Topteam-leiri 1 :: 17.-18.10.2015 :: Mikkeli

Noniin. Ensimmäinen Topteam-leiri on siis takana, ja jestas, mikä viikonloppu se olikaan! Tarkemmin siitä, mitä kaikkea viikonloppu sisälsi, voit lukea kouluttajamme Sannan blogista, mutta kerron tässä tiivistetysti oman versioni. Olin itse reissun päällä perjantaista maanantaihin, kun yhdistin oheen myös muiden tuttujen tapaamista. :)

Perjantaina ajoin ystäväni Fia-Marian mökille Mäntyharjulle Valkealan kautta, josta poikkesin hakemaan Hoinalle käytetyn kevythäkin. Ajomatkalla oli äärimmäisen kaunista, ja olisin todellakin halunnut poiketa ohikulkumatkalla Repoveden reitistölle! Ajoin kuitenkin pysähdyksen jälkeen suoraan mökille, missä juttelimme, laitoimme ruokaa ja napostelimme Fia-Marian kanssa illan TV-ohjelmia katsellen. 

Lauantaina lähdin puoli kahdeksan maissa ajelemaan kohti Mikkeliä. Olin hoksannut jo heti perjantaina mökin pihaan päästyäni, että unohdin hammasharjan ja -tahnan kotiin, joten pysähdyin sitten Mäntyharjulla moiset ostamassa. Hieman kyllä nauratti, kun kävin sitten aamuvarhaisella yleisessä vessassa pesemässä hampaani. :D Myyjä S-marketin kassalla katsoi kyllä muutenkin perääni, kun ensimmäisten joukossa olin rääsyläisen näköisenä ostamassa perushygieniatarvikkeita. Myönnän, että saatoin näyttää siinä tilanteessa köyhältä ja kodittomalta...

Itselläni ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului ensin aamun tervetuliaisluento ja sitten fysiikkavalmentajan pitämä lämmittely. Nimeään mahtavammin tämä osio sai kyllä hien virtaamaan ensi askeleista lähtien, ja päivän mittaan lihakset alkoivatkin olla niin hapoilla, että kaikilla seinustoilla olisi kaivattu invakahvoja! :D Lounaan ja pienen ryhmätehtävän jälkeen meidän ryhmällämme oli Sannan pitämä agilityn teoriaistunto ja päivän päätteeksi vielä Anun ratatreeni ulkokentällä sekä psyykkisen valmentajan kanssa jutustelu. Anun treeneistä jäi todella hyvä mieli, pääsimmehän sentään radan puoliväliin saakka ja saimme hienoja onnistumisia. Valitettavasti näistä treeneistä ei kuitenkaan ole videota. Myös Annen kommentit nostivat hymyn huulille, kun vaikeuksistamme marmattamiseni kuultuaan hän totesi: "Ja kuitenkin sä oot siinä ihan iloisena ja hymyilet!" Niinpä, se herätti ajatuksia.


Jäähdyttelylenkkien jälkeen kipaisimme äkkiä hotellille suihkuun ja illalliselle. Ruokailuun osallistuikin valtaosa joukkuelaisista, ja desibelit saatiin kattoon melkoisella Alias-taistolla. Kaikki joukkueet selittivät sanoja yhtä aikaa, ja jokainen huudahdus jytisytti päätäni säryllä - juuri, kun olin päässyt ihmettelemästä, miten päätä ei moisen päivän jälkeen särje! Ensimmäisen Alias-kierroksen katselin sivusta, mutta väen vähetessä riensin mukaan. Päävalmentaja Ville, koordinaattori Jonna ja minä veimmekin hienosti toisen kierroksen voiton Lipton-teepussiläpyskästä tehdyllä pelimerkillä.

Ennen nukkumaan menoa oli vielä pakko käydä hieman vetristyttämässä jalkojen lihaksia kävelylenkillä ja venytellä hotellihuoneessa epätoivoisesti kahden sängyn välissä roikkuen. Lattialta nousemiseen olisi melkein kaivattu nosturi, kun jalat olivat niin hellinä aamun "lämmittelystä"! :D

Sunnuntaina olo oli yhtä hakattu kuin olin illalla ounastellutkin. Aamu alkoi luennolla koiran fysiikasta ja jatkui Sennin esteklinikalla. Itse valitsin sinne treenattaviksi Anun edellispäivän radan vaikean takaaleikkauskulman kepeille sekä kontaktien vahvistamisen. Sainkin Senniltä ihan suoraa palautetta siitä, miten kriteerit kontakteilla pysymiseen täytyisi olla kisoissa samanlaiset kuin treeneissä. :D Ups. Tunnustan, mutta en vaan opiskelijan budjetilla innostu ollenkaan starttien tahallisesta pilaamisesta kontaktien treenaamisella! Tästä aiheesta jatkoimmekin Matin kanssa vielä lounaspöydässä, kun molemmat vastustimme hiljaa moista kesken radan luovuttamista. :D

Lounaan jälkeen fysiikkavalmentaja Mikko piti kaikille yhteisen luennon terveellisistä elämäntavoista. Muistiinpanoni kertovat kaiken: "kaikki retuperällä". Kaikki joukkuelaiset liitettiin Heiaheia-liikuntayhteisöön, johon keräämme ryhmien kesken kilpaillen hyvinvointitekoja. Itse olen ottanut sovelluksen myös päivittäisen liikunnan tarkkailuun. Näin neljän päivän elämäntapamuutoksen jälkeen voin sanoa, että olen mennyt ajoissa nukkumaan, syönyt vain terveellisiä aterioita sännöllisesti mutta en liikaa, lenkittänyt koiria 5-7 kilometriä päivässä ja tehnyt puolen tunnin kahvakuulatreenin sekä puolen tunnin venyttelyn illalla TV:tä katsoessani. Koska elämä on täynnä valintoja, valitsin tiistainakin neljän tunnin luentoputken sijaan muutaman kilometrin aamulenkin koirien kanssa. :D Toistaiseksi muutos on siis ollut jo melkoinen ja vaikuttanut niin liikuntaan, ravintoon kuin uneenkin. Mikä tärkeintä, olen myös pitänyt kaikesta siinä, ja myönnänkin taskustani löytyvän nykyään myös askelmittarin päivittäin!

Mikon luennon jälkeen teema pysyi samana, kun koitti pelätty lihaskunto- ja ketteryystesti meille ohjaajille. Kävelimme edellisen päivän jäljiltä kuin puupökkelöt ja omassa ryhmässämme rutisimmekin tuskaista oloamme pitkin päivää. Pienestäkään kyykistymisestä ei meinannut tulla mitään. Niin sitä kuitenkin tuskaisina puhistiin ja kipiteltiin menemään molemmat testit, vaikka petrattavaa jäi kyllä... Erityisesti kisahenkisenä ja huonona häviäjänä itseäni jäi kismittämään askeltikkailla jalkojen solmuun meneminen, minkä kirvoittanutta itkua ja suuttumusta pitikin nieleskellä hammasta purren hetki radan jälkeen. :D Juuri tästä syystä en ole koskaan halunnut yhdistää liikuntaan minkäänlaista kilpailua - ellei kyse sitten ole joukkuepeleistä tai agilitystä! Olen aivan mahdottoman surkea häviäjä yksilölajeissa, enkä ole koskaan urheilullisimmillanikaan ollut voittaja-ainesta liikunnassa, ellei lasketa yhtä ala-asteen korkeushyppykultaa. Sitä en laske kovin suureksi saavutukseksi, kun sen sai nipinnapin patjan korkeuden hyppäämisestä. :D

Tässä Sannan ottamaa videota ketteryystestin rataantutustumisesta.

Valitettavasti päivän viimeisissä treeneissä Villen radalla piti sitten jo luovuttaa monessa juoksukohdassa. Jokainen askel oli isku takamukselle ja takareisille, ja valssien hienoisetkin niiaukset aiheuttivat lähes raajahalvauksen. :D Saimme kuitenkin Villen radalta suurimmat ahaa-elämykset ohjauksiin liittyen. Yritin moneen otteeseen tehdä rauhallista vastakäden valssia tajuamatta, mitä sillä oikein haettiin, mutta onneksi jälkeemme tullut koirakko näytti meille mallisuorituksen! Tällä viikolla en ole vielä ehtinyt valssailemaan saamiamme läksyjä, mutta lähiviikkoina ne tulevat kuulumaan tiiviisti treenailuihimme. 

Loppupalaverissa meidät jaettiin vielä parheihin ja kummikouluttajillemme, joille olemme ensisijaisesti vastuussa läksyjemme edistymisen raportoinnista ja jotka puolestaan kommentoivat treenejämme. Lisäksi ennen lähtöä kaikille tosiaankin jaettiin yhteiset läksyt jo saatujen henkilökohtaisten tehtävien lisäksi, ja varmistettiin, että kaikki ovat tilanneet oman Topteam-paidan. Yhteenvedon jälkeen porukka liukenikin paikalta nopeasti, ja minä suuntasin Skodan kohti mummun kotia Tampereella. Yövyimme vielä siellä, ja jatkoimme sitten iltapäivällä matkaa kotiin asti.

Mieleenpainuvinta koko leirillä oli se, että jokainen ratakouluttaja kehui ja ihaili Hoinaa. Sain siis jo heti lauantain ensimmäisissä treeneissä karistaa olaltani sen tunteen, että emme olleet ansainneet paikkaamme Topteamissä epäonnistuneen valintatilaisuuden vuoksi. Pelkäsin jotenkin, että kouluttajat saisivat leirillä vain varmistuksen siitä, että valitsivat meidät turhaan. Siksi Anun "vau, mikä koira" ja muidenkin kouluttajien kommentit olivat minulle ehkä tärkeämpiä kuin koskaan. Kukaan ei myöskään tuhahdellut Hoinan sekopäisyydelle kuin minä itse, mikä sekin oli minulle aika uusi tilanne. Viime aikojen tunne siitä, että asiat ovat oikeasti vielä treenattavissa ja mahdollisia, vahvistui siis vain entisestään! :) Jälleen kerran voidaan siis todeta, että suurin vastustaja tässäkin on ihan se oma itse.

Nyt siis vain uskoa itseen ja koiraan ja pirusti treeniä! Ensimmäiset läksyvideot löytyvätkin jo treeniblogista. Suuret kiitokset vielä kaikille meitä reissuun pääsyssä avustaneille ja ihanille yökyläemännille, jotka pitivät meistä parempaa huolta kuin itse pidämme itsestämme! :)

Yllättäviä vetoja harrastusrintamalla

Voi vitsit. Meille on tapahtunut kaikenlaista pientä mukavaa sitten viime kirjoituksen - osasta olen turinoinutkin jo treeniblogin puolella. Nyt meillä on kuitenkin pari pientä mutta jännittävää uutista kerrottavanamme, joten oli pakko tulla kirjoittamaan. Ensin kuitenkin ihan peruskuulumisia: töissä menee mukavasti ja työsopimuksen ajallinen puoliväli on jo ylitetty; pikkusiskoni ehti käydä täällä Turussa muutaman päivän vierailulla; Chhainan keppitreenit edistyvät hiljalleen, ja kasvilaatikoilla on käytävä päivittäin hihkumassa, mitä uutta juuri tänään on näkyvissä.

Sitten niihin uutisiin. Herra B nimittäin ilmoittautui tänään ensimmäiselle koiraharrastuskurssilleen ikinä! Kyseessä on Varsinais-Suomen pelastuskoirien järjestämä tutustumiskurssi, jossa ensimmäinen kerta on puhtaasti teoriaa, kaksi seuraavaa ovat koirattomia maasto- ja rauniotutustumisia sekä viimeinen kerta koirallinen etsinnän alkeiskerta raunioilla. Tämä ei suinkaan ole mikään uusi villitys, sillä jo heti Nepalin maanjäristysten aikaan Herra B sanoi rauniokoiratoiminnan olevan mielenkiintoista ja innostui kuullessaan, että sitä on täällä Turussakin. Samaiseen yhdistykseen on siis meilailtu jo pari kuukautta takaperin. :) Minä ja Hoina lähdemme tietysti peesissä pitämään hauskaa ja toimimaan tarvittaessa henkilökohtaisina kääntäjinä teoriaosuuksilla.

Toinen uutinen koskee agilityrintamaa eikä oikeastaan vielä ole juuri mikään uutinen. Minulle se on kuitenkin ollut iso asia. Haimme nimittäin Hoinan kanssa tämän vuoden TopTeamin POT-ryhmään, eli kaikentasoisille potentiaalisille koirakoille tarkoitettuun valmennusporukkaan. Rehellisesti sanottuna en edes kuvitellut, että olisimme päteviä hakijoita, mutta kun pitkäaikainen koirapiiriystäväni Jenna sanoi meidän tulleen hänen mieleensä TopTeam-mainoksesta (kiitoskiitoskiitos! ♥), tutustuin asiaan lähemmin. Luettuani ilmoituksen moneen otteeseen totesin, että todellakin: tällä kertaa huippuvalmennukseen pääsyn kriteerinä ei kerrankin ollut jo korkeammissa luokissa kisaamista. Niinpä olemme tällä viikolla olleet kiireisiä, kun on pitänyt nauhoittaa ennakkotehtäviä. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että koskaan nollaratoja tekemätön koirakko tiimiin huolittaisiin, mutta sanotaanko, että repeäisin riemusta jo siitäkin, jos pääsisimme suuren seulan läpi kotihallissa järjestettävään valintatilaisuuteen. Se olisi meille jo suuri luottamuksen ja uskon valaja: että meissä on jokin mahdollisuus, vaikka se ei tulosten tasolla näykään.

Kuvissa näkyvät ainakin pinaatin, papujen, korianterin, basilikan,
kesäkurpitsan, retiisien, salaattien ja pinaattikiinankaalin (pak choin) alut.

Huomenna lähdemme töiden jälkeen pienelle, mukavalle mökkilomalle, jota varten kauppalistat grillattavista, ristisanatehtävät sateen varalta ja uimakamppeet alkavat olla kasassa ja yhtä valmiit lähtöön kuin mekin! Reissusta palattuamme tuleekin olemaan mukavaa nähdä muutos kasvimaalla! Seuraava viikonloppu meneekin sitten kaksipäiväisissä kisoissa Raumalla Hoinan kanssa yhdistettynä vanhojen ystävien tapaamiseen. Ei huono heinäkuun alku! :)

Iloja ja suruja

Loma! Meillä alkoi nyt vapusta viikon yhteinen ja minulla henkilökohtaisesti kahden viikon loma ennen kesätöiden alkua. Vapun vietimme yhdessä kaverini Miran kanssa Turussa - aattona kotona herkutellen ja Cluedoa pelaten ja vapunpäivänä Vartiovuorella piknikistä hyvässä säässä nauttien. Eilen ajoimme sitten jo Loviisaan parin yön välietapille ennen huomisia Hoinan agilitykilpailuja ja viikon mökkilomaa. Suunnitelmissamme on tehdä parin yön telttavaellus koirien kanssa, joten varautukaa ensi viikolla huimaan seikkailukertomukseen, mikäli sää ei pilaa suunnitelmiamme. :) Lisäksi on pakko päivittää Hoinan lenkkikuulumisiakin: viimeiset kolme viikkoa ovat menneet loistavasti, ja olemme voineet tehdä pitkiäkin lenkkejä vilkkaidenkin teiden varsilla ja kolisevalla teollisuusalueella!

Sitten hieman huonompiin uutisiin, joiden takia koko vapun juhliminen olisi varmasti jäänyt väliin, ellei sen ohjelmaa olisi etukäteen ollut suunniteltu. Viikko sitten ollessani Vääksyssä kasvattajan peruskurssilla, sain Herra B:ltä surullisen tiedon, joka on takuulla saavuttanut jokaisen meistä kuluneen viikon aikana. Nepalin maanjäristys ja sen jokapäiväiset jälkijäristykset ovat laittaneet suuren osan kaikesta infrastruktuurista maantasalle, ja valitettavasti myös ihmisuhrien määrä on ollut järkyttävän suuri. Nekään, joiden koti on vielä pystyssä, eivät uskalla mennä koteihinsa vaan nukkuvat teltoissa aukeilla paikoilla, sillä jälkijäristykset eivät ota loppuakseen.

Luojan kiitos Herra B:n perhe ja koti on kunnossa, vaikka järistyksen keskus olikin hänen kotimaakunnassaan. Kulunut viikko on kuitenkin ollut todella raskas, kun joka kerta puhelimen soidessa sitä pelkää pahinta. Tilanne hyväonnisillakin on maassa todella huono ja epävarma. Jos siis karkkipäivä tuntuu turhalta näiden uutisten jälkeen, voit auttaa ihan jo pelkästään lahjoittamalla karkkirahasi yhdeltä viikolta Nepalin maanjäristyksen uhreille, selvinneiden sekä fyysiseen että henkiseen hoitoon sekä tulevaisuudessa jälleenrakennukseen. Vaikka näihin kamaliin uutisaiheisiin turtuu hyvin nopeasti, hätä siellä ei häviä minnekään - esimerkiksi edellinen suuri jälkijäristys on ollut tänään. Tässä on yksi mahdollinen tapa lahjoittaa suoraan valikoidusti Nepaliin. On ollut hienoa nähdä, miten aktiivisesti nepalilaiset täällä Suomessa ovat tukeneet toisiaan ja rynnänneet vapaaehtoisiksi kaatosateeseen rahalippaiden kanssa. Joka kerran lippaaseen rahaa laittaessani olisin halunnut halata kerääjää, enkä ole voinut olla synkistelemättä: entä jos juuri hän on menettänyt kotinsa, rakkaansa tai perheensä tai pahimmassa tapauksessa kaikki kolme kerralla?

Lopuksi vielä taas hieman positiivisempi ilmoitusasia: Hapsutassu.com on valittu mukaan Suomen ensimmäiseen blogiportaaliin, Hurttahuoneeseen! Portaali on vasta aloittelemassa toimintaansa, joten lisätietoa tästä yhteistyöstä tullee myöhemmin. Nyt me painumme lomailemaan!

Revontulijahdissa

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on parasta joululomassa, vastaisin oitis "mahdollisuus valvoa ihan niin kauan kuin revontuliennuste vaatii". Mutta koska kukaanhan ei tätä minulta ole kysynyt, minun täytyi tulla kertomaan se ihan itse. :D Kaksi edellistä yötä valvonneena ja sekuntiakaan katumatta on ihana todeta, että ainakin viime yönä näimme varmasti kunnon revontulikaaren täällä Loviisassakin asti. Viime yönä lähdimme kolmistaan: minä, herra B ja siskoni.

Ensimmäiselle jahdille otimme koirat mukaan takapenkille, mutta kamera jäi kotiin osaksi pessimismin ja osaksi tyhjän akun vuoksi. Puolen tunnin ajelun ja oikean paikan etsinnän jälkeen meitä lykästi: vajaan 10 kilometrin päässä kaupungin valoista, maaseudun pimeydessä pysäköimme automme pellon laitaan ja näimme samantien taivaalla valokeilamaisen kirkkaan pystyviivan, joka hyvin äkkiä levisi himmeäksi revontulisumuksi, jota tuskin olisi revontuliksi tunnistanut, ellei olisi nähnyt tuota alkua. Parin tunnin ajan sumu häipyi välillä lähes näkymättömiin ja välillä se muodostui pitkäksi, koko näkymän ylittäväksi kaareksi, jossa ajoittain näkyi pientä aktiivisuuttakin. Kun ennuste puoli yhden jälkeen laimeni, päätimme lähteä viemään koirat kotiin, käymään vessassa, lataamaan kameran akkuja ja tarkistamaan tulevan ennusteen.

Niinhän siinä sitten kävi, että puoli kahdeksi lähdimme takaisin nousevan ennusteen houkuttelemina ja paremmin varustautuneina. Perillä huomasimme kuitenkin, että vaikka revontulet olivat selvästi kirkkaammat kuin aiemmin illalla, pilvet peittivät ne lähes kokonaan. Niiden takaa näkyi vain vihreä kajo. Valokuvista vasta näkyi, että nämä revontulet olivat aktiivisempia ja niistä erottui pystyviivojakin. Täysin tyhjin käsin ei siis tarvinnut palata! Itselaukaisimella nappasimme yhteiskuvankin, kun ei itse revontulissa ollut niin paljon kuvattavaa. Onneksi meillä on vielä ainakin viikko aikaa seurailla ennusteita! :)

Pala arkea

Ostin pari viikkoa sitten Rajalan digiviikkojen tarjouksista kaksi uutta objektiivia kameraani, ja vaikka sekosin ostotilanteessa - tarkoitus oli ostaa jompikumpi - olen ollut ostoksiini niin tyytyväinen, että halkean vieläkin ilosta! Molemmissa laseissa on myös huippunopea tarkennus, eli niillä pitäisi periaatteessa voida saada yhtä hyvin liikekuvia kuin tähänastisella lempizoomillanikin. En tosin ole vielä kokeillut niitä varsinaisesti koirakuvauksessa.

Toivon muuten kommentteja siitä, millaiselta näiden kuvien kirkkaus näyttää! Uudella läppärilläni kaikki näytön värit ovat hailakoita ja näyttö itsessään kirkkaimmillaankin suhteellisen tumma, joten kuvankäsittely oli todella hankalaa, enkä ole useimpiin kuviin näin kotikoneella katsottuna ollenkaan tyytyväinen! Toki monessa kuvassa valaistuskin on ollut heikko, mikä saa uuden objektiivin näyttäytymään todella huonossa valossa, vaikka se on aivan loistava. En kuitenkaan uskaltanut vetää kuvia yhtään kirkkaammiksi siltä varalta, että ne hyppäisivät toisten koneilla silmille, koska olen tietoinen tästä erosta. Siispä ovatko kuvat liian tummia tai pimeitä?

Tarkoitukseni oli uusista helmistä innostuneena kuvata hieman tavallista opiskelijan arkea, mutta lopulta se, mitä kuvasin, on kaukana normaalista arjestani. Menköön nyt kuitenkin! Kuvat ovat jo viime viikolta, mutta tähän päivän saakka en ole ennättänyt tekemään niille yhtään mitään, koska olen opiskellut pahimmillaan 11 tuntia päivässä. Jotakin kertoo ehkä sekin, että tähän mennessä kahden ja puolen kuukauden aikana olen lukenut sivu sivulta 2000 sivua uskontotiedettä ja psykologiaa.

DAY 1

 

Ensimmäiset testikuvat piti tietysti räpsäistä jo omassa olohuoneessa, jota on vähitellen yritetty saattaa joulukuntoon. Seuraava osa joulusisustusta valmistuu tulevana viikonloppuna, kun verhot saavat punaiset tähtikoristeet ja minä ehdin viimeistellä kuvan tumman TV-tason muutosprojektin. Olen katunut sitä, että olen aikanaan ostanut tummat kalusteet, koska pienessä asunnossa ne imevät kaiken vähäisenkin valon! Niinpä päästimme kokeilla dc-fix-sisustusmuovin sopivuutta pikkulipastojen päällystämiseen, ja niistähän tuli ylihienot! Vielä päällystäminen on toisen puolen osalta kesken, mutta laitan varmasti kuvan, kun homma on valmis!

Illalla laiskotti, joten minnekäs muualle me suuntasimme kuin Masalaan herkuttelemaan...

DAY 2

Ajatelkaa! Asumme kilometrin päässä Kauppatorilta mutta samalla

yllä kuvatun, ihanan niittyaukean laidalla! Koiraihmisen unelma :)

 

Alla olevaan kuvaan liittyy hassu sattumus: Psykologian opiskeluun kuuluu pakollinen koehenkilövelvollisuus, josta osan suoritin viime keskiviikkona. Matkalla laboratioriolle minut pysäytettiin kaksi kertaa: toisella kertaa Punaisen Ristin puolestapuhujan ja toisella jonkin opiskelijalehden gallupintekijän toimesta. Molemmille jouduin siinä kiireessä sanomaan ei, mutta ensimmäiseksi mainitun kohdalla valitsin ehkä hieman väärän sanamuodon. Olisin tietysti voinut sanoa meneväni koehenkilöksi psykologian kokeeseen enkä: "Olen juuri menossa psykologisiin kokeisiin." Ero on hiuksenhieno, mutta jälkimmäinen sai kysyjän jähmettymään täysin, tuijottamaan minua ihmeissään suurin silmin juuri kuten mentaalisesti hullua säikähtänyt voi tehdä ja toivottamaan epäuskoisesti: "Noh...onnea sinne..." :D

Itse koehenkilöjonossa törmäsin vielä Munkkiniemen ajoilta vanhaan lukiokaveriin, mutta kovin montaa sanaa emme ehtineet ihmeissämme vaihtaa. Kumpikaan tuskin muisti toisensa nimeä tai muuta, mutta sen ehdimme todeta, että tutulta näyttää ja että MYK:issä ollaan oltu!

DAY 3

 

Aamun ihana kuura ja iltapäivän vieläkin ihanampi ensilumi!

Ja juuri sinä päivänä satuin kantamaan kameraa mukanani!

 

Minua on pitkään harmittanut, että Tuomiokirkkoa kuvattaessa jokin kohta jää aina ruudun ulkopuolelle - useimmiten tietysti tornin huippu. Eipä jää enää, kun on 15mm laajakuvalinssi! Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa! Nyt saisivat revontulet tulla leimuta, niin pääsisimme miehen kanssa taas jahtiin. Kaksi aiempaa kertaa olemme joutuneet palaamaan tyhjin käsin vain hieman myöhästyneinä, mutta kolmas kerta toden sanoo?

 

Iltapäivällä istuin kolmisen tuntia uudessa raakakakkukahvilassa lukemassa psykologian tenttiin. Illemmalla herra B tuli suoraan töistä, äiti koulutuksestaan täällä Turussa ja iskä koko matkan Espoosta asti ohikulkumatkallaan samaiseen kahvilaan herkuttelemaan.

 

Perjantailta ei ole enää muita kuvia kuin nämä räpsyt naapurista. Emme olleet nähneet Fannyn kanssa rehellisesti sanottuna varmaan kuukausiin niin, että olisimme voineet jutella kunnolla, joten päätimme järjestää piparipajan, nauttia työn tuloksesta ja höpötellä samalla. Lopuksi jouduin vielä testaamaan uuden objektiivin hämäränsietokykyä, ja eihän tuo kummoinen ollut. Olisipa meilläkin noin ihanan vaalea makuuhuone, niin päivänvalossa voisi saada ihania potretteja joskus omistakin karvaturreista!

Sosiaalistamista - mutta kenen?

Mennyt vuorokausi on ollut kummallinen - oikeastaan kerrassaan ihanan outo! En tiedä, miten yhden päivän aikana ehtiikään tehdä niin paljon ja niin erilaisia asioita kuin olen nyt puuhannut.

Hauskuus alkoi eilen illalla, kun lähdin ensimmäistä kertaa pesemään pikkuruista Tuijottajaani. Nyt joku varmaan ajattelee, minkälainen auton omistaja mahdankaan olla, mutta ei hätää: kyse oli ensimmäisestä koneen suorittamasta pesusta. Viimeksi olen puunannut pirssini aivan itse omin kätösin. ;) No, koska olen muistaakseni ollut pienenä autopesuloissa lievästi sanottuna kammoksissa takapenkillä, ehkä saattanut jopa joskus huutaa, niin ensimmäistä kertaa itse sinne molemmilta puolilta lukittuvaan tuubiin ajaminen tuntui hieman jännittävältä ajatukselta. Pienenä olin nimittäin aivan varma, että jonakin kertana pesuhallin ovet eivät aukeaisikaan pesun jälkeen, että auto ei olisi keskellä ja saisi siten tälliä koneelta, että harjat eivät ymmärtäisikään nousta tuulilasia myöden vaan paiskautuisivat joko tuulilasista tai putoaisivat katosta sisään tai että ne vähintäänkin rikkoisivat ikkunat ja lasinsirpaleet lentelisivät päällemme. Ja että kuolisimme sinne. Ei sen vakavampia traumoja kuitenkaan. :D

Saatoin kyllä vieläkin tuntea pientä jännitettä lihaksissani, mutta kuten tämä merkintä ehkä osoittaa, olen elossa ja himpuran ylpeä kadunreunaa koristavasta, pitkästä aikaa puhdasta luntakin valkoisemmasta autostani! Melkein tunsin olevani mies, kun kuivailin siinä tiivisteitä ja paloin halusta vain ihailla ja kiillottaa hohtavaa maalipintaa. Nyt en ymmärrettävästikään halua koskeakaan auton virtalukkoon, kunnes näistä kurakeleistä päästään eroon!

Penkkarikuvat viime vuodelta jonkun perheenjäsenen ottamana.
Kuka lie tuolla toisena oikealla hihkuu :-)

Tänään tavallisesta poikkeavan arkielämän vietto on jatkunut. Itsekuria eniten koettelevan saksan tunnin jälkeen menin luokkakaverini kanssa kahvittelemaan erääseen kuppilaan, koska me molemmat kaipasimme vähän piristystä. Se kahvittelu venyi vähäisestä aiemmasta tutustumisesta huolimatta lähemmäs nelituntiseksi,  - lounastajatkin ehtivät siinä välissä tulla ja mennä - mutta jatkoimme kuppilasta vielä kohti keskustaa. Siellä valokuvailimme penkkarirekkajonoa, napsimme muutaman karkin jo avatulta kadulta ja jatkoimme hyvin alkanutta päivää kiertelemällä kauppoja. Mikäs siinä oli ollessa, kun juttua riitti, ja minullakin oli kerrankin melko vapaa iltapäivä. Lopulta saimme kasattua louunaankin eri ruokanurkkausten monista maistiaisista, mikä oli minulle aivan uusi, mutta ehdottoman hauska kokemus. "Mennään vielä nopeesti tonne, jos tuollakin olisi jotakin!" kuului useamman kerran. :D Yhteensä hilluimme melkein kuusi tuntia kaupungilla. Ei huonommin!

Illemmalla kävimme Herra B:n kanssa postissa asioilla ja pikavisiitillä ruokakaupassa, ja sielläkin minuun iski jokin kumma vimma. Viiden Mars-patukan tarjouksen ohi ei tehnyt ollenkaan tiukkaa kävellä, vaan astelimme kassajonoon ostoskori täynnä vain terveellistä ruokaa: hedelmiä, mausteita, kuivattuja luomuherkkuja, piimää ja kalaa. Löysimme nimittäin pitkästä aikaa haukifilettä halvalla, ja tokihan oli taas tartuttava tilaisuuteen, kannettava kilo herkkua kotiin ja pakastettava se sopiviksi kerta-annoksiksi. Tämä kuulostaa varmasti aivan hullulta, mutta ruokakaupassa käynti on aina yksi viikkomme kohokohtia. Se kuulostaa pahalta, mutta ei suinkaan tarkoita sitä, että muu elämämme olisi jotenkin aivan pohjasakkaa - päinvastoin! Jotenkin vain arkiset yhteiset jutut ovat niitä parhaita.

Vielä edellistäkin illemmalla soittelin ensimmäistä kertaa ikinä maratonpuhelun tällä hetkellä pitkäaikaisimmalle ystävälleni. Nyt syksyn ajan olemme kirjoitelleet vain wanhan ajan kirjeitä, mutta nyt oli aivan sellainen tunne, että sosialisointia mahtuisi vielä tälle päivälle, eikä seuraavaan kirjeeseen tai tapaamiseen malttaisi odottaa. En muuten tiedä, onko koiralenkki koskaan tuntunut niin lyhyeltä ja nopealta kuin tänään!

Jokainen, joka minut paremmin tuntee, tietää, että jokainen yllä mainittu yksittäinen tapahtuma on oma erillinen ihmeensä: minä tuntitolkulla viettämässä hurlumhei-aikaa kaupungilla, selviämässä kaupasta ilman mitään epäterveelliseksi luokiteltavaa, kävelemässä iltamyöhään kadulla puhuen yksikseni (handsfreehin), saati sitten uskaltamassa itse tehdä yksin jotakin ensimmäistä kertaa. No okei, myönnetään... Kyllä minä Herra B:n valjastin autopesuun apukuskin paikalle - ihan vain siltä varalta, että peltilehmäpesuri olisi sattunut huonolle tuulelle juuri minun kohdallani. Siitäkin huolimatta olen enemmän kuin ylpeä itsestäni ja ollut tänään parhaalla tuulella pitkään aikaan!

2014

Mitä on onnellisuus?

Sitä, kun sydän meinaa pakahtua ilon tunteesta.
Sitä, kun laitetaan hyvää ruokaa ja pelataan iltamyöhään kelloa katsomatta.
Sitä, kun on niin helppo olla, ettei tarvitse miettiä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Sitä, kun on niin rento tunnelma, että huulta voi heittää aivan niin paljon kuin lystää.
Sitä, kun koira nukkuu sikeästi barbeque-asennossa, vaikka aivan talon ulkopuolella paukkuu.
Sitä, kun ympärillä on kolme ihanaa, koko kasvoillaan nauravaa ihmistä juhlimassa uutta vuotta.
Sitä, kun tuntuu, ettei sillä hetkellä asiat voisi juuri olla paremmin.

Meillä oli onnellinen uusi vuosi. Minä olen onnellinen. Iloista uutta vuotta kaikille!

Englantilainen potilas

Meillä on ollut sangen touhukas loppuviikko! Minä olen ajellut parina päivänä kesärenkailla alkavaa talvea uhmaten töihin, meillä on käynyt koiravieraita ja olemme ehtineet käydä parikin kertaa tokoilemassa. Koulujuttujakin olisi, mutta miten ihmeessä itsensä saisi motivoitua niiden pariin, kun kaikkea muutakin mukavaa on tarjolla?

Voi, miten paljon Fina muuten näyttääkin Saralta!

Kuten kuvista näkyy, meillä ei silti ole ollut kovin hyvää tuuria tänä viikonloppuna, vaikka hauskaa onkin ollut! Parin sekunnin kärhämä keittiössä talon emännän ja vieraan välillä kääntyi luonnollisestikin pienemmän, emännän, siipirikoksi, joten pikainen treenikentälle lähtö vaihtui erään pienen cavalierin paketoimiseen. Tuo pikku neiti on kyllä uskomaton: kynsiä leikatessa se kiljuu kuin pieni sika, mutta takuulla kirvelevää haavaa putsatessa se vaan kelli selällään. Jo tämän päivän aikana haavaan on alkanut kehittyä uutta ihoa, mutta kyllähän tuollaisen kirvelevän vereslihahaavan paraneminen vie useamman päivän. Toivottavasti selvittäisiin ilman pahempia tulehduksia! Tassukin piti vräpätä mutta lähinnä vain kodin siisteyden vuoksi, sillä ison anturan juureen tullut hampaan viilto vuosi inhottavasti verta.

Olimme keittiössä siivoilemassa aamupalan jälkiä, ja kun kävelin Finan ja Pennin ohi jääkaapille, rähinä alkoi kuin tyhjästä. En todellakaan nähnyt kummankaan pörhistelevän - koska Rillan sairauden aikaan sitäkin valitettavasti tuli useampaan otteeseen todistettua -, mutta kaipa siinä vaan kävi tila liian ahtaaksi. No, näitä sattuu aina välillä koiraporukoissa.

Kuvat © Roosa Laaksonen

Pääsimme me pienen ensiapuharjoittelun jälkeen vihdoin kentällekin ja vedimme oikein pitkän kaavan tokotreenit! Kirjoittelen niistä myöhemmin tarkemmin myös treeniblogiin, mutta olen todella iloinen, että vaikka teimme lähes kaikkea sikin sokin, treeneistä ei missään vaiheessa tullut sähläämistä. Saimme vahvistettua juuri niitä asioita, joissa kaipaamme eniten harjoitusta emmekä ottaneet missään liikkeessä takapakkia. Seuraaminen on ikuisuusprojektimme - se oli tänään aivan yhtä kyylää kuin aina muulloinkin, mutta sellainen Hoinan työasento vain on! Siihen on kovin vaikeaa puuttua, enkä tiedä, saanko matalaa ja "hakatun näköistä" koiraa koskaan aidosti reippaaseen, taivasta kohden kapuavaan pystyasentoon.

Finan haaverin lisäksi Hoinalla oli viime yönä vatsa löysällä, ja sen seurauksena minä jouduin moppailemaan ripuleita rappusilta vielä puoliltaöin ja Hoina nukkumaan yönsä pesuhuoneessa. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta meillä oli jälleen huippuhauska viikonloppu, kuten olettaa saattoi! Koirailujen lisäksi ehdimme myös istua television ääressä perjantai-illan viihdeohjelmia ja tortilloja nauttien ja tietysti höpötellen. Sääli, että pitkän välimatkan takia tällaiset tyttöjen viikonloput ovat melko harvinaista herkkua. Ehkä Roosa ja Penni pääsevät pian myös Turun suuntaan! :)

Aikamatkalla

Mainitsin jo edellisessä blogimerkinnässäni, että ennätimme tehdä viikonlopun aikana vaikka mitä muutakin kuin vain viettää iltapäivän Porin Mäntyluodossa. Esimerkiksi syy sille, miksi vietimme Porissa vain iltapäivän emmekä koko päivää, kuten olimme alunperin suunnitelleet, oli perjantai-illan rapujuhla. Ainejärjestömme nimittäin järjesti opiskelemallemme kulttuurille tyypilliset kräftskivanit, joiden snapsilaulujen myötä aamulla rattiin pääsyä joutui odottelemaan kauemmin. Ilta oli todella mukava ja herkullinen - niitä snapseja lukuunottamatta! - ja kotiinkin pääsi takaisin ihan ihmisten ajoissa reilusti ennen puolta yötä. Yksi asia minua vain jäi mietityttämään: miksi ihmeessä niin heelan goorerissa kuin pippi longstumpeissakin on aina jonkinlaista sulahopsulalallan fallanleita? Onko tämä jokin mystinen ruotsalainen kansanlaulutapa, vai onko sanoittajalla vain tullut inspiraatiokatko, kun puolet sanoituksista on aivan siansaksaa? :D

Lauantaina tosiaan kävimme Porissa, mutta muuallakin kuin vain koirailemassa. Tarkoituksenamme oli käydä keskustassakin ajelulla, mutta lopulta päädyimme käymään pikku kävelyllä ainoastaan vanhalla kotitiellämme. En ollenkaan muistanut, miten soma pieni idylli joenrannan asuntoalue onkaan! Teki niin kovasti mieli käydä linglottamassa vanhojen naapureiden ovikelloja, mutta olo oli muutenkin niin epätodellinen, etten sitten sentään aivan sitä tehnyt. Erään silloisen naapurintytön äidille sanoin kuitenkin - kuten kuka tahansa ohikulkija - "Hei", kun tämä oli aivan pihan portilla juuri tullessamme heidän talonsa kohdalle. En olisi tunnistanut naista enää, mutta näin pyörätuolissa istuvan naapurintytön - nyttemmin jo naisen - lakaisevan lehtiä takapihalla. Siitä tiesin heidän yhä asuvan samalla paikalla. Huh, miten siinä tuleekin kummallinen olo, kun tervehtii entistä naapuriaan kuin tuntematonta, vaikka itsestä tuntuu, ettei kuusivuotiaasta parikymppiseksi omassa mielessä tai lapsuuden ympäristössä mikään ole muuttunut. Sanoinkuvaamattoman epätodellinen olo saattoi tuntua jotakuinkin siltä kuin olisi vieraillut aikakoneella 14 vuoden takana - vain sinä tunnistat tuttusi, mutta he eivät enää muista sinua.

Sunnuntaina juhlistimme sitten Finan syntymäpäiviä, suunnittelimme ensi viikonlopun tupaantuliaisia ja ilmoittauduimme Herra B:n kanssa yliopistoliikunnan paritanssikurssille! Koska Nepalissa tanssitaan jokseenkin eri tavalla kuin täällä, ajattelin, että olisi järkevää ja sangen hauskaa yhdessäoloa lähteä opettelemaan valsseja ja muita perustansseja aivan alusta. Onnekseni mies on varsin avoin tyyppi ja innostui hänkin ajatuksesta samantien. Kurssi on viiden kerran pituinen, ja heti sen perään alkaa jatkokurssi, mikäli pariheilumisesta innostuu yhtään enemmän. Saapa nähdä, millaista tunneilla tulee olemaan - koska en itsekään mikään rannan hennoin ja taipuisin ruohonkorsi ole - ja millaisia tansseja meillä puolestaan ensi viikonloppuna on edessä, kun tupareille päästetään lähisukulaisten lisäksi vajaa kymmenkunta nepalilaista! Viime bailuissa ukot eivät ainakaan olleet pysyä housuissaan, kun heikäläistä sarangimusiikkia alkoi tulvia kaiuttimista! :D