Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. syyskuuta 2017

Paljon ei mitään kummempaa


Kuva © Miikku Pietilä


Ihan ensiksi pahoittelen suuresti sivujemme aiempien kuvalinkkien tuhoutumista. Photobucket keksi yhtäkkiä ilman varsinaista varoitusaikaa rikkoa kaikki kuvalinkit ja muuttaa käyttöoikeuksiaan niin, että jatkossa kuvien linkittäminen kolmansille sivustoille kuuluu vain maksulliselle puolelle. Tämä ei koskenut vain tulevia linkkauksia vaan kaikkia aiempiakin, mikä on saanut ihmiset ympäri maailmaa raivon valtaan, kun heidän vuosien työnsä on yhdessä yössä pilalla. Kieltämättä sama fiilis oli itselläni, ja siksi tänne blogiin kirjoittaminen on tuntunut kovin raskaalta ajatukselta. Mitä sitä enää kirjoittamaan, kun kaikki muistot ja reissupäiväkirjat kuvineen pitäisi linkittää uudelleen jokaista kuvaa myöten?

Hulluinta kaikessa on se, että Photobucketin maksullinen puoli kustantaisi monta sataa euroa vuodessa. Näin ollen suurimmalle osalle käyttäjistä se ei ole vaihtoehto. Pelkästään melko tuoreiden ja vähäsisältöisten Minoon sitte -sivujen korjaamiseen meni useita täysiä päiviä, joten luultavasti jätän tämän blogin tällaiseksi, ja toivon, että ihmisten palautteet ja boikotit toimisivat ja Photobucket tulisi järkiinsä. Jostakin syystä jotkin palveluun liitetyt kuvani ovat alkaneet näkyä uudelleen tai linkit eivät niissä ole koskaan alunperinkään hajonneet, joten odottelen kai jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi toivoessani, että jonakin päivänä kaikki kuvat näkyisivät taas... Tästä eteenpäin blogin kuvat toki näkyvät, kun lataan ne muualle, mutta valitan, että vanhat kuvat eivät ihan heti tule näkymään - jos koskaan. Ulkoasun ja sivut tulen totta kai korjaamaan jossakin vaiheessa, myös treeniblogin puolella.

Kun nyt tämä masentava paasaus on ohi, kerrottakoon, että täällä ovat kaikki hengissä ja lauma on kasassa - vielä. Mies sai nimittäin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi töitä pääkaupunkiseudulta, joten näin seitsemän seurusteluvuoden ja neljän vuoden yhdessä asumisen jälkeen palaamme taas jonkinlaiseen etäsuhteeseen. Odotan sitä melko sekavin tuntein: muutos voi ehkä tehdä parisuhteelle hyvääkin, kun sitten vähäisempi yhteinen aika tullaan varmasti käyttämään oikeasti yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen, mutta suurimmaksi osaksi se on ikävä ja jopa pelottava. Etenkin oma jaksaminen arjen yksin pyörittämisessä jännittää nyt, kun on jo usean vuoden ajan sen tottunut jakamaan toisen kanssa, ja silti on välillä tuntunut, että vuorokaudesta loppuu aika kesken. Niinpä olenkin nyt ennen muutoksen tapahtumista koettanut jo etukäteen luoda itselleni järkevää arkirytmiä ja jaksamista tukevia tottumuksia, jotta niiden ylläpitäminen olisi sitten myöhemminkin helpompaa.



Kuvat © Miikku Pietilä


Koirille kuuluu varsin hyvää. Chhaina sai jo ennen kesälomia kolmosista pari SM-nollaa, mutta sitten kesän jälkeen hukkasin niin rytmin, uskon kuin fiiliksenkin kisoissa. Siksi olemme nyt ainakin jonkin aikaa kisatauolla. Otin meille pitkästä aikaa ryhmäpaikan ATT:lta, ja jo kolmessa viikossa tekemisen meininki ja etsimäni asenne on alkanut taas löytyä. Suurin kompastuskivi on ollut kepit, joiden sisäänmenoissa on tullut ihmeellisen helppoja virheitä vähän jatkuvasti. Toivottavasti treeniloma vie meitä siinä eteenpäin. Molemmat koirat kävivät myös Miikku-kasvattajalla hierottavina ja kuvattavana, ja tässä merkinnässä kaikki kuvat Hoinasta ja Chhainasta ovatkin Miikun sillä reissulla ottamia. Ihania!



Kuvat © Miikku Pietilä


Hoina jatkaa oman elämänsä parasta aikaa. Se on treenaillut jotakin pientä hömppää joskus ja jouluna mutta muuten vain lenkkeillyt ja nauttinut kesälomasta mökillä. Siitä on tullut läheisyydenkipeämpi kuin koskaan, ja se on ihan koko ajan aivan kaikessa mukana. Niin se on toki ollut aina, mutta nyt siihen on tullut lisäksi vielä se fyysinen läheisyys ja halipula! Aivan ihana kainaloinen! Miten voikin olla niin vaikeaa kuvitella, että vain vajaa vuosi sitten olin aivan epätoivoinen Hoinan hyvinvoinnin suhteen? Nyt tuntuu kuin se olisi syntynyt uudelleen, juuri sellaisena kuin se oli pikkupentuna ennen mitään pelkotraumoja: iloisena, luottavaisena, omistajaansa suorastaan palvovana ja lenkilläkin rentona. Kunpa vain paluuta vuoden takaiseen ei enää ikinä tulisi! Ihan rehellisesti sanottuna jos nyt kuvittelisin, että muistini olisi täysin mennyt ja ainoa Hoina, jonka tuntisin, olisi tämä nykyinen Hoina, minulla olisi täydellinen unelmakoira käsissäni. Sellainen Hoina on aina ollut parhaimmillaan ollessaan. Nyt se tuntuu olevan sitä joka päivä! Ahdistumisista ei ole ollut tietoakaan, eivätkä edes treenit - tai kisat! - ole saaneet Hoinaa ylenpalttisille kierroksille.

Kyllä vain, kävimme myös kisaamassa agilityssä ihan mielenkiinnosta. Halusin vain nähdä, miten kisaaminen sujuu kotihallissa, mahdollisimman treenimäisessä tilanteessa ja nyt kun Hoinan arkielämä on ollut yli puolen vuoden ajan tasapainoista ja suorastaan käsittämättömän helppoa ja ihanaa. Teimme pari ihan tavallisen koiran tavallista ratasuoritusta tuloksilla HYL ja 10, ja kakkosiksi sijoittuneina saimme vielä palkinnotkin kotiin. Tällä toisella radalla nolla ei ollut edes kaukana - yksi rima ja rytmin kadottaminen kepeillä. Kummallakaan radalla ei ilmennyt sinkoilua tai ohjauksiin tulemattomuutta, vaan Hoina oli juuri sellainen kuin se on ollut treeneissäkin. Aktiivisen agilityn loputtua se on kuitenkin keksinyt jäädä kontakteilla jumittamaan niiden alasmenojen yläpäähän, mutta se nyt on minulle enää tässä vaiheessa ihan se ja sama. Varmasti tulen Hoinan kanssa käymään yksittäisiä kotikisoja jatkossakin - etenkin siinä vaiheessa, kun se ensi vuonna pääsee minimaksiluokkaan.



Kuva © Miikku Pietilä


Minä taas kävin vanhempieni, siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kesällä Norjan-roadtripillä, joka oli heittämällä paras ulkomaanmatkani ikinä - olkoonkin, ettei maantieteellinen etäisyys Suomesta ollut sen pidempi. Tarkoituksenani olisi joskus tämän vuoden puolella tehdä tuosta reissusta vielä jonkinlainen reissuraportti, mutta monesta sadasta kuvasta olen ehtinyt käydä läpi vasta kolme... Raporttia voinee siis joutua odottelemaan! Sen sijaan reissuleffa on jo valmis, mutta senkin julkaisen sitten siinä samassa merkinnässä sitten aikanaan. Nyt huomioni vievät taas hetkeksi psykologian aineopinnot ja aikuiskasvatustieteen perusopinnot yliopistolla. Kandiksikin ehdin tässä kesällä valmistua, ja sen kunniaksi olisi tässä tarkoitus piakoin sukulaisten ja ystävien kesken kahvitellakin.

Ja pennut! Meidän pentumme täyttävät viikon päästä vuoden! Niiden tuoreimpia kuulumisia voi edelleen seurata tuolta yläpalkista Kasvatus-linkistä ja sieltä uutisista tai vaihtoehtoisesti Facebookin puolella Minoon sitte bordercollie -sivulta.


 

Passon kuva © Tomi Lotvonen

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paluu arkeen



On jo joulukuu, ja meidän laumamme on tehnyt paluuta arkeen jo kuukauden päivät. Takana on hurjan kiireinen ja antoisa syksy pentujen ja opiskelujen kanssa. On sanomattakin selvää, että kun aika vuorokaudessa ei riittänyt, opinnoista tingittiin. Siksi nyt joulukuulle on luvassa paljon muutakin kirittävää kuin vain kanditutkielman kimppuun käyminen. Pentujen elämää voi jatkossakin seurata Facebookissa ja nettisivuillamme. Ilokseni saan kuulla lapsosista lähes päivittäin, ja pystyn myös näkemään useaa pentua tasaisin väliajoin. Kenties saamme Turkuun yhteistyökotiin jääneestä Vilu-pennusta hieman isompana treeniseuraakin!




Meille kuuluu nyt ihan hyvää, vaikka tässä alkutalvesta käytiin aika syvälläkin. Parin viikon ajan keskusteltiin vakavasti siitä, onko Hoinan fiksua asua meillä enää ollenkaan ajoittaisen vahvan ja jatkuvamman lievän stressailun vuoksi. Kaikki meidän laumaamme pidempään seuranneet varmasti tietävät tämän tarinan, joten en käytä enää energiaa sen läpi käymiseen. Eniten minua kuitenkin huolestutti menneessä puolessa vuodessa Hoinan ja Chhainan muuttunut dynamiikka - se, että Hoina ei enää aina huolinut Chhainaa lähelleen sekä se, että Chhaina toisinaan vältteli Hoinaa lenkeillä. Hihnalenkkeily ei nimittäin ole järin miellyttävää, jos toinen säpsyy milloin mitäkin ja toinen tekee jatkuvasti U-käännöksiä takaisin tulosuuntaan.

Menneen ajan kertailua tärkeämpää on kaikesta huolimatta pohdinnan lopputulos, eli se, että Hoina jäi kotiin. Pahimmat oireilut ovat nyt lieventyneet, tai oikeastaan hävinneet taas liki kokonaan. Keväällä Hoina tullaan steriloimaan, ja lisäksi sen käytöksestä on konsultoitu ongelmakoirakouluttajaa. Käyty keskustelu oli kuitenkin minulle tärkeä ja herätti itseni miettimään ensimmäistä kertaa sitä, pärjääkö koira, eikä vain sitä, että minä itse pärjään Hoinan kanssa. Nyt vain toivotaan, ettei näin raskaisiin keskusteluihin tarvitse enää palata. Viime päivien positiivisimpia yllätyksiä ovat olleet se, että Hoina ei stressannut sisällä tai ulkona vanhempieni uudella asuinalueella Espoossa ja se, että Hoina ja Chhaina leikkivät eilen taas kuin pikku pennut keskenään olohuoneen matolla.


Joulua ja etenkin vuodenvaihteen jälkeistä uutta harrastuskautta odotamme innolla. Chhaina palaa silloin vähitellen agilityyn, ja luvassa on toivottavasti muutakin kuin vain omatoimitreeniä tälle kaudelle. Tavoitteet ovat kirkkaat, sikäli kuin lajiin palaaminen sujuu mutkitta eikä vanha vamma ala oireilla. Siksi kohotammekin ensin loppuvuoden ajan kuntoa ihan muin keinoin, esimerkiksi tasapainotyynyllä jumppaillen ja kevyin ravijuoksulenkein. Hakutreeneihin sen sijaan sekä Hoina että Chhaina pääsivät jo viime viikonloppuna ja toivottavasti pääsevät vielä ainakin kerran ennen joulua. Hoinan kanssa tullaan alkukeväästä niin ikään hakuilemaan ja treenaamaan omatoimisesti agilityä, mutta sittenpä jo helmi-maaliskuussa olisi leikkauksen aika.




Omaan elämääni ei sitten paljon muuta mahdukaan. Yritän kovasti taistella kaikkien kiireiden ja itsestäni huolta pitämisen kanssa. Onneksi se taistelu on kuitenkin suhteellisen positiivinen, kun luvassa on kaikkea niin mukavaa, että saa olla tarkkana, että hommatkin tulevat tehdyiksi. Heti tulevana viikonloppuna kiertelemme tietysti Koiramessuilla, sitten tulevat joulun ja uuden vuoden pyhät, ja jo tammikuun puolivälissä meillä on ensimmäinen virallinen Minoon sitte -pentutapaaminen. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, vai miten se meni? Rauhaisaa joulunodotusta kaikille!

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kiitos



Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!

Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.




Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:

"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa
sekä kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä koiran erinomaisesta
esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä. Tämän koirakon osalta valmennus-
tiimi odottaa erittäin suurta kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."


Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.

Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.




Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Hyvä viikko

 

Kuva © Katri Pietilä


Hoinalla on ollut hyvä viikko. Olemme voineet tehdä useampanakin päivänä jopa huikean kolmen kilometrin lenkin ilman, että Hoi olisi säikähtänyt matkan varrella - mutta mikä parempaa, ei vain niin, vaan myös niin, että se on kävellyt löysin hihnoin, haistellut ja oikeasti nauttinut lenkistä! Matkalla olemme törmänneet kiljuvaan laumaan päiväkotilaisiakin, eikä sitten taas sellainen ole Hoinaa haitannut yhtään. Koska koko mennyt viikko on ollut niin mukava, olen jo alkanut toivoa, että kaikki ne alun pelot tai yleinen epäluuloisuus olisivat vain johtuneet paikan uutuudesta eli Hoinan luonteenomaisesta reaktiivisuudesta ynnättynä tavallista korkeampaan stressiin. Tämä viikko vaan on ollut pitkästä aikaa niin miellyttävä ja itsellekin lenkeillä nautinnollinen, että teen kaikkeni, jotta tämä kehitys jatkuisi! Pitkiähän eivät nuokaan lenkit ole, mutta tuon matkan pystymme vielä pujottelemaan puistoissa, kuntopoluilla ja pikkuteillä. Jos ensi viikkokin jatkuu yhtä hienosti, voisimme koittaa jatkaa kuntopolkuja pidemmällekin. Joka tapauksessa on ollut ihanaa, kun ei ole välttämättä tarvinnut sanoa koirille juuri sanaakaan, vaan on voinut kiireettä antaa niiden haistella ja kuunnella itse linnunlaulua. :)

Chhaina taas aloitti puolitoista viikkoa sitten juoksunsa. En muista, mainitsinko asiasta täällä jo pari kuukautta sitten, mutta jos mainitsin, ne olivat vain jotkin haamujuoksut tai kenties Hoinan alkavia piskoja. Niinpä pikkulikka on nyt ollut treeneistä sivussa, kun taas Hoinan kanssa ollaan käyty agissa ihan kahdestaan. Ihanaa luksusta välillä! :) Lisäksi tänään tulimme Hoinan kanssa Loviisaan viikonloppuvisiitille. Chhainan jätin suosiolla Turkuun, ettei Nelsonia tarvitse stressata juoksuisella nartulla, sillä ainakin Finan juoksuihin se on reagoinut selvästi leikattunakin. Hoinalla onkin luvassa melkeinpä harrastusleiriä vastaava viikonloppu, sillä tarkoitus on tokoilla, käydä agilitaamassa ja hömppähakuilemassa sekä heitellä vielä frisbeetä, jos tuuliolot sen sallivat.



Kuva © B. Ghimire


Itse pääsin eilen yliopiston KV-siiven peesissä vierailemaan Turun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, mikä oli vähän kuin lapsi olisi päässyt karkkikauppaan, vaikka sanonta tilanteeseen nähden on hieman epäkorrekti. Karkkikauppa tuo paikka oli nimenomaan vain omasta näkökulmastani, koska pääsin kuulemaan hurjan paljon juuri sellaisesta työstä, joka itseäni tulevaisuudessa kiinnostaa, ja kyselemään vielä pääni tyhjäksi. Tunne oman alan löytämisestä on mieletön! Toisaalta kokemus ei tietysti todellakaan ollut vain innostava vaan myös silmiä avaava ja pysäyttävä. Kun kuulin, kauanko ihmiset saattavat pahimmillaan olla jo pelkässä päätöksenodotusprosessissakin, mietin monta kertaa, miten paljon siinä menee elämää hukkaan, miten pelottavaa kaikki voi tällaisen tulijan näkökulmasta olla ja mitä kaikkea muuta voisi tehdä, jos asiat olisivat toisin eikä tarvitsisi olla järjestelmän heittopussina. No tietysti kaikki on suhteellista; heittopussiuskin voi olla - ja ideahan tietysti on, että se olisi silti - pelastus.

Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni hakeutumassa suoranaisesti mihinkään auttamistyöhön, kuten hoitoalalle, mutta tällaisten inhimillisten, laajojen elämäntarinoiden suhteen haluaisin kovasti saada edes yhden tarinan hieman onnellisemmaksi. Haluan, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Toki samanlaista auttamistyötä on paljon muunkinlaista, mutta jo sivusta huomattavasti prosessillisesti ja henkisesti kevyempää työ- ja opiskeluperäistäkin maahanmuuttoa seuranneena tämä on aika luonnollinen valinta. Eli elämälläni on vihdoin suunta ja niin edelleen. :D Nyt kaikenlaista intoa puhkuen voinen painua pehkuihin, jotta pääsen aamulla ihmisten ajoissa usuttamaan ukkoja katoamaan metsään, jotta Hoinalla olisi hauskaa! Lennokasta viikonloppua!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Elämänjano on uteliaisuutta

Tämä postaus on lojunut virtuaalisessa pöytälaatikossani jo kuukauden verran, ja nyt syysloman tullen sain sen vihdoin julki! Aikamuodot joutuivat kuitenkin ensin tehosyyniin. Kuvat ovat valitettavan huonolaatuisia, sillä suurin osa on kännykkäkuvia tai Facebookin välityksellä jaattuja. Haluan kuitenkin jättää näistä ikimuistoisista kohtaamisista jäljen myös blogiini, koska kulttuurien kohtaaminen oli paitsi teema juuri tehdyissä tenteissäni, myös osa jokapäiväistä elämääni ja opintojani. Siispä jos joku on Facebookissa lukenut ihmeissään vampyyri- ja ufoluennoistamme, tämän postauksen alkupää on sitten se toinen ulottuvuus kulttuurintutkijuutta ja ehkä sukulaisille helpotuskin: kyllä minä opiskelen ihan oikeita asioita. :D


Minulla on ollut tässä lähikuukausina muutama aika mielenkiitoinen päivä! Yliopistolla on nimittäin menossa meidän ainejärjestömme vierailusarja Turun alueen erilaisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin, ja tähän mennessä olen ehtinyt käydä Turun juutalaisessa synagogassa ja Suomen vietnamilaisten buddhalaisten temppelissä. Vierailusarja on vasta alussa, joten vaikka mitä mielenkiintoista on vielä luvassa!




Jälkimmäinen vierailu on fyysisyytensä takia paremmassa muistissa: se käynti oli kyllä mahtava! Tarkoituksenamme oli vain mennä kuulemaan kyseisestä buddhalaisyhteisöstä ja sen toiminnasta sekä tietysti katsomaan heidän upeaa temppeliään, joka kyllä hyvällä tavalla pomppasi vahvasti silmille perinteisestä suomalaisesta peltomaisemasta. Satuimme paikalle kuitenkin juuri sopivasti heidän aloitellessaan seremoniaansa, ja niinpä saimme onnekkaina osallistua noin tunnin mittaiseen, vietnaminkieliseen rituaaliin. Saimme todellakin osallistua, nimittäin uutterimmat meistä - ja näihin luen myös itseni - tekivät virallisten osallistujien kanssa myös kaikki 108 seisomasta otsa maahan kumarrusta putkeen. Täytyy sanoa, että varmasti jo ennen puoliväliä reiteni olivat aivan maitohapoilla, minkä vuoksi ajantaju katosi nopeasti ja keskityin vaan selviämään seuraavasta ylös nousemisesta ja rukoilemaan, että seuraava olisi viimeinen. :D Hatunnosto näiden vietnamilaisten reisilihaksille!

Budhhalaisvierailua seuraavana päivänä laskeuduin rappusia yliopistolla, busseissa ja kotona epätoivoisesti irvistellen, paikoin ulisten ja kaiteissa roikkuen, kun jalat ovat poksahtamaisillaan. :D En silti vieläkään jättäisi yhtäkään kumarrusta tekemättä - sen verran ainutlaatuista oli saada tosiaan ihan konkreettisesti osallistua aivan uusiin, toisten kulttuurien seremonioihin.



Paasni-juhlassa tarjoiltu mielettömän herkullinen yhdistelmä suolaista ja
makeaa - rinkulaleivos maistui pehmeältä tippaleivältä kardemumman kera!


Paitsi että pääsen tutustumaan erilaisiin kulttuureihin opintojeni kautta minulla oli muutama viikko sitten myös etuoikeus päästä näkemään eräitä suomalaiseen yhteiskuntaan sovitettua kulttuureja ihan läheltä: nepalilaisuutta ja hindulaisuutta. Olen pitkään harmitellut, kun herra B ei ole konkreettisesti tutustuttanut minua esimerkiksi nepalilaisiin juhliin, joten voitte kuvitella, että hyppäsin riemastuksesta kattoon, kun Facebookiini kilahti kutsu ystäväpariskuntamme juhliin. Seremonia oli paasni, joka rakentuu noin puolivuotiaan lapsen ruokinnan ympärille. Paasnissa vauva saa ensimmäistä kertaa muuta ruokaa kuin maitoa, ja syö siis monipuolisemmin myös paasnista eteenpäin. Jos yhtään tuntee aasialaista kulttuuria, niin mitäpä veikkaatte, mikä tämä muu ruoka on tarkemmin sanottuna? :D No riisi tietysti!

Olin näissä juhlissa ainoa ulkoryhmäläinen, joten stressasin hieman etikettiä, jota en tuntenut ollenkaan. Vielä juhlapaikalle mentäessä panikoin ja kyselin herra B:ltä, kuuluuko minun onnitella vai vain tervehtiä, ja jos onnittelen, niin keitä: vanhempia, vauvaa vai molempia. Vauvan vanhemmat ovat kuitenkin maailman ihanimmat ja rennoimmat ihmiset, joten huoli lähti aika aikaisessa vaiheessa pois.



Koska en ole kysynyt muilta kuvatuilta lupaa kuvan julkaisemiseen,
katsoin korrektiksi estää heidän tunnistamisen. Kuva © S. Karki


Oli mielenkiintoista nähdä, millaisia rituaaleja paasniin kuuluu, ja kuulla tältä isältä, miten paljon riisutumpi versio tämä suomalaiseen maisemaan tuotu seremonia oli. Pääpiirteittäin se kulki täällä niin, että vanhemmat istuttivat lapsen syöttötuoliin, tekivät tämän kasvojen edessä lyhdyllä ja suitsukkeilla ympyrää sekä laittoivat vauvalle punaista tahnaa - jossa oli raakoja riisinjyviä - otsaan ja kukan terälehtiä hänelle puettuun hattuun. Vauvalla oli siis tietynlainen perinteinen juhla-asu yllään. Edellämainittujen jälkeen vanhemmat antoivat vauvalle riisivanukasta. Tämän jälkeen äiti asettui istumaan tuolille vauva sylissään, ja sen jälkeen jokainen vieras kävi vuorotellen niin ikään sipaisemassa punaa vauvan otsaan, asettamassa kukan vauvan hattuun ja syöttämässä hänelle riisiä. Minä jännitin syöttötilannetta sen verran, että sysäsin sen herra B:n harteille siinä missä itse huolehdin vain tyttölapsen koristelusta. Olisin varmaan kuollut nolouteen, jos vauva olisi kieltäytynyt lusikallisesta tai alkanut parkua! :D Samalla jokainen antoi lapselle vuorollaan lahjan, ja me - kuten moni muu - veimme vauvalle lelun.




Kuva © S. Karki


Kekkerit pidettiin minun ja herra B:n vakio- ja lempiravintolassa, nepalilaisessa Masalassa täällä Turussa. Ravintolan ruoka on aivan mieletöntä, ja minusta on todella surullista, miten hitaasti ihmiset ovat löytäneet kyseisen ravintolan - olkoonkin, että hieman piilossa olevalla sijainnilla on varmasti osuutta asiaan. Koska toivon todella, että saamme Masalan ruokaa jatkossakin, kysyin ravintolan omistajalta, saanko suositella heidän ravintolaansa blogissani ilman mitään vastapalveluksia. No kyllähän hän tietysti intti, että hänen täytyy saada tarjota siitä hyvästä lounas, mutta toivon, että hän unohtaisi asian pian! :D Tämä ei siis ole ostettu mainos, vaan puhdas suosittelu syvältä sydämestäni: käykää kokeilemassa palak paneeria tai vegetable kormaa! Ne ovat sanoinkuvaamattoman hotkaistavia! Myös siskoni vaatii päästä syömään "sitä hyvää ruokaa", kun käy meillä kylässä. Linkki ravintolan sivuille löytyy nykyään tuosta blogimme sivupalkista - ihan omasta aloitteestani ja itsekkyydestä. Masalan ruokaa on vaan pakko saada myöhemminkin!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Jotakin uutta, jotakin vanhaa

Paluu Turkuun on tuntunut hyvältä. Ensimmäinen viikko johdantokurssia ja tuutorointia on takana, ja odotan kurssien alkua yhä innolla. Kun kaikille kulttuurin- ja historiantutkimuksen laitoksen opiskelijoille yhteisessä tilaisuudessa mainittiin uskontotiede, kansatiede ja folkloristiikka, minulle tuli ensimmäistä kertaa aito, sisäinen riemu tajutessani, että jes, minä opiskelen tätä! Viime vuonna kuuntelin samaisessa tilaisuudessa, mitä kaikkea mielenkiintoista muut alkavat opiskella, enkä kokenut minkäänlaista ylpeyttä itsestäni tai pääaineestani.


The struggle of life


Ryhmäämme kuuluu reilut 30 opiskelijaa, mutta jonkinlainen hajaannus kuitenkin tapahtuu ensimmäisen vuoden aikana, kun kaikki suuntautuvat sitten yhteen kolmesta aineesta. Uusien ihmisten kanssa on ollut helppo jutella, ja meille on järjestetty tälle viikolle kaikkea kivaa, kuten eilinen Bollywood-leffailta, ilmainen kaupunkijunalla ja jokilautalla ajelu tälle illalle ja saunailta perjantaille.

Jännitin etukäteen, millä tavoin opiskelun luonne muuttuu uuden pääaineen myötä, ja olihan se pienoinen järkytys huomata, miten paljon jo pelkästään ensimmäisessä periodissa on luettavaa: seitsemän kirjaa! En ole uskaltanut edes laskea tarkalleen, mutta sivuja on sellaiset 2000... Jessus! Enhän minä lukenut koko viime vuoden aikana edes yhtä vaivaista 200 sivun oppikirjaa! :D Olihan meillä toki mielin määrin esseitä, esitelmiä ja kaunokirjallisuutta, mutta silti. Minä en osaa lukea - tai no osaan tietysti, mutten ole mitään lukijatyyppiä. Ajattelin siis olla itselleni armollinen ja kohdata tiiliskivikasan heti. Yritän saada ainakin toisen kehityspsykologian kirjoista lähes loppuun muistiinpanoineen jo ennen kurssin alkua, jotta voin sitten keskittyä pääaineeseen kunnolla. Parituhatta sivua asiatekstiä parissa kuukaudessa allekirjoittaneen lukunopeudella ei vaan muuten onnistu, ei sitten millään. Tähän mennessä lukeminen on kyllä onneksi sujunut moitteettomasti ja suorastaan innolla, sillä rakastan psykologiaa ja muistan vielä paljon ylioppilaskirjoitusten ajalta. Kaikki on siis ollut pääasiassa vanhan kertausta. Samaa en voi sanoa, kun vilkaisen noita kulttuurintutkimuksen kirjoja... Mutta kevyemmästä on hyvä aloittaa! :)




Olemme myös saaneet kotiin vähän uutta ilmettä, kun kyllästyin sohvapöydättömyyteen ja haimme asiaan helpotusta. Löysimme vielä juuri sellaisen pöydän, kun olimme etsineetkin, ja Herra B piiloinsinöörinä keksi asettaa sen päälle lasilevyn vanhasta taulustaan ja kiinnittää sen turvallisuuden vuoksi koukullisilla imukupeilla korin punoksiin. En käsitä, miten jollakulla voi aina välähtää moisia tee se itse -ideoita! :D




Lopuksi on vielä pakko hehkuttaa, että olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun pääsin mukaan lauantaina lähistöllä järjestettäviin hakutreeneihin! Vaikka en ole koskaan ollut innostunut PK-lajeista kisamielessä, olen silti halunnut päästä kokeilemaan niitä jo Rillan ollessa pentu, ja nyt kuusi vuotta myöhemmin toiveeni vihdoin toteutuu. :) Facebookissa joku kyseli lisävahvistusta treeniporukkaansa, ja halukkaita - suurin osa aivan ummikkoja, kuten allekirjoittanutkin - oli niin monta, että järjestäjät päättivät jakaa treenaajat kahdelle eri päivälle, eivätkä kaikki siltikään mahtuneet mukaan. Minä satuin onnekseni huomaamaan ilmoituksen reaaliajassa, ja niinpä Hoina pääsee lauantaina etsimään metsästä kännykkäni sijaan ihmisiä! Chhainakin pääsee tietysti mukaan katselemaan ja jos meillä käy tuuri myös tallaamaan aluetta.

Olen aivan innoissani siitä, että pääsemme jo toistamiseen tänä syksynä kokeilemaan jotakin aivan uutta mutta kuitenkin jotain, johon Hoinalla luulisi olevan esine-etsinnän jäljiltä hyvä pohja valmiina. Mikäli lukijoissamme on hakuilijoita, kuulisin mielelläni, millaista treeniä näin aloittelevalle saattaisi olla luvassa! :)

torstai 29. toukokuuta 2014

Karussa kiireessä

Minusta on aina ollut järkevää pitää koirilla nimilaattaa puhelinnumeroineen solkipannassa killumassa, mutta salaa olen miettinyt, että näinköhän niillä koskaan mitään tekee. Viime viikonloppuna olin ihan iloinen, että moinen löytyi Chhainankin kaulasta, sillä neiti kävi vähän tutkimassa lähiympäristöä omin nokkineen. 

Istuskellessani tyytyväisenä pöydän ääressä puhelimeni soi yhtäkkiä, ja vaikka en yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin, olin myös ihan iloinen, että sillä kertaa vastasin. Minulta kysyttiin, oliko minulla koira karussa, mihin minä hölmistyneenä ihmettelin, että ei kai, ja aloin samalla etsiä katseellani koiria sisältä. Joku ruskea kuulemma, aika pieni. Veikkasin Finaa, mutta puhelimessa ei vahvistettu tätä. Selvisi, että vanhempien tullessa kotiin mökiltä ja raahatessa tavaroita autosta sisälle pentu oli livahtanut ovesta ulos. Naapurista se onneksi löytyi, ja hekään eivät olleet vielä päivittäneet tietojaan meidän uudesta tulokkaastamme ja luulivat siksi koiran tulleen kauempaa. Luojan kiitos he olivat pihalla!




Illat ovat yhä olleet melkoista hulinaa, kun treenejä on melkein joka illalle, ja kun niitä ei ole, olen vain maannut rikkipoikkipuhki sohvalla. Lisäksi minulla on vielä yksi ruotsin kurssi kesken, kun opettaja sai minut maaniteltua suorittamaan sen loppuun asti kuukauden lisäajan avulla, vaikka olisin halunnut jättää kurssin kesken pääsykoekiireiden tieltä. Chhainkaan kanssa ei olla mitään systemaattista pentutreenaamista aloitettu, mitä nyt käyty tekemässä mutkaputkea ja takaakiertoja pentuagilityssä ja opeteltu istumaan, odottamaan, menemään maahan ja antamaan tassun käskystä. Leikkiä olen yrittänyt sen kanssa, kun penne niin hennosti minun kanssani leikkii, vaikka muiden koirien kanssa niin koirat kuin lelutkin saavat melkoista ääntä ja kyytiä. Kuolleelle ja liikkuvalle lelulle se juoksee kyllä, mutta siihen se jääkin, ja vetoleikeissä olen antanut voittaa heti, jos likka vähänkään yrittää pitää kiinni ja houkutella sitten toiseen, mutta en voi väittää pennun innostuvan riehumaan yritysteni aikana. Palkkana toimivat siis toistaiseksi paremmin makupalat. Tänään löysin kylläkin kotoa lelun, josta Chhaina innostui oikein kunnolla, joten koitan siirtää samaa leikkimistä myös treenikentälle ensi viikolla.

Mökillä ennätimme onneksi viime lauantaina piipahtaa koko lauman voimin. Hoinalla oli vielä tuoreessa muistissa, millaisia uimahyppyjä frisbeen perään voi tehdä, ja Chhainakin laitettiin pariin otteeseen uimaan - ja kerran se peruutti itse vahingossa liian pitkälle laiturilla ja humahti veteen. Eihän tuo nyt ensi kosketuksella vedestä erityisemmin pitänyt mutta ei kyllä pahemmin traumatisoitunutkaan. Paremmalta Chhain kanssa näyttää kuin Hoinan kanssa aikoinaan. Hoinahan suorastaan kammosi minua ja uimakouluani, mutta vesipeto saatiin siitäkin.




Blogiin on aina inhottavaa kirjoitella, jos ei ole päivittää samalla uusia kuvia - mitä minulla ei tosiaan ole. Kaiken kiireen keskellä olen laiskasti tyytynyt kamerakuviin ja Instagram-tilini päivittelyyn, joten laadukkaammat pikkupentuajan kuvat voi tylysti laskea yhden käden sormilla. Josko tästä ilmatkin taas vähitellen paranisivat, sillä alkaisi olla jo ihan aikapaineenkin takia korkea aika kaivella kameraa pitkästä aikaa esiin... Ja kaipa näillä säillä voisi aloittaa myös jonkinlaista asentotreeniä kontaktiboksilla. Onneksi Chhainan suhteen ei ole mikään kiire treenailla yhtään mitään muuta kuin kivana seurakoirana olemista. :)

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Menneitä ja tulevaa

Untitled


Lueskelin tuossa aamupäivällä Apinaparkki-blogiamme, joka palveli meitä koko Helsingissä asumisen ajan eli kolme vuotta. Tuo blogi on minulle oikea aarre. Siihen on rustattu varmasti parhaat vuodet elämässäni - ja miten hauskasti silloin kirjoitinkaan! Sieltä löytyi kaikki hauskimmat kommellukset isossa kaupungissa, meidän historiallinen viiden pystin kisaviikonloppumme Finan kanssa ja ihanaa Agility Akatemian treeneistä imettyä intoa! Nykyään tuntuu, että kirjoitan silkkaa persoonatonta jaadijaadia. Auts. :D


Meille kuuluu innostusta ja lamaannusta. Innostus koskee ehdottomasti kaikkea koiriin, agilityyn ja vapaa-aikaan liittyvää, lamaannus yksinomaan koulua. Vedän näillä näkymin koko kesän tekniikkaryhmää Loviisassa - mikäli ryhmä täyttyy - ja teemat alkavat hahmottua. Fina on pitkästä aikaa meillä Turussa, ja sunnuntaina kävimme sen kanssa hakemassa yhden nollankin kisoista. Lisäksi maltan tuskin odottaa Hoinan juoksujen loppua, jotta pääsemme sen kanssa taas ryhmätreeneihin.

Sen sijaan päätettyäni hakea kevään yhteishaussa uudelleen, kaikki vähäkin motivaatio nykyisiin opintoihin loppui kuin seinään. Jätinkin pois jo yhden kurssin ja harkitsen toisen keskeyttämistä, jotta ehtisin edes hieman selailla pääsykoemateriaaliakin - edes viikoittain. Silti välillä kirpoaa kylmänhiki otsalle, kun ajattelee, miten helppo ja ihana tämä vuosi on toisaalta yliopistossa ollut ja miten ikävä minun tulee fonetiikkaa. Että jos en laiskurina selviäkään paksuista kirjoista ja esseevastauksista! :D Kun en todellakaan koe itseäni miksikään luontaiseksi yliopistoihmiseksi... Kaikkea mukavaa on kuitenkin edessä, enkä aio vieläkään antaa opiskelujeni stressata. Kyllä minustakin ehkä jonakin päivänä vielä jotakin tulee. :D Silti vaihtaisin (ja olen vaihtanutkin!) ruotsin käännöstehtävät tulevien treenien suunnitteluun ja pohjustamiseen koska tahansa!


Untitled 


Muuten meillä on ollut aika hiljaiseloa viimeiset viikot. Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut mitään kirjoitettua. Hoinan kanssa matkustimme Loviisaan kahdella eri bussilla, ja sain taas olla omasta pienestä reppureissaajastani älyttömän ylpeä. Se vain koisi lattialla. Kerran tosin ihmettelin, mihin se koira ehti parissa sekunnissa hävitä, ja sehän oli ryöminyt edessä olevan penkkiparin alta seuraavaan välikköön, jossa luojan kiitos ei ollut ketään. :D Komensin äkkiä koirapirulaisen takaisin, ja sieltähän se liukui takaisin hihnoineen päivineen, mahallaan kuin pingviinit jäätä pitkin. Loviisan loma jäi muuten aika laihaksi, kun sairastin koko viikon kotisoffalla äidin ja siskon kanssa influenssaa.


Odotan kesää varmasti enemmän kuin koskaan. Kolmisen kuukautta tutussa, ihanassa työpaikassa, illat treenikentällä - ja no, toukokuussa vielä lukemassa pääsykokeisiin - enkä voi väittää, että oma kotipiha keppi- ja pienille ohjaustreeneille sekä mökin läheisyys minua kovasti haittaisivat. Lisäksi meillä on suunnitelmissa myös mukavia treenipäiviä, kun pääsemme sekä Vappu Alatalon hyppytekniikkakoulutukseen että Nina Mantereen kuukausittaisiin treeneihin. Kun vielä tokopuolelle saisi jonkin gurun taikomaan taas vähän innostusta, niin johan tässä olisi koko kattaus valmiina! Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että kesän aikana edistymme Hoinan kanssa ainakin agilityssä ihan harppauksin. Katsotaan, miten käy. Maltan tuskin odottaa sitä vaihetta, kun pystyn vihdoin luottamaan yhteiseen tekemiseemme ilman epävarmuutta. Nyt opettelen vielä, miten Horrarilla ajetaan paalupaikalle. ;)


Onko täällä muuten ihmisiä, jotka ovat seuranneet menoamme jo Apinaparkin aikaan?

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Juoksuja ihmisenpyörässä

Maanantaina palasin yliopistolle yli kuukauden loman ja osittaisen työnteon jälkeen. Hirveästi ei olisi tehnyt mieli takaisin kouluun - etenkään kun en alunperin päässyt norjan kurssille, mutta koska en saanut tässä vaiheessa enää muitakaan kursseja valittua, opettaja otti minut vastentahtoisesti ylimääräisenä mukaan. Ihanaa istua eniten odottamillaan tunneilla tuntien itsensä mahdollisimman epätervetulleeksi vaivaksi.

Mitä lähemmäs yhteishaku hiipii, sitä sekavammat tunteeni ovat tulevaisuuden osalta. Jos jatkan ruotsia mutta päädynkin jossakin vaiheessa vaihtamaan koulua, olen nostanut opintotukea "turhiin opintoihin". Toisaalta minne minä hakisin? Välillä tekisi vain mieli tehdä töitä ainakin ne vuoden päivät, mutta tiedän, ettei se olisi kuin väliaikainen ratkaisu. Jossakin vaiheessa minunkin täytyy tietää, mitä haluan. Kunpa vain tässä maailmassa voisi tehdä sitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä.


 


Minulla ei ole Hoinasta tähän mennessä ollut varmaan yhtäkään seisotuskuvaa. Tänään likka kuitenkin pönötti useampaankin kertaan pellolla erinäisissä asennoissa, juuri oikeanlaisessa kulmassa, joten räpsin muutaman. Hoinalla taitaa olla biologinen kello hieman väärässä ajassa, sillä se pudotti kaiken vähänkin turkkinsa juuri pakkasiin mennessä. Nyt se on vielä tavallistakin enemmän slim fit -koira. Enkä voi olla huomauttamatta näissäkin Hoin luontaisesta hännän sijainnista: rennoissa peltoleikeissäkin häntä on lähempänä whippetin kuin bordercollien rotumääritelmän kohtaa hännän asennosta.


Muuten meille kuuluu oikein hyvää. Talvi alkaa vihdoin lupailla vuoden ensimmäistä laskettelupäivää, minun ei tarvitse stressata töidenhausta, sillä saan jatkaa unelmahommiani koko kesän ja lisäksi minua pyydettiin pitämään jatkokurssi viimekesäisestä agilityn tekniikkakurssista Loviisassa. Kun tulin lomilta ja töistä takaisin Turkuun, herra B odotti kotona koko asunto siivottuna, musiikki soimassa ja kynttilät palaen. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin - tuntea, miten kodikas ja rakas kotimme onkaan. Miten hyvä täällä on olla. Minulla on kaikki juuri niin hyvin kuin asiat voivat olla - jos keskityn vain nykyhetkeen ja unohdan sellaisen vähäpätöisen seikan kuin tulevaisuus.



Hoina 4kk ja Hoina 20 kk - sama ilme on tallella, mutta hui,
millainen mummoilme sillä on jälkimmäisessä kuvassa!


Osa on ehkä treenilokin puolelta huomannutkin, että olemme päässeet Hoinan kanssa takaisin kummankin harrastuslajin makuun. Löysin Lempäälän-reissulla tähän asti parhaiten toimivan lelupalkan: kaksi identtistä, sateenkaariväristä kumipalloa sekä lähipalkkaukseen pienen pinkin agilitypatukan. Pallojen kanssa Hoina ei pääse tekemään itselleen tyypillistä hurrikaanirevittelyä, joten ne eivät leluina nostata sen kierroksia liikaa. Toivon todella, että onni on myötä tästä eteenpäin ja saisin harrastaa tuon upean agikoiran kanssa ilman sen suurempia taukoiluja - vaikkakin juoksutauko lankeaa päällemme taas aivan hetkenä minä hyvänsä...

Olen muuten vähitellen korviani myöten täynnä Hoinan juoksuja. Ne ovat niin pitkät, runsaat ja - pahoitteluni seuraavasta - haisevat. Lisäksi niiden takia maksan vähintään 1,5 kuukauden harjoitusmaksut kankkulan kaivoon joka vuosi. Vaikka olen haaveillut Hoinan pennusta, Hoin luonteessa on alkanut ilmetä hieman liian monta kysymysmerkkiä pentusuunnitelmia silmällä pitäen. Toisaalta siinä on taas vähintään tuplamäärä ominaisuuksia, jotka ovat juuri ihannekoirani piirteitä. Vaikka en aivan näillä näppäimillä ole Hoinaa leikkauspöydälle viemässä, minua kiinostaisi tietää, millaisella operaatiolla muita narttukoiria on operoitu ja kuinka pitkiä aikoja leikkauksesta palautumiseen on mennyt. Myös mahdollisista haittavaikutuksista saa mielellään kertoa. Meillä kaikki likat ovat tähän asti saaneet olla juuri niin naisia kuin ovat halunneet, mutta Hoinan kanssa olen ensimmäistä kertaa tosissani harkitsemassa sterilointia. Osaako kukaan kertoa kokemuksista?

perjantai 22. marraskuuta 2013

Tokotentteilyä

Ah, ihana viikonloppu! Pari viime viikkoa ovat olleet kamalan kiireisiä yliopiston osalta, mikä on verottanut aikaa myös Hoinan kanssa oleilulta ja tänne blogiinkin kirjoittelulta. Syksyn projektien deadlinet alkavat kuitenkin olla ohitse, ja minulla alkoi juuri ensimmäinen sellainen viikonloppu, jolloin minun ei tarvitse tehdä koulun eteen mitään. Heti perään seuraa kuitenkin huonompi uutinen: kevään myötä saan sanoa hyvästit perjantaivapaille. On siis nautittava vielä, kun voi!


Iiiiii'm craaaaaazyyyy!


Tuskinpa kukaan on huomannut, mutta päivittelin alkuviikosta koirien sivua Hoinan tulosten osalta. Me kävimme nimittäin viikko sitten Hoinan kanssa Salossa tokokokeessa, josta kotiinviemisiksi lähti kuin lähtikin ykköstulos. :) Olen sanonut alusta asti, että meillä ei ole harrastuksissa mikään kiire kisakentille, enkä ole varma, saanko Hoinaa esimerkiksi ensi vuoden puolella vielä kisakuntoon agilitypuolella. Tokossa meillä on kuitenkin pitkään ollut kaikki muu alokasluokan sisältö hallussa kaunista seuraamista lukuunottamatta, joten päätin pari kuukautta sitten, ettemme jää odottamaan seuraamisen parantumista ja vain sen takia venyttää kokeisiin menoa. Tämän vuoden aikana on nimittäin käynyt harvinaisen selväksi, ettei tuota seuraamista ihan hetkessä saa kuntoon ja että siitä tuskin koskaan saa kympin arvoista. Ei koiran tarvitse minusta olla priimaa kokeisiin mentäessä - riittää, että se osaa liikkeet ja on muuten koevalmis. Henkilökohtaisesti minusta on mukavampi mennä koiran kanssa kokeeseen, kun sinne ei tarvitse lähteä hakemaan varmaa kunniapalkintoa. Silloin onnistumiset tuntuvat paremmilta eikä toistaalta epäonnistuminen ole karvas pettymys. Vaikka tiedän, että moni varmaan ajattelee, mitä ihmettä me teimme tokokokeessa koiran seuraamisen ollessa aivan ala-arvoista, olen ylpeä Hoinasta, sillä en pelkää näyttää akilleen kantapäätämme ja tiesin kuitenkin koko ajan, että ykköstulos olisi aivan mahdollinen.

Valitettavasti olen kuitenkin kuullut, että Hoinan seuraamisasento on johtanut osaltaan juuri siihen, mitä pelkäsinkin ja mitä olen yrittänyt treeniblogissa videoinnilla sekä ongelman seuraamisella ja analysoinnilla ennaltaehkäistä. Jossakin kiertävän jutun mukaan hakatun näköinen asento johtuisi nimenomaan siitä, että olen tehnyt koiralleni jotakin. Tervetuloa vaan seuraamaan treeniblogiamme, tutustumaan treeneihimme ja kertomaan vinkkejä, jos Hoinan työasento niin puhuttaa. Parilla kouluttajallakin on huuli pyöristynyt, kun on nähnyt, millaiseksi kumarakoneeksi Hoina muuttuu kaikessa työssä, oli kyse sitten agilitystä, jumppapalloilusta tai tokosta. Koira oli sellainen jo ensimmäisissä pentuleikkitreeneissään kymmenviikkoisena: vaani, kyyristeli ja halusi tehdä kaiken oikein. Silloin se tosin kavahti pientäkin "oho":a ja kirmasi minusta neljän metrin päähän suostumatta hetkeen tulemaan takaisin. Siitä ei onneksi ole jäänteitä jäljellä kuin se perfektionistiolemus. Jos Hoina huomaa, että jokin ei riitä tai ei ola tarpeeksi hyvä, se ei lamaannu, mutta siitä näkee, että se ottaa hieman painetta. Siksi seuraamisestakin on varmaan tullut meille niin kova kierre.


Emme aio hakea alokasluokasta koulutustunnusta paitsi välttääksemme suurimmat riskit paikallamakuun pilaantumisen takia myös seuraamisten takia. Koska alokasluokassa on kaksi seuraamista, halusin siitä pian eroon, jotta - mikäli saan tehtyä Hoinan seuraamiselle jotakin - seuraamista ei kulutettaisi takaisin surkeaksi pitkäveteisyydellä ja kokeessa toistumisella. Nyt muita avoimen luokan liikkeitä vahvistaessani voin siis jatkaa seuraamisen treenaamista ilman, että minun tarvitsee pelätä koiran puutuvan siihen joka tapauksessa kokeessa. Avoimesta koulutustunnusta voin jo harkita, mutta jos murramme tunnistusnoudon lukon ennen sitä, saatamme myös painella suoraan voittajaan. Seuraavaan kokeeseen ei ole mikään kiire, mutta koska avoimen luokan liikkeistä muutama on jo kisavalmis eikä mikään ole täysin alkeissa, oletan ja toivon pääsevämme treenaamaan voittajan liikkeitä viimeistään ensi kesänä. :) Kevään aikana olisi siis tarkoitus "tenttiä" avoin luokka mallikkaasti!


Catch me if you can! Mona Lisa


Höh, olin aikeissa kirjoittaa tämän merkinnän Hoinan hassuista tavoista, mutta kuinkas kävikään. Se aihe jää siis ensi kertaan! Mukavaa viikonloppua kaikille!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Sunday morning love you, Monday morning love you?

Huomenna alkaa taas koulu. Toisaalta ihan mukavaa, sillä kyllähän siellä kivaakin on. Opetusvapaankin aikana tuli kirjoitettua pari kouluhommaa pois päiväjärjestyksestä, ja kyllä se vaan tuntuu mahtavalta, kun syöttää yliopiston tietokantaan tekstin, jonka palautuspäivämäärään on vielä kaksi ja puoli viikkoa! Aikataulutus ja organisointikyky, siitäs saitte!


Autumn colours in Kurjenrahka


Ihan mukavasti ne ensimmäiset yliopistotentitkin menivät. Vain yksi kaikista kolmesta tosin oli kurssin päätöstentti, joten kahden muun arvosanat voivat vielä muuttua suuntaan tai toiseen: saldona silti 5, 4 ja 4 tässä vaiheessa. Eihän noita tenttejä kyllä oikein yliopistotenteiksi voi siinä mielessä kutsua, että yhtäkään kokonaista kirjaa en ole vielä lukenut. Tehtävät olivat ruotsissa ja saksassa aivan tavallisia kielioppitehtäviä ja fonetiikan huikeasta viiden minuutin - 20 juu/ei-väittämän - tentistä tuskin paljon tarvitsee mainita.

Fonetiikka sai minut kyllä muutenkin viime periodissa sen verran innostuneeksi, että vaikka vuoden päästä vaihtaisinkin vaikka sitten etanoiden tutkijaksi, punnitsen tässä paraikaa mielessäni, lähtisinkö huomenna aamulla pari tuntia aikaisemmin kokeilemaan siitä toistakin kurssia. Se tosin tietäisi neljää viikkotuntia lisää, mutta jos kurssi osoittautuisi mukavaksi, silloin viimeistään lopettaisin minua tähän asti eniten nyppineen saksan sanastokurssin, koska tämä yksi laaja uusi kurssi korvaisi siinä tapauksessa ne kaksi lopettamaani pienempää saksan kurssia. Olen ollut saksan sanastokurssilla kurssilla niin saamaton ja täysin epämotivoitunut, että en tiedä tulisinko edes pääsemään kokeesta läpi - ja sanasto on ollut muutenkin joka kielessä se huonoin osa-alueeni. Vuoden ympäri jatkuvalla kielioppikurssilla saan joka tapauksessa ylläpidettyä saksaakin sen verran kuin on tarvis. En tiedä, kiinnostaako ketään oikeasti lukea yliopistomanailujani, mutta nyt en välitä siitä. Minusta on hauskaa kirjoittaa opiskeluistakin jotakin, jotta sitten mahdollisen aineen tai koulun vaihdon jälkeen minulla on tästäkin elämänvaiheesta jotakin jonnekin taltioituna.


Finnish autumn


Muutoin meillä elellään aivan normaalia arkea. Koska viime viikolla jätimme tanssitunnin välistä, heiluin kompensaatioksi aamulla ensin imurin kanssa foxia ja sitten luutun ja pesuaineiden kanssa valssia, ja hyvin kirposi hiki otsalle siinäkin touhussa. Hoina jatkaa sairaslomaansa silti hirveästi riehuen - minkäs teet, kun koira on reikäpää - mutta pääsee onneksi tiistaina vihdoin fysioterapeutille. Haluan todella kuulla ammattilaisen arvion tämänhetkisestä tilanteesta, sillä minun silmääni Hoina kävelee aivan tasapainoisesti, juoksee paitsi kuin hullu myös suorassa ja on muutenkin aivan oma itsensä. Miten minun olisi siis tarkoitus tietää, koska me olemme taas terveitä?


Sunnuntaiaamun ja -illan sekä huomisen maanantaiaamun kunniaksi minun on vielä pakko jakaa alla oleva video, joka on naurattanut ja soinut päässä meidän taloudessamme koko viikonlopun. Kun tästä tulee uusi hitti - kovasti sitä on nimittäin videon kommenteissa povattu -, me kaikki olemme olleet trendiä edellä! ;) Nauttikaa tai älkää...



torstai 24. lokakuuta 2013

Kuunnellaan sateen ropinaa

Loviisan-loma on ohi ja laumamme on palannut takaisin Turkuun. Fina tosin jäi tällä kertaa kotiin ja nyt saan keskittyä vain yhden koiran huoltajuuteen. Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi olleet Hoinan kanssa kaksistaan - tai onhan meillä täällä tietysti myös herra B! :)



Asetelma on tuttu: järki vs. tunne


Kotona oli ihanaa ja niin oli myös töissä, ja nyt podenkin kotiinpaluumasennusta. Miten musertavalta tuntuukaan palata töistä, jossa olen "kultamuru" ja "pelastava enkeli" ja jota rakastan yli kaiken, takaisin yliopistoon, joka vain ahdistaa ja sekoittaa pääni, vaikka siellä periaatteessa viihdynkin! En väitä, ettenkö minäkin saattaisi haluta takaisin koulunpenkille tehtyäni vuoden tai kahden päivät töitä, mutta välillä mietin, miksen voisi tehdä ja nauttia siitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Nyt opiskelen "kompromissialaa" eli en todellakaan mitään unelma-ainettani mutta jotakin, missä olen hyvä ja mistä saisin takuulla töitä - jos vain vaihtaisin sivuaineeni, saksan, englantiin, voisin olla opettaja, joille ainakin löytyy hommia. Eilisilta meni kuitenkin peittojen alla masennellessa ja niiskuttaessa. Ahdistus ja harmitus vaan veivät kaikki voimat. Nukahdin sitten kielioppaan kainaloon valot päällä ja heräsin, kun mies alkoi panna tietokonetta puhuksiin ja asettua hänkin yöpuulle. Päätä on särkenyt kaksi päivää putkeen, eikä siihen auta Burana, ulkoilu, uni, ei ruoka. Huominen tunnin pituinen aromahieronta ei siis kertakaikkiaan voisi osua parempaan ajankohtaan.






Raappana - Sateen ropinaa


On kotiinpaluu ollut mukavaakin - tai kaikki muuhan siinä on mukavaa, paitsi se opiskelu. Eilen heti kotiin päästyäni tein hieman improvisoiden (resepti merkinnän lopussa) mahtavan makoisan makaronilaatikon odottamaan herra B:n kotiintuloa, ja tänään kävin Hoinan kanssa heti aamusta pitkän kävelylenkin utuisessa Kähärissä. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, miten upeasti Hoina käyttäytyikään hihnassa ainoana koirana: se ei vetänyt, ohitteli muut koirat tuskin luoden niihin silmäystäkään ja pellolla jolkotti käynnissä olleen työkoneen ohi epäluuloisesti mutta rauhassa vapaana kääntyillen säännöllisesti vilkuilemaan, vieläkö seuraan perässä. Tässähän melkein alkaa pitää hihnalenkkeilystä! ;) On tuo löysä hihna vaan luxusta meidän perheessä!

Marraskuu lähestyy vääjäämättä, mutta minua se ei haittaa - arvaatteko miksi? Joulu tulee! Kävimme viime viikonloppuna siskon kanssa jo ensimmäisillä jouluostoksilla ja sain hankittua paitsi kolme lahjaa myös askarteluvälineet joulukortteja varten. Lisäksi olen suunnitellut jo juhlaleipomisiakin. Joulu kestää sitä kauemmin, mitä aikaisemmin sen aloittaa! ;) Ennen joulua on kuitenkin luvassa vielä kolmivuotispäivämmekin, jonka kunniaksi ajattelimme piilottaa ihka ensimmäisen geokätkömme. Kätkön suunnittelu on vielä alkuvaiheessa, mutta piilosta tulee takuulla persoonallinen ja pidämme huolen siitä, että siihen tulee myös ripaus tarinaamme. :) Paikkavaihtoehtojakin on jo muutama!



Vielä paketissaan odottavia ja jo ennenaikaisesti käyttöönotettuja joululahjoja...


Makaronilaatikko

400g / 6 dl makaronia
3,5 dl soijarouhetta tai paketti jauhelihaa
1 sipuli
loraus ruokakermaa
1 dl maitoa
1 muna
muutama juustoviipale
korppujauhoja
suolaa
muutama ripaus paprikajauhetta
muutama ripaus oreganoa
muutama ripaus timjamia
ripaus valkosipulijauhetta
ripaus mustapippuria
puolikas kasvis- tai muu liemikuutio

Samalla kun keität makaronit kattilassa, keitä pannulla soijarouhe n. 2-3 desilitrassa vettä ja lisää joukkoon puolikas liemikuutio sekä silputtu sipuli. Jatka keittämistä, kunnes vesi on haihtunut ja sen jälkeen jatka vielä hetki pannulla paistamista ja lisää haluamasi mausteet. Itse käytin listalla olleita suolaa, paprikaa, oreganoa, timjamia, valkosipulijauhetta, pippuria ja liemikuutiota. Jos käytät jauhelihaa, jätä keittovaihe pois ja vain paista ja mausta liha ja sipulisilppu pannulla.

Kun makaronit ovat valmiit, valuta niistä loput vedet lävikössä. Voitele vuoka ja lisää siihen makaroni- ja soijarouhemäärän puoliväliin saakka makaronia ja soijarouhetta kumpaakin aina pieni kerros kerrallaan. Puolivälin saavutettuasi höylää viimeisimmän kerroksen päälle yksi ohut kerros juustoa ja jatka sitten taas kerros kerrokselta soijalla ja makaroneilla, kunnes ne loppuvat. Sen jälkeen lorauta koko vuoallisen päälle loraus ruokakermaa. Lopuksi riko muna lasiin, lisää joukkoon maito ja sekoita. Sitten kaada nesteseos pikkuhiljaa koko vuoallisen päälle. Lopuksi sirottele korppujauhoja päällimmäisen kerroksen pintaan ja paista reilu puoli tuntia 175-200 asteessa. Kun paistoaika on kulunut, syö niin paljon kuin napa vetää! :)