Uusi vuosi 2015 ½

Niin opiskelijana kuin koiraharrastajanakin olen tottunut siihen, että uusi vuosi alkaa kahdesti: oikeasti uutena vuotena sekä, ehkä jopa merkittävämmin, syyskaudella uuden opiskelu- ja harrastuslukuvuoden alkaessa. Minun uusi vuoteni alkoi viikko sitten. Olen päättänyt, että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi.

Ennen kaikkea haluan tämän vuoden olevan tasapainon vuosi. En aio kertaakaan päntätä koulukirjoja keskiyön yli enkä aio olla moksiskaan, vaikka arvosanojen keskiarvo sen johdosta vähän laskisi. Nukun enemmän. Aikataulutan, mutten aio kuolla, vaikka aikataulu kuolisi - eikä se minulla kyllä koskaan ole kuollutkaan.

Opiskelun ohessa aion harrastaa, ehkä enemmän kuin koskaan. Topteam-leirit tulevat rytmittämään vuotta mukavasti ja leirien välisillä viikoilla puolestaan täytellään ahkerasti treenikalenteria. Muina viikonloppuina kisaamme Chhainan kanssa jokseenkin säännöllisesti ainakin nyt syksyllä. Juoksut kylläkin tulevat tätä hieman tauottamaan, mutta muuten ajattelin ylläpitää vähintään kaksien kilpailujen kuukausitahtia syksyn ajan. Täytyy myöntää: olen aika täpinöissäni siitä, että minulla on tällä hetkellä täysipäinen ja alati kehittyvä kisakoira, jonka kanssa koko kisareissu on yhtä nautintoa! Aamu-usvassa kisoihin ajelu, parhaassa tapauksessa kaverien tapaaminen sekä yhdessä lämmittely ja ohjausten suunnittelu, yhteisymmärryksessä koiran kanssa parin kisaradan juokseminen ja sen jälkeen sohvalla täkin alla lämpöä huokuvan karvaturrin kanssa päällekkäin torkkuminen - siinä vasta onnellisen viikonlopun resepti!

Topteam-todellisuuskin alkaa pikkuhiljaa hahmottua: ensimmäisen leirin majoitus on järjestetty ja sähköpostiketjuissa jo kovasti sovitaan yhteisiä illallisia treenipäivien päätteeksi. Olin kasvattajakurssin yhteydessä ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, ja olen kyllä sen kokemuksen jälkeen haaveillut, että joskus saman voisin toistaa. Nyt se sitten tapahtuu! Toivon vain, että Hoina aloittaisi juoksunsa nyt heti ja tiputtelisi housut täyteen ennen leiriä eikä juuri sen aikana, kuten nyt ounastelen käyvän...

Tässäpä tulikin rivien välissä eräänlaisia uuden vuoden lupauksiani itselleni. Jotta en hirveästi heti lipsu tuosta nukkumislupauksesta jo näin kättelyssä, tämä saa riittää tällä kertaa. Lupaako kukaan muu mitään pientä tai isoa muutosta tälle kaudelle?

Unelma, jota ei edes ollut, toteutui

Tulimme Chhainan kanssa äsken jo valmiiksi Apinaparkkiin Helsinkiin, sillä meillä on huomenna ja ylihuomenna agilitykisat täällä pääkaupunkiseudun tuntumassa. Istuin syysflunssassa sohvalla, kun hetki sitten puhelimeni alkoi yskähdellä erinäisiä viestin merkkiääniä. Vanhempieni udellessa, kuka siellä oikein pommittaa, tokaisin vain, että wifi-alueelle tultuani varmaan netti meni päälle, jos olin unohtanut laittaa puhelimen netin päälle matkan ajaksi. En kuitenkaan rynnännyt katsomaan viestejä, ennen kuin vanhempani olivat lähteneet. Piti ihan soittaa äidille perään, että tästähän se johtuikin - ihania onnitteluja sateli joka tuutista! Tänään julkaistiin tiedote, josta selviää, että pääsimme Hoinan kanssa Suomen agilityliiton Topteamiin 2015-2016! Kiitos kaikille onnitteluista ja onnea myös Annu!

Kuvat: Martta Ala-Krekola

Myönnetään: itselleni ei tämän päivän uutinen tullut yllätyksenä, sillä olen tiennyt valinnasta jo viikon mutta joutunut pitämään suuni supussa julkisemmalta hehkutukselta. Sen sijaan viikko sitten aamuvarhaisella sängystä noustuani ja valintameilin luettuani haukoin hetken henkeäni epäuskoisena, sitten herätin Herra B:n hirveällä metelillä, ja ennen kuin ehdin sanoa, mikä minuun meni, pillahdin ihan kunnolla itkuun. :D Koko menneellä viikolla ei ole sitten tullut paljon muuta mietittyäkään kuin tiimiä ja tulevaa syksyä: Mistä majoitus ensimmäiselle leirille? Goodbye säästötilin sisällölle! Apua, jos koira loukkaantuu treeneissä ennen leirejä! Miten ihmeessä meidät valittiin, vaikka koira pääasiassa kiersi kaikki hyppyesteet? Wau, meidät valittiin, vaikka koira pääasiassa kiersi kaikki hyppyesteet! Ja näiden ajatusten välissä, esimerkiksi matkalla mökiltä Turkuun, piti taas vähän tirauttaa kostuketta silmistä. Joka vuosi olen toivonut, että jonakin päivänä minulla olisi koira, jonka kanssa täyttäisimme edes vaatimukset hakea Topteamiin. Tämän vuoden tavoitteisiimme ei kuulunut edes tiimiin hakeminen, ja nyt olemme mukana. Mieletöntä.

En koskaan ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa Topteam-valintapäivästä, vaikka lupasin niin. Nyt olen ihan iloinen, etten kirjoittanutkaan, koska nyt on jo muutenkin vähän outo olo ottaa onnitteluja vastaan. Olin nimittäin valintatilaisuuden jälkeen niin pettynyt, niin turhautunut, niin luovuttanut ja niin häpeissäni, sillä etenkin ratatreeni meni surkeimmin koskaan. Ei se edes ollut ratatreeniä, sillä Hoina todellakin kiersi jokaisen hypyn, ei suorittanut keppejä oikein, pudotti rimat niistä hypyistä, jotka se hyppäsi, eikä tullut mihinkään haltuunottoihin.

Ensimmäisen suorituskerran jälkeen ajattelin, että tässä vain purettiin energiat pois, mutta kun toinen ratasuoritus oli vieläkin surkeampi ja koira varasti ja tuli vieläpä ensimmäisen hypyn ali, oli hyvä, etten itkenyt radan jälkeen. Ei me nyt sentään näin huonoja olla, ajattelin ja purin hammasta yhteen. Vain alussa ja lopussa saimme muutaman esteen peräjälkeen suoritettua katkoitta. Jälkimmäisillä rasteilla pakotin itselleni hyvän fiiliksen, ja ne sujuivatkin sitten rataa paremmin. Erityisesti kontakteilla meiltä jopa kysyttiin opetustekniikkaa, koska koiran osuminen kontaktille oli niin varma joka kerralla. Vaikka paransimme loppua kohti, heitin kirveen kaivoon ja taputtelin Hoinan agilityurankin, sillä olin kaavaillut tiimiin pääsyn viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi oppia edes yhtään varmempaa ja järkevämpää agilityä Hoinan kanssa.

Saimme viimeisen mahdollisuuden.

Nyt aion todella psyykata itseni tulevaan kauteen ja nollata kaikki tähänastiset turhautumiset. Yritän olla ajattelematta sitä, että jo heti viime treeneissä Hoina ei pysynyt lähdöissä ollenkaan ja että se ei pysähtynyt yhdelläkään kontaktilla vaan on kehittänyt kadehdittavat juoksukontaktit, joiden mukaan minä en ehdi. Meissä nähtiin potentiaali silloinkin, kun näytimme surkeimman esityksemme, siispä lähden täst'edes joka treeniin sillä mentaliteetilla, että koirallani ja minulla on yhä mahdollisuus mihin vain. Siitä on kauan, kun olen viimeksi ajatellut niin.

- Ja koko ajan äiti uskoi, että meidät valittaisiin. Kiitos äiti!

"Onneksi olkoon..."

En tiedä, uskaltaako tätä hirveästi hehkuttaa ennen Suomen Agilityliiton virallista tiedotetta, mutten myöskään pysty pitämään tätä sähköpostiini kilahtanutta viestiä enää sisälläni, kun muuallakin olen nähnyt ilouutisia jo pulpahtelevan kuuluville:

...Sinut on valittu kauden 2015-16 TopTeamin näyttötilaisuuteen.

Kuva © Katri Pietilä

Olen istunut tietokoneen äärellä jo monta minuuttia tietämättä, mitä kirjoittaa. Olen aika varma, ettemme tule loistamaan huikeina valintatilaisuudessa - mutta toisaalta kerroin sen kyllä kaikissa hakemuksen kohdissa. Olisihan se aika metkaa, jos Hoi vetäisi ensimmäisen puhtaan suorituksensa jossakin noinkin tärkeässä paikassa kuin valintatestissä - ja vielä minun takuuvarma jännitykseni siinä lisävaikuttimena. Mutta kuten sanoin jo aiemmin blogissamme, pelkästään tämä ennakkotehtävissä ja haastattelussa pärjääminen on meille kultaakin kalliimpi merkki siitä, että jokin meidän menossamme oli potentiaalista ja kiinnostavaa. Voi että, miten vatsani vääntää jännityksestä jo nyt!

Yllättäviä vetoja harrastusrintamalla

Voi vitsit. Meille on tapahtunut kaikenlaista pientä mukavaa sitten viime kirjoituksen - osasta olen turinoinutkin jo treeniblogin puolella. Nyt meillä on kuitenkin pari pientä mutta jännittävää uutista kerrottavanamme, joten oli pakko tulla kirjoittamaan. Ensin kuitenkin ihan peruskuulumisia: töissä menee mukavasti ja työsopimuksen ajallinen puoliväli on jo ylitetty; pikkusiskoni ehti käydä täällä Turussa muutaman päivän vierailulla; Chhainan keppitreenit edistyvät hiljalleen, ja kasvilaatikoilla on käytävä päivittäin hihkumassa, mitä uutta juuri tänään on näkyvissä.

Sitten niihin uutisiin. Herra B nimittäin ilmoittautui tänään ensimmäiselle koiraharrastuskurssilleen ikinä! Kyseessä on Varsinais-Suomen pelastuskoirien järjestämä tutustumiskurssi, jossa ensimmäinen kerta on puhtaasti teoriaa, kaksi seuraavaa ovat koirattomia maasto- ja rauniotutustumisia sekä viimeinen kerta koirallinen etsinnän alkeiskerta raunioilla. Tämä ei suinkaan ole mikään uusi villitys, sillä jo heti Nepalin maanjäristysten aikaan Herra B sanoi rauniokoiratoiminnan olevan mielenkiintoista ja innostui kuullessaan, että sitä on täällä Turussakin. Samaiseen yhdistykseen on siis meilailtu jo pari kuukautta takaperin. :) Minä ja Hoina lähdemme tietysti peesissä pitämään hauskaa ja toimimaan tarvittaessa henkilökohtaisina kääntäjinä teoriaosuuksilla.

Toinen uutinen koskee agilityrintamaa eikä oikeastaan vielä ole juuri mikään uutinen. Minulle se on kuitenkin ollut iso asia. Haimme nimittäin Hoinan kanssa tämän vuoden TopTeamin POT-ryhmään, eli kaikentasoisille potentiaalisille koirakoille tarkoitettuun valmennusporukkaan. Rehellisesti sanottuna en edes kuvitellut, että olisimme päteviä hakijoita, mutta kun pitkäaikainen koirapiiriystäväni Jenna sanoi meidän tulleen hänen mieleensä TopTeam-mainoksesta (kiitoskiitoskiitos! ♥), tutustuin asiaan lähemmin. Luettuani ilmoituksen moneen otteeseen totesin, että todellakin: tällä kertaa huippuvalmennukseen pääsyn kriteerinä ei kerrankin ollut jo korkeammissa luokissa kisaamista. Niinpä olemme tällä viikolla olleet kiireisiä, kun on pitänyt nauhoittaa ennakkotehtäviä. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että koskaan nollaratoja tekemätön koirakko tiimiin huolittaisiin, mutta sanotaanko, että repeäisin riemusta jo siitäkin, jos pääsisimme suuren seulan läpi kotihallissa järjestettävään valintatilaisuuteen. Se olisi meille jo suuri luottamuksen ja uskon valaja: että meissä on jokin mahdollisuus, vaikka se ei tulosten tasolla näykään.

Kuvissa näkyvät ainakin pinaatin, papujen, korianterin, basilikan,
kesäkurpitsan, retiisien, salaattien ja pinaattikiinankaalin (pak choin) alut.

Huomenna lähdemme töiden jälkeen pienelle, mukavalle mökkilomalle, jota varten kauppalistat grillattavista, ristisanatehtävät sateen varalta ja uimakamppeet alkavat olla kasassa ja yhtä valmiit lähtöön kuin mekin! Reissusta palattuamme tuleekin olemaan mukavaa nähdä muutos kasvimaalla! Seuraava viikonloppu meneekin sitten kaksipäiväisissä kisoissa Raumalla Hoinan kanssa yhdistettynä vanhojen ystävien tapaamiseen. Ei huono heinäkuun alku! :)

Joka päivä voi olla lomapäivä

Kaikki kuvat © Katri Pietilä

Jestas, että viimeiset pari viikkoa ovat olleet touhukkaat! Olemme ehtineet niin kisailemaan agimölleissä Chhainan kanssa kuin Hoinankin kanssa tokossa - molemmat likat ovat vieläpä tuoneet palkintoja kotiin, kuten treenilokista on voinut huomata - sekä kyläilemään ja treenailemaan oikein olan takaa. Viime tiistaiaamuna päätimme lähteä pikareissulle kasvattajalle sekä seuraavana päivänä ajella Hämeenlinnan kautta pariin eri enemmän tai vähemmän koiriin liittyvään tapaamiseen. Lisäksi olemme treenailleet ahkerasti 2-3 kertaa viikossa Chhainan keppejä, rengasta ja kontakteja parin kuukauden päässä häämöttävää kisaiän täyttymistä silmällä pitäen.

Jokru ja Chhaina kisailevat maantiekiitäjyydessä

Kuten kuvistakin osittain näkyy, Miikku-kasvattajan farmilla myös Chhainan yhtä veljeä, Jokrua, sekä yhtä siskoista, Kenoa. Lisäksi kimppakuvaan veikan kanssa saimme tietysti myös Miikun laumaan kuuluvan Chhainan äidin, Priiman. Hieman on pikkulikan koko muuttunut edellisestä yhteiskuvasta!

Jokru-veli, Priima-äiti ja ei enää niin pikkuruinen Chhai!

Juhannuksen vietimme taas mökillä isolla porukalla koko lauman - siis myös cavalierkaksikon - kera. Paimenille juhannus oli yhtä urheilua, kun joku oli heittämässä niille frisbeetä järveen lähes tauotta. Chhainasta onkin kuoriutunut melkoinen vesipeto, kun saimme sen pari viikkoa sitten härnättyä Aurajokeen uimaan. Jo Miikun luona pelto-ojissa likka osoitti yhä muistavansa vesiräiskimisen riemut, mutta mökillä touhu nousi aivan uusiin sfääreihin: Chhaina nouti leluja melkein Hoinaakin ahkerammin ja hienojen hyppyjen kera. Laiturilta se ei sentään vielä tainnut kertaakaan uskaltaa loikata, mutta äkkisyvenevässä rannassa penkereeltäkin ponnistaessa Chhai sai jo mukavat loiskeet aikaiseksi. Erityisen iloinen olen Chhainan uimatyylistä - sillä on selkä aivan suorana uidessaan, ja uinti on tasapainoisen ja vaivattoman näköistä. Juhannusvieraidenkin kanssa vertailimme nimittäin eroa Hoinaan, joka selvästi käyttää etupäätä suurempana moottorina.

Olen ottanut tämän kesän motoksi sen, että joka päivä voi olla lomapäivä, jos niin haluaa. Niinpä olemme parina iltana syöneet iltapalaa terassillamme, käyneet keskiyöllä Littoistenjärvellä piknikillä ja päivällä makoilemassa rannalla tai muuta vastaavaa. Jatkossa kesäämme tulee kuulumaan myös viljelyspuuhia, sillä saimme kuin saimmekin läheisen taloyhtiön pihalta yhteisökasvimaalta kaksi viljelyslaatikkoa käyttöömme - boksi kummallekin. Tänään aikomuksenamme olisi lähteä siemenostoksille ja käydä laittamassa tuleva sato alulle. :)

Lisäksi moni on huomannut ja kysellyt minulta Kennelliiton Koiramme-lehdessä julkaistusta kennelnimihakemuksestani, joten kaipa sen voi täällä blogissakin kertoa: olen hakenut kennelnimeä. Haaveilla saa, mutta mitään varmoja suunnitelmia ei ole. Onpahan nyt sitten ainakin tulossa joku nimi tulevaisuuden varalle. Vasta tulevat vuodet näyttävät, tuleeko pentuja ja minkä rotuisia, sillä tulen varmasti ottamaan vielä joskus itselleni kokonaan uuden rotuisia koiria. Kävin kuitenkin kurssin nyt keväällä, joten miksen olisi heti hakenut nimeä, kun olin sellaisen keksinyt? Vielä tosin joudun jännittämään, saanko haluamani nimen, mutta ainakin Kennelliitto ja rotujärjestö ovat puoltaneet ihan ensimmäistäkin nimitoivetta. Siinä kai meidän kuulumisemme olivatkin lyhykäisyydessään - nyt palaan takaisin nauttimaan kauniista kesäpäivästä! Suurkiitos vielä Miikulle ihanista kuvista!

Kesäkuulumisia ja arvonnan tulokset

Kesäkuu on täällä, ja niin on kyllä kesäkin - ainakin meillä! Minulla on kesätöitä toistaiseksi vain 3-4 kertaa viikossa, joten töiden ohessa on lähes yhtä paljon lomailua. :) Olemmekin runsaiden vapaiden ansiosta kunnostautuneet niin agility- ja tokotreeneissä kuin pitkissä lenkeissäkin. Tämäkin aamu aloitettiin tunnin lenkillä Aurajokilaakson ihanissa maisemissa ja joessa pulikoinnilla. Rakastan näitä uusia lenkkimaastoja! Lisäksi viikonloppuna ehdimme käymään Loviisassakin, missä päättäjäisiltana istuimme ihan vaan aikuisten kesken parissa rantakuppilassa ja muina päivinä kävimme koirien kanssa kimppatreenailemassa sekä agilityä että tokoa.

Kisakalenteri näyttää sen sijaan kesäkuun osalta melko tyhjältä. Näillä näkymin agikisoihin emme pääse kertaakaan, kun ainoina itselleni mahdollisina kisapäivinä ei ole kuin arvokisoja, joihin jostakin syystä me ikuisen ykkösluokkalaisen Hoinan kanssa emme ole osallistumassa. :D Sen sijaan möllikisoihin olemme menossa torstaina Chhainan kanssa, ja Hoinan kanssa yritän saada meidät pariinkin tokokokeeseen loppukuusta, mutta varmoja nämä eivät tosiaan vielä ole, kun kokeisiin on nyt niin tunkua. Lisäksi toinen mahdollisista kokeista olisi tismalleen samassa paikassa kuin edellinenkin, eli senkin saatan jättää väliin ihan vaan paikan takia, vaikka kokeeseen mahtuisimmekin.

Mitään sen kummempia kesäsuunnitelmia meillä ei ole. Juhannuksena menemme tietenkin koko perheellä ja toivottavasti myös joidenkin vieraiden kera mökille uimaan, saunomaan ja kisaamaan vuoden 2015 juhannusolympiakullasta, mutta muuten käytän vapaani joko kotikonnuilla kesästä nautiskeluun tai lyhyisiin reissuihin jonnekin päin Suomea treenaamaan koirakavereiden kanssa. Lisäksi Herra B yrittää saada tästä lähistöltä pienen viljelylaatikon ja hankkia jonkin vastaavan myös parvekkeellemme, sillä hänen varsinainen viljelystilkkunsa ei kuulemma ole tänä kesänä juurikaan viljelykunnossa vaan vaatii vain hoitotoimenpiteitä ensi vuotta varten. Minä pidän siis peukkuja, että saisimme jonnekin edes ihan vähän perunoita kasvamaan, koska rakastan niiden sadonkorjuuta!

Lopuksi kerrottakoon vielä arvonnan tulokset! Pienen tuotepaketin voitti Anita - ottaisitko sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen pawprint_on_the_beach AT hapsutassu.com, niin saamme paketin matkaan?

Muutosten alkuvuosi

Kuva © Katri Pietilä

Ohhoh! Helmikuu on jo puolessa välissä, ja tämä on vasta ensimmäinen merkintämme tänä vuonna! Hapsutassujen blogi on elellyt melkoista hiljaiseloa, vaikka aktiivinen treenikausi agilityn saralla on saatu taas käyntiin kummankin paimenen kanssa ja koulussakin ensimmäisen periodin loppu häämöttää jo. Tauko blogikirjoittelussa johtuu siitä, että olen kirjoitellut muihin blogeihin: treenimuistioon parin säälittävän merkinnän verran sekä uuteen, omaan salaiseen blogiini, jossa olen koettanut tsempata itseäni pieneen elämäntapamuutokseen. :)

Toinen merkittävä syy huomiomme ja ajankäyttömme suuntautumiseen muualle on se, että me keksimme muuttaa halvempaan mutta suurempaan opiskelija-asuntoon, joten sisustusinto ja vanhojen tavaroiden läpikäynti on vienyt kaiken vapaa-ajan, vaikka muuttoon on vielä pari viikkoa. Samaan syssyyn vaihdoin myös viime viikonloppuna auton koiramaisemmaksi, koska etenkin nyt, kun Chhainakin on täysikokoinen, pikku Corolla alkoi käydä meille vähän turhan ahtaaksi! :D Tämä alkuvuosi on siis ollut melkoista myllerrystä mutta samalla parasta aikaa pitkään, pitkään aikaan!

Mitä koiriin tulee, Chhaina aloitti tänään juoksunsa - vain kaksi viikkoa ennen vuoden ikää! Siitä on kasvanut hurjan iso koira, joka saa etenkin nyt vielä karvansa pudottaneen Hoinan näyttämään aivan kääpiöltä sen rinnalla. Paino likoilla oli ainakin pari viikkoa sitten vielä vajaat kaksi kiloa niin, että Hoina oli se massavampi. Chhaina on kuitenkin aivan selvästi 50 cm paremmalla puolella: kotimittauksella 53 cm voisi olla vähiten pielessä oleva mittaus. Hienoa siis agilityä ajatellen, että koiralla on kokoa.

Agilityssä kumpikin koira on nyt alkuvuodesta saanut pääni totaalisesti pyörälle. Chhaina vasta mölliryhmään siirtyneenä vetelee jo nollaratoja lukuunottamatta esteitä, joita vielä skippailemme osana rataa, ja Hoinan kanssa päätin antaa lähtöongelman olla, minkä jälkeen treeneistä on tullut tehokkaita ja todella onnistuneita. Maanantaina vedimme sen kanssa 15 estettä nollana ensi yrittämällä! Myös lisenssin olen vihdoin saanut uusittua, joten muuton jälkeen aion käyttää viikonloppuja muutamaan kisareissuun Hoinan kera. Treeneissä on alkanut olla sellainen flow-meininki, että haluan samantien testata myös kisatilannetta. Muuten kynnys ja paineet nousevat jossakin vaiheessa liian isoiksi, kun tiedän, että koira pystyy kokonaiseen rataan yhä useammin ja useammin ja siksi kisaradoiltakin pitäisi tulla onnistumisia. Kisailua ennen tulee kuitenkin tosiaan vielä se muutto, joten hiljaiselo blogin puolella jatkunee vielä ainakin tovin.

Dilledong

Tovi on taas vierähtänyt viime kirjoituskerrasta, mutta paljon ei ole muuttunut. Nelson on kotiutunut etälaumaamme hienosti, päässyt trimmaajalle kehuttavaksi ja kynittäväksi sekä alkanut hoikistua. Hoina aloitti juoksunsa, joten meillä - tai ainakaan Hoinalla - ei ole nyt hetkeen asiaa kotikäynnille. Chhaina on yhä oma hassu itsensä (jos et usko, katso Instagram-videoita!) ja alkaa korkeuden puolesta saavuttaa aikuiskokoaan. Painonsa puolesta se on sisaruksiin verrattuna melkoinen sintti - vain 11 kg! Minä olen viettänyt lähes joka illan yli puoleen yöhön asti koulukirjoja lukien, ja sen vuoksi jokainen päivä enemmän tai vähemmän toistaa itseään seuraavana.

Hoinan tilanne minulla pyörii koulujuttujen jälkeen toisiksi eniten päässäni. Olen tehnyt sillä nyt kahden viikon ajan kohdennettua huolellisuus- ja malttitreeniä, mutta onnistumisprosentti on yhä 2% luokkaa. Stressi - oli se sitten positiivista tai negatiivista - muuttaa Hoinan ihan täysin. Kuten olen herra B:lle monet kerrat kertonut, Hoina is unlearning everything she used to be pro at. Vai miltä alla oleva video teistä näyttää? Kun Hoi tekee vastaavan suorituksen ja pyydän sitä tekemään kunnolla, se yrittää aina vain enemmän, tekee aina vain huonommin ja stressaa aina vain enemmän. Chhainan treenivuoron ja vartin kotimatkankaan aikana Hoina ei lakkaa läähättämästä ja melkein yskimästä boksissaan: se ei palaudu.

Lajin vaihto on ollut mielessä ja siihen on moni kannustanutkin. Mutta mistä löydän lajin, joka ei vie Hoinaa kierroksille ja korosta sen reaktiivisuutta arjessakin? Toko on samanlaista kuin agility, joskaan ei toki yhtä kiihkeää, mutta kuvio on samanlainen. Sillä ainoalla hakukerrallakaan Hoina ei ennen käskyä kuule muuta kuin käskyn ja sinkoaa sitten 200% nopeudella metsään. Siellä se teki hienosti, koska homma oli meille täysin leikkimielistä eikä vaadi niin paljon tarkkuutta, mutta ylisuuret positiiviset stressikierrokset se sai aikaan sielläkin. Seuraava kokeilumme juoksujen jälkeen on rallytoko, jossa voin koko ajan tsempata Hoinaa. En millään haluaisi laittaa 2,5-vuotiasta koiraa eläkkeelle, mutta totuus on se, että kun olemme vähentäneet harrastamista, Hoina on muuttunut kotonakin. Kun sille puhuu, se ei enää säntää heti hakemaan koko lelukoppaa vaan istuu paijailtavana kuin Chhaina. En ole koskaan kokenut, että Hoina olisi stressissä kotona, mutta tämän muutoksen nähtyäni huomaan, että se on ainakin vähemmän stressissä myös kotona kuin ennen.

Tosiasiassa alun kaltaisia yrityksiä aloittaa aivan keppijonon keskeltä
tuli käsiavunkin kanssa rutkasti onnistumisia enemmän. Halusin vain
onnistumisilla näyttää, että Hoina todellakin osaa kepit yhä. Puomi on
käsittämättömin. Toisessa päässä oli lelupalkka valmiina, puomi on
Hoinan lempiesteitä ja niitä, jotka se taitaa pomminvarmasti. Lopun
kontaktilla näkyy vielä tyypillinen jäkittäminen, kun ei vaan pysty.

Vaikka Chhainaa ottaessani olin sitä mieltä, että Hoina saa olla ykkösharrastuskoirani ainakin nelisen vuotta eteenpäin, olen nyt sattuneista syistä päättänyt panostaa Chhainaan ja laittaa rahani sen koulutuksiin. Hoinan kanssa ei pääse tekemään asioita, joita se osaa, eikä myöskään uusia asioita, vaikka kenen agilitygurun oppeihin menisi. Eniten harmittaa se, että Hoina on aivan mielettömän taitava. Se melkein itkettää. Kun se tekee kepit, kontaktit tai hypyt oikein, se on niin mielettömän hieno, että itkettää ilosta. Minulla on joulun jälkeen varmuuden vuoksi kummallekin koiralle ryhmäpaikka varattuna ATT:n mölliryhmään, mutta alan uskoa, että lopulta vain Chhaina sinne menee. Pikku Chhai sai myöskin lokakuusta eteenpäin kymmeneksi viikoksi treenipaikan aloittelevat tavoitteelliset -ryhmässä, Mynämäen seudun koirakerhossa, mistä olen enemmän kuin riemuissani. Lisäksi ajattelin alustavasti kokeilla pikkulikan kanssa aivan uusia koulutustekniikoita, joten pian kunnolla alkava touhuaminen sen kanssa saa sentään jotakin valoa koiratreeneihin. :)

Olin aikeissa kirjoittaa paljon muustakin, mutta jotenkin tämä aihe vie aina mehut. Ehkä palaan siis asiaan ensi viikolla, kun pääsen eroon ensimmäisestä isosta tentistä. Jos meitä tulee sillä välin ikävä, kannattaa seurailla tuota Instagram-tiliämme (belissahh). Chhainan hullunkurisuus pakottaa minut päivittelemään sitä usein! :)

Sä olet kaunistunut niin...

Kaikki kuvat © Katri Pietilä

Kävimme viikonloppuna taas pitkästä aikaa Miikku-kasvattajan luona. Pari yötä tuli nukuttua makeasti, kun käytiin aina iltasella pellolla valokuvailemassa, päiväsaikaan remuttiin Chhainan sisarusten Kenon ja Jokrun sekä Miikun omien koirien kanssa ja välillä natusteltiin asiaankuuluvia ähkyherkkuja yleisurheilun EM-kisaruudun ääressä. Lisäksi Miikku hieroi taas Hoinan, mistä minä olen jälleen ikihyviksi kiitollinen! :)

Chhaina täyttää viikon päästä jo puoli vuotta, ja se kaunistuu päivä päivältä. Olemme alkaneet vähitellen temppuilla enemmän ruokinnan yhteydessä, ja paraikaa etsiskelen lähikunnista sopivaa, pienempää monitoimiseuraa, jossa pääsisimme jo kursseille - ATT:llä kun ikäraja ryhmiin on ehdoton yksi vuosi. Koska minulla on hallille kuitenkin avain, aiomme varmasti ottaa Chhainankin kanssa hyppytekniikkaa jo nyt syksyn mittaan, koska sain Hoinan koulutuksen yhteydessä Vappu Alatalolta pentutreeneihinkin ohjeita.


Muutimme tosiaan eilen Miikulta - ja samalla kesälomilta - palatessamme takaisin Turkuun, koska ensimmäiset yliopistojutut alkavat jo huomenaamulla. Hoina oli aluksi lenkeillä hieman stressaantunut kaupunkiin paluusta, mutta koska koirilla on melkoisen toiminnantäyteiset puolitoista viikkoa takanaan, ne saavatkin nyt viettää aluksi muutaman lepopäivän. Suurkiitos vielä Miikulle: ansaitset täydet pisteet täysihoidosta, kuvista ja Hoinan käsittelystä! ♥

Tilinteon aika

Jestas, että kesä on mennyt nopeasti! Reilun kolmen kuukauden työrupeama Peten Koiratarvikkeella on taas ohi, ja nyt meillä on miehen ja lauman kanssa viikon mökkiloma. Edellisen merkinnän jälkeen ei ole tapahtunut mitään muuta huomionarvoista kuin että pikku-Chhai kävi voittamassa Kotkan match show'ssa 23.7. ensin pienet pennut ja sijoittumassa sitten vielä best in show -kehässäkin kolmanneksi kokonaisuudessaan vajaan sadan koiran joukossa. :) Likka oletettavasti hurmasi tuomarit lähinnä käyttäytymällä kehässä luonnostaan kuin vanha kehäkettu, sillä mikään näyttelypuudelihan ei tuokaan lapsi ole. Chhainan esiintymistaidot olivat kyllä huima yllätys itsellenikin, sillä kyseinen tapahtuma oli meille ensimmäinen laatuaan, emmekä olleet koskaan edes harjoitelleet seiso-käskyä saati mitään ympyräjuoksua. :D Luulen, että Turussakin käymme loppukesästä vielä muutamassa match show'ssa ihan vain siksi, että lapsen kanssa kaikki sujuu niin mukavasti ja mutkattomasti.

Kirjoitin jo vajaa kuukausi sitten, että minun täytyy keksiä Hoinan agilityyn uusi toimintasuunnitelma, mutta olen tähän mennessä edennyt vähän pidemmälle ajatusteni suhteen. Facebookissa kiertänyt artikkeli koiran stressistä sekä juttelu Miikun kanssa vain tukivat uutta, ensin kovin varovaista ajatusta siitä, että agility ei ehkä olisikaan paras mahdollinen laji Hoinalle. Jo ollessaan aivan aloittelija Hoina paloi agilitylle, ja laji ikään kuin huumasi sen. Nyt etenkin Agirodun ja muutaman alkukesästä käydyn kilpailun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että koiran vire menee yli. Ennen se pysyi hallittavana, mutta ei enää. Nykyään Hoinasta lähtee hallittavuus paitsi ennen rataa myös radalla, se jopa tikkaa käteen, ja jo lähdössä sen jokainen lihas on niin kireänä jännityksestä, että tuntuu kuin ne voisivat poksahtaa minä hetkenä hyvänsä. Sen suu louskuttaa ääneti valkoista vaahtoa ja silmät seisovat päässä. Lähtökäskystä seuraa useimmiten täysi kaaos. Silloin kun ei seuraa, teemme upean radan. Niitä on tähänastisista kahdestatoista startista ollut kaksi. Positiivisenkin stressitilan palkitsemisesta ja ylläpitämisestä saan Hoinalle takuulla lisää maanisuutta ja ylivireisyyttä arkeenkin.

En ole aikeissa lopettaa agilityä, mutta ajatuksen kypsyttelyn jälkeen peruin syksyn ryhmäpaikkamme ATT:llä, ja syksyllä käymme itsenäisesti harjoittelemassa vain malttia. Vuodenvaihteessa vertaan sitten, onko mitään muutosta havaittavissa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun korvissa radikaalilta päätökseltä, oikeastaan se oli minulle ihmeen helppo - ottaen huomioon, että rakastan agilityä niin paljon, että toivon voivani tehdä sitä jonakin päivänä työkseni. Mutta kun mietin, haluanko ajaa koirani äärirajoille fyysisesti ja henkisesti - olkoonkin, että se rakastaa agilityä - ja nähdä sen sekopäisenä, vai tehdä sen kanssa asioita, joissa se on oma rauhallinen tai höpsö itsensä, ei ole mitään mietittävää. Viime päivinä Hoina on vedellyt mökillä vartin pätkiä ihan vain nautiskelu-uintia itsekseen, olen piilotellut sille ruokaa pihalle, pelannut sen kanssa jalkapalloa ja vain puuhastellut asioita kotona niin, että koira on niissä mukana. Annan sen siis olla oma itsensä enkä vaadi siltä mitään erityisosaamista, en korjaa enkä pyydä tekemään paremmin. Kumma kyllä, tunnen olevani huomattavasti parempi omistaja. Olen vakuuttunut siitä, että olen tehnyt hyvän päätöksen, ja ihmiset, joiden kanssa olen asiasta jutellut ja jotka tuntevat Hoinan, ovat ilokseni olleet samaa mieltä.

Tiedän, että olen itse vahvistanut Hoinan sekopäisyyttä alusta asti, mutta tilanne ei ole aina ollut tällainen. Vajaat kaksi vuotta näytti siltä, etteivät tekemisen laatu tai koira itse kärsi hullaantumisesta, joten en ole osannut katsoa tilannetta nykyisestä näkökulmasta aiemmin. Lisäksi vaikka olen innostanut Chhainaa agilityssä tismalleen samalla lailla kuin Hoinaa pentuna, en näe Chhaissa merkkejäkään edes varsinaisesta syttymisestä lajiin. Se tekee putkea, koska osaa sen, mutta pihanurmikolle pissaaminen on luultavasti sen mielestä yhtä kiintoisaa. :D Pelkkä hetsaaminen ei siis voi olla Hoinan maanisuuden taustalla.

Olen aina sanonut, että Hoinassa on jo luovutusiästä ollut näkyvissä hulluus, käskyistä tai ylipäätään yhdessä tekemisestä stressaantuminen ja hullaantuminen. Se on siis sellainen syntyjään, ja nyt lähestyn sitä harrastuskoirana - en tavoitteiden vaan - uudesta, avoimesta näkökulmasta. Tämä taukoilu on ollut rennointa ja hauskinta aikaa Hoinan kanssa ikinä, sillä sehän ei ole mikään hullu arjessa. Se on oikeastaan kotona täysin ylivireisen koiran vastakohta: säyseä lammas, jonka kaulaa Chhaina saa luvan kanssa purra minkä ehtii, joka osaa myös vain nauttia, leikkiä selällään yksikseen kuin pikkupentu ja jonka kroppa on rento ja reteä.


No, ehkä voin lopuksi pehmentää laskeutumista loppua kohden kertomalla, että minulla ja Hoinalla on huomenna ja sunnuntaina luvassa yhteensä 16-tuntinen Vappu Alatalon hyppytekniikkakurssi, joten agilityä emme tosiaan ole täysin hylkäämässä. :) Odotan kyseistä kurssia jo aivan innolla, sillä mitä hyppytekniikkaan tulee, minulla on aivan totaalisen tyhjä aukko koiratietoudessani. Onko muilla kokemuksia kyseisestä kurssista? Olisi mukavaa kuulla, mitä on luvassa!

Samaa vanhaa, mutta jotain uuttakin

Kesä on mennä hujahtanut ohi niin, ettei sitä ole oikein ehtinyt edes tajuta. Töitä on jäljellä enää alle neljä viikkoa, ja sitten on viikko lomaa ennen kuin yliopiston johdantokurssit taas alkavat. Minunhan ei luonnollisestikaan tarvitse osallistua kaikille infoluennoille, koska kävin kaikki samat tilaisuudet viime syksynä, mutta haluan tietysti päästä sisään uuteen aineeseen ja uuteen opiskelijaporukkaan, joten tuutorointiin aion osallistua. Kaikki tämä juontaa siis juurensa tähän:

Hain kevään yhteishaussa uudelleen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan vaihtaakseni pääaineeni pohjoismaisista kielistä uskontotieteeseen. Sisäinen pääaineen vaihto olisi tietysti ollut mahdollista, mutta halusin aloittaa aivan alusta niin, että viime vuoden opiskelut eivät vie tutkinnossani turhaa tilaa tai opintoajastani vuotta, koska ruotsi ja uskontotiede eivät kuitenkaan kovin helposti järkeväksi kokonaisuudeksikaan yhdisty. Pääsin kuin pääsinkin sisään, vaikka kattavien pääsykoevastausten jälkeen minusta tuntuikin, ettei taustamateriaalia voinut juurikaan hyödyntää tehtävissä. Ilmeisesti olin kuitenkin tiennyt jotain, sillä sain kokeesta 44/50 pistettä, ja mikäli kuuluin niihin, jotka valittiin sekä kokeen että taustapisteiden perusteella, laskeskelin, että pisteeni olisivat olleet jopa 90/100. Ihan itsevarmoilla fiiliksillä voi siis aloittaa uudet opinnot! :)

Tänä vuonna uskonto- ja kansatieteeseen sekä folkloristiikkaan oli yhteinen haku ja aineet ovat alussa yhtä ja samaa, joten kaupan päälle sain pari muutakin ainetta. Se on kiva juttu, sillä ne kaikki ovat olleet mielenkiintoisia erillisinäkin. Ymmärtääkseni ensimmäisenä vuonna näistä kolmesta valitaan sitten varsinainen pääaine, mutta en todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, jos kaikki haluavat pääaineekseen saman - kaikkiin aineisiin kun on kuitenkin tietty kiintiö. Sivuaineeksi otan ainakin näillä näkymin psykologian. Tähtäimessäni on mahdollisuus opettaa uskontoa ja psykologiaa, mutta pidän silmäni auki muillekin vaihtoehdoille. Toinen vaihtoehto olisi ainakin rakentaa erilaisilla kulttuuriaineilla laajempi, asiantuntijuutta syventävä yhdistelmä, mutta tiedä häntä. Ihanaa, kun on vaihtoehtoja! :)

Koirarintamalla olemme olleet melko rauhallisia. Tokossa käymme nyt kummankin BC:n kanssa viikoittain, mutta Hoinan varsinainen agilityryhmä on jo lopettanut tältä kesältä, ja nyt otan likkaa mukaan vain omiin tekniikkatreeneihini. Kieltämättä Hoinan kanssa oma pääni kaipaisi taukoa ja uutta toimintasuunnitelmaa, sillä mitä taitavammaksi Hoina tulee, sitä enemmän sillä keittää yli. Kepit ovat menneet pelkäksi pelleilyksi, koiran suu vaahtoaa kuin viimeistä päivää ja Agirodussa likka jopa näykkäsi minua radalla. Tavoitteena meillä on vieläkin harrastaa vain kivaa agilityä, ja päivä päivältä uskon enemmän puolittain vitsillä heittämääni lausahdukseen, että Chhaina nousee vielä agilityssä mennen tullen kakkosiin ennen Hoinaa. En todellakaan ole turhautunut, pettynyt tai yllättynyt - kaikkea muuta. Minun täytyy vain suunnitella järjellä, miten alan purkaa tuota Hoinaan ladattua pommia.

Kuva © Martta Ala-Krekola

Bordercolliekaksikkoni on varsin hauska. Toinen on tosiaan liekeissä niin, että ohjaajakin polttaa näppinsä, kun taas Chhainaa ei saa kentällä riemastumaan mistään. Se tekee tasaisen varmalla tyylillä niin tokoa kuin agilityn alkeita - hiljaa, rauhassa ja oikein. Jos juoksen kentällä riemukiljuen ja taputtaen karkuun, pentu tulee jolkotellen perässä. Tulee todella mielenkiintoista nähdä, miten nämä kaksi vielä kouluttavat minua. Ne ovat täydelliset ääripäät harrastuskoirina. Kotona Hoina on hassu, lapsellisen luottavainen ja uskollinen; Chhaina taas on rauhallinen, kissamaisen itsenäinen ja salaa veitsenterävän fiksu ja viilaa Hoinaa linssiin ihan huolella. :D

Välillä mietin, miten minulle on siunaantunut kaksi maailman ihaninta bordercollieta, jotka ovat kaikessa epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne eivät ole koneita, ja niiden jokainen luonteenpiirre pitää minut tietoisena siitä. Rakastan juuri sitä. Kun luen pentutreeniblogeja tai näen ystävien ja tuttujen mielettömiä saavutuksia Facebookissa, minussa kulkee vieläkin sekunnin sadasosan verran turhautuminen omaan saamattomuuteni aina kulloisellakin hetkellä, mutta tunne häipyy samantien, kun katsahdan lattialla nahistelevia koiriani ja päätän mieluummin pakata rekut autoon ja ajaa niiden kanssa mökille heittelemään frisbeetä järveen. Koiramaailmassa joku treenaa aina enemmän kuin minä, enkä minä edes halua olla se, joka treenaa eniten tai tehokkaimmin. On ihanaa taistella valitsemani rodun tuomaa - ehkä kuviteltuakin - tulospainetta vastaan ja todeta täysin rehellisenä, että minun koirani ovat täydellisimmillään silloin, kun ne eivät ole käskyn alla. :)

Tyttöjen päivä

Äiti ja tytär, Priima ja Chhaina

Kuva © Katri Pietilä

Tänään vietettiin likkojen päivää, kun lauman BC-tytöt pääsivät Agirotuun - toinen räjäyttämään radan Nopeat hylyt -joukkueen nimen arvoisesti ja toinen turisteilemaan. Paikalla olivat kaikki Chhainan siskot ja Priima-äiti sekä liuta muita tuttuja koiria ja ihmisiä. Puolittainen pentumiitti ja kimppakuvat voittivat kyllä hätäisen sähläysstartin mennen tullen, mutta tulipahan varmistettua, että kilpailutauko Hoinan kanssa saa jatkua. :D

Ihana Miikku kuvaili sakkia, ja eivätkös ne vaan olekin aivan mainioita? Valitettavasti tällä kertaa pojat (3 kpl) puuttuivat geimeistä, mutta syksymmällä toivottavasti saadaan kaikki yhteen kuvaan. :) Suurkiitos Miikku, Päivi ja Jing-Lin kantoavusta ja Päivi ja Jussi telttapaikasta sekä äiti ja iskä ihanasta seurasta ja koiranpitoavusta! Tällaiset tapaamistapahtumat ovat parhautta!

Keno, Kikka, Priima-äiti, Chhaina ja Bingo
Kuva © Katri Pietilä

Pala pientä kasvutarinaa

Meillä on ollut Hoinan kanssa aivan huippu viikonloppu! Korkkasimme nimittäin agilityuramme kaksipäiväisellä kilpailuviikonlopulla Pyhtäällä ja Helsingin Purina-Areenalla. En ole unohtanut, että epäilin pitkään, olisimmeko kisavalmiita edes tämän vuoden puolella, mutta muutama analyyttinen hetki mursi vähitellen tämän epäilyksen muurin. Ensinnäkin tajusin, ettemme missään muualla pääse harjoittelemaan ykkösluokan ratoja ja kokonaista ratasuoritusta niin hyvin kuin kilpailutilanteessa. Lisäksi keväällä tapahtunut estevarmuuden lisääntyminen pujottelulla ja hypyillä ajoi minut ajattelemaan yhä useammin: miksi ei?

Tuloksia voi lukea enemmän treeniblogista, mutta kootusti viikonlopun saldona on yksi voitto vitosella sekä kuusi hylkyä, joista yhden hylkäsin itse, joista useimmat menivät pieleen vain väärän putken pään takia ja joista kaksi oli ratasuorituksina silti kokonaisia, ehjiä suorituksia. Saimme siis viikonlopun aikana yhtäkkiä jopa kolme sujuvaa ratasuoritusta, mikä on enemmän kuin uskalsin odottaa - emmehän olleet koskaan missään harjoituksissakaan päässeet seitsemättä estettä pidemmälle ensi yrittämällä. Lähdin todellakin alunperin kilpailuihin vain harjoittelemaan lähtöjä, ja olin valmistautunut olemaan edes yrittämättä yhtäkään kokonaista rataa. Vaan Hoinahan osoittautui mahtavaksi kisakaveriksi! :)

Tänään, ajellessani kohti Konalaa aamuvarhaisella, pohdin, miten uudenlaisella asenteella olen kilpailemassa - meillä ei ole paineita! En haluakaan nollia, ennen kuin alamme saamaan tiheämmin ehjiä ratoja. Ykkösissä haluan siis kasvattaa ratavarmuutta mutta myös lisätä luottamusta sekä minun ja Hoinan välillä että omaan tekemiseeni. Tänään otin kilpailuissa sellaisia lähtöjä, joita en ole koskaan uskaltanut kokeilla edes harjoituksissa, valitsin riskialttiita ohjausvaihtoehtoja, jollaisia en Finan kanssa ole koskaan nollan toivo silmissäni kiiluen ottanut edes kolmosissa, ja pidin koirani kanssa hauskaa. Kun hain kilpailukirjan toimistosta, hölmistyin neljästä pikkulapusta, joissa kaikissa luki kissan kokoisin kirjaimin: HYL. "Ai hylkyjäkö ne kaikki olivat? Hoho! Mutta mehän tehtiin pari aivan upeaakin rataa!" Juuri tällaista haluan agilityn olevan: paineetonta, rentoa, hauskanpitoa ja onnistumisia tuloksista viis. Minusta tuntuu kuin olisin tämän viikonlopun aikana kasvanut ohjaajana enemmän kuin kaikkien seitsemän agilityvuoteni aikana. :)

Ps. Pikkulikka osaa jo kolme temppua: perusasennon, maahanmenon ja siivekkeen kierron. Pentu on hauska - paitsi silloin, kun se haukkua räksyttää isoille siskoilleen...

Turussa taas

Ihanasti aktivoitui taas tämäkin blogi pennun saavuttua. :) Minulla on vielä kevään viimeiset suoritukset yliopistolla tekemättä, joten tulimme eilen paimenten kanssa Turkuun. Chhaina ei vielä ollut meillä Turussa ollutkaan, ja ajomatkakin oli pisin tähän asti, mutta yllättäen boksista ei kuulunut pihahdustakaan koko matkan aikana. Pysähdyin reilussa puolessa välissä pissattamaan pentua levähdyspaikalle, mutta neiti ei malttanut tehdä tarpeitaan, kun oli niin paljon mielenkiintoisia hajuja. Lisäksi kuuma moottoritie kiinnosti pentua kamalasti. Kaiken kaikkiaan Chhaina on kyllä rohkein pentu, joka minulla on tähän mennessä ollut. :)

Turunkaan päässä Chhaina ei malttanut pissata, mutta heti sisään tultuamme se marssi parvekkeelle ja lorotti sinne matolle. :D Lätäkköä kuivaillessani pentu keräsi nurkista Hoinan lelut ja jämäluut ja kävi selälleen leikkimään. Tähän mennessä likka on tehnyt tarpeensa hienosti viereiselle pellolle ja kulkee Hoinan perässä hienosti hihnassa. Lisäksi viime yönä, kahdeksanviikkoissynttärin kunniaksi, pentu nukkui yhdeksän tunnin yöunet häkissään - ilman pissoja tai pissatuksia!

Sain tehtyä asuntomme suurehkoon kylpyhuoneeseen hyvän pentuaitauksen tännekin, ja eilen ja tänään Chhaina on saanut jäädä sinne yksin, kun olemme käyneet Hoinan kanssa pidemmällä lenkillä. Huomenna on sitten edessä ensimmäinen pidempi yksinolopätkä täällä Turussa, kun minulla on iltapäivällä luento. Aitaus ei kuitenkaan tunnu olevan Chhainalle ongelma sen enempää täällä kuin Loviisassakaan: likka nimittäin saattaa vinkua tai jopa haukkua aitauksen ulkopuolella päästäkseen sinne sisään. :D Lisäksi pentu leikkii hyvin itsekseenkin, joten näissä asioissa se on kyllä hyvin samanlainen kuin Hoina.

Mitä Hoinaan tulee, maltan tuskin odottaa puolentoista viikon päästä alkavia treenejä. Ilmoitin likan sittenkin toiseen agilityryhmään, koska treeneissä haluan keskittyä koiraan kunnolla, mitä en voi väittää pystyväni tekemään, jos treenaan sen kanssa samassa ryhmässä kuin jota itse koulutan. Lisäksi tekniikkatreenit ovat muutenkin Hoinalle tässä vaiheessa tarpeettomia, kun haluaisimme etupäässä ehjiä ratasuorituksia. Tekniikkaryhmässäni Hoi saa sitten treenata aina silloin, jos joku ryhmäläisistä on poissa.

Viikkotreenien lisäksi ulkopuolistenkin kouluttajien treenejä on tiedossa ihan mukavasti: Korrien tokokoulutus jo toukokuun alussa, Nina Mantereen parit agilitytreenit, Vappu Alatalon hyppytekniikkakurssi loppukesästä sekä toivottavasti yksittäiset tuurausvuorot Oreniuksilla tai Savikolla. Tämä kevät on ollut joiltakin osin lievää matalaliitoa, joten toiminnantäyteinen kesä kuulostaa kyllä enemmän kuin hyvältä!

Menneitä ja tulevaa

Lueskelin tuossa aamupäivällä Apinaparkki-blogiamme, joka palveli meitä koko Helsingissä asumisen ajan eli kolme vuotta. Tuo blogi on minulle oikea aarre. Siihen on rustattu varmasti parhaat vuodet elämässäni - ja miten hauskasti silloin kirjoitinkaan! Sieltä löytyi kaikki hauskimmat kommellukset isossa kaupungissa, meidän historiallinen viiden pystin kisaviikonloppumme Finan kanssa ja ihanaa Agility Akatemian treeneistä imettyä intoa! Nykyään tuntuu, että kirjoitan silkkaa persoonatonta jaadijaadia. Auts. :D

Meille kuuluu innostusta ja lamaannusta. Innostus koskee ehdottomasti kaikkea koiriin, agilityyn ja vapaa-aikaan liittyvää, lamaannus yksinomaan koulua. Vedän näillä näkymin koko kesän tekniikkaryhmää Loviisassa - mikäli ryhmä täyttyy - ja teemat alkavat hahmottua. Fina on pitkästä aikaa meillä Turussa, ja sunnuntaina kävimme sen kanssa hakemassa yhden nollankin kisoista. Lisäksi maltan tuskin odottaa Hoinan juoksujen loppua, jotta pääsemme sen kanssa taas ryhmätreeneihin.

Sen sijaan päätettyäni hakea kevään yhteishaussa uudelleen, kaikki vähäkin motivaatio nykyisiin opintoihin loppui kuin seinään. Jätinkin pois jo yhden kurssin ja harkitsen toisen keskeyttämistä, jotta ehtisin edes hieman selailla pääsykoemateriaaliakin - edes viikoittain. Silti välillä kirpoaa kylmänhiki otsalle, kun ajattelee, miten helppo ja ihana tämä vuosi on toisaalta yliopistossa ollut ja miten ikävä minun tulee fonetiikkaa. Että jos en laiskurina selviäkään paksuista kirjoista ja esseevastauksista! :D Kun en todellakaan koe itseäni miksikään luontaiseksi yliopistoihmiseksi... Kaikkea mukavaa on kuitenkin edessä, enkä aio vieläkään antaa opiskelujeni stressata. Kyllä minustakin ehkä jonakin päivänä vielä jotakin tulee. :D Silti vaihtaisin (ja olen vaihtanutkin!) ruotsin käännöstehtävät tulevien treenien suunnitteluun ja pohjustamiseen koska tahansa!

 

Muuten meillä on ollut aika hiljaiseloa viimeiset viikot. Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut mitään kirjoitettua. Hoinan kanssa matkustimme Loviisaan kahdella eri bussilla, ja sain taas olla omasta pienestä reppureissaajastani älyttömän ylpeä. Se vain koisi lattialla. Kerran tosin ihmettelin, mihin se koira ehti parissa sekunnissa hävitä, ja sehän oli ryöminyt edessä olevan penkkiparin alta seuraavaan välikköön, jossa luojan kiitos ei ollut ketään. :D Komensin äkkiä koirapirulaisen takaisin, ja sieltähän se liukui takaisin hihnoineen päivineen, mahallaan kuin pingviinit jäätä pitkin. Loviisan loma jäi muuten aika laihaksi, kun sairastin koko viikon kotisoffalla äidin ja siskon kanssa influenssaa.


Odotan kesää varmasti enemmän kuin koskaan. Kolmisen kuukautta tutussa, ihanassa työpaikassa, illat treenikentällä - ja no, toukokuussa vielä lukemassa pääsykokeisiin - enkä voi väittää, että oma kotipiha keppi- ja pienille ohjaustreeneille sekä mökin läheisyys minua kovasti haittaisivat. Lisäksi meillä on suunnitelmissa myös mukavia treenipäiviä, kun pääsemme sekä Vappu Alatalon hyppytekniikkakoulutukseen että Nina Mantereen kuukausittaisiin treeneihin. Kun vielä tokopuolelle saisi jonkin gurun taikomaan taas vähän innostusta, niin johan tässä olisi koko kattaus valmiina! Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että kesän aikana edistymme Hoinan kanssa ainakin agilityssä ihan harppauksin. Katsotaan, miten käy. Maltan tuskin odottaa sitä vaihetta, kun pystyn vihdoin luottamaan yhteiseen tekemiseemme ilman epävarmuutta. Nyt opettelen vielä, miten Horrarilla ajetaan paalupaikalle. ;)

Onko täällä muuten ihmisiä, jotka ovat seuranneet menoamme jo Apinaparkin aikaan?

Juoksuja ihmisenpyörässä

Maanantaina palasin yliopistolle yli kuukauden loman ja osittaisen työnteon jälkeen. Hirveästi ei olisi tehnyt mieli takaisin kouluun - etenkään kun en alunperin päässyt norjan kurssille, mutta koska en saanut tässä vaiheessa enää muitakaan kursseja valittua, opettaja otti minut vastentahtoisesti ylimääräisenä mukaan. Ihanaa istua eniten odottamillaan tunneilla tuntien itsensä mahdollisimman epätervetulleeksi vaivaksi.

Mitä lähemmäs yhteishaku hiipii, sitä sekavammat tunteeni ovat tulevaisuuden osalta. Jos jatkan ruotsia mutta päädynkin jossakin vaiheessa vaihtamaan koulua, olen nostanut opintotukea "turhiin opintoihin". Toisaalta minne minä hakisin? Välillä tekisi vain mieli tehdä töitä ainakin ne vuoden päivät, mutta tiedän, ettei se olisi kuin väliaikainen ratkaisu. Jossakin vaiheessa minunkin täytyy tietää, mitä haluan. Kunpa vain tässä maailmassa voisi tehdä sitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä.

 

Minulla ei ole Hoinasta tähän mennessä ollut varmaan yhtäkään seisotuskuvaa. Tänään likka kuitenkin pönötti useampaankin kertaan pellolla erinäisissä asennoissa, juuri oikeanlaisessa kulmassa, joten räpsin muutaman. Hoinalla taitaa olla biologinen kello hieman väärässä ajassa, sillä se pudotti kaiken vähänkin turkkinsa juuri pakkasiin mennessä. Nyt se on vielä tavallistakin enemmän slim fit -koira. Enkä voi olla huomauttamatta näissäkin Hoin luontaisesta hännän sijainnista: rennoissa peltoleikeissäkin häntä on lähempänä whippetin kuin bordercollien rotumääritelmän kohtaa hännän asennosta.

Muuten meille kuuluu oikein hyvää. Talvi alkaa vihdoin lupailla vuoden ensimmäistä laskettelupäivää, minun ei tarvitse stressata töidenhausta, sillä saan jatkaa unelmahommiani koko kesän ja lisäksi minua pyydettiin pitämään jatkokurssi viimekesäisestä agilityn tekniikkakurssista Loviisassa. Kun tulin lomilta ja töistä takaisin Turkuun, herra B odotti kotona koko asunto siivottuna, musiikki soimassa ja kynttilät palaen. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin - tuntea, miten kodikas ja rakas kotimme onkaan. Miten hyvä täällä on olla. Minulla on kaikki juuri niin hyvin kuin asiat voivat olla - jos keskityn vain nykyhetkeen ja unohdan sellaisen vähäpätöisen seikan kuin tulevaisuus.

Hoina 4kk ja Hoina 20 kk - sama ilme on tallella, mutta hui,

millainen mummoilme sillä on jälkimmäisessä kuvassa!

Osa on ehkä treenilokin puolelta huomannutkin, että olemme päässeet Hoinan kanssa takaisin kummankin harrastuslajin makuun. Löysin Lempäälän-reissulla tähän asti parhaiten toimivan lelupalkan: kaksi identtistä, sateenkaariväristä kumipalloa sekä lähipalkkaukseen pienen pinkin agilitypatukan. Pallojen kanssa Hoina ei pääse tekemään itselleen tyypillistä hurrikaanirevittelyä, joten ne eivät leluina nostata sen kierroksia liikaa. Toivon todella, että onni on myötä tästä eteenpäin ja saisin harrastaa tuon upean agikoiran kanssa ilman sen suurempia taukoiluja - vaikkakin juoksutauko lankeaa päällemme taas aivan hetkenä minä hyvänsä...

Olen muuten vähitellen korviani myöten täynnä Hoinan juoksuja. Ne ovat niin pitkät, runsaat ja - pahoitteluni seuraavasta - haisevat. Lisäksi niiden takia maksan vähintään 1,5 kuukauden harjoitusmaksut kankkulan kaivoon joka vuosi. Vaikka olen haaveillut Hoinan pennusta, Hoin luonteessa on alkanut ilmetä hieman liian monta kysymysmerkkiä pentusuunnitelmia silmällä pitäen. Toisaalta siinä on taas vähintään tuplamäärä ominaisuuksia, jotka ovat juuri ihannekoirani piirteitä. Vaikka en aivan näillä näppäimillä ole Hoinaa leikkauspöydälle viemässä, minua kiinostaisi tietää, millaisella operaatiolla muita narttukoiria on operoitu ja kuinka pitkiä aikoja leikkauksesta palautumiseen on mennyt. Myös mahdollisista haittavaikutuksista saa mielellään kertoa. Meillä kaikki likat ovat tähän asti saaneet olla juuri niin naisia kuin ovat halunneet, mutta Hoinan kanssa olen ensimmäistä kertaa tosissani harkitsemassa sterilointia. Osaako kukaan kertoa kokemuksista?

Hoinan luonteenpiirteet: itsenäisyys

Kun kirjoitin Hoinan leikkisyydestä, päätin, että teen vähitellen Hoinan luonteenpiirteistä kokonaisen artikkelisarjan. Tällä kertaa kirjoitan likan itsenäisyydestä, joka on tähän mennessä ollut sekä hyödyksi että haitaksi arjessa tai harrastuksissa.

En tiedä, kuvaisinko Hoinaa koskaan suoraan sanalla itsenäinen, sillä se on kuitenkin niin tiiviisti sidoksissa myös ympärillään oleviin ihmisiin. Hoina rakastaa ihmisiä ja käy mielellään heittämässä näille lentosuukot tai tarjoaa lelua - oli kyseessä sitten oman talon väki tai vieraat. Hoina kuitenkin tekee paljon myös itsekseen eikä täten tarvitse ihmistään koko ajan lähelleen. Agilityradalla se painaa menemään tuhatta ja sataa kääntymättä kyselemään suuntaa, ja kotona se joko köllii selällään jossakin nurkassa tai leikkii itsekseen. Se ei siis seuraa kotonakaan joka paikkaan, vaan nauttii rauhassa olostaan milloin missäkin.

Hoinassa näkyy paimenkoira siinä mielessä, että se työskentelee mieluiten etäältä ja itsenäisesti. Tokon seuraamisessa se paineistuu selvästi, ja agilityssä se ei malttaisi tulla haltuunottoihin millään tai ainakin pyrkii heti takaisin kauemmas kauhomaan täysillä eteenpäin. Ensimmäisissä pentuagilityissämme neli-viisikuisena kouluttaja kysyi, huomasinko, miten pentuni paineistui lähdön sivulle otosta. Se kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten etäältä työskentely on ollut Hoinalle ominaista alusta asti ja miten vaikeiksi jotkin asiat ovat harrastuksissa osoittautuneet.

Hoinalle tyypillistä: agissa tykitys suunnasta viis; tokossa haluttoman näköinen ryhti

Hoi ei kuitenkaan karta läheisyyttä vapaa-ajalla eli treenien ulkopuolella: pikemminkin päinvastoin! Se tulee mielellään kerälle syliin tai oikeaan halausotteeseen ja puskee kuonolla kainaloon tuhahdellen. Halija saa olla kuka tahansa. Näitä halihetkiä Hoina suo kuitenkin vain silloin, kun sitä itseä huvittaa. Pyytäen se voi tulla pyörähtämään sylissä mutta kirmaisee sitten äkkiä hakemaan lelun leikkihetken toivossa.

Hoinan halihetkenpyynti-ilme

Ihan ensimmäisinä viikkoinaan meillä Hoina oli pelottavankin itsenäinen. Vaikka se ei vaikuttanut mitenkään pelokkaalta, se vietti ensimmäiset päivät mökillämme jossakin piilossa nukkumassa, eikä siihen hevin saanut kontaktia. Ensimmäisissä leikkisissä pentutreeneissämme kotipihalla Hoina kavahti pientä tuhahdustani, kun itse möhlin jossakin treenijutussa, juoksi kolmen metrin päähän, eikä suostunut tulemaan takaisin treenaamaan ennen kuin houkuttelun jälkeen. Tämä onneksi on jäänyt pois jo silloin ensiviikkoina, mutta jäänteitä siitä on nähtävissä. Vaikka arjen tilanteissa Hoina kestää vaikka ihan pää punaisena huutamista pellolla lotkauttamatta korvaansakaan, treenitilanteissa pieni äänensävyn erokin saa Hoinan stressitason selvästi kohoamaan. Hoina on itse asiassa kovin samanlainen kuin omistajansa - jos se saa vihiä, ettei sen työskentelyyn olla tyytyväisiä tai ettei sen panos riitä, se ikään kuin lamaantuu ja jättäisi selvästi hommat sikseen, vaikka jatkaakin. Luultavasti tästä syystä seuraamisemmekin on äitynyt niin inhottavaksi liikkeeksi Hoinalle.

Oo sää vaan siellä, niin mää oon täällä!

En sano, onko Hoinan itsenäisyys mielestäni hyvä vai huono asia, sillä asiaa voi katsella niin monelta kantilta. Tokossa siitä on useimmissa liikkeissä haittaa, sillä niissä koiran on oltava koko ajan ihollani, agilityssä se antaa valtavasti mahdollisuuksia, kunhan vain saan koiran vauhdin hallintaani ja kotioloissa juuri se tekee Hoinasta maailman helpoimman koiran. Kuten sanoin jo leikkisyyskirjoituksessani, Hoinan kyky viihtyä omassa seurassaan lienee suurin syy siihen, miksi tuhoaminen tai muut tihutyöt eivät koskaan ole kiinnostaneet sitä.