Mennään yhtäaikaa nukkumaan, sanotaan ne kaksi kieltosanaa...

Sen piti olla shetlanninlammaskoira ja tulla vasta vuoden päästä. Ainakin sillä piti olla normaali turkki. Sitten ennustajaeukko sanoi, että minulle tulisi pentu jo tänä vuonna ja että tämä pentu olisi sopiva, ei kaduttaisi myöhemmin ja olisi juuri oikea valinta. Viikon päästä tästä Miikulta tuli viesti: "Ei varmaan pitäis laittaa sinulle viestiä, että yksi tyttö on vapailla markkinoilla..." Näin minulla on jo kaksi dramaattisen kohtalon kuljettamaa koiraa kotonani: ensin juhannus-, sitten pääsiäispentu. Kaksi bordercollieta. Tytöstä vapailla markkinoilla tuli Hoinan nepalilainen kieltosanapari Chhaina [Tshaina, ei siis oikeasti ch-äännettä], minun lyhyehkökarvainen rusakkopentuni. Se oli suosikkini kaikista seitsemästä pennusta.

 Mero naam Maria hoina. Malai bok lageko chhaina.

Minun nimeni ei ole Maria. Minulla ei ole nälkä.

Nimi on Enne - toinen nimi. Meidän koirillamme - niin ja kissalla - on aina ollut epäviralliset toiset nimet. Julia Elviira, Sara Sofia, Fina-Stina, Rilla Maaria, Hoina Hellevi ja nyt Chhaina Enne: onhan tuo pieni pallero sentään toteen käynyt ennustus. Toivottavasti vain ennustuksen lisämääreetkin toteutuvat!

En siis todellakaan ollut suunnitellut itselleni pentua Priiman pennuista. Miikku heitti välillä, että jos Priimalle koskaan tulisi toisia pentuja, niistä voisin ehkä tasaisemman (lue: vähemmän maanisen) kaverin saada harrastuksiini, mutta minun mielestäni toinen bordercollie tulisi taloon lähestulkoon kuolleen ruumiini yli - ellei se olisi ollut Hoinan pentu.

Tämä tarjous saada Priiman pentu jo nyt tuli kuitenkin täydelliseen ajankohtaan, sillä olen menossa neljäksi kuukaudeksi töiden perässä Loviisaan, ja siellä odottaa yhä Hoinan järeä pentuaitaus, jonka avulla pentuajan tuhoilta on helppo välttyä. Emä Priiman olen puolestaan tuntenut nelikuisesta saakka. Lisäksi ainakin teoriassa voin kiikuttaa pentua mukanani töissä koko kesän, ja koska vedän tänä kesänä myös pentuagilityä, pääsee pikku Tshaikovski alaikäisenä mukaan heti pienestä pitäen. Vuoden tai kahdenkaan päästä olosuhteet pennunotolle eivät olisi näin ihanteelliset. Hoina tulee kuitenkin olemaan ainakin pennun pari ensimmäistä ikävuotta ykköstreenattavani, sillä sen ja minun yhteistyö agilityssä on vasta puhkeamassa kukkaan, ja koitan viimeiseen asti välttää, että pennun tulo veisi Hoinalta mitään pois. Tokoa teen kummankin kanssa niin kauan kuin se on minusta hauskaa. Olisinkin toivonut, että Hoina olisi ollut jo kolmevuotias, kisaisi jo agilityssä ja olisi tokossakin saanut jo AVO1 ennen uuden koiran tuloa, mutta en vaan voinut kieltäytyä tarpeeksi harkittuani.

Kuva © Katri Pietilä

Chhainan turkki on näin alkuun mysteeri, sillä pennuista odotettiin lyhytkarvaisia, mutta luovutusiässä pentueessa oli selvästi lyhytkarvaisia ja sitten tällaisia pikkupörröjä pentuja, kuten Chhaina. Minun silmääni sillä on ainakin tässä vaiheessa aivan yhtä paljon turkkia kuin Hoinallakin tuossa iässä. Saapa nähdä. Lyhytkarvaisuus oli minulle ehkä suurin pohdinnan aihe, sillä minun silmääni vain hyvin harva lyhytkarvainen bordercollie on ollut kaunis, ja kyllähän sen oman koiran toivoisi silmääkin miellyttävän. Siskoni yritti lohduttaa minua sanomalla, että oppiihan sitä omaansa rakastamaan, vaikka siitä tulisi kuinka ruma. Nyt Chhaina on ainakin maailman suloisin pieni koiran alku! Miikkukin enteili sille ainakin jonkinlaista turkkia. ;) Ensireaktioni Miikun tarjoukseen kertonee kuitenkin jotakin.

M: Ei varmaan pitäis laittaa sinulle
viestiä, että yksi tyttö on vapailla
markkinoilla ;) Mutta luet sen
kuitenkin sivuilta jossain välissä.

B: Hahhaha ei ole todellista :D

M: Kyllä se vaan on ;)

B: Tuleeks niille ees karvaa :D

En alunperin suinkaan innostunut Miikun viestistä kuten teini-Bea olisi tehnyt, vaan lupasin harkita asiaa ja tulla katsomaan pentuja ainakin kahdesti ennen lopullista päätöstä. Välillä olin jo viittä vaille kieltäytymässä. Kun vaakakuppi alkoi sitten jo kallistua myönteisen vastauksen puolelle, sain vielä samanlaisia pelkotiloja ja painajaisia kuin ennen Hoinan ottamista: Entä jos kaikki menee pieleen? Entä jos pentu tuhoaa niin paljon, että meiltä lähtee kämppä alta ja minulta loppuvat rahat? Entä jos se onkin sairas? Rillan muiston negatiivinen puoli nosti siis taas päätään esiin. Käytyäni katsomassa kuusiviikkoista Chhainaa ja sen sisaruksia, minulle tuli sellainen olo, että päätös on oikea ja että kaikki tulee menemään hyvin. Sen jälkeen olen vain odottanut pentua malttamattomana, ja nyt se on täällä! :) On muuten hassua, että vaikka minulla on kaksi suomalaista bordercollieta, niissä virtaa vain kansainvälinen veri! Hoinan äitihän on tsekkiläinen Roihu ja isä ruotsalainen Jösta ja nyt Chhainan äiti amerikkalainen Priima ja isä brittiläinen Kuje - kaikki tuontikoiria.

Kuva © Katri Pietilä

Minulla alkoi nyt sopivasti viikon pääsiäisloma, jonka tulemme viettämään Loviisassa perheeni luona. Pentu tulee takuulla parin ensimmäisen päivän jälkeen näkemään pyhinä paljon tuttujamme, ja lisäksi perjantaina Chhaina pääsee mukaani lentokentälle hakemaan siskoani Berliinin-matkalta. Ajattelin yksinkertaisesti kiikuttaa pentua mukanani aivan joka paikkaan: agilityhalliin, rautatieasemalle, linja-autoihin, kirjakauppaan... Ja erityisesti turisteilemaan agilitykisoihin ja suurten kaupunkien keskustoihin enemmän kuin Hoinaa vein. En halua toista hallissa sekoavaa tai edes vain vaihtuvia valomainoksia pelkäävää koiraa. Muuten teen kaiken aivan kuten Hoinan kanssa kaksi vuotta sitten. Siitähän kasvoi sentään maailman helpoin ja rakastettavin kotikoira.

Koska Hoinassa on minulle vielä moneksi vuodeksi ei vain harrastuskaveria vaan myös ihan rehellistä työnsarkaa, Chhainasta odotetaan luonteelta monin tavoin Hoinan vastakohtaa: rauhallista, ei-maanista, jopa ehkä vireeltään agilityyn nostateltavaa koiraa. Esimerkiksi taistelutahtoa sillä oli tytöistä vähiten, joten ensimmäiset viikot sen kanssa opetellaan vain leikkimään ja "riehumaan" silloin, kun minä niin toivoisin. Pentutestin kuvauksen mukaan Chhaina on luonteeltaan helppo, rauhallinen ja ensimmäiseksi koiraksi sopiva pentu. Katsotaan, mitä likasta kasvaa! Toivottavasti pentu saa minut myös kantamaan kameraa vähän useammin. :)

Kevään ensimmäinen patikka

Meillä on avomiehen kanssa valtava vaelluskuume. Olemme päättäneet tehdä tänä kesänä ainakin yhden pidemmän metsäretken Hoinan, teltan ja retkikeittimen kera, muistella partiotaitoja ja harjoitella, jotta voimme lähteä parin vuoden päästä Haltille. Kesäreissun ajankohta tai paikka ei kuitenkaan ole vielä selvillä, joten lievitimme kuumetta näin ensihätään reilun 10 kilometrin patikalla, Ruotsinpyhtään Kukuljärven reitillä. Itse lenkki on vain reilun kahdeksan kilometrin pituinen, mutta poikkesimme siltä katsomaan luolaa, jossa on muinoin asunut ihmisiä.

Itse olin kiertänyt Kukuljärven kerran aikaisemmin, ehkä nelisen vuotta sitten syksyllä äidin, isän, Rillan ja pikku cavalierien kanssa. Luolalle emme kuitenkaan silloin poikenneet. Maasto on reitillä paikoin aika haastavaa, minkä vuoksi kilometreihin uppoaa huomattavasti normaalia enemmän aikaa. Parissa kohdassa pääsi kokeilemaan pientä kalliokiipeilyäkin käyden avulla! :)

Reitin varrella on myös laavu, ja sieltä löytyikin ruokapurkkien etiketeistä päätellen virolaisen pilkkijäkaksikon varusteet. Järvi oli porattu täyteen reikiä, ja miehet näyttivät nauttivan kauniista kevätpäivästä täysin rinnoin. Itse en kyllä olisi enää jäille uskaltanut...

Lisäksi laavulla olisi tietysti ollut mahdollisuus paistaa itselleen pientä evästystä, ja nauroimme miehen kanssa, että kerta toisensa jälkeen nurisemme grillipaikalla unohtaneemme taas ottaa edes soijanakkeja mukaan. Ehkä vihdoin ensi kerralla? Kaakaota meillä kyllä oli termoksessa sekä tietysti vettä ja pikkunaposteltavaa.

Koska reitillä oli tietysti koiran vapaana pitäminen kiellettyä, Hoina sai tepastella menemään canicross-vehkeissä. Mutta miksi ihmeessä en ollut keksinyt moista aikaisemmin? Varusteet minulla on ollut jo vuosikausia, mutta en ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi pukea niitä päälleni vaellukselle, vaan kärvistellyt ja päästellyt ärräpäitä, kun koira vetää ja käsiin sattuu. Tosin liukkailla ja jyrkillä kallio-osuuksilla Hoina oli tällä reissulla pakko päästää hetkeksi irti, tai muuten olisi voinut tulla ruumiita. Pari kertaa taisin mennäkin mukkelismakkelis, kun koira nykäisi juuri tapaillessani seuraavaa askelta pahassa paikassa. :D

Luolaa etsiessämme eksyimme hieman polulta, kun yhtä tiukkaa käännöstä ei ollut merkitty juuri mitenkään, mutta löysimme oikean paikan sitten vihdoin - kiitos sinne piilotetun geokätkön, jota oli helppo lähestyä navigaattorilla. Navigaattori vaan ei näyttänyt korkeuseroja, ja niin ukkeli laitteineen opasti meidät suoraviivaisesti luolan yläpuolelle niin, että kiipesimme 20-30 metriä kallioseinämää ylös vain havaitaksemme, että luola oli kallion toisella puolella - ja tietysti siellä alhaalla!

 

Odotin jotakin säälittävää kallionkoloa, mutta yllätyin suuresti, kun pienen pieneen koloon itsemme ängettyämme päädyimmekin ihan kunnon kokoiseen kiviluolaan, jossa kädet eivät paikoin yltäneet lähellekään kattoa. Ulkopuolelta ei olisi voinut aavistaakaan, millainen huoneisto kiviröykkiön sisään piiloutuikaan. Ihan vaikuttava geokätköpaikka!

Jos jollakulla on hyviä vinkkejä vajaan viikon vaellusreiteistä - ja reitittömätkin kelpaavat, kunhan kartta löytyy - niitä saa ilomielin kertoa kommenteissa! Myös pienemmät, noin 20 kilometrin viikonloppureitit kiinnostavat Turun tai Uusimaan alueella. Suomessa on niin paljon upeita paikkoja, joissa lomailu on aivan ilmaista, että valinnan vaikeus on päässyt yllättämään. :)

Menneitä ja tulevaa

Lueskelin tuossa aamupäivällä Apinaparkki-blogiamme, joka palveli meitä koko Helsingissä asumisen ajan eli kolme vuotta. Tuo blogi on minulle oikea aarre. Siihen on rustattu varmasti parhaat vuodet elämässäni - ja miten hauskasti silloin kirjoitinkaan! Sieltä löytyi kaikki hauskimmat kommellukset isossa kaupungissa, meidän historiallinen viiden pystin kisaviikonloppumme Finan kanssa ja ihanaa Agility Akatemian treeneistä imettyä intoa! Nykyään tuntuu, että kirjoitan silkkaa persoonatonta jaadijaadia. Auts. :D

Meille kuuluu innostusta ja lamaannusta. Innostus koskee ehdottomasti kaikkea koiriin, agilityyn ja vapaa-aikaan liittyvää, lamaannus yksinomaan koulua. Vedän näillä näkymin koko kesän tekniikkaryhmää Loviisassa - mikäli ryhmä täyttyy - ja teemat alkavat hahmottua. Fina on pitkästä aikaa meillä Turussa, ja sunnuntaina kävimme sen kanssa hakemassa yhden nollankin kisoista. Lisäksi maltan tuskin odottaa Hoinan juoksujen loppua, jotta pääsemme sen kanssa taas ryhmätreeneihin.

Sen sijaan päätettyäni hakea kevään yhteishaussa uudelleen, kaikki vähäkin motivaatio nykyisiin opintoihin loppui kuin seinään. Jätinkin pois jo yhden kurssin ja harkitsen toisen keskeyttämistä, jotta ehtisin edes hieman selailla pääsykoemateriaaliakin - edes viikoittain. Silti välillä kirpoaa kylmänhiki otsalle, kun ajattelee, miten helppo ja ihana tämä vuosi on toisaalta yliopistossa ollut ja miten ikävä minun tulee fonetiikkaa. Että jos en laiskurina selviäkään paksuista kirjoista ja esseevastauksista! :D Kun en todellakaan koe itseäni miksikään luontaiseksi yliopistoihmiseksi... Kaikkea mukavaa on kuitenkin edessä, enkä aio vieläkään antaa opiskelujeni stressata. Kyllä minustakin ehkä jonakin päivänä vielä jotakin tulee. :D Silti vaihtaisin (ja olen vaihtanutkin!) ruotsin käännöstehtävät tulevien treenien suunnitteluun ja pohjustamiseen koska tahansa!

 

Muuten meillä on ollut aika hiljaiseloa viimeiset viikot. Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut mitään kirjoitettua. Hoinan kanssa matkustimme Loviisaan kahdella eri bussilla, ja sain taas olla omasta pienestä reppureissaajastani älyttömän ylpeä. Se vain koisi lattialla. Kerran tosin ihmettelin, mihin se koira ehti parissa sekunnissa hävitä, ja sehän oli ryöminyt edessä olevan penkkiparin alta seuraavaan välikköön, jossa luojan kiitos ei ollut ketään. :D Komensin äkkiä koirapirulaisen takaisin, ja sieltähän se liukui takaisin hihnoineen päivineen, mahallaan kuin pingviinit jäätä pitkin. Loviisan loma jäi muuten aika laihaksi, kun sairastin koko viikon kotisoffalla äidin ja siskon kanssa influenssaa.


Odotan kesää varmasti enemmän kuin koskaan. Kolmisen kuukautta tutussa, ihanassa työpaikassa, illat treenikentällä - ja no, toukokuussa vielä lukemassa pääsykokeisiin - enkä voi väittää, että oma kotipiha keppi- ja pienille ohjaustreeneille sekä mökin läheisyys minua kovasti haittaisivat. Lisäksi meillä on suunnitelmissa myös mukavia treenipäiviä, kun pääsemme sekä Vappu Alatalon hyppytekniikkakoulutukseen että Nina Mantereen kuukausittaisiin treeneihin. Kun vielä tokopuolelle saisi jonkin gurun taikomaan taas vähän innostusta, niin johan tässä olisi koko kattaus valmiina! Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että kesän aikana edistymme Hoinan kanssa ainakin agilityssä ihan harppauksin. Katsotaan, miten käy. Maltan tuskin odottaa sitä vaihetta, kun pystyn vihdoin luottamaan yhteiseen tekemiseemme ilman epävarmuutta. Nyt opettelen vielä, miten Horrarilla ajetaan paalupaikalle. ;)

Onko täällä muuten ihmisiä, jotka ovat seuranneet menoamme jo Apinaparkin aikaan?

Sosiaalistamista - mutta kenen?

Mennyt vuorokausi on ollut kummallinen - oikeastaan kerrassaan ihanan outo! En tiedä, miten yhden päivän aikana ehtiikään tehdä niin paljon ja niin erilaisia asioita kuin olen nyt puuhannut.

Hauskuus alkoi eilen illalla, kun lähdin ensimmäistä kertaa pesemään pikkuruista Tuijottajaani. Nyt joku varmaan ajattelee, minkälainen auton omistaja mahdankaan olla, mutta ei hätää: kyse oli ensimmäisestä koneen suorittamasta pesusta. Viimeksi olen puunannut pirssini aivan itse omin kätösin. ;) No, koska olen muistaakseni ollut pienenä autopesuloissa lievästi sanottuna kammoksissa takapenkillä, ehkä saattanut jopa joskus huutaa, niin ensimmäistä kertaa itse sinne molemmilta puolilta lukittuvaan tuubiin ajaminen tuntui hieman jännittävältä ajatukselta. Pienenä olin nimittäin aivan varma, että jonakin kertana pesuhallin ovet eivät aukeaisikaan pesun jälkeen, että auto ei olisi keskellä ja saisi siten tälliä koneelta, että harjat eivät ymmärtäisikään nousta tuulilasia myöden vaan paiskautuisivat joko tuulilasista tai putoaisivat katosta sisään tai että ne vähintäänkin rikkoisivat ikkunat ja lasinsirpaleet lentelisivät päällemme. Ja että kuolisimme sinne. Ei sen vakavampia traumoja kuitenkaan. :D

Saatoin kyllä vieläkin tuntea pientä jännitettä lihaksissani, mutta kuten tämä merkintä ehkä osoittaa, olen elossa ja himpuran ylpeä kadunreunaa koristavasta, pitkästä aikaa puhdasta luntakin valkoisemmasta autostani! Melkein tunsin olevani mies, kun kuivailin siinä tiivisteitä ja paloin halusta vain ihailla ja kiillottaa hohtavaa maalipintaa. Nyt en ymmärrettävästikään halua koskeakaan auton virtalukkoon, kunnes näistä kurakeleistä päästään eroon!

Penkkarikuvat viime vuodelta jonkun perheenjäsenen ottamana.
Kuka lie tuolla toisena oikealla hihkuu :-)

Tänään tavallisesta poikkeavan arkielämän vietto on jatkunut. Itsekuria eniten koettelevan saksan tunnin jälkeen menin luokkakaverini kanssa kahvittelemaan erääseen kuppilaan, koska me molemmat kaipasimme vähän piristystä. Se kahvittelu venyi vähäisestä aiemmasta tutustumisesta huolimatta lähemmäs nelituntiseksi,  - lounastajatkin ehtivät siinä välissä tulla ja mennä - mutta jatkoimme kuppilasta vielä kohti keskustaa. Siellä valokuvailimme penkkarirekkajonoa, napsimme muutaman karkin jo avatulta kadulta ja jatkoimme hyvin alkanutta päivää kiertelemällä kauppoja. Mikäs siinä oli ollessa, kun juttua riitti, ja minullakin oli kerrankin melko vapaa iltapäivä. Lopulta saimme kasattua louunaankin eri ruokanurkkausten monista maistiaisista, mikä oli minulle aivan uusi, mutta ehdottoman hauska kokemus. "Mennään vielä nopeesti tonne, jos tuollakin olisi jotakin!" kuului useamman kerran. :D Yhteensä hilluimme melkein kuusi tuntia kaupungilla. Ei huonommin!

Illemmalla kävimme Herra B:n kanssa postissa asioilla ja pikavisiitillä ruokakaupassa, ja sielläkin minuun iski jokin kumma vimma. Viiden Mars-patukan tarjouksen ohi ei tehnyt ollenkaan tiukkaa kävellä, vaan astelimme kassajonoon ostoskori täynnä vain terveellistä ruokaa: hedelmiä, mausteita, kuivattuja luomuherkkuja, piimää ja kalaa. Löysimme nimittäin pitkästä aikaa haukifilettä halvalla, ja tokihan oli taas tartuttava tilaisuuteen, kannettava kilo herkkua kotiin ja pakastettava se sopiviksi kerta-annoksiksi. Tämä kuulostaa varmasti aivan hullulta, mutta ruokakaupassa käynti on aina yksi viikkomme kohokohtia. Se kuulostaa pahalta, mutta ei suinkaan tarkoita sitä, että muu elämämme olisi jotenkin aivan pohjasakkaa - päinvastoin! Jotenkin vain arkiset yhteiset jutut ovat niitä parhaita.

Vielä edellistäkin illemmalla soittelin ensimmäistä kertaa ikinä maratonpuhelun tällä hetkellä pitkäaikaisimmalle ystävälleni. Nyt syksyn ajan olemme kirjoitelleet vain wanhan ajan kirjeitä, mutta nyt oli aivan sellainen tunne, että sosialisointia mahtuisi vielä tälle päivälle, eikä seuraavaan kirjeeseen tai tapaamiseen malttaisi odottaa. En muuten tiedä, onko koiralenkki koskaan tuntunut niin lyhyeltä ja nopealta kuin tänään!

Jokainen, joka minut paremmin tuntee, tietää, että jokainen yllä mainittu yksittäinen tapahtuma on oma erillinen ihmeensä: minä tuntitolkulla viettämässä hurlumhei-aikaa kaupungilla, selviämässä kaupasta ilman mitään epäterveelliseksi luokiteltavaa, kävelemässä iltamyöhään kadulla puhuen yksikseni (handsfreehin), saati sitten uskaltamassa itse tehdä yksin jotakin ensimmäistä kertaa. No okei, myönnetään... Kyllä minä Herra B:n valjastin autopesuun apukuskin paikalle - ihan vain siltä varalta, että peltilehmäpesuri olisi sattunut huonolle tuulelle juuri minun kohdallani. Siitäkin huolimatta olen enemmän kuin ylpeä itsestäni ja ollut tänään parhaalla tuulella pitkään aikaan!

Seuraa hapsutassu.comia Instagramissa

Perusblogin puolella on nyt ollut vähän hiljaista, mutta toivottavasti olette jaksaneet käydä kurkkimassa myös treenilokiamme - siellä nimittäin on puolestaan ollut sellaista sutinaa, ettei ihan hetkeen ole ollutkaan! ;) Tulin kuitenkin tällekin puolelle hihkaisemaan meidän Instagram-sivustamme, vaikkei se enää mikään uusi juttu olekaan. En vain ole saanut ennen tätä päivää aikaiseksi linkittää sitä minnekään. Nyt löytyy kuitenkin portti sinnekin sekä suoraan tästä alapuolelta että sivupalkin slideshow'sta! Saa seurata - olisi kiva löytää lisää tuttuja sieltäkin! :)

Top 10 suomalaista asiaa

En ole kertonut paljon ihmisestä, jonka kanssa olen jakanut ilot ja surut jo kolme vuotta ja täyspäiväisen arkenikin jo puolen vuoden ajan - enkä aio juurikaan kertoa nytkään. Suomalaiset kuitenkin rakastavat kuulla, mistä ulkomaalaiset pitävät kotimaassamme, ja näistä asioista kerron itsekin ylpeänä ja hymyssä suin, jos joku sattuu minulta niistä kysymään. Siispä kerron ihan ukkelilta kysymättä Tuttu juttu -meiningillä oman näkemykseni siitä, mitkä suomalaiset asiat kuuluvat herra B:n topkymppiin.

1. Sauna

Sauna on takuulla ihan oikeastikin herra B:n listalla ykkösenä. Emme ole takuulla koskaan saunoneet niin, että hän poistuisi löylyistä ennen minua. Siinä missä itse tykkään vain lojua lauteilla heittämättä välttämättä yhtäkään kauhallista kiville, herra B heittää uutta kauhallista melkein heti, kun edellisen höyryt ovat lakanneet nipistelemästä ihoa. Meillä kotonakin tiedetään jo, että kun herra B pääsee saunaan, siinä voi mennä kaaaaaaauan. :D Löylytuoksu ja kesällä vihtakin kuuluvat tietysti asiaan!

2. Nokkoset

Haha, weird? Siinä missä moni muu tekee kaikkensa päästäkseen näistä lohikäärmekasveista eroon, minä olen tosiaankin viettänyt tunteja a) etsien, b) pihtien ja kumihanskojen kanssa keräten ja c) huuhdellen ja keittäen nokkosia herra B:n johdolla. Se kuulostaisi mielipuoliselta, ellei niistä tulisi niin törkeän hyvää ruokaa. Oikein herahti vesi kielelle itsellekin. Jos joku Varissuon ja Littoisten rajalla on nähnyt pariskunnan kykkimässä paikassa, jossa kukaan muu ei kykkisi, you've got us.

3. Aurinko

Tämän ymmärtää kuka tahansa. Jos tulee trooppisen ilmaston (meniköhän nyt oikein...) maasta, oppii takuulla arvostamaan jokaikistä luonnollisen valon pilkahdusta, joka tänne Pohjolaan suodaan. Herra B ei kuitenkaan pidä auringonotosta, mikä antaa minulle hyvän asetelman rusketuskirimiseen. Vaikka talvella ihomme ovat lähestulkoon samanväriset, kesällä ero kasvaa aina huomattavasti, ellen minä loju viikkotolkulla aurinkokylvyssä.

4. Juhannus

En tiedä, johtuuko tämä meidän hulluista juhannusolympialaisistamme vai vain siitä, että meitä on suuri porukka perhettä, sukulaisia ja kavereita saunomassa, onkimassa, soutelemassa, grillaamassa ja pelaamassa korttia, mutta juhannus saattaisi olla yksi niistä asioista, jotka mahtuvat herra B:n suomalaisuuksien kymmenen kärkeen. Juhannukseen aletaan laskea päiviä vähintään kaksi kuukautta etukäteen.

5. Muumit

Tämä on vielä melko tuore juttu herra B:lle, mutta sijoittuisi varmasti melko korkealle hänen listallaan. Aloimme katsoa netistä yhden jakson päivittäin, jotta B kuulisi kieltä tietyn verran joka päivä ja kartuttaisi näin sanavarastoaan. Hänellä kun työkieli on englanti ja kaverit ovat "omaa maata", jää suomen kuuleminen muuten kovin vähäiseksi. Nykyään muumiton päivä aiheuttaa jo meille kummallekin vierotusoireita, ja toisaalta pahimpina päivinä olemme saattaneet katsoa neljäkin jaksoa putkeen. "Seuraava!" kuuluu vaan vierestä, kun loppumusiikit alkavat.

6. Mökki

Osittain juhannus menisi tämänkin alle, sillä ei juhannus olisi juhannus ilman mökkiä, saunomista ja uimista. Mökki keskellä ei mitään, puulämmitteinen sauna ja järvi jonne pulahtaa ja josta voi onkia hyvänmakuista pikkukalaa. Kun mökkeilyn idean on sisäistänyt, on melkein yhtä suomalainen kuin me muutkin! :)

7. Uuno Turhapuro

Tämä on se uusin villitys. Jouluna satuimme löhöilemään sohvalla, kun televisiossa johtaja Turhapuro kohelsi tavalliseen tapaansa. Yhtä Uuno-leffaa varten piti aikatauluttaa koko Turkuun tulo ja television piuhojen asennus. Arvatkaa, repesikö riemu, kun kerroin B:lle löytäneeni Katsomostakin Turhapuroja? :D Tämä huumori vaan tuntuu iskevän, vaikkei toinen varmasti puoliakaan ymmärrä.

8. Perheellä yhdessä tekeminen

Tämä piti ensin vähän keksimällä keksiä listalle, mutta kun kirjoitin sen tähän, se tuntuikin kuuluvan siihen. Tämä juontaa juurensa siihen, kun herra B kerran totesi: "One thing I like about these family things over here. You do things as a family. In our place we don't have such." Meillä pelataan koko perheellä korttia melkein aina, jos on jokin erityinen vapaa, ja laskettelureissut ynnä muut lomamatkatkin ovat hauskempia isommalla porukalla. En tiedä, onko se kovin suomalaista mutta ainakin meidän perheeseen se kuuluu.

9. Joulu

En tiedä, miksi joulu tuli vasta tänne listan loppuun, sillä oikeasti se olisi herra B:n listalla paljon korkeammalla. Joulu on herra B:n lempijuhla. Olen onnekas, kun saan viettää joka joulun paitsi perheeni myös poikaystäväni kanssa. Meidän ei tarvitse siis kiistellä siitä, missä joulumme vietämme, kun ei herra B:n elämässä ole näitä minun perheeni kanssa vietettyjä neljää joulua ennen ollut joulua ollenkaan!

Herra B on alusta asti ottanut jouluperinteet asiakseen joulukirkkoa myöten, ja tänä jouluna luimme evankeliuminkin suomeksi kahteen pekkaan! Vasta meidän kolmas tapaamisemmekin oli itse asiassa joulu, jonka vietimme kokonaisuudessaan perheeni luona Loviisassa. Se saattaa kuulostaa nopealta etenemiseltä, mutta kävimmehän sentään pariskuntana vanhempieni kanssa ulkona syömässä alle vuorokauden sisällä siitä, kun minä tapasin herra B:n ensimmäistä kertaa! :D

10. Sienet

Tuntuu, että joka vuosi sieniä saa lähteä etsimään aikaisemmin, kun ei tuo ukkeli vaan malta odottaa kunnon syksyyn. Menneenä syksynä emme tosin löytäneet kuin yhden vaivaisen kantarellikasan, josta hädin tuskin riitti yhteen kastikkeeseen. Herra B rakastaa sieniä ja niiden keräämistä ja niin minäkin. Olen pienestä asti notkunut sienimetsässä tuntikausia, mutta jotenkin herra B osaa tässäkin panna vielä pahemmaksi...

Tein tämän listauksen siis aivan satunnaisessa järjestyksessä. Illalla voin sitten tarkistaa herralta itseltään, kuinka moni listan kohdista menee yksi yhteen hänen oikean listauksensa kanssa! Kuka tietää, vaikka oikeat vastaukset päätyisivät tännekin...

Juoksuja ihmisenpyörässä

Maanantaina palasin yliopistolle yli kuukauden loman ja osittaisen työnteon jälkeen. Hirveästi ei olisi tehnyt mieli takaisin kouluun - etenkään kun en alunperin päässyt norjan kurssille, mutta koska en saanut tässä vaiheessa enää muitakaan kursseja valittua, opettaja otti minut vastentahtoisesti ylimääräisenä mukaan. Ihanaa istua eniten odottamillaan tunneilla tuntien itsensä mahdollisimman epätervetulleeksi vaivaksi.

Mitä lähemmäs yhteishaku hiipii, sitä sekavammat tunteeni ovat tulevaisuuden osalta. Jos jatkan ruotsia mutta päädynkin jossakin vaiheessa vaihtamaan koulua, olen nostanut opintotukea "turhiin opintoihin". Toisaalta minne minä hakisin? Välillä tekisi vain mieli tehdä töitä ainakin ne vuoden päivät, mutta tiedän, ettei se olisi kuin väliaikainen ratkaisu. Jossakin vaiheessa minunkin täytyy tietää, mitä haluan. Kunpa vain tässä maailmassa voisi tehdä sitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä.

 

Minulla ei ole Hoinasta tähän mennessä ollut varmaan yhtäkään seisotuskuvaa. Tänään likka kuitenkin pönötti useampaankin kertaan pellolla erinäisissä asennoissa, juuri oikeanlaisessa kulmassa, joten räpsin muutaman. Hoinalla taitaa olla biologinen kello hieman väärässä ajassa, sillä se pudotti kaiken vähänkin turkkinsa juuri pakkasiin mennessä. Nyt se on vielä tavallistakin enemmän slim fit -koira. Enkä voi olla huomauttamatta näissäkin Hoin luontaisesta hännän sijainnista: rennoissa peltoleikeissäkin häntä on lähempänä whippetin kuin bordercollien rotumääritelmän kohtaa hännän asennosta.

Muuten meille kuuluu oikein hyvää. Talvi alkaa vihdoin lupailla vuoden ensimmäistä laskettelupäivää, minun ei tarvitse stressata töidenhausta, sillä saan jatkaa unelmahommiani koko kesän ja lisäksi minua pyydettiin pitämään jatkokurssi viimekesäisestä agilityn tekniikkakurssista Loviisassa. Kun tulin lomilta ja töistä takaisin Turkuun, herra B odotti kotona koko asunto siivottuna, musiikki soimassa ja kynttilät palaen. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin - tuntea, miten kodikas ja rakas kotimme onkaan. Miten hyvä täällä on olla. Minulla on kaikki juuri niin hyvin kuin asiat voivat olla - jos keskityn vain nykyhetkeen ja unohdan sellaisen vähäpätöisen seikan kuin tulevaisuus.

Hoina 4kk ja Hoina 20 kk - sama ilme on tallella, mutta hui,

millainen mummoilme sillä on jälkimmäisessä kuvassa!

Osa on ehkä treenilokin puolelta huomannutkin, että olemme päässeet Hoinan kanssa takaisin kummankin harrastuslajin makuun. Löysin Lempäälän-reissulla tähän asti parhaiten toimivan lelupalkan: kaksi identtistä, sateenkaariväristä kumipalloa sekä lähipalkkaukseen pienen pinkin agilitypatukan. Pallojen kanssa Hoina ei pääse tekemään itselleen tyypillistä hurrikaanirevittelyä, joten ne eivät leluina nostata sen kierroksia liikaa. Toivon todella, että onni on myötä tästä eteenpäin ja saisin harrastaa tuon upean agikoiran kanssa ilman sen suurempia taukoiluja - vaikkakin juoksutauko lankeaa päällemme taas aivan hetkenä minä hyvänsä...

Olen muuten vähitellen korviani myöten täynnä Hoinan juoksuja. Ne ovat niin pitkät, runsaat ja - pahoitteluni seuraavasta - haisevat. Lisäksi niiden takia maksan vähintään 1,5 kuukauden harjoitusmaksut kankkulan kaivoon joka vuosi. Vaikka olen haaveillut Hoinan pennusta, Hoin luonteessa on alkanut ilmetä hieman liian monta kysymysmerkkiä pentusuunnitelmia silmällä pitäen. Toisaalta siinä on taas vähintään tuplamäärä ominaisuuksia, jotka ovat juuri ihannekoirani piirteitä. Vaikka en aivan näillä näppäimillä ole Hoinaa leikkauspöydälle viemässä, minua kiinostaisi tietää, millaisella operaatiolla muita narttukoiria on operoitu ja kuinka pitkiä aikoja leikkauksesta palautumiseen on mennyt. Myös mahdollisista haittavaikutuksista saa mielellään kertoa. Meillä kaikki likat ovat tähän asti saaneet olla juuri niin naisia kuin ovat halunneet, mutta Hoinan kanssa olen ensimmäistä kertaa tosissani harkitsemassa sterilointia. Osaako kukaan kertoa kokemuksista?