeasti edes haluaisin opiskella? Miksi pohdin tosissani välivuoden mahdollisuutta - siinäkin tapauksessa, että pääsisin sisään yliopistoon?

Minulla oli epävarma tunne jo keväällä, kun luin pääsykoekirjoja. Olen aina rakastanut opiskelua. Lukiostakin minut piti melkein potkia ulos, eikä minulla ole ikinä ollut motivaation suhteen ongelmia, oli kyseessä sitten suosikki- tai inhokkiaineeni. Kuitenkin pääsykokeisiin lukeminen tökki jo alkuunsa. Tuhersin moneen otteeseen itkua ja ihmettelin äidille ääneen, miksei minua innosta, kun olen tottunut siihen, että innostaa. Aina minua on innostanut. Uskontotiedehän tökki - ei niinkään aihe vaan kirja - sen verran, etten koskaan edes mennyt kokeilemaan koetta. Ruotsin materiaali sen sijaan oli kokonaan todella mielenkiintoista ja saksan koe puolestaan kokeena niin mukava, että sitä tehdessäni halusin oikeasti päästä sisään. Koska valinta muuttui niin viime hetkellä eikä ollut alunperinkään mikään usean vuoden takainen itsestäänselvyys, se tuntuu jääneen hiertämään jonnekin hampaankoloon. Valitsinko oikein? Haluanko lukea kieliä vai jotakin aivan muuta? Miksei minulle tule sitä hirveää hinkua aloittaa opinnot mahdollisimman pian? Haluan innostua ja pomppia kattoon, jos saan myöntävän vastauksen yliopistolta, mutta juuri nyt lähtökohdat siihen näyttävät melko huonoilta.

Hoinankin mielestä vatvon asioita ehkä vähän turhan paljon...

Fakta on se, että minä pelkään. Pelkään ihan tajuttomasti. Oikea valinta, väärä valinta - mistä tietää kumman tekee? Eikö oikeaan valintaan kuuluisi liittyä ainakin suurimmaksi osaksi positiivisia jälkituntemuksia? Kun vastapainona on vielä välivuosi, jolle työt ovat tiedossa, koiratreenit pilkkahintaisia ja saisin itse jatkaa kouluttamista, olen vähintäänkin pulassa. Ja ainakin kerran päivässä joku vastaantulija tai tuttu kysyy, ovatko tulokset jo tulleet. Välillä tekisi mieli suorastaan vetää kädet korville ja alkaa lallattaa kyselijän päälle kuin pikkulapsi. Tulokset kiinnostavat enemmän muita kuin minua! Eikö se ole aika huolestuttavaa?

En kuitenkaan ole vain muutosta vastaan. Siinä olisi monta superhyvääkin juttua, kuten poikaystävän kanssa yhteen muutto, ihana oma koti, maisemanvaihdos uusine alkuineen sekä se mahdollisuus opiskelusta sittenkin innostumiseen. Se fiilis on meinaan tullessaan oikeasti todella inspiroiva ja voimaannuttava. Ehkä pelkäänkin liikaa, ettei sitä tule? Välivuoden jälkeen kaikki mikä nyt on mahdollista on mahdollista vielä silloinkin - paitsi toki olisi haettava uudelleen - mutta jos nyt lähden opiskelemaan, en pääse enää kotikonnuilleni ja nykyiseen työpaikkaani noin vain takaisin, toisin sanoen en oikein voi pitää väli(rahankeruu)vuotta enää myöhemmin. Jotkut sanovat katuvansa, etteivät aikoinaan ottaneet välivuotta; suurin osa kannustaa jatkamaan suoraan opiskelemaan, että pääsee äkkiä leipään kiinni. "Pidithän sinä loppujen lopuksi jo tavallaan yhden välivuoden, kun valitsit nelivuotisen lukion." Ystäväni puki hakuihin liittyvän stressin hienosti sanoiksi toteamalla, että kirjoitusten jälkeenkään ei saanut levätä, kun oli jo uusi deadline odottamassa. Niinpä, huilaaminen voisi oikeasti tehdä hyvää. Itselläni ei ole mikään kiire yhteiskunnan koneiston rattaaksi.

Jos koskaan kahlasit näin pitkälle hermoromahdukseni läpi, tunnet varmaan olosi yhtä pahoinvoivaksi kuin minä. En tiedä, vilustuttiko auton ilmastointilaite minut keinotekoisine lounatuulineen vai vetikö stressi maton altani, mutta lauantai-iltana päälleni vyöryi kova flunssa. Pari yötä olen nyt hikoillut puoliunessa, sunnuntain vaihtelin vain puolikuolleena makuupaikkaa liikuttaakseni särkeviä lihaksiani ja vaikka tänään tunnen oloni istuessa jo melko hyväksikin, kulutan vähintään nessupaketin päivässä, olen aivastanut useamman kerran Hoina-paran naamalle ja hikoilen kuin pieni sika heti, jos nousen ylös pidemmäksi aikaa. Rajalliset liikkumismahdollisuudet alkavat näkyä monen tunnin päiväunien jälkeen tekemisen puutteena. Nyt voisinkin heittää pallon kaikille teille, jotka olette viettäneet välivuoden tai menneet suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan. Miltä epätoivoinen hätähuutoni kuulostaa ja mitä tekisitte, jos olisitte minä (ja vastaukset ilman omaa lehmää ojassa, kiitos)? Tällä viikolla yritän vielä jutella ajatuksiani halki eri ihmisten kanssa ja lopulta luottaa tulosten tullessa siihen aivan välittömään ensireaktioon.


Loppuun liitän vielä rennomman videopätkän vesileikeistä Hoinan ja Finan kanssa lauantai-iltapäivältä, kun olin vielä pahaa-aavistamaton flunssan uhriksi valikoitumisesta. Hoina ei pärskinyt tai luullut hukkuvansa yhdelläkään yrittämällä enkä minäkään saanut yhtään paniikkinaarmua lisää reisiini. :) Finakin on rohkaistunut kahlailussa hurjasti ja vetää rannassa jo hirveitä spurtteja lelun perään!

 

Keskikesän eräjormailua

Onkimista, Hoinan meilletulon vuosipäivää, kanootilla melomista, lepakoiden pyrähdysten pakoilua, juhannuksen perinne-eräjormaolympialaisten häviämistä, aamupalan nauttimista helteisellä laiturilla, Hoinan uimakoulua ja sen vuoksi muutamaa lisänaarmua nahkassa, soutamista, hyvää seuraa, mölkyn nelossijaa (minun osaltani) ja heittokapulan takaisin hakemista (Hoinan rooli pelissä), kuperkeikkahyppyjä järveen sekä palanutta vegeruokaa - sellainen oli meidän juhannus! Vain lentopalloturnaus jäi uupumaan - mutta ei, kesä ei lopu juhannukseen! Nythän se vasta alkaa!

Ps. Opin ensimmäisen pitkän nepalinkielisen lauseeni, joka menee kirjoitettuna suunnilleen näin: Malai nindra lageko chhaina, tara timi sanga paltana manchha. Se tarkoittaa, etten ole väsynyt, mutta haluan loikoilla vieressäsi/kainalossasi. Tärkeimmät opitaan ensin! :)

Mökkitunnelmia

Eilen lähdimme ykskaks mökille heittämään talviturkit. Vesi oli jo yli 21-asteista! Hoina oli tosin lauman - ihmiset mukaan lukien - ainoa, joka ei veteen ei vielä uskaltautunut. Yritin kyllä kovasti lievällä painostamisellakin saada sitä edes kahlailemaan, mutta Hoinasta vesileikit laituritasosta olivat aivan riittävän jännittäviä. Samalla ulkoilutin kameraanikin pitkästä aikaa mukanani. Blogimerkintään ahtaaminen rumentaa kuvien laatua ikävästi, mutta kutakin otosta klikkaamalla niiden pitäisi aueta suurempina.

Tämä postaus jää nyt vähän tyngäksi, sillä meillä on kotona hirveä hulina ylioppilasjuhlieni järjestelyissä. Lakin sain kyllä päähäni jo lauantaina, mutta käytännön syistä juhlat ovat vasta ensi viikonloppuna edessä. Niistä ja päättäjäisistä lisäilen kuvia ja tunnelmia sitten molemmista kerralla. Stipendiä ja muitakin iloisia uutisia kävi koululla ilmi, mutta niistä enemmän seuraavassa merkinnässä. Ihanaa hellettä kaikille lukijoille! :)