Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaverit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaverit. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. syyskuuta 2013

Porin bortsut



Tänä viikonloppuna on ehtinyt tapahtua vaikka mitä! Ajattelin alunperin tiivistää koko pakan yhteen postaukseen, mutta koska pelkästään meidän koiratapaamisesta tuli näin jumalattomasti kuvamateriaalia, kerron kaikesta muusta vähän myöhemmin. :) Yksi viikonloppupuuhistamme oli siis kuitenkin Porin päivävisiitti, ja koska sinne suunnalle kerran lähdimme, oli tietysti pakko järjestää pienimuotoinen tapaaminen Porin bortsupoikien, Rillan veljen Veetin ja tämän "pikkuveljen" Lemmyn, kanssa. Jestas, miten upeita pojat olivatkin!




Hoina ja Lemmy löysivät nopeasti toisistaan seuraa, kun Lemmy vain jaksoi sytytellä Hoinaa mukaan leikkiin - Hoina kun oli tavalliseen tapaansa kuin rannalla ei ketään muuta olisi ollutkaan. :D Meidän eilen kuusivuotissyntymäpäiviään viettänyt Finamme sen sijaan piti Veetin kiireisenä ihmeellisine valejuoksuineen? Kotona likka on tyrkyttänyt itseään Hoinalle jo monta päivää, vaikkei Finan juoksun aika ole nyt enkä ole siltä pisaran pisaraa nähnyt lattialla. Rannalla Veetikin aisti rusakon hormonit eikä Finalla tietysti olisi ollut mitään pientä puuhastelua vastaan, joten jouduin sitten joko kantelemaan kahdeksan kilon mölttiä kainalossani tai vaihtoehtoisesti istumaan punanutun takapuolen päällä. Fina tai sen paremmin Veetikään ei tietenkään voinut käsittää moista siveysistuntoa...



Love me, baby!


Hoina ja Lemmy uskaltautuivat vielä ihmeen hyvin veteenkin, vaikkei se lähes kuumasta päivästä huolimatta varmaan kovin lämmintä enää ollutkaan. Etenkin rantaliejujen penkominen oli Hoinasta älyttömän mukavaa ja hyväntuoksuista. Minä en ehkä ollut asiasta aivan samaa mieltä. On ihanaa vastaanottaa mädältä kalalta haisevan koiran yllätyshyökkäys naamalle...




Vasta poikien rinnalla sitä oikeasti huomasi, miten pieni suikero Hoiski oikein onkaan: turkkia sillä ei ole nimeksikään (ihanaa! ♥) ja jalat näyttivät tuolla entistä rimpulammilta. Melkein sai pelätä, että ne katkeavat koirien kisaillessa. :D Pojilla sen sijaan oli muhkeat turkit ja voimakkaat raajat, kuten uroksella kuuluukin olla - pään jämäkkyydestä puhumattakaan. Blondi Lemmy vei lisäksi värityksellään sekä minun että miehen sydämen, mikä näkyy kuvien jakautumisessa kutakin koiraa kohti. Lemmyn kuvista vain alle puolet mahtuivat edes tähän yhteen blogimerkintään! Minäkin haluan vielä joskus oman punaisen paimeneni...





Tuo Yyterin tuntumassa ollut koiraranta oli aivan mahtava. Sillä oli pituutta enemmän kuin olisin koskaan uskonut, ja ellei Fina olisi joutunut tarkastelemaan tilannetta lintuperspektiivistä, olisi koko konkkaronkka saanut juosta sydämensä kyllyydestä. Kiitos vielä Gitelle ja pojille aivan superhauskasta päivästä ja seurasta! Nyt tiedämme, missä tapaamme jatkossakin! ;)



maanantai 26. elokuuta 2013

Menneen talven lomia



Huhheijjaa! Elokuu on ollut melkoista hullunmyllyä. Tuntuu, että lomasta on jo ikuisuus, vaikkei siitä ole viikkoakaan. Kotikaupunki ja vaikka mikä on muuttunut tai vielä muuttumassa, ja ehdinpä minä keuhkokuumeenkin sairastaa sopivasti loman loppuun ja koulun alkuun. Ennen kuin ruotsin ja saksan opiskelu oikeasti alkaa ja pitelen vielä kynsin ja hampain kiinni sellaisesta aarteesta kuin aika, haluan ummistaa silmäni ja palata vielä hetkeksi lomatunnelmiin.


Aloitimme lomamme Lappeenrannan-käynnillä, kun kummiperheeni oli ystävällisesti luvannut meille täyshoidon upeassa kerrostaloasunnossa aivan Saimaan rannalla! Fina jäi perheeni kanssa Loviisaan, joten matkasimme poikaystävän ja Hoinan kanssa kolmistaan kohti itärajaa kahden navigaattorin avustamana. Ei määrä vaan se laatu tuli todellakin todistettua, kun samassa risteyksessä Lumia käski vasemmalle ja Xcoveri oikealle. Toisen mukaan kohteeseen oli määrä saapua puoli tuntia toisen ennustetta aiemmin - ja puolimatkassa laitteet vaihtoivat vielä saapumisaikaa päittäin!

Kuvista voi ehkä päätellä, että pääsimme kuitenkin perille ja nautimme upeista kesäsäistä pienisuuressa rantakaupungissa kummitädin gourmet-ruokia nauttien, paistettuja torimuikkuja ahmien, Linnoitusten yössä laituriravintolan iltateitä hörppien ja laskeutuen kymmenen metriä ylös-alas Saimaan kanavassa. Hiekkalinnoituksia pääsin ihailemaan jo kolmatta kertaa, ja mikä tuuri meillä kävikään: tänä vuonna teemana oli Kalevala, joten herra B sai hänelle vasta kääntäen lukemaani Kalevalaan kuvitukset!




Muutoin emme sen suurempia reissailleet vaan yksinkertaisesti mökkeilimme. Kalaa tuli järvestä vedettyä omiin kitusiin aika määrä, mustikoita poimittua litratolkulla, parit kanttarellikastikkeet keitettyä ja sellaista - aivan ihanaa perusmökkielämää. Minä olen itse varsinainen eräjorma: rakastan hiljaisuutta ja erakkona elelyä, joten jokainen sekunti oli yhtä iloa. Ensimmäisinä ukkosiltoina istuin räpsyttämässä Canonille reilut tuhat mustaa kuvaa, joiden sekaan mahtui parikymmentä valoisaakin otosta. Lukio- ja koirakamuni Josefina käväisi yhden yön visiitillä riehuttamassa Hoinaa ja hyppäämässä pommin vielä lämpimään järviveteen. Finakin liittyi seuraamme jossakin vaiheessa. Hetken tuntui, että kesä ei lopu koskaan.




Valitettavasti lähes koko alkuviikko mökillä oli sateista ja jo syksyisen koleaa, joten ainoan aurinkoisen päivän tullen päräytimme tietysti Toyota-kärryllämme Repovedelle patikoimaan. Köysisillat ja itse hilattavat lossit kiinnostivat sen verran paljon, että reitiksi valikoitui lyhyehkö Ketunlenkki. Samaan oli päätynyt moni muukin - paljon ei viitsinyt pysähdellä, jos ei halunnut jäädä toisten jalkoihin. Koirailijoitakin oli mukavasti liikkeellä!




Viiden kilometrin reitin varrelle mahtui jylhiä maisemia ja tiukkojakin nousuja. Meillä oli eväitä mukana mutta vähän köyhälti, ja paikan päällä harmittelimme, ettemme ottaneet vaikkapa jotakin grillattavaa mukaan. Tarkoituksenamme oli alunperin käydä kiertämässä myös toinen reitti, mutta lopulta päätimme jättää sen väliin, mistä olin jälkeenpäin onnellinen. Minulla alkoi nimittäin jo kotimatkalla kuusi päivää putkeen kestänyt kova päänsärky, jonka aikana parin päivän päästä patikoinnista minulle nousi myös 38-39 asteen kuume. Tauti diagnosoitiin keuhkokuumeeksi ja napsin vieläkin antibiootteja ja käyn seurantakäynneillä terveyskeskuksessa täällä Turussa.




Kuten arvata saattaa, loppuloma meni sitten vähän plörinäksi. Vietimme kyllä ihanat rapujuhlat - joissa teekkari-iskä vastasi juomalauluista - koko perheen ja isovanhempien voimin, ja poikakaverin pikkuserkku tyttöystävineen tuli pariksi yöksi mökkilomalle, mutta olisivathan Alias-taisto, Uno-turnaus, ja petankkisota olleet mukavampia ilman Burana-elvytystä... Olosuhteille nyt ei koskaan voi mitään, mutta niistä huolimatta loma oli kyllä juuri sellainen kuin toivoa saattaa. Erityiskiitokset kuuluvat vieraileville tähdillemme, Josefinalle, Pramsulle ja Kaisalle! Lisäksi vapaiden aikana keksimme uuden harrastuksen - nimittäin geokätköilyn! Vilkaisin piruuttani, löytyisikö mökkimetsistä aarrekätköjä ja olihan siellä! Nyt sitä on sitten rymytty jo kolmen aarteen perässä ja löydetty jo yksi Sveitsistä lähtöisin oleva vaeltava kolikko!


Yliopistopäiviä minulla on takanani jo nelisen kappaletta, mutta oobuelämästä tarinoin lisää toisella kertaa ja viikonloppuisesta agilityleiristä treeniblogissa myös, jahka saan koottua kuva- ja videomateriaalin järkevästi. Nyt kutsuu terveyskeskus ja sitten ainejärjestön grilli-ilta Ruissalossa! Energistä syksyn alkua kaikille! Ai niin PS. Hoina kävi Tellun ja lainahandlerin kanssa hakemassa Heinolan näyttelystä EH:n ja sijoittumassa junioreiden kilpailuluokassa neljänneksi! Kapea naamataulu, vielä huono selkälinja ja kehityskelpoiset sivuliikkeet sillä oli, mutta muuten se on oikein kelpo bordercollie ja tuomari kehui hyvin kehittyneeksi. :)



tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kannet kiinni




Hieman on myöhässä tämä kirjoitus, mutta nyt saatan sen loppuun asti, kun kerran aloitin ja sain kuvatkin käsiteltyä. Aivan kuukautta ei minun ylioppilasjuhlistani ole sentään kulunut, sillä käytännön järjestelyjen helpottamiseksi siirsimme varsinaista kotivastaanottoa viikolla eteenpäin oikeasta päivästä, siis kahdeksanteen päivään. Tuosta päivämäärästä onkin tullut minulle varsinainen muistojen suma: sekä rippijuhlani, eräs suuri leikkaus ja nyt myös YO:ni ovat olleet kaikki päiväyksellä 8.6.


Koululla lakkiaiset vietettiin tietysti kuun ensimmäisenä viikonloppuna, kuten muuallakin. Seremonia oli melkoisen juhlallinen ja aiheutti minulle liudan sydämen tykytyksiä. Olin nimittäin ensimmäisenä yli satapäisessä saliin astuvassa valmistuvien kulkueessa ja juhlan loppupäässä vihoviimeisenä lakitettavana, jonka kenkien kopinan loppumista kaikki pitivät merkkiäänenä seuraavan osion alkamiseen. Kaikki meni kuitenkin hienosti ja loppupäivän nautimme juhlahumusta ystävien juhlissa Espoossa ja Raumalla. Ai niin, ja olin koko koulun ainoa niillä tutkintokerroilla lyhyen saksan (kevät -12) ja psykologian (kevät -13) laudaturin kirjoittanut opiskelija. Se on minusta noin isossa koulussa aika hieno juttu se. Myös psykologian stipendi napsahti todistuskansion väliin. :)




Viikon odottelun jälkeen koitti vihdoin myös minun juhlapäiväni, jolloin kotimme kirjaimellisesti täyttyi ihanista ystävistä ja sukulaisista. Alunperin näytti siltä, että tulossa olisi reilut 80 ihmistä, mutta melkeimpä onneksemme peruutuksia tuli viimeisten päivien aikana suhteellisen monta. Kaikkia olisi tietysti ollut ihanaa nähdä, mutta kuutisenkymmenen vieraan juhlat säilyivät vielä hallittavina. Vain muutamien kanssa en ehtinyt vaihtaa kuulumisia lainkaan. Osa vieraista myös viihtyi pitkään, ja väen vähetessä pidotkin muuttuivat rennommaksi takapihalla istuskeluksi ja höpöttelyksi.

Vasta, kun vieraat olivat lähteneet, ehdin paneutua hyllylle kerääntyneisiin onnittelukortteihin ja paketteihin, ja vaikkei näin varmaan saisi sanoa - enkä tavallisesti sanoisikaan - oli yksi lahja aivan omaa luokkaansa. Suuren koonsa (n. 60cm x 70cm) vuoksi se sai minut tarttumaan itseensä ensimmäisenä, ja vain pienen paperinrepäisyn jälkeen repesin totaaliseen itkuun keskellä olohuonetta. Tuore mutta jo niin rakas Munkka-ystäväiseni Josefina oli tehnyt valokuvistani upean värikkään ja valtavan kollaasin kehyksiin. Siitä löytyy hetkiä jokaisen koirani kanssa sekä ikimuistoinen Ylläksen reissu, pari viime juhannusta ja elämäni ensimmäinen agilityn kolmosluokkaan nousu, Finan kanssa. Kortissa oli teksti: "...maailman paras juttu, että joskus tartuit hetkeen ja valmistut juuri nyt Munkkiniemen yhteiskoulusta." Tuo lause kietoi yhteen koko sekavan lukiokuvioni - sen, kuinka vaihdoin lukiota kesken lukuvuoden tietämättä tai edes arvaamatta siitä vielä mitään vuorokautta ennen muuttohetkeä sekä sen, miten moinen jättimuutos ja -riski kannatti todella ja oli elämäni paras carpe diem -päätös. En voi vieläkään uskoa muuttotarinaani todeksi. Olisin nauranut kitarisani halki, jos minulle olisi viikko ennen vaihdosta sanottu, että tulen moista edes harkitsemaan.




En voi kuin kiittää kaikkia lukiotaipaleeseeni vaikuttaneita sattumia ja ihmisiä. Vuodet niin Loviisassa kuin Munkassakin olivat upeita ja sanonnan veroisesti elämäni parhaita vuosia. Vasta ne opettivat minulle, kuka todella olen. Olen ehkä lähempänä aikuisuutta. Kiitos kaikille ihanille ihmisille upeaan juhlapäivääni tavalla tai toisella osallistumisesta! ♥

maanantai 20. toukokuuta 2013

Olemme saavuttaneet kaiken



Siitä on vuosi ja kolmisen kuukautta, kun nousimme Finan kanssa kolmosiin. Sen piti olla meidän agilityuramme huippu ja loppu. Suoritusajat riittivät nipinnapin kakkosluokassa ja jo sieltä ehdimme silti keräillä muutaman yliaikanollan - kolmosissa meillä ei olisi siis mitään saumaa. Sitten saimmekin kolmosista heti alkuun aikarajoihin mahtuneen nollan, ja opin, mikä SM-nolla on. Asetin uuden tavoitteen: SM-kisoihin pääsyn.

Osallistumisoikeuden SM-kisoihin 2013 saaminen osoittautuikin yllättävän vaikeaksi. Nollia on kyllä tullut, mutta kaksi kolmasosaa niistä on ollut yliaikanollia ja tuplan metsästäminen jäi viimeiseksi. Yhdenkin nollan saamiseen meillä on pitänyt olla kaikki maailmankaikkeuden taivaankappaleet oikeassa asennossa: kyllä- ja ei-listat tuomareista heidän vakioetenemiensä mukaan ja niihen mukaan kilpailujen valitseminen, sattuma, että useammasta ilmoitetusta tuomarista juuri meille sopiva viittoisi meidän ratamme ja tietysti vielä se tuuri, että onnistuisimme juuri silloin, oikeaan aikaan. Tuplanollaa emme millään saaneet, vaikka metsästimme ainoastaan sitä kymmenissä starteissa monen kuukauden ajan. Vuokkoset Areenalla itkin useamman kerran puolen sekunnin aikaylityksiä läheltä piti -tuplanollissa. Hyväksyin jo vihdoin sen, että SM-karkeloiden tulisi odottaa Hoinan kasvamista.


Viikonloppuna lähdimme kuitenkin Fannyn ja Noonan kanssa Lietoon skabailemaan, jottei minun tarvitsisi soimata itseäni luovuttamisesta. Voisinpahan ainakin sanoa yrittäneeni viimeiseen asti eikä varaa jossitteluun jäisi. Etsiydyimme kisapaikalle, vaikka kaikki kolme navigaattoria kieltäytyivät toimimasta juuri, kun olisimme niitä tarvinneet, ja yövyimme keskustassa pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Iltalenkillä istuskelimme hetken Aurajoen rannalla. Siinä vaiheessa minulla ja Finalla oli jo tuplanolla taskussa.

Koska kaksipäiväisissä kilpailuissa kisakirja jäi toimistoon yöksi, en uskaltanut hehkuttaa saavutuksellamme ennen kuin eilen, kun vihdoin näin mustaa valkoisella. Saimme Liedosta yhteensä neljä nollaa, joista yhdellä oli puoli sekuntia yliaikaa ja kolme muuta olivat hyväksyttyjä nollatuloksia. Kaksi niistä olivat peräkkäisiltä radoilta.


Olemme saavuttaneet kaiken - nyt sellaisenkin, mistä emme edes uskaltaneet haaveilla kakkosluokkalaisina. Pääsemme osaksi hieman isompia kilpailuja, joihin aivan kaikki eivät pääsekään. Se on loviisalaiselle nuorelle naiselle ja pienelle agilityjyrsijälle suurenmoinen saavutus. Vuolaimmat kiitokseni kuuluvat vanhemmilleni, jotka ovat antaneet minun kisata tämän kevään ajan huomattavasti normaalia enemmän ja Fannylle, jota ilman en olisi edes lähtenyt tälle nimenomaiselle kisareissulle! ♥ Tavoitteita emme enää aseta, vaan tästä edespäin ainoastaan nautimme kilpailuista, haasteista ja toisistamme radalla. Paineet ovat poissa. Minusta tuntuu, että nyt se agility vasta alkaa. :)



Nyt näemme kaiken tuplana.

torstai 2. toukokuuta 2013

My kind of Wappu

Johan oli koiramainen vappu! Vielä aattoiltapäivänä minulla ei ollut suunnitelman tynkääkään siitä, miten arkipyhäni viettäisin, mutta suureksi iloksemme Roosa ja Penni tarttuivat extemporé-yökyläkutsuuni ja tulivat varmistamaan, ettei vappunakaan olisi koiratouhuista puutetta. Vain kolmisen kuukauden ikäerolla naperot tulivat oivasti toimeen kotioloissakin eikä meno juuri poikennut pelkästään oman koirapakan pyörittämisestä. Ihan superia! Ehdittiin paistaa vappuateriamme suoraan ruokapöydässä fondue-padassa, käydä kahdella pidemmällä lenkillä ja treenaamassa agilityäkin: kumpikin koetimme myös toistemme paimenia ja likat toimivat lainaohjaajan kanssa ihan kuin oma olisi ollut kartturina - Hoina mennä kaahotti salamavauhdilla aivan liian nopeasti joka paikkaan (:D) ja Penni puolestaan ohjautui nätisti rauhallisemmin juuri sinne, minne sitä ohjattiin. Verkkokepitkin saatiin korkattua vihdoin ja viimein!

Ipanat olivat kyllä niin totaalisesti kuin äly ja väläys keskenään: Penni mennä vingutti Hoinan rakasta minitennispalloa aivan tämän nenän edessä pitäen huolen siitä, että toinen varmasti ärsyyntyisi, kunnes Hoina sai temppuilusta tarpeekseen ja taiteili pallon sängyn alle. Sitten Hoipeli sukelsi sekin kokonaan sängyn alle pallon perään kapeuttaan hyväksikäyttäen ja jäi tahallaan mälväämään pientä keltaista aarretta sinne, minne kaveri ei mahtunut. Penni joutui tyytymään raapimaan päätään, kun ei voinut käsittää, miten niinkin iso koira saattoi kadota niin pieneen rakoon. Voi toista! Paimenlapsilla oli siis vähintään yhtä hauskaa kuin omistajillansa ja kaavailimmekin Roosan kanssa jo uusia seikkailuja tulevalle kesälle.


Just kidding! Friend visiting


Finan kanssa olemme epätoivoisesti agitelleet puuttuvaa tuplanollaa jahdaten, mutta lienee jo aika hyväksyä, että tänä vuonna meidän SM-kisamme jäivät kahdesti alle puolen sekuntin ja kerran renkaan kehikon päähän. Olisihan tässä vielä neljille kisoille tilaa - ja varmaan ne ilmoitankin - mutta liikoja ei liene järkevää odottaa. Jos vaan välivuosi pärähtää tulevalle lukuvuodelle, yritämme toki uudelleen ja siinä tapauksessa olla  myös jättämättä tuplanmetsästystä viimeiseksi. Niillä ylimääräisillä nollilla ei paljon meidän suoritusajoilla tee mitään, jollei kansallisiin mestaruusmittelöihin vaadittavaa kaksoispottia ole kasassa. Toisaalta ei sellainen koirakko, joka paukuttaa kontakteja ja ehtii nipinnapin hitaimpiin kolmosten etenemiin, kyllä rehellisesti sanottuna ansaitsekaan SM-paikkaa. Olisipa vaan voinut sitten sanoa kisanneensa mestiksissä saakka ja kokeneensa sen kisafiiliksen ihan omakohtaisesti!